Keväällä -91 näin, että Suomi tulisi hakemaan EU-jäsenyyttä ja Neuvostoliiton romahdus olisi jo ovella. Tuolloin YYA-sopimus joutuisi uudelleentarkasteltavaksi ja Suomi tulisi hakemaan EU-jäsenyyttä, ja hakemaan turvatakuita WEU:sta, joka ei tietenkään ole mikään reaalinen ratkaisu koska se on paperitiikeri (onko sitä muuten enää?)
Näin tuolloin, että NATO-jäsenyyteen tullaan joka tapauksessa jossain vaiheessa ottamaan kantaa, ja tämä tilanne on nyt lähempänä kuin koskaan. On kuitenkin jotenkin ymmärrettävää, että kun tuon skenaarion esitin varuskuntani turvallisuuspoliittisella oppitunnilla muutamia kuukausia ennen kun Janajevin juntta hetkeksi valmiutta nostettuaan romahdutti Neuvostoliiton, sitä oppituntia pitänyt everstiluutnantti vaikutti aika hämmentyneeltä. Ei ollut upseeri varautunut turvallisuuspoliittisen asemamme muutokseen, vaikka toki se valmiustilan nostaminen onnistuikin helposti: taisi yksi tai kaksi viikonloppuvapaata palaa käkkiessä tulenjohtotornissa keskellä Suomenlahtea.
Tuolloin kokoomusnuorena olin aika länsi-integraatiosuuntautunut. EU-jäsenyydestä ei vielä uskallettu puhua mitään, ennen kuin palasin Kokoomusnuorten historialliselta tutustumismatkalta EU-elimiin. Tämä matka poiki aloitteen hakea EU-jäsenyyttä, ja loppu onkin historiaa. Kokoomusnuorten kannasta tuli "ukkopuolueen" kanta, ja demarit seurasivat pian perässä.
Suhtauduin tuolloin Natoon epäillen kahdesta syystä: 1) en ollut aivan niinkään varma, näkisikö läntinen sotilasliitto Suomen puolustaminen kaiken sotkun ja vaivan arvoiseksi ja 2) en ollut kovin ihastunut ajatukseen, että voisin varusmiehenä - tai myöhemmin reserviläisenä, vaikka 20-vuotiaalla ei olekaan tulevaisuusperspektiiviä - joutua mukaan johonkin kaukaiseen konfliktin.
Yllättävän vähän on geopoliittinen asetelmamme muuttunut 23 vuodessa, paitsi että nyt ehkä voisi olla ajankohtaisempaa ottaa muutakin kantaa Natoon kuin että pidetään optiot auki. Mielipiteitä siis: juu vai ei, ja miksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti