Seksipuheet syrjäyttävät

Entinen vihreä kansanedustaja Rosa Meriläinen, joka on mitä mainioin persoona, karismaattinen ja sosiaalisesti lahjakas, on peräänkuuluttanut seksipositiivisuutta. Se on ilmeisesti sitä mistä Vihreiden tuoreen puheenjohtajan mielitietty Iris Flinkkilä toteaa, että miksei sitä voisi bylsiä vaikka ensitapaamisella.

Niin, miksei. Olen minäkin niin tehnyt vapaina ja villeinä aikoinani, jos se on tuntunut luontevalta. Ja luontevalta se ei voi tuntua, jos se ei ole sitä molemmille. Seksiin voi suhtautua kuin nautintoaineena, ja siitä on mahdollista nauttia myös vaikka seksiä tapahtuisi muualla kuin parisuhteessa. Tiedän tämän oikein hyvin. Varmaankin Rosa ja Iris ajavat takaa tällä manifestaatiollaan sitä, että tabujen purkaminen vähentäisi joidenkin seksuaalisuuteen liittyvää ahdistusta.

Voi se niinkin tehdä, mutta voi se myös lisätä sitä. Seksipositiivisuus - jos se tarkoittaa sitä, että seksi nähdään luonnollisena ja ei-tabuna - voi johtaa myös siihen, että seksikokemukset nähdään normaalina, ja normaalius helposti velvoittaa. Ajattelen eri syistä seksittömässä elämässä eläviä, jotka voivat tämän seksipositiivisuuden tulkita niin että ovat jotenkin deprivoituja. Suurimman osan aikaansa he ovat ehkä oppineet tulemaan toimeen seksittömän elämäntilanteensa kanssa, ja julkinen avoimuuden korostaminen muistuttaa että he ovat ainakin kahdella tapaa puutteellisia: paitsi että elävät selibaatissa, eivät edes puhu seksistä, ihan kuin siinä olisi jotain väärää, että joku haluaa pitää yksityisasiana yksityisinä. Kai tämä sitten on joko takapajuisuuden tai ahdistuneisuuden merkki, mene ja tiedä, mutta kai yksilöllä on oikeus olla edes ahdistunut rauhassa? Avoimuus on ehkä uusi musta, mutta mitä jos ei haluakaan olla avoin, ja ahdistuu sen vaatimisestakin?

Ei seksi siinä mielessä ole subjektiivinen oikeus kuin vaikka asunto että sitä voisi vaatia sen paremmin keltään toiselta kuin voisi vaatia yhteiskunnan täyttävän tämän tarpeen. Ja jos voisi vaatia, mitä tämä tarkoittaisi? Valtiojohtoisia bordelleja? Miten tämä ollaan ajateltu hoitaa esimerkiksi vaikeavammaisilla, ja kenen toimesta?

Ihmiset ovat eri syistä vailla seksiä. Jotkut vain siksikin, että heidän libidonsa mahtuu heidän housuihinsa.

Jatkuva seksistä puhuminen joukkotiedotusvälineissä luo omalla tavallaan siis uuden syrjäytyneiden luokan. Soisin siis kuitenkin edes vähäsen hävyliäisyyttä sen hävynkin kanssa. 

Quo vadis, Vihreät?

Monen linkkaaman Stadarin - en tilaa sitä, joten ensimmäinen viitteeni siitä on toisen käden siteeraus - jutun mukaan Emma Kari on Vasemmistoliiton kannattajien suosikki Vihreiden puoluejohtoon. Tämä on puoluetaktisesti sikäli kannattamatonta pelailua, että ehdokkaista juuri Kari - ja ehkä Ohisalo - on lähinnä Vasemmistoliittoa. Ohisalo sisällöllisesti ja Kari politiikanteon tyylin perusteella, ja politiikassa tunnetusti asiat ovat niin kuin näyttävät.

Vaikka näin yleinen politiikan suunta reivautuisikin vähän vasemmammalle, samalla heidän valintansa tarkoittaisi sitä, että Vasemmiston äänestäjien sieluista syntyisi suurempi kilpailu. Emma Karin - ja luultavasti Ohisalonkin - valinta houkuttelisi siis liikkuvia punavihreitä äänestäjiä Vihreisiin Vasemmistoliiton sijaan, ja kuitenkin äänestäjien määrä on vakio.

Saman jutun mukaan Kokoomuksen kannattajat kannattavat Aaltoa, vaikka sitten Aalto voisikin houkutella joitakin mahdollisia Kokoomuksen äänestäjiä Vihreiden kannattajiksi. Ei tässä oikein ole logiikkaa, ainakaan jos halutaan maksimoida oman puolueen kannatus muiden kuin omien ydinkannattajien eli jäsenten keskuudessa. Voi tietysti olla, että yleinen trendi vie oikealle, mutta siltikin ainakaan yhden vaalikauden aikana porvarillisesti ajattelevien äänestäjien määrä tuskin lisääntyy, ainakaan jos Sipilän hallituksen politiikalla on mitään seurauksia. 

Puheenjohtajan valinnassa on siis kyse paitsi puolueen suunnasta, myös kilpailusta liikkuvista äänestäjistä. 

Kannatan Maria Ohisaloa Vihreiden puheenjohtajaksi

Alkuun hieman koukeroisesti itsensä ilmaiseva Ville Niinistö on parantanut kuin sika juoksuaan, ja kohonnut oppositiojohtajana miltei valtiomiesmäisiin mittoihin. Niinistön johtamissa Vihreissä olonsa ovat tunteneet ainakin suhteellisen kotoisiksi niin maaseutu- kuin cityvihreät, luonto- kuin betonivihreät ja liberaali- ja vasemmistovihreät. Aikamoinen saavutus. Niinistön varjo onkin pitkä.

Onneksi sentään maksoin jäsenmaksuni huhtikuuhun 2016 saakka niin että pääsen viimeisenä tekonani Vihreissä vaikuttamaan Villen seuraajaan. Tässä ehdokkaat omassa suosikkijärjestyksessäni:

1. Maria Ohisalo

Olen yleensä ottanut periaatteekseni äänestää tuntemaani henkilöä, ja jos en muuten löydä äänestettävää, tutustun ehdokkaisiin. Tai tässä tapauksessa, ehdokas tutustui minuun jo hyvissä ajoin ennen kuin edes oli ehdokas. Hyvin määrätietoinen ja pitkäjänteinen Maria jakaa kanssani sosiologisen näkemyksen, ja hän edustaa yhteiskunnassamme monenlaisia ryhmiä, jotka muuten jäävät vaille omaa ääntä: yksinasujat, köyhät, nuoret. Minä tutustuin Mariaan, tai Maria minuun yhdessä nuorisoseminaarissa kesällä 2010: tunsimme toisemme vain nimeltä, ja Maria oli vielä tuolloin yhtä semivähän tunnettu kuin minäkin, mutta hän halusi tulla tekemään tuttavuutta oma-aloitteisesti, Heitettyämme tittelit pois, minulle tuli heti selväksi että Maria menee vielä pitkälle. Maria ei mutuile, vaan perustaa päätöksensä tutkittuun tietoon, eikä häntä saa kiinni tekemättömistä läksyistä niin että puheenjohtajatentissä häntä ei voi puhua pussiin. Fiksun puheenjohtajan tavoin hän on aina valmis tunnustamaan oman rajallisuutensa, ja osaa kuunnella toisia silloinkin kun he eivät välttämättä ole häntä fiksumpia.

2. Touko Aalto

Sosiaalisesti ja soteaalisesti lahjakas Touko on vallannut ensin Keski-Suomeen ensimmäisen vihreän kansanedustajan, sitten nostanut Vihreät kaupungin suurimmaksi puolueeksi. Saattaa näyttää siltä, että tämä äänekäs ja suuri mies olisi tehnyt tämän kaiken yksin, eikä siinä olekaan paljoa liioittelua. Touko tietää paljosta paljon, ja hänelle ei ole mikään inhimillinen vierasta, eikä kukaan: hänestä kertoo ihmisenä paljon hänen ystävystymisensä Teuvo Hakkaraisen kanssa.

3. Mika Flöjt

Edustaa paitsi puolta Suomea, eli Vihreille perinteisesti hankalaa Pohjois-Suomea, on myös aito pitkän linjan luonnonsuojelija, jonka toiminta on suoraa jatkumoa Vihreän liikkeen alkujuurille Koijärvineen,

4. Krista Mikkonen

Ahkera kulissien takana puurtaja Krista Mikkonen on yhteistyöpoliitikko, ei ehkä niinkään kansanvillitsijä. Politiikanteon tyyliltään hän muistuttaakin suosikkipoliitikkoani ja kansanedustajaani Johanna Karimäkeä.

5- Emma Kari

Emmaa en voi väittää tuntevani henkilökohtaisesti, ja Helsingin Vihreiden toimintaa olen seurannut sivusta jo Osloon muutostani, mutta minulla on ollut varsin vankka etiäinen siitä, että Emmasta vielä tulee joskus puheenjohtaja. Niin taitavasti hän on ottanut sosiaalisen median ja julkisuuden haltuunsa, vähän Li Anderssonin tavoin hyvissä ajoin ennen mahdollista valintaansa niin että yleisölle on jäänyt aikaa tottua häneen. Emma Kari osaa taitavasti vedota tunteisiin siten, että kansalaisten tunnot tuntuvat hänen omiltaan, ja tätä piirrettä jotkut hänessä vierastavatkin. Emma on myös aktiivinen luonnonsuojelija. Jotkut jopa käyttävät hänestä nimitystä populismi; oma juttunsa on sitten, onko siinä mitään pahaa, jos taustalla on kuitenkin uutteraa ja vilpitöntä, pitkäjänteistä työtä.

6- Olli-Poika Parviainen

Hänestä olemattomat tietoni ovat toisen käden varassa. Olli-Poika mieltää itsensä liberalistiksi; minä taas olen vain yhden sortin eli kulttuuriliberalisti.

Sivarit eivät ole rintamakarkureita

Puolustusministeri Jussi Niinistö (PS.) ei näyttäisi tunnustavan siviilipalvelusta osana puolustusjärjestelmää, jos on uskominen hänen eilisellä maanpuolustuskurssilla suustaan päästämiä päästöjä. Tämän käsityksensä kanssa Niinistö on yksityisajattelija, vastoin yleisesti hyväksyttyä puolustuspoliittista käytäntöämme, jossa siviilipalvelus on tärkeä osa paitsi siviilikriisinhallintaa, myös sodanaikaisten kodinturvajoukkojen selkäranka. Lisäksi siviilipalvelusmiehiä voidaan kutsua myös rintamalle aseettomiin tehtäviin, joitakin aseellisiinkin.

Valistan nyt puolustusministeriä kertomalla hänelle, että Suomessa on ollut mahdollista suorittaa siviilipalvelus aseellisena. Näin tein minä ja noin sata muuta nuorta miestä vuonna 1992. Tuolloin oli hetken aikaa voimassa sellainen siviilipalveluslaki. Tässä laissa aseellisen koulutuksen mitta oli 8 kuukautta, kutsua kertausharjoituksiin ei tule, mutta rintamakarkureita me emme ole, sillä joutuisimme mekin sotaan.

Puolustusministeri myös leimaa osan kansalaisista maanpettureiksi. Onko tämä ministerille sopivaa, arvokasta kielenkäyttöä ja kansalaisten tasaveroista kohtelua? Onneksi minun ei enää tarvitse hakeutua reservikarkuriksi - kuten Vihreiden kansanedustaja Touko Aalto totesi reaktionaan tähän vastenmieliseen leimaamiseen - sillä minut on jo vapautettu rauhanaikaisesta palveluksesta. Ministeri Niinistölle tiedoksi: se ei estä minun joutumistani maata puolustamaan tosipaikan tullen. Tulenjohtomiehenä minun sotani kestäisi ehkä minuutin. Olisin luultavasti yksi ensimmäisiä ihmisuhreja, joten ei tarvitse olla huolissaan: en minä ja kaltaiseni pääsisi sotaa karkuun, päinvastoin: meidät uhrattaisiin ensimmäisenä.

Tätä miestä, joka ei tiedä, mitä on siviilikriisinhallinta ja mikä on siviilipalvelusmiesten merkitys siinä, pidetään yhtenä perussuomalaisten terävimmistä kynistä. Ei heillä hyvin kyllä mene. Ministeri Niinistön ulostulo ei ainakaan ole omiaan lisäämään siviilipalvelusmiesten puolustustahtoa.

Hesarin jutun puolustusministerin yksityisajattelusta (?) voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Kaksi vasemmanpuoleista nuorta miestä - tykkimies Salonen ja alikersantti Soininen - ovat kunnollisia, puolustuskykymme selkäranka. Oikeanpuoleinen veltto vätys on siviilin tykkimies Perukangas.

Huonoilla ideoilla on puoluekirja

Hyvillä ideoilla ei ole puoluekirjaa, on jyväskyläläisen kansanedustaja Touko Aallon motto. Kuitenkin huonoilla ideoilla on.

Puoluejäsenyys suitsee aktivistin suut, vaikka pitäisi kai olla mahdollista sanoa, että hallituspolitiikka tai Helsingin uusi yleiskaava ovat aivan paskoja. Kun seisot jommalla kummalla puolen rintamaa, tämä ei olekaan enää aivan yhtä selvää, koska haluat jo taktisistakin syistä kammeta hallitusta tai olla loukkaamatta yleisessä katsannossa hyviksinä pitämiäsi ihmisiä, joista tulee silmissäsi pettureita, kun heidän yksi asiansa onkin toinen kuin omasi. Tosin hallitus on surkea, eikä tämän toteamiseen tarvita opposition värisiä puoluesilmälaseja.

Puolueet jakavat ihmiset meihin ja muihin, hyviksiin ja pahiksiin. Tilanne- ja asiakohtaisesti niitä hyviksiä voi sitten löytyä muistakin leireistä, tai ainakin hyviksien pahiksia, meikäläisten heikäläisiä, jotka ovat vähän vähemmän hyviä kuin me. Ilman puoluejäsenyyksiä voisi tehdä yhteistyötä asiakysymyksissä asiakohtaisten hyvisten kanssa, ja saisi samalla välttää pahikset tai ainakin pahiksiksi leimaamisen kokonaan.

Toki puolueet ovat siinä mielessä käteviä välineitä, että ne yhdistävät eri asioiden puolesta taistelevia hyviksiä yhteen, ainakin Vihreät, joka on monen yhden asian liike. Ei-puoluepoliittinen kansalaistoiminta taas yhdistää saman asian puolesta taistelevia hyviksiä yhteen, kuten vaikka Mahdollisuuksien Tori. Pekka Haavisto teki talvella 2012 sikäli mahdottomasta mahdollisen, että hän yhdisti nämä molemmat. Sellaisessa toiminnassa on ilo olla mukana.

Pankit ulkoistavat paitsi riskinsä, myös virheensä asiakkailleen

Pankit tahtovat kurittaa kansalaisia omista virheistään. Kun ne itse ensin ovat syytäneet rahasäkki auki järjettömiä asuntolainoja, jotka ylittävät usein huomattavasti lainanottajien oman riskinottohalun, sitten ekonomistit säännönmukaisesti kuitenkin haluavat kutistamalla verotusta nitistää hyvinvointivaltion, samalla sulkien täydellisesti silmät esimerkiksi yritysten verosuunnittelulta.

En syytä tästä pankkitoimihenkilöitä, vaan pankkiekonomisteja, joiden arvomaailma sekä tarjoamat lääkkeet ovat täysin vääriä: oireenmukaisia sairauteen, jota itse ollaan oltu aiheuttamassa, vaikka parempi kai olisi ollut olla myötävaikuttamatta kotitalouksien velkaantumiseen.

Kotitalouksien velkaantuminen on luultua suurempi syy kansantaloutemme tilaan; katso vaikka Touko Aallon tuore, kattava valtiontalouden katsaus klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Äänestyssuosituksia muihin vaalipiireihin

Koska minulla on jonkin verran tuttavia muissakin vaalipiireissä kuin nykyisessä kreivikunnassani Uudellamaalla ja entisellä asuinsijallani Helsingissä, lyön kaksi kärpästä samalla iskulla, ja autan sekä ystäviä hädässä että hyviksi tietämiäni ehdokkaita kampanjoinnissaan.

Varsinais-Suomessa jos asuisin, ääneni menisi Suomen luonnonsuojeluliiton tiedottaja, luomuviljelijä, suurpetojen suojelija Laura Rantaselle, no 125. Hyviä ehdokkaita ovat myös ympäristöministerinä erinomaisesti onnistunut puheenjohtaja Ville Niinistö, no. 122 ja paljon syrjäseutujen elinvoimaisuutta ajava, pienelinkeinoja ja maaseutupolitiikkaa ymmärtävä varapuheenjohtaja Anne Bland, no 116.

Kaakkois-Suomessa asuvaa kehotan äänestämään Katja Andrejevia. Numero on 131.

Savo-Karjalan vaalipiirissä hyviä ehdokkaita ovat esimerkiksi ympäristöhistorioitsija Harri Hölttä (21), varapuheenjohtaja Krista Mikkonen (26) ja kokenut Jouni Vauhkonen (32).

Keski-Suomessa kannattaa äänestää suurta vihreää barbaaria, Touko Aaltoa numerolla 16. Energinen Touko on verkostoitunut tuleviin työtovereihinsa Jani Toivolan eduskunta-avustajana, ja tietää Sotesta kaiken tietämisen arvoisen. Keski-Suomen edustajanpaikka saattaa olla parista äänestä kiinni; nyt ääni Toukolle, ja teemme historiaa!

Oulun vaalipiirissä Mika Flöjt (10) on pitkän linjan luonnonsuojelija, joka tuntee etenkin vesistöt ja erityisen hyvin Talvivaaran metkut. Pro Hanhikivi-liikkeen perustaja Hanna Halmeenpää (13) taas on energia-asioiden asiantuntija.

Lapissa äänestäisin isoa nuorta vihreää miestä, Miikka Kerästä (112). Miikka uskaltaa rohkeasti pitää esillä vaikeitakin asioita, kuten sitä, millaista on olla homoseksuaali seurakuntanuori Lapissa.