Trumpin muotokuva Sostakovitsin piirtämänä

Dimitri Sostakovits kuvailee Solomon Volkovin kirjaamissa muistelmissaan ei vain Stalinia. Luen parhaillaan Veikko Huovisen Veitikkaa Elsalle, ja siinä todetaan, että hitlereitä on edelleen, jatkuvasti, kaikkialla. Sama pätee stalineihin. Diktaattorit ovat kaikkialla samanlaisia, koska kyse on psykologisesta patologiasta: narsistisesta mieltymyksestä valtaan.

"Mutta oman, ei niinkään pitkän elämäni aikana olen pariin kertaan törmännyt sairaisiin henkilöihin. Nämä valtiomiehet olivat lujasti vakuuttuneita siitä, että nimenomaan heidät oli kutsuttu ohjaamaan ihmiskunta todelliselle tielle. Ja ellei nyt kuitenkaan koko ihmiskuntaa yhdellä iskulla, niin ainakin joka tapauksessa oma kansa. En osaa sanoa, mutta minulla oli ilmeisesti todella hyvä onni. Minä näin ymmärtääkseni tällaisen ihmiskunnan pelastajan kahteen kertaan omin silmin. Kaksi tällaista persoonallisuutta. He olivat, kuten sanotaan, patentoitujia pelastajia. Ja pelastajakandidaatteja näin ymmärtääksemi vielä viitisen kappaletta. Tai ehkä neljä. Näin arvelen tällä hetkellä. En muista nyt tarkkaan. Lasken joskus toiste tarkemmin.

No hyvä, jätetään kandidaatit syrjään. Patentoiduilla pelastajilla oli paljon yhteistä. Kumpaakaan vastaan ei saanut väittää. Jos joku ei miellyttänyt heitä, he alkoivat haukkua mitä räävittömimmin. Erittäin hillittömin sanoin. Ja tärkeintä oli, että molemmat tunsivat täydellistä halveksuntaa sitä samaa kansaa kohtaan, jonka he pyrkivät pelastamaan...

Jaa, olin vielä unohtaa vielä erään yhteisen piirteen näissä kahdessa, nimeltä mainitsematta jääneessä pelastajassa. Se on heidän väärä uskonnollisuutensa. Ymmärrän, että tämä hämmästyttää monia. Hyvä on, he sanovat toinen pelastajahan julisti itsensä uskovaiseksi kaikkialla ja jokaisessa kadunkulmassa. Ja soimaa kaikkia muita jumalattomuudesta. Mutta entä toinen? Eikös tämä toinen ollut ateisti? On toivottavasti selvää, että tämä toinen on Stalin...

Mutta nämä ovat kaikki ulkonaisia seikkoja. Väittäneekö kukaan vakavissaan, että Stalinilla oli minkäänlaista ideaa niin sanoakseni yleisestä järjestyksestä? Tai että hänellä oli jonkinlaista ideologiaa? Ei Stalinilla minkäänlaista ideologiaa ollut. Eikä mitään vakaumusta. Eikä mitään aatetta tai periaatteita. Stalin noudatti joka hetki nimenomaan sellaisia näkemyksiä, joiden avulla hänen oli helpompi tyrannisoida ihmisiä. Pitää heidät kauhun ja syyllisyydentunnon vallassa. Tänään Johtaja ja Opettaja puhui yhtä. Mutta huomenna täysin toista. Hänelle oli täysin yhdentekevää, mitä hän puhui. Kunhan sai käyttää valtaa.

Valaisevin esimerkki on Stalinin suhde Hitleriin. Stalinille oli täysin yhdentekevää, mikä Hitlerin ideologia oli. Hän pääsi Hitlerin kanssa heti yhteisymmärrykseen. Heti havaittuaan, että Hitler auttaa häntä säilyttämään ja jopa levittämään valtaansa. Tyranneilla ja pyöveleillä ei ole ideologiaa. Heillä on ainoastaan fanaattista vallanhimoa. Mutta juuri tämä fanaattisuus sekoittaa ihmiset jostain syystä. Kirkkoa Stalin piti niin ikään poliittisena vihollisena. Vahvana kilpailijana. Vain sen vuoksi hän yritti tehdä siitä selvää jälkeä. On tietenkin väärin väittää Stalinia uskovaiseksi. Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän uskonut mihinkään eikä kehenkään. Mutta vähänkös on luonteenlaadultaan sellaisia ihmisiä, jotka eivät usko mihinkään, jotka ovat julmia ja vallanhimoisia ja jotka silti julistautuvat uskovaisiksi ja pitävät itse itseään syvästi uskovaisina?"

Varmaan kaikille on tässä vaiheessa tullut selväksi, että Stalinin paikalle voisi vaihtaa Putinin, tai vieläkin ilmeisemmin Trumpin. Hän vetoaa uskoon ja on jopa esittänyt itsensä Jeesuksena mutta silti on hyökännyt Paavia vastaan, toimii täysin ennustamattomasti ja suunnittelemattomasti, on löytänyt Putinista hyödyllisen kaltaisensa (puhumattakaan siitä, miten Putin hyötyy Trumpista). Vastaväitteitä hän ei kuuntele.

Otteet ovat teoksesta Dimitri Sostakovitsin muistelmat. Koonnut Solomon Volkov, suomentanut Seppo Heikinheimo. Otava 1979, sivut 221-222.

Tehdä Paavot ja pudota jaloilleen

On hurskastelua kauhistella, jos nyt kulttuuriministeri Arhinmäki hieman saattoi innostua Teemun läksiäisistä. Sen verran Paavoa olen seurannut ja vähäsen saanut tunteakin noin vuosikymmenen ajalta, että uskallan väittää Paavon päässeen puolueensa puheenjohtajaksi ja ministeriksi kyeten harvinaisen hyvin olemaan uskollinen omalle habitukselleen ja tavalleen tehdä politiikkaa, ja olisi sekä teennäistä että Paavon viiteryhmille pyllistämistä äkisti vaihtaa kurssia. Sen, että Paavosta tuli ministeri Arhinmäki, ei tarvitse muuttaa sitä, että hän näkee politiikan aktivismin institutionalisoituna jatkeena, ei sen loppuna tai esteenä. Näin näen minäkin. Politiikka on alisteista kansalaisten ruohonjuuritason toiminnalle, sen väline ja kanava.

Paavon on saanut kiinni hänen kiireidensä lisääntyessäkin. Paavo Arhinmäki muutamien vuosien takaa Helsingin Keskuspuistossa kuuntelemassa asukkaiden huolia.


Arhinmäkeä on aiemmin syytetty siitä, ettei hän ole paikalla siellä, missä hänen ministeriönsä edustamilla substanssialoilla tapahtuu. No, nyt on. Jos hän sattuu saamaan oopperaa enemmän kiksejä jääkiekosta, se on hänen asiansa. Ministerinkin kulttuurimaku on yksityisasia. Onko se sitten sivistyksen merkki että istuu keskellä Savonlinnan juhlien eturiviä hengailemassa ja muulloin "silittelee" naisia? Sellaisiakin ministereitä meillä on nähty vallan äskettäin, myös työväenjohtajana. Ja systeemi palkitsee, hyvän veljensä, ja hyvä veli on sellainen, joka osaa perinteisen pelin säännöt.

Substanssin tuntemusta ei olla vaadittu aikaisemminkaan, pikemminkin joskus alan väki on pitänyt sitä suotavana ettei ministeri tule sotkemaan kuvioita kuten totalitaristissa valtioissa. Seppo Heikinheimo piti Girlie Big-H-Chicken-Livinglandia tästä syystä vallan ansiokkaana ministerinä. Sitäpaitsi Arhinmäkihän hallitsee substanssin: hänen kulttuuriaan ovat koripallo, futis, lätkä, lumilautailu, skeittaus, graffiti ja räppi. 

Paavo on uuden ajan poliitikko. Hän kyseenalaistaa säännöt. Ei kuitenkaan pitäisi ainakaan olla mitään epäilystä, etteikö tämä olisi innostunut edustamastaan asiasta ja etteikö jopa edustaisi sitä, sillä erotuksella, että Pasi Nurminen ei todellakaan tullut alas telemarkilla. Kun Pasille naurettiin, Paavoa halveksutaan. Olisiko Paavon pitänyt sitten kokeilla Eddie Edwards-tyyliä, kun ei kuitenkaan ole mikään nykäsmatti sen paremmin hyvässä kuin pahassakaan että olisi tehnyt katu-uskottavan tempun, jota joku olisi voinut pitää ministeriparkourina?

Sitäpaitsi vielä omassa lapsuudessani ainakin miespoliitikkoille oli meriitti, että he osasivat ottaa. Ahti Karjalainen tunnetusti ei osannut.

En lähde kannustamaan ketään dokaamaan niin, että oma irtaimisto hukkuu ja että juhlakalu joutuu huolehtimaan valtion sektoriministerin nukkumaan. En myöskään lähde kehottamaan absolutismiin. Oma on maksansa, Paavonkin, eikä se yhdestä kännistä vielä haaskiolle mene. En minä tarvitse miehen mallia tai kenenkään opettamaan minulle alkoholin vastuullista käyttöä. Isäni oli töissä neljännesvuosisadan Alkossa, joten jos haluan saada hänet tuntemaan, että hänen asiantuntemustaan arvostetaan, kysyn häneltä. Ja olihan siellä sentään rotevia sankarismiehiä laittamassa nukkumaan, joten ei hätää.

Toki Paavo panee kuitenkin miettimään, miten olisi käynyt, jos Paavo olisikin ollut Paula tai Pirkko. Tokkopa oltaisiin painettu villaisella. Miespolitiikolle örveltäminen vain vahvistaa käsitystä mieskuntoisesta urhosta.

Koirat haukkuvat, Himanen kulkee

En ole välittänyt lukea nyt loppuviikosta julkistettua Himasen kirjoitelmaa siitä, miten valtiomme kukoistuskyky varmistetaan, koska minulla on ollut nyt muuta mielessä. Perheenjäsenen poismenon rinnalla filosofia tuntuu jotenkin triviaalilta, ja kaunokirjallisuus ja musiikki lohduttavat paremmin.

Sen olen kuitenkin suremiseltani ehtinyt havaitsemaan silmäkulmastani, että moni Himasen arvostelija sortuu tismalleen samaan, mistä he Himasta arvostelevat. Eivätkä vain yhteen, vaan kahteen samaan sudenkuoppaan.

Ensiksikin Himasen kriitikoista huomattavan moni on huomattavan varma Himasen et kumppaneiden tekeleen laaduttomuudesta sitä lukematta. He eivät siis ole tutustuneet lähteeseen, sama, mistä Himastakin on arvosteltu: että se kehtaa esittää arvostelmia Suomen sosiaalipolitiikasta tuntematta alaa koskevaa kirjallisuutta. Onko sitten kyse ylimielisyydestä vai laiskuudesta, en tiedä.

Toiseksikin, Himasen arvostelijat tulevat todistaneeksi Himasen olleen oikeassa. Suomessa ankeuttajilla on yllättävän paljon sijaa majatalossa.

Kolmanneksi, Himasen arvostelijat eivät tunnu tuntevan huomattavaa osaa mannermaisesta filosofisesta perinteestä. Etenkin ranskalainen 1900-luvun usein semioottisviritteinen filosofinen ja yhteiskuntatieteellinen traditio on esseististä. Eivät Barthes, Derrida tai Bourdieu viittaa paljon kehenkään, korkeintaan itseensä, ja heidän kohdallaan on tarpeetonta ja mahdotonta eritellä, ovatko he sosiologeja, filosofeja, esteetikkoja vai semiootikkoja, sillä he osallistuvat samanaikaisesti useaan diskurssiin.

Himanen ei kuitenkaan tarvitse Suomea, aivan samoin kuin yhden ainoan kerran Seppo Heikinheimon kritisoima Olli Mustonenkaan. En ole varaukseton Himasen tai Mustosen fani, eikä kriittinen korkeakoulutettu sielu voikaan olla varaukseton kenenkään fani. Joka tapauksessa, koirat haukkuvat ja karavaani kulkee, tosin koiriakin kohdellaan paremmin kuin Himasta.