Kaikissa paitsi yksipuoluejärjestelmissä valta vaihtuu yleensä vaaleissa

Yliopiston pääsykoe-Allardtia tahkotessani jäin jumiin teoriaan, jossa puhuttiin arvosykleistä. Arvojen syklillä tarkoitetaan sitä, että eri sukupolvilla vallitsevat erilaiset arvot, eikä "kehitys" ole mitään edistyksen suoraviivaista voittokulkua. Allardtin kirjassa Sosiologia I väitettiin, että seuraava sukupolvi (kirja päivitettiin viimeisen kerran 80-luvulla) tulisi olemaan edellistä, eli kirjan päivitysaikaan nuorta aikuissukupolvea konservatiivisempi. En tuolloin 35 vuotta sitten käsittänyt tai ainakaan halunnut käsittää tätä teoriaa, mutta nyt sukupolvi (biologisessa mielessä) myöhemmin Allardtin sanat ovat tulleet toteennäytetyiksi. Toki tämä on yleistys, seksuaalivähemmistöjen asian ja ympäristöaktivismin uuden sukupolven nostaessa päätään, ja ehkä biologisten sukupolvien suorittaman isänmurhan sijaan olisi paikallaan puhua ennemminkin Zeitgeistista tai kulttuurisista sukupolvista. 

Jokainen politiikkaa seurannut tietää, että kaikissa paitsi yksipuoluejärjestelmissä yleensä valta vaihtuu vaaleissa. Pitääkö siitä sitten päätellä, että ajan henki olisi muuttunut jotenkin oikeistolaisemmaksi ja konservatiivisemmaksi, että punavihreä hallitus vaihdettiin oikeistohallitukseen? Ei. Kyse on politiikan normaalista heiluriliikkeestä, jossa riittävän moni kansalainen, liikkuva äänestäjä haluaa vaihtelua. Kuitenkin poliittiset puolueet ovat vain päällysrakennetta Marxin sanoin, ja kyllä siellä pinnan alla oikeastikin kuohuu.

Moni minua asiaa lähempää katsellut ja enemmän tutkinut on todistellut sitä, että perussuomalaisuus, melonismi, orbanismi ja trumpilaisuus ovat elämäänsä pettyneiden ratkaisu, eräänlainen pyllistys yhteiskunnalle, jonka katsovat pettäneen heidät. Kun ei enää koeta olevansa relevantteja, entisellä koulutuksella tai sen puutteella ei saa töitä ja vanhat iskurepliikit eivät enää päde. Tämä on kuitenkin vasta ensimmäinen osa analyysiä, sen alku. Nämä puolueet valjastavat puolelleen työväenpuoleisiin pettyneitä ja käyttävät käyttövoimanaan kulttuurisotia jo tutuksi tulleen muukalaisvihamielisyyden lisäksi. Kun tuntuu siltä, että ei ole enää headhuntereitten tai oikeastaan minkään kohderyhmää, niin olisiko Andrew Taten. Ja kun alakulttuurit pirstoutuvat entistä pienempiin osiin; esimerkiksi entisen kahden sukupuolisuuden ilmentymän lisäksi kirjaimia on niin paljon, että heikkopäisin ei osaa enää laskea. 

Kun samaan aikaan on pettynyt, vihainen, hämmentynyt ja kaikin puolin veneestä pudonnut olo, niin vaikka sille harmituksen aiheelle ei pystyttäisikään tekemään mitään, että enää ei ole markan bensaa, niin ainakin se harmitus voidaan hetkeksi unohtaa muistuttamalla, kuinka nurin ovat asiat, kun täti onkin setä ja Lakupekkaa ei enää saa, liekö Mustapekkaakaan. Vika ei kuitenkaan ole naapurin Muhammedissa, vaan pikemminkin Muskissa, Zuckerbergissa ja Bezosissa, jotka ovat naamioituneet osaksi ratkaisua, mutta he itse ovat ongelma. Heidän edustamansa rosvokapitalismi on lakkauttanut kokonaisia toimialoja, vienyt työntekijöiltä vessatauot ja luonut uudenlaisen paarialuokan. Sen paarialuokan pitäisi vanhan työväestön tavoin katkoa kahleensa ja yhtyä. Kongolaisen kaivosmiehen, nigerialaisen jätteitä lajittelevan lapsen ja uzbekinistalaisen kutojan asia on todellakin meidän asiamme, sillä heidän työnsä valuu pyramidihuijaukseksi muuttuneessa ryöstökapitalismissa näille rosvoille, joita miljardööreiksi nimitetään.

Tämä teksti julkaistiin hieman lyhennettynä eilisessä (5.3.) Uusimaassa.

Sebastian puhuttelee nuorukaisia, Oras tyttöjä

Viime päivinä on otsikoitu siitä, että nuorten naisten ja nuorten miesten elämismaailmat ovat erkaantumassa toisistaan. Toki tämä voi liittyä osittain siihenkin, että nuoret miehet kypsyvät yleensä useita vuosia nuoria naisia hitaammin; noin alle 25-vuotiaille ei ole edes biologisesti yleensä mahdollista ajatella kovin pitkäjänteisesti ja tulla pois oman navan ympäriltä. 

Tämä nuorten naisten ja nuorten miesten arvomaailman toisistaan erkaantuminen ilmentyy poliittisesti siten, että nuoret naiset ovat selvästi vasemmammalle kallellaan ja liberaalimpia kuin konservativismiin taipuvaiset nuorukaiset. Myös ympäristönsuojelu on heille läheisempää. Nuoret naiset äänestävät Vihreitä ja Vasemmistoliittoa, nuoret miehet persuja ja Kokoomusta.

Millaisia ilmenemismuotoja ja seurauksia tästä arvomaailman hajaantumisesta sitten on? Nuoret naiset ja nuoret miehet kokevat maailman hyvin eri tavalla. Saksalainen fenomenologifilosofi Edmund Husserl puhui elämismaailmasta. "Näin nämä asiat koetaan", vaikka toki jokainen havainto on esiymmärretty jostakin näkökulmasta. 

Nämä eroavat ja suorastaan eri suuntiin eriävät elämismaailmat näkyvät esimerkiksi ruokavaliossa. Nuoret naiset ryhtyvät vegaaneiksi kun taas nuorille miehille pihvi on suorastaan itseilmaisun muoto, johon he ripustavat identiteettinsä. Nuoret naiset ajavat sporalla, nuoret miehet rallaavat pillurallia, ihmetellen, miksi tämä ei tee nuoriin naisiin haluttua vaikutusta eivätkä he tule kyytiin. No eivät kai tule, kun istuvat sporassa. Roskienheittelijät lienevät myös 97-prosenttisesti poikia ja nuoria miehiä. Ei ole olemassa toksista naiseutta. 

Suomessa syntyvyys on alimmillaan melkein 200 vuoteen, ja meidän väestöpyramidimme on OECD-maista päälläseisovin Japanin ja Italian jälkeen. Tässä ei mikään synnytystalkoisiin painostaminen tai yllyttäminen auta, ei edes lapsia suosiva perhe-, asunto- ja sosiaalipolitiikka, jos nuoret naiset ja nuoret miehet kokevat maailman niin eri tavoin, että kuvitteellisessa aamiaispöydässä jo tulee riita. 

Väitän, että nuorten naisten ja miesten elämismaailmojen erkaantuminen johtuu pitkälti siitä, että nuoret miehet kokevat tulevaisuudennäkymänsä huonoiksi tai peräti olemattomiksi. Syrjäytymisen kokemus aiheuttaa syrjäytymistä. Nuorukaiset kokevat eri syistä itsensä uhatuiksi. Tärkeintä syntyvyyttä lisäävää politiikkaa olisikin saada nuoret pojat ja miehet mukaan yhteiskuntaan kaikin keinoin. Itsensä tuuliajolla kokeneet ovat altista riistaa kaikenkarvaisille convoylle ja tynkkysille. Kun nuoriin miehiin vetoaa Sebastian Tynkkynen, nuoria naisia puhuttelee enemmän Oras Tynkkynen. 

Olli Jalosesta ja nykyihmisen suuresta kertomuksesta

Olli Jalosen viimeisin romaani Stalker-vuodet on kääntymässä loppusuoralle. Hyviä kirjoja on ainakin kahdenlaisia: sellaisia, joiden tunnelma on niin elävä, että niihin haluaa palata samalla tavalla kuin hienoissa maisemissa tai musiikissa haluaa "kylpeä" ja sellaisia, jotka herättävät ajatuksia. Välttämättä ne ajatukset eivät ole kirjan pääteeman tai -sanoman liikkeellesysäämiä, vaan niitä voi herätä kirjan kannalta sivujuonteistakin. 

Stalker-vuosissa kuvattiin ohimennen yhden sivuhenkilön ajautumista omalla ammatillisella urallaan ns. valmentajaksi, konsultiksi tai miksi sellaista nyt kutsuisikin. Minä kutsun hevonpaskanpuhujaksi paremman ymmärryksen puutteessa. En ole - onneksi - paljoakaan omalla hiekoittamattomista sivupoluista koostuvalla ammatillisella "urallani" tällaisiin törmännyt sen enempää kuin että pystyn tunnistamaan tämän tyypin, tai sitten riittää, että olen lukenut tästä ihmistyypistä. Jotkut puhuvat myös helppoheikeistä. 

Kaupallisesti määritellyn menestymisen kannalta sivupoluille ajautumisesta on hyötyäkin, se suojaa jokseenkin tehokkaasti helppoheikeille altistumiselta, vaikka ihan vaille tätä autuasta ilmiötä en minäkään ole jäänyt; Sibelius-Akatemiassa huomasin kerran osallistuvani rituaaliin, jossa liian pieniin vaatteisiin ahtautunut entinen käsityönopettaja, joka oli nimittänyt itsensä muutoskonsultiksi, konttautti kansainvälisesti arvostettujen professoreiden housunpolviiin polvipusseja, niinsanotut "huippuosaajat" liimailemassa post it -lappuja, kun heidät pakotettiin tekemään musiikista kilohintaan myytävää säilykettä.

Tämä helppoheikkien ammattikunnan auringonnousu 80-luvun loppupuolen juppiajaksikin kutsutun aikakauden sanansaattajina tai ehkä pikemminkin tämän epookin laskuvesien mukana lainelautailijoina (joka jäi minulle lähinnä kuulopuheeksi; zeitgeistia määrittelevät aina "edelläkävijät") antoivat kasvot sellaiset kuin Sam Inkinen, johon ainakin minulla ruumiillistuu itsemääritelty edelläkävijyys (jota on vaikea erottaa pelkästä epäselvästä vaikeaselkoisuudesta). Ja tämä edelläkävijyys siis teknologisessa, tai ehkä tarkemmin sanoen sci fi -merkityksessä. Sosiologina minulle ymmärrettävämpi tapa yrittää hahmottaa viime vuosikymmenien murrosta on jälkiteollistuminen. Jotkut nimittävät tätä samaa postmodernisaatioksi, mihin liittyy merkityksien muuttuminen tai peräti katoaminen.

Esimerkkinä tämän postmodernisaation tarkoittamasta merkityksien muuttumisesta, liudentumista ja lopulta haihtumisesta "palvelu" ei enää tarkoita mitään, koska kaikkea kutsutaan savupiipputeollisuuden näivettymisen myötä palveluksi, oli sitten lähellä orjuutta oleva wolt-tyyppinen näennäis- tai pakkoyrittäjyys, valkokaulustyöläisyys tai erilaiset nettihärpäkkeet, joissa asiakaspalvelu on näivettynyt chättirobotiksi, joka ei osaa vastata kuin yksinkertaistetun lauselogiikan tyyppisiin modus tollens -muotoisiin kontakteihin. Ja älypuhelimen omistamaton ihminen on tiputettu paarialuokkaan.  

Inkisen ajoista on kulunut 35 vuotta, mutta ihmistyyppi on kasvanut teollisuudenhaaraksi ja heidän puheenpartensa ihmiskunnan suureksi kertomukseksi. Teknologiahypen kanssa käsi kädessä kulkee uusi ihmiskäsitys ja talouden näkeminen yhteiskunnan suureksi tarinaksi ja välttämättömyydeksi, johon muiden inhimillisen toiminnan sektoreiden on vain sopeuduttava. 

Tältä määrittely-yritykseksi muodostuneelta sivuhypyltä oli unohtua se orastava ajatuksentynkä, jonka Jalosen hahmo herätti: ihmiskunta ei ole oppiva organisaatio, eli hankitut ominaisuudet eivät periydy. Toki joidenkin satojen sukupolvien aikana homo sapiens yrityksen ja erehdyksen kautta oppii, että useimpia sellaisia sieniä, joiden jalassa on rengas, ei kannata syödä, mutta todellakaan ihmiskunta ei kehity lineaarisesti. Ilmeisesti ihmisten tekemät virheet selittyvät lajityypillisillä piirteillä, joita taitavat olla ainakin ahneus, minäkeskeisyys ja lyhytjänteisyys. Me osaamme matkustaa kuuhun ja ahtaa ihmiskunnan suurimmat saavutukset yhteen pieneen muovinpalaseen, vaikkakin kuumatkailu on jo niin last season. Kuitenkin me dumppaamme tupakantumppia luontoon, ja paljon pahempaakin, junttien perinteitä suojellaksemme pidämme minkkejä ahdattuina häkkeihin hauduttamassa seuraavaa pandemiaa ja kierrätämme julkkiksia ihaillen ympäri maapalloa kerosiinia polttamassa. Lamasta opittiin hyvin vähän ja koronasta vieläkin vähemmän. 

Jalosen helppoheikkihahmo näyttäisi olevan viimeisen 35 vuoden suuren narratiivin voittaja; vaikka inkiset, himaset ja sarasvuot ovatkin jo best före, niin hypettävä talous- ja teknologiapuhe on deflatoinut sivistyksen, joka ei itsessään enää ole mitään, nykyisiin asuntoihin ei olla suunniteltu tilaa kirjastoille ja kaikki valtioneuvoston alaiset laitokset on arvollepantu tulossopimuksilla. 

Edistysajattelun silmin viimeisen 35 vuoden aikana suureen kehityskertomukseen on sattunut häiriöitä, katkoksia lähinnä 90-luvun laman aikaan. Kuitenkin, lama oikeastaan vain vankisti teknis-taloudellisen kertomuksen voittokulkua. Esko Ahon hallituksessa, Iiro Viinasen ollessa valtiovarainministerinä kaikki oli arvollepantava, ja politiikasta tuli talouden jakojäännös, joka retorisesti ovelasti oikeutettiin "asioiden hoitona". Kokoomuslaisuus läpäisi koko politiikan vasemmalta oikealle, mikä näkyy vaalitenttejä katsottaessa; niissä esimerkiksi luonto, ilmasto, koulutus ja kulttuuri jätetään ohjelman loppuun, ja yleensä niille ei jää tilaa. 

Kun talous on työntänyt kaikki muut yhteiskunnallisen toiminnan alueet ulos kartalta ja reunojen ylitse, tämä selittää sen, miksi perussuomalaisten enemmän ja vähemmän avointa rasismia ja ihmisvihamielisyyttä katsotaan tarpeelliseksi sietää. Hekin edesauttavat suuren kertomuksen häiriötöntä voittokulkua, paitsi että eivät auta: jossain vaiheessa EK, Suomen yrittäjät ja Keskuskauppakamari tulevat kertomaan tämän Kokoomukselle.

Eikä se lama-aika noin vuodesta -91 noin vuoteen -94/-95 ollut paluuta mihinkään pimeään keskiaikaan. Moni toki menetti toimeentulonsa, kotinsa ja terveytensä, valitettavan moni lopullisesti, ja kovin vähän tästä ihmiskunta oppi siitä päätellen, miten tärkeäksi ihmisten eriarvoistaminen katsotaan. Kurjuus periytyy ylisukupolvisesti, kuten sosiologit sanovat, ja monien asuinalueiden ostareille on luultavasti jäänyt unohtumaan jo yli 30 vuotta sitten syrjäytettyjä ihmisiä, joista sitkeimmät sinnittelevät maksansa ja keuhkojensa rippeillä, heiluvilla hampaillaan. 

Kuitenkin tuona ihmiskunnan historian lyhyenä pimeänä keskiaikana, joka oli todellisuudessa modernin kehityskertomuksen viimeinen kuolinkuoristus, moni oppi kierrättämään, ja kirpputoreista tuli pysyvä ilmiö, jotka maahanmuuttajien pitämien pitserioiden ohella pitävät niiden pysähtyneiden lähiöiden ostareita pystyssä, jollei niitä jo olla jyrätty kiinteistökehittäjien tieltä. Tuolloin myös lanseerattiin "kolmannen sektorin" käsite, millä tarkoitetaan kansalaisjärjestöjen aikaansaamaa toimeliaisuutta, joka vain valitettavan usein hautautuu projektimappiin rahoituskauden loputtua.

Vaalienalusluontolahjuksia päättämättömille viime hetken äänestäjille

Tällä viikolla helsinkiläistä luonnonystävää on hemmoteltu hyvillä tai ainakin rauhoittavilla uutisilla. Suorastaan mannaa sataa taivaasta rupiselle aktivistinsielulle. 

Ensin maanantaina kaupunginhallituksessa Marcus Rantala (RKP), jota on pidetty Matokallion hankkeen potentiaalisena pyövelinä, pöytäsi hankkeen kolmeksi viikoksi. Jos ei vielä ole ehtinyt äänestämään, niin älköön kuitenkin tästä Rantalan pöytäämisestä hurahdettako niin, että erehtyisi pitämään häntä luonnonystävänä. Tarkkailkaamme Rantalan käyttäytymistä sitten kolmen viikon päästä. 

Sitten Helsingin Demarit huolestuivat Hesperianpuiston puista. He vetosivat sympaattisesti sen puolesta, että tutkittaisiin mahdollisuuksia olla kaatamatta mahdollisimman montaa niistä 14 puusta, joita ainoastaan kaupungin lukutaidottomuuden johdosta toimenpidekielto koskee. Muihin toimenpidekiellon alaisiin puihin eivät demarit ottanut kantaa (SDP). SDP:ssä varmaan ollaan ajateltu, että puiston kapenemisesta baanaa haluavia Vihreitä syyttäviä ryhmittyisi varmuudella ja todistetusti todellisen luonnonystävän, SDP:n taakse. 

Riistavuorenkin ystävät saavat nyt hengittää hieman vapaammin. Syksyllä Otso Kivekäs (Vihreät) ja Olli-Pekka Koljonen (SDP) olivat tehneet aloitteen, jossa selvitettäisiin mahdollisuuksia kaavoittaa myös Vihdintien toiselle puolelle ja tätä edistämään muuttaa yleiskaavaa. Tämä aloite hyväksyttiin nyt toissapäivänä äänin 7-6. Kirjoitan vielä aloitteen hyväksyjät ja sitä vastustaneet tähän ylös.

Kivekkään ja Koljosen aloitetta kannattivat Kivekäs itse, Anni Sinnemäki ja Saana Rossi (Vihreät), Mia Haglund ja Tuomas Nevanlinna (Vasemmisto) ja Jenni Hjelt ja Koljonen itte. 

Sen sijaan on ihan ok työntää kaikki ne *** kerrosneliöt Riistavuoreen metsään seuraavien henkilöiden mielestä: Silja Borgarsdottir Sandelin (RKP), Jenni Pajunen, Otto Meri, Katri Penttinen ja Risto Rautava (Kokoomus) ja Mika Raatikainen (Pers).

Tässä mainituista uutisista tässä on eniten substanssia, olkoonkin, että yleiskaavoitus on hidas prosessi. Täytyy vain toivoa, että sen metsän kanssa ei nyt kiirehditä ennen yleiskaavan muutosta. 

Luonnonystävä kiittää lahjuksista, joissa on havaittavissa hyvää ajoitusta juuri ennen vaaleja ja keskinäistä nokittelua Vihreät - SDP. Kaikesta pitää kuitenkin olla iloinen, oli sitten vaikuttimena mikä hyvänsä. Pahoittelen kyynisyyttäni, minkä taustalla on pitkä "ura" aktivistina. Mutta ihan oikeasti kiitos, Otso ja O-P aloitteestanne, joka toivon mukaan oikeasti vähentää painetta kaavoittaa Riistavuoreen. 

Onko luonnonystävän pakko alkaa äänestämään perussuomalaisia Helsingissä?

Aloitin äskettäin sosiaalisen itsemurhan tekemisen tässä blogissa. Jatkan nyt kesken jäänyttä työtäni. Otan sen riskin, että menetän asialliset välit jonkun kanssa, mutta silloin antamani peilin osoittava kuva on järkyttänyt. Tai sitten minua pidetään lopullisesti arvostelukykyni menettäneeksi. Otan sen riskin. Jonkun nämä asiat pitää sanoa. 

"Pika"ratikka, jonka eräs Lefa on näppärästi uudelleenristinyt pikara-tikaksi, on Helsingin kaupunkisuunnittelun Troijan puuhevonen, joka tuo mukanaan "Lisää kaupunkia", eli niinsanotusti "tiivistää" kaakelitaloja viheralueille. Eli levittää yhdyskuntarakennetta viheralueille sillä verukkeella, että näin saadaan lisää asukkaita julkisen liikenteen pariin. Ilmeisesti sen liikenteen ei sitten muutoin katsota olevan niin houkuttelevaa, että se olisi kannattavaa, niin pitää sitten tuottaa sille ne toivotut, oletetut ja luulotellut käyttäjät. Ainoa, mikä tästä puuttuu, on se, että HSL kävisi mainostamassa kouluissa ja päiväkodeissa raiteiden autuutta. Voin antaa valmiiksi idean: kun Kierrätyskeskus käyttää oppitunneillaan Lennu Liito-orava -hahmoa, niin tässä on valmis hahmo: Pikara-Tikka. Kas kun ei vielä tämä hahmo laulamassa Raide-Jokeri -laulua.

Kiitos MAL- eli maankäytön, asumisen ja liikenteen ohjelman, keinosta on tullut päämäärä. MAL tarkoittaa suomeksi sitä, että kun valtio lupaa subventoida raiteiden rakentamista, kaupungit samalla sitoutuvat asuttamaan niiden varsille joukkoliikennekansalaisia. 

En tiedä mistään Kokoomuksen puisto-osastoista. Sellaista ei olekaan. On vain ratikka- ja baanaosasto. Norjassa Vihreät ovat vasta äskettäin ylittäneet äänikynnyksen. Tämä johtuu siitä, että muut puolueet ovat tehneet heidät tarpeettomiksi, omaksuneet ja omineet heidän agendansa. Helsingin Vihreät kidnapannut Lisää Kaupunkia Helsinkiin -liike on ekspansiivisen herätysliikkeen tavoin saanut opetuslapsia ainakin lähes kaikista puolueista, ja Vihreät ovat tehneet itsensä tarpeettomiksi. Jäljelle on jäänyt vain vasemmiston ja oikeiston välissä päämäärättömästi seilaava block party. Kaikki tunnustavat nyt puoluekentän laidasta laitaan ratikka- ja baanauskoa. Keinosta on tullut itseisarvoinen päämäärä an sich.

Olen aina pitänyt itseäni suunnilleen rauhan miehenä, eli autottomana, ympärivuotisena pyöräilijänä ja joukkoliikenteen ystävänä, enkä olisi ikinä uskonut, että joudun kaivamaan kuvitteellisen alppitorveni kaapista eli sanomaan tämän, joka varmaan lopullisesti tuhoaa kaiken uskottavuuteni loputkin rippeet: näyttää siltä, että ainut keino lopettaa tämä hullutus on äänestää perussuomalaisia. Ymmärrättehän: olen epätoivoinen. Eduskuntavaaleissa tämä olisi typerää - paitsi jos he saavat eduskunnassa torpattua MAL-sopimuksen jatkon - kuten eilinen ympäristöaiheinen vaalitentti viimeistään osoitti - vaan kunnallisvaaleissa. Siinä menee sitten pesuveden (tähän oikeasti meinasi lipsahtaa, että "persuveden") mukana aika monta lasta, tiedän valitettavankin hyvin, mutta kaikille täytyisi olla selvää, että ympäristön pitäisi olla tällä hetkellä agendalla sekä numero 1, 2, 67 että kaikki siitä välistä. Nimittäin esimerkiksi ihmisoikeuksilla ei ole paljoa väliä, eikä niistä itse asiassa edes voida puhua, jos ei ole kohta enää ihmiskuntaakaan. 

Timo Soini, tuo mukahauskojen lohkaisuiden automaatti, jota en mainittavammin arvosta, on puhunut fillarikommunismista. Siitä en tiedä, tunnustavatko pyöräilijät oikeaa vai vasenta, mutta viimeisimmän tilaston mukaan fillaroinnin kulkumuoto-osuus Helsingissä (syys-lokakuu 2020) oli 11,2%. Jos Keskuspuistosta tasoitetaan mäet ja asfaltoidaan polut ja levennetään varmuuden vuoksi vielä niin, että lumiaurat ja muu huoltoliikenne pelottaa lenkkeilijät pois pyöräilijöiden tieltä, niin voi toki hyvässä tapauksessa käydä niin, että tämä kulkumuoto-osuus voisi nousta muutamalla prosenttiyksiköllä. 

Minä pyöräilen pääkaupunkiseudulla enää satunnaisesti, mutta vuosikymmeniä siellä säännöllisesti pyöräillyt 72-vuotias isäni sanoo, että pyöräilykulttuurissa on tapahtunut muutos. Sen havaitsin ottaessani muutama vuosi sitten kahdeksi viikoksi fillarin mukaani tehdessäni sijaisuuden Isolla Kirkolla. Koin olevani siinä määrin tientukkeena, että tuntui turvallisimmalta menetellä kuten ajokortittomana tein taannoin erään ystäväni polttareiden mikroautoajossa: jos aistin ohitusyrityksen pyörätiellä - ja niitä tuli paljon, siksi verran koukkupolvipyöräilijä olen - ajoin tienreunaan, jotten vain olisi toisille vaaraksi. Ja itselleni. Helsingin kaupunkisuunnittelun ohjaavana ihanteena on kiire ja siihen kannustaminen. 

Troijan puuhevosen ja Kokoomuksen spora- ja baanaosaston lisäksi olen yrittänyt lanseerata kolmannenkin termin: puhutaan tiivistämisen sijaan levittämisestä. Ja otetaan vielä neljäskin: ilmastotyperyys. Ilmastotyperyys on sellaista kaupunkisuunnittelua, jossa ei oteta huomioon sellaisten hankkeiden puoliintumisaikaa, joiden päämäärä voi sinänsä olla kannatettava. Kaupunkisuunnittelun kontekstissa tämä tarkoittaa sitä, että kun toivotaan baanojen ja sporien vähentävän yksityisautoilua (josta muutenkin on pikavauhtia tulossa lähes saasteetonta, vaikka toki autoiluun liittyy suuria tilankäytöllisiä ja liikenneturvallisuuteen liittyviä ongelmia lähes Intian tiheydellä asutussa kaupungissa, jota kuitenkin halutaan entisestäänkin tiivistää) ja tämän takia raivataan joukkoliikenne- ja pyöräilyinfran alta luontoa pienentäen hiilinielua, niin puoliintumisaika tarkoittaa sitä aikaa, jolloin tämä pienenevä hiilinielu olisi kuitattu vähenevillä päästöillä. 

Suomi on yhden totuuden kulttuuri. Kun nyt ilmastohätätilaan on vihdoin herätty kaikissa puolueissa (perussuomalaisia ehkä lukuunottamatta), niin luonto (luontokato on uudempi tuttavuus julkisessa keskustelussa, mutta asiaa vuosikymmeniä seuranneelle nämä molemmat ovat vanhoja tuttuja. Valitettavasti) jää tässä otatuksessa aina toiseksi. Helsingin kaupunkisuunnittelussa ilmasto ja luonto on ajettu nollasummapeliin vastakkain. Suomessa ei osata kriittistä, asioita molemmilta puolilta kriittisesti tarkastelevaa keskustelua. Niinpä ratikatkin ovat vain yksinomaan hyviä. Kaipaisin enemmän ruotsalaista å ena sidan, å andra sidan -keskustelua ja ranskalaista filosofista väittelyä. Vaikka tämä sitten hidastaisi tai lamauttaisikin päätöksentekoa - meillä Suomessa on konsensuksen perinne, kaikkien on oltava samaa mieltä - niin useinkaan tämä ei olisi vahingoksi; ainakin jäisi toteuttamatta moni hanke, joille ei olla jaksettu, osattu tai pystytty eri syistä etsimään ihanteellista toteuttamistapaa. Ja se ihanteellisin toteutustapa on sellainen, jossa luonto ei kärsi.

Olen seurannut helsinkiläistä kaupunkisuunnittelua keväästä 1980, leikattuani talteen pitkän Hesari-artikkelin Helsingin keskustasuunnittelun historiasta. Siis 9-vuotiaasta. Valitettavasti se on jossakin muutossa kadonnut. Ilmeisesti sekin oli siinä tynnyrissä, jonka heitin Kannelmäestä Porvooseen muuttaessani roskikseen, kun muuten olisi tullut toinen reissu, sata kilometriä tynnyrin takia, joka on vuosikymmenet vain siirtynyt kellarista kellariin. 

Tänä aikana en ole koskaan kuullut mitään yhtä päätöntä kuin leventää katua (ja kaataa metsää kadunvarrelta) siksi, että kadun keskelle olisi tilaa istuttaa katupuurivistö. Tätä on suunnitteilla Vihdintiellä. 

Siis ryhmyiset katulehmuksethan ovat ihania, sellaiset, joita aiotaan kaataa seuraavaksi Mannerheimintien ja Hämeentien varrelta, jotta niitä ei enää kukaan vahingossakaan keksisi kutsua kaupunkibulevardeiksi, jolloin joku saattaisi huomata, etteivät nämä Stadiin suunnitellut uudet Vihdintien ja muiden sisääntuloväylien kaupunkibulevardit olekaan mikään uusi, uljas keksintö. Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, en vastusta kaupunkibulevardeja sinänsä, ja en vastustaisi, jos ne olisivat keino säästää metsiä, mutta ilman näitä "kaupunkibulevardeja" metsiin ei kaavoitettaisi ilmeisesti mitään. 

Tiedän hyvin, että perussuomalaisten äänestäminen on luonnonsuojelijalle epävarma ja todella epätoivoinen teko, mutta ainakin Helsingissä nämä sporat ja fillaribaanat ovat sekä suurin syy että seuraus, sille, että kaupunkiluontoa tuhotaan. En suosittelisi tätä epätoivoista tekoa siksi, että he välttämättä puolustaisivat kaupunkiluontoa, ainakaan vilpittömästi, mutta ainakin he vastustanevat sen tuhoamista näillä infrahankkeilla, jotka kaikki edustanevat heille "kommunismia", joka on kaiken perussuomalaisten kavahtaman päälle heitettävä yleinen pilkkakirves. Epäilemättä yksittäisissä perussuomalaisten ympäristömyönteisissä irtiotoissa voi ainakin osittain olla motivaationa se, että ollaan haistettu "veri", eli kuntalaisten tyytymättömyys poliittisten vastustajien harjoittamaan politiikkaan ja nähdään tämä keinoksi näpäyttää poliittisia vastustajia. Mutta tämän pitäisi olla opiksi niille poliittisille vastustajille.

Täsmennettäköön vielä: en syytä Vihreitä Helsingin pilaamisesta. Ainakaan he eivät sitä tee yksin. Mutta niin asiat usein koetaan, kuten on persujen lähetyskäsky, ja jostain se kumpuaa, että Helsingissä Vihreät ovat paljolti menettäneet luonnosta kiinnostuneiden ihmisten luottamuksen. Ja kertoo paljon Vihreistä, että minä aspergerhenkilönä joudun kertomaan, että ihmisten luulottelut, uskomukset, pelot ja oletukset kannattaa ottaa vakavasti. Ihmisiä ne kuitenkin ovat, jotka äänestävät, niine luuloineen, uskomuksineen, pelkoineen ja oletuksineen.

Syrjäyttääkö turvallinen tila joitakuita?

Teen seuraavaksi ehkä itsemurhayrityksen poliittisena ja yhteiskunnallisena olentona.

Tämänaamuisessa Ylen kolumnissa Miriam Attias nosti ajatuksia herättävästi keskustelua niinsanotusta turvallisen tilan käsitteestä. Mitä turvallinen tila sitten on? Jos luet tästä eteenpäin. niin tee se omalla vastuulla. Blogini ei ole turvallinen tila. 

Googlatessa asiaa ensimmäinen vastaantuleva määritelmä on Suomen YK-liiton. YK-liiton määritelmän mukaan "jokaisella on oikeus osallistua (Suomen YK-liiton) tapahtumiin ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta". 

Tämä on helppo hyväksyä ja allekirjoittaa. Noista muista tekijöistä mieleeni tulevat ainakin ikä ja vammaisuus. Sitten kun asiaa puretaan tarkemmin osiin, ollaankin jo vaikeammilla vesillä. Jälleen Suomen YK-liiton mukaan tulee välttää esimerkiksi pilkkaamista, ennakko-oletuksia ja toisen tilan loukkaamista ja tulee antaa toisille tilaa, kuunnella avoimesti ja avoimella asenteella ja sitten: pyytää anteeksi, jos on tietoisesti tai tiedostamattaan loukannut toisia.

Olen huomannut, että joidenkin, onneksi aika harvojen ihmisten kohdalla pitää koko ajan olla varpaillaan. Heitä ei ikään kuin osaa olla loukkaamatta, jolloin heikkona hetkenä tulee mieleen, että onko vika omassa itsessä. Kuitenkin minullakin on oikeus ottaa oma tilani ilman että joudun kutistamaan itseäni. Jos ei kerta kaikkiaan käsitä, mikä omissa tekemisissä tai sanomisissa loukkaa toista, silloin kyse ei ole tekemisistä tai sanomisista vaan olemisesta: ihmisten erilaisista olemisen tavoista, mihin nämä tekemiset ja sanomisetkin kuuluvat.

Minulla on asperger, ja siihen kuuluu normaalia vähäisempi herkkyys tulkita toisten oletuksia. En minäkään pidä oletuksista. Omalle kohdalleni tulleita normatiivisia odotuksia ovat esimerkiksi se, että autoilen kuten "kaikki" muutkin ja norjalaisissa neuvoloissa ja synnytyssairaalassa systemaattisesti kokemani lävitseni katsominen, ikäänkuin minua ei olisi ollut olemassa ja parhaimmillaan ihmettelyä siitä, että oho, isäkin osallistuu asioihin. 

Kuitenkaan en halua, että olemiseni tapaa, sanomisiani tai tekemisiäni tarkastellaan joidenkin asperger-lasien lävitse, aivan samoin kuin jos tarkasteltaisiin eurooppalaisen, keski-ikäisen eurooppalaisen mies -lasien - tai mitä laseja nyt itse kullakin sattuu olemaan - lävitse. Kun me kuitenkin ihmisiä kaikki olemme ensin. Sukupuolet, rodut, etnisyydet ja seksuaalisuudet ovat ihmisyyteen nähden toissijaisia.

Miriam Attias kirjoitti kolumnissaan: "Periaatteiden lukeminen keskustelun alkuun ei nimittäin itsessään riko sitä keskustelurakennetta, jonka vastavedoksi ne on alkujaan tarkoitettu - eli sitä, että täytyy puhua enemmistön käsitteillä, jotta voi tulla kuulluksi... Olen kuitenkin kohdannut myös ihmisiä, joiden mielestä turvallisen tilan periaatteet estävät heiltä vapaan keskustelun. He kokevat, että ne, jotka eivät ole sisällä tasa-arvotyön diskurssissa, eli eivät osaa oikeita termejä, eivät myöskään tule kuulluiksi." Ja: "Jos sääntörikkojat leimautuvat pahiksiksi, ulossulkeva puhe ei lopu - se vain kohdistuu uusiin ryhmiin."

Minä olen ensisijaisesti asiakeskeinen henkilö, joka on esimerkiksi erilaisiin yhdistysaktiviteetteihin lähtenyt mukaan ensisijaisesti niiden asioiden vuoksi. En ole ajankohtaisesti perillä esimerkiksi sukupuolisuuden, seksualiteetin ja rotukeskustelun viimeisimmistä käänteistä. Onko niistä pakko olla perillä, jotta voi osallistua turvallisen tilan periaatteiden mukaiseen toimintaan, silloinkin kun oikeasti uskoo, että ihmisyys on yhdistävä tekijä ja nämä em. erottelut - myös turvallisen tilan periaatteiden kanssa yhtäpitävästi - ovat jaettuun ihmisyyteen nähden toissijaisia, ja siksi ei ole niihin niin tarkkaan perehtynyt? Entä onko mahdollista olla turvallisessa tilassa tasaveroisena osallistujana, jos kokee, että itselle joskus on sattunut itselle käsittämättömistä syistä tilanteita, joissa kokee loukkaavansa jotain toista? Vai onko varmempi jo etukäteen pyytää kaikkea anteeksi kun ei voi olla varma, mitä joutuu anteeksi pyytämään? Eli: anteeksi, että olen olemassa. Vai peräti olla hiljaa, typistää itsensä ja olla ottamatta sitä omaa tilaansa, joka kuitenkin turvallisen tilan periaatteisiin kuuluisi?

Tiedän kyllä joitakin sanoja, joita ei saa sanoa eikä ole saanut sanoa 80-luvun jälkeen. Vaikka muuten monissa asioissa minulta on jäänyt monia päivityksiä tekemättä. Kaikkia kirjaimia en välttämättä osaa kaikissa lyhenteissä laittaa oikeille paikoilleen.

Mikä on turvallinen tila näille Attiaksen/Attiaan/Attian/Attiasin mainitsemille ihmisille? Perussuomalaiset? Vai syrjäyttääkö turvallisen tilan vaatimus joitakuita? Olisiko varminta, ettei osallistu mihinkään, jossa voi mahdollisesti olla mukana alle 50-vuotiaita tai oletettuja vähemmistöjä, mikä sekin on tilannekohtainen käsite? Lisäisin turvallisen tilan kriteereihin seuraavan: "ettei kukaan tahallaan väärinymmärrä tai loukkaannu". Aina kun menee ihmisten ilmoille, ottaa riskejä. Ainakin sen riskin, että kaikki eivät jaa samoja esioletuksia kanssasi. Ja sen riskin, että voi loukkaantua. 

Allaolevasta linkistä voi lukea tämän mainitsemani kolumnin:

https://yle.fi/a/74-20009782?fbclid=IwAR2dc0qQB64GjB-9S8gY2oRBGHKPcaRkdJKlED_w5QkJltej-euuHjURevw

Palautteeni Helsingin fillaribaanoista

Baanojen tarkoitus on sinänsä hyvä: tarjota kaupunkilaisille lisää yllykkeitä pyöräilyyn. Ilmasto ja kansanterveys kiittävät. Mutta: monessa tapauksessa kyse on tuplainfrasta, jota tunnutaan ajavan periaatteellisista syistä. Tällaisesta oiva esimerkki on Mannerheimintien baana, jonka tieltä aiotaan kaataa Mannerheimintien varren taloja viilentäviä lehmuksia, vaikka yhden korttelin päässä kulkee samansuuntainen, erinomainen, suora ja suosittu reitti Urheilukatua. Baanasuunnitelmassa kiinnittävät huomiota myös Longinojan reitti, joka menee aivan liian läheltä Longinojaa, Kumpulan-/Vallilanlaakson baana, jonkasuuntainen ja suosittu pyörätie Kalasataman suunnasta Pasilaan on olemassa jo nyt ja ennen kaikkea Keskuspuiston Laakson ja Metsälän välillä pirstova baana. 

Keskuspuistossa kulkee jo nyt samansuuntaisia väyliä, eritoten Keskuspuistontaival, jota jo käytetään runsaasti työmatkapyöräilyyn. Ja kaikki muutkin liikkujaryhmät mahtuvat sekaan vaivatta. Viheralueet eivät ole kaahailun paikkoja, vaikka kaahailuväline olisikin hiilineutraali; tämä luonnonrauhasyistä ja turvallisuussyistä. Lisäksi asfaltoidut baanat ovat huonoja heikkonivelisille ja niiden huolto edellyttää motoroitujen työkoneiden pääsyä, ja niiden tieltä tavataan kaataa sen verran puita, että ihmetellä sopii, missä vaiheessa näiden hankkeiden hiilitase kääntyy positiiviseksi (="puoliintumisaika"). Täytyykö luonnossa liikkujan alkaa äänestämään perussuomalaisia, jotka eivät kannata tällaisia?

Olen 80-luvulta alkaen hyötypyöräillyt tuhansia kertoja Keskuspuiston läpi, enkä näe baanoille minkäänlaista tarvetta. Ilman niitäkin jopa koukkupolvinen munamankeloitsija suoriutuu Kannelmäestä keskustaan puolessa tunnissa. 

Hallituksen tehtävä ei ole kustantaa pilluralleja

 Yleisradion nettiuutisessa kerrottiin siitä, miten bensan hinta on noussut niin korkealle, että Kehä kolmosen ulkopuolella ei enää kohta ole varaa mennä töihin. Työmatkakustannuksiin sopiva täsmätoimenpide on työmatkavähennyksen nosto, mutta se ei taas tepsi esimerkiksi opiskelujen takia ajamaan joutuviin.

Juuri käydyissä alue- tai hyvinvointivaaleissa perussuomalaiset haistoi veren - tosin surkealla tuloksella - ja otti bensanhinnat vaaliteemakseen, vaikka syytökset voikin hallituksen sijasta osoittaa Saudi-Arabiaan. Ei hallitus ole bensan maailmanmarkkinahintoja nostanut.

Ylen jutussa haastateltiin nuoria aikuisia, jotka sitten todistivat, että "työmatkakustannuksistahan" tässä tosiaan on kyse; haastatellut surkuttelivat sitä, että nyt ei sitten enää ole varaa harrastaa "pillurallia" (mikä on haastattelijoiden omakäyttämä termi, ei keski-ikäisen sedän harjoittamaa seksismiä). 

Tiedän autottomana, Kehä kolmosen ulkopuolelle muuttaneena ja Helsingissä pitkään asuneena joukkoliikenteen palvelutasoon tottuneena, että kun markkinaehtoisuus on karsinut joukkoliikenteen sekä linjat että vuorot - mistä todistavat eri puolilta Porvoota löytyvät aavepysäkit, jotka eivät ole olleet käytössä ainakaan sinä aikana kun olen asunut Porvoossa - niin kyllä huoli syrjäseutujen asukkaiden pääsemisistä kustannuspaikoilleen on todellinen, kun semiperiferiastakaan ei pääse julkisilla toisiin semiperiferioihin. Porvoossa asuessani viimeisetkin bussivuorot esimerkiksi Lahteen ja Järvenpäälle on lopetettu. 

Oliko juttuun sitten tarkoitushakuisesti haettu haastateltaviksi ihmisiä, jotka tulevat osoittaneeksi, että heidän ajonsa eivät ole välttämättömiä? Nämä haastateltavat tekevät itse tyhjäksi esittämänsä huolet siitä, että heillä ei ole enää varaa ajaa omille kustannuspaikoilleen, kun ei kysymys olekaan siitä. Kysymys on pillurallista itseilmaisun muotona.

Kuten haastateltava Minna Jaala itse sanoo:

"Olisi kiva päästä moikkaan kavereitakin eikä vaan olla yksin neljän seinän sisällä ja miettiä, että jos lähden tänään näkemään kavereita ja ajelemaan, sitten minulla ei ole varaa mennä loppukuusta kouluun tai ostaa ruokaa."

Elämä on valintoja. Itse Minna ja hänen kaltaisensa valitsevat, mikä heille on pillurallin, opiskelun ja syömisen keskinäinen priorisaatiojärjestys. Ei hallitus.

Mitä sitten hallituksen pitäisi tehdä syrjäseutujen asukkaiden asioinnin ja siis elämän helpottamiseksi? Tarvitaan toimenpidepaketti, johon kuuluu sekä joukkoliikenteen tukeminen, työmatkavähennyksen helpottaminen ja ehkäpä uuden tuen perustaminen opiskelun takia ajaville. Hallituksen tehtävä ei kuitenkaan ole subventoida pilluralleja, ei sen paremmin ilmastosyistä kuin liikenneturvallisuussyistä.

Jutun pääsee lukemaan allaolevasta linkkiosoitteesta.

https://yle.fi/uutiset/3-12310891?utm_source=facebook&utm_campaign=yleuutiset&utm_medium=social&fbclid=IwAR0JxuuvKFAQrUvNwR4P_TFNp53VSEh44e6H1llBJ3zSG75nf9deGcI-UA4

Nyt tiedän, mitä on se Allardtin tarkoittama uuskonservatismi

Ihmettelin noin 30 vuotta sitten lukiessani sosiologian pääsykoekirjaa, Erik Allardtin Sosiologia ykköstä, että mitä siinä oikein houritaan. Siinä puhuttiin arvosykleistä: siinä ennustettiin arvojen kääntyvän parin-kolmenkymmenen vuoden aikana kohti konservatismia, tai oikeastaan uususkonnollisuutta, jonka olin tuolloin ymmärtänyt konservatismina. Allardt nojautui tässä arvojen historiallisessa pikakatsauksessaan sellaisiin nimiin kuin Pitirim Sorokiniin ja Oswald Spengleriin. Nyt ymmärrän, mistä Allardt puhui.

Monessa mielessä maailma on kyllä yleisellä tasolla kulkenut suvaitsevaisempaan eli parempaan suuntaan. Ajatellaanpa vaikka seksuaalivähemmistöjen tilannetta. Toki poikkeuksiakin on, kuten Unkari ja Afganistan, joten edistys ei aina ole kehitystä. Perussuomalaisten tämänhetkinen menestys perustuu siihen, että he ovat sanoneet, että kyseessä ei ole petos ihmisyyttä kohtaan, jos keski-ikäisillä ja/tai työväenluokkaisilla miehillä on jäänyt välistä pari päivitystä. Arvojen tilanne on kuitenkin monin paikoin vahvasti polarisoitunut. 

Tunnen liikkuvani heikoilla jäillä, sillä tiedän, että minun tulee valita puoleni ja sitten liputtaa yksituumaisesti sen puolesta, ja tiedän senkin, että minut joku voi keksiä "canceloida" tästä, mutta konservatismia on muutakin kuin Aito avioliitto, Rajat kiinni, Suomi suomalaisille -tyyppinen liikehdintä. Konservatismi ylipäätään on oman elämänmuodon tiukkaa puolustamista väärää käyttäytymistä vastaan, ja mitä muuta on kuin konservatismia naureskella ELÄMÄMKOULULAISILLE ja paheksua Thaimaan-matkaajille etenkin jos he vieläpä kehtaavat postata Instaan kuvia tästä saastutuksestaan, kutaleet. Vaikka itsetoteutuksen piti olla juuri modernin elämänmuodon uskonkappale, mutta kun tämä on väärää itsetoteutusta samoin kun muskeliveneetkin. Pitäisi kai oikeastaan sanoa itsesaastutusta. Lipsahdukset oikeamielisyydestä aiheuttavat sisäistetyn yliminän toimesta ennakoivasti häpeän tunnetta, kun kuvaa liha-ateriasta ei uskalleta laittaa nettiin. Ei ollakaan oltu tarpeeksi puritaaneja. 

Millekään ei uskalla nauraa, paitsi varmuuden vuoksi omille ennakkoluuloilleen. On parasta känseloida itsensä itse ennen kuin joku toinen ehtii. Ruben Stiller osaa tämän aika hyvin. Keski-ikäisen valkoisen heteromiehen pitääkin, koska hänellä ei ole ruumissaan pisaraakaan toiseutta. Ainakin tässä yhdessä mielessä keski-ikäinen mies on kehittyneempi elämänmuoto kuin terminaattorit: hän sentään osaa vetää itsensä vessanpöntöstä alas. 

Kyse ei ole siis liberalismin ja konservatismin tai suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden välisestä taistelusta. Rajalinjat ovat ihan jossain muualla: lukeneisto vs. ei-lukeneisto. Ne, jotka erottavat Proustin Prostista ja ovat lukeneet muutakin kuin Autokoulun käsikirjan, mutta eivät sitä. Tässä symbolisessa taistelussa uudemman ajan sosiologiklassikko Pierre Bourdieun tarkoittama distinktiotaju on ratkaiseva valuutta: toisilla se on ja toisilla ei ole enää edes hyvää kulttuuritahtoa kun he ovat huomanneet tulevansa joka tapauksessa nauretuiksi akateemikkojen toimesta, kun hyllyssä onkin Dostojevskin sijaan lyhennettyjä kirjavalioita. Kyse on ihan klassisesta me ja muut -asetelmasta, jossa itseä vahvistetaan paheksumalla toisten tekemiä vääriä valintoja. 

Lopulta tämä omien valintojen ja arvostusten nostaminen toisia paheksumalla on yksi ilmentymä uskontososiologi Emile Durkheimin tarkoittamaa oman yhteisön totemisoimista. Jos tämä ei täytäkään perinteisen uskontotieteellisen näkemyksen tarkoittamaa käsitystä uskonnosta sosiaalisesti järjestettynä, opilliselta näyttävältä merkkijärjestelmältä, niin juuri oman yhteisön, kulttuurin ja elämänmuodon totemisointi selittää sen toiseuden ulossulkemisen, jota esiintyy yhtä lailla molemmissa piireissä. Jokainen, joka loukkaantuu tästä, todistaa, että Durkkis oli oikeassa: itselle saa kyllä nauraa, mutta se pitää toimittaa suoraan. Jos on epäonnistunut itsekilvoittelussa, silloin sopii kieriskellä tervassa ja höyhenissä, mutta kilvoittelua ei sovi kyseenalaistaa.  

Tekstiäni innoitti Juha Siltalan kirja Keskiluokan nousu, lasku ja pelot (2017).

Saksan vaalien opetus suomalaispuolueille

Ylen 26.9. juttu Saksan liittovaaleista oli opettavainen. Siinä todennäköinen uusi liittokansleri Olaf Scholz  antoi melkein kaikille suomalaispuolueille tärkeän opetuksen. Melkein kaikki puolueet ovat pyllistäneet perinteiselle työväenluokalle, mutta vielä pahemmin on unohdettu pienipalkkaiset palvelualojen työntekijät. Tähän unohdukseen ovat syyllistyneet ennen kaikkea Vihreät ja demarit mutta Vasemmistoliittokaan ei ole sille aivan immuuni. Perussuomalaiset ovat haistaneet tässä ns. haaskan. Kokoomuksen kohderyhmää he eivät ole ensinkään, joten unohdus on ollut taktinen ja tarkoituksellinen. Ihan liikaa on kumarreltu it-konsulttien suuntaan, puhuttu kilpailukyky- ja kasvuretoriikkaa. 

Ylen jutussa Scholz totesi - USA:laisfilosofi Michael Sandelliin pohjautuen - että yksilön (ja etenkin ns. asiantuntijaluokan) saavutukset on nostettu yleisiksi standardeiksi. Scholzin mukaan kuitenkin pienipalkkaiset palvelutyöntekijät ovat yhteiskunnan selkäranka. Bussikuskit, siivoojat, lähihoitajat ja lastentarhanopettajat pitävät yhteiskunnan pystyssä ja pyörimässä. Kun ollaan kumarrettu ns. "huippuosaajia", samalla tämä on usein merkinnyt näille palvelutyöntekijöille pyllistämistä. Seuraukset voivat yleisesti hyvinvoivissa, vauraissakin maissa johtaa trumpismiin, muistuttaa Scholz.

Tässä olisi meille Suomenkin puolueille opetus: älkää pyllistäkö pienipalkkaisille palvelualojen työntekijöille kaikessa kilpailukyky- ja menestysretoriikassanne. Etenkin kun kaupunkisuunnittelua seuraa niin Helsingissä kuin oikeastaan missä tahansa, Porvoossakin, kaikki eivät oikein samastu retoriikkaan, jossa esimerkiksi pyöräbaanat ovat saaneet kokoaan isomman, symbolisen aseman. Ja tämän sanon ympärivuotisena pyöräilijänä. Timo Soini haistoikin tässä veren puhuessaan fillarikommunisteista.

Politiikka pitää kokea omakohtaisesti koskettavaksi ja reiluksi; Vasemmistoliitto onkin puhunut esimerkiksi ilmastotoimien reiluudesta. Scholzkin haluaa lähteä kieltojen sijaan kannustamaan päästövähennyksiin. Toinen asia tietysti on, riittääkö se.

Voiko työntekijän erottaa mielipiteidensä tai maailmankuvansa perusteella?

Somessa on viime aikoina väitelty siitä, kun levykauppa purki natsimetalliyhtyeessä soittavan työntekijänsä työsuhteen. Vaikka tämä prosessi suoritettiin kuulemma yhteisymmärryksessä, niin puolustan silti työntekijää missä tahansa neuvottelussa, vaikka työntekijä se pienyrittäjäkin on. En puolusta työntekijää siksi, että pienyrittäjä olisi lähtökohtaisesti mikään epäreilu riistäjäsika, vaan siksi, että jo lähtökohtaisesti neuvotteluasetelma on epätasapainoinen. Tästä yhtenä osoituksena ovat työttömyydestä koituvat sanktiot, jotka rankaisevat työttömäksi jäävää silloinkin työttömyyden aiheuttavat henkilöstä itsestään riippumattomat syyt.

Jos työsuhteen purkamista perustellaan sillä, että työnantajan kannalta vääriä tai ainakin huonoja arvoja kannattava työntekijä olisi näiden arvojensa takia huono työntekijä, niin arvojen ja substanssin korrelaatio ei mene yksi yhteen. Esimerkiksi hoitoalalla äärioikeistolainen voi suoriutua vaikka kuinka hyvin hoitotyöstään, vaikka sitten kuinka antihumanismia hänen poliittinen maailmankatsomuksensa huokuisikin. Tämä on mahdollista, jos suhtautuu työhön työnä. Moses is moses, business is business sanoi jo Ben Z.

Jos työntekijä esittää vastenmieliset mielipiteensä omissa nimissään, tällöin voi vain valittaen todeta, että nyt on sattunut hanttikortti rekrytoinnissa. Niitä hanttikortteja voi sattua muunkinlaisia, ja niistä pahimmat liittynevät kuitenkin valitun henkilön haluttomuuteen tai kyvyttömyyteen hoitaa työtehtävänsä. Jos työntekijän googlaaminen tuntuu vastenmieliseltä - vaikka mielestäni se on aivan ok, eihän kaikki mahdu ceeveehen - niin piilotettakoon natsitutka sitten työpaikkahaastattelussa arvoja kartoittaviin kysymyksiin.

Jos hyväksymme sen, että vastenmielisiä arvoja kannattavaa työntekijää kohtaan voidaan kohdistaa sanktioita työntekijän roolissa, niin silloin hyväksymme myös esimerkiksi dosentti Jukka Hankamäen (PS.) kaavailut, joiden mukaan tieteenharjoittajalle kuuluisi määrätä sakkoja tai jopa vankeutta "puolueellisen agendatutkimuksen esittämisestä tieteenä".

Jotta Hankamäen kaltaisten kaavailuiden toteutuminen olisi Halla-ahon hallituksessakaan edes hieman epätodennäköisempää, tällöin lain on oltava sama kaikille. Jos natsi voidaan vapauttaa työstään mielipiteidensä tai maailmankatsomuksensa takia, kuinka vastenmielisiä ne sitten ovatkaan ja kuinka ihmismielistä maailmankuvaa ne sitten edustavatkin, niin aivan samoin humanistista maailmankuvaa edustava vasemmistolainen, vihreä tai sivistysporvari voidaan irtisanoa, eikä vain vapauttaa toimenkuvastaan vaan jopa henkilökohtaisesta vapaudestaan, ainakin jos on uskominen Hankamäen fantasioihin. Tai jos tunnustaa vaikkapa väärää jumalaa.

Vapauden tulee olla niin merkittävä länsimainen arvo, että se pitää suojella jopa mahdollisia poliittisen suhtanteiden vaihtelua vastaan. Siksi natsiakaan ei pidä erottaa työstään, vaan hänelle tulee suoda mahdollisuus eheytyä aivan samaan tapaan kuin alkoholismistakin vieroittumistakin voidaan tukea työnantajan toimesta. Molemmat ovat sairauksia.

Hesarin jutun levykaupasta, joka purki työntekijänsä työsuhteen, voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Moraalinulkoistamishallitus

Hallitus on ulkoistanut omatuntonsa oppositiolle, joka sen mukaan vaikeuttaa työllisyystavoitteen saavuttamista, ja "Sinisten" maahanmuuttosiipi taas on paha koska he kehtaavat esittää maahanmuuttajien panemista kuntopyöräilemään:

Kun eräät pikkukokoomuslaiset kauhistelevat ylläolevaa, Halla-aho onkin kätevä vihollinen. Kun hänestä tehdään syntipukki, samalla jokunen voi unohtaa että hallituksen niin sanottu aktiivimalli ei kohtele ketään työtöntä näinkään hyvin. Tässä Halliksen mallissa ei nimittäin ollut mitään mainintaa niistä sanktioista, joita seuraa siitä huolimatta että ollaan aktiivisia mutta väärällä tavalla. Sellaisia sanktioita kuitenkin aktiivimallista seuraa, jos esimerkiksi erehtyy opiskelemaan tai olemaan työllistymästä yrityksistään huolimatta tai jos itse osaa hakeutua jollekin muulle kurssille kuin TE-toimiston asettamalle.

Itse asiassa Halla-aho ei ole syntipukki vaan ihan oikea syyllinen. Hänhän kirjoitti hallituksen maahanmuuttopoliittisen ohjelman, ja hänen työllisyysohjelmansakin on aika hyvin linjassa hallituksen työllisyysohjelman - joka on EK:n ja Suomen Yrittäjien kirjoittama - kanssa.

Sallitut ja kielletyt uskomukselliset silmälasit

Ulkoministeri Timo Soini (sin.(PS), room. kat.) oli virkamatkallaan osallistuessaan Elämä ensin -mielenosoitukseen hermostuttanut Soinin varmaankin tarkoittamat "fillarikommunistit". Ja hermostuivathan he toki aiheesta: jos ei valtiosihteerin kuvatwiittaus ulkoministerin kanssa ole julkinen irtiotto valtion virallisesta, naisten ihmisoikeuksia kunnoittavasta linjasta, niin mitä se sitten on? Lisäksi tässä on kummastuttanut hallitustovereiden vain näön vuoksi tapahtuva ulkoministerin harjaaminen.

Ulkoministeri edustaa Suomea maailmalla, ja siinä tehtävässä ei ole mahdollisuuksia henkilökohtaisiin irtiottoihin. Soini tietenkin tietää että hänellä on kuitenkin tähän varaa, sillä Kepu ja Kokoomus haluavat vielä maakuntasotensa maaliin, ja sulkevat silmänsä tämän epäpyhän lehmänkaupan takuumiesten törttöilyille, kuten uuninpankkopoika Saku Timonen onkin huomauttanut, ja kyllä hän kehtaa.

Pääministeri Juha Sipilä - itsekin uskovainen mies - antoi eilen hallituksen esityksen "ministerin juhlallisesta valasta ja vakuutuksesta", joka valtioneuvostoon valittujen olisi esityksen mukaan määrä antaa. Siinä vannotaan Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa nimeen. Tämä myös alkoi hiertämään tätä samaa porukkaa - jota Sipilä ei kuitenkaan nimitä fillarikommunisteiksi - siinä määrin että joitakin tässä häiritsee enemmän se, että Sipilä vaatii jumalan nimeen vannomista kuin se, että Sipilä on jo rikkonut julkisesti antamansa valan, jossa sanotaan paljon muutakin. Siinä sanottiin myös mm. että "minä ministerin tehtävässäni noudatan perustuslakeja ja muita lakeja sekä toimin oikeudenmukaisesti ja puolueettomasti kansalaisten ja yhteiskunnan parhaaksi".

20-vuotiaana minua häiritsi armeijassa kirkosta eronneena kun kirkottomien sotilasvalan korvaavassa juhlallisessa vakuutuksessakin vannottiin jumalan nimeen "Ja Jumala minua siinä auttakoon". Katsoin, että tämä vakuutus ei sido minua. Tuosta on kuitenkin jo 27 vuotta, ja olen päässyt siitä yli. Soisi myös fillarikommunistien pääsevän tuosta vaiheesta eteenpäin, ja näin sanoo 47-vuotias fillarikommunisti.

Vähän siis perspektiiviä, kiitos, jos julkinen kristinusko hiertää enemmän kuin kelvoton Sote-uudistus, joka vieläpä aiotaan toteuttaa petoksella julkinen lupaus pettäen ja perustuslakiin pyllyä pyyhkimällä.

Soinin viittaamat fillarikommunistit ovat usein ateisteja. Ehkä siihen hän viittaakin tällä sinänsä soikealla termillään, onhan kommunismi yksi ateismin ilmentymä. Nyt on tullut osoitettua, että fillarikommunistien ateismi on usein tunnustuksellista ihan siinä missä ulkoministerin (room. kat.) tai pääministerin (laest.), ja on muitakin maailmankatsomuksesta aiheutuvia sokeita pisteitä kuin soinilainen teekutsuliike ja sipiläläinen munjakavereidenrahat-lestadioismi.

Kuvassa oleva mies on fillarikommunisti (fil.)

Rehellisyyttä valtiovarainministerin tapaan

Oikeistopuolue Kokoomuksen oikean laidan toivo Susanna Koski - jota ei kai kuitenkaan saa sanoa äärioikeistolaiseksi näillä spekseillä - tylyttäessään monisairasta pitkäaikaistyötöntä televisiossa sai puoluejohtaja Petteri Orpon nuhteet. Orpon mukaan hän ei itse olisi "käyttänyt näitä sanavalintoja".

Tämä freudilainen lipsahdus paljastaa Kokoomuksen linjan. Köyhät kyykkyyn, ota vuoteesi ja kävele, kunhan vaan pitää nämä ajatuksensa omana tietonaan. Orpon lausahdus oli samantyyppistä julkista "harjaamista" kuin mitä Perussuomalaisissa on ollut Timo Soinin aikana tapana harrastaa vielä silloin kun he yrittivät esittää hallituskelpoista ja samanaikaisesti kansanpuoluetta.

Tällä harjaamisella osoitetaan kaksoisstandardi. Ei nyt näin muka ole sopivaa sanoa, mutta kuitenkin Susanna Koski vain porskuttaa. Pitkäaikaistyöttömät monisairaat eivät kuulu Kosken - ja Kokoomuksen - kohderyhmään, joten heistä viis.

Susanna Koskea ei siis vaiennettu, vain toruttiin siitä että hän lipsautti ääneen sen mitä moni kokoomuslainen ajattelee. Miten sitten mahtaa käydä Orpon alaisen ministeriön valtiosihteeri Martti Hetemäelle, joka osoitti että Sote-uudistuksen Kokoomuksen lempilapsen - johon se on itsensä hirttänyt - eli valinnanvapauden säästövaikutus on puhdas nolla. Sen verran lojaali hänkin on esimiehelleen, että tappioista hän vaikenee, mutta joka tapauksessa säästöjä ei ole luvassa.

Tähän saakka Orpo on vaiennut kuoliaaksi alaisensa selvityksen, joka osoittaa Sote-rakennelman lahouden. Tämä on peräti kummallista valtionhoitajapuolueeksi jo 90-luvun alkupuolen lamasta itsensä naamioituneelta porukalta, joka leimaa kaikki muut - etenkin vasemmistopuolueet - asioita omanväristensä lasien läpi politisoiviksi. Itsehän Kokoomus on väittänyt tekevänsä ainoana vastuullista politiikkaa huolehtiessaan yhteisistä (vero)varoista vastuullisesti (tästä kannattaa lukea Kennet Haraldin erinomainen artikkeli Pekka Sulkusen ja Jukka Törrösen toimittamasta teoksesta Semioottisen sosiologian näkökulmia).

Nähtäväksi siis jää, tämä Kokoomuksen vastuullisuus. Nähtäväksi myös jää, työskenteleekö siellä Valtiovarainministeriössä sellaisia viranhaltijoita, joiden asiantuntemukseen Orpo uskaltaa yhtään luottaa, jos ei valtiosihteerin työpanos kelpaa.

Niin, siitä valinnanvapaudesta vielä sananen. Kai sekin on valinnanvapautta, valita Terveystalon ja Terveystalon välillä.

Hesarin jutun Martti Hetemäen selvityksestä voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Pedofiiliruhtinaitten kanssa veronmaksajien rahoilla

Timo Soini, hillotolpan löytänyt mies. Kun muut yleensä löytävät korkeintaan hädin tuskin taksitolpan nakit silmillä, ulkoministerimme on löytänyt hillotolpan nakkimuki kourassaan. Hänen hillotolppansa nimi on veronmaksajien pohjaton kukkaro.

En ole nähnyt ulkoministerimme sanallakaan tuomitsevan Syyrian kansan hävittämistä, saati Suomen tarjoavan minkäänsorttista humanitarista apua pommitusten uhreille. Sen sijaan hän käy kertomassa Syyrian pohjoisen naapurimaan diktaattorille, joka itkettää pikkutyttöjä, jotka olisivat tämän mukaan valmiita mihin tahansa (diktaattorinsa puolesta), että Suomi jakaa samat (demokraattiset) arvot tämän roiston edustaman hallinnon kanssa. Ja tästä reissusta veronmaksajat maksoivat 70 000 euroa.

Kannattaako Suomi siis diktatuuria, yliopisto-opettajien vaientamista, etnisen vähemmistön kurjistamista ja lapsien käyttämistä diktatuurin oikeuttajina ja koristeina? Sellaisetko ovat Suomenkin arvot, jos ulkoministeriämme on uskominen?

Iltalehden jutun Soinin ihmisoikeuksienedistämismatkoista voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Virukset eivät katso passia tai puoluekirjaa

Virukset eivät kysy ihmisen paperistatusta. Eivät ne kysy myöskään puoluekantaa, vaan tarttuvat niin perussuomalaisiin, kokoomuslaisiin, demareihin, vasemmistolaisiin, vihreisiin ja jopa kristittyihin. On vaikea muuten ymmärtää sitä, että puolet demareista aktiivisesti pyrkii sulkemaan silmänsä edellämainitulle kuin että heidän piti miellyttää "tukioitaan". Taas yksi valitettava muistutus demareiden jatkuvasta flirtistä epävarmojen "tukioiden" suuntaan, kakkaamisesta perussuomalaisten tunkiolle. Näköjään tätä ei ymmärtänyt esimerkiksi terveydenhoitoalalla työskennellyt Anttilan Maijakaan.

Entä sitten Kokoomus? Haluaisin kysyä Kokoomukselta, eikö EU:n vapaa liikkuvuus koskekaan kaikkia? On täysin epäloogista vaatia esimerkiksi suomalaisten terveydenhoidossa työskentelevien ottavan flunssarokotteen ja samanaikaisesti evätä se esimerkiksi osastohoitoon joutuneelta paperittomalta maahanmuuttajalta.

Varmaan Jeesuksen pitäisi ilmestyä kristillisdemokraateiksi itseään kutsuvien keskuuteen, ja muistuttaa opeistaan, joiden mukaan lähimmäisenrakkaus koskee kaikkia eikä ketään saa hylätä. Kaikki eivät sitten ilmeisesti olekaan Jumalan lapsia.

Onneksi sentään järkikanta voitti eilen Helsingin kaupunginvaltuustossa, joka päätti noudattaa perustuslakia ja suojata kaupunkilaistensa hengen päättämällä pienellä enemmistöllä tarjota terveydenhuoltoa myös niin sanotuille paperittomille. Jos päinvastainen kanta olisi voittanut, näiden "voittajien" olisi kannattanut jo etukäteen varautua kuivamuonavarastoin ja linnoittautua hengityssuojaimin ja käsidesein koteihinsa.

Kun presidenttiehdokas maalasi kannattajansa nurkkaan

Pekka Haaviston viime presidentinvaalikampanja oli parhaita asioita, joissa olen ollut mukana. Se yhdisti erilaisia ihmisiä kansanliikkeeksi siinä määrin, että kampanjasta jäi kestävä muisto. Vaikka se ei muuttanutkaan maailmaa, mukanaolijoitaan se muutti. Minua se esimerkiksi muutti siltä osalta, että viimeistään silloin ymmärsin, että ihmisoikeuksien ja samanarvoisuuden puolustaminen ei ole äärimielipide. Nyt olenkin hämmentynyt Pekan muutamista viimeaikaisista ulostuloista, joilla ilmeisesti tavoitellaan vielä aiempaakin suurempaa kansanliikettä. Koko kansan presidentiksi ei kuitenkaan tulla marginalisoimalla ydinkannattajia, vaan näyttämällä omaa esimerkkiä moraalisesta edelläkävijyydestä.

Olen surullinen ja pettynyt, että koko kansan presidentiksi tavoitellaan hinnalla millä hyvänsä, kuten leimaamalla Pekan kampanjaankin varmasti runsain mitoin osallistuvia ihmisoikeuksia ja samanarvoisuutta puolustamisen arvoisena pitäviä ihmisiä ääripääksi. En halua kuulua ääripäähän, enkä halua, että presidenttiehdokkaani maalaa minut nurkkaan, joten en osallistu Pekan kampanjaan. On hyvin mahdollista, että jätän ensimmäistä kertaa elämässäni käyttämättä kansalaisoikeuttani äänestää tulevissa presidentinvaaleissa, kiitos Haaviston hyvin valitettavien ulostulojen, joita ei valitettavasti ole ollut vain jokin yksittäinen lipsahdus.

Meillä on Suomessa usein aivan vastakkaiseen ääripäähän - monestakin syystä, ja syystäkin - paikoitettu puolue, joka tavoitteli kannatuksensa maksimointia kutsumalla luokseen äärimielipiteitä edustavia, poliittisesti kodittomia kansalaisia. Jottei ääripää valuisi ulos ämpäristä, sen reunoja on nostettava, ja parhaiten tämä käy postuloimalla sen ääripään mieliksi sille kuvitteellinen vastustaja, jonka kanssa se voi varjonyrkkeillä, eli toinen ääripää. Ja silloin kun halutaan sanotusti edustaa koko kanssa, kaikki keinot ovat sallittuja. Eiväthän Vihreät ole tekemässä samaa temppua, ja samalla luopumassa perusarvoistaan?

Kyllä nuoruudesta paranee politiikassa

lltalehti-nimisen tutkimuslaitoksen teettämän tuoreen "tutkimuksen" mukaan Jussi Halla-aho on 25-30 -vuotiaiden keskuudessa suosituin pääministeriehdokas. Tosin eduskuntavaalit ovat vain siinä mielessä epäsuorasti pääministerivaali, että kansalaisethan valitsevat puolueen, ja tätä ei Iltis tiennyt. Ja vaikka suurimman puoleen puheenjohtajasta käytännössä tuleekin hallitustunnistelija, tämä ei tarkoita nimenomaisesti juuri H-a:n kohdalla sitä, että tie olisi silattu pääministeriksi kuin ehkä vasta ehdottomalla enemmistöllä. Niin paljon muut puolueet ainakin väittävät karsastavansa Punaista puolikuu... perussuomalaisia.

Sosiologit ovat varoitelleet ainakin koko oman elämäni ajan tulossaolevasta uuskonservatismista: siitä, miten monisatavuotinen valistuksen projekti kohtaa vaikeuksia. Nyt ymmärrän, mitä he tarkoittivat. Tuo dystopia on tässä tänään, vaikka toki jytky, puhumattakaan sen radikalisoituneesta muodosta eli uusfasismin noususta, onkin vain tämän uuskonservatismin poliittinen ilmaisu. Ei perinnetietoisuus ole pelkästään huono juttu, enkä nyt tarkoita pelkkää retroilua ja kaikenlaisia ironisia hipster-suuntauksia.

Olen ollut yleensä taipuvainen toivomaan nuorten aktivoitumista politiikkaan ja propagoinutkin sen puolesta, sillä erotuksella että rajoittaisin vaalikelpoisuuden täysi-ikäisyyteen. Yleensä ottaen nuoret tehnevät kauaskatsoisempia päätöksiä kuin vanhempansa, vai tekevätkö? Eikö nuoruuteen juuri kuulu tässä mulle ja nyt -ajattelu, ja harha omasta haavoittumattomuudesta? Toki nuorimmat sukupolvet ovat kasvaneet itsestäänselvyytenä esimerkiksi siihen, että Pride on hyvät kemut ja kansainvälisyys on muutakin kuin interreilaamista; samaten he ovat kasvaneet pitämään ilmastonmuutosta itsestäänselvyytenä.

Otan esimerkin luonnonsuojelusta ja kaupunkisuunnittelusta, aiheesta, joka on minulle poliittisen toimintani ytimessä ja siksi kaikkein tutuin. En osaa vetää minkäänlaista positiivista korrelaatiota sen välillä, että nuoremmat polvet suojelisivat innokkaimmin luontoa, ainakaan kaupungeissa. Pikemminkin päinvastoin: heille on urbaani "pöhinä" saunabaareineen usein tärkeintä. Oikeastaan tämä pöhiseminen jatkuu kunnes täytetään 40, ja minä nyt vaan olen niin vitun vanha. Jättäisinkin kaupunkisuunnittelun jos en vanhoille niin ainakin historia- ja kulttuuritietoisille, en kulttuurivallankumousta valmisteville vandaaleille.

H-a:n suosio nuorten keskuudessa selittynee paljolti yleisenä puoluepolitiikan vierastamisena, aivan samoin kuin Vihreiden suuri suosio yleensä nuorisovaaleissa. Halla-aholaiset ja Vihreät koetaan jotenkin epäpuolueiksi, hyvässä ja pahassa, ja jos perinteiset puolueet aikovat ottaa nuorisosta kopin, niiden on karsittavat itsestään puoluemaisuuden piirteitä, ja näytettävä enemmän kansanliikkeiltä, tarpeen tullen protestiliikkeiltäkin. Puolueiden ei kannata varoa ottamasta kantaa, ja kaikenlaista kapulakielisyyttä on vältettävä.

Toki nuoretkin oppivat valitettavan nopeasti maan tavalle, mutta nuorten tavoittelu kannattaa ottaa politiikassa vakavasti, ja puolueiden tietynlainen radikalisoituminen ja muuttuminen kansanliikkeen suuntaan olisi politiikan pelastus. Tosin näitä kansanliikkeitä on ennenkin nähty, ja yleensä nuorista radikaaliaktivisteista tulee aikuisina nimbyjä, änkyröitä tai muuten vaan konservatiiveja, jos ei muuten niin suhteessa omien palveluidensa ja ympäristönsä säilymiseen sellaisena kuin he sen itse ovat oppineet tuntemaan.

Iltiksen jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Mikä on hallituksen tulevaisuus?

Halla-ahon valinta pääpersuksi on kieltämättä kiinnostavin tapahtuma Suomen poliittisella kentällä miesmuistiin, jos tästä nyt jotain positiivista koettaa muotoilla. On sillä hallituspolitiikallekin seurauksia; vähimmillään se tarjoaa herroille Sipilä ja Orpo tilaisuuden esitellä olematonta omatuntoaan, peräti löytää sen jostakin. Mitä tämä sitten merkitsee eri puolueille?

Keskustan on pidettävä hallitus koossa hinnalla millä hyvänsä, ja siinä periaatteetkin menevät pe(r)suveden mukana. Muuten menee viimeinen sauma pystyttää maakuntia kepu-satraapeille. Hallituksen kaatuminen merkitsee Kehittyvien maakuntien hautaamista, ja Juha Sipilän poliittisen uran loppua. Anne Bernerhän on luvannut lopettavansa joka tapauksessa, ja edes tähän Kepun lupaukseen haluaisin kerrankin uskoa.

Kokoomuksen kortit ovat hieman paremmat. Uusissa vaaleissa he todennäköisesti saisivat piikkipaikan, vaikkakin mukaan otettavat muut vaalivoittajat torppaisivat ns. valinnanvapauden, ja toivon mukaan myös KiKy:n. Joku voisi kysyä, että mitä Kokoomuksen aatteesta sitten jää jäljelle, mutta kuten kokoomuslaiset itsekin ensimmäisenä kiirehtivät lisäämään, heidän aatteensa on pragmatismi, niin ehkä tuon ei nyt sitten niin väliä.

Persujen tilanne on vähintäänkin skitso. Yhtäältä tässä nyt on se hillotolppa, mutta miten tiukasti siitä sitten kannattaa pitää kiinni? Ainakaan H-a:n puolueelle ei ole luvassa uutta kutsua hallitukseen; toisaalta H-a varmaankin laskeskelee oikeasti että nyt kannattaa ratsastaa kaksilla rattailla: muka näyttää vastuunkantajapuolueelta mutta oikeasti toivoa sen hupeavan kannatuksen taas kasvavan oppositiossa.

Demarit ovat käyttäneet etsikkopaikkansa hävettävän huonosti. Antti Rinnettä ei missään nimessä saa antaa sotkea enää ainuttakaan vaalia, eikä kodittomaksi jääneistä soinilaisistakaan ole lisäkannatusta luvassa, sillä ei tämä tuote ole heille aiemminkaan kelvannut. Vaaleihin Sanna Marinilla on heidän jokseenkin ainoa toivonsa, mikä on oikeasti suuri surku, ei sillä, että Sanna Marinissa olisi mitään vikaa, hänhän on loistava, loistavampi kuin hiipuva puolueensa, josta on sammunut kaikki kipinä. Demareilla ei ole puhtia edistämään perustuloa, ei kyseenalaistamaan Sotea, ei kaatamaan KiKy:ä. Ei yhtään mitään, ja osin tämä ponneton oppositiopolitiikka saattaa kertoa hallitushaikaluista hyppäämään PerSu:jen saappaisiin, osin vain - ponnettomuudesta.

Vihreiden ei missään tapauksessa kannata ottaa kuulevaan korvaansa mahdollisia Sipilän houkutteluja. Uusissa vaaleissa Vihreillä on pelkkää voitettavaa, rosvohallituksessa pelkää hävittävää.

Vasemmistoa tuskin Orpo ja Sipilä ottavat sotkemaan Kikyä ja sotea, ja Li Anderssonin karisma ehtii vielä kasvamaan korkoa. Eri asia sitten on, miten aikovat itsensä asemoida: missä määrin esimerkiksi he lähtevät haalimaan pettyneiden soinilaisten ja toisaalta Vihreät liian oikeistoliberaaleiksi itsensä kokevien ääniä. Nämä kaksi tavoitetta eivät nimittäin oikein mahdu samaan pussauskoppiin.

Minun veikkaukseni on, että Sipilä (ja Orpo) ottavat hallituksensa täydennykseksi RKP:n ja kristilliset. RKP saa peruttua vapaaehtoisen kielivalintakokeilun ja ehkä takaisin Vaasan päivystyksen (toivottavasti myös Porvoon synnytykset) ja kristilliset saavat peruttua uuden alkoholilain. Nämä lienevät niin pieniä myönnytyksiä maakuntien, KiKy:n ja SoTe:n rinnalla, että kyllä ne hývinkin joutavat kaupan.

Pääministeri on kaikkein pahimmin pihalla

"Sipilä kertoi, ettei vielä hän tunne Halla-ahoa tai tämän ajattelua kovin hyvin. Pääministeri kertoi aikovansa soittaa Halla-aholle myöhemmin tänään uudelleen, kun hälinä perussuomalaisten puoluekokouspaikalla on laantunut."

Meillä on pääministerinä näin pihalla oleva henkilö. Meitä johtaa ihminen, joka lienee suomalaista ainoa, joka ei (vielä) tunne Halla-ahoa tai tämän ajattelua. Kannattaisi ehkä konsultoida entistä sisäministeriä (Petteri Orpo, Kok.), joka näyttäisi olevan hieman paremmin tilanteen tasalla.

Iltiksen jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa. Seuraavana päivänä kuva Sipilän tilannetasaisuudesta vielä täydentyi, hänen todetessaan että ei H-a:n voitto hänelle mikään yllätys ollut.

Mistä tämä sitten kertoo? Että Sipilä tiesi, mutta ei välittänyt siitä, että hallituspuolueen pääministeriksi on tulossa henkilö, joka muuttaa koko sisäpoliittisen tilanteen?

Ei kai sen niin väliä, kun vaan saadaan Suomi maakunnitettua ja yksityistettyä.