Kantaaottavuus ei sovi musiikkiin

Selvennykseksi sanottakoon, että tarkoitan ns. länsimaista konserttimusiikkia, en laulumusiikkia, jossa teksti lienee useimmiten musiikin sanoma. Sen sijaan soitinmusiikin sanoma on sen melodia, rytmi, tunnelma. Se tunnelma toki voi olla lohduttava, toiveikas, uhkaava, repivä, mitä tahansa inhimillisen kokemuksen kirjoa.

Ohjelmamusiikki oli suosittua 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alkupuoliskolla. Tämä tarkoitti sitä, että säveltäjällä oli mielessään esimerkiksi jokin antiikin draama, Shakespearen näytelmä tai vaikkapa taulu, joka innoitti kyseisiin säveliin. Siltikin Sibeliuksen Myrskystä, Prokofievin Romeosta ja Juliasta, Sostakovitsin sotateoksista, Rahmaninovin Kuolleiden saaresta, Berliozin Haroldista Italiassa voi nauttia tuntematta näitä alkuteoksia edes päällisin puolin (Straussin Macbethista kyllä ei, on se niin tyhjää pumputusta). 

Nykykulttuuri katkaisi yhteytensä antiikkiin viimeistään siinä vaiheessa, kun kansakoulusta siirryttiin yhtenäiseen peruskouluun, vaikka toki peruskouluhistoriassa käydäänkin pääpiirteittäin antiikin aika lävitse, myös taidehistoriallisesti. Yleissivistykseen kuuluu nyt tietää kaikki laulukilpailuvoittajat, ei osata latinan tai kreikan kieltä. Niinpä nykysäveltäjien ei kannata enää viitata Sofokleen draamoihin tai edes Schilleriin, sillä nyky-yleisö on kadottanut kosketuksensa näihin, mutta eivät ne enää ole nykysäveltäjäillekään itsestäänselvää peruskauraa, ovathan he saman koulujärjestelmän ja mediakulttuurin tuotteita kuin yleisönsäkin. Innoittavat ja ajatuksiaherättävät aineistot pitää hakea jostain muualta.

Minulla on ollut tapana muodostaa mielipide jokseenkin kaikesta lukuuottamatta ehkä sijoittamista ja lentämistä, ja teen nyt varmuuden vuoksi selväksi turvatakseni selustani, että minulle ei ole mitään epäselvää, etteivätkö ilmastonmuutos, luontokato, sota, rotu- ja muut etniset kysymykset, sukupuolisuus ja tasa-arvo ole ihmiskunnan suuria kysymyksiä, ja rohkaisen ja kehotan kaikkia ihmisiä ottamaan ihmisinä kantaa näihin ihmiskunnan kysymyksiin ja tekemään sen kantansa myös mahdollisimman äänekkäästi selväksi. Kuitenkin silloin kun kuuntelen musiikkia, haluan kuunnella musiikkia itse muodostaen omat mielikuvani siitä, mitä musiikki tuo mieleeni. En kaipaa kuuntelemaan lähtiessäni käyttöohjeita, joiden mukaan tämä ja tämä teos kertovat nais- tai rotukysymyksestä tai ilmastokatastrofista. Olen näistä kysymyksistä muutenkin tietoinen, ja ehkä musiikkia kuunnellessani haluan edes hetkeksi irtikytkeä itseni näistä ihmiskunnan ja aikamme suurista kohtalonkysymyksistä. 

Säveltäjille: kaikin mokomin säveltäkää kantaaottavaa musiikkia. Mutta en ole kiinnostunut mielipiteistänne, vaan musiikistanne. Wagner oli ilmeinen mulkku ihmiseksi, kaiken kukkuraksi antisemitisti, mutta hänen musiikkinsa elää. 

Suurimmat musiikilliset sarjat

Latelen tässä siinä järjestyksessä kuin muistan länsimaisen konserttimusiikin suurimmat kokonaiset teossarjat, joten tämä on muistinvarainen eräänlainen paremmuuslista. Näillä saa levyhyllyn hyvin alkuun. Lasken myös esimerkiksi Debussyn preludit sarjaksi, vaikka kyse onkin lyhyehköjen pianoteosten kokonaisuudesta, samoin erilaiset kokonaislevytykset. Päivitin tätä 5 vuoden takaista listaani jonkin verran; mukana on joitakin uusia sarjoja, joitakin uusia levytyksiä ja joidenkin teossarjojen järjestys on kirkastunut minulle paremmin.

1. Johann Sebastian Bach: Kantaatit.

Nikolaus Harnoncourtin ja Gustav Leonhardtin urakointi kesti pari vuosikymmentä, ja on edelleenkin äänilevyhistorian suurin uroteko. Kyse on ehtymättömästä aarreaitasta, joka sisältää suurinta ihmisen luomaa kauneutta. Siinä riittää tutkittavaa ja löytämistä kokonaiseksi ihmiseliniäksi.

2. Ludwig van Beethoven: 32 pianosonaattia.

Arthur Schnabelin pioneerilevytys on edelleenkin ylittämätön musiikillisesti, vaikka pianistisesti se on ylitetty monta kertaa. Annie Fischerin vaikeasti saatava ja kallis kokonaislevytys on uudemmista referentiaalinen; samoin Wilhelm Kempff ja Claudio Arrau.

3. Ludwig van Beethoven: 16 jousikvartettoa.

Talich-kvarteton ykkösviulisti Petr Messiereurin äänenväri jakaa mielipiteet. Parhaimmillaan he tarjoavat ylittämättömän kaunista Beethovenia. Syklinä tasaisempi on Unkarilaisen kvarteton 50-luvun sykli.

4. Joseph Haydn: Sinfoniat (104 kpl)

Länsimaisen sinfoniamusiikin isä on pappa-Haydn. Jos Leonhardtin ja Harnoncourtin Bach-kokonaislevytys on yksi länsimaisen tallennetun kulttuurihistorian suurista yrityksistä, toinen on Antal Doratin Haydn-kokonaislevytys. Paitsi että Adam Fischerin kokonaislevytys lienee idiomaattisempi: se on fraseeraukseltaan ja elävyydeltään ottanut oppia kohtuudella autenttisesta liikehdinnästä. Lontoolaissinfonioista aivan ylittämätön levytys on sir Colin Davisillä.

5. Ludwig van Beethoven: 9 sinfoniaa.

Sinfoniat tulee aika hyvin katetuiksi Norringtonilla, Toscaninilla ja Furtwänglerillä. Jos haluaa vain yhden paketin, valinta kallistuu joko Wandiin, Szelliin, Blomstedtiin tai Skrowaczewskiin. Wand on kuin Klemperer ilman egoa ja laahaavuutta ja täyläisemmin kuin Szell. Skrowaczewski on inhimillisempää Szelliä. Blomstedtin sykli on aivan fantastisesti soitettu, täyteläinen ja voimakas. Myös Franz Konwitschnyn sykli on vallan erinomainen.

6. Johann Sebastian Bach: das Wohltemperierte Klavier.

Eksentrisen individualistinen Glenn Gould ja pianistisesti ylittämätöntä herkuttelua tarjoava Svjatoslav Richter kattavat teoksen pianolla esitettynä. Edwin Fischerin ensimmäinen kokonaislevytys on myös pakollinen. Samuil Feinbergin, tuon miltei unohdetun neuvostopianistin pianismi tuntuu myös tismalleen oikealta.

7. Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertot.

Itse olen tottunut Daniel Barenboimiin, mutta saman asian ajavat aivan yhtä hyvin esimerkiksi Alfred Brendel tai Murray Perahia.

8. Richard Wagner: Nibelungin sormus

Oopperatetralogia on neljä teosta, joka on oikeastaan yksi. Furtwängler ymmärtää Wagneria paremmin kuin yksikään; Georg Soltin kokonaislevytys taas on yksi kaikkien aikojen suurimmista levytysprojekteista.

9. Johann Sebastian Bach: Sooloviulupartitat.

Henryk Szeryng on omaa luokkaansa tässä musiikissa.

10. Johann Sebastian Bach: Soolosellosarjat.

Pablo Casals teki Bachille saman kuin Schnabel Beethovenin sonaateille. Hän rouhii suurella sydämellä, krouvisti syvälle maannokseen saakka. Tässä on mullan, viinin ja sikarin tuoksua.

11. Anton Bruckner: 9 (11) sinfoniaa.

Eugen Jochumin kaksi kokonaislevytystä ovat lähes identtisiä. Vanhemmassa, DG:lle tehdyssä kokonaislevytyksessä ykkönen, nelonen ja vitonen ovat parempia kuin EMI:ssä, jossa taas yhdeksäinen on parempi. Günter Wandin paketti yhdistää Brucknerin Schubertin seuraajaksi. Jos päätyy Jochumiin, tarvitsee kutosesta ja kasista paremman levytyksen, jos Wandiin, ykkösestä ja kutosesta. Myös Bernard Haitinkin kokonaisesitys on luotettava; siinä kohokohtia lienevät nelonen, vitonen ja seiska. Parempi esitys tarvitaan oikeastaan lähinnä kahdeksaisesta.

Kutosesta parhaat ovat Klemperer, Celibidache ja Dohnanyi, kasista löytyy hienoja versioita pilvin pimein, mm. Wand, Karajan, Knappertsbusch, Celibidache, Horenstein ja Giulini. Jochumin aiempi kokonaislevytys sisältää ainakin kauneimman levytyksen ensimmäisestä sinfoniasta. Paras yksittäinen Bruckner-levytys on joko Wandin konserttiversio nelosesta, Klempererin kutonen tai Giulinin ysi.

Jos kuitenkin haluaa oikeasti kaikki Brucknerin sinfoniat, silloin Stanislaw Skrowaczewskin sykli muodostaa kokonaisuuden, jonka jaksaa kuunnella yhdeltä istumalta. Kahdeksainen on syklin kohokohta. Vahinko, että Kurt Eichhorn ei ehtinyt viimeistelemään sykliään, muuten se olisi ylittämätön referenssi.

12. Gustav Mahler: 9 sinfoniaa.

Riippuu fiiliksestä, kumman sijoittaa edelle, Brucknerin ja Mahlerin. Kokonaislevytyksissä valinta tapahtuu kuulaan Gary Bertinin ja eloisasti karakterisoidun Rafael Kubelikin välillä. Se, että Bertini tarjoaa kaupan päälle vielä das Lied von der Erden, kääntää kupin ehkä niukasti Bertinille. Paitsi että ohitse on ajanut Claudio Abbadon Berliinin levytysten paketti, vahvistettuna Luzernin Ylösnousemussinfonialla. Vahinko että siinä ei ole lauluja, joista Abbado on tehnyt ainakin des Knaben Wunderhornin loisteliain tuloksin. Myös Bernard Haitinkin epätäydellinen joulukonserttien Kerstmatinee-sarja on loistelias. Suurin yksittäinen Mahlerin sinfonian levytys on Jascha Horensteinin livetaltionti 8. sinfoniasta; myös Abbadon Luzernin kakkonen on ikimuistoinen.

13. Jean Sibelius: 7 sinfoniaa.

Ihanteellista kokonaispakettia en aivan ole löytänyt. Taloudestani löytyvät virtuoosinen Maazel, raikas Järvi ja klassinen Berglund valottavat Jannea eri puolilta, mutta ainakin kolmonen, vitonen ja kutonen jäävät vielä kaipaamaan lisävalotusta. Sitä löytyy klassikoista, kuten Kajanukselta, Koussevitzkyltä ja Beechamilta. Myös Colin Davis tarjoilee Sibeliusta kokonaisuudessaan ainakin kolmeen kertaan, ja täydentää hyvin esimerkiksi Maazelin paketin.

14. Georg Friedrich Händel: Concerto grossot op. 6.

Trevor Pinnockin johtama English Concert on kouluttanut minut kuuntelemaan barokkimusiikkia alkuperäissoittimin. Händelin musiikki tarjoaa jatkuvia yllätyksiä 25 vuodenkin jälkeen.

15. Ludwig van Beethoven: Pianokonsertot

Wilhelm Kempff voittaa tässä muun maailman 2-0. Parempi on hänen vanhempi levytyksensä Paul van Kempenin kanssa. Claudio Arraun kolmesta levytyksestä paras on keskimmäinen, Bernard Haitinkin kanssa tehty, vaikeasti saatava ja kallis.

16. J.S. Bach; Orgelbüchlein.

Bachin urkupreludien kokoelma sisältää 46 pientä mestariteosta. Kaikkein riipaisevin niistä on, tai ainakin itseäni koskettaa syvimmin BWV 617 "Herr Gott, nun schleuß den Himmel auf". Kaikkein riipaisevimmin niitä soittaa Helmut Walcha, myös Simon Preston on pätevä.

17. J.S.Bach: Brandenburgilaiskonsertot.

Olen kasvanut, kuten Händelin Concerto grossoissakin, Trevor Pinnockin johtaman the English Concertin kanssa.

18. J.S. Bach: Orkesterisarjat

Sigiswald Kuijkenin johtama La Petite Bande tuo esiin orkestraation loistokkuuden ja musiikin ylevyyden.

19. Dmitri Sostakovits: Jousikvartetot.

Borodin-kvartetto on ylittämätön autenttisuudessaan.

20. Johannes Brahms: Sinfoniat.

Kurt Sanderlingin Dresdenin sykli on tunnelmallisen sykkivä. Otto Klempererin kokonaislevytys on äärimmäisen karismaattinen. Myös Furtwänglerit on pakko kuunnella. Kuitenkin Claudio Abbadon levytykset ovat hänen Berliinin kautensa kohokohta yhdessä hänen Mahlerinsa kanssa. Abbadon Brahms on upeasti soitettua, hengittävää, energistä, kuin oopperaa.

21. Dmitri Sostakovits: Sinfoniat.

Jos haluaa sinfoniansa hienosti soitettuina ja äänitettyinä ja sinfonioina, silloin valinta on Bernard Haitink. Jos kaipaa musiikin sovieettisemmin ja raaemmin, silloin investoi Kirill Kondrashin hintavaan pakettiin.

22. Bela Bartok: Jousikvartetot

En ole kuunnellut riittävän montaa kokonaislevytystä, jotta asiantuntemukseni riittäisi antamaan levysuosituksia.

23. Frederic Chopin: Pianotuotanto (melkein kokonaan).

Arthur Rubinstein on tämän musiikin ylittämätön tulkki. Hänen soittonsa on aina ylevää, ei koskaan sentimentaalista. On toki kyseenalaista niputtaa koko tuotanto yhdeksi teossarjaksi, sillä Chopinin ohjelmistohan koostuu itsessään sarjoista: 24 etydiä, 24 preludia, nocturnit, valssit, masurkat, poloneesit ja niin edelleen.

24. Claude Debussy: Preludit

Walter Gieseking on tästä 24 preludin sarjasta klassinen referenssi, mutta minulle sarjan toteuttaa pianistisesti täydellisesti Krystian Zimerman. Myös Claudio Arrau, Arturo Benedetti Michelangeli ja Hakon Austbö ovat kuulemisen väärtejä.

25. Antonin Dvorak: Sinfoniat.

Istvan Kerteszin levytyksistä ei jää kaipaamaan muuta kuin että olisivat jättäneet pilkkomatta kakkosen ja vitosen eri levyille. Toinen jurnutusta aiheuttava asia on Deccan kopiosuojaus, joka estää nauttimasta näistä äänilevyistä mp-soittimelle kopioituina kuin korkeintaan kahdesta kerrallaan.

26. Edmund Rubbra: Sinfoniat.

Tämä vähän tunnettu sinfonikko sietäisi tulla enemmän soitetuksi. Onneksi näistä löytyy Richard Hickoxin ansiokas kokonaislevytys. Leikittelen ajatuksella, miltä olisi kuulostanut, jos Otto Klemperer tai George Szell olisi päässyt käsiksi tähän musiikkiin...

27. Sergei Rahmaninov: Pianokonsertot (ja Paganini-muunnelmat)

Tämän kuohuilevan romanttisen musiikin paras kuviteltavissa oleva kokonaislevytys on Earl Wildin ja Jascha Horensteinin virtuoosinen esitys. Käsitykseni on, että myös Vladimir Ashkenazy ja Jean-Philippe Collard ovat käyttökelpoisia.

28. Robert Schumann: Sinfoniat.

Herbert von Karajan on tässä musiikissa parhaimmillaan. Eikä se ole aivan vähän se.

29. Piotr Tsaikovski: Sinfoniat.

Samat sanat kuin Schumannissa. Karajan alisoittaa slaavilaisen hysterian ja ylisoittaa kaiken sellaisenkin sinfonisuuden, jota tämä rapsodinen musiikki ei oikeasti edes sisällä.

30. Richard Strauss: Orkesterimusiikki

Rudolf Kempen ja Staatskapelle Dresdenin kokonaislevytys on äärimmäisen kaunissointinen. Kempe tekee Straussista musiikkia, kuin uudistettua Mozartia.

31. John Coltrane: Heavyweight Champion

Kun tähän lisää Miles Davisin Sketches of Spain ja Kind of Blue, muuta jazzia ei oikeastaan tarvita. Suurimman saksofonistin keskeinen tuotanto. En osaa nostaa Tranea korkeammalle, koska kyse ei ole aidosta sarjasta vaan kokoelmasta.

32. 100 anos de 100 tangos

Essentiaalinen argentiinalaisen tangon kokoelma 20-luvulta 70-luvulle. Carlos Gardel, Astor Piazzolla, Anibal Troilo ja suppeamminkin tunnettuja nimiä. Kirjasen tekstit ovat valitettavasti vain espanjaksi, ja tiedot levytyksistä puutteelliset. Mutta: mitä musiikkia! Intohimoa enemmän kuin koko cd-hyllyssäni muuten yhteensä.

Otherwise best Richter collection spoilt by a distorted scherzo

I am quite positive that this collection is the most representative single label Svjatoslav Richter compilation. The playing and recording leaves nothing to be desired: the Bach is magical, Tchaikovsky and Rachmaninov in a class of their own, so is Schubert. There is only one snag: the CD containing the Chopin scherzi has a technical fault, as the first scherzo is spoiled by a electronic distortion that is surely due to remastering. If this could be replaced, this collection would be faultless.

My review of Svjatoslav Richter Eurodisc recordings was released at Amazon.co.uk.

Alkukesän parasta musiikkia

Pianomusiikkikauteni jatko-osa on kaivannut vähäsen kypsyttelyä, joten tämä musiikki on löytöjäni alkukesästä.

Emmanuel Chabrier: Sous-bois, kokoelmasta Pieces pittoresques, esittää Marcelle Meyer. Ikäänkuin risteytys venelaulua ja lastenlaulua, mutta on ei juuri koskaan kuullulla Chabrier'n pianomusiikilla oma viehätyksensä. Kiitos Marcelle Meyerille kulttuuriteosta.

Johann Sebastian Bach: Toccata d-molli, BWV 913, esittää Marcelle Meyer. Viimeinen osa Allegro (Presto). Meyer on ensiluokkainen myös Bachin soittajana; samanaikaisesti sormien staccatoa ja suurten linjojen legatoa.

Jean-Philippe Rameau: Le rappel des oiseaux, kokoelmasta Pieces de clavecin, esittää Marcelle Meyer. Rameaun klaveerimusiikkia soitetaan nykyään varsin vähän, ja kiitos ranskalaisille mennävuosikymmenien pianisteille - kuten Cziffra - lipun korkeallapitämisestä. Meyerille lankeaa kuitenkin suurin ansio Rameaun ylläpitämisestä elävänä ja aktuellina musiikkina, ja riipaisevin esimerkki tästä on lintuja miltei imitoiva le rappel des oiseaux.

Domenico Scarlatti: Sonaatti KK. 27, esittää Marcelle Meyer. Olen aina tiennyt Scarlattin musiikin asianharrastajien tuntemaksi, pienten helmien aarreaitaksi, ja olettanut Horowitzin olevan ylittämätön Scarlatti-tulkki. Ei hän ole. Meyer on. Tässä ovat yhteenkietoutuneet taivaallinen rauha ja loputon uuden keksimisen riemu, missä Scarlatti kunnostautuikin 555 tunnetun klaveerieksemplaarin verran.

Georg Friedrich Händel: Urkukonsertto no 1 B-duuri op. 7, esittää Simon Preston ja the English Concert, joht. Trevor Pinnock. Toinen osa on syksyisen surumielinen, duurista huolimatta.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Berliinin filharmonikot, joht. Eugen Jochum. Tämä minulle läpeensä tuttu ja rakas teos tarjosi itseään hiipuvan toivon soundträckiksi, ja tämä levytys minulla sattui olemaan käsillä. Jochumin Brucknerin ysi on riipaisevan kaunis ja harras.

Camille Saint-Saens: Pianokonsertto no 2. Arthur Rubinstein ja Philadelphian orkesteri, joht. Eugene Ormandy. Rubinsteinin pystypäisen ylpeän iloiselle soitolle ei löydy soveltuvia suomenkielisiä adjektiiveja, kun taas englanniksi niitä voi suorastaan heitellä "dash", "panache" ja niin edelleen, niin, että niitä suorastaan pirskahtelee. Ehkä suomeksi paras adjektiivi olisikin "pirskahteleva".

Sergei Rahmaninov: Etydi kokoelmasta Tableaux op 39 no 2 a-molli, esittää Svjatoslav Richter. Kun yleensä Rahmaninovin soolopianokappaleet ovat varsin myrskyisää tavaraa, tähän on Debussy heittänyt aineksiaan, ja kuullaan siinä Chopinin nokturnejakin. Tämä on hyvä kuulla jokaisen, joka luulee Rahmaninovia pelkäksi kuohunnaksi ja Richteriä kovakouraiseksi pianistiksi.

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 21. Annie Fischer ja Philharmonia Orchestra, joht. Wolfgang Sawallisch. Moderni ihanne-esitys, jos Lipatti kuitenkin on koskematon.

Franz Schubert: Valses nobles D. 969, esittää Marcelle Meyer. Iloinen yllätys, laajennus ohjelmistooni, on kuin Mozartin saksalaisten tanssien ja Chopin valssien risteytymä.

Kauden muusikko: Marcelle Meyer

Klassisen musiikin kuolema?

1900-luvun alkuvuosina Igor Stravinski tappoi melodian hegemonian ainoana mahdollisena musiikkia kuljettavana elementtinä Kevätuhrillaan, ja Arnold Schönberg ilmaisi nimenomaisena tarkoituksenaan tappaa musiikin taidemuotona, tarkoittaen tonaalisuutta. No, kyllä ainakin Verklärte Nacht ja Pelleas et Melisande suorastaan korventavat romanttisessa paatoksessaan. Heidän jälkeensä tulivat vielä Rahmaninov, Stravinski, Prokofiev ja Sostakovits, kaikki venäläisiä muuten. Heidän jälkeensä miltei tyhjää.

Miksi "klassisen" taidemusiikin säveltäminen on tullut mahdottomaksi? Syyksi ei riitä se, että taiteessa pitää ratsastaa avantgarden aallonharjalla, sillä kyllä aina löytyy joitakin yksittäisiä vastarannankiiskejä, kuten Hans Werner Henze.

Osa syystä saattaa löytyä kypsän valistuksen aiheuttamasta uskonnollisuuden rapautumisesta. Konserttimusiikin kuuntelukokemus muistuttaa läheisesti hartautta, eivätkä nykyihmiset enää osaa istua keskittyneesti paikallaan. Keskiajalla ei ollut ADHD:ta.

Yksi selittävä tekijä, edellisen rinnakkaisilmiö, on rapautuvan uskonnollisuuden kanssa samanaikaisesti korostunut yksilöllisyys. Joidenkin on vaikea kokea 300 vuotta sitten sävellettyä materiaalia "just mulle". Sama yksilöllisyys, jopa anarkia, näkyy soittamisessa: muotoa tärkeämmäksi ei ole tullut vain se, että on jotain yksilöllistä ilmaistavaa, tahtokin riittää.

Tekninen välinekin voi olla paljon muuta kuin sanomankantaja. Äänilevyn synty 1900-luvun alussa myötävaikutti lyhyemmän musiikkiformaatin suosion kasvuun, savikiekon puolelle kun mahtuu noin 4 min 40 sek. Wagnerin Ringin tai Mahlerin kolmosen taltioiminen oli tuohon aikaan hullun hommaa. Savikiekko sopi sen sijaan loistavasti kuplettilaulajalle tai poikkeuksena, myös yksittäisten aarioiden ja napolilaislaulujen levyttämiseen. Siksi vuosisadan alkuhämärissä Caruso ja Adelina Patti olivatkin aikansa supertähtiä, Valentinon veroisia.

Lp-levy mahdollisti savikiekkoa paremmin kokonaisten teosten taltioimisen, mahtuuhan yhdelle puoliskolle melkein kokonainen Mahlerin kolmannen sinfonian ensimmäinen osa. Kuitenkaan klassista musiikkia ei olla sävelletty levytysmielessä: vaikka Chopinin valssit sopivat hyvin yhdelle albumille, eivät Chopinin valssit kuitenkaan ole sama kuin yksi albumi.

Pop-, rock- ja jazzmusiikissa taas albumi ja musiikki ovat yksi ja sama asia; vuonna 1948 keskittynä lp-levyformaatti antoi pop- ja rockmusiikille siivet, ja bändit alkoivat taltioimaan musiikkiaan albumeiksi, jotka olivat taiteellisesti mietittyjä kokonaisuuksia. Samoin tekivät bebop-muusikot, Miles Davisit, John Coltranet ja Dave Brubeckit.

Suurin osa 1900-luvun kiinnostavimmasta musiikista on muuta kuin "klassista". Kyllä esimerkiksi Astor Piazzollan musiikki on paljon kiinnostavampaa kuin Sergei Prokofievin, tai Abban tai Kate Bushin musiikki antoisampaa kuin Berion tai Ligetin.

Avain tämän ymmärtämiseen on opiskella muusikoiden elämäkertoja. Moni muusikko on ollut crossover: klasarit ovat kuunnelleet jazzinsa ja etnomusiikkinsa, ja jazzarit opiskelleet klassista säveltämistä. Astor Piazzolla esimerkiksi opiskeli Arthur Rubinsteinin neuvomana Alberto Ginasteran johdolla Stravinskin partituureja. Kun hän hankki täydensi tätä oppiaan käytännön koulutuksensa Anibal Troilon tangoyhtyeen bandoneonistina, ei olekaan ihme, että tulos on niin mielenkiintoinen. Paljon kiinnostavampaa kuin jos hän olisi ryhtynyt leikki-Stravinskiksi.

Suurimmat musiikilliset sarjat

Latelen tässä siinä järjestyksessä kuin muistan länsimaisen konserttimusiikin suurimmat kokonaiset teossarjat, joten tämä on muistinvarainen eräänlainen paremmuuslista. Näillä saa levyhyllyn hyvin alkuun. Bachin das Wohltemperierte Klavieria en ole laskenut tälle listalle, sillä se usein soitetaan kokonaisena sarjana, jolloin yksittäiset preludit ja fuugat mielletään teoksen osiksi.

1. Johann Sebastian Bach: Kantaatit.

Nikolaus Harnoncourtin ja Gustav Leonhardtin urakointi kesti pari vuosikymmentä, ja on edelleenkin äänilevyhistorian suurin uroteko.

2. Ludwig van Beethoven: 32 pianosonaattia.

Arthur Schnabelin pioneerilevytys on edelleenkin ylittämätön musiikillisesti, vaikka pianistisesti se on ylitetty monta kertaa. Annie Fischerin vaikeasti saatava ja kallis kokonaislevytys on uudemmista referentiaalinen; samoin Wilhelm Kempff ja Claudio Arrau.

3. Anton Bruckner: 9 sinfoniaa.

Eugen Jochumin kaksi kokonaislevytystä ovat lähes identtisiä. Vanhemmassa, DG:lle tehdyssä kokonaislevytyksessä ykkönen, nelonen ja vitonen ovat parempia kuin EMI:ssä, jossa taas yhdeksäinen on parempi. Günter Wandin paketti yhdistää Brucknerin Schubertin seuraajaksi. Jos päätyy Jochumiin, tarvitsee kutosesta ja kasista paremman levytyksen, jos Wandiin, ykkösestä ja kutosesta. Myös Bernard Haitinkin kokonaisesitys on luotettava; siinä kohokohtia lienevät nelonen, vitonen ja seiska. Parempi esitys tarvitaan oikeastaan lähinnä kahdeksaisesta.

Kutosesta parhaat ovat Klemperer, Celibidache ja Dohnanyi, kasista löytyy hienoja versioita pilvin pimein, mm. Wand, Karajan, Knappertsbusch, Celibidache, Horenstein ja Giulini. Jochumin aiempi kokonaislevytys sisältää ainakin kauneimman levytyksen ensimmäisestä sinfoniasta. Paras yksittäinen Bruckner-levytys on joko Wandin konserttiversio nelosesta tai Klempererin kutonen.

Jos kuitenkin haluaa oikeasti kaikki Brucknerin sinfoniat, silloin Stanislaw Skrowaczewskin sykli muodostaa kokonaisuuden, jonka jaksaa kuunnella yhdeltä istumalta. Kahdeksainen on syklin kohokohta. Vahinko, että Kurt Eichhorn ei ehtinyt viimeistelemään sykliään, muuten se olisi ylittämätön referenssi.

4. Ludwig van Beethoven: 16 jousikvartettoa.

Talich-kvarteton ykkösviulisti Petr Messiereurin äänenväri jakaa mielipiteet. Parhaimmillaan he tarjoavat ylittämättömän kaunista Beethovenia. Syklinä tasaisempi on Unkarilaisen kvarteton 50-luvun sykli.

5. Ludwig van Beethoven: 9 sinfoniaa.

Sinfoniat tulee aika hyvin katetuiksi Norringtonilla, Toscaninilla ja Furtwänglerillä. Jos haluaa vain yhden paketin, valinta kallistuu joko Wandiin, Szelliin tai Skrowaczewskiin. Wand on kuin Klemperer ilman egoa ja laahaavuutta ja täyläisemmin kuin Szell. Skrowaczewski on inhimillisempää Szelliä. Myös Franz Konwitschnyn sykli on vallan erinomainen.

6. Gustav Mahler: 9 sinfoniaa.

Valinta tapahtuu kuulaan Gary Bertinin ja eloisasti karakterisoidun Rafael Kubelikin välillä. Se, että Bertini tarjoaa kaupan päälle vielä das Lied von der Erden, kääntää kupin ehkä niukasti Bertinille. Paitsi että ohitse on ajanut Claudio Abbadon Berliinin levytysten paketti, vahvistettuna Luzernin Ylösnousemussinfonialla. Myös Bernard Haitinkin epätäydellinen joulukonserttien Kerstmatinee-sarja on loistelias.

7. Jean Sibelius: 7 sinfoniaa.

Ihanteellista kokonaispakettia en aivan ole löytänyt. Taloudestani löytyvät virtuoosinen Maazel, raikas Järvi ja klassinen Berglund valottavat Jannea eri puolilta, mutta ainakin kolmonen, vitonen ja kutonen jäävät vielä kaipaamaan lisävalotusta. Sitä löytyy klassikoista, kuten Kajanukselta, Koussevitzkyltä ja Beechamilta. Myös Colin Davis tarjoilee Sibeliusta kokonaisuudessaan ainakin kolmeen kertaan, ja täydentää hyvin esimerkiksi Maazelin paketin.

8. Georg Friedrich Händel: Concerto grossot op. 6.

Trevor Pinnockin johtama English Concert on kouluttanut minut kuuntelemaan barokkimusiikkia alkuperäissoittimin. Händelin musiikki tarjoaa jatkuvia yllätyksiä 25 vuodenkin jälkeen.

9. Ludwig van Beethoven: Pianokonsertot

Wilhelm Kempff voittaa tässä muun maailman 2-0. Parempi on hänen vanhempi levytyksensä Paul van Kempenin kanssa. Claudio Arraun kolmesta levytyksestä paras on keskimmäinen, Bernard Haitinkin kanssa tehty, vaikeasti saatava ja kallis.

10. J.S. Bach; Orgelbüchlein.

Bachin urkupreludien kokoelma sisältää 46 pientä mestariteosta. Kaikkein riipaisevin niistä on, tai ainakin itseäni koskettaa syvimmin BWV 617 "Herr Gott, nun schleuß den Himmel auf". Kaikkein riipaisevimmin niitä soittaa Helmut Walcha, myös Simon Preston on pätevä.

11. J.S.Bach: Brandenburgilaiskonsertot.

Olen kasvanut, kuten Händelin Concerto grossoissakin, Trevor Pinnockin johtaman the English Concertin kanssa.

12. Frederic Chopin: Pianotuotanto (melkein kokonaan).

Arthur Rubinstein on tämän musiikin ylittämätön tulkki. Hänen soittonsa on aina ylevää, ei koskaan sentimentaalista. On toki kyseenalaista niputtaa koko tuotanto yhdeksi teossarjaksi, sillä Chopinin ohjelmistohan koostuu itsessään sarjoista: 24 etydiä, 24 preludia, nocturnit, valssit, masurkat, poloneesit ja niin edelleen.

13. Dmitri Sostakovits: Jousikvartetot.

Borodin-kvartetto on ylittämätön autenttisuudessaan.

14. Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertot.

Itse olen tottunut Daniel Barenboimiin, mutta saman asian ajavat aivan yhtä hyvin esimerkiksi Alfred Brendel tai Murray Perahia.

15.. Dmitri Sostakovits: Sinfoniat.

Jos haluaa sinfoniansa hienosti soitettuina ja äänitettyinä ja sinfonioina, silloin valinta on Bernard Haitink. Jos kaipaa musiikin sovieettisemmin ja raaemmin, silloin investoi Kirill Kondrashin hintavaan pakettiin.

16. Antonin Dvorak: Sinfoniat.

Istvan Kerteszin levytyksistä ei jää kaipaamaan muuta kuin että olisivat jättäneet pilkkomatta kakkosen ja vitosen eri levyille. Toinen jurnutusta aiheuttava asia on Deccan kopiosuojaus, joka estää nauttimasta näistä äänilevyistä mp-soittimelle kopioituina kuin korkeintaan kahdesta kerrallaan.

17. Johann Sebastian Bach: Sooloviulupartitat.

Henryk Szeryng on omaa luokkaansa tässä musiikissa.

18. Johann Sebastian Bach: Soolosellosarjat.

Pablo Casals teki Bachille saman kuin Schnabel Beethovenin sonaateille. Hän rouhii suurella sydämellä, krouvisti syvälle maannokseen saakka. Tässä on mullan, viinin ja sikarin tuoksua.

19. J.S. Bach: Orkesterisarjat

Sigiswald Kuijkenin johtama La Petite Bande tuo esiin orkestraation loistokkuuden ja musiikin ylevyyden.

20. Edmund Rubbra: Sinfoniat.

Tämä vähän tunnettu sinfonikko sietäisi tulla enemmän soitetuksi. Onneksi näistä löytyy Richard Hickoxin ansiokas kokonaislevytys. Leikittelen ajatuksella, miltä olisi kuulostanut, jos Otto Klemperer tai George Szell olisi päässyt käsiksi tähän musiikkiin...

21. Johannes Brahms: Sinfoniat.

Kurt Sanderlingin Dresdenin sykli on ylittämätön tunnelmallisuudessaan ja sykkivyydessään. Otto Klempererin kokonaislevytys on äärimmäisen karismaattinen. Myös Furtwänglerit on pakko kuunnella. Kuitenkin Claudio Abbadon levytykset ovat hänen Berliinin kautensa kohokohta yhdessä hänen Mahlerinsa kanssa. Abbadon Brahms on upeasti soitettua, hengittävää, energistä, kuin oopperaa.

22. Richard Wagner: Nibelungin sormus

Oopperatetralogia on neljä teosta, joka on oikeastaan yksi. Furtwängler ymmärtää Wagneria paremmin kuin yksikään; Georg Soltin kokonaislevytys taas on yksi kaikkien aikojen suurimmista levytysprojekteista.

23.. Bela Bartok: Jousikvartetot

En ole kuunnellut riittävän montaa kokonaislevytystä, jotta asiantuntemukseni riittäisi antamaan levysuosituksia.

24.. Sergei Rahmaninov: Pianokonsertot (ja Paganini-muunnelmat)

Tämän kuohuilevan romanttisen musiikin paras kuviteltavissa oleva kokonaislevytys on Earl Wildin ja Jascha Horensteinin virtuoosinen esitys. Käsitykseni on, että myös Vladimir Ashkenazy ja Jean-Philippe Collard ovat käyttökelpoisia.

25.. Robert Schumann: Sinfoniat.

Herbert von Karajan on tässä musiikissa parhaimmillaan. Eikä se ole aivan vähän se.

26. Piotr Tsaikovski: Sinfoniat.

Samat sanat kuin Schumannissa. Karajan alisoittaa slaavilaisen hysterian ja ylisoittaa kaiken sellaisenkin sinfonisuuden, jota tämä rapsodinen musiikki ei oikeasti edes sisällä.

27. Joseph Haydn: Sinfoniat (104 kpl)

Länsimaisen sinfoniamusiikin isä Haydn ansaitsisi ehdottomasti listalla korkeamman sijan, mutta koska en voi väittää kuunnelleeni kaikkia sinfonioita, ei olisi älyllisesti rehellistä arvioida osatuotannon perusteella koko ohjelmistoa. Jos Leonhardtin ja Harnoncourtin Bach-kokonaislevytys on yksi länsimaisen tallennetun kulttuurihistorian suurista yrityksistä, toinen on Antal Doratin Haydn-kokonaislevytys. Paitsi että Adam Fischerin kokonaislevytys lienee idiomaattisempi: se on fraseeraukseltaan ja elävyydeltään ottanut oppia kohtuudella autenttisesta liikehdinnästä. Lontoolaissinfonioista aivan ylittämätön levytys on sir Colin Davisillä.

28. Richard Strauss: Orkesterimusiikki

Rudolf Kempen ja Staatskapelle Dresdenin kokonaislevytys on äärimmäisen kaunissointinen. Kempe tekee Straussista musiikkia, kuin uudistettua Mozartia.

29. Johann Sebastian Bach: das Wohltemperierte Klavier.

Eksentrisen individualistinen Glenn Gould ja pianistisesti ylittämätöntä herkuttelua tarjoava Svjatoslav Richter kattavat teoksen pianolla esitettynä. Edwin Fischerin ensimmäinen kokonaislevytys on myös pakollinen. Samuil Feinbergin, tuon miltei unohdetun neuvostopianistin pianismi tuntuu myös tismalleen oikealta.

30. John Coltrane: Heavyweight Champion

Kun tähän lisää Miles Davisin Sketches of Spain ja Kind of Blue, muuta jazzia ei oikeastaan tarvita. Suurimman saksofonistin keskeinen tuotanto.

31. 100 anos de 100 tangos

Essentiaalinen argentiinalaisen tangon kokoelma 20-luvulta 70-luvulle. Carlos Gardel, Astor Piazzolla, Anibal Troilo ja suppeamminkin tunnettuja nimiä. Kirjasen tekstit ovat valitettavasti vain espanjaksi, ja tiedot levytyksistä puutteelliset. Mutta: mitä musiikkia! Intohimoa enemmän kuin koko cd-hyllyssäni muuten yhteensä.