Parhaat levyt vuonna 2024

Johannes Brahms: Pianosonaatti no 3. Edwin Fischer

Viime vuoden musiikillisesta pääteemastani eli Brahmsin pianomusiikista jäi vielä häntä roikkumaan tälle jo alkaneellekin vuodelle. Varsinkin sonaatin toisesta Andante espressivo Fischer löytää sellaista runoutta, joka pakenee muita tunnetusti suuria Brahms-pianisteja, kuten esimerkiksi Rubinstein, Lupu tai Katchen. 

Johann Sebastian Bach: Tritt auf die Glaubensbahn, BWV 152. Solistit ja Concentus Musicus Wien, joht. Nikolaus Harnoncourt

Kuunnellessani Bachin kantaatteja kokonaisuudessaan elämäni kolmatta tai neljättä kertaa läpi muistan taas, miksi pidän niitä länsimaisen ihmisen huippusaavutuksena ja ehtymättömänä aarreaittana. Kantaatin avaava "sinfonia" on niin kaunis, että se saa kyyneltymään herkkyydellään ja vääjäämättömyydellään, jonka Bach osaa paremmin kuin yksikään toinen, koota yksinkertaisista aineksista niin tenhoava keitos, että kukaan toinen ei pääse lähellekään.

Sergei Prokofiev: Sinfonia no 3. Bostonin sinfoniaorkesteri joht. Erich Leinsdorf

Tätä Prokofievin sinfoniaa ei paljoakaan soiteta, kuten ei myöskään numeroa 2 tai 4. Sinfonian finaalin viimeiset vajaat pari minuuttia on todellinen kaaoksen ja kauhun tiivistymä yhdeksi pyörteeksi. Leinsdorfin Prokofiev-äänitteet ovat todella raakoja, suorastaan inhorealistisia kaikessa väkivaltaisuudessaan. On todella sääli, ettei Leinsdorf päässyt levyttämään koko sinfoniasykliä. 

Richard Strauss: Don Juan. Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Charles Münch

Joseph Keilberthin levytys Don Juan -sävelrunoelmasta on täysosuma: siinä berliiniläiset soittavat paljon hengittävämmin kuin Karajanilla, joka sinänsä on mestarillinen Strauss-tulkki. Keilberth löytää teoksesta myös enemmän kamarimusiikillista suvantoa kuin yksikään toinen, dramaattista imua unohtamatta. On kepeyttä ja hehkua, ja puupuhaltimet kuuluvat ihan eri tavalla kuin Karajanilla. Sitten taas Charles Münch vuoden 1955 live-esityksessään suorastaan ampuu teoksen tykin suusta. Intensiteetti ja lataus ovat ennenkuulumattomia. 

Dmitri Sostakovits: Pianokonsertto no 2. Cristina Ortiz ja Bournemouthin sinfoniaorkesteri, joht. Paavo Berglund

Jonkinlaisena Sostakovits-faninakin Sostakovitsin konsertot ensimmäistä viulukonserttoa lukuunottamatta ovat jääneet minulle aika vieraiksi. Tähän konserttoon törmäsin ensimmäistä kertaa Spotifyn satunnaistoistona, ollessani menossa työharjoitteluun Espoon Nihtisillan kierrätyskeskukseen. Siinä levytyksessä Alexander Melnikov soitti pianoa, esitystaiteilija Teodor Currentzis johti. Konserton hidas osa on unenomaisen kaunis. Tajusin, että en omistanut konsertosta yhtään levytystä, ja Berglundiin Sostakovits-johtajana olin jo tottunut luottamaan. Ortizkin on vallan kelvollinen.  

Johann Strauss nuorempi: Lepakko. Solisteja (mm. Rita Streich) ja RIAS-orkesteri, joht. Ferenc Fricsay

Huomattuani, että minulta Strauss-fanina puuttui kokonaislevytys Lepakosta, kokeilin Facebookin ryhmissä hehkutettua Fricsaytä. Asia oli heti sillä selvä, vaikka näön vuoksi kokeilin myös Willi Boskowskia. Fricsayllä oli Straussin vaatimaa rytmitajua; lisäksi hän oli todella ensiluokkainen oopperakapellimestari. Ja laulajat kuulostavat rooleihinsa istuvilta, ei vähiten suurenmoinen Rita Streich.

Jean Sibelius: Sinfonia no 2. Concertgebouw-orkesteri, joht. George Szell

Ainakin kriitikko David Hurwitz pitää Szellin viimeisellä kiertueella Japanissa taltioitua Siban kakkosta vielä tätäkin suurempana. Se ehkä kehkeytyy vähän tätä studiolevytystä vähittäisemmin, mutta yhtä kaikki: Szellin Sibeliuksen kakkonen on yksi historian suurista Sibelius-äänitteistä. Jos yhtäänkään eläisi sellaisessa käsityksessä, että Sibelius olisi jotenkin provinsiaalinen tekijä, niin kaikki tällaiset luulottelut voi heittää kuultuaan kumpaa tahansa näistä Szellin äänitteistä. Tai John Barbirollia, ei Hallé-taltiointia vaan Royal Philharmonicin kanssa Valituille Paloille tekemää.

Miles Davis: Bye bye blackbird

Yksi suosikkiraitojani Milekseltä. Bye bye blackbird on musiikiksi puettua mielialalääkettä, jonka Mileksen ikäänkuin nurkan takaa ilmestyvä trumpetti avaa, ja sitten Coltrane liittyy vähän myöhemmin mukaan omine sooloineen.

Ludwig van Beethoven: 9. sinfonia. Kölnin radio-orkesteri ja kuoro, solisteja, joht. Otto Klemperer

Klempereriltä on hänen studiosyklinsä lisäksi muutamia livetaltiointeja Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta, josta olen viime aikoina kuunnellut myös Erich Kleiberin ja Ferenc Fricsayn legendaarista levytystä, jonka arvo alkaa nyt selkeytymään minulle. Tämä Kölnin taltiointi vuodelta 1957 on ehtaa Klempereriä siinä mielessä, että siinä puupuhaltimet ovat framilla. Poljento on todella voimallisesti rouhiva, ja rummunpauke kuuluu selvemmin kuin useimmissa uusissa levytyksissä. Tämän taltioinnin tunnelma on kaikkein kiihkein kuulemistani Klempererin taltioinneista.

William Walton: Belshazzarin pidot. Bryn Terfel, BBC:n sinfoniaorkesteri ja kuoro, BBC Singers, joht. Andrew Davis

Viime syksynä ahmin Belszhazzar-levytyksiä, ja kaikkein innoittunein kuulemani tulkinta on Andrew Davisin 5 vuotta myöhäisempi Proms-tulkinta, jonka solisti Willard White hakkaa ironiassaan, älyssään ja äänensä uljaudessa vielä 5-0 sinänsä oivan Bryn Terfelin. Mutta joka tapauksessa tämä äskettäin kuollut aikansa brittiläisin kapellimestari - jonka oivallisuus oivallettiin toden teolla liian myöhään - johtaa tässä muuta maailmaa lukemin 2-0.

Claudio Monteverdi: Vespro della beata vergini. Stuttgartin kamarikuoro ja solisteja, Ala-Saksin skolaareiden koraalikoulu, Musica Fiata Köln, joht. Frieder Bernius

Kyseltyäni Facebookista, että mistä kannattaisi aloittaa, jos haluaa aloittaa mitä ilmeisimmin suuren säveltäjän, Monteverdin tuotannon haltuunoton. Minua rohkaistiin aloittamaan tästä "Marianvesperistä". Monteverdin musiikki saa kadottamaan ajan ja paikan. Se on samanaikaisesti villiä ja tuudittavaa, jotenkin kuin toisesta maailmasta. Minulle suositeltiin Rinaldo Alessandrinin levytystä, mutta tämän sain tilaamani suuren kuoroteosboksin mukana, ja minun korvaani se on ainakin lähes yhtä hyvä kuin Alessandrini.  

Robert Schumann: Pianokonsertto. Dinu Lipatti ja Lontoon Filharmonia-orkesteri, joht. Herbert von Karajan

Ikiklassikkoni, joka on puhutellut viime aikoina siten, että siihen on täytynyt aika ajoin palata. Lipattin rytminhallinta on käsittämätön: jatkuva, mutta katkeamaton rubato, jonka Lipatti onnistuu vieläpä toteuttamaan valtavalla voimalla (vaikka oli vakavasti sairas, pienikokoinen mies) ja rajattoman rikkaalla kosketuksella. Todellista pianon proosarunoutta, joka ei koskaan lakkaa liikuttamasta. 

Wigwam: Grass for blades

Suomen kaikkien aikojen ehkä taitavimman soittajiston instrumentaalisesti edistyneimmältä levyltä kaikkein pisin raita. Albumin "the Dark Album" ilmestyessä se oli jäljessä aikaansa, punkin lyödessä itseään läpi. Nyt se on edellä aikaansa. 

Confutatis Mozartin Requiemista. Baijerin radio-orkesteri ja kuoro, joht. Leonard Bernstein

Lacrimosa on ilmiselvästi kaunein osa Requiemista, mutta Confutatis on kuumeisin ja dramaattisin. Siinä Mozart nostaa viimeisen kerran päätään sairasvuoteeltaan, kun Lacrimosassa jo surraan poismennyttä neroa. Sen vajaaseen kolmeen minuuttiin mahtuu koko maailma hetkellisestä suvannosta epätoivoiseen amok-juoksuun. Confutatis täytyy pitää liikkeessä, jotta se saavuttaisi suurimman tehonsa. Bernstein isosta kalustostaan huolimatta pitää teoksen miltei painottomana.

Gustav Mahler: Sinfonia no 7. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri joht. Bernard Haitink

Haitinkilla on maine asiallisena ja hillittynä tulkitsijana. Joulukonserttien sarja Kerstmatinees sisältää joitakin kaikkien aikojen parhaita Mahler-taltiointeja, ei vain Haitinkilta vaan keneltä tahansa. Ne ovat intensiivisempiä kuin Haitinkin studiolevytykset, ja parhaita ovat 2., 3., 7. ja 9. sinfonia. Seitsemännessä sinfoniassa orkesteri soittaa kuin tulessa, ja varsinkin vaskipuhaltimet soittavat todella purevasti.  

Edward Elgar: Gerontiuksen uni. Hallé-orkesteri ja solistit joht. sir John Barbirolli.

En usko, että tätä puolitoistatuntista kantaattia on esitetty montaa kertaa Suomessa ennen kevättä 2024. En ymmärtänyt olla itse paikalla tässä harvinaislaatuisessa tilaisuudessa, mutta se arvosteltiin yhdeksi Musiikkitalon 13-vuotisen tähänastisen historian huippuhetkistä. Sen verran kuuntelin sitä Areenasta, että uteliaisuuteni heräsi ja päätin hankkia siitä levytyksen. Tällä kertaa en tehnyt itselleni tavanomaista laajamittaista vertailua, vaan uskoin alusta alkaen, että Elgar-spesialisti Barbirolli hoitaa homman. Ja tässä tapauksessa hän hoitaa sen niin, että epäilen levytyksen olevan jopa itse teosta paremman. Yleensä aika rupinen Manchesterin Charles Hallé -orkesteri soittaa täysin teokseen uskoen, intohimoisesti ja purevasti. Solistit - Richard Lewis ja Kim Borg ovat erinomaisia, mutta Janet Baker - joka vakuuttaa laulajana minut koko ajan ja aina vain enemmän - tekee tässä yhden elämänsä suurista osista. Postikuluineen noin vitosta ei voisi paremmin investoida.

Johannes Brahms: Sinfonia no 4. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Eduard van Beinum

Olen metsästänyt oikeastaan noin vuodesta 2016-2017 lähtien ihannelevytystä Brahmsin nelosesta, joka ei olisi Klemperer (joka on minulle mittapuu). van Beinumin Brahms on sonorista, sykkivää, eteenpäinmenevää, verevää. Sanalla sanoen: siinä yhdistyy Toscaninin imu, Szellin unkarilainen punaviinillisyys, Walterin hellyys ja Abbadon täyteläisyys. van Beinumin Brahms on koko lailla täydellistä.

Joseph Haydn: Sinfonia no 48 "Maria Theresia". SWR-sinfoniaorkesteri (Baden-Baden), joht. Hans Rosbaud

Tämän sinfonian ensiosa on harvinaisen hauskalla tavalla äkkiväärä rivitanssi. Aivan ihanteellista levytystä hyllystäni ei löydy: Neville Marriner on turhan sivistynyt, Adam Fischer liiankin äkkiväärä, Trevor Pinnockin kirkas saundi ei oikein tähän istu ja Hans Rosbaud taas on sinfonisen painokas ja vakava. Valitsen kuitenkin Rosbaudin, joka lämpenee hitaammin kuin muut tarjollaolevat kapellimestarini. Hän tarjoaa vakaan perustempon ensiosaan, ja sen ansiosta miltei joka suuntaan kaatuilevat tanssijat pysyvät pystyssä. 

Richard Wagner: Götterdämmerung, 3. näytös: Starke Seite schichtet mir dort. Kirsten Flagstad ja Lontoon filharmonia-orkesteri, joht. Wilhelm Furtwängler

Tässä vajaassa kahdessakymmenessä minuutissa toteutuu "minikoossa" Wagnerin pitkä linja, ja Furtwängleriä paremmin sitä on vaikea käsittää. Ja Flagstad oli monien silmissä ultimaattinen Wagner-sopraano. Jännitys ja pitkä linja - jota tämä otos tuntuu kantavan koko edeltävän 14-15 tunnin verran, koko Ringin painoa - ei herpaannu tässä eeppisessä otoksessa hetkeksikään.

Anton Webern: 6 kappaletta orkesterille. Leipzigin radio-orkesteri, joht. Herbert Kegel

Herbert Kegel tekee tästä kulmikkaasta, urbaanista, hämäryyden musiikista salaperäistä ja äärimmäisen ekspressiivistä, ja musiikin kauhutunnelma tuo mieleen Murnaun ja Wienen elokuvat. 4. osassa Sehr mässig bassoklarinetit ja sordinoitut trumpetit tuovat mieleen Gil Evansin ja Miles Davisin. Aivan yhtä hyvin olisin voinut nostaa esille Passacaglian, joka on ylikypsää romantiikkaa, ja noin 7-10 minuutin kohdalla musiikki ei voisi karmivalla tavalla ekspressiivisemmäksi mennä. Musiikki on niin ylikypsää, että se suorastaan mätänee rappiossaan; kuitenkin se on samanaikaisesti sekä karmivan raakaa että valtaisen verevää. Yhtäältä se on herkän ja hämyisen sensuellia, toisaalta raakaa ja salaperäisellä tavalla intohimoisen eroottista, jopa vaarallista. Kegel lienee kaikkein paras Wienin toisen koulukunnan musiikin tulkki, jopa edellä Gieleniä, Boulezia, Dohnanyitä, Sinopolia ja Karajania. 

Ludwig van Beethoven: Jousikvartetto no 10 (op 74) "Harppu". Talich-kvartetti

Yksi suosikkijousikvartetoistani, jonka ensiosan jälkipuolisko on varsinaista amok-juoksua. Talich-kvartetti soittaa äärimmäisen irtonaisesti, herkästi ja erottelevasti: heillä jokainen soitin kuuluu erikseen. Beethovenin jousikvartetot ovat elinikäinen taival, ja nyt siltä taipaleelta alkaa jo erottumaan joitakin etappeja, viiden kokonaislevytyksen ja Buschien jälkeen. 

Johannes Brahms: Muunnelmia alkuperäisestä teemasta, esittää Julius Katchen

Muunnelmateokset eivät yleensä ole leipälajini, Diabellia ja Goldbergia ja Brahmsin Haydn-muunnelmia lukuunottamatta. Julius Katchenin definitiiviseksi sanottu Brahmsin pianomusiikin kokonaislevytys sisältää historian hienoimman levyllisen Brahmsin pianomuunnelmia, jonka kruununjalokivi ovat Muunnelmat alkuperäisestä teemasta. Katchen onnistuu ylläpitämään mielenkiinnon koko 17-minuuttisen ajan.

Igor Stravinski: Tulilintu-sarja. Berliinin radio-orkesteri, joht. Lorin Maazel

Maazel oli nuorena varsinkin värikkäiden ja virtuoosisten partituurien loistava tulkki, ja nyt onnistuin löytämään ikivanhan Oskar Friedin levytyksen ohella ihanteellisen uudemman levytyksen (1958!) tästä teoksesta, joka kuuluu aivan omien suosikkiteoksieni terävimpään kärkipäähän. 

Wolfgang Amadeus Mozart: Gran Partita. Wienin filharmonikot, joht. Wilhelm Furtwängler

Tässä vuodelta 1947 peräisin olevassa, ikäkaudekseen teknisesti erittäin hyvässä äänityksessä Furttis nautiskelee. Suuri orkesteri, suuren säveltäjän mestariteos, suurensuuri kapellimestari. Levytyksessä ei ole mitään furtwänglerismejä - joita sinänsä rakastan - vaan se on täysin suora, streitti: Wienin filharmonikkojen puhaltimet soittavat tämän suurenmoisen mestariteoksen, jota Amadeus-elokuvan mieleenpainuvimpiin kuuluvassa kohtauksessa kuunteleva Salieri tajuaa, että toiselle on taivas auki, hänelle ei. Teoksen kolmas osa on siis se Salierin Amadeuksessa kuulema, ja sen lähemmäs taivasta musiikissa ei olla päästy. 

Zoltan Kodaly: Galantalaistanssit. Berliinin RIAS-orkesteri, joht. Ferenc Fricsay

Silloin kun kyse ei ole itselle aivan kaikkein keskeisimmästä musiikillisesta ohjelmistosta, niin silloin kannattaa kuunnella sellaisia esityksiä, jossa esiintyjät ovat mahdollisimman vakuuttuneita ohjelmiston arvosta. Tässä tapauksessa ovat. Fricsay tunsi Kodalyn, eikä vain tuntenut, vaan opiskeli muun muassa hänen ja Bartokin johdolla (myös hänen Bartok-levytyksensä ovat ylittämättömiä) ja nyt näillä vuosirenkailla kuunnellessani ymmärrän, miksi vasta konserttimusiikkiin varovaisesti radiota kuunnellen tutustuvana teini-ikäisenä olin kerran merkinnyt tämän jännittävän teoksen muistiin hankittavien listalle.

Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto no 1. Emil Gilels ja Tsekkiläinen filharmonia, joht. Kurt Sanderling

Nuori (41-vuotias) Gilels on ollut hyvin ketterä pianisti, mitä hänen karhumaisesta olemuksestaan voi olla vaikea uskoa. Gilels ja Sanderling tekevät puhdistuksen näille minulla hyvin paljon soineille kappaleille, tai itselleni korvienpuhdistuksen. Kokonaislevytystä piti jonkin verran metsästää (sillä sellainen näiltä voimilta löytyy Ludwigin pianokonsertoista paremmin tunnettujen Leopold Ludwigin ja George Szellin kanssa tehtyjen syklien lisäksi), mutta se maksoi vaivan. Ja Tsekkiläinen filharmonia on yllättävänkin ilmavasti äänitetty tässä 1957 Prahassa tehdyssä livelevytyksessä! 

Georg Muffat: Armonico tributo, sonata no 2. Leonhardt-consort, joht. Gustav Leonhardt

Jonkin verran muiden kuin barokkifriikkien unohtama Muffat on fantastinen säveltäjä. Muffatin musiikki tuo mieleen kovasti Purcellin, ja hän oli Purcellin ja Corellin aikalainen, sukupolvi ennen Bachia, Vivaldia, Händeliä ja Telemannia. Tämä sonaatti onnistuu olemaan samanaikaisesti rakenteeltaan mielenkiintoinen että tunnelmaltaan rauhoittava. 

Alban Berg: Sieben Frühe Lieder. Juliane Banse ja Staatskapelle Dresden, joht. Giuseppe Sinopoli

Nyt kun olen onnistunut murtamaan II Wienin koulukunnan koodin kuluvana syksynä, nämäkin laulut, jotka olen kyllä aiemmin kuullut ainakin silloin kun lainasin kaverini ison Abbado-boksin, uppoavat kuin veitsi voihin. Ne ovat tunnelmaltaan yllättäen lähempänä vaikkapa Ravelin Shererazadea kuin Mahleria. Niin tunnelmallista musiikkia, että tunnelma suorastaan tuoksuu. 

Ajankohtaisia säveltäjiä vuonna 2024: Brahms, Kodaly, Webern, Monteverdi, Sostakovits, Beethoven, Mozart

Eniten vuonna 2024 kuuntelemiani muusikoita: Herbert Kegel, Charles Münch, Ferenc Fricsay, Eduard van Beinum, Christoph von Dohnanyi, Gidon Kremer, Lars Vogt, Hans Rosbaud, Wilhelm Furtwängler, John Barbirolli

Beethovenin kamppailut

Beethovenin musiikissa on aina kamppailun elementti läsnä. Vaikeaa on ollut säveltäminen ja elämässä muutenkin. Ensimmäisessä ja toisessa sinfoniassaan hän taistelee perinteiden rautahaarniskaa tai siveysvyötä vastaan, Eroicassa pahiksia, tyranneja ja tuulimyllyjä ja viidennessä sinfoniassaan kohtaloa vastaan. Yhdeksännessä sinfoniassa taas hän taistelee kaaosta ja painovoimaa vastaan. Lopulta luova, tahtova yksilö saa kristalloitua kaaoksesta muotoa. 

Tahdonvoima on Beethovenin musiikin käyttövoima; Beethovenin musiikki ei kuulosta kuin itsestään virranneelta, kuten Mozartilla. Kun Haydn tuntuu saaneen musiikista iloa ja energiaa, Beethovenista taas saa sellaisen vaikutelman, että säveltäminen tyhjensi hänet täysin. Ei ole ollut voimaannuttava juttu vaan uuvuttava, säveltäminen. Jos Mozart oli pyhän välikappale ja Bachin musiikki niin pyhää, että häntä jopa sanottiin viidenneksi apostoliksi, Beethoven oli itse oma pyhänsä; pohjimmiltaan maallisenoloinen kaveri, vaikka ajan tapaan jokunen messukin tuli tehtyä. 

Pienimuotoisemmassa musiikissaan - kuten pianomusiikissa ja kamarimusiikissa - Beethovenin taistelu on sisäistä. Myöhäisissä pianosonaateissa hän taistelee kuuroutumista ja kontrollin menetystä vastaan, myöhäisissä jousikvarteteissa sisäisiä demoneita: epäuskoa omaa itseä kohtaan. Suuressa fuugassa taistelu on muodon kasassa pitämisen puolesta; teoksen fuugarakenne pitää sen joten kuten koossa, mutta sen fuugarakenteen sisällä on paikoitellen täysi kaaos, kuin tehosekoittimessa. Samantyyppistä on havaittavissa Hammerklavier-sonaatin finaalissa. 

Parhaat levyt vuonna 2023

Vuoden musiikillinen pääprojektini oli kyllä Brahmsin pianomusiikki. 90-luvulla lähtökohtiani tähän musiikkin olivat Wilhelm Backhausin ja Arthur Rubinsteinin tulkinnat ja tämän vuoden projektiin lähdin Radu Lupun paaluttamana; tämän vuoden aikana kirjastoni on rikastunut Stephen Kovacevichin, Helene Grimaudin, Emil Gilelsin, Julius Katchenin, Rudolf Firkusnyn, Garrick Ohlssonin ja Glenn Gouldin levytyksillä. Gould pakotti minut ottamaan vielä kerran aivan uuden näkökulman tähän musiikkiin. Gould oli ikään kuin korvienpuhdistaja, taulun puhtaaksipyyhkijä. 

Brahmsin pianomusiikin lisäksi yritin kovasti ottaa haltuun Schubertin pianomusiikkia, osittain siinä onnistuenkin. Syksyllä minulla oli brittiläisen musiikin kausi, jolloin Elgar avasi salojaan lisää, ja Walton ja Delius raottuivat. Kevättalvella kuuntelin paljon Rafael Kubelikia ja Mozartin viulusonaatteja ja keväällä koin tarvetta yrittää uudistaa suhdettani Händelin orkesterimusiikkiin, jossa olen ollut ohjelmiston minulle yli 30 vuotta sitten esitelleen Trevor Pinnockin varassa näihin päiviin. Muutama itselleni uusi ooppera avautui minulle vuoden aikana; Myyty Morsian ja Fidelio etunenässä. Carl Nielsen tuli myös aikaisempaa tutummaksi.

Ludwig van Beethoven: Missa Solemnis. Solistit ja Philharmonia Orchestra, joht. Otto Klemperer

Yllättävää kyllä: vaikka olen pitkän linjan vannoutunut klempereriaani, törmäsin tähän legendaariseen levytykseen vasta nyt. Ja millainen levytys se onkaan! Klempereriä syytetään usein verkkaisuudesta, mutta tässä on imua, draamaa, potkua ja voimaa enemmän kuin useimmissa levytyksissä yhteensä.

Johannes Brahms: Intermezzo nro 2 op. 117. Radu Lupu

Minulla on alkuvuodesta ollut kausi, jolloin Brahmsin pianomusiikki puhutteli. Kuuntelin omistamiani levytyksiä mm. Gilelsiltä, Natilta, Backhausilta ja Rubinsteinilta, mutta maksimaalisen tunnelman tarjoaa romanialainen, viime vuonna kuollut arvoituksellinen Radu Lupu. Lupu antaa jokaiselle fraasille aikaa, vaikkakaan ei tapa musiikkia kuoliaaksi kuten hänen maanmiehensä Celibidache välillä teki. Onneksi hankin Lupun kootut levytykset viime talvena, poikkeuksellisesti lähes tutustumatta niihin ennen ostopäätöstäni, sillä nyt ne kolahtivat. Kertakaikkisen hienoa ja herkullista soittoa ovat Lupun molemmat Brahms-levyt, jotka lienevät myös markkinoiden kaksi hienointa Brahms-soolopianolevyä.

Georg Friedrich Händel: Concerto grosso op. 3 no 2. Mainzin kamariorkesteri, joht. Günter Kehr

Olen tullut toimeen, elänyt 32 vuotta Trevor Pinnockin johtaman the English Concertin esittämän Händelin orkesterimusiikin kanssa siinä määrin, että en usko montaakaan äänilevyä elämässäni kuunnelleen niin paljoa. Sitten mieleeni tuli, että kun kyse on minulle niin keskeisestä materiaalista, pitäisikö siitä olla joku toinenkin näkemys kuin Pinnockin sinänsä definitiivinen versio. Kuuntelin mm. Yuli Turovskin johtamaa I Musici di Montrealia, Karl Richteriä ja Münchenin Bach-orkesteria ja Neville Marrinerin johtamia The Academy of St. Martin in the Fieldsiä. Kehr on unohduksiin jäänyt kapellimestari, johon törmäsi aika usein vielä 80-luvulla, mutta läheskään kaikkea hänen tekemisiään ei olla edes siirretty cd-muotoon. Kehrin bändi on siinä mielessä "tyylinmukainen" (mitä ihmeessä sitten tarkoittaakaan), että kyseessä on kuitenkin kamariorkesteri eikä sinfoniaorkesteri, mutta soitto on etenkin adagio-osissa vähäsen makeaa alkuperäissoittimien kanssa kasvaneelle. Mutta häpeämättömän iki-ihanaa. Sellaisena se tarjoaakin nimenomaan erilaisen vaihtoehdon Pinnockin soittajistolle.  

Ludwig van Beethoven. 9. sinfonia. Solistit ja Baijerin radio-orkesteri kuoroineen, joht. Rafael Kubelik

Kun Furtwängler tekee Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta elämän ja kuoleman kamppailun, jossa teesi ja antiteesi taistelevat lopun apoteoosiin saakka, Kubelik sen sijaan korostaa teoksen toivonsanomaa. En ole koskaan kuullut Beethovenin yhdeksäistä, jossa teos on toivon sanoman sävyttämä heti alusta alkaen.

Johannes Brahms: 4. sinfonia. Clevelandin orkesteri, joht. George Szell

Gronowin ja Saunion Äänilevyn historian vanhemmassa painoksessa nostettiin tämä levytys erityisesti esiin esimerkillisenä romanttisen sinfonian tulkinnasta. Tämä levytys, jota ensin pidin makuuni liian viileänä, on kasvanut kerta kerralta. Siinä on jotenkin sellainen tunnelma, että tämä riipaiseva, melodinen ja sykkivä teos soitattaa itsensä. Ja jos se näin tekee, sonorisemmin sitä on vaikea tehdä. Ja silloin kun soitto on näin valtavan sonorista, riipaisevuus tulee jo sonorisuuden sivutuotteena. 

Anton Bruckner: 7. sinfonia. SWR-radio-orkesteri (Baden-Baden), joht. Hans Rosbaud

Tämä myyttinen levytys on monille ollut ensimmäinen kosketus Brucknerin musiikkiin. Se on myös yksi harvoja Rosbaudilta (kuoli 1962) jääneitä stereotaltiointeja. Se on myös täysin maineensa veroinen; tunnelma on äärimmäisen intensiivinen, ja siltikin tulkinnasta jää jotenkin "objektiivinen" vaikutelma. Rosbaud käyttää varsin joutuisaa tempoa. Harvinaisen riipaiseva ja verevä taltiointi tästä riipaisevasta teoksesta.

Modest Mussorgski: Näyttelykuvia. Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Rafael Kubelik

Tämä sotaratsu ei koskaan ole kuulunut suosikkeihini, mutta tämän harvinaisen koherentin tulkinnan, joka on äänityksenä parasta varhaista monoajan hifiä, kuuntelee nautinnokseen ennen kaikkea Chicagon sinfoniaorkesterin suurenmoisen vaskiosaston takia. 

Richard Wagner: Parsifal. Karl Muck

Viime kevättalvesta löysin Knappertsbuschin, mutta tämä on kaikkein lähinnä "autenttisuutta", jos sellaisesta voi musiikin kohdalla puhua. Ajankohtaan nähden yllättävän hyvä (1927-28) levytys Parsifalin katkelmista on äärimmäisen tunnelmallinen, ja esimerkiksi kellot on tuotu todella eteen niin että ne vanhassakin äänityksessä kuuluvat. 

Antonin Dvorak: Sinfonia no 9 "Uudesta maailmasta". Berliinin filharmonikot, joht. Ferenc Fricsay

90-luvun alussa luin, että Dvorakin sinfonia "Uudesta maailmasta" olisi koko ohjelmiston levytetyin sinfonia, ja tämä on sen definitiivinen levytys ja samalla yksi historian parhaista minkään sinfonisen teoksen levytyksistä. Nämä todelliset klassikot elävät ikuisesti, ja aina välillä niihin on pakko palata. 50-luvun loppupuolen äänitys on erittäin onnistunut, puupuhaltimet erottuvat ennen kuin Karajan hautasi ne jousien alle ja vasket ovat kuin tulessa. Harvoin Berliinin filharmonikot kuulostavat näin innoittuneelta. Fricsayllä on joitakin jänniä ritardandoja, mutta ne vain maustavat esitystä viehättävästi. 

Jean Sibelius: Satu. Lontoon Filharmonia-orkesteri, joht. Vladimir Ashkenazy

Satu oli varhainen suuri Sibelius-suosikkini aikoina, jolloin Sibeliuksen sinfoniat menivät vielä yli horisonttini. Ehkä ei vähiten siksi, että olin tuolloin, 16-17 -vuotiaana ihastunut erääseen Satuun. Nuoruusvuosieni jälkeen Satu jäi minulla pitkäksi aikaa taka-alalle, mutta teos ajankohtaistui jouluksi hankkimani Kurt Sanderling -paketin myötä. Ashkenazy tarjoaa Sadusta ihannelevytyksen, jossa on mystistä tunnelmaa, loistava äänitys ja Filharmonia esittelee parasta virtuositeettiään.

Wolfgang Amadeus Mozart: Prahalainen (38.) sinfonia. Pariisin oopperaorkesteri, joht. Carl Schuricht

Schurichtin Mozart on äärimmäisen vitaalia ja rivakkaa, jopa siinä mitassa, että varsinkin ensimmäisessä osassa mennään miltei nenilleen. Hyvin virkeää ja piristävää kuultavaa; musiikki pirskahtelee ja ikäänkuin räjähtää kaiuttimista ulos.

Ludwig van Beethoven: Fidelio. Covent Gardenin oopperakuoro ja -orkesteri, joht. Otto Klemperer

Joskin Klempererin studiolevytys on monien mielessä se ultimaattinen Fidelio, niin Covent Gardenin esitys vuosi ennen studiolevytystä on legendaarinen. Siinä on monien mielestä parempi laulajisto (kaksi samaa laulajaa on myös studiolevytyksessä) ja intensiivisempi tunnelma. Leonore II -alkusoiton aikana Klemperer oli noussut seisomaan; mahtaneeko karvojanostattava intensiteetti johtua tästä.

Georg Friedrich Händel: Ilotulitusmusiikkia. Berliinin filharmonikot, joht. Rafael Kubelik

Olen tottunut kuulemaan Händelin orkesterimusiikin pääasiassa pienellä kokoonpanolla, alkuperäissoittimin, kiitos omaksi Vanhaksi testamentikseni kutsumani Trevor Pinnockin johtaman the English Concertin levyttämien Concerto grossojen, joista olen pääsemättömissä, mutta Ilotulitusmusiikkiin kaipaan suureellisempaa otetta. Isosta orkesterista tulee juhlallisempi olo. Kun Karl Richterin ja Münchenin Bach-orkesterin taltiointia ei ole saatavilla, niin lähinnä sitä, mutta vieläkin isommalla soinnilla ovat liikenteessä Kubelikin johtamat Berliinin filharmonikot. Ja erinomaisella tyylillä, ei mitään karajanilaista sointimattoa.

Carl Nielsen: Saul og David. Kuninkaallinen Tanskan radio-orkesteri ja solistit, joht. Thomas Jensen

Kohokohta tanskalaislevy-yhtiö Danacordin laajassa historiallisten Nielsen-äänitysten boksin levytyksissä. Sain itselleni aiemmin hahmottomaksi jääneen Nielsenin musiikin haltuuni, ja Saul og David on todella kummallista musiikkia. Jotenkin pyörivää ja pyörryttävää. Thomas Jensen kuuluu olleen kansainvälisen luokan kapellimestari, vähintäänkin puoli päätä pitempi muita saman sukupolven tanskalaiskapellimestareita.

Frederick Delius: Paris. BBC:n sinfoniaorkesteri, joht. Andrew Davis

Brittiläisen musiikin sydämenasiakseen ottanut ystäväni on ehdotellut minulle useasti Deliuksen musiikkiin tutustumista. Tähän saakka olen pitänyt sitä muodottomasti vellovana maisemamattona, juuri sellaisena kuin englantilaista musiikkia kliseisesti pidetään. Andrew Davis kuitenkin tekee tälle tunnelmalliselle musiikille maksimaalisesti oikeutta. Siinä on särmääkin, ja aineksia vaikka mistä: on Griegiä, Sibeliusta, Richard Straussia, Debussytä ja jopa Gershwiniä. Sekä soitto että varsinkin äänitys ovat 10/10 luokkaa tässä yhden levyn ihanteellisessa Delius-johdannossa, joka sisältää suurimman osan Deliuksen tunnetuimmista kappaleista.

Bedrich Smetana: Myyty morsian. Tsekkiläinen filharmonia ja solistit, joht. Zdenek Kosler

Jo Dvorakin sinfonialevytyksistään minulle tuttu Kosler on aliarvostettu kapellimestari, ja tsekkiläisten sointi vielä 1981 oli kansallinen ja idiomaattinen. Kosler tarjoilee tasapainossa rustiikkia sointia ja piiskaavaa rytmillistä tarkkuutta. Ja kyllähän ooppera kuuluu kuulla alkukielellä, ei englanniksi (Mackerras) tai saksaksi (Suitner), ja tämä lopullisesti käänsi valintani Koslerin puoleen. 

Johann Strauss nuorempi: Lepakko-alkusoitto. Berliinin filharmonikot, joht. Erich Kleiber

Ehkä kaikkien aikojen paras ooppera- ja Beethoven -kapellimestari Erich Kleiber saattoi olla myös ylittämätön Strauss-johtaja. En tarkoita Richard Straussia, vaikka hänen Ruusuritarinsa Kleiber tekikin laittamattomasti. Ehkä hieman yllättävää on, että tiukka klassikko Kleiber venyy tällaiseen tanssillisuuteen. Kleiber on taltioinut Strauss-sikermää yhteensä reilun kahden tunnin verran niin Wienin kuin Berliininkin filharmonikkojen kanssa, ja äänitykset vuosilta 1928-1933 ovat ihmeellisen hyviä. 

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 3 "Eroica". Konservatorion konserttiseuran orkesteri, joht. Carl Schuricht

Tätä Beethoven-sykliä on pidetty sympaattisena, mutta nyrpistelty ranskalaisorkesterille. Ei kannattaisi. Heillä on energiaa kuin pienessä kylässä ja aivan omansa, nasaalisten puupuhaltimien johtama soundi. Ja esityksessä on kaikki Toscaninin tulisuus, lisättynä Bruno Walterin humanismilla. Mahtava esitys!

Franz Schubert: Impromptu no 3 D. 899. Wilhelm Kempff

Kempff tekee sen taas; kuten vanhoissa Liszt-äänitteissään, tästä on karsittu kaikki turha. Ikäänkuin Kempff piilottelisi virtuositeettiaan. Sen asemesta esillä on pohdittua, suorastaan filosofista pianismia, punnittua puhetta, jossa jokainen ääni merkitsee. 

Claude Debussy: Nokturnit. Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Claudio Abbado

Debussyn Nokturnit ovat yksi kaikkein suurimpia suosikkisävellyksiäni, ja olen löytänyt nyt sen definitiivisen tulkin, vaikka vallan erinomaisia ovat myös mm. Cantelli, Tilson Thomas, Haitink, Monteux ja van Beinum. Bostonin sinfoniaorkesteria on sanottu maailman parhaaksi ranskalaisorkesteriksi, ja sillä onkin pitkät, katkeamattomat perinteet ranskalaisen musiikin esittämisestä Koussevitskin ja Münchin kautta Abbadoon ja Ozawaan. Abbadon Nokturnit sykkivät hienopiirteisesti ja tuoksuvat kuin kesäyö. Maagista. 

Arthur Honegger: Sinfonia nr 3 "Liturginen". Berliinin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan

Monille voi tulla yllätyksenä, että noin 800 levytystä tehneen Herbert von Karajanin useimmat parhaat levytykset ovat germaanisen ydinohjelmiston ulkopuolelta. Honeggerin sinfoniat numerot 2 ja 3 Karajan vaati saada levyttää, ja on helppo ymmärtää, miksi. Kaikesta kuuluu poikkeuksellisen kiihkeä vakuuttuneisuus, ja Karajanin mössöjousilegatosoinnista ei ole tietoakaan; tässä motorisessa ilotulituksessa räikyvät niin vasket kuin puupuhaltimetkin todella epätoivoisesti. Jos et ole koskaan kuullut mitään Honeggeria, kuuntele tämä. Honeggerin motorisuudessa ja kirpeydessä on annos Prokofievia. 

Richard Strauss: Vier Letzte Lieder. Elisabeth Schwarzkopf ja Lontoon sinfoniaorkesteri joht. George Szell

Jotkut levyt ovat klassikkoja, syystä. En ole vertaillut mitenkään kattavasti tämän historian riipaisevimman rakkaudentunnustuksen levytyksiä - Strauss sävelsi sen kiitokseksi elämänmittaisesta rakkaudesta vaimolleen Paulinelle - mutta tämä on täydellinen. Siinä on kamarimusiikillista herkkää toisensa kuuntelua, äärimmilleen hallittu dynamiikka ja väritys, josta Debussy voi nähdä vain unia. Tätä on täysin mahdotonta kuunnella kyyneltymättä.

Johannes Brahms: Serenadi no 1. Hans Rosbaud

On hyvin vaikea määritellä, mikä tekee Hans Rosbaudin taiteesta yleensä niin vakuuttavaa. Brahmsin Serenadin Rosbaud piirtää täysipainoiseksi musiikiksi, sinfonioiden veroiseksi, ja tavallisesti hyvin vakava Rosbaud löytää kerrankin musiikista hymyä (samoin kuin Haydnistakin). 

Jean Sibelius: Sinfonia no 4. Hans Rosbaud

Minuun ovat aiemminkin vedonneet vallitsevasta traditiosta poikkeavat vaihtoehtonäkemykset Sibeliuksen neljännestä. Aiempi suosikkini oli Ernest Ansermet, joka teki tästä kosiskelemattomasta, miltei raa`sta teoksesta ranskalaistyylisesti koloristisen; Rosbaudkin suorastaan pakottaa kuuntelemaan, etenkin kolmatta Il tempo largo -osaa. Rosbaud tekee sen erittäin hitaasti. Muuten tämän poikkeuksellisen ja upean esityksen sanalliseen analysointiin ei alkeellinen amatöörimusikologinen osaamiseni anna eväitä.

Antonin Dvorak: Sinfonia no 6. Clevelandin orkesteri, joht. Christoph von Dohnanyi

Dohnanyi on levyttänyt Dvorakin sinfonioista vain neljä viimeistä, ja kuudes sinfonia on kolmen viimeisen sinfonian veroinen mestariteos. Dohnanyi toteuttaa alleviivaamatta ilman silmiinpistävän omintakeisia painotuksia teoksen pilkulleen; loistava äänitys nostaa esiin jopa yleensä jonkin verran pimentoon jäävät lyömäsoittimet, ja Dvorakin usein korkeintaan keskinkertaiseksi sanottu orkestraatio kuulostaa kerrankin hyvin osuvalta puupuhaltimineen. "Vain musiikkia", mutta soitto ja äänitys ovat 11/10. 

Christoph Willibald Gluck: Orfeus ja Euridice. Lamoureux-orkesteri ja Ensemble Vocale Roger Blanchard. Leopold Simoneau, Suzanne Danco, Pierrette Alarie; johtaa Hans Rosbaud

Tämä levytys panee miettimään autenttisuuden käsitettä ja stereoäänityksen tuomaa lisäarvoa. Tämä 1957 tehty monolevytys ei ainakaan minua pane kaipaamaan stereoäänitystä, sillä siitä kuuluu aivan riittävästi; ponnekas orkesterisoitto ja persoonalliset, loistavat solistit. Tässä ollaan musiikin ytimessä, ja aivan erityisesti olen Simoneau-fani; hän laulaa myös Mitropouloksen kenties ylittämättömässä Berliozin Requiemien livetaltioinnissa. Ja Rosbaud. Hän lienee historian monipuolisimpia muusikoita, joka oli Gluckissa aivan yhtä vakuuttava kuin Mahlerissa tai ranskalaisessa orkesterimusiikissa. Tässä on nerouden kosketus.

Johannes Brahms: Intermezzo op. 117 no 3. Helene Grimaud

Enemmän kuin mitään muuta olen vuoden 2023 aikana kuunnellut Brahmsin pianomusiikista, ja siitä eniten opusta 117. Muistan kun 90-luvun kansikuvapianisti Helene Grimaudilta ilmestyi levyllinen Brahmsin myöhäistä pianomusiikkia, ja luin Gramophone-lehdestä Töölön kirjastossa, että Grimaudin levy jo tuoreeltaan rankattiin parhaaksi Brahmsin soolopianomusiikkia sisältäväksi levyksi. On helppo ymmärtää, miksi, kun nyt kuulen sen melkein 30 vuotta myöhemmin. Grimaudin soitto on poikkeuksellisen mielenkiintoista sen lisäksi, että hän toteuttaa musiikin tunnelmallisuuden maksimiinsa. Grimaud vaihtelee säestäviä ja pää-ääniä siten, että hänen ratkaisuihinsa kiinnittää huomiota musiikin lisäksi, huomaa, millaisia ratkaisuita Grimaud on tehnyt nostaessaan säestysääniä esille. 

Johannes Brahms: 10 intermezzoa, 4 balladia (op. 10), 2 rapsodiaa (op. 79), soittaa Glenn Gould

Irtonaisen polyfonian mestari Glenn Gould on jäänyt jälkipolville etupäässä Bach-tulkkina. Moni muusikko saavutti mielenkiintoisimpia tuloksia oman mukavuusalueensa tai ydinohjelmistonsa ulkopuolella; tästä Karajanin Honegger-levyn lisäksi erinomainen esimerkki on Gould Brahmsin parissa. Romanttiseksi Gouldin tyyliä ei voi sanoa tai hämyiseksi Radu Lupun tyyliin; omalla tavallaan Gouldin soiton luoma vaikutelma on kuitenkin aivan siinä tunnelmallisen keskittynyt kuin Lupullakin. Gould ei ole sonorinen taiteilija, mutta harmonioita hän nostaa todella kiinnostavasti esille. 

Vuoden 2023 tärkeimmät muusikot:

Hans Rosbaud, Rafael Kubelik, Radu Lupu, Andrew Davis, Erich Kleiber, Carl Schuricht, George Szell, Rudolf Firkusny, Otto Klemperer, Helene Grimaud

Musiikkia taivaasta

Musiikista on mahdollista laatia monenlaisia listoja. Alla on muistinvarainen lista niistä (klassisista) teoksista, jotka saavat minut onnelliseen, kelluvaan nirvanaan:

Richard Strauss: Vier Letzte Lieder. Schwarzkopf/Szell

Maurice Ravel: Dafnis et Chloe. Münch, Dutoit 

Maurice Ravel: Ma Mere l'Oye. Dutoit, Rosbaud

Claude Debussy: Nokturnit. Cantelli, Abbado, Haitink

Claude Debussy: Pagodes sarjasta Estampes. Claudio Arrau

Ludwig van Beethoven: Pastoraalisinfonia. Walter, E. Kleiber

Ludwig van Beethoven: Jousikvartetto no 11 op. 95. Talich-kvartetti 

Gustav Mahler: 3. sinfonia (finaali). Horenstein

Jean Sibelius: 5. sinfonia. Berglund, Segerstam

Arnold Schönberg: Verklärte Nacht. Sinopoli, Berliner Solisten

Wolfgang Amadeus Mozart: 20. pianokonsertto. Gulda/Abbado, Haskil/Fricsay

Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfonia concertante Es-duuri. Kagan/Bashmet

Wolfgang Amadeus Mozart: Myöhäiset sinfoniat (35-41). Bruno Walter. 

Wolfgang Amadeus Mozart: Gran Partita. Euroopan kamariorkesteri/Alexander Schneider

Johann Sebastian Bach: Johannespassio. Kuijken, Karl Richter

Johann Sebastian Bach: Ein Musikalisches Opfer. Harnoncourt

Johann Sebastian Bach: Viulusonaatti no 5 f-molli BWV 1018 Lars Fryden/Gustav Leonhardt, Henryk Szeryng/Helmut Walcha, Arthur Grumiaux/Christiane Jaccottet

Johann Sebastian Bach: Preludi ja fuuga G-duuri, BWV 541. Helmut Walcha

Johann Sebastian Bach: das Wohltemperierte Klavier. Svjatoslav Richter, Samuel Feinberg

Johann Sebastian Bach: Partita no 1: Dinu Lipatti

Johann Sebastian Bach: 5. brandenburgilaiskonsertto. Edwin Fischer ja Filharmonia-orkesteri

Hans Werner Henze: Telemanniana. Sarja suurelle orkesterille. Albrecht, Berlin RSO

Georg Philipp Telemann: Darmstadt-alkusoitto TWV 55, g4. Harnoncourt

Valentin Silvestrov: 5. sinfonia. Robertson

Anton Bruckner: 7. sinfonia. Tintner, Skrowaczewski, Wand, Blomstedt

Franz Liszt: Au lac de Wallenstadt. Wilhelm Kempff

Georg Friedrich Händel: Concerto grossot op. 6. The English Concert/Trevor Pinnock

Joseph Haydn: Sinfonia no 26 "Lamentatione". La Petite Bande/Sigiswald Kuijken

Domenico Scarlatti: Sonaatit K. 27 ja K. 87. Marcelle Meyer

Antonio Vivaldi: Sonaatti a-molli RV 86 nokkahuilulle, fagotille ja basso continuolle. Il Giardino Armonico, 

Antonin Dvorak: Serenadi jousille. Euroopan kamariorkesteri/Alexander Schneider

Franz Schubert: 5. sinfonia. Marlboro Festival Orchestra/Pablo Casals

Ralph Vaughan Williams: 5. sinfonia. Liverpoolin filharmonikot/Vernon Handley.

Schönberg: Gurre-Lieder. Michael Gielen tai Herbert Kegel

Schubert: Impromptut. Wilhelm Kempff.

Haydnin sinfoniat, ehtymätön runsaudensarvi

Ostin viime talvena itselleni Joseph Haydnin sinfonioiden kokonaislevytyksen. Niissähän ei ole kovinkaan paljoa kilpailua; täydellisiä kokonaislevytyksiä on vain kaksi, molemmat unkarilaiskapellimestareilta; Antal Dorati ja Adam Fischer. 

Pidin Fischeriä ihanteellisena, sillä hän käytti pienehköä kamariorkesteria, jollainen sopii etenkin varhaisemman pään ja Sturm und drang -kauden sinfonioihin, ja lontoolaissinfoniat minulla on jo hyvin katettu isolla orkesterilla (Szell ja Davis). Tein hyvän valinnan. Seuraavaksi joitain nostoja Haydnin tuotannosta siten kun Fischer ne esityttää. Myöhäisemmät lontoolaissinfoniat jätän katsauksessani väliin, sillä juuri niitähän Haydnin tuotannosta soitetaan muutenkin. Kokonaislevytyksen arvo on siinä, että se panee kuuntelemaan myös vähemmän tunnettuja sinfonioita, joita Haydnin tapauksessa onkin kosolti. 

Sinfonia no 22 "Filosofi" Es-duuri lienee pieninumeroisin Haydnin vähänkään enemmän soitetuista sinfonioista. Sen kohokohta on vallankumouksellinen innovaatio: käyskentelevätahtinen ensiosa Adagio. Toisessa Presto-osassa on jo hieman Sturm und drang -henkeä. 

Sinfonia no 26 "Lamentatione" d-molli on kolmiosaisena sonaattimuotoinen. Se on traagissävyinen, tiivis teos, jonka henkinen keskipiste on valittavan laulava toinen Adagio-osa. 

Sinfonia no 34 d-molli. Ensimmäinen osa on hiipivän kaunis ja hiljainen, ja oikeastaan teos aloittaa hengeltään Sturm und drang -sarjan, jonka sinfoniat esittelevät selvästi voimakkaampia emotionaalisia kontrasteja kuin varhaisemmat sinfoniat: elegisen, iloittelevan, synkän ja myrskyävän välillä. Teoksen toinen osa on hyvin iloitteleva. Tässä on jo idullaan kaikki se muotokieli, joka 1800-luvulla jalostettiin huippuunsa Brucknerin ja Brahmsin toimesta, vaikka tässä ensimmäinen osa onkin hieman poikkeuksellisesti hiljainen. 

Sinfonia no 35 H-duuri jatkaa Sturm und drang -linjalla, ja jo ensimmäisessä osassa on laukkamainen, ärhäkästi vaihtuva reipas rytmi. Presto-finaali on todellinen vauhti-iloittelu. 

Sinfonia no 38 C-duuri "Kaiku" omistaa yhden parhaita Haydnin Sturm und drang -kauden ensimmäisiä osia. Allegro di molton päätempo on todella reipas rivitanssi, mutta sen keskeyttää aina välillä triomainen rauhallisempi väliosa. Liikanimi tulee toisesta osasta Andante molto, jossa kaiku vastaa. 

Sinfoniassa no 39 g-molli on erinomaisen eläväinen finaali Allegro di molto, jossa itävalta-unkarilaisten vasket törähtävät korvia hörähdyttävästi. 

Sinfonian no 41 C-duuri toinen osa tuo mieleen kilpaa huhuilevat linnut. Tässä ollaan metsässä, siksi monta lintulajia tässä kuullaan, ja niitä esittävät eri puupuhaltimet. Muuten sinfonia on lähinnä Sturm und drang -keskitasoa. 

Sinfonia no 43 Es-duuri "Elohopea" alkaa rauhallisesti, mutta lähtee sitten oikein räväkkään ja riemuisaan laukkaan. 

Sinfonia no 44 e-molli "Trauer" (en tiedä, onko tälle vakiintunutta nimeä suomeksi, mutta kyse on surusta) omistaa siinä mielessä erikoisen ensiosan, että siinä on traaginen sävy vauhdikkuudesta huolimatta. Ensiosa on eräänlainen epätoivoinen amok-juoksu kyyneleet silmissä. Toinen osa menuetto ja trio ei oikeastaan sisällä varsinaista menuettia, vaan se on suhteellisen vauhdikas läpisoitto, interludi. Adagio on yksi suuria Haydnin adagio-osia, Brucknerin edeltäjä, jonka laulavasta sävystä teoksen englanninkielinen nimi "Mourning" varmaankin on peräisin. Sinfonian hienointa antia lienee kuitenkin presto-finaali, jossa lasketellaan siinä määrin täysillä päin seinää, että siinä ainakaan jousille täydellisen sävelpuhtauden saavuttaminen lienee lähes mahdotonta, ja jotenkin sivuseikka. 

Sinfonia no 45 fis-molli "Jäähyväiset" on tunnettu finaalin lopettavasta Adagiosta, jossa soiton volyymi laskee vähän kerrassaan kun soittaja kerrallaan jättää lavan. Jo teoksen ensiosassa Allegro assaissa hyökätään ilman minkäänlaista johdantoa heti musiikin päälle. 

Sinfonia no 48 C-duuri "Maria Theresia":lla on hyvin valloittavan räväkkä ensiosa, eräänlainen rivitanssi. Sinfonian loppuosat eivät vain ole samalla tasolla. 

Sinfonia no 49 f-molli on liikanimeltään "La Passione". En ole ikinä ymmärtänyt, miksi sama sana passio/passion/passione viittaa sekä kärsimykseen että intohimoon, ja asiayhteydestä pitäisi päätellä. Tämä teos, joka alkaa kauniilla hitaalla Adagio-osalla, ei ainakaan anna selkeää viitettä siihen, kumpaan suuntaan tulkintaa pitäisi vetää. Teoksen toinen osa Allegro di molto on todellista kaahailua, ja kolmas osa Menuet & Trio Haydnin parhaita menuettoja. Finale, presto on yksi Haydnin vauhdikkaimpia lasketteluja, mitä finaaleihin on sattunut. Passione on kyllä kokonaisuutena yksi Haydnin parhaita sinfonioita monitulkintaisuudestaan huolimatta, tai ehkä juuri sen takia. 

Sinfonian no 50 H-duuri toinen osa Adagio on erikoinen puhallinserenadi, jossa eri puhaltimet soittavat sooloja vuorotellen. 

Sinfonia no 52 c-molli alkaa ikään kuin varoittamatta. Ensiosa on vauhdikas, mutta siltikin siinä on jotenkin traaginen taustavire, vähän samaan tapaan kuin Mozartilla. Olen kiintynyt Sigiswald Kuijkenin johtaman La Petite Banden levytykseen. Toisessa osassa, Andantessa on keveä ja jotenkin mystinen ote. Se on yksi Haydnin mielenkiintoisimpia ja hienoimpia hitaita osia, mutta Fischerin soittajisto ei tavoita magiikkaa samaan tapaan kuin Kuijkenin. Presto-finaalissa on äkkiväärästi vaihteleva rytmiikka. 

Sinfonian no 53 D-duuri "L'Imperiale" alku töksähtää fanfaarimaisena kiljaisuna. Pompöösin Largo maestoso -johdannon jälkeen ensiosan Vivace lähtee kovaan menoon. Haydnille tyypilliseen tapaan mielenkiinto pysyy yllä jatkuvilla temmonvaihteluilla ja useilla sivuteemoilla. Tässäkin olen kiintynyt Kuijkenin levytykseen. Toisen Andante-osan alku ennakoi kellosinfoniaa no 101 ja yllätyssinfoniaa no 94. Andanten kellomaisen avauksen jälkeen seuraa menuettimainen väliosa, joka toistuu, toisella kerralla soitinnukseltaan täydennettynä. Menuetto ja trio on kaikkein selvimmin menuetteja, mitä Haydnin keskivaiheen tuotannosta löytyy, tosin temmoltaan aika voimakkaasti aksentoitu. Fischer käyttää sinfoniassa vaihtoehtoista finaalia Capriccio, presto, jossa ei ole mitään yhteistä Kuijkenin käyttämän Capriccio - moderaton kanssa. 

Sinfonia no 60 C-duuri "Il Distratto" on poikkeuksellisesti kuusiosainen. Siinä erikoisinta antia on sen neljäs Presto-osa, joka on sangen äkkiväärää nykimistä. Sille mahdollisimman suuri vastapaino on seuraava Adagio (di Lamentatione) -osa, yksi Haydnin "valitusvirsi"osia. Sen keskivaiheilla on marssi. 

Sinfonian no 68 H-duuri kolmas hidas osa Adagio cantabile on erikoisen herkkäpiirteinen, käyskentelevärytminen serenadi. 

Sinfonian no 70 D-duuri ensiosa on hyvin äkkiväärä. Toinen osa on aivan uniikki: se on kolmiosainen, A-B-A -muotoinen, jossa B on trio. Osan tempomerkintä on erikoislaatuisesti kokonaista "specie d'un canone in contrapunto doppio, andante". 

Sinfonia no 80 d-molli alkaa kuin Wagnerin Valkyyria. Ensiosa on valkyyriamaisen alun jälkeen täynnä tapahtumia, idyllisestä linnunlaulusta traagiseen amok-juoksuun. Toinen Adagio-osa on erikoinen: siinä vuorottelee kaksi osaa: rauhallinen hymni ja kiihkeämpi, pumppaava rytmi. 

Sinfonia no 82 C-duuri "Karhu" aloittaa pariisilaissinfonioiden sarjan (82-87). Se onkin painokkuudeltaan aivan eri mittakaavassa kuin sitä edeltävä Haydnin tuotanto. Jo sinfonian ensiosan Vivace assai avaus jyrää kuin - karhu: voimalla, mutta energisesti. Kolmas osa Menuet & Trio on harvinaisen selkeästi kolmiosainen, ja menuetissa on hyvin painokas rytmi. Trio on eräänlainen solistinen kamarikonsertti. 

Sinfonian no 83 g-molli "Kana" ensiosa on ehkä yksi kaikkein vaihtelevimmista Haydnin sinfonioiden ensiosista rytmiikaltaan ja tunnelmaltaan. Sen joutuisa mutta mollivoittoinen pääteema on jotenkin oopperamainen. Toisessa Andante-osassa ajoittaiset kiihkeät fortepurkaukset keskeyttävät edelleen jatkuvan oopperamaisen tai ainakin laulumaisen sävyn. Osassa on myös kauas korkeuksiin kurkottelevia, aivan ihania puupuhallinsooloja. '

Sinfonian no 86 D-duuri kolmannen scherzo-osan (Menuet & Trio, allegretto) trio on aivan ihastuttava, Haydnin scherzo-osien viehättävimpiä rauhallisia välikkeitä. Finale, allegro con spirito on pidäkkeetöntä rallattelua, tai oikeammin jyräystä, sillä siinä koneisto on sen verran massiivinen, että ihan laukalle ei kuitenkaan nousta.

Sinfonian no 87 A-duuri ensimmäinen Vivace-osa ikään kuin alkaa saumattomasti siitä, mihin edellinen jätti, samalla vauhdilla mutta joitakin matkustajia edelliselle asemalle jääneenä. Se lopettaa pariisilaissinfonioiden sarjan (82-87). 

Sinfonia no 88 G-duuri on ensimmäinen pariisilaissinfonioiden jälkeinen sinfonia. Sen ensiosa Adagio-Allegro on tislaamatonta riemua alusta loppuun. Kauniissa, hitaassa largo-osassa sellolla on prominentti rooli. 

Sinfonian no 90 C-duuri ensiosa Adagio-allegro assai lähtee hölkkäämään rämäkänpainokkaan alun jälkeen. Se enteilee jo lontoolaissinfonioita, ei ehkä vähiten siksi että ensimmäisessä Haydn-äänitteessäni Frans Brüggen oli parittanut sen ensimmäisen lontoolaissinfonian (93) kanssa. Toisen Andante-osa rakenteellista trio-osaa ei ole merkattu; siinä on varsin käyskentelevä, ei niinkään kovin hidas tempo. Sinfonia sisältää yhden parhaita Haydnin menueteista on sellainen osa, että hihat kääritään; trio taas on varsin lyyrinen. 

Sinfonian no 92 G-duuri "Oxford" ensiosa Adagio-allegro spiritoso lienee yksi Haydnin onnistuneimpia ensiosia. Se on varsin suoraviivaisesti eteenpäin jyräävä positiivinen rallattelu. Finaali Allegro con spirito on Jupiter-sinfonian finaalin sukua fuugineen, mutta ei syvällisyysasteeltaan siihen verrattavaa musiikkia.

Kokonaisuutena parhaat Haydnin sinfoniat mielestäni ovat 26, 44, 45, 49, 52, 53, 82, 90, 93, 96, 101 ja 104. Koko sarja kuitenkin kannattaa kuunnella ja kerätä, sillä on se yksi länsimaisen ihmisen merkittävimpiä saavutuksia. Ilman Haydnia ei olisi Beethovenia, ja ilman Beethovenia ei olisi Brahmsia tai Bruckneria, ja ilman heitä ei olisi Mahleria. 

Apokryfimusiikinharrastamisen dualistinen ilo

Klikattuni vain pienimuotoisesti tunnetun sveitsiläiskapellimestari Peter Maagin levytystä Felix Mendelssohin toisesta sinfoniasta Youtubessa ja havaittuani että minua ennen vain kaksi muuta on kuunnellut teoksen, tunsin outoa ylpeyttä. Ylpeyttä omasta valveutuneisuudestani ja siitä, että olen kehittänyt teeseitse-harrastuneisuuteni niin pitkälle, että koko kahdeksan miljardin pallolla minun lisäkseni vain kaksi tosiaankin oli kuunnellut teoksen (enkä usko, että sitä cd-levyäkään kyllä nyt niin mahdottomasti olisi myyty).

Toisaalta olen pahoillani niiden kaikkien muiden puolesta. En pysty edes kuvittelemaan niitä kuulijamääriä, kuinka moni altistuu suoraan sanottuna sonnalle. Yhtäältä toivoisin, että mahdollisimman moni pääsisi osalliseksi Mendelssohnista, sillä uskon vilpittömästi heidän elämänsä siitä laadullisesti paranevan. Toisaalta röyhistän rintaani. En kuuntele tätä musiikkia siksi että sitä minulle joku olisi suositellut, sen paremmin soittolista kuin levylistakaan, eikä kyse ole myöskään nousukkuusyrityksestä ylempään porvariluokkaan. Olen itse sen löytänyt, ja siitä olen paitsi iloinen, myös hitusen pollea. Äitini myötävaikutti tosin ihan alkumetreillä ostamalla pari Mozart-älppyä, mutta oikeastaan me kasvoimme yhdessä asiaan.

Nyt se tuli sanottua. En harrasta omituista musiikkia tai Antti Tuiskua vähemmän tunnettuja muusikoita nostaakseni itseäni, mutta kyllä se tarjoaa omalle itselle rakennuspuita, jos ei muita niin ainakin se vahvistaa kuvaa omasta erikoisuudesta, jos ei sentään erinomaisuudesta.

Jos äänilevymusiikin harrastamista on vaikea ymmärtää kovin sosiaalisena puuhana, niin kyllä siinäkin on oma sosiaalisuuden lajinsa - mistä kerran ajattelin väitöskirjan tekemistä. Oman distinktion näyttäminen, jolloin levykokoelman käyttöarvo on yhtä kuin sen näyttöarvo, ja se määrää keräilijän paikan keräilyn kentällä. Yleisemminkin musiikin kentällä vallitsee itsensänäyttöarvon pääomalogiikka: konserteissa esitetään oma distinktio näyttäytymällä, ja äänilevymusiikissa se esitetään omaa levykokoelmaa esittämällä.

Otto Klemperer, tiukka eksentrikko

Saksalainen kapellimestari Otto Klemperer (1885-1973) oli erikoinen tyyppi. Nyky-ymmärryksen mukaan hänen välillä hallitsematon käyttäytymisensä - taipumus itsensä polttamiseen sänkyyn ja naisille sopimattomien esittäminen - selittyy bipolaarisella mielialahäiriöllä, mutta paremmissa vaiheissaan Klemperer kykeni musiikillisesti todella visionäärisiin suorituksiin. Klemperer oli myös tunnettu äärisarkastisesta huumoristaan, kuten mainio kaksiosainen Peter Heyworthin elämäkerta Otto Klemperer, his life and times kertoo osuvin esimerkein.

Seuraavaksi käyn läpi parhaita Klempererin levytyksiä. Koen Klempererin itselleni juuri nyt erityisen läheiseksi. Hän ei alleviivaile mitään, vaan hänen asiallisen analyyttisen, kaikkea hysterianlietsontaa välttävän miltei raa'an dokumentaristisen tyylinsä soisi olevan juuri nyt yhteiskunnallinen normi.

Anton Bruckner: Sinfonia no 4. Ajattelen tässä ensisijaisesti studiolevytystä Lontoon Filharmonia-orkesterin kanssa. Se on harvinaisen joutuisa, suorastaan imevä, vaikkakin livelevytys Kölnin radio-orkesterin kanssa on vieläkin vauhdikkaampi. Klempererin käsissä "Romanttinen" sinfonia ei ainakaan tarkoita romantillista käsitteen siirapoidussa merkityksessä; sen sijaan se on niin tiivistä musiikkia kuin Brucknerin on mahdollista olla. Etenkin toinen "hidas" osa on samalla tavalla miltei allegretto kuin Beethovenin 7. sinfonian toisen osan tulisi merkintöjen mukaan olla.
Anton Bruckner: Sinfonia no 5 Tähän valitsen live-esityksen Wienistä vuodelta 1968. Se on yksi kolmesta tai neljästä suurimmasta tämän teoksen taltioinnista, erinomaisella äänityksellä. Kerrankin teoksen jännite kantaa myös sitä viimeistä 3-4 minuutin eksaltaatiota edeltävät tunti ja 10 minuuttia.
Anton Bruckner: Sinfonia no 6 Hyvin harva levytys, jos mikään, onnistuu liikuttamaan minua niin kuin tämä, ja on tehnyt sen jo 27 vuotta. Tässä, kuten 4. sinfoniassa, toinen, "hidas" osa ei ole hidas, mutta juuri sellaisena harvinaisen järkyttävä, ei vähiten Jock Sutcliffen nyyhkivän oboen ansiosta, jonka koen puhaltavan ilmoille kaikki mahdolliset ja mahdottomat suruni. Levytyksen sävy on varsin vaskinen, ei niinkään hienosteleva, ja Sutcliffen oboe tuo suuren määrän hellyyttä muuten miltei raa'an sävyn päälle.
Gustav Mahler: Sinfonia no 2 Mahlerin kakkonen demonstroi varsin hyvin Klempererin oman luonnehdinnan toisen Mahlerin aikalaistulkin Bruno Walterin ja Klempererin eron. Walter oli moralisti, Klemperer immoralisti. Hänelle teos ei ole humanistinen ylösnousemuskertomus, vaan sinfonia.
Gustav Mahler: Sinfonia no 9 Yksi ihan kaikkein parhaita Klempererin levytyksiä, eikä se ole aivan vähän se. Klemperer esittää teoksen todella raaistavassa sävyssä, ja kaikkein parhaimmin hän onnistuu teoksen pitkässä, ensimmäisessä osassa. Kahden keskimmäisen scherzo-osan sarkasmi ei todellakaan ole Klempererin luonteelle vierasta, mutta ne menevät ehkä hieman raskassoutuisesti.
Gustav Mahler: das Lied von der Erde Tässäkin, kuten Ylösnousemussinfoniassa, Walterin hellä tyyli on minulle läheisempi, mutta tätä levytystä suurenmoisempia laulajia tuskin on kokonaisuutena missään levytyksessä; Christa Ludwig ja Fritz Wunderlich, jota ylväämpää tenorääntä tuskin tämän teoksen levytyshistoria tuntee.
Johannes Brahms: Haydn-muunnelmat Haydn-muunnelmat ovat oma erityinen suosikkini, jota kohtaan koen erityistä lukkarinrakkautta, ja jos Toscanini on teoksen toiseksi paras levytys, Klemperer on ykkönen. Ei kysymystäkään.
Johannes Brahms: Sinfonia no 1 Brahmsin eka on Klempererin käsissä vakavaa, todella painokasta musiikkia, miltei pahaenteistä.
Johannes Brahms: Sinfonia no 2. Tämän vähimmän minulle läheisen Brahmsin sinfonian, jonka finaali on lastenlaulumainen renkutus, Klemperer tekee melkein aikuisten musiikiksi.
Johannes Brahms: Sinfonia no 4 Jos minun pitäisi valita vain yksi Brahmsin sinfonian levytys, päätyisin useimmiten tähän. Pitkään minulle oli referenssinä Bruno Walterin helläsävyinen levytys, mutta jotenkin Klemperer kestää useamman kuuntelun. Etenkin finaalin kontrapunktit Klemperer ruotii kaikkein kirkkaimmin.
Johannes Brahms: Viulukonsertto (David Oistrah) ja Ranskan kansallinen radio-orkesteri Klemperer oli myös erinomainen oopperakapellimestari, sekä laulajien että instrumentalistien partneri. Parempaa esimerkkiä en siitä tiedä kuin Ranskan radio-orkesterin kanssa tehty Brahmsin viulukonsertto, jossa on jotenkin ylevä sävy.
Johannes Brahms: Saksalainen sielunmessu Taidan olla jäävi tämän levytyksen suhteen, sillä ostin jo -93 tienoilla tämän paljolti siksi, että se on cd-opusten klassinen referenssilevytys, ja tuolloin vielä keräsin peruskirjastoa. En päätynyt esimerkiksi James Levinen levytykseen. Klempererin käsissä teos joka tapauksessa on painokas mutta joutuisa, ja samat sanat laulajista kuin das Liedissä: Dietrich Fischer-Dieskau ja Elisabeth Schwarzkopf on ylittämätön kaksikko.
Johann Sebastian Bach: Matteuspassio Klempererin verkkainen, autenttisen liikehdinnän näkökulmasta ei-liikehdinnällinen Matteuspassio sisältää suurenmoista laulua ja monien mielestä edustaa juuri sellaista harrasta tunnelmaa, jota passioihin liitetään. Klempererin näkemystä ei voine suositella ainoaksi mahdolliseksi Matteuspassiolevytykseksi, vaan sitä kannattaa täydentää hyvällä "autenttisella" levytyksellä, kuten Leonhardtilla.
Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 3 (Eroica) Pitkään pidin Rudolf Kempen - ihan alussa Bruno Walteria, joka esitteli minulle teoksen - kyllä loisteliasta Eroicaa ylittämättömänä, mutta kyllä se tämä on, suurin mahdollinen Eroica. Jännä huomata, miten Klemperer on monessa kohtaa syrjäyttänyt minulla Walterin. Mitähän tämä sitten kertoo minusta; tunteellinen moralisti tulee strukturalistisen immoralistin syrjäyttämäksi?
Wolfgang Amadeus Mozart: Don Giovanni En ole siinä määrin oopperamusiikin harrastaja, että osaisin perustellusti vertailla kaikkia Giovanneja ansioineen, mutta tässä Klemperer joka tapauksessa osoittaa taipuvansa huumoriinkin, muunkinlaiseen kuin sarkasmiin. Ja laulu on tässäkin levytyksessä suurenmoista; erinomainen näyte Klempererin pitkällisestä toiminnasta oopperassa.
Franz Schubert: Sindonia no 9 (C-duuri) Miltei juhlallinen esitys tästä jotenkin epäsinfonisesta mastodontista, jonka äkkiväärän rytmiikan Klemperer vetää suoraksi, bloss ein tempo. Näin tästä mastodontista, hups, tuleekin ihan oikean sinfonian kuuloinen.
Paul Hindemith: Nobilissima visione Jotenkin unohdettua, vuosisadan alkupuoliskon hyvinkin suosittua käyttömuusikko Hindemithiä kannattaisi joskus soittaa. Ja kuunnella. Klemperer näyttää, miksi. Teoksessa on jotenkin arkaainen sävy, tosin eri tapaan kuin aikalais-Janacekissä.
Kurt Weill: Kolmen pennin ooppera, orkesterisarja Klemperer ymmärtää Berliinin Kroll-ajoiltaan kantaesittämäänsä Weilliä paremmin kuin yksikään toinen kapellimestari. Weillin musiikin sijoittaminen genreen on mahdotonta; se on oopperaa, operettia, musikaalia ja laulelmaa samanaikaisesti.

Alkukesän levylista

Richard Strauss: Alppisinfonia. Dresdenin valtionorkesteri, johtaa Rudolf Kempe. Strauss on viime vuosina tehnyt paluun kesäisin, ja Kempen levytykset ovat niin raikkaita kuin Strauss vain voi olla, melkein kuin kuuntelisi Debussyä. Saksalaista orkesterikolorismia, jossa jousien puu hengittää.

Richard Strauss: Ein Heldenleben. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Fritz Reiner. Tämä historian ensimmäinen kaupallisesti levitetty stereoäänite lienee edelleenkin yksi kaikkien aikojen äänitteistä, niin erottelukyvyltään, dynamiikaltaan kuin sensualiteetiltaankin. Kyse lienee myös kaikkien aikojen virtuoosisimmasta orkesterisoitosta. Pieni voi olla kaunista: Reiner tapasi käyttää vain paria-kolmea mikrofonia, jotka hän itse sijoitteli.

Wolfgang Amadeus Mozart: Gigue K. 574, esittää Marcelle Meyer. Tämä miltei atonaalinen teos on pieni alle 2-minuuttinen maailmansa, ei mikään pieni vinjetti.

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti no 18, esittää Annie Fischer. Harvoin tämä Beethovenin vähemmän soitettu sonaatti nostaa päätään niin että korvia on ihan pakko höristää. Scherzo-osa on erityisen maaginen, mutta Fischerin soitossa jokainen osa saa oman ilmeensä.

F.R. David: Take me back.  Yhden hitin ihmeenä unohdettu - Words oli listaykkönen hetken vuonna 1982 - palauttaa minut aikaan, jolloin pinnasin koulusta kiusaamisen takia. Se taisi olla kuudennen luokan kevät, josta vietin varmaankin kolmanneksen kotona, Aku Ankkojen parissa ja viimeisinä legorakennelminani kyhäämilläni futisstadioneilla pelaamalla. Nuorena minuun vetosi sentimentaalisuus ja syntikat.

Nikolai Rimski-Korsakov: Kultainen kukko. London Philharmonic Orchestra johtaa Hugo Ringold. Tämä eksoottinen orkesterihehkutus löytyy varsin huonosti levytettynä. Rimski, tuo Venäjän Strauss, on ehdottoman epämuodikasta mutta viihdyttävää musiikkia.

Johann Sebastian Bach: Preludi ja fuuga G-duuri, BWV 541, esittää Helmut Walcha. Epätieteellisesti luonnehdittuna, teoksen fuugarakenne muodostaa ikäänkuin yhden ison pyörteen, ja Walcha ei soita urkuja, vaaan on Jumalan ja urkujen välikappale. Tämän lähemmäs pyhyyttä musiikissa ei voi mennä.

Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 9.  Solistit, Bayreuthin musiikkijuhlaorkesteri ja -kuoro, johtaa Wilhelm Furtwängler. Tämä oman musiikkikirjastoni aivan keskeinen kulmakivi tuli tiensä päähän: alkuperäinen oli niin naarmuinen, ettei se enää pyörinyt. Pakko se oli uusia, sillä levyhyllyni ilman tätä olisi kuin ilman yhtä jalkaa: se romahtaisi. Uusimispakko osoittautuikin onneksi, sillä hieman uudempi masterointi näyttää taltioinnin aivan toisessa valossa; aiemmin tämä livetaltiointi onkin ollut vähän nuhjuinen. Nyt musiikin ylevä paatos ja nostatus pääsevät oikeuksiinsa tässä yhdessä suurimmassa taltioinnissa yhtään mistään, yhdessä suurimmassa suurimmasta suurimman Furttiksen taltionnissa ja definitiivisessä Beethovenin yhdeksäisen taltioinnissa. Tässä Furttis näyttää mestaruutensa koko kirjon: kyvyn rakentaa teos ikäänkuin alusta asti, dekonstruoida ja sitten konstruoida. Furttiksen draamantaju, kyky rakentaa teos ikäänkuin yhdeksi kaareksi, on ylittämätön; samaten etenkin traagiseen hän kaivaa syvempiä kerroksia kuin yksikään. Tässä kirkkaammin kuuluu myös Furttiksen valoisampi puoli; silloin kun on aika riemun, se on hillitöntä.

Bela Bartok: Konsertto orkesterille. RIAS-sinfoniaorkesteri, johtaa Ferenc Fricsay. Tämän 1900-luvun yhden tärkeimmän partituurin tärkeimmät tulkit ovat säveltäjän maanmiehiä: Reiner, Dorati, ja autenttisuudessaan ja kiihkeydessään (englannin kielen sana olisi fervour) ylittämättömästi Fricsay. Tietty vahinko, että käytettävissä ei ollut stereoäänityslaitteistoa, kuten maanmiesaikalaisilla, mutta äänitys on siltikin riittävän hyvä osoittaakseen Fricsayn ylivoimaisen ekspertiisin maanmiehensä ohjelmistossa: kaikki muut esitykset ovat tämän rinnalla jotensakin kesyjä. Nuorena (49 vuotta) kuolleen Fricsayn ura jäi kesken, mutta ikäänsä nähden tämä 50-luvun DG:n "franchise"kapellimestari ehti jo nousta suurien joukkoon.

Richard Strauss: Tod und Verklärung. Clevelandin orkesteri, johtaa George Szell.  Minulle on sattunut näitä sohvankylkiäiskinkkuja jo ennestään: Reiner, Toscanini, de Sabata, Stokowski, Böhm, Furtwängler, Walter, Furtwängler, Dohnanyi, Kempe, Tennstedt ja Horenstein. Nyt voidaan todeta kansien sulkeutuneen, ellei sitten kotiin tule vielä lisää näitä "sohvia" eli kokoelmalevyjä, sillä Szell tarjoaa ylittämättömän levytyksen. Kun bonuksena on vielä vallan erinomainen Sinfonia Domestica ja Amerikan Karajanin eli Ormandyn sokeroima Salomen Seitsemän hunnun tanssi, nyt käy Reinerin levytys tarpeettomaksi, sillä Reiner ei tarjoa Salomea. Jos itse asiassa ennakkoluuloista vapautuisin, niin Ormandy ei sokeroi ainakaan Salomea, vaan taritsee muhkean esityksen, ja efektejä korostavan stereolevytyksen, joka ainakin pikku-Strausille on pätö, vaikka Szell onkin näistä Essential Classics -tyypeistä suurempi luottonimi.

Säveltäjä: R. Strauss

Miksi rakastan argentiinalaista tangoa

Olen aika ajoin miettinyt täydentäväni itseäni musiikkitieteen opinnoilla, vaikka ei mikään analyysi selitäkään sitä, mikä ja miksi jossain musiikissa vetoaa. Paitsi ehkä sittenkin, ainakin osoittamalla yhtäläisyyksiä.

Tämä tuli mieleeni oivaltaessani argentiinalaisia tangoja kuunnellessani. Oivalsin, että ne ovat siinä mielessä kuin Mozartia, että vaikka pintataso saattaisi olla kevyttä ja puhdistavaa, se varsinainen katarsis kuitenkin on pinnan alla. Näennäisen kevyenä musiikkina tragedian mahdollisuus ei koskaan ole loitolla.

Näin on elämässäkin. Vain naiivi tai silmänsä sulkeva voi kiistää onnellisuuden, keveyden tai helppouden haurauden. Tragedian mahdollisuus on aina olemassa, meille kaikille.

Sitä musiikkitiede tuskin kykenee selvittämään, miksi tämä yhdistelmä vetoaa. Paras selitys lienee edellämainittu: se, että ne simuloivat ihmiselämää. Varmaan kuitenkin sävelkulkujen ja -lajien tutkiminen voisi vahvistaa epäilyni Mozartin ja tangon yhtäläisyyksistä, yhteyksistä sentään lienee uskallettua spekuloida.

Kevätkesän jukebox

Johannes Brahms: Sinfonia no 4. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, johtaa Bernard Haitink. Tässä Brahmsin ja yhdessä koko länsimaisen sinfoniakirjallisuuden riipaisimmissa teoksista ei tarvitse erikseen piehtaroida romantiikassa. Riittää kun osaa soittaa, niin laulavuus tulee ikään kuin sivutuotteena. Kyseessä on niin non-interventionistinen tulkinta kuin suinkin: tässä teos ikäänkuin soittaa itse itsensä

Johannes Brahms: Sinfonia no 3. Lontoon Filharmoniaorkesteri, johtaa Otto Klemperer. Klempererin linjakkaan rauhallinen tyyli näyttää teoksen aivan vastakkaisessa valossa kuin George Szell; kuitenkin Klempererin Brahmsista voisi todeta, että se on odotuksia eloisampaa.

Dave Brubeck: The Way You Look Tonight. How high the moonin miltei yhtä inspiroitunut alkusoitto, joka puolestaan sisältää ehkä inspiroituneimman äänilevylle tallentuneen pianoirrottelun.

Claude Debussy: La Mer. Ranskan kansallinen radio-orkesteri, johtaa Jean Martinon. Täysin idiomaattinen esitys tästä 1900-luvun klassikosta ja impressionismin merkkiteoksesta, väpisevin frankofiilisin torvineen, parempi kuin esimerkiksi Reiner tai Karajan. Äänitys on demonstraatioluokkaa, ja soitto ranskalaisorkesteriksi (kuten aina kuuluu asiaan ihmetellä) aivan erinomaista.

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 4, Wienin filharmonikot, johtaa Wilhelm Furtwängler. Furttiksen sota-aikainen livetaltiointi on tätä kyllä freneettisempi, mutta tästä jalosointisesta taltioinnista paistaa lähes kosminen rauha. Lisäksi siinä on sellaista mystiikkaa, yhteys maallisia suurempiin voimiin, joka on vain Furttikselle mahdollista. Vain Furtwängler uskoo tämän kahden suuren sinfonian väliin - Eroican ja vitosen - jääneen teoksen olevan suuri sinfonia.

Miles Davis: All Blues. Sisältää aivan maagisen aloituksen, jossa piano ja virvelirumpu kietoutuvat toisiinsa, musiikin kasvaessa pikku hiljaa. Alku tuo minulle mieleen paikallaan pörräävän ampiaisparven. Peilikuva tästä voisi olla Haydnin Jäähyväissinfonia, jonka finaalissa yksi soittaja jättää lavan toisensa jälkeen.

Jean Sibelius: Viulukonsertto. Heimo Haitto ja Radion sinfoniaorkesteri, johtaa Paavo Berglund. Tämä ehkä Suomen kaikkien aikojen merkittävin historiallinen tallenne tältä valitettavan vähän levytyksiä tehneeltä boheemivirtuoosilta on konserton definitiivinen versio, etenkin tulkinnallisesti, ohitse Oistrahin ja Heifetzin, puhumattakaan vähäpätöisemmistä yrittäjistä. Haiton viulu palaa kuin Paganinilla.

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti no 32. Tämä sonaatti on pysäyttänyt minut tänä vuonna jo kahdesti. Ensin se tapahtui Stephen (Bishop) (Kovacevichin) toimesta, nyt Claudio Arraun. Valitettavasti minulla ei vielä ole Arraun levytystä, joten joudun tyytymään joko Steveen, Natiin, Kempffiin (x2), Brendeliin, Schnabeliin tai Solomoniin. Päädyn tällä kertaa Solomoniin, joka toteuttaa teoksen ytimen eli toisen osan helmeilevän, vesisateenropinamaisen yksittäisten äänien irrottelun täysin painottomasti. Tämän uskomattoman Beethovenin hyvästijätön pianolle, kaksiosaisen sonaatin finaali on pianokirjallisuuden ihmeellisimpiä: alku on boogie-woogie 130 vuotta ennen boogie-woogieta, ja loppuosa soitetaan miltei pelkillä sormenpäillä, painottomasti klinkuttaen.

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 20. Clara Haskil ja Berliinin RIAS-orkesteri, johtaa Ferenc Fricsay. Ihanteellista Mozart-soittoa: dramaattisen iskevä orkesteritausta Haskilin inspiroituneen helmeilevälle performanssille, innostuneelle tempaukselle, jossa etenkin ensimmäisen osan kadenssi on aivan hurja. Tämä ei ole mitään eteeristä rokokoosievistelyä, vaan jo orkesteriavaus ampuu liikkeelle kuin epätoivoinen ampiaisparvi. Jostain syystä tämän konserton parhaat toteuttajat ovat fyysisesti hauraita pianisteja. Ehkä vain he paradoksaalisesti kykenevät näkemään rajan toiselle puolelle kaikessa eteerisessä aineettomuudessaan.

Richard Strauss: Ein Heldenleben. Dresdenin valtionorkesteri, johtaa Rudolf Kempe. Jos ei pidä Straussin orkesteriorgioita musiikkina, silloin Kempe saattaa voittaa hänelle uusia ystäviä. Hänen käsissään Strauss on miltei jatkumoa Mozartille, ja dresdenläisten sointi on kuin kukkakori: jokainen soitin soi.

Alkukevään toivotut levyt

Paul Abraham: Honved Banda operetista Victoria und ihr Husar. Abrahamin musiikki on niin kitschiä, että sitä on vaikea nauramatta kuunnella. Alle 3-vuotiaan Elsa-tyttöni mielestä se on niin tarttuvaa, että alkoi laulamaan sen kertosäettä sujuvalla vauvaunkarilla.

Gustav Mahler: Sinfonia no 3. Lontoon sinfoniaorkesteri ja Norma Procter, Ambrosian Singers, Wandsworth School Boys' Choir, johtaa Jascha Horenstein. Tämä yksi kaikkein kuuluisimpia Mahler-levytyksiä, suorastaan myyttinen taltionti on harvinainen kvadrofoninen äänitys, joka on pitkään suorastaan vältellyt levyhyllyäni, vaikka vannoutunut Horenstein-harrastaja olenkin. Tämä musiikki vaatii ilmaa ympärilleen ja aikaa kehkeytyäkseen, ja tässä Dennis Wickin pasuuna räikyy ja rummut paukkuvat.

Bela Bartok: Konsertto orkesterille. Lontoon sinfoniaorkesteri johtaa Antal Dorati. Ihannelevytys tästä teoksesta, jossa soitetaan ilmavasti eloisassa Mercury-äänityksessä, vaikka esityksenä ei ole Fricsayn voittanutta.

Johannes Brahms: Sinfonia no 1. Lontoon sinfoniaorkesteri, johtaa Jascha Horenstein. Äärimmäisen ilmava 60-luvun äänitys tässä suhteellisen harvinaisessa studiolevytyksessä korostaa Lontoon sinfoniaorkesterin soittoa, joka on sekä kaunista että tarvittaessa dramaattista. Tässä on yksinkertaisesti kaikki kohdallaan, jos Brahmsin ensimmäisestä sinfoniasta haluaisi yhden kunnollisen peruslevytyksen,

Tapio Rautavaara: Juokse sinä humma. Tyttäreni tanssii eli juoksee tämän tahdissa keittiötä ympäri, ja kuuntelisi tätä vaikka päivät pääksytysten. Mitään muuta en ole niin paljon kuunnellut maaliskuun aikana kuin tätä.

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 21. Dinu Lipatti ja Lüzernin musiikkijuhlaorkesteri, johtaa Herbert von Karajan. Tässä taivaasta lähetetty pianon enkeli Lipatti vain pari kuukautta ennen kuolemaansa jaksaa vielä kerran nousta aallonharjalle tässä esityksessä, joka on kuin vain yksi inspiraationkaari. Pelkästään tämän ajatteleminen saa kananlihalle.

Hector Berlioz: Symphonie fantastique. Saarbrückenin radio-orkesteri johtaa Stanislaw Skrowaczewski. Skrowaczewskin käsissä tämä ei niinkään fantastinen sinfonia vaan sinfoninen fantasia kuulostaa ihan vakavastiotettavalta musiikilta, virtuositeettia unohtamatta. Saarbrückeniläisten soundi on avoin, erittelevä ja valoisa.

Robert Schumann: Sinfonia no 2. Berliinn filharmonikot, johtaa Herbert von Karajan. Schumannin sinfoniat ovat ehkä Karajanin pitkän ja tuotteliaan uraan kaikkein parhaimmat levytykset: niissä välillä autopilotilla paahtava Karajan on korvin kuultavasti innostunut. Ja silloin kun Karajan on parhaimmillaan, he takes some beating. Sinfonian hidas osa on sinfoniakirjallisuuden kauneimpia.

Bela Bartok: Divertimento jousiorkesterille. Saarbrückenin radio-orkesteri, johtaa Stanislaw Skrowaczewski. On nautinnollista kuulla heti ensimmäisestä attaccasta alkaen näin raikkaasti äänitettyä ja railakkaasti soitettua Bartokia. Vaikka omistan Ferenc Fricsayn levytyksen - ja ne ovat definitiivisiä Bartok-tallenteita - niin oli kuin olisin kuullut kappaleen ensimmäistä kertaa.

Anton Bruckner: Sinfonia no 8. Saarbrückenin radio-orkesteri, johtaa Stanislaw Skrowaczewski. Olen neljännesvuosisadan kierrellyt tätä teosta ympäri, ja nyt pääsin sen ytimeen. Tässä on kaikki kohdallaan: temmot ja balanssit, ja löysin hitaasta osasta minulle ennen tuntemattoman uskomattoman kauniin viulusoolon. Kaikki kuuluu esityksen silti olematta hengetön partituurin röntgenkuvaus. Sen sijasta se on sen kokonaisvaltainen hermeneuttinen diagnoosi. Esitys on rauhallisesti alleviivaamatta mitään, ja sitä ravisuttavampia kliimaksit ovatkin. Skrowaczewski osaa rakentaa pitkiä kaaria samalla tavalla luonnollisesti ja hötkyilemättä kuin Horensteinkin. Kyseessä on yksi kaikkien aikojen Bruckner-levytyksistä, joka tekee minun hyllyssäni monia levytyksiä virkaheitoiksi, ainakin Giulinin ja Horensteinin.

Muusikko: Stanislaw Skrowaczewski
Säveltäjä: Bela Bartok

Kevättalven soittolista

Johannes Brahms: 4. sinfonia. Clevelandin orkesteri, johtaa George Szell. Muistan Gronow et alin äänilevyn historiateoksen vanhemmassa painoksessa tämän levytyksen mainitun esimerkillisenä näytteenä siitä, miten romanttista musiikkia voi esittää epäromanttisesti. Aiemmin en ole tähän niin lämmennyt, vaikka Szelliä pidänkin suuressa arvossa. Nyt kunnon laitteistolla, esimerkillinen soitto, joka on kuin sulaa vahaa, saa Brahmsin kuulostamaan äärimmäisen jäsentyneellä, kontrolloidulla tavalla kauniilta musiikilta.

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti no 22, soittaa Arthur Schnabel. Tykkäilen näistä Ludwigin vähemmän puhkisoitetuista pikkusonatiineista. Numeroinen 22 on kouluesimerkki osoittamaan sen, kuinka muusikkous ja instrumentin teknisen hallinnan virheettömyys eivät välttämättä kulje käsi kädessä, ainakaan ja varsinkin jos on kyseessä Arthur Schnabel.

Pikku Papun orkesteri: Toukkavauva. Sen verran riipaiseva lastenlaulu, että olisin ainakin lastenlaulujen aktiivikäyttöiässä saattanut itkeäkin laulun kuullessani, vaikka vastustinkin periaatteellisesti lapsille varta vasten tehtyä musiikkia lasten aliarviointina.

Claude Debussy: Suite bergamasque, soittaa Monique Haas. Suoraviivaisesti melodisinta ja perinteisessä mielessä musikaalisinta Debussyn pianomusiikkia. Haas soittaa esikuvallisesti, selkeästi artikuloiden, erinomaisella maulla.

Witold Lutoslawski: Konsertto orkesterille. Varsovan kansallinen filharmoninen orkesteri, johtaa Witold Rowicki. Paras tuntemani esimerkki modernista musiikista: musiikin irrottamisesta melodiasta. Innoituksensa teos hakee Bartokin samannimisestä teoksesta, ja tämä on aivan samantasoinen teos kuin Bartokin partituuri, joka on 1900-luvun merkkiteoksia. Parasta orkesterimusiikkia toisen maailmansodan jälkeen.

Wolfgang Amadeus Mozart: "Konstanze!" Belmonten aaria oopperasta Ryöstö Seraljista. Nicolai Gedda ja Konservatorion konserttiseuran orkesteri johtaa Georges Pretre. Tällä levytyksellä kohtaavat kaksi alkuvuodesta kuollutta maestroa: Wienin uudenvuodenkonserttejakin muutamaan otteeseen johtanut Pretre ja historian ehkä monipuolisin tenori Nicolai Gedda. Mozartin musiikilla on taipumus pysäyttää ihminen arjen askareidensa keskellä. Gedda laulaa käsittämättömän kauniisti, ja kuten Mozart yleensä, niin tässä tyypittyy erityisesti Mozartille ominainen lahja: tarjota lohtua näennäisellä keveydellään, vaikka tragedian mahdollisuus väijyykin pinnan alla.

Hassisen Kone: Rumat sävelet. Vastoin yleistä konsensusta, ei Harsoinen teräs ole Hassisen Koneen paras albumi, vaan tämä. Tällä tiellä on ilmestymisestään alkaen ollut se biisi, jonka valitsisin jos minun pitäisi valita yksi suomalainen rokkibiisi, ja Hyvä olla alkaa metkalla kitarapulputuksella.

Franz Liszt: Sarjasta Vaellusvuosia, ensimmäinen kirja: Sveitsi: Vallee d´Obermann, soittaa Claudio Arrau. Pianon ylittämätön virtuoosikäyttäjä tiesi myös sen, miten pianon saa laulamaan. Niin tiesi Claudio Arraukin, jonka käsissä teos soi loppunousun ja sitä edeltävien pienempienkin tyrskyjen forteissa.

Piotr Tsaikovski: Romeo ja Julia -alkusoitto. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Guido Cantelli. Tämän eittämättä lahjakkaan, nuorena kuolleen kapellimestarin kohtalona olisi ollut suuruus. Näytteet hänen taiteestaan paljastavat maestron, jonka esityksissä on vahva rytminen draivi, ja kerrankin tämä Tsaikovskin B-luokan tekele pysyy koherentisti kuosissaan. Ja enemmänkin: siinä on imua.

Anton Bruckner: 8. sinfonia. Münchenin filharmonikot, johtaa Sergiu Celibidache. Brucknerin enigmaattinen järkäle, josta olen etsinyt ihanteellista levytystä neljännesvuosisadan, on tämän talven soundträck. Ihanne-esitys löytyi yllättävästä suunnasta: sen tarjoavat Stanislaw Skrowaczewski ja Saarbrückenin radio-orkesteri. Kuitenkin omista levytyksistäni Celibidache on epäilemättä suurin, muutenkin kuin kestoltaan. Siinä ei ole mitään banaalia, ja niin soundi kuin mitatkin ovat ylimaailmalliset.

Alkuvuoden parasta musiikkia

Ludwig van Beethoven: 32. pianosonaatti, soittaa Stephen Kovacevich. Beethovenin viimeinen, kaksiosainen sonaatti on maaginen, minkä toki olen tiennytkin. Kukaan ei soita sen viimeistä osaa niin hiljaa, kuin Kovacevich, nypi yksittäiset pianissimot niin että se pysäyttää siltä istumalta.

Cesar Franck: Sinfonia. Minulle tämän teoksen avasi Willem Mengelbergin vanha radioäänite, joka esittää tämän sinfoniaksi kutsutun kolmiosaisen rapsodian mahdollisimman koherenttina ja dramaattisena. Paavo Berglundin levytys taas esittää teoksen mahdollisimman vakavastiotettavana ja sinfonisena musiikkina.

Ludwig van Beethoven: 17. pianosonaatti ("Myrsky"), soittaa Alfred Brendel. Brendel ei varsinaisesti ole mikään sointiväritaiteilija vaan analyyttinen strukturalisti, mutta hänen soittamanaan kuulen tämän sonaatin kaikki mahdolliset värit kuin ensimmäisen kerran. Mestarillista soittoa.

Wolfgang Amadeus Mozart: Jousikvintetto no 4 g-molli, K 516, esittää vahvistettu Amadeus-kvartetti. Etenkin kolmas osa Adagio ma non troppo on yksi jumalaisimpia asioita, joita kamarimusiikissa on sävelletty. Vain Mozart kykenee näin näennäisen painottomasti ilmaisemaan jotain näin riipaisevaa näin lohdullisesti.

Piotr Tsaikovski: Pianokappaleita, soittaa Svjatoslav Richter. Näistä on mahdotonta nostaa yhtä yksittäistä muiden yläpuolelle. Richter soittaa nämä pikkuvinjetit definitiivisesti.

Leonard Cohen: Steer your way. Maagisen poljennon päällä leijailee Klezmer-viulu. Cohenin viimeinen levy sisältää parikin potentiaalista klassikkoa jo syntyessään, tämä on niistä toinen.

Gustav Mahler: 9. sinfonia. Lontoon sinfoniaorkesteri, johtaa Jascha Horenstein. Tätä sinfoniaa olen kuunnellut viime vuosina enemmän kuin mitään muuta, eikä se tyhjene ollenkaan. Yksi Horensteinin kuudesta jälkipolville tallennetusta tulkinnasta, josta olen kirjoittanut toisaallakin, jopa oman bloggauksen. Jo ensimmäinen osa on niin kärventävän intensiivinen, että se tavallaan tyhjentää pajatson, ja sen kuuntelemisen jälkeen kuulija on typertynyt ja uupunut niin että voimia ei enää aina tahdo riittää sinfonian lopun kuuntelemiseen.

Alessandro Marcello: Oboekonsertto. Heinz Holliger ja I Musici. Tunnetuimpia barokkiajan oboekonserttoja sisältävä levy on paluu nuoruuteni Kannelmäkeen, ja sen riipaisevin teos on Marcellon oboekonsertto, jonka joskus 80-luvulla miltei kaikki yhden vuoden missifinalistit ilmaisivat suosikkiteoksekseen. Ehkä heidät oli laitettu konserttiin.

Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto no 1. Stephen Kovacevich ja BBC:n sinfoniaorkesteri, johtaa sir Colin Davis. Davisin räyhäkkä orkesterijohdanto virittää tähän tulkintaan, jossa orkesteri ja solisti ovat harvinaisen paljon samalla partituurinsivulla. Kovacevichin soitto on sopivasti leikkisää, ja etenkin pianissimot soivat harvinaisen hyvin. Englanniksi tähän sopisi sana "crisp".

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti no 3 C-duuri op. 2 no 3, soittaa Artur Schnabel. Schnabel osoittaa, miksi Beethovenin vähemmän soitetut ja vähemmän arvostetut varhaissonaatitkin ovat täysipätöistä musiikkia, mestariteoksia. Schnabel on laulavan linjan mestari, jonka käsissä sonaatin vaihteleva rytmiikka tulee ajoittain yllättävän lähelle Chopinia. Toisesta sonaatista alkaen Beethovenin sonaateissa on suuria adagio-osia, ja tässä sen riipaiseva laulavuus ylittää pianoinstrumentin rajoitukset, ollen vain musiikkia, ja herättää kysymyksen, miltä tämä kuulostaisi soitettuna esim. uruilla tai viululla.

Alkutalven levylistani

Ludwig van Beethoven: 4. pianokonsertto. Lontoon Filharmonia-orkesteri, solistina ja johtaa Edwin Fischer. Ehkä joku Van Cliburn tarjoaa nuorekkaampaa virtuositeettia; Fischerin viisautta taas pitää kuunnella herkällä korvalla. Fischerillä jokainen nuotti soi musiikkia, hän ei tavoittele minkäänlaisia ulkomusiikillisia efektejä.

Anton Bruckner; 3. sinfonia. Berliinin filharmonikot, johtaa Eugen Jochum. Tämä yleensä minulle vieraimmaksi jäänyt Brucknerin numeroitu sinfonia soi mahdollisimman kauniisti, suorastaan riipaisevan laulavasti tässä Jochumin vanhassa syklissä. Yleensä minulle on uudempi, häröisemmillä torvilla varustettu Dresden-sykli läheisempi, vaikka oikeastaan näissä sykleissä ei ole paljoakaan eroa. Berliiniläiset soittavat laulavammin, dresdeniläiset eloisammin.

Ludwig van Beethoven: Jousikvartetto no 9 (op. 59 no 3), esittää Busch-kvartetti. Tämä kolmas Razumovski-kvartetti, jo sen hidas osa riittää muistutukseksi siitä, miksi humanismia ei kannata vaientaa, miksi kulttuuri on niin tärkeää ja mikä on musiikin rooli sivistyksessä. Maagista, maagista musiikkia.

Ralph Vaughan Williams: Sinfonia no 4, esittää Royal Philharmonic Orchestra, johtaa Paavo Berglund. Berglund panee palttua brittiläisen maisemamaalailun traditiolle. Hän löytää VW:stään sellaista dramatiikkaa ja verevyyttä. jota siinä ei oikeasti ole. Näin VW:tä pitää soitattaa.

Felix Mendelssohn: Four Pieces for String Quartet, Op. 81: III Capriccio E-molli, esittää Busch-kvartetti. Kuten tiedossa on, Felix tunsi Bachinsa siinä määrin että esitteli hänet romantiikan ajalle, ja tässä fuuga á la Bach on pantu pesukoneen linkoukseen. Alkaen ensin pettävän rauhallisesti ja perinteisesti, musiikki ikään kuin tarttuu pyörteeseen, ja yhtäkkiä pyörintä onkin vallan vinhaa.

Dimitri Sostakovits: 10. sinfonia. Berliinin filharmonikot, johtaa Herbert von Karajan. Jos minulla onkin pehmeä spotti hieman rupista Skrowaczewskia kohtaan - jonka käsittelin aikaisemmassa editiossani - niin kyllä Karajanin jalo, puhdas ja suora soitatus voittanee Sostalle sellaisiakin tahoja puolelleen, jotka pitävät tätä neuvostolaisena ja jotenkin siksi epäilyttävänä.

Johann Sebastian Bach: 2. brandenburgilaiskonsertto, esittävät The English Concert, johtaa Trevor Pinnock. Tarvittiin iki-ihana Edwin Fischerin ei tyylin- mutta musikaalisuudenmukainen ja Busch-kamariorkesterin pioneeriversio selvittämään minulle, että kuitenkin Pinnockin tapa esittää nämä teokset on ihanteellinen: äärimmäisen vitaalinen, Bachin esikuvallisen instrumentaation päästessä tässä todella oikeuksiinsa.

Franz Schubert: Fantasia C-duuri, esittävät Adolf Busch ja Rudolf Serkin. Tämä maaginen pianon ja viulun synkopointi on yllättävän huonosti saatavilla levyllä. Teoksen alku on ehkä kamarimusiikin maagisin.

Dimitri Sostakovits: 11. sinfonia. Bournemouthin sinfoniaorkesteri, johtaa Paavo Berglund. Tässä on kaikki kohdallaan, ensimmäisestä nuotista alkaen. Soitto on "yllättävän" viimeisteltyä provinssiorkesteriksi, vaikkakin tietysti Bernard Haitinkin Concertgebouw pyyhkii pöytää heillä. Tietty rupisuus kuitenkin sopii Sostakovitsin henkeen, joka on tässä taltioinnissa tavoitettu esikuvallisesti. Loppusyksyisillä bussimatkoillani Helsinkiin alan aina kaipaamaan Sostakovitsia, se on varma päivän lyhenemisen merkki, ja tämän teoksen löydettyäni parisen vuotta sitten olen joutunut tyytymään Rostropovitsin levytykseen. Tämän levytyksen kanssa voin elää, ja enemmänkin.

Wolfgang Amadeus Mozart: Adagio ja fuuga c-molli, K546. Busch-kamariorkesteri johtaa Adolf Busch. Kuten fuugat, alkaa viattomasti. Juoni on kätketty toistoon, joka vangitsee salakavalasti kuulijansa, imaisten mukaan pyörteeseen, Beethovenin Suuren fuugan ilmiselvä edeltäjä, maaginen pyörre, eikä mikään pieni pyökäre tämäkään.

Lomamusiikkia

Tällaista musiikkia olen kuunnellut kesälomallani.

Domenico Scarlatti: Sonaatti KK. 87, esittää Marcelle Meyer. Samat sanat pätevät kuin aiemman koosteeni sonaattiin, Kirkpatrick 27 siinä määrin, että olin ensin sekoittaa tämän siihen. Taivaallista rauhaa riittää Scarlattilla jaettavaksi useammankin sonatiinin tarpeiksi.

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 19. Esittää Clara Haskil ja RIAS-sinfoniaorkesteri joht. Ferenc Fricsay. Ihanteellinen esitys tästä konsertosta, joka on Mozartin suurten konserttojen "aattokonsertto" tai harjoitelma niille, melkein suuri.

Antonin Dvorak: Sinfonia no 9 "Uudesta maailmasta". Berliinin filharmonikot, joht. Ferenc Fricsay. Muistan lukeneeni 90-luvun alussa Rondosta, että ei Beethovenin vitonen tai Tsaikovskin Pateettinen ole levytetyin sinfonia, vaan tämä. Fricsayn levytys on furtwängleriaanisen raivoisa ja ylittämätön edelleenkin kun palaan siihen pienen tauon jälkeen, yli 20 vuoden tuttavuudenkin jälkeen.

Robert Schumann: Sinfonia no 3 "Reiniläinen". Berliinin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan. Tässä Karajan on kaikkein parhaimmillaan niin että Schumann kuulostaa ihan oikealta sinfoniamusiikilta, eikä se ole aivan vähän se. Schumann-levytykset saattavat olla Karajanin kaikkein parasta antia hänen sadoista ja taas sadoista levytyksistään. Karajan täyttää kaikki Schumannin mahdollisesti jättämät aukot tämän ja oikeasti suuren musiikin välillä. Mikä ihmeen tunkkainen soitinnus?

Felix Mendelssohn: Pianotrio, esittävät Alfred Cortot, Jacques Thibaud ja Pablo Casals. Toiseen hitaaseen osaan sopii ällöromantillinen epiteetti "iki-ihana", kaikessa Thibaudin portamentossaankin.

The Clash: Owerpowered by Funk. Ei ole edustavinta Clashia, vaan pikemminkin demonstroi ryhmän kokeiluja mustan rytmimusiikin liepeillä. Parasta biisissä on soundi, joka ei tittelin lupauksista ole mitenkään funkahtava, vaan pikemminkin industriaalinen.

Mikis Theodorakis: Otan sfingoun to heri. Tämä kappale saa edustaa niitä muistumiani, jotka minulla on siitä kun ekaluokkalaisena vietin aamut ennen kouluunlähtöä Julius-kissani kanssa. Aika usein siihen kuului Theodorakiksen konserttialbumi, jonka svengaavimpia kappaleita tämä on.

Seija Simola: Laulu kuolleelle rakastetulleni. Yksi Suomen iskelmähistorian melodramaattisimpia vetoja.

Johannes Brahms: Ein Deutsches Requiem. Dietrich Fischer-Dieskau ja Elisabeth Schwarzkopf ja Lontoon Filharmonia-orkesteri, joht. Otto Klemperer. Graniittisen vankka, mutta lyyrisen hengittävä esitys, joka kumoaa yleisen käsityksen Klempistä verkkaisena kapellimestarina (vaikka ei tässä korvinkuultavasti kiirehditäkään)

Ludwig van Beethoven; Sinfonia nro 3 "Eroica". NDR-sinfoniaorkesteri, joht. Günter Wand. Tästä musiikin uuden ajan, eli 1800-luvun ja romantiikan aloittaneesta teoksesta ei voi olla vain yhtä kaikenkattavaa levytystä, mutta Wand on samanaikaisesti täyteläinen ja menevä, ja kaikki uuden ajan äänet kuuluvat.

Muusikko: Ferenc Fricsay

Alkukesän parasta musiikkia

Pianomusiikkikauteni jatko-osa on kaivannut vähäsen kypsyttelyä, joten tämä musiikki on löytöjäni alkukesästä.

Emmanuel Chabrier: Sous-bois, kokoelmasta Pieces pittoresques, esittää Marcelle Meyer. Ikäänkuin risteytys venelaulua ja lastenlaulua, mutta on ei juuri koskaan kuullulla Chabrier'n pianomusiikilla oma viehätyksensä. Kiitos Marcelle Meyerille kulttuuriteosta.

Johann Sebastian Bach: Toccata d-molli, BWV 913, esittää Marcelle Meyer. Viimeinen osa Allegro (Presto). Meyer on ensiluokkainen myös Bachin soittajana; samanaikaisesti sormien staccatoa ja suurten linjojen legatoa.

Jean-Philippe Rameau: Le rappel des oiseaux, kokoelmasta Pieces de clavecin, esittää Marcelle Meyer. Rameaun klaveerimusiikkia soitetaan nykyään varsin vähän, ja kiitos ranskalaisille mennävuosikymmenien pianisteille - kuten Cziffra - lipun korkeallapitämisestä. Meyerille lankeaa kuitenkin suurin ansio Rameaun ylläpitämisestä elävänä ja aktuellina musiikkina, ja riipaisevin esimerkki tästä on lintuja miltei imitoiva le rappel des oiseaux.

Domenico Scarlatti: Sonaatti KK. 27, esittää Marcelle Meyer. Olen aina tiennyt Scarlattin musiikin asianharrastajien tuntemaksi, pienten helmien aarreaitaksi, ja olettanut Horowitzin olevan ylittämätön Scarlatti-tulkki. Ei hän ole. Meyer on. Tässä ovat yhteenkietoutuneet taivaallinen rauha ja loputon uuden keksimisen riemu, missä Scarlatti kunnostautuikin 555 tunnetun klaveerieksemplaarin verran.

Georg Friedrich Händel: Urkukonsertto no 1 B-duuri op. 7, esittää Simon Preston ja the English Concert, joht. Trevor Pinnock. Toinen osa on syksyisen surumielinen, duurista huolimatta.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Berliinin filharmonikot, joht. Eugen Jochum. Tämä minulle läpeensä tuttu ja rakas teos tarjosi itseään hiipuvan toivon soundträckiksi, ja tämä levytys minulla sattui olemaan käsillä. Jochumin Brucknerin ysi on riipaisevan kaunis ja harras.

Camille Saint-Saens: Pianokonsertto no 2. Arthur Rubinstein ja Philadelphian orkesteri, joht. Eugene Ormandy. Rubinsteinin pystypäisen ylpeän iloiselle soitolle ei löydy soveltuvia suomenkielisiä adjektiiveja, kun taas englanniksi niitä voi suorastaan heitellä "dash", "panache" ja niin edelleen, niin, että niitä suorastaan pirskahtelee. Ehkä suomeksi paras adjektiivi olisikin "pirskahteleva".

Sergei Rahmaninov: Etydi kokoelmasta Tableaux op 39 no 2 a-molli, esittää Svjatoslav Richter. Kun yleensä Rahmaninovin soolopianokappaleet ovat varsin myrskyisää tavaraa, tähän on Debussy heittänyt aineksiaan, ja kuullaan siinä Chopinin nokturnejakin. Tämä on hyvä kuulla jokaisen, joka luulee Rahmaninovia pelkäksi kuohunnaksi ja Richteriä kovakouraiseksi pianistiksi.

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 21. Annie Fischer ja Philharmonia Orchestra, joht. Wolfgang Sawallisch. Moderni ihanne-esitys, jos Lipatti kuitenkin on koskematon.

Franz Schubert: Valses nobles D. 969, esittää Marcelle Meyer. Iloinen yllätys, laajennus ohjelmistooni, on kuin Mozartin saksalaisten tanssien ja Chopin valssien risteytymä.

Kauden muusikko: Marcelle Meyer

Kevätkesän 2016 parhaat levyt

Pianokauteni vain jatkuu...

Ludwig van Beethoven: Kuutamosonaatti, esittää Solomon. Pelkkää etunimeään käyttänyt pianisti kadottaa ajan tässä miltei puhkisoitetun sonaatin ensimmäisen osan auvossa. Solomonin soitossa ei ole lainkaan itsetehostusta. Vain musiikkia.

Wolfgang Amadeus Mozart: 15. pianokonsertto. Wilhelm Kempff ja Stuttgartin kamariorkesteri joht. Karl Münchinger. Näin kuuluu Mozartia soittaa pyöreällä mutta läpikuultavalla, helmeilevällä saundilla. Ja näin kuuluu Mozartia säestää, tyylillisellä otteella, kamarimusiikillisesti, ei kuten Karajan, jonka tarjoama tausta Mozartin 20. konsertolle on hymytön kuin Don Giovannin kivipatsas (vaikka sitten 21. konsertossa Lipattin kanssa hän näyttääkin kyntensä). Vrt. Clara Haskilin ja Ferenc Fricsayn esimerkillinen tulkinta teoksesta.

Wolfgang Amadeus Mozart: 11. pianosonaatti. Edwin Fischer. Ilman Turkkilaista rondoakin Mozartin suurin pianosonaatti. Jos joku Mozartin sonaatti soitetaan, se on yleensä tämä. Kuunneltuani Lili Krausin, Solomonin ja Fischerin, se on tämä.

Domenico Scarlatti: Sonaatti Kk. 380, Marcelle Meyer. Jos Horowitz soittaa Scarlattia taivaallisesti, niin on Meyerinkin soitossa taivaallinen rauha, ja aikansa paras pianoäänitys.

Johannes Brahms: Balladi no 4. Wilhelm Kempff. Toista kuin Backhausin kuivan maskuliininen ja Rubinsteinin ryhdikkään ylevä Brahms-pianismi. Todellista cantabilea, kuin kirkkokuoro.

Wolfgang Amadeus Mozart: 9. pianokonsertto (Jeunehomme), esittää Wilhelm Kempff ja Stuttgartin kamariorkesteri, joht Karl Münchinger. Ensimmäisen osan kadenssi on satumainen, ja Kempff ehkä kaikkein suurin kadenssitaiteilija. Ei sen paremmin Ashkenazy kuin Barenboimkaan pystynyt minulle perustelemaan, miksi tämä on paitsi ensimmäinen suuri, myös ensimmäinen merkittävä Mozartin pianokonsertto. Kempffin soitto on luonnollista, lyyristä ja pakotonta. Hänellä on riittävä tekniikka, mutta hän ei briljeeraa sillä yhtään, paitsi vähän kadenssissa.

Ludwig van Beethoven: 13. pianosonaatti "Quasi una fantasia", esittää Alfredo Perl. Perl artikuloi sonaatin äärimmäisen selkeästi, ja teoksen monimutkainen rytmiikka, jota on etenkin finaaliosassa, pysyy esimerkillisesti kuosissaan,

Ludwig van Beethoven: 30. pianosonaatti, esittää Annie Fischer. Fischer soittaa kaikkea erinomaisella maulla, musikaalisesti. Beethovenin soittajana hän on yksi suurimmista. 30. sonaatin jatkuvasti kiihtyvä, epätoivoinen viimeinen osa sopii epätoivoiseksi käyneelle aktivistille tunnusmusiikiksi.

Johann Sebastian Bach: das Wohltemperierte Klavier, I kirja, 4. fuuga, esittää Svjatoslav Richter. Tässä usein terässormisena tunnetun Richterin piano laulaa niin että aika pysähtyy ja ulkomaailma katoaa.

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 20. Clara Haskil ja RIAS-sinfoniaorkesteri joht. Ferenc Fricsay. Haskil on ehkä historian luonnollisin Mozart-pianisti, ja kadenssi on aivan hurja. Ympyrä sulkeutuu: Mozartin 20. pianokonsertto opetti minut kuuntelemaan musiikkia 30 vuotta sitten, ja Fricsayn johtamat Mozartin sinfoniat olivat ensimmäinen kotitaloutemme klassillinen levy, joka avasi padot. Nyt he kohtaavat tässä 20. konserton parhaassa kuulemassani levytyksessä.

Muusikko: Wilhelm Kempff
Säveltäjä: Wolfgang Amadeus Mozart

Voces intimae

Viime aikoina olen kokenut tarvetta pianodieetille, kuunnella miltei yksinomaan pianomusiikkia. Muusta on tullut jotenkin tunkkainen olo. Miksi?

Minusta jotenkin tuntuu siltä, että orkesterimusiikki pyrkiessään täyttämään kaikki mahdolliset hiljaiset aukot musiikilla tai ainakin soittimilla, vaikka sitten istuisivatkin toimettomina, pyrkii myös täyttämään kuuntelijan omat hiljaiset aukot äänillä, ja ajatuksettomuudet ajatuksilla. Näin tehdessään se antaa vastauksia silloinkin kun kysymyksiä ei edes ole.

Kun orkesteri täyttää tyhjiöt äänillä tai ainakin äänten mahdollisuuksilla, piano antaa kuulijalle mahdollisuuden täydentää nämä aukot itse, tai olla täydentämättä. Mieleeni tulee opiskelulehteen kirjoittamani ääneenpohdinta: jos solu- tai muussa yhteisöasumisessa sovittaisiin, että kukin asuja vuorollaan huolehtii äänimaisemasta, tällöin toisten pitäisi herkistyä kunnioittamaan sitä, jos joku haluaakin omalla vuorollaan tarjota hiljaisuutta. Hiljaisuuskin on nimittäin hyödyke. Taustajytke taustajytkeen vuoksi onkin sietämätöntä: se estää kuuntelemasta omia ajatuksiaan. Sopii tyhjäpäille.

Mitä pienempi kokoonpano on kyseessä, sitä enemmän se antaa tilaa hiljentyä oman itsensä ääreen: kamariorkesteri sinfoniaorkesteria paremmin, vaikka toki sinfoniaorkesteriakin voi soitattaa kamarimusiikillisesti. Tämän tietää jokainen George Szellin Haydnia ja Mozartia kuunnellut, ja sama pätee jopa Mahleriin. Jousikvartetto kykenee usein sinfoniaorkesteria paremmin pureutumaan oleelliseen, ytimeen.

Pianossa voi kuulla cantabilen, vaikka kosketinsoitin onkin, mitä Stravinski erehtyi luulemaan lyömäsoittimeksi. Pianossa voi kuulla kanteleen, kitaran, luutun, banjon, orkesterin, sillä voi säestää itseään moniäänisesti. Mikään muu soitin ei tarjoa niin rikkaita mahdollisuuksia kontrapunktille ja polyfonialle kuin piano.

Kun orkesterimusiikissa annetaan valmiina oboet ja torvet, pianossa ne saa kuulla itse. Jos haluaa. Tai sadepisarat.