Olen, tai ainakin joskus ollut, poikkeuksellisen nopea lukemaan. Enkä vain nopea lukemaan, vaan myös nopea oppimaan. Olen ainakin ollut aivan poikkeuksellisen ripeä päässälaskija. Päässäni pysyvät numerot ja nimet aivan poikkeuksellisen hyvin. Ainakin pysyivät ennen kännykkäaikaa. Tutustun nopeasti uusiin ihmisiin. Tuotan myös tekstiä ripeästi, hyvin monessa tyylilajissa ja ilman, että sitä isommin tarvitsisi editoida. Oikeastaan ainut kirjallisuudenlaji, jota en osaa, ovat avoimet hakemukset...
Jos katsoo ansioluetteloani, enpä ole näitä ominaisuuksiani oikein jalostanut kovinkaan häävisti miksikään sellaiseksi hyödynnettäväksi, joka olisi tuottanut sen paremmin minulle kuin yleistäkään hyvää. Lähinnä niistä on ollut friikkiohjelmanumeroiksi eriasteisissa illanistujaisissa.
Olenkin tullut siihen tulokseen, että lahjakkuus on yliarvostettua. Paljon tärkeämpää olisi, että ihmisellä on prioriteetit kunnossa: että hän tietää, mikä on todella tärkeää. Minulle se on perhe ja mahdollisuus toteuttaa itseäni, tapahtui tämä sitten aktivismin tai muun politiikan tai kirjoittamisen kautta, julkaistiin se sitten tai ei. Että osaisi pitää avoimen asenteen maailmaan, pysyä mahdollisimman puhtaana kaikista ennakkoluuloista, nauttia hetkestä, pysähtyä haistelemaan sateen jälkeisen metsän tuoksua ja kuuntelemaan lintujen laulua, nauttia musiikista ja lennokkaista juoksuaskelista metsässä. Ja ennen kaikkea, voisi rakastaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti