Lukiessani Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisen omaelämäkerran Taisteluni neljättä osaa, tajuan hänen kirjassaan tekemällään isänmurhalla vapauttavansa itsensä synneistään. Minulla ei onneksi ole tähän aihetta, tajuan. Isäni onneksi on vielä varsin vetreissä voimissaan, joten häntä ei vielä käy muistelemaan.
Monisairas äitini uhrasi elämänsä takiani. Hän jaksoi elää juuri sen verran kuin katsoi olevan välttämätöntä jotta jaksaisin omilla siivilläni. Minä olin hänen elämänsä paras saavutus, oikeastaan ainut, vaikkakin hän onnistui tekemään kaikkiin hänet kerrankin tavanneisiin lähtemättömän vaikutuksen. Luulen, että hänen fyysisestä hataruudestaan huolimatta hänestä säteili rikas sisäinen elämä ja voima sekä usko ihmisiin aina hyväuskoisuuteen saakka.
Minua kannustettiin kotoani, ei koskaan potkittu mihinkään. Riippumatta siitä, millaisia valintoja tein, tekemiini valintoihin uskottiin: koska ne olivat äitini pojan valintoja, niiden täytyi olla oikeita. Kasvatukseni koostui pääasiassa äitini kanssa jo kuusivuotiaasta käymistäni tasaveroisista keskusteluista.
Sain varsin vahvan itsetunnon, joka on kantanut minua heikkojenkin hetkien ylitse. Olen oppinut jo lapsesta olemaan enimmäkseen piittaamatta siitä, mitä toiset minusta näyttävät ajattelevan.
En ehkä ole aivan lunastanut kaikkia niitä toiveita, joita äitini minua kohtaan saattoi sisimmässään kantaa, mutta uskoisin, että hän jos hän tietäisi, niin hän olisi kuitenkin varsin tyytyväinen: suurimmat saavutukseni ovat rikkaan sisäisen elämäni lisäksi perheeni ja ystäväni. Sitäpaitsi äitini oli sen verran viisas, että jos hän koskaan minuun olisi kohdistanut mitään odotuksia, niin hän olisi halunnut, että olen tasapainossa mahdollisuuksieni ja kykyjeni suhteen, että voin kokea hyödyntäväni kykyjäni niin että en turhaudu.
Äitini jätti rikkaan henkisen perinnön, vaikkei maallinen perintö koostukaan kuin muutamista koriste-esineistä ja lp-levyistä. Äitini perintö on malli siitä, miten olla hyvä vanhempi: uhrata työuransa - joskin kyseenalainen - ja terveytensä ainoalle lapselleen. En pysty samaan. Toki opin arvostamaan myös kauneutta sen kaikissa muodoissaan, etenkin musiikkia.
Jotakin oppia sentään pystynkin siirtämään jälkipolville, jos en muuta, niin sen, että isältäni voi tarkistaa asioiden oikean laidan silloin kun oma tietovarantoni ei riitä, niin olisin tyytyväinen, että minut muistetaan isänä, joka oli läsnä ja silloinkin kun en ollut läsnä, olin saatavilla. Toki yritän opettaa myös suhteellisuudentajua: kukaan ei osaa eikä tiedä kaikkea, ei isänikään. Ne asiat kannattaa tarkistaa Wikipediasta, jos minä en sattumoisin tietäisi.
Jos jotakin yritän opettaa, niin ainakin sitä, että raha ei kasva puussa, sitä, että ihmisen itsensä kannattaisi tehdä eikä odottaa että toiset tekevät hänen puolestaan ja sitä, että ihmisarvo ei riipu suorituksista ja että silloinkin kannattaa yleensä yrittää, vaikka luulisikin, että ei jotakin osaa tai ei jostakin pidä. Ja vaikka olenkin oppinut isältäni arvostamaan tietoa, niin kuitenkin tärkein tieto liittyy siihen, miten olla ihminen toisille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti