Juuri nyt on tärkeää kuulua pohjoismaiseen yhteisöön

Jos joku tässä geopoliittisessa tilanteessa esittäisi Suomessa mitään ruotsin kielen opetukseen liittyviä heikennyksiä, en pitäisi häntä aivan ajan tasalla olevana. Pohjoismainen yhteistyö ei koskaan ole ollut niin tärkeää kuin nyt, kuten presidentti Niinistökin totesi, ja pohjoismaisessa yhteistyössä osallistujilla on tapana käyttää omaa kieltään.

Suomi on kovin erilainen kieli kuin muut Pohjoismaissa puhuttavat viralliset kielet. Islantikin eroaa ruotsista, norjasta ja tanskasta aika paljon, mutta Norjassa asuessani tapasin joitakin islantilaisia. He puhuivat aina kaikkein selvimmin, oli sitten kyseessä norja tai ruotsi, jonka he oppivat samaan kieliperheeseen kuuluvina hyvin helposti. Suomenkielisillä on kielisyistä armoton takamatka pohjoismaisessa yhteistyössä, eikä tätä takamatkaa pidä ainakaan pidentää.

Asuin Norjassa 2007-2009. Onneksi olin ottanut kouluruotsin sen verran tosissani, että pian pystyin opiskelemaan kivuttomasti Oslon yliopistossa norjaksi ja osallistumaan kotikaupunginosani paikallisagendatoimintaan norjaksi. Ja ilman kouluruotsia en olisi ymmärtänyt, mitä Norjaan muutamaksi vuodeksi jäänyt poikani puhui ja olisin syrjäytynyt hänen kokemusmaailmastaan. Ylläpidän norjantaitoani tilaamalla jalkapallojoukkueeni pohjoismaisen kannattajakerhon lehteä, ja nyt kuunnellessani Pohjoismaiden neuvoston kokousta, ymmärsin täysin, mitä norjalainen osallistuja sanoi.

Paluumuutettuani sain töitä Porvoosta asiakaspalvelutehtävistä. Jälleen kerran kympin kouluruotsille tuli käyttöä.

Se, mitä minä osaan ja teen, on vähäpätöinen sivujuonne. Paljon tärkeämpää on nyt se, että Suomi voi olla täyspätöinen toimija pohjoismaisessa yhteistyössä. Milloinkaan se ei ole ollut näin tärkeää.

Keskiluokkaisia ilmastouhrauksia

Kirjoitin erään uusmaalaisen vihreän ehdokkaan some-seinällä, jossa vertailtiin sitä, millaisia ilmastolupauksia (tai uhrauksia) itse kukin olisi valmis tekemään. Ehdokas itse lupasi välttää lentämistä nyt alkaneena vuonna.

Tässä mennään jotenkin vikaan mittakaavasta, jos pidetään uhrauksena sellaista, joka ei joillekin ole edes mahdollista, tai jos pidetään uutena oivalluksena sellaista, jonka joku on tehnyt jo kymmeniä vuosia sitten. Esimerkiksi veljeni kertoi eilen ettei ole lentänyt 32 vuoteen. Miksei hän sitten ole ilmastonmuutoskeskustelun todellinen sankari, vaan näinä sankareina esiintyvät sellaiset "huippu"osaajat, jotka joko työnsä puolesta tai muutoin vain lentelevät jopa kymmeniä kertoja vuodessa. Yllättävän usein näitä työnsä puolesta lenteleviä löytyy sinänsä hyvää tarkoittavista kehitysyhteistyö-, ympäristö- ja ilmastoalan toimijoista, jolloin toimijat eivät kyllä oikein täytä omia kriteereitään.

Olen joskus keskustellut isäni kanssa siitä, että on jotenkin säälittävää, että nyt herätään paniikinomaisesti ilmastonmuutokseen, vaikka asia on tiedetty jo vuosikymmeniä, ja sitten tehdään uhrauksia, joita pidetään lähes paleoliittisina, vaikka esimerkiksi lomalennoista ja lihansyönnistä luopuminen (tai ainakin niiden karsiminen) ei tarkoita sen kummempaa kuin paluuta 70-lukuun, juuri niihin Rooman klubin aikoihin jolloin ensimmäisen kerran läntinen maailma alkoi heräämään siihen, että luonnonvaramme ovat rajalliset.

Tässä on myös auttamatta jotenkin elitistinen näkökulma, jos ilmastoteot edellyttävät luopumista. Toisilla kun on enemmän, mistä luopua, ja toisille miltei riittää vakiintuneen elämäntavan noudattaminen. Otan esimerkiksi pitkäaikaistyöttömän (joskin nyt yrityksen perustaneen) ystäväni, joka ei juurikaan matkustele, ei aja autoa, asuu yksiössä, ei juo eikä polta ja elää paljolti poimimillaan sienillä ja kalastamillaan kaloilla. Toki globaalissa mittakaavassa kyse on Suomessa luopumisesta, mutta keskiluokan ja pitkäaikaistyöttömän tai eläkeläisen valinnoilla ja valintaedellytyksillä on vissi ero, ja jos joillakin soimaava omatunto nyt aiheuttaa köyhäilyharjoituksia, toisilla se on pakon sanelemaa. Välttämättömyydestä hyve, ei hyveestä välttämättömyys kuten eräillä.

Vielä vähän aikaa sitten vastustin lentomaksua (tai -veroa, ihan miten haluaakin sitä sanoa), vedoten omiin kokemuksiini vuosilta 2007-2013, jolloin osa perheestäni vaikutti Norjassa ja minä Suomessa. Tuona aikana sain paljolti lentelykiintiöni täyteen; arvioni mukaan nousin tuolloin ilmaan yli 30 kertaa. Nyt olen ymmärtänyt, että lentovero on välttämättömyys, suitsimaan niin seiväsmatkailua kuin niin sanottua kansainvälistä yhteistyötä, sillä onhan siihenkin kehitetty videotekniikka. Laitettakoon siis lentomaksu, ja ohjattakoon se suoraan hiilinielua kasvattamaan.

Det är bäst som sker

Bongasin tänään Hesarista pitkäaikaisen ex-tekstiilityöopettajan ja luokanvalvojani Maisa Weiste-Mäkeläisen kuolinilmoituksen.
Maisa ehti 77-vuotiaaksi. Lempeästä ja viisaasta, äidillisestä Maisasta - joka halvaantui jo 2000-luvun puolella - muistan hänen lohdutuksensa pitkäaikaisen ihastukseni ilmeiseen yksipuolisuuteen: "Mikael. Det är bäst som sker". Pitkään pidin tätä yleisenä ohjenuorana.
Soitin Maisalle kesällä 2009, kun asuin Norjassa ja vietin kesälomaani lähellä pääkallopaikkaa, Malminkartanossa, kuitenkin Mätiksen väärällä puolella.
Jotkut Maisan entiset oppilaat ovat pitäneet häneen paremminkin yhteyttä, käyden tapaamassakin Maisaa eri puolilta maailmaa, jonne kohtalo on heidät heittänyt. Maisasta jäi lämmin muisto. Hänestä tuli varmaankin monelle muullekin kuin minulle varaäiti, jolle saattoi käydä purkamassa sydäntään esimerkiksi silloin kun hän oli välituntivalvojana. Det är bäst som sker, Maisa.

Korppi ei ole petolintu

Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysviraston juuri julkaisema valistus- tai pikemminkin varoitusvideo lasten vanhempien sosiaalisen median käytöstä on sohaissut oman kuplani rikki. Videossa korppi vie tytön kun äiti tarkistaa tekstiviestin. Korppi ei kuitenkaan ole peto, vaan pikemminkin luonnon puhtaanapitolaitos, vaikka olenkin nähnyt videon, jossa korppi surmaa kaninpoikasen ravinnokseen. Sellaisiakin opetusvideoita näkee sosiaalisessa mediassa.

Yksimielisesti tämä Helsingin valistusvideo on tuomittu yksisilmäisesti sosiaalisen median demonisoivana pelotteluvideona, naureskeltukin sille. Minä en naura. Osui ja upposi. Ehkä osalla suuttunut, järkyttynyt tai huvittunut reaktio on vaivaantumisreaktio, yritys peitellä omaa nolostumista, häpeääkin.

Muutettuani Norjaan elokuussa 2007, sain kutsun Facebookiin. Pidinkin sitä oivana keinona pysytellä kärryillä siitä, mitä Suomessa tapahtui poissaollessani ja mitä kavereilleni kuuluu. Olen suhtautunut siihen myös verkostointityökaluna, sekoittaen mukaan sekä jauhot, hiivan että veden, aivan samoin kuin blogissani, renessanssi-ihminen kun olen ja sellaisia eivät koske aiheen rajaamisvaatimukset, sillä ne ovat matalasieluisemmille. Pian osoittautui, että Facebook on oiva keino myös pysytellä kärryillä kissavideoiden viimeisimmistä kehitysvaiheista aikakaudella 30 jKr Teemu Mäki.

Kotonani tapaan istahtaa vanhan säilytysarkkuni päälle silloin kun näen tarpeelliseksi vain nopeasti "tarkistaa", mitä oli puhelimeeni tupsahtavan plingahduksen takana. Että oliko joku kommentoinut osuvasti kissavideokommenttiani. Juuri kaksi ja puoli vuotta täyttävä tyttäreni pitää tätä paikkaa minulle niin sopivana, että näyttää minulle usein "tohon" itse puuhatessaan sohvalla. Ja omatuntoa soimaa.

Helsingin videota hutipotkuna pitävistä moni on muistuttanut sosiaalisen median oikeasti tarjoavan myös vertaistukea esimerkiksi yksinhuoltajille, mielenterveyskuntoutujille, työttömille ja niin edelleen. Se on kuitenkin sosiaalisen elämän korvike: kun ei ole mahdollista tarkistaa, mitä koto-Helsingissä tapahtuu, Facebook ja Twitter ovat parempi kuin ei mitään.

Sosiaalisen median käyttöä ei tarvitse kokonaan lopettaa, niin kuin ei alkoholinkaan. Molemmat ovat kohtuudella annosteltuina ihan kivoja juttuja silloin kun ne ovat jonkun lisäksi. Korvikkeena ne ovat vähän siinä ja siinä. Korkki on syytä laittaa kiinni silloin kun sen takia jäävät työ tai perhe hoitamatta ja aamulenkki välistä. Sama pätee sosiaaliseen mediaan.

Video näyttää yhden valitsemansa näkökannan sosiaalisesta mediasta, sen, josta isänikin minulle on sanonut. Joskus isiä tarvitaan avaamaan silmiä, paitsi omiaan siltä kaikelta näpyttelyltä, myös lastensa. Noin 14-vuotiaana isäni kerran kehotti minua kuuntelemaan omia sanojani. Laskin, että joka kolmas niistä merkitsi naisen sukupuolielintä. Tämän yhden itsetarkkailukerran herättämänä käytännössä katsoen lopetin kiroilun.

Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin isäni kerran totesi närkästyneen hämmästyksensä, että kävellessään leikkipuiston ohitse näyttäisi siltä, että jokainen ainakin yksinäinen vanhempi tuijottaisi kännykkää, vaikka oikeasti vanhemman tehtävänä on olla oman lapsensa päätoiminen ammattikatsoja ja yleisö. Sosiaalisen median kohtuullisesta hyötykäytöstä video ei sano mitään, mutta ei kai sellaisesta tarvitse valistaa tai varoittaa. Sellainen on pikemminkin mainosten tehtävä: näyttää iloista, seurallista kohtuukäyttöä, sellaista kuin männävuosikymmenten ykköskaljamainoksissa.

Moni kommentaattori on kiinnittänyt huomiota sanojen merkityssisältöjen hämärtämiseen. Välinpitämättömyyttä on ehkä kyseenalaista nimittää väkivallaksi, se on "vain" välinpitämättömyyttä. Kaltoinkohtelua joka tapauksessa.

Videon voi katsoa klikkaamalla otsikkoa.

Akava hölmöläisten ja spitaalisten työllisyyspolitiikan asialla

Kirjoitin juuri siitä, kuinka hallitus on panemassa työttömät ehdolliseen vankeuteen, ja laitattamassa heille valvontaa helpottavat pannat. Tarkoitan tällä tietenkin hallituksen puuhailemaa 3 kuukauden ilmoittautumisvelvoitetta lähimpään TE-toimistoon, joka tullaan lakkauttamaan. Ei kuitenkaan tarvitse olla huolissaan työttömien heitteillejätöstä, sillä työnhakijoiden henkilötiedot tullaan myymään niistä eniten tarjoavalle yksityiselle orjanvuokraus... henkilöstöfirmalle. Tämä näkyy sopivan ainakin yhdelle työntekijöiden keskusjärjestölle, Akavalle, jonka onneksi ymmärsin jättää.

Akavan mielestä nimittäin "Työvoimapolitiikkaan panostaminen, työnhakijoiden säännölliset haastattelut sekä työvoimapalveluiden tehostaminen yksityisten toimijoiden roolia kasvattamalla ovat Akavan mielestä hyviä uudistuksia". 

Akava on siis valmis panostamaan työvoimapolitiikkaan, vaikka TE-toimistot tullaankin lakkauttamaan. Ei sillä, että minä niitä niin hirveästi jäisi kaipaamaan, mutta eipä niiden vaihtoehdoista eli rekrytointifirmoistakaan ole koskaan ollut mitään apua. On niistä kyllä ainakin yksi hyöty ollut: nyt osaan ulkoa joka ikisen työsuhteeni alkamis- ja loppumispäivämäärän niin että vaikka keskellä yötä tultaisiin niitä kuulustelemaan, niin ei ainakaan tästä syystä karenssi rätkähtäisi.

Olen viettänyt elämästäni varmasti viikkoja ja kuluttanut kymmeniä litroja kahvia täyttämällä kaikenkarvaisten rekrytointifirmojen portaaleja, ja kerran jopa järjestänyt itselleni henkilökohtaisen tapaamisen Norjan Manpoweriin, jonka konsultti osasi olla vain hämillään koulutus- ja työtaustani runsaudesta ja dokumentoidun tietotaitoni moninaisuudesta, päättäen keskustelun kaneettiin "olet selkeästi pätevä tyyppi", ja minä päätin keskustelun kaneettiin "no ainakaan täällä ei ole päteviä tyyppejä, sillä eivät osaa edes lukea" (olivat ehdottaneet minulle taksin ajamista, maahanmuuttajamies kun olin, vaikkei seeveessäni ollut mitään mainintaa ajokortista).

Noin kymmenen vuoden kokemukseni rekryfirmoista on, että jos tosissaan aiotaan nostaa kädet pystyyn sen suhteen, että turhautuneet TE-toimiston merkonomit osaisivat tunkea 400 000 työtöntä 30 000 työpaikkaan, niin silloin rekrytointifirmojen kyvyssä tunnistaa potentiaalisen asiakaskuntansa osaaminen on paljonkin parantamista, niistä kun on apua vain kaupallisilla ja atk-aloilla. Ainakaan muunlaisia töitä ne eivät välitä, ja niiden portaalitkin on suunniteltu vain näihin. Kuka kouluttaisi rekrytointikonsultin?

Työnhakijoiden säännöllisistä haastatteluista on varmaankin hyötyä, jos työnhakija muuten on täysin linnoittautunut kotiinsa, sellaiseen syrjäytyneiden kotiin, jossa verhotkin ovat niin paskaiset, ettei aurinko sieltä läpi paista (suosittelen Helsinginkadun Galleria Ruplan valokuvakuvanäyttelyä). Paitsi että näin pahaan jamaan päässyt työtön ei kyllä ole enää autettavissa sen paremmin TE-merkonomin kuin manpower-konsulentinkaan voimin, vaan tarvitsee hän psykiatrista apua ja ainakin määräajaksi työkyvyttömyyseläkettä.

Niin että luovuttakaa vain työttömät rekrytointifirmojen käsiin, Akava. Kuka maksaa eniten, ja miksi? Jotainhan rekryfirmojenkin täytyy tästä saada. Ja niin ne saavatkin, sillä hallituksen työttömyydenhoitoon osoitetusta 17 miljoonasta valtaosa valuu juuri niille. Miksi tämä sitten on Akavan mielestä hyvä juttu?

Varmaankin valtaosa näistä rekrytointikonsulteista on akateemisesti koulutettuja, jotka nyt saavat panna vahingon kiertämään, maisterit nöyryyttämässä toisiaan. Eikä kukaan estä perustamasta omaa rekryfirmaa, työllistäähän sillä ainakin itsensä. Veikkaan, että kohta on Suomessa henkilöstönvuokraus- ja rekryfirmoja kuin Vilkkilässä kissoja, jokaiselle työttömälle oma.

Tämä on otavuoteesijakävele - tai kannavalosisäkilläsisään -työllisyyspolitiikkaa.

Akavan kannanoton voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Naisenkin oikeus mulkkuuteen

Naisjohtajien määrää on nostettava, ihan tasa-arvonkin nimissä. Eikä vain siksi, sillä naisjohtajien väitetään miesjohtajia paremmin osaavan johtaa ihmisiä, ns. pehmeitä arvoja, kun taas miehet etenisivät enemmän asiat edellä.

Eikö tämä väite ole hirveää paternalistista sovinismia? Kun naisista ylläpidetään käsitystä pehmeiden arvojen kantajina, heidät on helppo marginalisoida sen jälkeen kun heidät on näennäisosallistettu. Ajatellaanpa vain politiikkaa. Kyllä miltei aina ulko- ja valtiovarainministeriöt jätetään miehille, nämä kovat ja ikävät asiat, mutta myös hohdokkaat, kun taas naisille varataan sosiaali- ja terveysasiat ja kulttuuri. Sellaisia mukavia, pehmeitä juttuja. Vaikka ne oikeasti ovatkin kaikkea muuta, eihän maa ole mitään ilman kulttuuriaan, ja sosiaali- ja terveysasiat vievät ainakin kuntatasolla budjetista puoletkin.

On sitäpaitsi kukkupuhetta, että naisjohtajat olisivat jotenkin miehiä parempia johtamaan ihmisiä. Kyllä ylivoimaisestti voittopuolinen osa tuntemistani mulkvisteista, joita on päätynyt esimiehiksi, on ollut naisia. Niin että ei mulkkuuteen tarvita mulkkua. (olkaa rauhassa entiset esimieheni, en hyväksy mulkvisteja Facebook-kavereikseni, ovat sitten olleet esimiessuhteessa minuun tai eivät).

Mulkkuutta on kuitenkin vaikea kiintiöidä. Liike-elämästä en tiedä, mutta ainakin sosiaali- ja terveysaloilla, järjestömaailmassa, kulttuuri- ja koulutusmaailmassa naisia ei voi ainakaan kokemukseni perusteella sanoa aliedustetuksi sukupuoleksi johdossa, ja niinpä heihin mahtuu myöskin mulkvisteja.

Tätä ei tietenkään saisi sanoa, heikommasta astiasta, siis siitä, jonka asemaa pitäisi systemaattisesti pyrkiä parantamaan. Eihän maahanmuuttajakaan saa olla ikävä ihminen. Kirjoitin joitakin vuosia sitten tapauksesta, jossa Norjan yleisradio oli hyllyttänyt näytelmän, jossa esiintyvä Muhammed-niminen roolihahmo oli epäsympaattinen tyyppi. Sitä en tiedä, johtuiko tämä hyllytys näytelmän huonoudesta vai poliittisen korrektiuden vaatimuksesta, Asiat edellä, sanoisi persukin.

Valittakoon esimiehiksi siis pätevimmät, ja pätevyysvaatimuksiin toivottavasti kuuluu myös ihmissuhdetaitoja. Naisellakin on oikeus mulkkuuteen, mutta esimiehellä ei.

Seitsemän kieltäni

Facebookissa on kiertänyt haasteita erilaisista 7 asian listoista. Seitsemän kieltäni:

1) Suomi. Käytän äidinkieltäni niin rikkaasti (tai pahoinpitelen sitä), että kännyköiden automaattikirjoitus typistää minut. Olin niitä jokseenkin harvoja, joka koulussa rakasti äidinkieltä, ja taipumukseni luovaan kielenkäyttöön tekee minusta kielipuolen millä tahansa muulla kielellä kuin omalla äidinkielelläni, joka antaa minulle siivet kun vierailla kielillä olen siipirikko ja vailla mieltä. Minussa on kielipoliisin vikaa, ja olen nuiva niitä kohtaan, jotka muuten luulevat puolustavansa kansallista kulttuuriamme, mutta eivät ole vaivautuneet opettelemaan kieltään kunnolla.

2) Englanti. Opin huonoa englantia jo 4-vuotiaana, kun Yleisradio oli pakottanut Neil Hardwickin opettamaan suomalaisille, että "cat is in the moon". Englanti on ykköskieleni joissakin minulle niin rakkaissa harrastuksissa, että ne ovat oikeastaan kuin vaatteita, joita hengitän, ainakin musiikissa. Koululaisena suomensin biisien sanoituksia; lopetin tämän ymmärtäessäni, että Elton John ei varmaankaan tarkoittanut laulaa rupikonnien metsästämisestä torvella peltivajan katolla. Puhua olen saanut englantia liian vähän, eikä omiin viiteryhmiini suhteutettuna puhuttu englantini olekaan mitenkään loisteliasta.

3) Ruotsi. Kerran sain kahdeksannen luokan syksyllä sanakokeesta nelosen. Olin jättänyt kahdeksan kohtaa tyhjäksi, jääkaappiin olin pannut "en kylkap" (p.o. ett kylkåp) ja vanhaa tarkoitin sanalla "åld" (p.o. gammal). Tämä sanakokeen nelonen sai aikaan herätyksen: aloin valmistautumaan kokeisiin, ja pian nousi paitsi ruotsinnumeroni, myös kaikki muut numeroni kahdeksaisen tasolta kymppeihin. Otin tämänkin kotimaisen kielen niin vakavasti, että parantelin sitä kahdella abikurssilla, joilla ensimmäisen kerran irtauduin äitini helmoista ja lähdin ulkomaailmaan. Rakastan ruotsin kieltä, mutta vastarakkauden kanssa on ollut niin ja näin. Ruotsin kieltäni on kiittäminen siitä, että opin puhumaan norjaa väärin, ja siitä, että poikani äidinkieli on eri kuin minun (hänelle se on rikkaus, mutta ajoittain tuo haasteita kommunikaatioomme), ja että olen saanut töitä, joihin ruotsintaitoni ei kaikesta panostuksesta huolimatta riitä.

4) Saksa. Jos jokin tekemäni ratkaisu minua askarruttaa, niin se, että kun Lions Club tarjosi minulle mahdollisuutta lähteä vuodeksi vaihto-oppilaaksi, en vielä ollut itsenäistymiskehityksessäni riittävän pitkällä. Periaatteessa ainakin olen ymmärtänyt saksaa ihan kohtalaisesti, mutta muutamista myöhemmistä virittely-yrityksistä huolimatta, se on ruostunut, kuten kaikelle käyttämättömälle käy. Vieläkin osaan lukiossa opettelemani eri sijamuotojen kanssa käytettävät prepositioluettelot.

5) Ranska. Opettelin sen verran ranskan alkeita kasettikurssilta, että minua pyydettiin englanniksi puhumaan hitaammin "speak slow", kun kävin Pariisissa joulun alla 1990. Yliopistolla reputin ranskan tentin ensiyrittämälläni; rakas koirani oli kuollut edellisenä päivänä. Olen kuitenkin soittanut työasioissa Brysseliin ja Strasbourgiin ranskaksi, ja osasin lausua liian oikeaoppisesti Sibelius-Akatemiaan tulleen pianoprofessorin elsassilaisen sukunimen, jota ei pitänytkään sanoa ranskalaisittain "rängesaan" vaan kirjoitusasun mukaan (mutta ei vahingossakaan saksalaisittain) "ringeissen". Pidän ranskaa tuhlailevana kielenä: siinä on varaa kirjoittaa kirjaimia, joita ei vaivauduta lausumaan, vastapuolen kiusaksi tämän ymmärtämistä vaikeuttamaan.

6) Italia. Helpoksi luulemani kieli (ääntäminen kyllä) onkin vaikeampi kuin ranska (kieliopiltaan). Opettelin kesäksi 1997 ravintolaitalian, ja yliopistolla hankkimani alkeisosaaminen on kyllä vieläkin pahemmin ruosteessa kuin saksantaitoni.

7) Norja. Tai pikemminkin norjat. Ilman sosiaalisia verkostoja, sekoitin kaikki mahdottomat tyylilajit, rekisterit ja murteet keskenään, ja huomasin pian, että minun on parempi puhua Oslossa englantia. Ymmärrän kuitenkin norjaa sen verran, että kävin yliopisto-opintoja norjaksi (tai norjia, onhan kirjakieliä kaksi, mihin päälle tulevat dialektit ja idiolektit), ja olen lukenut Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan osat 2-5 alkukielellä.

Pahiksien kokoontumisajot

Huomenna Jyväskylässä tapahtuu. Äärioikeistolaiset voimat ovat lyöneet vähenevät rivinsä yhteen.

Kirjoitin viime syksynä siitä, miten oli paljastunut, että Aito Avioliitto ry ei olekaan "aidon" avioliiton puolesta, vaan itse asiassa se onkin rasistien peitejärjestö, vähän samaan tapaan kuin Lakkiaiskomitea on Kokoomusnuorten peitejärjestö. Nyt tämä epäilyni sai lisää vettä myllyynsä:

Varsinainen epäpyhä allianssi. Kaiken pyhän puolesta, kaikkea epäpyhäksi koettua vastaan. Kuten Sakari Timonen kerkesikin jo huomauttamaan, niin eihän noita puolueiden nuoriso-osastoja kukaan ehdi vahtaamaan, keiden kanssa näyttäytyvät, vaikka niiden tehtävä onkin maailman sivu ollut ääripäästä toiseen ja siitä väliltäkin saada kahvit väärään kurkkuun omilta "ukko"puolueiltaan.

Veikkaan, että tässä käy, kuten konsertissa, jota Arthur Rubinstein kuvaili elämäkerrassaan: siellä taisi olla väkeä vain kourallinen, ja pianokin oli aika paska. Rubinstein kuitenkin halusi ammattiylpeänä järjestää kunnollisen show'n, ja tarjosi niissä oloissa parastaan. Mieleeni tästä show'sta tulee myös Norjan hiihtojoukkue, jossa jokaisen hiihtäjän eri jalkoja edustaville suksille taitaa olla varattu erikseen omat voitelijansa, hierojansa ja kisapastorinsa.

Saavatkin sitten harjoitella kasvomaalausta kaikessa rauhassa, ja harjoitella ratsuväentaitojaan. Sen haluaisin nähdä, kaljupäisten urhojen poniratsastuksen. Tuolla järjestäjätahojen jälkikasvun rekrytointikin käy kätevästi. Järjestöt saavat toisiltaan synergiaetuja, kun niihin voi kätevästi liittyä kaikkiin paikan päällä, jos joku paikalle tullut ei vielä olisi muistanut liittyä johonkin niistä.

Nyt ymmärrän, mitä tarkoittaa karusellin englanninkielinen nimitys merry-go-round.

Liberalismi on uusi vihreä

Norjassa aina viime vuosiin saakka muut puolueet ovat tehneet vihreän puolueen tarpeettomaksi, olemalla paavia itseäänkin paavillisempia, Edistyspuolue FRP:ta lukuunottamatta. Suomessa taas kaikki puolueet ovat tällä hetkellä liberaaleja, ja niinpä täällä ei liberaalille puolueelle olekaan ollut tilausta 70-luvun jälkeen.

Vihreät ovat toisinaan ehdottaneet identiteetikseen liberalismia, kun vasemmalla ei olla ja oikealle ei mennä. Ongelma vaan on se, että kun melkein kaikki puolueet ovat liberaaleja, ainakin markkinaliberaaleja, ja nekin, jotka eivät ole, ovat sitten edes elämäntapaliberaaleja, siis suvaitsevaisiksi ja nykyaikaisiksi ilmoittautuneita, paitsi Kari Rajamäki ja Wille Rydman ja muutama lestadiolaiskeskustalaien.

Liberaaliksi ei kannata ilmoittautua, sillä siellä on tungosta, onhan Vasemmistoliittokin liberaali puolue. Sitäpaitsi ensin pitäisi määritellä, mitä liberalismin varianttia kannattaa: nuorsuomalaisuutta, alkiolaisuutta vai punavihreää kaupunkilaista tönkkäviiniliberalismia. Jotkut liberalistit suhtautuvat tietojärjestelmiin samalla paatoksella kuin kokkarit palveluihin, ja molemmissa tapauksessa käyttäjä eli asiakas on sivuseikka.

Liberalistin on hyvä tehdä selväksi itselleen, miten suhtautua niihin, jotka eivät pärjää palveluntarjoajien tai työvoiman vapaassa kilpailuttamisessa, jotta osaa perustella oman liberalisminsa toisillekin. Ovatko lisääntyneen alkoholintarjonnan seuraukset vain näköharha, tai johtaako tietojärjestelmien kilpailuttaminen kustannuksien nousun pilviin?

Perussuomalaisten nousu on perustunut siihen, että ei-liberaalia vaihtoehtoa ei ole ollut tarjolla, paitsi Kristilliset. Heillä on ollut tarjolla markkinarako, ja maalitaulukin on ollut valmiina: kaikenkarvaiset liberalistit. Liberalistiksi julistautumisessa kannattaa olla hyvin varovainen, etteivät punavihreät, kirkollisvihreät (seurakunnissa on paljon kasvupotentiaalia) ja ekoänkyrät mene pesuveden mukana. Liberalistit ovat helppo maali änkyröille. Vaikka lasselehtisille, lokalaitisille ja timosoineille on helppo nauraa, läheskään kaikki eivät naura. Liberalismista kärsii suuri osa Vihreiden punavihreästä siivestä, joita se karkoittaa Vasemmistoliittoon, ja luonnonsuojelijat, jotka se karkottaa puoluepolitiikan paitsioon.

Liberalismissa kypäräpappi on vaihtunut pyöräilykypärättömyyteen. Suosittelisin liberalistiksi julistautumisen sijaan, että oltaisiin vihreitä.

Kommunistit Koijärvellä

Puolueet toisinaan naamioituvat toisten, ei-niin-ilmipoliittisten järjestöjen selän taakse, saadakseen imuroitua huomaamatta lisää kannattajia. Ei liene yleisesti tiedossa, että esimerkiksi jokakeväisen ylioppilaiden kulkueen Hietaniemen hautausmaalle järjestänyt "Lakkiaiskomitea" on Kokoomusnuorten peitejärjestö, ja Kansan Raittiusliiton suhde demareihin on vahva. Ja niin edelleen.

Mutta kunnostautuvat ne toisetkin, etenkin kommunistit. Vasemmiston sisäisellä hajanaisuudellahan on Suomessa pitkät perinteet, ja on näkökulmakysymys, oliko SKDL kommunisteille Troijan puuhevonen, vai he SKDL:n paitsio, eli oikeaoppisten vääräoppisia, bolsevikkien mensevikkejä. Asian luulisi korjaantuneen Vasemmistoliiton perustamisen myötä, mutta ei: eivät sinnekään kaikki mahdu. SKP elää edelleenkin, ja voi hyvin perinnekerhona .

Helsingin valtuustossa vaikuttaa ryhmä nimeltä Asukaslista, joka laittaa yhteisen ehdokaslistan kunnallisvaaleissa SKP:n kanssa, tai sen kanssa, jota siitä on jäljellä. Se on sanottava heidän kunniakseen, että tehdessään hannukarpolaista politiikkaa, he ovat olleet aika johdonmukaisesti viheralueiden puolella, nyt viimeksi Keskuspuistoryhmässä, joka pitää eri puoluekantoja edustavien viheralueaktivistien vallata ettei se muutu Hakasten vaaliyhdistykseksi.

Sinänsä on aivan sama, kuka tai ketkä Keskuspuistoa ja muita viheralueita puolustavat, sillä niiden asia on paljon tärkeämpi kuin yksikään puolue, mutta älkäämme jättäkö Keskuspuiston kohtaloa SKP:n kapeille harteille.

Minulla ei ole mitään kommunisteja vastaan, päinvastoin, arvostan sitä, että vielä jollakin on politiikassa periaatteita. Mukaan siis kaikki, muutkin kuin irtopisteitä keräävät perussuomalaiset ja muut Helsingin marginaaliryhmät.

Liikkuvat äänestäjät ratkaisevat vaalit, ja joillekin viheralueiden kohtalo on kynnyskysymys, ja useimpien poliittinen muisti on lyhyt ja äänestyskäyttäytyminen äärimmäisen epäjohdonmukaista. Siltikin näistä äänistä kannattaa taistella, etenkin Vihreiden, jos tosissaan halutaan Helsingin isoimmaksi puolueeksi, jolloin siitä iänikuisesta kaupunkisuunnittelulautakunnan 4-5 -vähemmistöstä voi tulla 5-4 -enemmistö.

Mutta ei vasemmisto ole näin hajallaan ja piiloutunut vain Suomessa. Norjassakin (laita)vasemmisto on pirstoutunut. Siellä "enemmistön" muodostaa SV eli Sosialistiske Venstre, erotukseksi Venstrestä, joka on keskustavihreä puolue, joka aivan viime vuosiin saakka on tehnyt vihreät tarpeettomiksi ja todellisia puhdasoppisia edustaa RV eli punainen vasemmisto, ja sen pitkäaikainen keulahahmo Erling Folkvord on Norjan Yrjö Hakanen. Sekin on pessyt kasvonsa, ollen nykyään vain R eli punaiset.

Mikä sitten yrittää olla tämän tarinan opetus? Älkää vihreät tehkö itseänne tarpeettomiksi, vaan muistakaa Helsingissäkin juurenne kansanliikkeenä. Menkää sinne, missä kansa, viheralueista huolestuneet ovat, muutkin kuin Elina Moisio. Keskuspuistosta voi tulla nykyajan Koijärvi.

Hyvästi Upton Park

Katsoin eilen yhden elämäni jännittävimmistä ja sykähdyttävimmistä jalkapallo-otteluista. Joukkueeni West Ham United pelasi viimeisen kerran 112 vuotta kotinaan toimineella Upton Parkilla. Ensi kaudeksi siirrytään Olympiastadionille.

Urheilun fanittamisessa on kyse paitsi tyylistä, tietynlaisesta pelistä tykkäämisestä - West Ham on tunnettu hyökkäävästä filosofiastaan, naiiviuteen saakka - mutta myös kulttuurisista ja paikallishistoriallisista siteistä. Näiden siteiden näkökulmasta Upton Parkia tulee ikävä. Toisaalta nykyurheilu on myös kansainvälistä liiketoimintaa, fanitanhan minäkin itälontoolaista joukkuetta, ja tästä näkökulmasta muutto mahdollistaa kilpailun, kasvun suurten joukkoon.

Tästä kasvusta on saatu jo tällä kaudella viitteitä, vaikka tosin valitettavan harvoin olenkaan ehtinyt katsomaan otteluita. Pelillä ei ole täytettävänään ihan samansuuruista aukkoa elämässäni kuin kymmenisen vuotta sitten, ja hyvä niin. 

Uusi manageri Slaven Bilic oli riskirekrytointi, jolla oli vain hävittävää: maineensa joukkueen entisenä rakastettuna pelaajana. Toisaalta tämä tausta myös sallii häneltä enemmän kuin esimerkiksi hänen edeltäjänään, "Big" Sam Allardyceltä.

Niin, siihen eiliseen peliin. Minun piti itse asiassa olla siellä. Ensimmäisen kerran kävin Upton Parkilla syksyllä 2003, hyvän ystäväni häiden yhteydessä. Tuolloin tarkoitukseni oli alun perin päästä toiselle sittemmin historiaan siirtyneelle stadionille, Highburylle, mutta Upton Parkille minä päädyin. 

Lippuluukulta ei ensin oltaisi myyty minulle lippua toisen sarjatason (jota kutsutaan nimellä Championship, eli Mestis) peliin, mutta kun vuodatin parhaat krokotiilinkyyneleeni, vakuuttaen, että "I came from Finland for just this one", minulle myytiin lippu fanikatsomoon.

Sen verran jalkapalloa ymmärsin jo tuolloin, että ymmärsin lipun velvoittavan. Kävin varustautumassa stadionkaupassa tärkeään tapahtumaan, ja joukkueen väreissä sain heti lukuisia ystäviä stadionpubissa. Sain kylmiä väreitä ollessani osa kolmenkymmenviisituhantista aniliininpuna-sini -aaltoa, joka oli nostatettavissa kenen tahansa sukkelan ja ripeästi reagoivan fanin toimesta. Ja niitähän West Hamilla riittää. 

Joskin joukkoon mahtuu aina muutama, joilla liiallinen olut kohottaa korvien väliin aina myös jotakin muuta - kuten viimeksi eilen, kun olivat rikkoneet vastustajajoukkueen bussin ikkunat - niin West Hamin fanit ovat enimmäkseen hyvässä maailmankuuluja omistautuneisuudessaan ja historiatietoisuudessaan. 

Historia on Ironseilla arvossaan: kolme Englannin edelleenkin ainoan MM-kultajoukkueen selkärangan muodostaneet Hammers-pelaajat Martin Peters, ikuisesti kiistellyn finaalihattutempun tekijä Geoff Hurst ja kapteeni Bobby Moore kannattelevat manageri Alf Ramseytä kultatuolissa. 

West Ham tarjosi minulle paitsi joukkueen, myös sosiaalisen elämän muuttaessani Norjaan kesällä 2007. Ensimmäinen asia, josta otin selvää muuttaessani, oli se, löytyisikö kaupungista otteluita näyttävä sporttibaari. Uudeksi lauantaiolohuoneekseni muodostuikin Bohemen, jonne kokoontui joukkueeni norjalaispainotteinen mutta yhteispohjoismainen kannattajakerho Scandinavian Hammers.

Scandinavian Hammersin kanssa osallistuin myös vuosittaiseen kannattajajoukkueiden futisturnaukseen, niin että voin sanoa pelanneeni virallisissa otteluissa Manchester Unitedia vastaan minäkin. 

West Ham vs. Chelsean kakkosjoukkue. Tämä jäikin ainoaksi voitto-otteluksemme,

Lisäksi kävin kerhon kanssa kevään 2009 viimeisessä kotiottelussa, jolloin stadionhotellihuoneeni ikkunoista sain ihailla suljettuja harjoituksia, kuinka silloinen manageri Gianfranco Zola venytti David di Michelen takareisiä. 

Viereisessä huoneessa taisi olla joukkueen puolustaja James Collinsin huone; Ginger muuten pelaa joukkueessa edelleenkin. 

Hieno muisto oli myös entisten pelaajien iltamat, joissa kaadoin tungoksessa olutta maalivahtilegenda Phil Parkesin päälle niin että häneltä meni paita vaihtoon. Tuoppiani hän ei saanut kiinni, vaikka pallot tarttuivatkin.

Kuvassa pitempi mies on Phil Parkes puhdas paita yllään.

Joskin välillä tuntuu siltä,  että maailmalla jalkapallo enemmänkin erottaa kuin yhdistää, niin kyllä se enemmän kuitenkin yhdistää. Jos esimerkiksi Tottenhamin vieroksunta yhdistää, niin Suomen kaltaisessa jalkapallokulttuurin kehitysmaassa kaikki jalkapalloa seuraavat kuuluvat samaan heimoon, jalkapalloheimoon, jonka sisällä keskinäinen kuittailu on aika hyväntahtoista.

Niin, siitä eilisestä pelistä. Olin lupaillut jo vuosia sitten pojalleni, että menisimme paikan päälle Upton Parkin viimeiseen peliin, mutta sain kroonisesti rahapulaisena tyytyä porvoolaisen irkkupubin kolmen miehen katsomoon. Neljäskin ihminen (mies) oli paikalla. Hän oli ilmeisen omistautunut jääkiekolle, sillä toisesta skriinistä näytetty Norja-Kazakstan kiinnosti enemmän. 

Eilinen peli oli sopiva lopetusseremonia Upton Parkille. Vaikka peli ei tällä hetkellä (enää?) täytäkään vastaavanlaista aukkoa elämässäni kuin se joskus on täyttänyt, niin eilinen peli oli kyllä koko penkkiurheilu-urani jännittävimpiä jopa objektiivisin silmin tarkasteltuna. 

Jalkapalloilullisesti mieleenpainuneita otteluita ovat olleet esimerkiksi MM-kisojen -86 puolivälierä Englanti-Kamerun tai Mestareiden liigan finaali, jossa eilinen vastustaja Manchester United nujersi lisäajan kahdella maalillaan Bayern Münchenin. Hammersien otteluista taas kysymättä palaavat mieleeni FA-cupin finaali, joka muistetaan Steven Gerrardin finaalina mutta myös Dean Ashtonin finaalina, ja sen kauden viimeinen peli, jossa Carlos Tevezin maali nujersi silloinkin Manchester Unitedin, ja piti Hammersit Valioliigassa.

Erona aiempiin vuosiin oli se, että kun ennen Manchester Unitedia tiesi pelätä lisäajan viime metreille saakka, niin nykyinen versio West Hamista ei oman ansaitun johtonsa kuitanneesta Manun äkillisestä kahdesta maalista hätkähtänyt, vaan sai niistä lisää virtaa. Kaksi viimeistä Hammersien maalia rakensi Ironsien uusi kultapoika, Dimitri Payet vapaapotkuillaan, ja viimeisen maalin sai kunnian maalata Winston Reid.

I'm Forever Blowing Bubbles. 

Miten 45-vuotias saisi työtä?

Ilta-Sanomat esitti ns. asiantuntijoiden neuvoja, miten 40 vuotta täyttänyt voisi edistää työllistymistään. Käyn tässä nämä neuvot läpi, elämänikäisen työnhakijan kokemuksella. Kokemuksen suhteen olenkin vieläkin parempi, kokonaista viisi vuotta, kuin 40-vuotias. Olen siis kokemusasiantuntija, kuten läpilyönnin kynnyksellä oleva termi kuuluu. Asiantuntijoiden viisastelut on lihavoitu, kommenttini ovat tavallisella fontilla.

1. Aloita heti: Uusi työnhaku kannattaa aloittaa heti, kun töiden loppumisesta saa tietää. 

Ei kannata odottaa, että talo on palanut. Vai kannattaisiko sittenkin: viimeisen melkein 5 vuoden aikana, kokopäivätöissä ollessani, kilpailevat työtarjoukset eivät suoranaisesti ole tulvineet sisään ovista ja ikkunoista. Olisiko sittenkin tullut parempaa tulosta, jos olisin kokopäiväisenä työnhakijana saanut keskittää kaikki voimavarani työnhakuun? Työnhakuvinkit lähtevät aina siitä oletuksesta, että vain työttömät ovat työnhakijoita. 

2. Suhteet hyötykäyttöön. Kerro mahdollisimman monelle, että olet työnhaussa, esimerkiksi ystäville, sukulaisille, tutuille ja entisille työkavereille. Monien tuttavien työpaikoilla saattaa olla piilotyöpaikkoja, joista ei koskaan ehditä ilmoittaa missään julkisesti.

Tuskin ainakaan tätä kirjoitettaessa 1097 Facebook-kaverini joukossa on montakaan, jotka eivät tietäisi, että olen elinikäinen työnhakija. Näistä 1097:stä työpaikkavinkkejä minulle lähettää tasan yksi. Yksi näistä vinkeistä onkin johtanut työpaikkaan. Mitä piilotyöpaikkoihin tulee, niin kaikilla tietämilläni työnhakukursseilla ja rekrytointikonsulteilla on kaksi yhteistä piirrettä: kaikki aloittavat esityksensä lupaamalla kertoa, mistä piilotyöpaikkoihin pääsee kiinni. Toinen yhdistävä tekijä on se, että kaikki jättävät kertomatta, mistä niihin pääsee kiinni.

3. Ansioluettelon päivitys. Muista mainita ansioluettelossa kaikki erityisosaaminen, kuten työkoneiden tai tietokoneohjelmien käyttö, sillä työnantajat saattavat hakea joitain tiettyjä hakusanoja, kuten SAP-osaaminen tai kaivinkoneenkuljettaja.

Osaan norjaa ja Maankäyttö- ja rakennuslain osallisuuspykälän ja jo kuopatun Winha-opintorekisteriohjelman, sekä paljon muitakin tietojärjestelmiä, jotka ovat siirtyneet tietojärjestelmien hautausmaalle. Voisiko ansioluetteloon laittaa sen, että tuntee klassisen äänilevymusiikin tai suomalaisen yleisurheiluhistorian läpikotaisin, tai että prosessointinopeus, kielellis-looginen ajattelu, luku- ja päässälaskunopeus ovat tutkitusti huippuluokkaa?

4. Omat erikoistaidot esiin. Omalla ajalla, omasta mielenkiinnosta hankitusta osaamisesta voi olla yllättävää hyötyä työnhaussa.

Taitaakin siis kuulua edellisen kategorian osaaminen tähän sarjaan, paitsi ne kuolleet ja kuopatut tietojärjestelmät.

5. CV internetiin. Ansioluettelon voi laittaa internetiin potentiaalisten työnantajien nähtäväksi esimerkiksi tekemällä profiilin LinkedIn-verkostoitumispalveluun tai laatimalla ansioluettelon TE-toimiston CV-nettiin. Molemmissa työnantajat voivat käydä katsomassa potentiaalisten työntekijöiden ansioluetteloita ja LinkedIn:issä voi verkostoitua esimerkiksi tuttavien ja kollegojen kanssa työn merkeissä.

Tähän on kulunut niin paljon kahvia ja tupakkia, ja tulos on ollut nolla, niin että kai sitä seeveetä voisi viilata vielä tsiljoonannen rekrytointikonsulentin kanssa vieläkin paremmaksi. Tai ainakin jotakin niistä kuudesta versiostani.

6. Opiskele uusi ammatti. 

Ensimmäinen hyvä neuvo! Näin harkitsenkin tekeväni.

7. Taitojen kartutus itseopiskelulla. Erilaiset itseopiskeluun soveltuvat verkkokurssit ovat nykyisin internetin avulla kaikkien saatavilla. Ilmaisia verkkokursseja löytyy, varsinkin englanninkielentaitoisille, alalta kuin alalta. Sivutoimisesti ja edullisesti voi opiskella myös esimerkiksi kansalaisopistossa tai avoimessa yliopistossa sekä kirjastoja hyödyntäen.

Tätä pitäisi avata enemmän, Mitä pitäisi opiskella? 

8. Itsensä työllistäminen. Yrittäjäksi ryhtyminen ja omasta työllisyydestään huolehtiminen on hyvä vaihtoehto. Työuralta on saattanut kertyä asiantuntemusta tai taitoja, joita voi myydä eteenpäin yrittäjänä. Uuden alan haltuunotto ja yrittäjäksi ryhtyminen on myös mahdollista. Apua ja tietoutta yrittäjyydestä saa esimerkiksi TE-toimistosta.

Hyvästä tiedä, mutta se alkaa kohta olemaan ainut vaihtoehto. "Ota vuoteesi ja kävele". Näin teinkin talvella 2004, jolloin TE-toimisto suoranaisesti työnsi minut NYP-uusyrityskeskuksen neuvojan kautta ottamaan pankkilainaa, perustamaan toiminimen ja hups, näin olinkin pois rumentamasta tilastoja, Velat sain maksettua vuonna 2012 vai oliko se 2013. Vahingosta en ainakaan viisastunut, sillä tämä alkaa olemaan kohta taas potentiaalinen vaihtoehto. 

Iltiksen jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Työttömät tohtorit kilpailukykyä pelastamassa

Ihmettelen, miten oman alansa korkeasti koulutettujen asiantuntijoiden irtisanominen pienentää työttömyyttä. Miten yliopistolla ja ehkä vain siellä uraa tehnyt "tuotteistaa" osaamisensa? Minne? 

Toki akateeminen tutkija on useimmissa tapauksissa hakemisen ekspertti, hänhän on tottunut hallinnoimaan hakemuksia ja apurahoja. 

Kilpailukyvystä ja innovaatioista en tässä puhu mitään, sillä ne on jo heitetty romukoppaan, se osa, joka ei ole aivovuotanut sivistysvaltioihin, vieden projektirahoituksensa ja tutkimusryhmänsä mukanaan esimerkiksi Norjaan. 

Verotus vähentää porvarillisen katsantokannan mukaan innovatiivisuutta, joten akateeminen tutkija, jonka palkasta edes osa maksetaan verovaroista, on tällä logiikalla vähemmän innovatiivinen kuin vaikkapa sataprosenttisesti säätiön apurahalla eläjä, koska hän on loisija, eikä loisijan tarvitse innovoida kun on leipä niin leveä ja askel keveä. Verotus onkin pahasta, ja kaikki, joiden palkat maksetaan edes osittain verovaroista, ovatkin tietystikin loisia.

Yliopistojen irtisanomiset ovat varmaan myös reiluja: on jo aikakin, että akateemisten asiantuntijoiden työttömyys saadaan ajantasaistettua muiden alojen tasalle.

Mikä on aikuinen?

Kuka on aikuinen? Mistä tunnistaa aikuisen? Aikuisuus on rooli, tiettyjen yhteiskunnallisten tehtävien suorittamista, suhde toiseen (lapseen, instituutioon, tasa-arvoinen suhde toiseen aikuiseen), ei-laadullinen määre. Aikuisen kanssa ei voi ryhtyä tasaveroiseen suhteeseen kuin toinen aikuinen, oli tämä sitten talossa, puutarhassa tai tehtaassa. Työelämä, tuottavuus, edesvastuullisuus vaativat aikuista, ja siksi aikuisen roolia voi toimittaa 19-, jopa 17-vuotias ”mies”. Lapselle aikuisesta käy kuka tahansa täysikasvuinen, ja kaikki aikuiset ovat mittaamattoman vanhoja; esimerkiksi puolisoni oli luonnehtinut alle kouluikäisenä isänsä täyttävän ”ehkä jotain noin 85”.

Koulutuksen pidentyminen lienee keskeisin syy aikuisuuden pitkittymiseen. Esimerkiksi oman sukupolveni vanhemmille oli normi perustaa perhe 17-21 vuotiaina. Nyt vastaavassa tilanteessa ollaan 35-40 -vuotiaina, jos silloinkaan.

Itse joskus olen käyttänyt aikuisuuden määritelmänä sitä, että on historiallista perspektiiviä, ainakin osaa sijoittaa itsensä jatkumolle (vaikka eivät kaikki osaa: paras ystäväni hahmottaa ajan tunnelmakuvina, ei vuosilukuina). Tajusin vuonna 1997, että syntymästäni oli siihen hetkeen sama aika kuin II maailmansodan loppuun, Sota tuntui joltakin, joka kuului sellaiseen aikaan, joka ei voisi kuulua siihen todellisuuteen ja maailmaan, jota minä elin, mutta vuonna 1997 ymmärsin, että ei se niin kaukana ollut. 

Minä ryhdyin aikuiseksi viimeistään palattuani avioeron jälkeen Suomeen, 39-vuotiaana. Silloin en enää voinut paeta kenenkään selän taakse. Elämäni piti konstruoida uudestaan, eikä sitä voinut tehdä kukaan muu kuin minä itse. Vain minä saatoin päättää, mitä asioita edellisestä elämästäni valitsin mukaan uuteen elämääni ja mitä heittäisin pois sen muuttokuormani osan mukana, jota olin raahannut Norjaan asti niihin päiviin. Päätin ryhtyä aikuiseksi, koska minun piti, ja sitä minulta vaadittiin. Tähän myötävaikuttivat oleellisesti eräät merkkipaalut, ulkoiset aikuistumisen merkit: asuntolaina, avioliitto, ulkomailla asuminen ja lapsi. Jos ei mitenkään muuten, niin viimeistään lapsi vaatii aikuisen: oma lapsi vaatii kasvaakseen, että hänen vanhempansa ovat aikuisia. 

Tämä kirjoitus on osana kasvatustieteen johdantokurssille palauttamaani oppimispäiväkirjaa.

Yhdistettäisiinkö päivä- ja vanhustenhoito?

Isovanhemmat ovat mahtava asia olemassa! Minulla oli onneksi lapsuudessani kaksi mummolaa, joista toisessa oli vielä pappakin. Yhdessä mummolassa opin rakastamaan sienestystä ja marjastusta, vaikka Vendla-mummoni mukaan "myrkkytatteja on niin että livettää", ja toiseen taas kokoontui koko vielä silloin väleissä ja elossa ollut osa äitinipuoleista sukua, mukaanlukien paras lapsuudenystäväni, melkein samanikäinen serkkuni. 

Kun minusta tuli isä vähän yli seitsemän vuotta sitten, arvostan suuresti omaa isääni, joka arvostaa ainakin kahta ensimmäistä - ja edelleen ainoita - lapsenlapsiaan niin että haluaa kutsua pojanpoikaansa aika ajoin yökylään. Heillä on perinteenä käydä Eläinmuseossa. Omaa tyttöä hän ei saanut, mutta pojantyttären synnyttyä häntä ei ole tarvinnut erikseen houkutella vierailemaan Helsingistä Porvooseen. Mikä on pelkästään hyvä asia. 

Näkemässäni videossa esitetään amerikkalainen malli, jossa päiväkoti on sijoitettu vanhainkotiin. Ja tässä voittavat kaikki: lapset saavat lisäresurssikseen ihmisiä, joilla on heille aikaa. Vaikka en haluaisikaan puhua ihmisistä resursseina, sillä he ovat ihmisiä, eivät resursseja. Eikä kaikilla sitäpaitsi ole omia isovanhempia. Nämä sukupolvien kohtaamiset ovat molemmille osapuolille antoisia; poikani muistaa vieläkin, kun hänen norjalaisessa päiväkodissaan vieraili pari-kolme vuotta sitten yli yhdeksänkymppinen nainen kertomassa tarinoita omasta elämästään, ollen selvästi ylpeä siitä, että on tavannut niin iäkkään ihmisen. Ja lasten elämänjano tarttuu vanhoihinkin: tähän kirjoitukseen linkkaamassani videossa kohdassa 1 min 43 sek on liikuttavaa katsella, kuinka vanha mies herkistyy puhuessaan lapsista. 

Ihana idea siis. Mutta toisaalta tämän idean levittämisen kanssa pitää olla varovainen, ettei hallitus vain keksi lyödä kaksi kärpästä, ja kaventaa tai jopa lopettaa (subjektiivisen) päivähoidon ja lykätä lapset vanhusten hoidettaviksi. Tämä olisi aivan loogista, sillä jo viime laman ajoista kolmatta sektoria on haluttu "voimaannuttaa" (vasemmistonkin hyväksymää termiä käyttäen) sälyttämällä sille julkisen sektorin aiemmin hoitamia tehtäviä. 

Nykyhallituksen kanssa ei tarvitse rakennella olkiukkoja, sillä he tekevät sen ihan itse, alkaen puuhailuistaan kaventaa subjektiivista päivähoito-oikeutta ja korvata koululaisten iltapäivätoiminta vapaaehtoisten ohjaamalla kerhotoiminnalla. Ihana ajatus sinänsä lisätä vanhusten ja lasten kanssakäymistä, mutta en haluaisi hirveästi lähteä tinkimään lasten päivähoidon tasostakaan.

Keppiä, vaan ei porkkanaa.

Aika moni nyt valituista kansanedustajista olisi valmis lyhentämään ansiopäivärahakautta ilman ensimmäistäkään ehdotusta, minne työttömät sitten laitettaisiin. Keppiä on tarjolla, mutta ei porkkanaa.

Yhtenä suosittuna perusteena tälle on käytetty sitä, että tilastojen mukaan työllistymisessä tapahtuu piikki juuri ennen ansiopäivärahakauden loppumista. Tietysti tapahtuu, kun rahat loppuvat. Siitä ilmeisesti viis, mitä tämä työllistyminen on, tuleeko sillä toimeen tai vastaako se osaamista tai intressejä tai onko kyseinen työ mitenkään yhdistettävissä esimerkiksi perhelogistiikkaan, kuten päiväkotimatkoihin. Pakko on paras pakkotyöllistäjä.

Niin, niistä lisätyöpaikoista, minne työttömät pitäisi saada sullottua? Tiedän Norjasta, että energiateollisuuden spinoffit  - mukaanlukien sijoitussektori - tällä hetkellä paljolti pitävät Norjaa pystyssä ja maassa lähes täystyöllisyyttä, niin että ei biotalouden varaan laskeminen aivan haihattelua ole. Edelleenkään kuitenkaan ihan kaikkia työnhakijoita ei sinne saada sullottua.

Olen sen verran vasemmistolainen, että vierastan erilaisia etuseteleitä, mutta toki voisi pohtia, jos ansiopäivärahasta osa voitaisiin korvamerkitä eräänlaiseksi vanhemman työntekijän sanssikortiksi madaltamaan työllistämisen kynnystä.

Ainakin vihreistä joillakin epäilen tällä kepin käytöllä taustamotiivina olevan ammattiyhdistysten vierastamisen. Tämä vierastaminen johtunee siitä, että meikäläisissä ns. epätyypilliset työsuhteet ovat tyypillisiä, kun taas ammattiyhdistyksissä ne ovat epätyypillisiä. Eivät ammattiyhdistykset kuitenkaan ole vihollisia. Ilman ammattiyhdistykseni juristia minulla olisi erinäissäkin työsopimuksissani ollut epäselvyys jäänyt tulkitsematta, ja paikalliset luottamusmieheni jääneet ilman tukea.

Ja jos ammattiyhdistykset olisivat vihollisia, vihollisiinhan kannattaa liittyä, jolloin epätyypillisistä tulisi tyypillisiä. Me vihreäthän olemme muuten erinomaisia saamaan asioita ulos marginaalista, miksi emme tässä?

Jos ansiopäivärahaan halutaan koskea tasa-arvosyistä, jotta etuoikeutetut saataisiin pudotettua yhtä alas kuin ne hölmöt, jotka eivät kuulu omasta vapaasta typeryydestään ammattiliittoihin, tämäkin on yleisen vihreän tasa-arvostrategian vastaista. Yleensähän me pyrimme suorittamaan lähtökohtien tasaamisen nostamalla alimmassa kuopassa olijat.

Sosiaaliturvan myytit

Norjalainen sosiaalilääketieteen professori Steinar Krokstad purkaa kolumnissaan yksi kerrallaan sosiaaliavustuksiin liitettyjä virheellisiä uskomuksia. Niitä uskomuksia halutaan siihen liittää, koska kyse on kustannuksista, ja kustannukset ovat pahasta. Kuitenkaan eivät etuudet ole ongelma, myytit ovat, toteaa Krokstad. Tarkastelen myyttejä seuraavaksi yksi kerrallaan (käännös norjasta suomeen omani):

1. Että NAV (Kela) päättäisi, ketkä ovat töissä ja ketkä saavat avustuksia. Esimerkiksi ansiosidonnaisen suuruus vaihtelee suuresti yksilön tulojen perusteella, ja Kelalla ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Kela ei myöskään voi työmarkkinoille mitään.

2. Että etuuksiensaajia olisi poikkeuksellisen paljon. Norjassa heitä on suhdanteesta riippuen 10-12%. Suomessa lienee toki jonkin verran enemmän, Norjahan on hiihdon lisäksi maailmanmestari työllisyydessä, tai ainakin suunnilleen.

3. Että sairauspoissaolojen määrä olisi kasvanut (esimerkiksi sen myötä, kun maksimissaan 3 päivän sairauspoissaoloja ei tarvitse ilmoittaa useimmille työnantajille). Mikään ei osoita, että lyhyiden sairauspoissaolojen määrä olisi kasvanut, eikä sairauspoissaolojen yleensäkään; Norjassa sairauspäivien osuus työpäivistä oli vuonna 2005 6,9%, vuoden 2013 ensimmäisellä neljänneksellä 6,3%.  Korkeammat poissaolomäärät jollakin työpaikalla johtuvat siitä, että riskiryhmät ovat ko. työpaikoilla yliedustettuina tai sitten siitä, että kyseisellä työpaikalla on esimerkiksi paikallisia (työ)ilmapiiriongelmia.

4. Että kohta melkein kaikki nuoret aikuiset eläisivät toimeentulotuella, senkin työnvieroksujat. Norjassa toimeentulotukea (uføretrygd) sai vuonna 2005 1,5%, 9 vuotta myöhemmin 1,8%. Osuus on siis kyllä lisääntynyt, ei kuitenkaan siinä määrin että voitaisiin puhua nuorista työnvieroksujista massailmiönä. Lisäksi tilasto osoittaa, että toimeentulotuen saajista ikäryhmä 18-29 muodostaa 3,4% kun taas eläkettä odottavien ikäryhmä 60-67 muodostaa heistä 40%.

5. Että työ olisi terveellistä ja sellaisena suositeltavaa ja moraalinen imperatiivi: sano tämä kaikille heille, joille työ ei ole terveellistä, tai heille, joita kiusataan töissä.

6. Että sairausloma altistaisi syrjäytymiseen työelämästä. Sairausloma kertoo sairaudesta, ei syrjäytymisestä.

7. Että toimeentulotukikustannukset kaataisivat kansantalouden. Jos jokin etuus sen kaataa, niin väestön vanhenemisesta johtuva eläkepommi.

8. Että toimeentulotukea saa (liian) helposti. Jokainen, joka joskus on hakenut sitä, tietää, miten paljon dokumentteja ensimmäiseen toimeentulotukihakemukseen pitää hankkia, puhumattakaan siitä, että kaikki, etenkään maahanmuuttajat, eivät suoriudu prosessista, koska jo sanan "toimeentulotukihakemus" ymmärtäminen on niin hankalaa, väittävät jotkut mitä hyvänsä.

9. Että toimeentulotuen saajien määrä olisi kasvanut. Määrällisesti kyllä lievästi, mutta suhteutettuna työvoiman ulkopuolella olevan väestön määrään se on pienentynyt.

10. Että "avokätiset" etuudet johtaisivat siihen, että etuudensaajia olisi köyhiä maita enemmän, ja ne jopa kenties olisivat jokin vetovoimatekijä muuttaa maahan. Se, että Pohjoismaissa useampi nauttii hyvinvointivaltion etuuksista kuin köyhemmissä maissa, on osoitus siitä, että meillä työelämä tuottaa sairaita ihmisiä. Suomeksi sanottuna: vaikka köyhemmissä maissa usein työskennellään meitä enemmän ja huonommalla palkalla, meillä työelämä tuottaa pahoinvointia ja pitkällinen pahoinvointi tuottaa raakkeja. Työelämä on siinä mielessä armoton, että se hyväksyy vain priimatyöntekijät, jotka se rikkoo, ja osatyökykyisten osaamista se ei osaa hyödyntää.

Nämä myytit valitettavasti elävät omaa elämäänsä, ja ne ohjaavat myös poliittisia päätöksiä. Tietenkin juttu pitää soveltaa Suomeen: meillä on Norjaa matalampi työllisyys ja ei ihan niin korkea elintaso, mutta artikkeli näyttää kuitenkin tendenssejä, jotka soveltuvat ainakin pohjoismaisiin hyvinvointivaltioihin.

Norjankielisen artikkelin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Norjassa mekin olemme mamuja

Facebook-ryhmässä "Norjassa rantautuneet suomalaiset" esitettiin seuraava keskustelunavaus:

"Ottaako teillä mamuina silmään tuo suomalaisten suhtautuminen maahanmuuttajiin? Mua se on alkanu häiritä. Järkyttävää. Siellon suomessa nyt kai 4% vai peräti 3% maahanmuuttajia kun esim Norjassa on 13%. Onko se se perisynti kansan vitsaus kateus joka tuon vihan saa aikaan?"

Tämä avaus sai hyvin kirjavaa vastakaikua. Onneksi kerrankin tuli myös sitä ns. maahanmuuttokriitikoiden peräänkuuluttamaa asiallista keskustelua, mutta valitettavan paljon myös tällaista, joka osoittaa, että läheskään kaikki eivät osaa lukea, kun eivät yrittäneetkään vastata kysymykseen, vaan sen sijaan tyytyivät toistamaan omaa propagandaansa:

"on vähän eri asia onko kyseessä raiskaajasomalimamu vai norjaan työn perässä muuttanu kantasuomalaismamu"

"muslimiroskasakki ja työtä tekevät ateistit/tapakristityt valkoihoset on vähän eri asia!"

"kyllä, pelkään tosi paljon pohjoismaiden uppoamista! kohta on terrori-iskut arkipäivää täällä ja minareettitornit nousee joka kaupunkiin"

"eurooppa siirtyy takaisin keskiajalle islamin leviämisen myötä."

"Helsingin yliopiston oikeuspoliittisen tutkimusryhmän 2014 valmistuneen raportin mukaan Aasiasta tulleet maahanmuuttajat työllistyvät, mutta afrikasta ja Lähi-Idästä tulleet eivät. Lisäksi jälkimäiset raiskaavat 17 kertaa niin paljon kuin kantaväestö ja ryöstelevät 7-kertaisesti."

"ootko miettiny että miksi sieltä afrikasta tulee enimmäikseen terveitä 20-30 vuotiaita miehiä tänne? miksi neekerinaisia näkee niin vähän? tai vanhuksia? eli nuoret sotilaskelpoiset miehet karkaa paskaa elintasoa maailman parhaan sosiaalituen piiriin lusmuilee"

"varmaan tykkäät imeä mustaa lekaa kovasti"

"ei jaksa olla tippaakaan asiallinen enää tässä kohti"

"Mielestäni on naivistista olla näkemättä sitä uhkaa, jonka islaminuskon leviäminen tänne aiheuttaa. Heillähän on Koraanin mukaan päämäränä valloittaa maailma ja käännyttää kaikki, jos ei hyvällä, niin sitten pahalla. Puhuttamakaan naisten alistamisesta. Pelkohan ihmiset saa reagoimaan. Tosin en ymmärrä väkivaltaista rasistista toimintaa, mutta on typerää ottaa pakolaisia aivan liikaa."

"Niin siitähän on siis se legenda, että muslimien päämaja pohjoisessa on täällä Norjassa ja ne saa ihan rauhassa häärätä..."

"Norjalaiset käy aivan samanlaista keskustelua aiheesta kuin suomalaiset. Jos seuraa hieman nettikommentointia niin huomaa sen hyvin. Ymmärrän täysin raivon koska monesti se mamu saa kaikki tuet. Esim. Kultapaikat hampaisiin, koska se on tapana heillä kotimaassa. Kun taas suomalainen joutuu anomaan ja silti jää ilman. Näitä juttuja on paljon ja se ärsyttää ihmisiä. Itse olen tietyistä syistä ollut hyvinkin lähellä seuraamassa ja kuulemassa miten mamu kertoo miten suomalainen elää väärin ja naureskelee kun mamuja hyysätään. En sanoisi olevani rasisti mutta onko se oikein että suomen vanhukset kituvat määrärahojen puuttuessa, mutta otetaan lisää esim. Somaleita elämään sosiaalitukien varassa. Suomessa somalit on suurin ongelma koska eivät liiku kuin omiensa kanssa, eivät osaa monesti lukea eikä kirjoittaa tullessaan. Eivätkä halua oppia. Eräs somali antoi haastattelun lehteen ja kertoi että heille opetetaan jo kotimaassa mihin tukiin ovat oikeutettuja ja he tuntevat nämä lait jo tullessaan Suomeen, paremmin kuin suomalaiset. Suomessa on ehkä vain muutama prosentti mamuja(on lyhenne maahanmuuttajasta) mutta kun ne ovat pääasiassa Helsingissä niin se tuntuu paljolta. Myös islamin leviäminen lieveilmiöineen kyllä pistää miettimään. He kun haluavat muuttaa kaiken. Viimeisimpänä poistaisivat juhannuksen heidän uskontoaan loukkaavana. Olen itse sitä mieltä että maassa maan tavalla."

Että sillä lailla asian vierestä mentiin. Suosittelen blogini lukijaa palaamaan alussa esitettyyn kysymykseen, josta virinneessä keskusteluketjussa nämäkin puheenvuorot esitettiin. Keskusteluketju onnistui paljastamaan enemmän suomalaisten rasismista kuin mitä kysyjä varmaan toivoikaan yrittäessään viritellä keskustelua aiheesta, ja saadessaan siitä vierestä.

Sitten yksi keskustelija yritteli puolustautua, että eikö ole oikeutta omiin mielipiteisiin ilman että heti leimataan rasistiksi. No, kyllä on. Onko toisten mielipiteiden kriitikitön levittely sitten mielipiteenilmaus? Mielipide on minun nähdäkseni omaan, kriittiseen ajatteluun perustuva käsitys, ja kriittinen ajattelu ei tarkoita pelkkien negatiivisten huhujen levittelyä vaan kriittistä suhtautumista niihin huhuihin.

Menee ehkä vähän asian vierestä, mutta pakolaisia olivat karjalaisetkin, ihan vähän aikaa sitten. Ja Norjassa me olemme mamuja.

Linkkasin tämän bloggaukseni otsikkoon yhden linkin, joka tähän keskusteluun ns. todistusaineistoksi linkattiin. Minä en oikein jaksaisi tuollaista.