Liityntäpyöräilyä tulisi helpottaa, ei vaikeuttaa

Asioin nykyään etätyöläisenä säännöllisen harvakseltaan Helsingissä. Pääkaupunkiseudun sisäisiin siirtymiin polkupyörä on yliveto väline; sillä ohittaa ruuhkat, säästää kukkaroa kun ei tarvitse ostaa HSL-lippuja, ilmasto ja kunto kiittävät. 

Onnibus ei kuitenkaan vaikuta olevan samaa mieltä. Luulin, että palvelun ehdot pysyisivät samoina, kun oranssivalkoisiin onnikoihin lätkäistiin Onnibussin nimikyltti, mutta vieläpä mitä; kun Porvoon Liikenne päästi fillarin kyytiin vitosella, Onnibus nyhtää pyörän mukana kuljettamisesta kympin. Ei tarvitse kovin hyvää matikannumeroa ratkaistakseen, että edestakainen kustannus onkin kaksi kymppiä.

Aiemmin otin joskus matkaan myös lapselle pyörän Helsingin-bussiin. Nyt kustannus on jo sitä luokkaa, että pitänee kai kaivaa alppitorvi naftaliinista, rauhanmiehen, ja ajaa ajokortti.

Tarkoitus ehkä onkin, että matkustavainen siirtyy kokonaan munamankeloimaan. Onneksi pääkaupunkiin on kohta jo katkeamaton pyörätie koko matkalla! 

 

Toivoa sopii, että jatkossa pääkaupunkiseudun bussiliikenteen järjestävä taho tukee liityntäpyöräilyä. Ja tämä kannattaisi laittaa myös ehdoksi seuraavaan joukkoliikenteen kilpailutuskierrokseen.

Kirjoitus julkaistiin Uusimaassa 31.8.2022

Ja Savonlinja sammutti valot

Porvoolaisena, Helsingissä aika ajoin sukkuloivana ei niin huippuosaajana mutta kuitenkin, olen nauttinut Onnibus Oy:n lisääntyvän tarjonnan aikaansaamasta hintakilpailukyvystä, kun kuukausilipun hinta on romantanut 1/6 nettopalkastani 1/23 osaan nettopalkastani. Toki olisi pitänyt ymmärtää, että tällaisessa tarjouksessa on koira haudattuna. Tämä paljastuikin siinä vaiheessa kun koko toimialan romuksi kilpaillut Onnibus Oy kilpaili itsensä ulos markkinoilta, jotka se avasi.

Yksi Helsingistä Porvooseen muuttanut tuttavani joutui toteamaan, että hän joutuu etsimään itselleen uuden työn, kun Porvoosta Loviisaan kulkevien vuorojen tarjonta romahti puoleen, ja toiselta tuttavaltani katosi mahdollisuus kutsua Elimäessä asuvia (autottomia) vanhempiaan lapsenvahdeiksi.

Olisi kiinnostava kuulla Työ-ja elinkeinoministeriön horjuva mutta muutenkin jo vanhastaan säännönmukaisesti työnhakijan tappioksi horjahteleva tulkinta muuttuvista työssäkäyntialueen rajoista. Jos Porvoonkin peräänkuuluttama ns. "huippuosaaja" (jollaisia usein asuu korkeakoulukaupungeissa, joissa ei suhteellisen kattavan joukkoliikennetarjonnan takia tarvitse aina mitenkään välttämättä ajokorttia) sattuu törmäämään sellaiseen markkinatilanteeseen, jossa hän joutuu toteamaan työssäkäynnin muuttuvan mahdottomaksi joukkoliikenneyhteyden lakkauttamisen takia, kuka on tähän työttömyyteen syypää? Pitääkö ajokortittoman työttömän ajaa velaksi (ja kuka sitä velkaa myöntää paitsi sellainen paljon haukuttu pikavippifirma) ajokortti ja ostaa auto, vai pakata kimpsunsa ja muuttaa sellaiseen kaupunkiin, joka ei vielä ole sammuttanut valojaan ulkoistamalla koko joukkoliikennetoimensa kaupallisille toimijoille?

Michael Perukangas

Lähetin tämän kirjoituksen Uusimaa-lehden mielipidepalstalle, jossa se julkaistiin perjantaina 23.11. 

Hutkinnasta tutkintaan

Minua on joskus arvosteltu siitä, että bloggaukseni ovat kuin oksennuksia: ne eivät pyrikään yleensä olemaan mitään tutkivaa journalismia, vaan pikemminkin hutkivaa. Nyt olen hutkinut tarpeeksi. Vaikuttamista en koskaan täysin jätä itseäni kiinnostavissa asioissa, mutta juuri nyt poliittisessa ja muussa kansalaisvaikuttamisessa takki on tyhjä. Minusta tuntuu, että olen sanonut kaiken. Ainakaan mitään uutta ilmaistavaa ideaa minulla ei tällä hetkellä ole esittää ilman että toistaisin itseäni, eikä se ole kellekään kiinnostavaa, saati informatiivista, hyödyllisyydestä puhumattakaan.

Toinen asia, mistä bloggaamistani on arvosteltu, on sen aihepiirien sekavuus. Blogi toki onkin nettipäiväkirja, ääneen niiden asioiden ajattelua, jotka kulloinkin ovat askarruttaneet. Lukijalle, joka kuvittelisi löytävänsä sieltä jotakin tiettyä, saattaa pettyä. Jos etsii esimerkiksi porvoolaista eks-wannabe-poliitikkoa, saattaa pettyä, kun se on kietoutunut sinne sudeettihelsinkiläisen työmatkasukkuloijan, juoksuharrastajan, metsänsuojelijan ja musiikinrakastajan sekaan.

Sain muutamia viikkoja sitten ainakin omasta mielestäni kuningasidean. Kuningasidea se on siksi, että sitä oli pakko lähteä toteuttamaan. Idean minulle antoivat edesmennyt Mahler-guru Tony Duggan, jonka Mahler-levytysten katsaus löytyy tämän blogin linkkipalkista, sekä läheinen ystäväni, jonka kanssa puolileikillämme olemme perustelleet Helsinki-Porvoo Bruckner-Mahler -sosieteettia jo hyvän aikaa.

Kuningasideani on täyttää aukko. Vaikka musiikkijulkaisemisen kieli onkin englanti, myös minulle, niin suomeksi ei ole saatavilla katsausta Mahlerin sinfonioiden levytyksistä. Toki tiedän, että tämä kielirajaus rajoittaa lukijakunnan hyvinkin pieneksi, mutta koska kyse on elämäntyöhön rinnasteisesta suurprojektista, niin panen toivoni siihen, että kyllä tämä materiaali antaa vastaisillekin Mahler-kuuntelijoiden sukupolville aineksia, ja miksei antaisi, onhan Mahler uusi Beethoven. Musiikkitiedettä en muodollisesti ole opiskellut, mutta systemaattinen tutkijanote miltei mihin tahansa on minulle kuitenkin kaikkein antoisin ja lopultakin kaikkein omin toimintatapa, ajoittaisesta aktivismilla flirttailusta huolimatta.

Haluan samalla todistaa itselleni, että pitkäjänteinen ja määrätietoinen työskentely on minulle mahdollista. Vuosikymmenien aikana olen eri kausina syventynyt monenlaisiin asioihin, suomalaisesta yleisurheilusta Mongoliaan ja pussihukkiin. Tämän aihepiirin tunnen kuitenkin kaikkein parhaiten, joten olisi synti jättää tämä sauma käyttämättä.

Jokainen blogejani useamman kuin kerran lukenut on huomannut, etteivät ne ole mitään työnäytteitä, vaan pikemminkin niitä voidaan tulkita jopa dismeriitteinä. Usein niistä välittynee kriittisen journalismin sijasta kaiken mahdollisen kritisointi. Usein niissä ei rakenneta mitään, vaan pikemminkin rikotaan. En tällä hetkellä laskisi niin paljoa oman rakentavan panokseni pariin muilla kentillä, joten panostan toistaiseksi tähän.

Säilytän tämänkin blogini varaventtiilinä siltä varalta jos vuotaa yli. Ja kun. Mahler-blogi kanavoinee toimintatarmoni pääasiallisesti johonkin rakentavampaan ja systemaattisempaan, joten julkaisutoimintani tällä alustalla tulee harvenemaan, olisihan se kaikki pois Mahler-blogiin käytettävän taustatutkimuksen vaatimasta ajasta ja henkisestä energiasta.

Käyn siis lävitse Tony Dugganin esimerkin viitoittamana Gustav Mahlerin teosten levytyksiä. Ainakin aloitan tutkimukseni niistä. Lanseeraan blogini vasta kun olen jaksanut toimittaa yhden laitoksen kaikista Mahlerin sinfonioista, tai siedettävään kuntoon edes yhden sinfonian. Aloitin neljännestä sinfoniasta, sillä siitä aloitin neljännesvuosisata sitten matkani Mahlerin parissa, ja neljäs sinfonia on ajankohtaistunut elämässäni jälleen. Mainittu ystäväni tullee jossakin muodossa kontribuoimaan tähän julkaisuun, mutta aika näyttää, tapahtuuko tämä esimerkiksi kuvien, teosesittelyjen, subjektiivisen reseptiotarinan kautta vai omaa luentaani reflektoimalla.

Lanseerausta saadaan vielä odottaa, mutta joidenkin aikojen päästä saatavilla on koko maailman laajin Mahler-levytysten katsaus.

Ruuhkavuodet, elämän parasta aikaa?

Suomalaisessa sosiologiassa on vahva perinne onnellisuustutkimuksesta. Sen avainkäsite on "onnellisuusmuuri": muille esitettävästä roolista, että mulla menee hyvin. Tämän ilmentymiä ovat mm. se, että kansainvälisissä onnellisuustutkimuksissa suomalaiset yleensä rankkeeraavat kärkisijoille, ja se, että miltei jokainen haastateltava väittää elävänsä elämänsä parasta aikaa. Vain vanhat ihmiset kehtaavat olla siinä mielessä kiittämättömiä ja piut paltata onnellisuusmuureista, että he katsovat taakse, väittäen tavallisesti ns. ruuhkavuosia elämän onnellisimmiksi. Tiedä häntä. He eivät enää juokse pakenevien työpaikkojen ja tyttöystävien perässä, joten heillä on varaa olla rehellisiä.

Ruuhkavuosina ajankäyttö hahmottuu paljolti työn - tai sen puutteen - ympärille, ja omia rakkaita ehditään juuri yöpussaamaan, ja hyvässä tapauksessa ehditään juuri tarkistamaan, onko isompi lapsi muistanut ottaa repusta sen aamupäivästä asti muhineen urheilupyyhkeen. Jos tämän priorisointivamman voisi jotenkin oikeuttaa, niin hyvä. Minä taisin voida oikeuttaa sen viimeksi joskus vuonna 2010.

Ruuhkavuosina omista harrastuksista ollaan luovuttu, jotta ehdittäisiin peitellä lapset sänkyyn. Ja ei se polvikaan sitäpaitsi kestä lenkkeilyä, ja politiikka ja muu aktivismi on taputeltu turhauttavana. Ruuhkavuosiin kuuluu omasta itsestä luopuminen, ja tämä strategia edellyttää toimiakseen arvon kieltämistä: politiikka on rikki, ja polvi on rikki.

Ruuhkavuosina päässä on ruuhkaa, liiallisten organisaatiomuutosten ja salasalavaihdosten aiheuttamaa kitkaa, minkä ansiosta aivot eivät enää niin joustavasti absorboi kaikenlaisia Winha-salasanoja, ja jopa lapsen joulujuhla saattaa unohtua sukkuloidessa.

On tässä jotain eittämättä saavutettukin. Uusia elämyksiä harrastuksien parissa saa aina harvemmin, ja uusia ihmisiäkään ei oikein tapaa, hyvä kun tapaa ihmisiä ylipäätään, mutta ainakin nyt tunnistaa sen, mikä on todella arvokasta. Minun tapauksessani sitä ovat perhe, luonto, juoksu, musiikki ja muut ruuhkavuosia elävät ystävät, jotka on siroteltu ympäri Uuttamaata kuin hernepyssyllä ikään ja joita näkee kolmasti vuodessa.

Ei yhtiöittämisille!

Ei julkisten palveluiden yhtiöittämisille!

Palvelut ovat myös työpaikkoja!

Ei työehtojen polkumyynnille!

Tukipalveluilla keinottelun on loputtava!

Hallitus, KiKy ja SoTe nurin!

Miksi aina työntekijän on joustettava?

Olen matalapalkkainen sukkuloiva perheenisä, HUS:illa mukautetussa toimenkuvassa tekstinkäsittelijänä, ja ne työt ovat loppumassa kun palvelu ostetaan liikelaitokselta. Kunto riittää ja kantti kestää. Pidän sinunkin puoltasi!

Minua voi äänestää JHL:n edustajistovaaleissa pääkaupunkiseudun vaalipiirissä, joka kattaa HUS-alueen (eli Uudellamaalla). 

#näissäkengissä #jhlvasemmisto

Mikä on kunnallisvaaleissa minulle tärkeää?

Nyt kun itse olen päättänyt jättäytyä sivuun ehdokkuudesta kunnallisvaaleissa, sitäkin tarkemmalla silmällä teen valintani äänestäjänä. Tarkoitukseni olisi lähteä puhtaalta pöydältä, lukitsematta puoluetta etukäteen. Toki tämä avoimuuskin sulkee suurimman osan puolueista - ja ehdokkaista - pois, sillä enhän ole hylännyt omia arvojani. Näiden arvojen järjestys vain voi vaihdella elämäntilanteen mukaan.

Sosiaali- ja terveyspalveluista puhumisella minua on turha sumuttaa, sillä tiedän niistä jatkossa päätettävän ihan kaikkialla muualla paitsi kunnissa. Niinpä poliittisten paikallisjärjestöjen tehtäväksi paljolti tuleekin jäämään paikallissympäristön vaaliminen eri painotuksilla, jotkut kehittäisivät enemmän, toiset säilyttäisivät. Kunnallispolitiikassa tulevat aiempaa enemmän korostumaan myös koulutus- ja kulttuuripalvelut.

Lähtiessäni toistakymmentä vuotta sitten puoluepolitiikkaan, kaikki politiikka oli minulle kaupunkisuunnittelun jakojäännöstä, niitä muita sektoreita, jotka alistin sille, mikä mielestäni oli hyvää kaupunkia. Siihen kuuluivat lähiviheralueet, joukkoliikenne ja pyöräily ja yhdyskuntasuunnittelun piti tukea myös lähipalveluiden saavutettavuutta, ja päinvastoin. Näitä tavoitteita arvostan edelleenkin, eivät ne ole mihinkään hävinneet. Arvojärjestys saattaa kuitenkin olla toinen, ja se periytyy elämäntilanteestani.

Sinkulle voi olla tärkeää se, että lähistöllä on paljon elokuvateattereita, baareja ja lenkkireittejä, kun tällöin on aina vaarana joutua baanalle. Perheelliselle taas on suhteessa oleellisempaa se, että terveyskeskus, kaupat, mukaanlukien erikoiskaupat, kirjasto, uimahalli - mitä päivittäispalveluita kukin käyttää - sijaitsevat mahdollisimman hyvin päivittäislogistiikan varrella, ja minulle tämä päivittäislogistiikka tarkoittaa joukkoliikennettä ja lyhyillä matkoilla pyöräilyä ja apostolinkyytiä.

Suhteeni pitkäaikaisimpaan kotikaupunkiini Helsinkiin on tietyssä määrin säilyttävä, tämä ainakin osittain siksi että en asu siellä. Siksi minulle onkin keskeistä suositellessani helsinkiläisiä ehdokkaita, miten he suhtautuvat kaupunkisuunnitteluun, eritoten viheralueisiin. Nykyisessä kotikaupungissani minulle taas päivänpolttavinta ovat koulut, päiväkodit, terveyskeskukset, kirjasto ja uimahalli, siis peruspalvelut.

Arvostan sitä, että joku vaalii Porvoon maisemakulttuuria ja kaupunkikuvaa. Erittäin hyvä, että edes joku sen tekee, mutta en tee äänestysvalintaani näillä perusteilla, vaan etenen peruspalvelut edellä, semminkin kun en vain osaa nähdä Porvoonjoen nykyisellään jäsentymättömän länsirantapöheikön nauttivan ainakaan minun suojeluani, vaikka tiedän hyvin, että yhdyskuntarakenteen ja kaupunkikuvan "jäsentämisen" ja "jäsentymisen" voi usein myydä eniten tarjoavalle. Avoimet näkymät nauttivat kyllä suojeluani, jos näkymissä on jotain suojeltavaa: olen surrut sitä kun Töölönlahden alueen massoittaminen on katkaissut Kallion ja Eduskuntatalon välisen avoimen näkymän. Onneksi en tätä barbariaa kuitenkaan joudu katselemaan kovinkaan usein.

Toki sen verran ymmärrän yhdyskuntasuunnittelua, että ymmärrän palvelunäkökulmasta länsirannan Citymarkettiin liittyvät pelot. Pelkään itsekin länsirannan marketin sinetöivän varsinaisen keskustan tyhjentymisen kaupallisista palveluista, ja ei, länsiranta ei ole keskustaa vaikka jokiranta tupattaisiin täyteen taloja. Se ei ole keskustaa niin kauan kuin Helsingin bussit eivät pysähdy länsirannalla, eikä Näsi ole länsirantaa, ja työmatkasukkuloijalle - joita porvoolaisista on huomattava osa - joka vieläpä on perheellinen, arjen logistiikan toimivuus on kaiken a ja o, ja kaikki muut kysymykset alistuvat tälle. Jos ei massoittamalla kerrosneliömetrejä saada kaupunkia lisää Helsinkiin, niin ei saada Porvooseenkaan, vaikka kaikin mokomin Aleksanterinkaaren ja länsirannan lintupönttötalojen välin saisikin kaavoittaa hyvinkin tehokkaasti; tämä kaupunkikuvan nimissä, siis kaupunkimaisuuden. Porvoossa suojeltava kaupunkikuva sijaitsee joen itärannalla, ei lännessä.

Tämä pitkähkö johdanto toimikoon apologianani sille, miksi allekirjoitin Porvoon länsirannan jättimarketin vastaisen vetoomuksen, mutta en kuitenkaan sen perusteella tule tekemään äänestysvalintaani; en myöskään tule ratkaisemaan äänestyskäyttäytymistäni sillä perusteella, kuka lupaa rakennuttaa eniten talvipyöräiltävää fillaribaanaa.

Minun ääneni tulee saamaan ehdokas, joka kykenee vakuuttamaan minut siitä, että hän arvostaa peruspalveluita - kouluja, päiväkoteja, kirjastoa ja terveyskeskusta mutta myös kaupallisia peruspalveluita - ja pitää niiden laadukkuutta ja saavutettavuutta kunniassa. Tätä tavoitetta toki tukee myös keskustan pitäminen elävänä, mutta myös Kevätkummun, Huhtisten, Kamppulan ja niin edelleen. Ääneni tulee siis saamaan sellainen ehdokas, joka puolustaa perheille elintärkeitä peruspalveluita ja niiden saavutettavuutta.

Tämä saavutettavuus onkin sitten moniulotteinen kysymys. Saavutettavuus tarkoittaa ensinnäkin joukkoliikenteellä saavutettavuutta: sitä, että kouluun, päiväkotiin ja lääkäriin pääsee bussilla silloin kun se ei ole kävely- tai fillarimatkan päässä. Saavutettavuus on myös kustannuskysymys: peruspalveluiden käyttömaksuja, kuten päivähoito- ja poliklinikkamaksuja ei saa nostaa. Näistä seuraakin tarkennus edellä sanottuun: ääneni tulee saamaan sellainen ehdokas, joka lupaa puolustaa peruspalveluiden saavutettavuutta ja ymmärtää tämän saavutettavuuden mahdollisimman syvällisesti. Tämä rajaus ei jätä jäljelle kovinkaan montaa puoluetta: ääneni ei voi tulla menemään porvarilliselle ehdokkaalle. Nykyisestä elämänperspektiivistäni, joka painottaa peruspalveluita, ja alistaa kaiken niille, viihtyisä kaupunkiympäristökin on eräänlainen peruspalvelu, joka on kaikkien saavutettavissa, tai ainakin sen pitäisi olla.

Vähentääkö KiKy-sopimus kuntien verotuloja?

Oma ammattiliittoni JHL oli mukana kunta-alan pääsopijajärjestöjen kannanotossa, jossa ihmetellään väitteitä, joiden mukaan "kilpailukykysopimus" vähentäisi kuntien verotuloja, kun kuitenkin pääministeri Juha Sipilä on luvannut sen olevan kunnille kustannusneutraali.

Tätä on kuitenkin vaikea luvata, jos reaaliansiot laskevat lomarahaleikkauksen myötä. Lisäksi joku - esimerkiksi pitkää työmatkaa tekevä tai yksinhuoltaja - voi tulla päätyneeksi sellaiseen laskelmaan, että työajanpidennykset ovat hänelle mahdottomia, jolloin hänen on joko oma-aloitteisesti vaan ei vapaaehtoisesti lyhennettävä työaikaansa, jolloin hänen ansiotasonsa laskee, ja samalla laskevat verotulot. Joku voi jopa tulla siihen johtopäätökseen, että työnteko ei enää ole näillä pelimerkeillä mahdollista.

Tämä kannanotto sisältää siis pakostakin vaatimuksen kompensoida em. tappiot jotenkin kunnille, tai sitten vähentää kuntien tehtäviä, mikä edellyttäisi kuntalain muutosta. Toki niitä tehtäviä väheneekin SoTe-uudistuksen myötä. Yksi kätevä tapa kompensaatioon on tietysti kunta-alan palkkatason tarkistaminen, mikä olisi luontevinta aloittaa matalimmista palkkaryhmistä.

Kunta-alan järjestöjen yhteisen kannanoton voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Onko etätyö vain yksi pakkoyrittäjyyden muoto?

Etätyön lisääntymisestä tietointensiivisissä ja ns. asiantuntijatöissä on hehkutettu pitkään, ja tämän pitäisi tukea esimerkiksi maaseudun pitämistä elävänä, kun enää ei ole pakko ainakaan päivittäin suhata kustannuspaikalle kuluttamaan sitä takapuoltaan. On se näinkin. Positiivista etätyössä on myös se, että siinä säästetään selvää aikaa ja rahaa, ainakin sen verran mikä työmatkoihin menee. Etätyöläinen säästyy myös kahvipöytäseurustelulta, hyvässä kuin pahassakin, ja avokonttorihälinältä, jossa altistutaan tahtomattaan kollegoiden viikonloppubailauksen jälkipesuille.

Tähän saakka kaikki kuulostaa siis siltä, että voiton puolelle jäätäisiin. Kuitenkin etätyö on myös keino kohottaa ammattien arvoa, mutta tämä arvonnousu jää näennäiseksi. Ei tekstinkäsittelijä siitä asiantuntijaksi muutu, että hänen työnteostaan tulee ulkoisena rituaalina tutkijantyön näköistä, kun ei se näy palkkapussissa, ja valvontaan ja pelotteluun perustuva johtaminen vain piiloutuu verkkoihin. Uusi muoto foucaultlaisuudesta on se, että johtaja menee "pilveen".

Etätyö on myös keino ulkoistaa työnteon riskejä työntekijälle itselleen samalla tavalla kuin pakotetussa lumeyrittäjyydessä. Etätyössä pitää esimerkiksi määritellä, miten määritellään työtapaturma ja millainen ympäristö ja mitkä työajat oikeuttavat työterveyshuoltoon. Jos etätyössä liukastutaan matkalla jääkaapille hakemaan lounasta, onko kyseessä työtapaturma, jos ollaan liukastuttu vaikkapa lapsen lattialle jättämään leluun? Entä työpaikkaruokailu? Jos sitä subventoidaan työpaikkaruokaloissa, miten tämä hoidetaan etätyössä niin etteivät työntekijät asetu subvention suhteen eri viivoille? Entä virikesetelit? Onko etätyöläinen oikeutettu niihin, tai (käyttökelvottomiin) työmatkaseteleihin?

On turha kuvitella, että etätyö poistaisi turhan työntekijöiden valvonnan ja kyttäämisen, irrottaen työn tuloksia fyysisestä työajasta, tehden työnajankäytöstä järkiperäisempää, sillä tämä valvonta vain siirtyy "pilveen" tai työasemapohjaiseksi: ainahan esimies voi halutessaan tarkistuttaa atk-huollolta, miten paljon ja millä intensiteetillä tuloksia on miltäkin työasemalta tuotettu, ja milloin taukoja ollaan pidetty.

Hesarin kolumnin avokonttoreista, joka sai minut miettimään tällaisia, voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Kun henkilöstöedun käyttäminen tehtiin mahdottomaksi

Oltuani joitakin kuukausia töissä HUS:illa, kuulin kollegaltani, että työntekijöiden on mahdollista saada työsuhde-etuna työmatkaseteleitä. Hienoa, ajattelin minä. Ensimmäiset pari vuotta keräsinkin saamiani paperisia työmatkalitteroita, joita olikin sitten kerääntynyt niin paljon, että sain niillä melkein maksettua työmatkalippuni Porvoosta Helsinkiin siirtyessäni työmatkasukkuloijaksi elokuussa 2013. Tämä ilahdutti minua, osastonsihteerin varsin pieneltä vielä pienemmälle tekstinkäsittelijän palkalle tiputettua, jonka kuukausipalkasta vast'edes tulisi menemään 250 euroa siihen, että pääsisin kustannuspaikalleni.

Jonkin aikaa nautittuani tätä etuutta, HUS päätti sitten ryhtyä diskriminoimaan niitä työntekijöitä, jotka sattuvat asumaan sellaisissa kehyskunnissa, joissa ei olisi niin viisas valtuusto että olisi päättänyt hakea HSL:n jäsenyyttä. HUS nimittäin otti käyttöön sähköisen matkalippusetelin, jota Porvoon Liikenne ei hyväksy. Jos Porvoon Liikenteen kuukausilippu Porvoo-Helsinki -välille kustantaa sekin 250 euroa, niin Matkahuollon lipun hinta on 312 euroa ja kahdeksankymmentä senttiä, joka on pienipalkkaiselle aika suuri uhraus. Melkein samanaikaisesti tämän uudistuksen kanssa Porvoo joutui vetämään subventionsa pois työmatkalipulta, joka aiemmin oli maksanut sentään "vain" 245,80. Kahdesta samanaikaisesta heikennyksestä tulee aivan varmasti yksi heikennys, kaksi miinusta ei tee plussaa, ei millään matematiikalla.

Selvittelin asiaa "palvelun" tarjoavalta Eazybreakilta, sitä hallinnoivalta HUS-Servis -nimiseltä liikelaitokselta, joka tuottaa emo-organisaatiolleen tuki"palveluita", luottamusmieheltä ja lopulta Eduskunnan oikeusasiamieheltä, onko kyse asuinpaikan mukaan tapahtuvasta syrjinnästä, jos yhtäkkisesti HSL:ään kuulumattomissa kunnissa asuvat eivät enää saakaan aiemmin saamaansa henkilöstöetua, tai siis saavat, mutta eivät voi käyttää. Saamieni vastausten mukaan kyse ei ole syrjinnästä, vaikka ei tämä syrjinnän kokemusta muuksi muuta.

Taisin sitten kuitenkin saada kompensaatiota tästä syrjinnästä, tai siis syrjimättömyydestä, eli lopultakin osalleni tullut käänteissyrjintä korvasi edellämainitun. Kuulin nimittäin helsinkiläiseltä (Helsinki yllättäen kuuluu Helsingin Seudun Liikenneyhtymään eli HSL:ään) kollegaltani, että siinä vaiheessa kun työsuhde-etuutta huononnettiin niin että matkaseteleitä saikin enää aiemman kuukausittaisen kahden litteran sijaan yhden, nämä setelit piti käyttämän 6 kuukauden sisällä; sitä vanhemmat menevät bäst före, vanhenevat. Minulle ei kuitenkaan ollut näin käynyt, vai miten muuten oli selitettävissä se, että käyttötililläni oli kymmenen matkaseteliä?

Matkahuollon laitteilla ei siis voi käyttää sähköisiä matkaseteleitä, joten pitää mennä R-kioskille, jossa riippuu kioskista ja yksittäisestä virkailijasta, osaako hän ladata matkakorttiasi. Minulla sentään oli käynyt siinä mielessä hyvin, että Eazybreak-tililleni oli näitä etuuksia jäänyt hyödyntämättä sadan euron edestä. Ei niitäkään kuitenkaan suoraan voi ladata matkakortille ärrällä, vaan ensin piti mennä Matkahuollon konttoriin, jossa kerrottiin, että kortille voi ladata vain sentyyppistä lipputuotetta, jota sinne on viimeksi ladattu (miksi ihmeessä?) Eli lataamaan sitten Matkahuoltoon, jossa aiemmin kausikorttina toiminut Matkahuollon kantakorttini muuttui sillä hetkellä arvokortiksi kun sinne ladattiin 9 euroa, jolla pääsin yhden kerran kustannuspaikalleni.

Menin sitten bussista Kustaa Vaasan tiellä hypättyäni ensimmäiseen vastaantulleeseen ärrään, jossa ei osattu ladata korttiani, vaikka Matkahuollosta oltiin vakuutettu, että kyllä ärrässä voi ladata arvoa. Soitin Matkahuollon asiakas"palveluun", jonka mies vain totesi jokaiseen kysymykseeni "kyllä", ei vastauksena, vaan retorisena myötätunnonosoituksena. Soitin sitten Porvoon omaan matkahuoltoon, jossa problematiikka tunnetaan paremmin. Siellä vahvistettiin jo aamulla minulle kerrottu: kyllä, tosiaankin ärrällä ladataan matkakortteja, myös Matkahuollon. Minua kehotettiin etsimään toinen är-kioski. Valitsinkin sitten Pasilan aseman ärrän, kun arvelin sen olevan sen verta suuri, että siellä todennäköisesti oltaisiin törmätty tähän(kin) problematiikkaan.

Niin, niistä matkaseteleistä. Ei puhettakaan, että ne saisi käyttöön yhdellä ja samalla tekstiviestillä. Ei, vaan sormet verillä piti minun näpyttelemän aamusta kymmenen kertaa, ja resitoin sitten ärrän myyjälle kymmenestä tekstiviestistä koodit, jotka hän kaikki yksitellen syötti, näppäin-enter, ja niin olin saanut matkakortilleni sata euroa!

Varmaankin tässä on HUS:in ollut tarkoitus säästää tekemällä työsuhde-etuuden käyttäminen jos ei mahdottomaksi niin ainakin niin vaikeaksi, että heikkopäisempi antaa etuuksien itsestään vanhentua.

Kannanottoni Helsingin yleiskaavaan

Helsingin yleiskaava ei ole reaktio Helsingin nopeaan väestönkasvuun, vaan lähtee liikkeelle tietoisesti valitusta strategiasta, jossa Helsinki haalitaan mahdollisimman täyteen. Tässä strategiassa, jossa tavoitellaan lisää veronmaksajia, toissijaista on nykyisten asukkaiden viihtyvyys ja helsinkiläisten palveluja pyörittävien kehyskuntalaisten liikenneyhteydet.

Helsingin kasvattaminen perustuu peiteltyihin premisseihin, jotka perustellaan virallisesti tarkoitusperiään ylevimmiksi. Suosituin peruste Helsingin kasvattamiselle perustellaan ekologisella yhdyskuntarakenteella: sillä, että kaavoittamalla lisää asuntoja Helsinkiin, hidastetaan väestön sirottautumista ympäri kehyskuntia. Kuitenkin, niissä kehyskunnissa asutaan yleensä ihan vapaaehtoisesti, eivätkä kaikki ole joutuneet kehyskuntiin vain siksi, että heillä ei ole varaa asua Helsingissä. Tämä väite halventaa kehyskuntien asukkaita.

Kun edellinen premissi perustuu sille oletukselle, että jokseenkin kaikki haluavat asua Helsingissä, tästä on johdettu asuntojen tarjonnan ja kysynnän välinen ristiriita, jota en täysin kiistä. En myöskään kiistä sitä, että asuminen on ainakin pääkaupunkiseudulla liian kallista (mitä se on myös kehyskunnissa, ainakin Porvoossa). Tähän suunniteltu miljoonien kerrosneliömetrien massoittaminen ei kuitenkaan ole ratkaisu: jos nyt Helsingin uudisalueilla neliöhinta on herkästikin 6000-8000 euroa, vasta yleiskaava-asteella oleva kaavoitus tuskin mahdollistaa tuota edullisempaa asumista. Uusi Helsinki siunaa sen, että kaupunkiin halutaan vain "hyviä" veronmaksajia.

Yleiskaavaan sisältyvä ajatus kaupunkibulevardeista kuulostaa periaatteena hyvältä, jos kaupungin sisääntuloväylien asuntokaavoittaminen merkitsisi samanaikaisesti viheralueiden säästämistä. Yleiskaavakartan ns. "verikartan" perusteella näin ei kuitenkaan ole esimerkiksi Hämeenlinnantien varrella, jossa Keskuspuiston varsi reunustetaan kortteliriveillä, jotka eivät puhdista kaupunki-ilmaa, eivätkä suodata hulevesiä, kuten tekee metsä. Helsinkiin halutaankin oikeasti lisää kaupunkia, virkistysmahdollisuuksista viis.

Oikeissa kaupungeissa kuitenkin arvostetaan virkistysalueita; esimerkiksi New Yorkin Keskuspuiston rajat on kiveen hakattu, ja Oslon kaupunkimetsä on suojeltu erityislainsäädännöllä. Kaupunkia - tarkoittaen urbaania ympäristöä - ei sitä paitsi voi tuottaa massoittamalla, minkä tietää jokainen, joka on joskus käynyt niinkin kaukana kuin Espoossa tai Vantaalla. Lisää kaupunkia tarkoittaakin käytännössä lähiöiden levittämistä lähemmäs keskustaa, sillä erotuksella, että ne sijoitetaan moottoriteiden varsille. Lähiöt voivat olla viihtyisiä, mutta kuka haluaa asua lähiössä moottoritien varrella?

Lisäksi kaupunkibulevardit perustuvat varsin idealistiseen oletukseen autoliikenteen vähenemisestä Vironniemellä: vaikka se vähenisikin per capita, toki lisääntyvä asukasmäärä lisää liikennettä, etenkin siltä osin kun se koostuu uushelsinkiläisistä. Lisäksi bulevardisaatio sulkee silmänsä niiden autoliikenteeltä, jotka tulevat Helsinkiin kehyskunnista työskennelläkseen täällä. Bulevardisaatio vaikeuttaa kehyskuntalaisten jokapäivästä arkilogistiikkaa hidastaen liikennettä, joka jo nyt mataa alle kävelyvauhtia esimerkiksi Sturenkadulla niin että jo nykyään on täysin mahdotonta ennustaa, saapuuko Porvoon bussi 861 tai 863 Kumpulaan aikataulussaan, 10 vai 20 minuuttia myöhässä. Kaupunkibulevardien havainnekuvien esittämä iloinen katuelämä ei vaikuta suomalaisessa kulttuurissa ja ilmastossa realismilta.

Yleiskaava perustuu moniin epäilyttäviin oletuksiin. Mainitsen tässä yhden erityisesti, Pisara-radan, jonka kustannus-hyöty -suhde on esimerkiksi Antero Alkun selvityksien mukaan kyseenalainen; sitäpaitsi se nakertaa kahta virkistysaluetta; Eläintarhaa ja Alppipuistoa.

Kaikkein keskeisin sisäinen ristiriita, johon yleiskaava kompastuu, on asukasmäärän kasvattamisen aiheuttama lisääntyvä virkistäytymisen tarve, johon yleiskaava vastaa vähentämällä virkistysalueiden määrää kaupungista radikaalisti.

Michael Perukangas
helsinkiläissyntyinen, Helsingissä työskentelevä,
kaupunkitutkija drop-out, Porvoo

Tosi iisi breikki

Työnantajani HUS luopui paperisista työmatkaseteleistä, ja siirtyi sähköiseen, joka ladataan puhelimeen. Vietin puolitoista perherauhaa uhannutta tuntia aamulla yrittäessäni ladata aplikaatiota puhelimeen, tarkoituksenani mennä ostamaan ensin lipputuotteen kantaosa Matkahuollosta ja sitten lataamaan puhelimen kanssa siihen kyseistä lippua ärkioskilta. 100 euron edestä etuutta puhelimessani kävelin sitten Matkikseen, josta pahoitellen todettiin, että jotta ärrällä voitaisiin ladata lippu, pitäisi ensin ostaa kerran se omilla rahoillaan Matkahuollosta. Kyseeseen tulevat Matkahuollon 22 matkan lippu (188 euroa) tai Matkahuollon 44 matkan lippu (316 euroa), Porvoon Liikenteeseen etuseteli ei kelpaa. No, minulla ei ole rahaa tuohon 316 euron lippuun, kun taas 22 matkan lipulla minulla ei ole käyttöä kuin yhden kerran, nyt joulunaikaan, kun saan (onneksi) kunnollisen melkein parin viikon tauon työmatkustamisesta.

Onneksi sentään Matkahuollon työntekijä ymmärsi kertoa minulle Matkahuollon 20 matkan lipusta, joka maksoi vain 140 euroa. Niin että vaikka en saanutkaan käytettyä 100 euron etuuttani, tämä pehmensi tappiotani 48 eurolla. Muuhun ei olisikaan ollut varaa, kun piti ottaa joulun välipäiviksi palkatonta vapaata.

Pitäkää tunkkinne HUS. Tarkoitus on kai ollut vähentää etuuden käyttämisen määrää, niin mahdottomaksi se on tehty. Ja ilmeisesti kehyskuntalainen ei ole samanarvoinen HSL-alueen työntekijän kanssa. "Onneksi" sentään tämä vähempiarvoisuus ei enää jatkossa ole niin silmiinpistävä, kun HUS on juuri pienentänyt etuuden kuukausittaista määrää kahdesta kympistä yhteen.

Palvelun tarjoaa Eazybreak. Tosi iisi. 

Miten julkisen sektorin kurittaminen kohentaa yritysten kilpailukykyä?

Olen jo aiemminkin repostellut hallituksen ns. kilpailukykypakettia, joten tällä kertaa lyhyesti.

Joskin sairausloman karenssipäivä on oikeasti hullu idea, sairaana töihin tulemisesta on eniten haittaa julkisella sektorilla, jossa sairaanhoitajat, varhaiskasvattajat ja opettajat toimivat taudinkantajina. Tosin ei vaaratonta ole käyttää koneistusmasiinoitakaan tai ajaa rekkaa sairaana, ja kyllä ne puotipuksutkin levittävät tauteja.

Arkipyhien muuttuminen palkattomiksi tai pakko tehdä ne sisään ei oikeasti ole mahdollista julkisella sektorilla. Jos virasto on kiinni viikonloppuisin, on turha mennä rykimään sitä ovea, ja yrittää tehdä helatorstai lauantaina sisään. Aloite myös kertoo siitä, että hallituksessa ei tunneta julkisen sektorin virkaehtosopimuksia: jos helatorstai pitäisi tehdä sisään viikonloppuna tai iltatöinä, tämähän käytännössä tarkoittaisi esimerkiksi opettajilla kokonaistyöaikaan siirtymistä - eli kaiken opetusvelvollisuuden ulkopuolella tehtävän työn tekemistä näkyväksi ja tunnustamista - mitä tähän saakka on vastustettu mahdottomana. Eikä yksinhuoltajan, pitkää työmatkaa tekevän perheellisen, saatikka molempiin ryhmiin kuuluvan ole mahdollista tehdä sisään mitään, hän jo nyt kulkee työn ja perhe-elämän yhdistämisen äärirajoilla.

Lomarahojen karsiminen taas pienentää suoraan kulutuskysyntää, tehden pienituloisille mahdottomaksi esimerkiksi kotimaanmatkailun, työllistämisen kotitalousremontteja teettämällä tai palvelujen tai tavaroiden kuluttamisen, joten ei siinäkään ole järkeä. Parempi olisi irrottaa lomaraha tuloista, ja määrätä kaikille palkansaajille esimerkiksi kahden tonnin lomaraha.

Minä en ymmärrä, mitä muuta tekemistä julkisen hallinnon pienipalkkaisten sairauslomilla, lomarahoilla ja arkipyhillä on yritysten kilpailukyvyn kanssa, paitsi että tällä kustannetaan työnantajamaksun alennus. Tarkoitus kai lienee varmistaa, ettei julkinen sektori olisi liian vetovoimaisena kilpailukykyinen työnantaja verrattuna yksityiseen sektoriin. Että jos joku nyt haluaisi ihan silkasta kutsumuksesta vaihtamaan lasten tai vanhusten vaippoja vuorotyössä. Siksi kovalla kädellä sitä nyt kuritetaan eilen TEM:n sivuille ilmestyneen tiedotteen mukaan. Kilpailukykypaketti koettelee solidaarisuutta, etenkin kun johtajat itse eivät näytä moraalista esimerkkiä, piilottelemalla omistuksiaan verottajan tavoittamattomiin.

TEM:in tiedotteen voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Lisäisikö lomarahan poisto kilpailukykyä?

Lomarahan poisto tai tuntuva leikkaaminen voisi kuulostaa sinänsä oikeudenmukaiselta tavalta kohdistaa hallituksen "kilpailukykypaketin" säästötoimia, sillä sehän näyttäisi kohdistuvan enemmän hyvätuloiseen, onhan lomaraha tulosidonnaista. Niin että tällainen pienituloinenkin voisi siihen taipua.

Mutta, mutta. Kuitenkin hyvätuloisella on varaa laittaa se vaikka säästöön, kun se taas pienituloisella menee kulutukseen ja kulutusluottojen lyhennyksiin. Lomaraha siis on sitä kuuluisaa kulutuskysyntää 100%: se on osamaksun - joista kertyy luottovelkaa - lisäksi ainut mahdollisuus esimerkiksi päivittää silmälasit, tietokone tai ostaa uusi kodinkone. 

Tänä kesänä työllistin myös pienyrittäjää. Kävin kahdesti hierojalla, joka avasi toimistotyön jumiuttaman selkäni. Ilman lomarahaa tai lahjakorttia minulla ei moiseen ylellisyyteen ole varaa.Ostin myös polkupyörän - käytetyn - sekä kahdet kengät, joista toiset kotimaisia. Lomailusta en tässä puhu mitään, sillä Vaasaa kauempana en ole käynyt yli 3 vuoteen. Ensi kesänä uusin silmälasini, edellyttäen, että vielä silloin terveyteni ei ole romahtanut nykyisessä työssäni. 

Jos joku sattuisi epäilemään, että oma henkilökohtainen yhtälöni ei toimisi siksi, että eläisin yli varojeni, niin ei kai se minun vikani ole, että asuminen on niin kallista ja etten ole saanut kotipaikkakunnaltani töitä, vaan työmatkoihin menee 250-316 euroa kuukaudessa. Jo nyt melkein olemattomaksi kutistettujen verojeni, asumiskulujen ja työmatkakulujen jälkeen käteen jää noin 800 euroa kuussa, eikä tästä vielä olla vähennetty sähköä, puhelinta, mahdollisia lehtitilauksia ja Mastercardin vähimmäislyhennystä. 

Niin että ei se lomaraha mikään lomailuraha ole, vaan huonoa palkkaa kompensoiva, kulutuskysyntää rohkaiseva toimenpide. Joka työllistää pienyrittäjiä ja pitää kauppoja auki.

Päivähoidon heikennys vaikeuttaa työntekoa

Kun sektorituhoajaministeri Grahn-Laasonen vakuutti, että subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopuminen ei oikeastaan ole mikään vakava heikennys perheiden arkeen, tilannetta pitää tarkastella lähemmin. Toki, jos saisin virallisen tekosyyn - oli sitten lopputilin saaminen tai yllättävä perheenlisäys - ottaa Elsan pois päivähoidosta - jonka laatuun vaikken välttämättä päivähoitoon tarkoitettujen rakennusten sisäilman laatuun luotan kuin muuriin - niin toki tekisin sen. Tyttöni on vielä sen verran pieni.

Jos oikeistohallitus kerran on niin huolissaan taloutemme kantokyvystä, sen luulisi kohentuvan tekemällä työnteosta kannattavampaa. Tämä tekee siitä yksiselitteisesti mahdottomampaa. Päivähoidon subjektiivisuudesta luopuminen tarkoittaa sitä, että työn vastaanottamisen kynnystä nostetaan, keikkatyön tekemistä vaikeutetaan ja työssäkäymisen kannattavuutta yleensäkin madalletaan.

Jos joku ei tiedä, mitä on keikkatyö, se on sellaista työtä, jonne kutsu voi tulla hyvin lyhyellä varoitusajalla, jota voidaan joutua mennä suorittamaan milloin minnekin ja milloin milloinkin. Jos ei satu sopimaan osa-aikaisen päivähoitoaikataulun kanssa, jäävät niin työkokemukset kuin verotulotkin hankkimatta. Eivätkä keikkatyöläiset kaikki ole mitään hippejä, mikä tiedoksi ilmoitettakoon: heitä on siivoojissa, tarjoilijoissa, myyjissä, ties millä sektoreilla. Teollisuudessakin, juuri siellä, jonka pitäisi olla suunnilleen se ainoa ammatillinen sektori, josta SSS-miehet muistavat kuulleensa 35 vuotta sitten.

Aikamoiseksi säätämiseksi menee työnhakeminen, jos yksien päiväunien aikana se pitäisi hoitaa. Toki tämä on teoriaa, työnhakeminen, onhan työllistyminen muutenkin jo miltei mahdotonta ilman että sitä vielä tehtäisiin mahdottomaksi, puhumattakaan siitä, että tarjottava päivähoitopaikka soveltuisi mitenkään yllättävästi työllistyvän logistiikkaan. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkamisen myötä useampi tulee siihen johtopäätökseen, että työnteko ei kannata, sen paremmin koko- kuin osa-aikainenkaan.

Työntekoa pitäisi siis kannustaa. Nyt tarjotaan vieläkin huonompaa kuin keppiä porkkanan sijaan. Lisäksi kaavaillut päivähoitomaksun nostot tipauttavat monet, etenkin yksinhuoltajat ja suurista työmatkakuluista kärsivät matalapalkkalaiset kannustinloukkuun. Jo nykymatematiikallakin kannattavuus on niin sun näin, jopa korkeakoulutetulla, tosin alipalkkaisen työn perään sukkuloivalla, kahden huoltajan perheessä, jossa päivähoitomaksu on automaattisesti se ylin. Työ kannattaa oikeastaan vain eläkekertymää ja luottokelpoisuutta silmälläpitäen, muuten se on rahallisesti plus miinus nolla. Päivähoitomaksujen nostaminen tipauttaa kannattavuusluokituksen miinuksen puolelle.

Tässä en tietenkään aloitakaan sanomaan mitään mahdollisista ennaltaehkäisevistä sosiaalisista syistä, sillä ennaltaehkäisevyys ei kuulu tämän hallituksen ohjelmaan. Enkä siitä, että nämä toisten sektoreiden tuloksentekoa mahdollistavat sektorit ovat epäseksikkäitä ja naisvaltaisia, ja kärsivät aina eniten. Ja heidän mukanaan kaikki.

Uutisen tästä katastrofaalisen surkeasta uudistuksesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Miten Sipilän ajama vuosityöajan pidennys toteutettaisiin?

Sipiläkin on niitä miehiä. Niitä, jotka ajattelevat ensin teollista tehdastyötä kuullessaan sanan työ. Useimmissa muissa tapauksissa työajan lisääminen lisää vain tyhjän panttina istuskelua. Olisi nimittäin mielenkiintoista kuulla, miten Sipilän ajama kahden ja puolen viikon vuotuisen työajan pidennys toteutettaisiin monellakin ammattiryhmällä ja ihmisryhmällä. Otan muutamia esimerkkejä.

1. Opettajat. Heillä on nyt ammattiryhmistä poikkeuksellisen pitkät kesälomat. Miten lyhennät niitä lyhentämättä koululaisten kesälomia? Toinen vaihtoehto olisi solmia kaikki opettajansopimukset määräaikaisiksi, ja tipauttaa opet joka kesä kahden ja puolen viikon rakoseen, jolloin he joutuvat hakemaan toimeentulotukea. Tämä romuttaisi suomalaisen osaamisen, sillä ei opettajaksi näillä ehdoilla hakisi kukaan. Ei myöskään hakisi siinä tapauksessa, jos tämä kaksi ja puoli viikkoa leivotaan "huomaamattomasti" sisään opettajan säännölliseen viikkotyöaikaan.

Opettajien ammattijärjestö on yrittänyt ajaa kokonaistyöaikaa - jossa työaikaan huomioitaisiin myös kaikki valmistelutyö, kokeiden korjaaminen, ADHD- ja ties minkä lomakkeiden täyttäminen, Wilma-viestintä, pakolliset virkaehtosopimukseen kuuluvat koulutukset, vanhempainillat ties mitkä. Ei ole onnistunut, joten opettajat tekevät koko ajan palkatonta työtä omana aikanaan. Sipilän ehdotus siunaisi tämän järjestelyn, valuttaen vieläkin enemmän palkatonta työtä opettajien vapaa-aikaan.

2. Osastonsihteerit ja muut terveydenhoidon liepeillä työskentelevät ryhmät. Jos pidennys toteutettaisiin lyhentämällä vuosilomaa kaksi ja puoli viikkoa, sittenpä ainakin olisin kaksi ja puoli viikkoa tyhjän panttina, kun osastonsihteerillä on aika hintsusti töitä jos lääkärit ovat lomilla. Ja jos lääkäreiden lomia lyhennettäisiin kaksi ja puoli viikkoa, sitten nämä olisivat vailla työtä em. kaksi ja puoli viikkoa, ellei sitten potilaiden vuosilomia lyhennettäisi kahdella ja puolella viikolla.

3. Pitkämatkalaiset, työn perässä toiselle paikkakunnalle sukkuloijat. Olisi kiintoisaa kuulla, minne Sipilä sijoittaisi sukkuloijien lapset, jotka pitää hakea koulusta tai päiväkodista. Jos jo nyt poikani esikoulupäivä venähtää 10 tuntiin 45 minuuttia lyhennettynäkin, Sipilän esitys pidentäisi viikkotyöaikaani 2 tunnilla 10 minuutilla (olettaen että työajanpidennys leivotaan sisään viikkotyöaikaan). Tämä jaettuna viidellä arkipäivällä tekee 26 minuuttia päivässä, mikä tarkoittaisi sitä, että poikani saisi viettää maksimaaliset 10 tunnin esikoulupäivät jos lyhentäisin päivittäistä työaikaani 1 h 11 minuuttia.

Päivänselvästi tämä esitys ei ole ainakaan perheelliselle, toisella paikkakunnalla työskentelevälle kestävällä pohjalla. Sipilä laittaisi sukkuloivat vanhemmat tiukan valinnan paikkaan: heikennetäänkö lasten jaksamista vai perheiden taloudellista kantokykyä? Parhaiten tienaavilla on mahdollisuus valita tässä tosiasiallinen palkanalennus, mutta pienituloisilla lasten kestokyky tulee piiputtamaan. Mitä se tekee usein jo nyt.

4. Mitkä tahansa ammattiryhmät. Olisi kiinnostava kuulla, minne Sipilä sijoittaisi esimerkiksi lapset ja omaishoidettavat sen kahden ja puolen viikon ajaksi.

Ai niin, on niillä tehdastyöläisilläkin lapsia ja omaishoidettavia.

Yleisradion jutun tästä Sipilän esityksestä voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Ei enää kahdeksan aamuja

Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmä esittää, että koulupäivät alkaisivat vast'edes vasta yhdeksältä, aikaisin herääminen kun on varmasti monien lasten biorytmien vastaista. 

Olisi kiintoisaa nähdä, miten toimii ekaluokkalaisen kanssa, jolla koulumatka pari kilometriä, ja isä työskentelee toisella paikkakunnalla konttorityössä, jonne ehtisi kustannuspaikalle vasta kymmeneksi. Jos lapsi viedään suuntaan A kouluun, joka alkaa yhdeksältä, ja töihin suuntaan B kestää ainakin tunnin, tämäkin tarkoittaa sitä, että lapsi saa potkistella kiviä koulun pihalla jonkin aikaa. Jotenkin tämän voisi saada futaamaan, jos toisella paikkakunnalla työskentelevien alaluokkalaisten vanhempien työpäivää voi lyhentää puoli yhdestätoista kolmeen ilman ansioiden pienentymistä, sillä useimmilla alakoululaisten vanhemmilla on asuntolainoja makseltavana.

Tämä vaatii siis työelämän rankkaa rukkaamista: etätyömahdollisuuksien lisäämistä kaikissa töissä alasta riippumatta, ja/tai työajan lyhentämistä, esimerkiksi kuuteen tuntiin, muuten lapset joudutaan jättämään heitteille. Vai kuinka on ajateltu ekaluokkalaisen selviävän koulumatkastaan esimerkiksi sellaisella paikkakunnalla, jossa ei kulje joukkoliikenne? 

Lisää tästä aloitteesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa. 

Porvoon joukkoliikenne syrjäyttää

Porvoon kaupunki poistaa huhtikuun alusta joukkoliikenteen matkatuen, kuulin tämän sählykaveriltani. Tämä tarkoitti hänen kohdaltaan sitä, että hän - nelihenkisen Tarkkisissa asuvan perheen isä - joutuu vararikkoon, tai sitten hän joutuu perheineen harkitsemaan muuttamista Tarkkisista, Humlan ulkoilumaastojen viereltä lähemmäs keskustaa. Jossa muuten ei ole hänen kukkarolleen sopivia riittävän tilavia perheasuntoja.

Jos lapset haluavat matkustaa harrastuksiin, hänen poikansa esim. käy laskettelemassa Kokonniemessä, sopiva "lipputuote" eli Porvoon liikenteen 44 matkan lippu maksaa 1.4. jälkeen satasen. Tämä on siis lasten hinta (!).

Ja seuraavana aamuna uusiessani Porvoo-Hki -työmatkalippuani kuulin, että työmatkalipun hinta nousee 245,80:sta 316 euroon. Omalla palkallani työnteko ei enää tule kannattamaan.

Ok, on toki olemassa Porvoon liikenteen lippu 250 euroa, mutta sitten pitää aina ottaa selvää etukäteen, mitkä busseista kulkevat Porvoon liikenteen väreissä ja mieluiten vielä tarkistaa bussikuskilta ettei joudu maksamaan ekstraa. Vaihtoehdot vähenevät huomattavasti, eli järjestelyvara esimerkiksi perheen ja työn yhdistämisessä kapenee. Jos sitten joskus kävisi siten, että linjaa ajaisikin Porvoon Liikenteen sijasta jokin muu, jään rannalle ruikuttamaan.

Pian ei siis enää pienituloisen lapsi saa harrastaa eikä pienituloinen saa käydä Helsingissä töissä, vaan on kannattavampaa syrjäytyä. Tai sitten on pakko hankkia auto, aikana, jolloin liikenteen haitat kuitenkin on jo yleisesti ymmärretty.

Mikä neuvoksi? Porvoon tulee ottaa sisäinen joukkoliikenteensä omien siipiensä alle, ja antaa Porvoo-Helsinki -väli HSL:lle. Tämä edellyttäisi Porvoon liittymistä Hösseliin, jota vastaan sitten voimme edellyttää palvelua.

Työllinen on osallinen, mutta mihin?

Töiden usein väitetään kiinnittävän yhteisöön, tekevän osalliseksi. Vastaavasti työttömyyden nähdään deterministisesti aiheuttavan syrjäytymistä, niin että tämän sanotun syrjäytymisen ehkäisemiseksi tarkoitus pyhittää keinot. Kuten esimerkiksi pakkotyön.

Mistä työtön sitten jää osattomaksi? Tarkastellaanpas tarkemmin, mistä. Erilaisten postimyyntikuvastojen kierrättämisestä, selän takana puukottamisesta tai varsinkaan puukotetuksi tulemisesta ja olemaan osaton kaikista niistä muutoksista, jotka omaa työtä tulevat koskettamaan. Työtön jää erilaisten kuppikuntien ulkopuolelle, eikä hänen tarvitse valita puoltansa erilaisten mehiläiskuningattarien välillä.

Työtön on osaton työpaikkakiusaamisesta, niin kollegoiden kuin esimiestenkin. Työttömän ei tarvitse käyttää kaikkea aikaansa työmatkoihin, ja siitä ilosta säilyttää lapsiaan ympäripyöreitä päiviä onneksi hyvissä ja omistautuneissa ammattilaisten käsissä. Hänen ei tarvitse osallistua kokouksiin, jossa esimiehet tyrmäävät tai haukkuvat kelvottomaksi, ja niin tukielimistö kuin sydänkin kiittävät kun ei tarvitse istua.

Työtön ei tosin saa opiskella swahilia työnantajan suosituksesta: olen ollut sellaisessakin kokouksessa, jossa korkein paikalle viitsinyt esimies kehotti työntekijöitään puhumaan kokouksessa vaikka em. kieltä. Tosin, jos tähän lähetyskäskyyn olisi koettanut vedota, em. henkilö olisi tyrmännyt senkin varmasti kuin kello.

(sitä en kiistä, etteikö pitkittynyt pitkäaikaistyöttömyys, työuran loppuminen sellaisella ihmisellä, jolla se ei ole oikeastaan alkanutkaan, olisi tragedia. Tyhjä cv leimaa jos ei muuksi niin omituiseksi ihmiseksi).

7 keinoa kaaoksesta selviytymiseen

1. Selvitä mihin käytät aikasi. "Piirrä ympyrä ja jaa se sektoreihin sen mukaan miten aikasi jakautuu esimerkiksi työhön, matkustamiseen, nukkumiseen, syömiseen, liikuntaan ja tv:n katseluun. Mikäli ajankäytössä olisi parantamisen varaa tai haluaisit mahduttaa päiviisi jotain uutta, voit tehdä vastaavasti tavoitteellisen ajankäyttöympyrän."

Onhan tässä entraamisen varaa, joo. Voin esimerkiksi muuttaa työmatkoihin kuluvaa aikaa kahdella tavalla: vaihtamalla bussin fillariin, jolloin menisi työmatkoihin 2 tunnin asemesta 6. Toinen tapa vaikuttaa asiaan on irtisanoutuminen. Nukkuisinkin mielelläni enemmän, minkä jokainen puolivuotiaan pienen tytön (tai pojan) vanhempi tekisi. Teeveetä en katso ollenkaan, ja liikkumisen hoidan nykyisin pääsääntöisesti integroidusti, d.v.s juoksemalla lastenvaunulenkit.

2. Listaa tehtävät ja aikatauluta päiväsi.

No, tää ei kyllä mene näin. Osastonsihteerin työssä ei ole mahdollista ennakoida, mitä sieltä taivaasta tippuu. Tai jostakin hämärämmästä paikasta. Puhumattakaan siitä, että aina yksi, jo aloitettu työtehtävä keskeytyy esimerkiksi siksi että ovipuhelin soi.

3. Älä yritä tehdä liian montaa asiaa yhtä aikaa

Kai minä sitten voisin repiä sen ovipuhelimen irti, ja laittaa työpuhelimen pois päältä. Tulisi vaan potkut. Enkä nytkään sitäpaitsi kykene suoriutumaan kahdesta erityyppistä ajattelemista vaativasta työtehtävästä samanaikaisesti kovinkaan kunniallisesti, joten huoli on oikeastaan turha. En yritä kun tiedän että ei siitä mitään tule, mutta pakko se on silti kaatua nenilleen joka päivä.

4. Paluu perusasioihin

Jutussa mainitaan uni, juominen ja ravitsemus. Uni on jo mainittu minunkin jutussani, ja yritänkin aamuisin jatkaa nukkumistani bussissa. Kehoa ei kuitenkaan voi käskeä nukkumaan. Juon pari pullollista vettä jokaisen työpäivän aikana, ja syön runsaasti lisäaineita sisältäviä eineksiä, koska minulla ei ole varaa laittaa 130 euroa kuussa työpaikkaruokailemiseen. Se on vähän niinkuin kahden viikon työmatkabusseiluun kuluva hinta, jolloin voisin yhtä hyvin valita, jätänkö tulematta töihin parillisina vaiko parittomina viikkoina.

5. Muista myös oma aika ja harrastukset

Harrastukseni ovat: aktivismi, musiikinkuuntelu, kirjallisuus ja liikunta. Aktivisti olen koko ajan tietokoneen äärellä istuessani, ja oikeastaan parasta aktivismia on elämänpolitiikka: mikäs sen parempi tapa puolustaa kaupunkimetsien virkistyskäyttöä kuin käyttää niitä virkistys. Musiikkia kuuntelen kuulokkeista istuessani bussissa, jolloin myös luen. Paitsi kotimatkalla, jolloin en lue, koska silloin nukun, joka on sitä asiaa, jota en osaa tehdä aamuisin menomatkalla. Liikunta onkin jo tullut käsitellyksi.

6. Älä lykkää ikäviä asioita

Seisovasta pöydästä otan viimeiseksi parhailta maistuvia asioita, jotta suuhuni jäisi hyvä maku. Vakavammin sanoen: tyhjennän käyttötilini palkkapäivänäni, koska on parempi maksaa laskut silloin kun likviditeettiä vielä on.

7. Valikoi, delegoi, ulkoista. "Jos löydät itsesi tilanteesta, ettet enää ehdi tehdä kaikkia sinulle tarjottuja töitä, on aika alkaa valikoida tai ulkoistaa tehtäviä. Jos et itse ehdi tehdä jotakin, voit kysyä tutulta freelancerilta olisiko hän kiinnostunut kyseisestä työtehtävästä."

Näinhän voi kyllä toimia. Tiedän ihmisiä, jotka näin tekevätkin. Heitä kutsutaan esimiehiksi.

Laskutuspalvelu ukko.fi:n jutun ajanhallinnasta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Peräpyörälle kiitos

Peräpyörälle kiitos, sain siltä paljon, mukaellakseni Arja Saijonmaata. Muuttaessani Porvooseen kolme ja puoli vuotta sitten, ryhdyin ympärivuotiseksi pyöräilijäksi, koska täällä joukkoliikenne rajoittaa kulkemista eikä mahdollista sitä, minkä pitäisi olla joukkoliikenteen idea. Onneksi tutustuin pian samanmielisiin, joiden mielestä pyörällä liikkumisessa on kyse paitsi ihmisoikeudesta ja liikenneturvallisuudesta, myös kansanterveydestä. Yksi heistä tarjosi tuoreeseen logistiseen haasteeseeni, esikoulukuskaamisiin, ratkaisua: peräpyörää.

Nyt esikoulua käyvä poikani muutti perässäni Porvooseen viime talvena, ja esikoulu sijaitsee paikassa, jonne eivät bussit kulje, eli autottoman kannalta paikassa, jonne aurinko ei paista, eli Veckjärvellä. Onneksi on peräpyörä. 

Helsingissä työskentelevän pikkuvirkamiehen työ ei paljoakaan jousta, vaan tunteja on sukkuloitava tekemään, töistä nyt niin viis. Helsinkiin sentään on kattava ja tiheä bussiliikenne, ja aika on rahaa sukkuloivalla isälle, jolle Veckjärvi on kaksi virstaa väärään. 

Peräpyörä kuitenkin on ratkaissut suurimman osan logistisista haasteistani. Maantieteelle emme kuitenkaan voi mitään, eikä fillari ratkaise työpaikkojen kohtaanto-ongelmaa. Porvoossa pääväylät onneksi pidetään pyöräiltävässä kunnossa lukuunottamatta niitä toivottavasti mahdollisimman harvaa rospuuttoaamua, jolloin virsta väärään on vaaksa vaaraan, ja niitä aamuja jo nyt pelkään. Peräpyörä salakavalan ovelasti myös opettaa itsekriittisen poikani pyöräilemään, ja isälle tulee nyt paljon vähemmän hiki kuin perinteisellä vain pappi puuttuu -jopparikyydillä. Peruskoulun alkaessa koulumatkat sujunevatkin varmaan sitten jo pyöräillen, kiitos peräpyörän. Kun matkustaja on saanut "ylennyksen" kanssa-ajuriksi, hänkin on tykännyt.