Kirjallisuusnobel J.K. Rowlingille

Lauluntekijä Robert "Bob" Zimmerman "Dylanille" myönnetty kirjallisuuden Nobel-palkinto on nostattanut omassa sosiaalisessa kuplassani yllättävän voimakkaita aaltoja. Palkinnon myöntäminen Dylanille on myös ollut oiva elitistinpaljastin. Mitä vikaa Dylanissa sitten on?

Onko Dylanin synti se, että hänen kirjallisuutensa on tarkoitettu laulettavaksi? Ei tässä ole mitään vikaa, vaikka olenkin tunnetusti sen linjan miehiä, joille laulu on yksi instrumentti muiden joukossa, ja tällä katsannolla Dylanin instrumentti on kuin ruostunut varis. Larin Parasken ja muiden runonlaulajien maassa Dylania luultaisi ymmärrettävän. Meillä nykyään lähin vastine Dylanille taitaa olla Paleface.

Joillekin Dylan on hankala sulattaa, koska hän edustaa "populaarikulttuuria", vaikka ei Dylanin musiikki sinänsä ole mitään hittilistakamaa. Ei hänen musiikkinsa oikein kevyttäkään ole, mutta aivan varmasti se ei ole kaunotaidetta; tosin ei sitä ole oikein mikään Richard Straussia uudempi "taide"musiikkikaan.

Dylanin palkitseminen antaa tunnustuksen paitsi miehelle, joka on esikuva yhtä lailla Palefacelle kuin Dave Lindholmille, samalla myös tunnustaa genren. Ilmeisesti tämä genren nostaminen sitten on joillekin liikaa; beatlesilaiset vs. rubinsteinlaiset (vaikka pianisti Rubinstein itse naureskeli sattumusta, kun Beatlesin ja hänen omat faninsa tukkivat kadun toisiltaan), ja nyt Dylan tuli paljastaneeksi, että näillä beatlesiläisillä (beatnikeillä?) ei pitäisi olla mitään pääsyä samaan majoitusliikkeeseen korkeakulttuurin kanssa, tai edes kadulle. Tehdäänpä ajatusleikki: entäs jos seuraavaksi palkittaisiin Harry Pottereiden kirjailija J.K. Rowling?

Miksi ei? Rowling on pelastanut kirjallisuudelle kokonaisen sukupolven. Eikä se ole vallan vähäpätöinen saavutus, on Pottereista tai Rowlingin muusta tuotannosta sitten mitä mieltä hyvänsä.

Starman

Äitini mukaan 60-luvulla nuoriso jakautui kahtia: beatlesläisiin ja rollareihin. Edelliset olivat tyylitellympiä ja kiltimpiä poppareita, jälkimmäiset rupisempia ja kapinallisempia rokkareita. Jos minun pitää valita puoleni, olen ehdottomasti pop, epäsuosittunakin.

Tänään kuulin yllätyksekseni David Bowien poismenosta. Aina kun kuulen Bowieta, muistan äitiäni, jolle tämä oli kaikkein suurin artisti, Mozartin ohella, ja äitini peruja myös minulle hän on itsestäänselvästi popmusiikin suurin nimi, ei vain lauluntekijä, vaan myös herkkä-ääninen laulaja, tyylittelijä, musiikin Andy Warhol, androgyyni, joka pakeni määrittelijöitä, ja määritteli itsensä.

Bowie teki mitä halusi, muut mitä pystyivät. Hän oli täysin muotivirtausten yläpuolella, sillä hän loi ne, kieltääkseen ne sitten itse ja nauraakseen niille. Samalla hän myös määritteli popmusiikin mahdollisuuden taiteena. Samalla Bowie paikoitti myös kevyen musiikin yleisemminkin: itse asiassa Lennonkin seisoi toinen jalka rockissa ja sen kautta bluesissa, toinen popissa, se, joka kuului myös Yoko Onolle. Bowie kuului kokonaan popille, oli sen ikoni.

Muutin äitini kanssa heinäkuun 2. päivä 1980 Ullanlinnasta Kannelmäkeen. Syksyn 1980 vietin paljolti yksinäni, äitini tehdessä iltavuoroja, Koiramme-lehtiä lueskellen, uutta lähiympäristöäni haltuunottaen kävellen ja Tapani Ripatin Rockradiota kuunnellen. Olin 9-vuotias. Joku voisi sanoa, että ennen aikojani sysätty nuoruuteen, mutta nuorisolaiseksi en tullut koskaan. Ne olivat hyviä aikoja.

Tuona syksynä kaiken muun yläpuolelle nousi kappale nimeltään Ashes to Ashes. Mitään sellaista en ole ollut koskaan kuullut, yhtä fantastista.

R.I.P. Starman.

David Bowien videon Ashes to Ashes voi katsoa klikkaamalla bloggauksen linkkiä.