Kansalaistoimijuuden ontologiaa: kaupunkimetsäyhdistystä perustamassa

Tämä Pirkkolan metsä, jonne on suunniteltu urheiluhalli, on halliyhtiön mukaan lähes puutonta, Tämä "lähes puuton" metsä toimi kimmokkeena seuraavaksi esittelemälleni hankkeelle.  
Harrastukseksi ja välillä puolipäivätyöksi kaupunkimetsien kanssa puolitoista vuosikymmentä toimineena, niin aktivistina kuin välillä tutkimuksen kuin politiikankin kanssa flirttailleena, minulle ovat tulleet selviksi niin vapaan, järjestäytymättömän kansalaistoiminnan kuin järjestäytymisenkin hyvät ja huonot puolet.

Kaupunkimetsäliikkeen aktiivisimpina alkuvuosina (2006-2008, ajoittain senkin jälkeen) on aika ajoin keskusteltu siitä, pitäisikö eri puolilla toimivien kaupunkimetsien puolustajien järjestäytyä. Olen nyt kasvanut siihen ymmärrykseen, että kyllä välttämättä pitäisi. Ymmärrän vapaaseen kansalaisliikehdintään liittyvän romanttisen latauksen, mutta latauksista viis. Haluan tuloksia. Koska kuitenkin liike määritelmän mukaan jähmettyy järjestäytyessään, oien suunnitellut yhdistyksen nimeksi Kaupunkimetsäliike r.y., Kaupunkimetsä r.y. tai Kaupunkimetsien ystävät tai puolustajat. Tai miksei Ei enää palaakaan kaupunkimetsistä. Nimiehdotuksia sopii kommentoida. Oma suosikkini on kuitenkin Kaupunkimetsäliike, kunnioittaen liikkeen historiaa, perustajia ja työtä, vaikka tämä nimi sisältäisikin sisäänrakennetun ristiriidan, jähmetetyn liikkeen.

Puoluepoliitiikka on altista kompromisseille, eikä aina ole selvää, että edes kaikilla oman ryhmän jäsenillä on yhteiset prioriteetit tai ainakaan tavoitteiden tärkeysjärjestys olisi sama. Minulle tärkeysjärjestys on selvä: ensimmäiseksi on luonto, toiseksi on luonto ja kolmanneksi on luonto. Luonnolla on minulle sekä itseis- että välinearvo, ja kaikkien muiden sinänsä edistämisen arvoisten tavoitteiden puolustaminen vie aikaa ja energiaa luonnon puolustamiselta. Ajattelin liittyessäni VIhreisiin, saadessani suoran kanavan päätöksentekoon, voivani käyttää tätä kanavaa täysimääräisesti luonnon puolustamiseen. Nyt olen oppinut tämän olevan tehoton kanava, kun huomioon pitäisi ottaa luonnon lisäksi muutakin ei vain yhdyskuntasuunnittelullisine mutta myös kansantaloudellisine heijastevaikutuksineen.

Toki puoluepolitiikkakin on, tai ainakin se on ollut kansalaistoimintaa. Näin ainakin tahdoin ajatella idealistina liittyessäni puoluepoliittiseen liikkeeseen. Kuka tahansa voi liittyä mihin tahansa puolueeseen, ja oikein pelaavalle tie on auki taivaaseen asti. En kuitenkaan halua pelailla, vaan keskittyä asiaan. Sen verran olen tosikko tai asiapentti. Puolueet ovat jähmettyneitä liikkeitä, ja järjestäytymättömällä kansalaistoiminnalla on etunsa. Se on muotisanaa käyttäen "ketterää": siihen voi osallistua vain silloin kun asia kiinnostaa, ja silloin kun asia kiinnostaa, se yhdistää, kun taas puoluepolitiikassa etsitään vain eroja. Ja kyllä niitä löytyy, ainakin kun luupilla katsoo. Mieluummin kuitenkin katselen sillä luupilla sammaleita.

Vapaa kansalaisliike ei kuitenkaan voi ottaa kantaa mihinkään, kun kaikilta jäseniltä ei voi tarkistaa heidän henkilökohtaista kantaansa esimerkiksi siksi, että mitään henkilörekisteriä ei ole esimerkiksi siksi että vapaan kansalaisliikkeen jäsenyydestä ei oikein voi puhua. Kukaan ei oikein edusta ketään, eikä mandaattia voi kysyä. Tämän ymmärsin jo silloin kun minuun otettiin yhteyttä Itä-Helsingistä kun sielläpäin erilaiset pro-liikkeet olivat alkaneet kutsua itseään Kaupunkimetsäliikkeeksi, ja minulta kysyttiin, että voiko perustamani Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -liike allekirjoittaa Kaupunkimetsäliikkeen metsämanifestin. No ei voi, vaikka minä voinkin sen kirjoittaa yksityishenkilönä.

Edelläsanotusta seuraa myös se, että vapaan kansalaisliikkeen asema on väistämättä aika lailla olematon. Se on olemassa vain konkreettisen toiminnan kautta, mutta kun tavoitteena kuitenkin on vaikuttaa kaavoitukseen, tämä ei onnistu kun toimijaa ei Maankäyttö- ja rakennuslain vallitsevan tulkinnan mukaan ole edes olemassa. Sen valituksia ei esimerkiksi oteta huomioon, koska se ei ole sen paremmin todellinen kuin juridinenkaan henkilö.

Järjestäytynyt Kaupunkimetsäliike voisi tulla vaarinotetuksi kannanottajana kaavoituksessa. Eikä suoran toiminnan järjestäminen ole sen vaikeampaa tai "epäketterämpää" kuin liikemuotoisessakaan toiminnassa. Kiinnostuneet ilmoittautukoon mukaan, rekisteröitymismaksun voin hoitaa itse. Kun kiinnostuneita on ilmoittautunut hallituksen tarpeiksi, kutsun perustamiskokouksen kokoon.

Mitä virkaa sitten tällaisella järjestöllä olisi? Kannanottojen lisäksi se voisi tarpeen tullen järjestää tapahtumia niin ulkoilmakansanjuhlista metsänteippauksiin ja liito-oravan pönttötalkoisiin. Se voisi laatia ainakin tilata luontokartoituksia ja mahdollisesti jossain vaiheessa tehdä julkaisuja, järjestää näyttelyitä tai kouluttaa asukasliikkeitä esimerkiksi liito-oravahavainnointiin tai pesäpönttöjen rakentamiseen. Lisää kaupunkia -ideologian kidnapatessa ainakin Helsingin kaupunklsuunnittelun, vastavoima tarvitaan.

Yhdistyksen olisi tarkoitus yhdistää eri puolilla asuvat, metsien hoidosta ja käytöstä sekä luontoarvojen heikosta huomioinnista huolestuneet. Itselleni ovat läheisimpiä alueita Porvoon Humlan, Joonaanmäen ja Sikosaaren lisäksi Vantaan Kanniston (Kivisto) Kartanonmetsä, ja Helsingistä Keskuspuisto, Patterinmäki, Veräjämäki-Koskela ja Riistavuori ja muut Haagan metsät. Tiedän, että idemmässä esimerkiksi Ramsinniemi ja Vartiokylänlahti tarvitsevat puolustajansa. Mukaan mahtuu kuitenkin mistä päin tahansa Suomea, ja myös kannatusmielessä. Kaikkien ei tarvitse olla metsän teippaustalkoissa mukana, vaan jokainen voi valita, missä ominaisuudessa haluaa olla mukana tukemassa hyvää asiaa.

Yhdistyksen ei olisi tarkoitus kilpailla jo olemassaolevien toimijoiden kanssa - Suomen Luonnonsuojeluliitto, Luonto-Liitto, Pro Luonto ja niin edelleen - vaan tehdä niiden kanssa yhteistyötä. Fokuksena olisivat aina metsät, ja pyrkimys ripeään toimintaan. Yhdistys on kiinnostunut vain metsistä, eikä sen tehtävänä ole käydä kauppaa siitä, minne saa kaavoittaa tai mitkä metsien luontoarvoista olisivat kaupan. Toki se voi, ja sen pitääkin arvottaa metsiä luonto- ja virkistysarvojen mukaan, ja virkistysarvoissa painavat muutkin kuin silkat luontoarvot, kuten sijainti.

Yhdistyksen toiminnan pääpaino lienee ainakin alussa pääkaupunkiseudulla, mutta mukaan saa liittyä kuka hyvänsä asiasta kiinnostunut. Yksi syy yhdistyksen olemassaololle olisi myös korostaa metsien virkistysarvoja. Ne eivät nauti nykyisellään mitään lainsuojaa, ja siksi ulkoilijoiden onkin ollut aina pakko löytää liittolaisiksiin esimerkiksi liito-oravia tai lahokaviosammalia. Mieleeni muistuu raita Ekhnaton rakastui aurinkoon Hectorin albumilta Herra Mirandos, jossa Hector lausui: "aivan viimeiseksi he yrittivät rauhoittaa jotakin ihmiselle sopivaa". 

Jos haluat olla mukana suunnittelemassa uutta yhdistystä, ota yhteys michael.perukangas at gmail.com tai furttis at hotmail.com. Jos kiinnostuneita alkaa ilmoittautumaan hallituksen tarpeiksi, sitten sovitaan järjestäytymiskokous kesälomien jälkeen tai syksylle. Tiedän, että järjestön pyörittäminen edellyttää jonkin verran lakisääteistä paperityötä; olen siihen valmis.

Pajamäen metsää. Punaisella ristillä merkatut puut kaatunevat, jos Raide-Jokerin tunneli toteutuu.

Ihmiskeskeisyydestä maapallokeskeisyyteen

Usein kuulee kaivattavan esimerkiksi päätöksentekoon ihmiskeskeisyyttä. Tämä lienee sanotun ns. teknokratian vastareaktio: päätöksentekoon toivottaisiin vaikutusanalyysejä ja tunteita puhtaan rationaalisuuden sijaan. Esimerkiksi synnytyssairaalan tai koulun lakkauttamisella on sellaisia hieman vaikeasti laskettavia inhimillisiä kerrannaisvaikutuksia, joiden taloudellinen kannattavuus on usein ainakin lyhyellä aikavälillä vaikea osoittaa. Vaikka inhimillisyyden voisinkin toivottaa tervetulleeksi, ihmiskeskeisyyttä en niinkään toivoisi, sillä se tuo mukanaan takaovesta luomakunnan kruunuksi itsensä kohottamisen, ajattelun jossa maa ja sen hedelmät ovat olemassa vain ihmisen hyväksikäytettäviksi.

Ihmiskeskeisyyden sijasta minä kaipaisin maapallo- tai (eko)systeemikeskeisyyttä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, myös ihmisen toiminta lluontoon ja luonto ihmiseen, olemmehan me luontokappaleita. Ihmiskeskeisyys on mennyt metsään lähtiessään siitä että luonto on nautintojamme varten, vaikka toki luonnosta voikin saada ehtymättömästi nautintoa. Tämä näkyy siinä, kuinka luonto määritellään ekosysteemipalveluksi, luonnonvaroiksi, riistaksi ja metsäomaisuudeksi. Sen itseisarvon sijasta tunnustetaan vain virkistys- ja raaka-ainearvo. Siksi esimerkiksi kaupunkimetsästä sietäisi yhden koulukunnan mielestä siivota kaikki laho- ja maapuu "rumentamasta" maisemaa ja "vaikeuttamasta" siellä liikkumista. Ihmiskeskeisyyden yksi osoitus on myös se, että kun nuo kymmenet tuhannet tuossa vieressä pilaavat ilmaa autoilla, niin me muutamat sadat saamme tuhota hiilinielut kaatamalla puut pyöräbaanamme tieltä. Pesäpuista, biodiversiteetista tai hiilinieluista viis, jotta voitaisiin pullistella hauiksia. Että nyt on meidän vuoromme kaataa puita, vaikka vieressä kulkisi jo toinen pyöränkin kuljettava reitti, joka kiertää viisikymmentä metriä.

Olen kirjoittanut sen tänne aikaisemminkin, mutta en tunnusta maaomaisuutta. Me emme voi omistaa luontoa, vaan olemme vain käymässä täällä. Me kuulumme luonnolle ja luontoon, ja velvollisuutemme on jättää se jälkipolville. Ei meille, eikä vain tytöillemme ja pojillemme, vaan tikoille, lahottajakuoriaisille ja liito-oraville.

Hutkinnasta tutkintaan

Minua on joskus arvosteltu siitä, että bloggaukseni ovat kuin oksennuksia: ne eivät pyrikään yleensä olemaan mitään tutkivaa journalismia, vaan pikemminkin hutkivaa. Nyt olen hutkinut tarpeeksi. Vaikuttamista en koskaan täysin jätä itseäni kiinnostavissa asioissa, mutta juuri nyt poliittisessa ja muussa kansalaisvaikuttamisessa takki on tyhjä. Minusta tuntuu, että olen sanonut kaiken. Ainakaan mitään uutta ilmaistavaa ideaa minulla ei tällä hetkellä ole esittää ilman että toistaisin itseäni, eikä se ole kellekään kiinnostavaa, saati informatiivista, hyödyllisyydestä puhumattakaan.

Toinen asia, mistä bloggaamistani on arvosteltu, on sen aihepiirien sekavuus. Blogi toki onkin nettipäiväkirja, ääneen niiden asioiden ajattelua, jotka kulloinkin ovat askarruttaneet. Lukijalle, joka kuvittelisi löytävänsä sieltä jotakin tiettyä, saattaa pettyä. Jos etsii esimerkiksi porvoolaista eks-wannabe-poliitikkoa, saattaa pettyä, kun se on kietoutunut sinne sudeettihelsinkiläisen työmatkasukkuloijan, juoksuharrastajan, metsänsuojelijan ja musiikinrakastajan sekaan.

Sain muutamia viikkoja sitten ainakin omasta mielestäni kuningasidean. Kuningasidea se on siksi, että sitä oli pakko lähteä toteuttamaan. Idean minulle antoivat edesmennyt Mahler-guru Tony Duggan, jonka Mahler-levytysten katsaus löytyy tämän blogin linkkipalkista, sekä läheinen ystäväni, jonka kanssa puolileikillämme olemme perustelleet Helsinki-Porvoo Bruckner-Mahler -sosieteettia jo hyvän aikaa.

Kuningasideani on täyttää aukko. Vaikka musiikkijulkaisemisen kieli onkin englanti, myös minulle, niin suomeksi ei ole saatavilla katsausta Mahlerin sinfonioiden levytyksistä. Toki tiedän, että tämä kielirajaus rajoittaa lukijakunnan hyvinkin pieneksi, mutta koska kyse on elämäntyöhön rinnasteisesta suurprojektista, niin panen toivoni siihen, että kyllä tämä materiaali antaa vastaisillekin Mahler-kuuntelijoiden sukupolville aineksia, ja miksei antaisi, onhan Mahler uusi Beethoven. Musiikkitiedettä en muodollisesti ole opiskellut, mutta systemaattinen tutkijanote miltei mihin tahansa on minulle kuitenkin kaikkein antoisin ja lopultakin kaikkein omin toimintatapa, ajoittaisesta aktivismilla flirttailusta huolimatta.

Haluan samalla todistaa itselleni, että pitkäjänteinen ja määrätietoinen työskentely on minulle mahdollista. Vuosikymmenien aikana olen eri kausina syventynyt monenlaisiin asioihin, suomalaisesta yleisurheilusta Mongoliaan ja pussihukkiin. Tämän aihepiirin tunnen kuitenkin kaikkein parhaiten, joten olisi synti jättää tämä sauma käyttämättä.

Jokainen blogejani useamman kuin kerran lukenut on huomannut, etteivät ne ole mitään työnäytteitä, vaan pikemminkin niitä voidaan tulkita jopa dismeriitteinä. Usein niistä välittynee kriittisen journalismin sijasta kaiken mahdollisen kritisointi. Usein niissä ei rakenneta mitään, vaan pikemminkin rikotaan. En tällä hetkellä laskisi niin paljoa oman rakentavan panokseni pariin muilla kentillä, joten panostan toistaiseksi tähän.

Säilytän tämänkin blogini varaventtiilinä siltä varalta jos vuotaa yli. Ja kun. Mahler-blogi kanavoinee toimintatarmoni pääasiallisesti johonkin rakentavampaan ja systemaattisempaan, joten julkaisutoimintani tällä alustalla tulee harvenemaan, olisihan se kaikki pois Mahler-blogiin käytettävän taustatutkimuksen vaatimasta ajasta ja henkisestä energiasta.

Käyn siis lävitse Tony Dugganin esimerkin viitoittamana Gustav Mahlerin teosten levytyksiä. Ainakin aloitan tutkimukseni niistä. Lanseeraan blogini vasta kun olen jaksanut toimittaa yhden laitoksen kaikista Mahlerin sinfonioista, tai siedettävään kuntoon edes yhden sinfonian. Aloitin neljännestä sinfoniasta, sillä siitä aloitin neljännesvuosisata sitten matkani Mahlerin parissa, ja neljäs sinfonia on ajankohtaistunut elämässäni jälleen. Mainittu ystäväni tullee jossakin muodossa kontribuoimaan tähän julkaisuun, mutta aika näyttää, tapahtuuko tämä esimerkiksi kuvien, teosesittelyjen, subjektiivisen reseptiotarinan kautta vai omaa luentaani reflektoimalla.

Lanseerausta saadaan vielä odottaa, mutta joidenkin aikojen päästä saatavilla on koko maailman laajin Mahler-levytysten katsaus.

Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää metsää

Ennen kännyköiden ja pleikkareiden aikaa, lapset leikkivät enemmän ulkona. Paitsi minä. Viihdyin kirjojen ja kissojen parissa, liikaakin. Metsä tunnetusti rauhoittaa, opettaa tarkkailemaan ja vain olemaan. Ei olekaan ihme, ettei ennen ollut mitään ADHD:tä.

Metsässä tai yleensäkin luonnossa liikkuminen opettaa myös tasapainoa ja yleistä kehon hallintaa, toisin kuin leikkipuistoissa ja muissa rakennetuissa ympäristöissä, joissa leikkivälineiltä toiselle siirtyminen tapahtuu tasaisella maalla. Äärimmäinen vastareaktio, joka näyttää nykyihmisen rakennetun ympäristön monotonisuuden ja stimulanssivajeen, on parkour, tapa ottaa haltuun ja tehdä omaksi, karnevalisoida suoran viivan tyranniaa. Sitä samaa on myös skeittaus.

Onneksi minulla oli viisas isä, joka vei minua luontoon. Kävelimme Helsingin Ullanlinnasta Keskuspuistoon, ja tältä ajalta on peräisin rakkauteni luontoon, metsään ja Keskuspuistoon. Niiltä ajoilta muistan, että tässä kohtaa oli vielä lapsuudessani hyppyrimäki. Ei mieleni sentään halajannut sieltä laskea.

Ensikosketukseni hevosiinkin sain Keskuspuiston hevosaitauksissa.

Mummolan sienimetsä Vantaan Kannistossa on piirtynyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Sinne menimme jo siinä vaiheessa kun minut vielä piti auttaa ylittämään suuri oja, jonka ylitse kulki oikotie sienimetsään, Stockan peltojen poikki. Muistan vieläkin ne kolme suurta muurahaispesää, ja koivunkantosienipaikan.

Petteri Saario äärimmäisen tärkeässä dokumenttisarjassaan Asfalttiviidakot nostaa esille tärkeitä asioita. Internetistä ja matkustelusta huolimatta, nykylapsen elinpiiri on iseihin ja isoisiin verrattuna niin rajoittunut, että sitäkin tärkeämpää on säilyttää lähiluonto kaikille. Mitä lähempänä metsä on, sitä todennäköisempää on löytää se.

Saario esitti minulle kysymyksen, antoi peilin. Tajusin, etten ollut juurikaan leikkinyt luonnossa, en koskaan. Onneksi se ei ole myöhäistä. Voin viedä nyt omia lapsiani keltahaperometsään.

Isääni on paljolti kiittäminen, että olen löytänyt metsän, vaikken olekaan siellä oikeastaan leikkinyt. Omille lapsilleni olen sen velkaa, että näytän myös heille metsän, joskus myös Kanniston sienimetsänkin, jos se saa säilyä. Vaikka on heillä oikeus omaan lähiluontoonsa, haltioitua täällä Kevätkummussa.

Suurin käyttötarkoitukseni metsille on ollut juokseminen. Helsingin Keskuspuiston polut ovat elämäntapaurheilijan aarreaitta. Rohkaisen kuitenkin joskus myös astumaan pois hiekkateiltä, eikä siihen tarvita ohjattua polkujuoksua. Sen kun lähdet minne jalat näyttävät. Koskaan ei ole liian myöhäistä astua metsäpolulle, ja sieltä pois.

Jos päämäärä pakenee, nauti itse matkasta

Silloin kun tuntuu siltä että mikään ei suju ja on jokseenkin epäonnistunut ihmisenä, isänä, työläisenä, aviomiehenä ja miehenä, kannattaa koettaa keksiä, missä on hyvä. Jos tämä tuntuu ensi vaiheen angstissa kovin kaukaiselta, sitten kannattaa keskittyä tekemään sitä, mistä nauttii.

Itsehoitoa ei voi kyllin korostaa. Jos elämässä on elementtejä, joista tulee riittämätön, ahdistunut tai muuten vain paha olo, silloin elämään pitää saada myös nautinnon lähdettä. Muuten ihminen rapistuu: työmuisti kuormittuu, pinna lyhentyy ja omaa pahaa oloaan ryhtyy projisoimaan toisiin.

Jos hakee tunnustusta, siinä puuhassa voi tulla vilu, joten kannattaa pyrkiä nimenomaan keskittymään sellaisiin asioihin, joista sinänsä nauttii, sen kummemmin sillä hetkellä miettimättä niiden puuhien suoranaista hyödyllisyyttä tai sitä, johtavatko ne tunnustukseen, parempaan työpaikkaan tai voimakkaampaan ja nopeampaan kroppaan.

En voi toistaa sanomaani kyllin painokkaasti. Varsinkin jos ei saa palkkatyöstään tyydytystä eivätkä työnhautkaan ole johtaneet tuloksiin, unohda työnhaut. Heitä vaikka lekkeriksi koko työnhaku. Voit vaikka ryhtyä avoimesti epäonnistujien äänitorveksi, jos saat marttyyriudesta tyydytystä, tai helpotut mahdollisuudesta terapioida itseäsi ääneen. Tässä projektissa muuten saatat jopa törmätä siihen aiemmin poissaolollaan loistaneeseen tunnustukseen: jos tulevat potentiaaliset työnantajat merkitsevätkin sinut ehkä rutto-merkillä tunnustaessasi sen, että olet käyttänyt aikasi vääriin asioihin, niin ainakin joku voi pitää sinua esimerkillisenä kaikessa avoimuudessasi, oli tämä avoimuus sitten rohkeutta tai hullunrohkeutta.

Yksi vaihtoehto tietysti on kompensoida pettymykset yhdellä elämänalueella pyrkimällä hankkimaan vaihtoehtoista sisältöä jostakin harrastuksesta. Paha vaan, jos sekin tuottaa pettymystä. Pääsääntöisesti onkin parempi omalle mielen- ja -terveydelle lähteä juoksemaan metsään kuin tapella metsien puolesta toisuskovaisia vastaan. Parasta metsäaktivismia on aktiivisesti nauttia metsästä.

Paha vaan, jos polvi on niin kipeä, että tästä ei tule mitään. Siinä tapauksessa voi laittaa kameran kaulaan ja lähteä valokuvaamaan tai sienestämään. Jos aikaa ei ole musiikinkuuntelulle, voi tehdä saman, jonka keksin tänään: puuduttava työ sujuu huomattavasti paremmin kun taustalla kuuntelee vaikka pianomusiikkia. Claudio Arrau kirkastaa minkä tahansa päivän.

Siis: jos elämän tarkoituksettomuus ahdistaa ja se, että palkintoa ei ole luvassa kuin aikaisintaan tuonpuoleisessa, lopeta palkinnon haikaileminen. Jos päämäärästä ei ole oikeasti mitään tietoa tai se ainakin pakenee, pyri nauttimaan matkasta itsessään. Niin voit ainakin hetkeksi unohtaa päämäärän puuttumisen tai sen karkaamisen, ja valon siivilöityessä oikeassa kulmassa lehtien lomitse hetkeksi unohtuu matkanteon raskauskin, ja painovoiman hetkeksi voittaessasi unohdat kaikki käytännölliset reunaehdot. Ne askeleet voivat johtaa yllättävän pitkälle: ohikiitävienkin onnen tunteiden muisto kantaa silloin kun siivet eivät muuten tahtoisi kannatella. Heikkoina hetkinäni palaan Keskuspuistoon ja näihin maisemiin.

Puurot ja vellit sekaisin Malmin lentokentällä

Helsingin kaupunginvaltuusto kaatoi eilen Malmin lentokentän säilyttämistä ajaneen palautusesityksen äänin 55-29. Onneksi. Alan yhä enemmän pitämään Malmin kaavoittamista välttämättömyytenä, se kaikki kaavoitus on pois Keskuspuistosta ja muista kaupunkimetsistä (vaikka sen tiedän, että tälle lisää "kaupunkia" -porukalle ei mikään riitä).

Voin melko ammattimaisena aktivistina antaa nyt vähän neuvoja, millä laiturilla kannattaisi seistä. Ai niin, juna meni jo.

Eniten minua Malmin lentokenttäkeskustelussa häiritsee yksi seikka: se, miten pienen joukon harrastus sekoitetaan yleiseen etuun. Ai niin, oli toinenkin. Rakentamisen vastustajat eivät aina osaa valita argumenttejaan, ja monet vastustavat argumentit ovat keskenään ristiriitaisia, samankin henkilön esittämät. 

Esimerkiksi se, että samanaikaisesti puolustetaan ilmailua ja luontoa, näyttää vähän falskilta. Tai jos puhutaan yleisestä edusta ja toisaalta kulttuurihistoriallisesta arvosta, eikö olisikin loogista, että mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan tästä kulttuurihistoriallisesta arvosta, joka nyt on vain harvojen harrastajien ulottuvilla, alueen kaavoittaminen kun mahdollistaisi lentokenttärakennuksen suojelukaavalla sen, että tästä hienosta funkkisrakennuksesta pääsisi mahdollisimman moni nauttimaan. Aika härskiä on myös se, että puolustetaan mieluummin rajatun joukon harrastusta kuin kaikille avointa kaupunkiluontoa, jota esimerkiksi Keskuspuistossa Yleiskaava uhkaa,

Malmin tapaus on sikälikin mielenkiintoinen, että se kun on niin laajalti tunnettu, kiitos poikkeuksellisen vaikutusvaltaisen lobbyn, se näyttää kaikki asukasaktivismin eri piirteet, ne nimbyimmätkin. Ja niissä tapauksissa Malmin rakentamiseen saatetaan liittää miltei kaikki mahdollinen paha, suunnilleen maksasyövästä alkaen. 

Tässä taisikin tulla suurin piirtein kaikki. 

Minä olen saanut oman osani siitä, että maakunnasta käsin tulen mestaroimaan helsinkiläistä kaupunkisuunnittelua, mutta täältä käsin voin vaikka ruveta uhrilampaaksi. Hupaisaa tässä keskustelussa oli sekin, että on osoittautunut, että Malmin säilyttämisen puolesta saa kyllä kerätä nimiä mistä tahansa, vaikka Kuusta, mutta porvoolaisen pitäisi olla asiasta ihan hiljaa, jos onkin rakentamisen puolesta...

Minulla on varaa sanoa, että tervetuloa Malmin lentokenttäalueen rakentaminen, yhtään ääntä kun en kunnallisvaaleissa sillä menetä. Facebook-tuttavuuksia voin menettää, niitähän olen menettänyt aiemminkin silloin kun olen avannut suuni. Niin että tervemenoa lentokenttä, tervetuloa asunnot!

Veri on vettä sakeampaa

Viime aikoina minulla on ollut paljonkin aihetta itsetutkiskeluun siinä määrin, että olen ymmärtänyt olevani pohjimmiltani introvertti. Tämä tarkoittaa sitä, että mieluiten valitsen itse sen, milloin ja missä merkeissä seurustelen, ja kenen kanssa.

Edelläsanotusta huolimatta, olen myös perin juurin poliittinen eläin siinä määrin, että jo vähän alle 11-vuotiaana tein tukkimiehen kirjanpitoa radion ääressä, kun Koiviston ääniä laskettiin, ja jännäsin, tuleeko hänestä ensimmäisellä kierroksella presidentti. Tiedän järjestöhistoriani kautta, että yleensä jaksan olla aktiivinen aikani, kunnes taas sitten vedän henkeä aktiivivaikuttamisesta, säännönmukaisesti tehdäkseni sitten paluun ennemmin tai myöhemmin.

Yleensä jaksan puolitoista vuotta kerrallaan, eikä tämä aktivismin projektiluontoisuus ole mikään oma erityisominaisuuteni, lyhytjänteisyyden osoitus, vaan yleinen lainalaisuus: kun kuitenkin järjestövaikuttaminen (johon luen myös kunnallispolitiikan, sillä siitä ei saa palkkaa) on vapaaehtoistyötä, se on aina jostakin muusta pois, vaikka sitten siitä saisi sisältöäkin. Viime aikoina olen lisääntyvässä määrin alkanut kokemaan, että ei saa.

Puoluepolitiikka on oiva väline tutustua uusiin, usein suuressa katsannossa samanmielisiin ihmisiin, ja se myös sivistää: ilman puoluepolitiikkaa en tietäisi mitään monestakaan kysymyksestä, eikä minulla myöskään olisi niistä mielipidettä. Mutta onko sillä sitten niin väliä, mielipiteellä, saati minun mielipiteelläni, paitsi niissä kysymyksissä, joissa minulla on jotain erityistä annettavaa, ja silloin kun ei ole annettavaa, pitäisi olla edes jaksamista vääntää tovereita kannattamaan omaa katsantokantaa sellaisissa asioissa, josta ei itsekään ole niin varma vain siksi, että kyse on minua valistuneempien näkemyksestä tai puolueen linjasta?

Politiikka kyllä saattaa yhdistää samanmielisiä, mutta usein näyttää siltä, että ketkään eivät ole keskenään niin erimielisiä kuin samanmieliset. Puolueet paitsi yhdistävät, myös erottavat: ne osoittavat vihollisen värin ja paikan, ja antavat aiheen kritisoida taktisista ja valtasyistä silloinkin kuin aihetta ei olisi. Tällainenhan on toki kiva retorinen harrastus, peli, mutta ehkä sitä voi muutakin ihminen tehdä. Joskus harvoin se kyllä yhdistääkin, mistä saatiin osoitus Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjan aikana. Siksi se olikin yksi palkitsevimmista asioista, joita olen ollut tekemässä.

Melkein niin kauan kuin muistan, yleinen käsitys on ollut, että Suomi olisi epäpolitisoitunut niin että puolueita ei erottaisi toisistaan edes pimeässä, ei edes poliisi. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että puolueet erottavat ihmisiä toisistaan niin että väliin tarvitaan kohta poliisi: Perussuomalaisten nousu (ja tuho) ovat kärjistäneet yhteiskunnallista keskustelua niin että jokaisella on jostakin jokin mielipide, siitäkin, mistä ei ole, ja tämän politisoitumisen seurauksena veljet, serkut ja naapurit huomaavat olevansa vastakkaisilla puolilla rintamalinjoja. Sosiaalinen media ruokkii näitä vastakkainasetteluja.

Näin ei tarvitsisi olla. Viime aikoina Facebookissa on alkanut putkahtelemaan kadonneiksi luulemiani sukulaisia, ja vaikka monessakin tapauksessa vettä on virrannut Niilissä niin että en enää tunnista heitä muuten kuin nimen perusteella, veri on vettä sakeampaa. Jotkut heistä varmaankin ajattelevat politiikasta eri tavalla kuin minä, ihmisiä kun ovat ja aion antaa heille linnarauhan, heillä kun on henkilökohtaiseen tilaansa oikeus, enkä ryhdy agitoimaan, käännyttämään tai saarnaamaan, kun kyllä yhden sukupolven aikana ihmiset ehtivät lähtemään eri suuntiin, päätymään jokseenkin samoista premisseistä erilaisiin johtopäätöksiin. Ajatelkoot siis kukin miten lystäävät, olkoot vaikka väärässäkin, kunhan eivät väkivaltaisiksi herkeä.

Sosiaalisessa mediassa voi jakaa kivempaakin aineistoa kuin tukkia se politiikalla. Näin tulenkin toistaiseksi tekemään. Politiikasta seuraa velvoite seurata aikaansa, mitä tosin muutenkin teen hyvin valikoivasti. Nyt on aika introspektion, itsensä, luonnon ja musiikin tutkimisen, opiskelun ja perheen. Kyllä te sitten huomaatte, milloin kuppi taas alkaa menemään nurin. Ei ulkomaailma mihinkään karkaa, vaikka en siellä vähään aikaan nenääni näyttäisikään.

Tulen varmasti edelleenkin vaikuttamaan itselleni läheisten asioiden - kuten vaikka kaupunkimetsien tai Porvoon sairaalan synnytysosaston - puolesta, silloin kun minulle sopii. Puoluepolitiikassa omat tavoitteet kuitenkin tahtovat vesittyä, eivätkä ne ole tovereilla samassa tärkeysjärjestyksessä. Juuri nyt en kuitenkaan uhraa rahtustakaan ajatusta kunnallisvaaleille. jos nyt äänestämään pääsisi. Kevääseen 2017 on kuitenkin vielä aikaa, joten saa nähdä, mihin seepra juovistaan pääsee...

Miksi kaupunkia ei pidä tiivistää viheralueille

Jos Helsingin maapinta-ala on noin 0,07 % Suomen maapinta-alasta, asuu siellä nyt 11,44% Suomen väestöstä, jolloin se on noin 163 kertaa niin tiheään asuttu kuin muu maa. Tästä on helppo laskea, että siellä on myös suurin virkistysalueiden tarve: paljon käyttäjiä, vähän tiivistämisvaraa.

Muistan Kokoomuksen entisen kansanedustajan Arja Karhuvaaran kerran eräässä paneelikeskustelussa puhuneen yhdentekevistä, joutavista tienvarsipusikoista, joille sopisi tiivistää. Toki siltä näyttää, jos näkökulma on auton ikkuna. Vaikka sen yhdentekevän pusikon virkistysarvo kyseenalaistettaisiinkin, saattaa sillä yhdentekevällä pusikolla olla luontoarvoa, puhumattakaan siitä, että se toimii usein tärkeänä hiilinieluna, ilmanpuhdistajana, meluesteenä ja huleveden imeyttäjänä. Näistä rakennettu ympäristö toimii vain meluesteenä, ja melua asutuskin tuottaa siihen liittyvine liikenteineen ja muine ihmisistä lähtevine äänineen. 

Virkistysalueiden säilyttäminen siellä, missä on käyttäjiä on tärkeää, sekä demokraattisena, liikenteellisenä että kansanterveydellisenä kysymyksenä. Demokraattisesti se on tärkeää siksi, että virkistysalueet ovat kaupunkihyödyke, ja jos ne viedään pois joiltakin asukkailta tiivistämisen nimissä, tällöin tämän hyödykkeen saavutettavuus heikkenee. Saavutettavuus taas on tärkeää myös liikenteellisesti ja kansanterveydellisessä mielessä: jos virkistysalueet siirtyvät kauemmaksi, tällöin virkistäytymään pitää lisääntyvässä määrin matkustaa autolla, mikä lisää liikennettä. Eikä kaikilla helsinkiläisillä ole autoa, jolloin liikenne palautuu myös demokratiaan. Ei ole oikein, että kaupunkihyödykkeita siirrettäisiin siten, että niistä nauttimiseen tarvittaisiin äkisti autoa. Edellämainitut ovat myös kansanterveydellinen kysymys: mitä kauempana virkistysalue on, sitä suuremmaksi nousee kynnys hoitaa terveyttään arkiliikunnalla. 

Yleiskaavan verikartta osoittaa kirkkaanpunaisella ne alueet, joilla kaupunkia tiivistetään viheralueille. 

Tulen seuraamaan tarkasti helsinkiläispoliitikkojen käyttäytymistä, jotta osaisin antaa äänestyssuosituksia tulevissa kunnallis- ja eduskuntavaaleissa. Ja mielipidettäni on ainakin varsin laajassa kaveripiirissäni kuunneltu, ja kysyttykin, samaten kaupunkimetsäpiireissä. 

Ylläoleva kirjoitus kertoo varsin tiiviisti keskeisimmät syyt, miksi olen lähtenyt mukaan puoluepolitiikkaan. Tässä on viimeisen 10 aktiivivuoteni raison d'etre. Saa nähdä, toimiiko se myös poliittisena testamenttina, osoittaen ajan kanssa, kannattaako siellä vaikuttaminen jatkossakin, perustellen, tapahtuuko kaupunkiluonnon puolustaminen sittenkin tehokkaammin muun kansalaistoiminnan kuin puoluepolitiikan kautta. 

Toki puoluepolitiikka on osoittautunut kaupunkiluonnon puolustamisessa sikäli ainakin havainnolliseksi välineeksi, että se on tuonut juuri edellämainittuja luonnon virkistyskäytön vaikutuksia muihin instituutioihin tai systeemeihin - kuten liikenne, liikunta ja demokratia - näkyville. Ja toki kamppailu maasta on aina politiikkaa, oli foorumina sitten puoluepolitiikka tai avoimempi kansalaistoiminta. Puoluepolitiikka on tuonut tämänkin kamppailun näkyvämmäksi. Minulle tärkeysjärjestys on kuitenkin selvä: luonto on itseisarvo, politiikka on väline. 

Kaupunkibulevardihuijaus

Helsingin keskusta sijaitsee, jos ei joku tiennyt, Vironniemellä. Sinne päättyy - tai näkökulmasta riippuu, sieltä alkaa - muualle Suomeen vieviä valtateitä: Turun vanha ja uusi tie, Porin/Vihdintie, Tampereen/Hämeenlinnan/Nurmijärventie, Tuusulantie, Lahdentie (joka alkaa Helsingissä Kustaa Vaasan katuna) ja uudet ja vanhat Porvoontiet, joista vanhempi alkaa Helsingin puolella Itäväylänä.

Lisäasuntorakentaminen Helsinkiin on perusteltu joskus tarpeena lähteä mukaan tilavuuden kilpavarusteluun, eli kasvattaa asumisväljyyttä, mutta viime aikoina lisääntyvässä määrin kaavoitusta on perusteltu tarpeena tarjota uusille helsinkiläisille asuntoja.

Ja hyvä niin. Asumisväljyys ei nimittäin ole kovin ekologista, isojen neliöiden lämmittäminenhän vie energiaa, ja mitä enemmän huoneita, sitä enemmän niistä unohtuu sammuttaa lamppuja.

Minne niitä asuntoja sitten voi rakentaa? Koska suuri osa nykyisistä helsinkiläisistä pitää virkistysalueitaan arvossa, nykyisten (ja tulevienkin) helsinkiläisten virkistysalueiden uhraaminen tulevien helsinkiläisten tonttimaaksi herättää vastustusta, mikä oikein onkin. Yhtenä lääkkeenä tähän on tarjottu ns. kaupunkibulevardisaatiota, jolla saataisiin lyötyä kaksi kärpästä samalla iskulla.

Mitä se kaupunkibulevardisaatio on? Sillä tarkoitetaan alkukappalessa mainittujen sisääntuloväylien reunojen kaavoittamista asuinkaduiksi, samaan malliin kuin vaikka Koskelantie on nyt. Kaupunkibulevardisaatio on myyty viheralueista huolestuneille mahdollisuutena säästää viheralueet, kun niiden sijasta voisikin kaavoittaa virkistysarvoiltaan usein varsin vaatimattomille katujen varsille.

Eivät ne kuitenkaan suinkaan aina ole vaatimattomia. Jostakin ne metsätkin alkavat, ja nyt suunnitteilla olevassa Helsingin yleiskaavassa metsien alusta on tulossa niiden loppu. Kukaan ei huomannut yleiskaavaa suunnitellessaan, että Hämeenlinnantien varsi on ei sen vähäisempää kuin - Keskuspuistoa.

Tai ehkä huomasikin. Ehkä ei kaupunkibulevardisaatiossa alun alkaenkaan ole ollut pohjimmiltaan kyse muusta kuin lisää kaupunkia Helsinkiin haikailevien salajuonesta, jossa viheralueiden säästämisellä perustellaan viheralueiden tuhoaminen. Samalla suljetaan kaupunkia, rajataan kaikkien yhteinen virkistysalue muutamien etuoikeutettujen tonttimaaksi, vaikka olenkin joskus luullut, että uusien uljaiden urbanistien ideologia perustuikin kaikkien kivaan kaupunkiin, jossa järjestetään kaikkea kivaa kaikille kivoille, ainakin Kalliossa, vallataan katuja popup-kahviloille, siis tapahtumille.

Ehkei tapahtumaton kaupunki olekaan tarpeeksi seksikäs, ellei sitten Keskuspuistoon juoksulenkille lähtemistä nimitetä pop up runiksi. Commonistit - joita ei pidä sekoittaman kommunisteihin - eivät olleetkaan kiinnostuneita yhteismaista, vaan Spotifysta.

Pop up ski?

Nämä vandaalit eivät muista sitä, että todellisissa metropoleissa - jollaiseksi he Helsingin haluavat - viheralueisiin kajoaminen ei tule kuuloonkaan. Ei tulisi kyseeseenkään kaventaa New Yorkin keskuspuistoa, jotta saataisiin muutamalle nyt ehkä juuri Keskuspuistossa majailevalle koti.

Mielipiteeni Helsingin yleiskaavasta

Laitoin allaolevan mielipiteeni Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastoon. Minulla ei ole mitään sidoksia, jotka estäisivät minua olemasta sitä mieltä, jota rauhassa olen.

Nyt valmisteilla oleva Helsingin yleiskaava perustuu suurimman mahdollisen väestönkasvun skenaarioon. Tämä on strateginen valinta, ja todistaa sen, että Helsinki aikoo kuoria kermat päältä, luullen voivansa valita parhaat mahdolliset veronmaksajat. Näille "hyville veronmaksajille" Helsinki sitten aikoo tiivistää kaupunkinsa viheralueille kaupungin hengiltä, vaikka tämä toimenpide yritetäänkin tavallisesti perustella moraalisesti hyväksyttävämmäksi sanomalla, että määrällisen tarjonnan lisääminen automaattisesti saisi pilviin nousseiden asuntojen hintakehityksen kuriin.

Tällä moraalisesti ylevöitetyllä tavalla, Yleiskaava tuhoaa kaupungin virkistysmetsistä huomattavan osan kaventamalla monen niistä niin kapeiksi, että ne eivät enää toimi eliölajien levittäytymiskanavina eivätkä myöskään sovellu virkistykseen. Erityisen pahasti on käymässä Keskuspuistolle, joka aiotaan reunustaa suunnitelmassa "kaupunkibulevardiksi" muunnettavalla Hämeenlinnantien varteen pystytettävällä korttelirivillä, jonka takapihaksi Keskuspuisto muuttuu. Samaten esimerkiksi Munkkivuoressa asukkailta viedään virkistysalueet, reunustamalla koko kaupunginosa uusilla kortteleilla. Vartiosaaren ainutlaatuisuus menetetään kaavoittamalla se täyteen asuntoja, ja rantaratikka uhkaa Vuosaaren ja muun itäisen Helsingin virkistysalueita.

Pisara-radan suuaukot tuhoavat kaksi virkistysaluetta: Eläintarhan ja Alppipuiston, ja tämänkin tuhoamisen tarpeellisuus on kyseenalainen, kiertäähän samaa reittiä raitiovaunu numero 7; lisäksi jokseenkin samalle reitille on suunniteltu metroa, ja tämäkin operaatio pitää vielä saada muiden maksettavaksi. Yleiskaavassa ollaan myös tiivistämässä kaupungin sisääntuloväylien varret niin sanotuiksi kaupunkibulevardeiksi, mikä lisää liikenteen ruuhkautumista ja altistaa uudet asukkaat saasteille ja liikenteen metelille.

Kokemukseni mukaan Maankäyttö- ja rakennuslain osallisuuspykälä jää kuolleeksi kirjaimeksi. Vielä Helsingissä asuvieni ystävieni ja tuttavieni kokemukset kertovat samaa: yleiskaavatilaisuudet ovat hymistelyteatteria, jossa hehkutetaan uutta, uljasta metropolia, ja käytännössä kommentoida voi vain jo puolivalmista suunnitelmaa, jolloin asukkaiden vaikutusyritykset on helppo ampua alas takakäteisenä nimbyilynä.

Helsingin suunnittelussa pitää ottaa lähtökohdaksi asukkaiden viihtyvyys, ja lopettaa Helsingin tuhoaminen mammuttitautisten metropoliskenaarioiden takia. Kaikki kaupunkimetsien ja muiden virkistysalueiden tuhoaminen pitää lopettaa, ja rakentaminen suunnata entisille tai tuleville entisille varasto- ja teollisuusalueille tai muualle siirtyvien toimintojen paikalle, kuten Jätkäsaareen, Kalasatamaan, Keski-Pasilaan, Roihupellolle ja Malmin lentokentälle. EI ENÄÄ PALAAKAAN KESKUSPUISTOSTA JA MUISTA KAUPUNKIMETSISTÄ JA -PUISTOISTA!

Michael Perukangas
kaupunkitutkija, VTM, työ- ja asiointihelsinkiläinen, Porvoo

Kaupunki ja sen viheralueet kuuluvat kaikille

Laakson lehtonatapaikka.

Jos pienet naapuruspuistot ovat oman alueensa lähivirkistysalueita, kaupunkimetsät ovat kaikkien lähivirkistysalueita. Ne ovat tärkeitä niin ekologisesti kuin ekonomisestikin.

Helsingin kaupunkimetsillä on varsin hyvin dokumentoituja luontoarvoja, jotka ovat usein itse asiassa suurempia kuin usein varsin tehokkaasti talousmetsän periaatteilla hoidetuissa maakuntametsissä, joiden lajisto on metsänhoidosta kärsineenä usein varsin
yksipuolista. Tuoreen kartoituksen mukaan Helsingin metsissä elää arvokas kääpälajisto, ja eteläisessä Keskuspuistossa elää toinen Suomen kahdesta alkuperäisestä
lehtonataesiintymästä.

Niin eläin- kuin kasvilajien elinvoimaisuuden kannalta on tärkeää, että ne pääsevät levittäytymään, minkä edellytyksenä on viheryhteyden katkeamattomuus. Aivan liian kapeakaan metsävyöhyke ei saisi olla, sillä silloin luonnonrauha vaarantuu. Näin on
käymässä monin paikoin esimerkiksi Helsingin Keskuspuistossa, jota yleiskaavaluonnos uhkaa kaventaa.

Perjantain (13.2.) Hesarissa neljä luonnonsuojelujärjestöä olikin kiinnittänyt asiaan huomiota; Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen puheenjohtaja Jarmo Niemisen mukaan kaavaluonnoksessa luontoarvot on jätetty heitteille, sillä suunnitelma jättäisi rakentamisen alle kolmanneksen Helsingin kaupunkimetsistä. Heitteille jäävät hänen mukaansa myös virkistysarvot. Helsingissäkin pitäisi Jyväskylän tapaan liittää luonnonarvot osoittavat liitekartat viralliseen yleiskaavakarttaan, jotta nekin saisivat lainvoiman, ehdottaa Nieminen.

Kaupunkimetsät ovat paitsi luonnon omia melumuureja, ne ovat myös hiilinieluja, jotka suodattavat liikenteen saasteet ja puhdistavat ilman sekä palauttavat sade- ja hulevedet takaisin vesitalouteen. Tätä eivät tee talorivit asfalttipihoineen ja keinotekoisine
istutuksineen. Toki puistoksi rakennettu viheraluekin tekee tämän, mutta sen luonto- ja virkistysarvot taas ovat metsää kehnommat.

Maununnevan metsä, joka jäisi vallihautoineen viimeistäänkin Yleiskaavan rakentamisen alle, jos se ei jo jäisi jäähallin parkkipaikan alle niin että luonnon melumuuri ja hiilinielu korvautuu saastesyöpöllä ja liikennettä keräävällä laitoksella.

Kaupunkimetsät antavat pohjan koko elämän mittaiselle luontosuhteelle, ja tarjoavat terveellistä täydennystä ruokavalioon sienineen ja marjoineen. Kaupungin tulee tukea koulumetsähanketta, jonka ideana on se, että jokaisen koulun ja päiväkodin välittömässä läheisyydessä tulisi olla luonnontilainen metsä. Tämä parantaa lasten immuniteettia ja kehittää heidän luontosuhdettaan.

Luonnonarvot ja virkistyskäyttöarvot eivät missään nimessä ole toisilleen vastakkaisia: useiden tutkimusten mukaan päivittäiseen virkistykseen soveltuu parhaiten lähellä luonnontilaa oleva lähimetsä. Tämä pitäisi ymmärtää yleiskaavasuunnittelussakin, sillä Helsingin väkimäärän kasvaessa, myös virkistyskäytön tarve kasvaa, ja kaupunkimetsäkokonaisuuksien reunustaminen talorivillä työntää lähimetsän
kauemmas, mikä on varsinkin heikommin liikkuville ihmisryhmille kohtalokasta. Kaupunkimetsät tarjoavat matalan kynnyksen arkiliikuntapaikan, jossa mieli virkistyy ja keuhkot puhdistuvat.

Vaikka Helsingin kaupunkimetsien hoitoon on hyväksytty hallitun hoitamattomuuden periaate, maastossa tämä periaate ei aina toteudu, eivätkä ulkoilijatkaan arvosta puistomaiseksi karsittuja metsiä. Jos kaupunkimetsien hoitoa ohjaa virkistyskäytön, ei talousmetsänhoidon periaate, jossa metsistä pyritään ulosmittaamaan suurin mahdollinen välitön taloudellinen hyöty, miksi tämä periaate ei sitten ohjaa kaavoitusta?

En voisi olla enempää samaa mieltä kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluodon kanssa, joka totesi tuoreessa kirjoituksessaan: "Kaupunkimetsät kuuluvat kaikille, ja jos ne kaavoitetaan, niistä tulee harvojen etuoikeutettujen yksityispihoja, tai mikä vielä pahempaa, asfalttipäällysteisiä parkkipaikkoja. Kaupungeissa ei muutenkaan ole liiemmälti maksuttomia oleskelupaikkoja, joten kaupunkimetsissä onkin kysymys myös demokratiasta: kenelle kaupunki kuuluu?"

Tämä on oikea ja aivan olennainen kysymys. Kaupunki ja sen viheralueet ovat demokraattisia hyödykkeitä. Kaupunki kuuluu kaikille, ja sen virkistysalueet ovat käytännössä ainoita paikkoja, joissa tämä ei jää pelkäksi tyhjäksi ohjelmanjulistukseksi.

Outin kirjoituksen kokonaisuudessaan voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Siukolan putiikki

Menin valmistumista seuraavana maanantaina töihin, kesäkuun alusta 1998, Siukolan putiikiksi sitä sanottiin. Mitä Siukolan putiikissa tehtiin?

Siellä hallinnoitiin ns. työsuhteita. Suojatöiksi niitä ei saanut enää sanoa. Työsuhteiset jakautuvat kahteen pääryhmään: maahanmuuttajanaisiin, jotka ompelivat pöytäliinoja, verhoja ja suihkuverhoja julkisiin laitoksiin, ja metsien miehiin, joista pystyvimmät korjailivat julkisten laitosten (kuten Finlandia-talon) penkkien verhoiluita ja vähemmän pystyvät keräsivät risuja kaupunkimetsissä, ts. suorittivat avustavia metsänhoidollisia tehtäviä. Varmaan välillä tuli poimittua jotain muutakin; en tiedä, missä määrin näiden työvalmennus sisälsi lajintunnistusta.

Oma roolini oli pääasiallisesti laskea palkkoja näille työsuhteisille metsien miehille, joita ei hygieniasyistä laskettu pankkeihin, joten heillä ei ollut pankkitilejä. Varmistin myös, että työpäiväkirjoissa oli lueteltuna yhtä monta ateriaa kuin oli miestä.

Jokaisena perjantaina 11 maissa alkoi vieno sorbuksen tuoksu levittäytymään Työpajankadun toimistorakennuksen alemman kerroksen käytäville. Oli palkanmaksun hetki. Nämä kolhitut miehet olivat tavallisesti hyvin nöyriä, jopa pokkuroivia. He kunnioittivat pikkubyrokratiuksenkin asemaa, mikä kävi ilmi siitä, että yksikin kerran luuli minua nelikymppiseksi. Olin 27-vuotias.

Työsuhteisia ei kuntoutettu mihinkään. Heidät pidettiin ruoassa ja säännöllisessä päivärytmissä. Siukolan putiikki piti metsien miehet kaidalla tiellä, tosin en tiedä sanktioita olleen siltä tieltä poikkeamisesta.

Ja yksikään ei vastannut

Itse asiassa vastasi, mutta enimmäkseen aika ponnettomasti tai ympäripyöreästi. Tiedän, että moni ei pidä siitä, mitä kirjoitan. Siitä ei väliä. Todellisimmat ystäväni kuitenkin löytyvät puoluepolitiikan ulkopuolelta, muista ei niin väliä. Ei minua tarvitse marginalisoida, osaan sen itsekin.

Facebook antaa mahdollisuuden laittaa päättäjiä selkä seinää vasten. Jos on onnistunut soluttautumaan Troijan puuhevosena puoluepolitiikkaan, tuolloin on mahdollista tägätä päättäjiä, joihin on onnistunut tutustumaan ja laittaa heidät tilanteisiin, joista voi peräytyä usein vain vaikenemalla. Nyt täggäsin tuntemiani helsinkiläispoliitikkoja, kun perustamassani Keskuspuisto ja kaupunkimetsät -ryhmässä eräs ryhmäläinen oli huomannut valmisteilla olevassa Helsingin yleiskaavassa kavennettavan Keskuspuistoa.

Helsingin kunnallispolitiikasta ei nyt näytä löytyvän Yleiskaavan kyseenalaistajaa, ja Yleiskaavassa edellisessä yleiskaavassa taattu ja laajalti kannatettu Keskuspuiston koskemattomuus ollaan uhraamassa, reunustamalla se lähes koko pituudeltaan Hämeenlinnantien vartta seurailevalla talomuurilla, jonka sanotaan suojaavan Keskuspuistoa liikenteeltä. Voihan sen noinkin nähdä, jos keisarilla uudet vaatteet. Kyllä kääntyy Bertel Jung haudassaan.

Jokainen ulkoilija tietää, että metsä on paras mahdollinen hulevesi- ja hiilinielu. Talomuuri ei ole mitään näistä, ainoastaan melumuuri. Sitä on metsäkin, plus edellämainittuja.

Vielä 10 vuotta sitten, juuri 2002 Yleiskaavan pölyn laskeuduttua, helsinkiläinen luonnonystävä saattoi laskea toivonsa Vihreiden, Vasemmiston, Keskustan (!) ja Yrjö Hakasen varaan. Nyt on enää Yrjö Hakanen, Sole Molander  ja Jarmo Nieminen, kok, ainakin sen radiohiljaisuuden perusteella, jota täggääminen tuotti. Tai sitten betonipuoluelaisiksi paljastuminen on aika noloa, ja luen myös ponnettoman kaupankäynnin periaatteilla betonipuoluelaisuudeksi.

Tuohon aikaan Helsingissä oli kolme suurta puoluetta, betoni-Kokoomus, betonidemarit ja sitten Vihreät, jotka vetivät betonoimisen vastaista taistelua. Nyt on betoni-Kokoomus, betonidemarit ja betonivihreät. Luontopuolue on hajanainen ja pieni. Sitä kannattaa etsiä luonnosta, ei Helsingin kaupungintalolta.

Vielä asuessani Helsingissä, muistan ihmetelleeni, miten voivat strategiset päämäärät olla niin tärkeitä, että ystävyyssuhteet uhrataan periaatteelliselle itsepäisyydelle, vimmalle tuhota Keskuspuisto, kun periaate jättää oma puumerkki tuhoamalla Lääkärinkadun alue oli silloiselle kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtajalle ystävyyksiä tärkeämpää. Tuo ei ole sellainen käytäntö, jota kannattaisi kopioida: periaatteista itsepintainen kiinnipitäminen, ja ihmissuhteiden riskeeraaminen niiden takia.

Sanovat sitä strategisten päämäärien punnitsemiseksi kun mikään ei ole pyhää ja kaikki on kaupan. Keskuspuistokin. Ikään kuin kuntalainen olisi omaa tahtoaan ymmärtämätön lapsi, ja kunnallispoliitikot liittoutuneet virkamiesten kanssa rationaalisten aikuisten armeijaksi. Ja tämä tehdään vannomalla bulevardisointiuskonnon nimiin.

Tällaiseen politiikkakäsitykseen en koske tikullakaan. Toivottavasti edes jokunen kunnallispoliitikko onnistuu todistamaan käsitykseni luulotteluksi.

7 keinoa kaaoksesta selviytymiseen

1. Selvitä mihin käytät aikasi. "Piirrä ympyrä ja jaa se sektoreihin sen mukaan miten aikasi jakautuu esimerkiksi työhön, matkustamiseen, nukkumiseen, syömiseen, liikuntaan ja tv:n katseluun. Mikäli ajankäytössä olisi parantamisen varaa tai haluaisit mahduttaa päiviisi jotain uutta, voit tehdä vastaavasti tavoitteellisen ajankäyttöympyrän."

Onhan tässä entraamisen varaa, joo. Voin esimerkiksi muuttaa työmatkoihin kuluvaa aikaa kahdella tavalla: vaihtamalla bussin fillariin, jolloin menisi työmatkoihin 2 tunnin asemesta 6. Toinen tapa vaikuttaa asiaan on irtisanoutuminen. Nukkuisinkin mielelläni enemmän, minkä jokainen puolivuotiaan pienen tytön (tai pojan) vanhempi tekisi. Teeveetä en katso ollenkaan, ja liikkumisen hoidan nykyisin pääsääntöisesti integroidusti, d.v.s juoksemalla lastenvaunulenkit.

2. Listaa tehtävät ja aikatauluta päiväsi.

No, tää ei kyllä mene näin. Osastonsihteerin työssä ei ole mahdollista ennakoida, mitä sieltä taivaasta tippuu. Tai jostakin hämärämmästä paikasta. Puhumattakaan siitä, että aina yksi, jo aloitettu työtehtävä keskeytyy esimerkiksi siksi että ovipuhelin soi.

3. Älä yritä tehdä liian montaa asiaa yhtä aikaa

Kai minä sitten voisin repiä sen ovipuhelimen irti, ja laittaa työpuhelimen pois päältä. Tulisi vaan potkut. Enkä nytkään sitäpaitsi kykene suoriutumaan kahdesta erityyppistä ajattelemista vaativasta työtehtävästä samanaikaisesti kovinkaan kunniallisesti, joten huoli on oikeastaan turha. En yritä kun tiedän että ei siitä mitään tule, mutta pakko se on silti kaatua nenilleen joka päivä.

4. Paluu perusasioihin

Jutussa mainitaan uni, juominen ja ravitsemus. Uni on jo mainittu minunkin jutussani, ja yritänkin aamuisin jatkaa nukkumistani bussissa. Kehoa ei kuitenkaan voi käskeä nukkumaan. Juon pari pullollista vettä jokaisen työpäivän aikana, ja syön runsaasti lisäaineita sisältäviä eineksiä, koska minulla ei ole varaa laittaa 130 euroa kuussa työpaikkaruokailemiseen. Se on vähän niinkuin kahden viikon työmatkabusseiluun kuluva hinta, jolloin voisin yhtä hyvin valita, jätänkö tulematta töihin parillisina vaiko parittomina viikkoina.

5. Muista myös oma aika ja harrastukset

Harrastukseni ovat: aktivismi, musiikinkuuntelu, kirjallisuus ja liikunta. Aktivisti olen koko ajan tietokoneen äärellä istuessani, ja oikeastaan parasta aktivismia on elämänpolitiikka: mikäs sen parempi tapa puolustaa kaupunkimetsien virkistyskäyttöä kuin käyttää niitä virkistys. Musiikkia kuuntelen kuulokkeista istuessani bussissa, jolloin myös luen. Paitsi kotimatkalla, jolloin en lue, koska silloin nukun, joka on sitä asiaa, jota en osaa tehdä aamuisin menomatkalla. Liikunta onkin jo tullut käsitellyksi.

6. Älä lykkää ikäviä asioita

Seisovasta pöydästä otan viimeiseksi parhailta maistuvia asioita, jotta suuhuni jäisi hyvä maku. Vakavammin sanoen: tyhjennän käyttötilini palkkapäivänäni, koska on parempi maksaa laskut silloin kun likviditeettiä vielä on.

7. Valikoi, delegoi, ulkoista. "Jos löydät itsesi tilanteesta, ettet enää ehdi tehdä kaikkia sinulle tarjottuja töitä, on aika alkaa valikoida tai ulkoistaa tehtäviä. Jos et itse ehdi tehdä jotakin, voit kysyä tutulta freelancerilta olisiko hän kiinnostunut kyseisestä työtehtävästä."

Näinhän voi kyllä toimia. Tiedän ihmisiä, jotka näin tekevätkin. Heitä kutsutaan esimiehiksi.

Laskutuspalvelu ukko.fi:n jutun ajanhallinnasta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Metsä, kategorioista vapaa paikka

Olen käsitteellistämiseen, luokittelemiseen ja vertailuun taipuvainen ihminen, vaikka kuinka väittäisin pitäväni ihanteena jotakin muuta. Luettuani tarpeeksi, ehkä jopa liikaa, ymmärrän kuulla Schubertini esi-Brucknerina, näen Messin uutena Maradonana, ja maistan kosteikkovahveron pliisuna suppilovahverona.

Tämä luokitteleminen ei tee kohteilleen oikeutta, yleensä, vaikka en kosteikkovahveroita ilman tätä rinnastusta voisi ajatella poimivani paitsi suppilovahverosaaliin täydennykseksi. Schubertin arvostuksenikin on noussut kun kuulen Günter Wandin levytyksistä, kuinka mallia on otettu paitsi Beethovenin ysistä, myös Schubertin suuresta C-duuri -sinfoniasta. Joten eivät luokittelut vain belsebuubista ole: kyllä Schubert-arvostustani on nostanut tämä Bruckner-havainto.

Kun juoksen metsässä, tunnistan sentään useimmat puulajit, ja kuulen kun korppi klonkkuu. Suurimmasta osasta kasvi- ja lintulajeista minulla ei ole aavistustakaan, minkä nimisiä ne ovat. Juoksen vain, ja metsä muodostaa tähän nautittavan taustan, vähän kuin Bachin urkumusiikki muodosti nautittavan taustan lukion matematiikanläksyilleni tai Coltrane junamatkustamiselleni. Kaltaiselleni käsitteellistäjälle metsä on vapauttava ja terapeuttinen paikka: siellä olen vapaa pakonomaisesta analyysista. Metsässä pääsenkin syvällisen ymmärtämisen, tosiolevaisen äärelle, ja tosiolevainen pakenee luokitteluja, analyysejä ja käsitteitä. Messi on Messi ja metsä on metsä.

Mitä Ode oikein sanoo?

Osmo Soininvaara on joutunut luonnonsuojeluihmisten hampaisiin. Hänestä on tehty Helsingin umpibetonoittamisen ja hengiltätiivistämisen apostoli, jonka piikkiin laitettu uskonto - tosin ei Jeesuskaan perustanut jeesuslaisuutta - on saanut opetuslapsia kokonaisen Facebook-ryhmän verran.  Onko Ode sitten ansainnut tämän kyseenalaisen huomion ja tuomion?

Soininvaara kirjoittaa:

"Luontokohteilla on arvoa toisaalta asukkaille, mutta toisaalta luontokohteet ovat arvokkaita itsessään, vaikka niitä ei kukaan kävisi koskaan katsomassa."

Tässä Soininvaara edustaa samoja linjoja kuin luontoaktivistien enemmistö. Minä olen kuitenkin taipuvainen sille realistiselle kannalle, jossa on myönnytty tunnustamaan, että kaupungissa luonnon itseisarvokin pitää - valitettavasti - pystyä perustelemaan, jolloin perustelut voivat löytyä virkistyskäytön kansanterveydellisistä ja ennaltaehkäisevistä hyödyistä, ja tutkitusti mahdollisimman luonnontilainen virkistysalue virkistää tehokkaimmin, sellainen, jossa syntyy illuusio villistä luonnosta. Mieluummin toki tyytyisin olemaan metsän hippi, uskoen, että puita halaamalla niitä ei kukaan sieltä hae minnekään, mutta ei se niin mene.

"Luonnon itseisarvoinen suojelu sopii minusta vähän huonosti Helsinkiin, jossa maan vaihtoehtoiskäytön hinta on yksi maan suurimmista. Jos luonto olisi neuvotteluissa osapuoli, se myisi nämä luontokohteet Helsingissä rakennusmaaksi ja ostaisi sillä rahalla satoja kertoja suurempia alueita muualta Suomesta.
Siltä osin kuin luontokohteet ovat ihmistä varten, niitä ei voi vaihtaa toisella puolella maata oleviin kohteisiin, koska ne ihmiset ovat täällä."

Niin ovat. Ja tässä Ode palauttaakin sitten luonnon itseisarvon sen virkistyskäyttöön. Ei ole ihan yksinkertaista tämä. Ehkä kaupunkiluonnon itseisarvo on siis sen virkistyskäyttöarvo, ja mitä enemmän luontokohteella on potentiaalisia virkistyskäyttäjiä, sitä arvokkaampi se sitten on?

"Mutta: vanhojen metsien suojelu Helsingissä ja juuri Helsingissä on perusteltua virkistyskäytön kannalta. Itsetarkoituksellinen vanhojen metsien suojelu kuuluu muualle, mutta metsillä on arvonsa ihmisille täällä. Oikealla metsällä on verrattomasti parempi arvo myös virkistykselle kuin puupelloilla."

Tätä en minäkään sen selvemmin voisi sanoa. Mikä sitten on Oden synti? Sekö, että hän kehtaa pohtia ääneen Suomen suosituimmassa kaupunkisuunnitteluakin ruotivassa poliitikkoblogissa luonnon itseisarvon palauttamista välinearvoihin?

Välinearvot ovat kuitenkin perusteltuja. Luonnon itseisarvoa on turha todistella betonipuolueille, se on tullut jo moneen kertaan todennettua. Jotta koko Helsinkiä ei tiivistettäisi hengiltä, on voitava osoittaa, että maan vaihtoehtoiskäyttö muuhun kuin rakennusmaaksi tai liikenneväylien alustaksi on kannattavaa ja siksi perusteltua.

Osmo Soininvaaran kirjoituksen voi lukea kokonaisuudessaan klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Keskuspuisto on pelastettu

Asuessani Talinrannassa päätin kerran lähteä lenkilläni Keskuspuistoon asti. Lönkyttelin ylös pitkää Paciuksenkadun mäkeä, Töölöntullin kautta Lääkärinkatua ylös. Kun käännyin siltä Urheilukadulta alkavalle polulle, josta Keskuspuisto alkaa, näin ensimmäisessä mutkassa olevaan puuhun kiinnitetyn aanelosen, jossa kerrottiin, että alueelle suunnitellaan luksuspienkerrostaloalueen, nk. "kaupunkivillojen" rakentamista.

Minulle Keskuspuisto on jo tuolloin niin rakas, että kauhistuneena otin yhteyttä Kaupunkisuunnitteluvirastoon, josta minut kutsuttiin tiedotustilaisuuteen Meilahden kouluun, jonka täydessä juhlasalissa laitoin toisen aanelosen kiertämään. Siitä tuli sähköpostilista, jonka pohjalle muotoutui Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -liike.

Taistelu ei toki tästä alkanut, mutta minun taisteluni alkoi, kesällä 2005. Nyt toukokuussa 2014, lähes 9 vuotta myöhemmin, se on loppu.

Porvoolaisena en enää saa kotiini Helsingin kaavoituskatsausta, mutta onneksi kokoomuslainen kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsen Matti Niiranen laittoi linkin, jota pitkin sen saattoi lukea sähköisesti.

Se lappu oli sinne puuhun ilmestynyt, koska joku asukas oli nähnyt suunnitelman Kaavoituskatsauksesta 2005. Kaikki nämä vuodet Lääkärinkadun suunnitelma oli sinnikkäästi pysytellyt Kaavoituskatsauksessa. Nyt ei enää: se oli kadonnut sieltä pois. Haihtunut. Puff.

Olen yhdeksän vuoden aikana kulkenut pitkän kierroksen, johon on mahtunut kaksi perhettä, Oslo, Porvoo, vihreää politiikkaa, jatko-opiskelua ja itsensä kadottamista ja taas sitten löytämistä. Olen opetellut myös puhumaan julkisesti, kantavalla äänellä ja jännittämättä. Koko ajan kuitenkin Keskuspuisto on seurannut mukana uskollisimpana matkakumppaninani.

Siitä aanelosesta lähti yhdeksän vuotta sitten liikkeelle lumivyöry, joka johti politiikkaan mukaan lähtemiseen, toistaiseksi piilotettujen jatko-opiskelujen aloittamiseen ja ainakin yhteen työpaikkaan. Itse asiassa suurin osa mielekkäästä tekemisestäni viimeisen yhdeksän vuoden aikana on poikinut tästä aanelosesta.

Olen oppinut matkan varrella todella paljon päätöksenteon koneistoista, terveys- ja ulkoilmajärjestöistä, ja siitä, että kun ihmiset todella uskovat asiaansa, kaikki on mahdollista. Olen oppinut uskosta, kiitollisuudesta ja siitä, miten on mahdollista jopa uhrata ystävyyssuhteitaan periaatteiden takia. Onneksi minä en ole menettänyt ystäviä, vaan saanut niitä lisää.

Joissakin työhaastatteluissa minulta on kysytty, mikä on merkittävin saavutukseni. Tästä eteenpäin se on helppo sanoa: Keskuspuiston pelastaminen. Ei yksi ihminen sitä olisi voinut tehdä, vaikka sellaistakin kulttia alueella on yritetty joskus rakentaa. Olen ikuisesti kiitollinen kaikille kanssa-aktivisteilleni: Jussille, Kirsikalle, Juhalle, Armille, kahdelle Matille, Hannulle, Raimolle, Saaralle, Anna-Leenalle, Eerolle ja monille, joiden nimeä en nyt tähän hätään heti muista ja tietenkin agronomi Ikkalalle, jota ilman meillä ei enää olisi koko puistoa, vaan Keskuspuisto alkaisi varmaankin jostakin Ruskeasuon tienoilta.

Tällä alueella on koettu paljon: osallistumisen ja yhteiseen asiaan uskomisen riemusta, päättyvän, yksipuolisen rakkauden epätoivoon, ja suurimpaan mahdolliseen hartauteen, sen kirkon äärellä, jota minä tunnustan. Metsän.

Näille poluille minä aina palaan. Mieleni rauhoittuu aina siellä, sillä täällä olen kotonani, riippumatta siitä, missä asun. Olen onnellinen siitä, että nyt voin olla rauhallisin mielin. Keskuspuisto pelastui, jatkossakin on mahdollista päästä kantakaupungista saumattomasti metsään ja edelleenkin on mahdollista juosta, kävellä, hiihtää ja pyöräillä kantakaupunkiin saakka. Siinä mielessä Helsinki on ainutlaatuinen, ja onneksi pysyykin sellaisena.

Vaikka aktiivinen Keskuspuiston puolustaminen saakin nyt loppua, ainakin noilla Laakson kulmilla, jotka ovat käyneet minulle niin rakkaiksi, samoin kuin kaikki ne ihmiset, joihin olen vuosien aikana aina uudestaan törmännyt erilaisissa järjestämisessämme puistotapahtumissa, niin aina minä palaan Keskuspuistoon.

Mitä Kivinokalle pitäisi tehdä?

Olen linkannut useita Kivinokkaa koskevia linkkejä ja kannanottoja Kaupunkimetsät ja Keskuspuisto -facebook-ryhmääni viime päivinä, asian aktivoituessa. Olen välttänyt ottamasta kantaa asiaan, vaikka tokikin linkeistäni voi päätellä, millä kannalla olen, sen perusteella, että olen linkannut Kivinokan mökkikäytössä puolustavia linkkejä.

Helsingin puolueista ainakin Kokoomus haluaa rakentaa Kivinokan, Demarit ja Vasemmisto eivät, koska Kivinokka on perinteinen työväestön mökkialue. Vihreiden enemmistö kannattaa Kivinokan säilyttämisestä nykyisellään.

Kokoomusargumentin mukaan alue tulisi rakentaa, koska sinne on hyvät joukkoliikenneyhteydet. No, ei ole. Kivinokan ja Herttoniemen metroaseman väliin jää koko Kulosaaren kartanoalue ja Herttoniemen siirtolapuutarha; lisäksi pitää vielä talsia hyvän matkaa Itäväylän vartta.

Missä käytössä alue nyt on? Siellä on kuusisataa lomamökkiä, mutta ei alue ole sivullisilta suljettu, kuten kokoomusvaikuttaja Tatu Rauhamäki väittää. Alueen sulkeva puomi estää autoilun, ei alueelle pääsyn. Kokoomuslaisilla ei kai sitten ole jalkoja...

Toki asuinrakentamisella alue olisi nykyistä useamman käytössä, mutta ei virkistyskäytössä. Mökit Helsingissä vähentävät mökkeilijöiden tarvetta tukkia Helsingin ulos- ja sisäänajoväyliä autoilla, vaikka toki mökkeilystä tuplainfrastruktuurin ylläpitämisenä voi olla montaa mieltä, vaikka mökissä kyse onkin monille pyhästä lehmästä.

Summa summarum: toki mökkeilystä kulttuurimuotona voi olla mitä mieltä hyvänsä, mutta Kivinokka on paljon muutakin kuin 600 asukkaan etuoikeus. Kivinokka on jo nykyisellään kaupunkikulttuuria, sellaisena ainutlaatuinen Helsingissä. Toki Helsingin kasvattamistarpeenkin voi kyseenalaistaa: ehkä loppujen lopuksi ekologisinta olisikin, että maan möyrimisestä tykkäävillä olisi oma piha, niin ei tarvittaisi mitään mökkejä. Ei tarvitse kovin kauas päästä voidakseen elää Helsingin kasvutavoitteilta rauhassa omassa tuvassa ja omalla perunamaalla, jos sellaista haluaa. Soutaa voi kaupungeissakin, ja Kivinokan kaltaisten alueiden säästäminen säilyttää myös mahdollisuuden luontokokemukseen Helsingissä, joten senkään perään ei tarvitse ajaa merta edemmäs kalaan. Ja on niitä hyttysiä Helsingissäkin.

Porvoo pilaa ulkoilumetsänsä

Tein laskiaismaanantaina säännöllisen 17 kilometrin juoksulenkkini, joka alkaa Pihlajatieltä, jatkuen Humlan ulkoilumajan kautta Holkenin laavulle ja takaisin. Reitin varrella sain lukuisia todisteita siitä, että Porvoo ei välitä arvostaa ulkoilumetsiään eikä ymmärrä niiden merkitystä.

Aivan ensin on metsää kaadettu vanhan ulkoilureitin varrelta Toukovuoren asuinalueen tieltä, jotta ulkoilureittiä ollaan voitu siirtää 10-20 metriä pohjoiseen. Mahtaa tulla tonttimaalle hintaa moisen operaation jäljiltä. Sitten parisen kilometriä ennen Holkenin laavua on aukkohakattu ulkoilureitin ja Epoontien väliltä niin, että metsä ei suodata sen paremmin melua kuin liikenteen saastetta. Ei paljon auta, jos on ulkoilureitti suojattu "reittitoimituksella" (kuten kaupungin luonnonhoidon edustaja on minulle selventänyt), jos reitin varret muuttuvat raivioksi. Näiden, jo vakiintuneiden tihutöiden lisäksi kahdella viimeisellä lenkilläni olen törmännyt metsäkoneisiin. Mahtaa olla metsureilla kovat tuottotavoitteet kun pitää hakata loppiaisenakin.

Metsän"hoitoa" Humlan lenkin pohjoisemmalla reitillä eilisaamuna.

Kuitenkin lukuisten tutkimusten mukaan, mahdollisuus ulkoilla kaupunkimetsässä on mitä tehokkainta ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa. Virvikin reitin varren metsät olisivat siihen mitä sopivimmat, minkä itseni lisäksi tiedostivat nekin kymmenet ja taas kymmenet porvoolaiset, jotka tulivat vastaani tai jotka ohitin lenkilläni ja jotka olivat sonnustautuneet ulkoilemaan jo yhdeksältä pyhäaamuna. Myöskin lukuisien tutkimusten mukaan, parhaiten virkistäytymiseen käy vain vähän hoidettu, lähellä luonnontilaa oleva metsä. Tämä on ymmärretty Helsingissäkin, jonka uusi luonnonhoidon strategia perustuu hallittuun hoitamattomuuteen.

Sivuutan tässä luonnontilaisen metsän ekologisen merkityksen. Ihmisellekin kuitenkin mahdollisimman luonnontilainen metsä auttaa parhaiten irroittautumaan arjesta, antamaan erämaaretken illuusion omassa kotikaupungissa. Ilman tämän todentavia lukuisia tutkimuksiakin, tämä on ymmärretty Norjassakin, jossa Oslon tärkeimmän kaupunkimetsävyöhykkeen asemasta vallitsee poliittinen yksimielisyys, ja se onkin suojeltu erityislainsäädännöllä.

Tulen seuraamaan tarkasti, miten Virvikin reitti tulee säilymään, eikä se tule, etenkään jos Porvoo pirstoo sen saaristotiellä kahtia. Mutta eihän Porvoo arvostakaan ulkoilumetsiään.

Kirjoitus julkaistiin Uusimaassa torstaina 9.1.2014.

Kaupunkimetsät eivät ole metropolin menestymisen este

Oslon asukastiheys on 1386 asukasta/km2, Helsingin 2856 asukasta/km. Oslossa asuu norjalaisista 12,34%, Helsingissä suomalaisista 11,26%. Näiden lukujen valossa ei ole osoitettavissa, että vertailukelpoiseen kaupunkiin - jollaisen kanssa Helsingin sanotaan kilpailevan yrityksistä ja huippuosaajista - verrattuna, Helsinki olisi mitenkään harvaanasuttu tai väestö kovinkaan erityisen keskittynyttä pääkaupunkiin. Väestön keskittymistä Helsinkiin ei voi pitää näiden lukujen varjossa minään luonnonlakina, ainakaan sellaisena luonnonlakina, joka pätisi sellaisiin Helsingin kanssa vertailukelpoisiin metropoleihin, joiden kanssa Helsingin väitetään kilpailevan. Näin ollen Helsingin kasvattaminen vetoamalla kansainvälisellä kilpailukyvyllä on aika ontosti perusteltua.

Oslossa on koko asuttua kaupunkialuetta kiertävä Oslomarkan kaupunkimetsä, joka on ymmärretty suojella erityislainsäädännöllä. Norjassa vallitsee poliittinen konsensus siitä, että kaupunkimetsä on tärkeä, ja sinne pääsee kuudella metrolinjalla. Odotan Helsingin päättäjiltä vastaavaa visionäärisyyttä, mutta taitaa olla turha toivo.

Pitkäkoski Helsingin Keskuspuistossa.

Suosittelen siis etsimään muita argumentteja kaupungin kasvattamiselle, ja muita syntipukkeja kasvamisen estämiselle kuin kaupunkimetsät.

Sognsvann Oslomarkassa.