Hallinnollinen oheispuuhastelu on hallinnan väline

Kaikissa tuntemissani julkishallinnollisissa töissä, kaikilla aloilla ja kaikissa ammattiluokissa on yhä enemmän sellaista oheissälää, joka ei kuulu itse työhön. Raportointia, laatutyötä, tilastointia ja raportoinnin tilastointia; tähän kuuluvat myös kehityskeskustelut ja työhyvinvointi- ja työolobarometrit.

Niitä työhyvinvointi- ja työolobarometreja ja kehityskeskusteluja työpaikoilla täytyy järjestää, jotta näyttäisi siltä, että työnantaja välittäisi työntekijöidensä työoloista ja hyvinvoinnista. Sitten niitä tuloksia esitellään ehkä kerran pikkupomon tekemiltä powerpointeilta, ja asia voidaan taas unohtaa seuraavaan työolobarometriin asti.

Entä sitten kaikki raportointi, jota esimerkiksi julkisessa terveydenhuollossa tehdään tunnetusti siinä määrin, että se on pois perustyöltä? Raportointi muodostaa ristiriidan esimerkiksi HUS:issa, jonka missio on olla potilaslähtöinen. Potilaslähtöisyyttä ei kuitenkaan ole se, jos sairaanhoitajien ja lääkärien aika menee hoitokertomukseen, hoidonseurantarekistereihin ja muuhun kirjaamiseen, joka on usein sitäpaitsi moninkertaista, tyyppiä: "sano sihteerille, mitä hänen pitää lähettää, ja kirjaa ylös, mitä sanoit ja mitä hän lähetti, ja sano vielä sihteerille, että hän kirjaa ylös sen, mitä hänelle sanoit ja mitä hän lähetti".

No, potilaan oikeusturva toteutuu, kun kaikki on näin läpinäkyvästi kirjattu. Vielä kun toteutuisi potilaan oikeusturva saada hoitoakin. Jos joskus olisi kalenterissa vapaata aikaa kaikelta rekisterienhoitamiselta.

Olen oivaltanut, että nämä oheispuuhastelut on keksitty siksi, että ne ovat hallinnan väline: koska jokainen ymmärtää, että ne ovat asiallisesti ottaen sivuseikka sen varsinaisen mission toteuttamisen rinnalla, niillä voidaan osoittaa sitoutumisaste työhön. Mitä paremmin on kirjattu ja mitä vähemmän on valkoisia läikkiä rekistereissä, sitä vähemmän työntekijä kyseenalaistaa ja sitä enemmän hän on valmis istumaan pitkiä iltoja leikkimässä ja liimailemassa saamatta siitä ylityökorvausta tai edes kiitosta.

Tällä hallinnoinnilla vaan pikku hiljaa ulkoistetaan asiakkaat yksityiselle sektorille, jos aikoja ei löydy. Ja lopulta julkinen sektori ulkoistaa itsensä, perustehtävänsä hukanneena.

Mikä työelämää vaivaa?

Sosiaalipolitiikan tutkija Raija Julkunen tiivistää hyvin kattavasti sen, miksi kolmikantaista sopimusjärjestelmää tarvitaan, ja miksi valtion pitäisi ottaa tässä prosessissa suurempi rooli, sillä ei työnantajille välttämättä suinkaan taivaasta tipahda se ymmärrys, että työntekijöistä kannattaa pitää huolta ja että heidän hyvinvointiinsa kannattaa panostaa, oli kyse sitten johtamisesta, palkkauksesta tai työoloista.

Palkalla kun pitäisi tulla myös toimeen, ja juuri tähän tarvitaan valtiovallan interventiota, varmistamaan esimerkiksi kohtuuhintainen asuntotarjonta. Työntekoa tukemaan tarvitaan myös toimivia lähipalveluita, joista tärkeimpiä ovat päivähoito, peruskoulu ja terveyspalvelut, eivätkä suomalaiset työnantajat tällaisia tuota.

Työnantajien kannattaisi panostaa myös työhyvinvointiin tosissaan, muulloinkin kuin kerran vuodessa pidettävänä työhyvinvointipäivänä. Lasku tulee valtion maksettavaksi ja kaatuu perusterveydenhoitoon, mikä taas on pois työttömiltä, kotiäideiltä ja -iseiltä, lapsilta ja eläkeläisiltä. Tahtia kannattaisi löysentää tai ainakin vaihtaa työnantajatahtisesta työntekijätahtiseksi, vähän samoin kuin imetyksen kannattaa olla vauvantahtista; ei olekaan ihme, että yllättävänkin moni ei työelämässä pärjää, vaan kokee kuntouttavan työtoiminnan olevan päämäärä sinänsä, ainoa paikka, jossa he kokevat selviytyvänsä.

"'Jos yritykset tarjoaisivat elinikäisiä työsuhteita, pitäisivät huolta henkilöstönsä terveydestä ja lasten päivähoidosta, jos työmarkkinat vetäisivät kaikki ja tarjoaisivat vain elämiseen riittäviä tasa-arvoisia palkkoja, jos perheet olisivat onnellisia paratiiseja tuottaen vain tasapainoisia ja kypsiä aikuisia ja lapsia, jos naapurit huolehtisivat ja kontrolloisivat, - valtiota tarvittaisiin paljon vähemmän ja valtio kuormittuisi paljon vähemmän. Valtiota on tarvittu siksi, että yritykset, työmarkkinat, perheet, naapuristot ja naiset eivät toimi näin ja tuskin toimivat tulevaisuudessakaan'" (Raija Julkunen) 

Lähde: Tommi Uschanov: Mikä vasemmistoa vaivaa? Teos 2008

Siitä työhyvinvoinnista puhe, mistä puute

Havaintoni mukaan työhyvinvoinnista puhutaan organisaatioissa sitä enemmän, mitä heikommalla tasolla se on. Jos jossakin fraasi "Siitä puhe, mistä puute" pitää paikkansa, niin tässä. Ja lisää tähän vielä "suutarin lapsilla ei ole kenkiä". Kun työhyvinvoinnista puhutaan, silloin johto antaa vaikutelman, että meillä nyt ihan dokumentoidusti panostetaan asiaan. Ollaan tekevinään, teeskennellään johtamista. Jos työpaikassa työhyvinvointi otetaan todella vakavasti, silloin työhyvinvoinnin eteen ei tarvita erillisiä toimenpiteitä tai varsinkaan jälkikäteisiä korjausinterventioita.

Tänään HUS:in hallituksen puheenjohtaja kehui HUS:in laadullisuutta monilla mittareilla, myös työhyvinvointia. Kokemuksesta tiedän, että työhyvinvointimittarit vääristävät: tilanteen kaikkein kriittisimmin kokevat eivät vastaa asiaa koskeviin kyselyihin, koska he ovat kokemuksen kautta oppineet, että kyynismi on realismia: tutkitaan, mitataan ja ehkä sitten puretaankin kyselyä jossakin palaverissa, mutta ei tehdä mitään.

Työhyvinvointi organisaatioissa tulee ottaa vakavasti aina ja koko ajan niin ettei tarvita mitään työhyvinvoinnin korjaussarjoja, jotka kaivetaan työkalupakista vasta sairauslomien räjähdettyä käsiin ja jonkun jo tehtyä valituksen työsuojelupiiriin tai omalle työsuojeluvaltuutetulle. Tärkeimpiä toimenpiteitä tässä ovat työntekijän mahdollisuudet vaikuttaa toimenkuvaansa, työaikajoustot ja työpaikkakiusaamisen nollatoleranssi.