Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuntayhtymä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuntayhtymä. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Politikointia ihmisten terveydellä

Kuntien terveyskeskuslääkäreillä on läheteliipaisinsormi toisinaan aika herkällä. Näin on kahdestakin syystä: ensinnäkään ei tietenkään puolentoista lääkärin kunnallisessa terveyskeskuksessa osata tehdä paljoakaan, hyvä kun katetrin saavat vaihdettua. Toiseksikin: erikoissairaanhoitoon lähetetty potilas on pois rasittamasta kuntataloutta, tai näinhän sitä voisi äkkiseltään luulla.

Vaikka kunnat maksavatkin oman osuutensa erikoissairaanhoidosta kuntayhtymien kautta, ei maksuosuus vielä parin potilaan aiheuttamasta satunnaisvaihtelusta vielä ratkaisevasti hetkahda, verrattuna siihen, että sitä samaa potilasta pitäisi toistuvasti pallotella terveyskeskukseen, jossa hänelle tarjottaisiin aina vaan eioota. Toistuvat, turhat perusterveydenhuollon käynnit tulevat herkästi kalliimmiksi kuin yksi käynti sinänsä kalliimmassa erikoissairaanhoidossa.

Sote-uudistuksella olisi mahdollista ratkaista tämä kohtaanto-ongelma, josta on tullut kuntataloudellinen ongelma. Mutta ei, kun Kepun piti saada satraappinsa ja Kopun valinnanvapaus, siis ei asiakkaan, vaan palveluntarjoajan. Eikä edelleenkään tässä olla puhuttu sosiaalipalveluista mitään. Tämä on sikäli aivan pälliä, että erilaisiin vaativiin kuntoutuspalveluihin liittyy sosiaalipalveluita: Kela maksaa, ja mukana on esimerkiksi lastensuojelua ja/tai vammaispalveluita.

Sote-uudistuksessa toinen käsi ei tiedä, mitä toinen tekee, vaikka nimenomaan näiden käsien koordinaatioon olisi nyt tarjolla it´s now or never -tsaanssi. Mikä on kunnilta pois, kaatuu jollekin muulle, oli sitten kuntayhtymä, maakunta tai valtio. Kun hallitus nostattaa terveyskeskusmaksuja, minkä seurauksena pienituloiset eivät hakeudu hoitoon ajoissa - jos koskaan - perusterveydenhuollossa hoidettavissa oleva vaiva kroonisoituukin erikoissairaanhoidolliseksi.

MTV:n uutisjutun aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Mikä on turhaa hallintoa?

Vasemmistoliitto ehdottaa turhan hallinnon purkamista. En olettanutkaan, että he mieltäisivät esimerkiksi opettajat ja sairaanhoitajat turhaksi hallinnoksi tai edes olisivat samalla tavalla epäselviä kuin Juha Sipilä, mutta kyllä tämä aloite yhdistyy samaan populistiseen kosiskelukuoroon, jossa melkein kaikki puolueet oikealta näköjään vasemmalle ovat vähentämässä "byrokratiaa", koska "näyttäisi" nyt vaan siltä, että "kansa" on "päättänyt", että byrokratia on pahasta.

Tarkastellaan lähemmin Vasemmistoliiton ehdotusta. Siinä sanotaan tarkemmin, että Suomessa tulisi siirtyä kolmiportaiseen hallintoon, jonka portaina toimisivat kunta, aluehallinto ja valtio. Kuten Kansan Uutisten jutussa todettiin, ehdotus ei tosiaankaan ole mitenkään uusi. Sitä ei ole myöskään toteutus, sillä Suomessa on jo edelläkuvatun kaltainen kolmiportainen hallinto.

Jotta ei tulisi oltua aivan pahansuopa Vasemmistoliittoa kohtaan, luetaan vielä pidemmälle. Vassareiden ideassa tämä aluehallinto valittaisiin suorilla kansanvaaleilla, maakunnat, suuri osa kuntayhtymistä, TE- ja ELY-keskukset ja AVI:t lakkautettaisiin.

Ehdotuksen mukaan myös "Lähipalveluista on vasemmistoliiton mielestä päätettävä ihmistä lähellä kunnissa. Seutujen ja maakuntien luontaisesti yhteisistä palveluista kuten julkisesta liikenteestä, toisen asteen koulutuksesta tai jätehuollosta on päätettävä yhteisesti koko alueella".

Tämä varmaankin tarkoittaisi sitä, että esimerkiksi HUS lakkautettaisiin, sillä nythän se voi tehdä sellaisia päätöksiä kuin esimerkiksi päättää lakkautella tosta noin vain vaikkapa Porvoon sairaalasta synnytykset. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten erikoissairaanhoidon tosin jo nyt onnahteleva demokraattinen valvonta toteutuisi ilman kuntayhtymää. En myöskään oikein osaa nähdä, miten maakuntavaltuuston kaltaisessa elimessä kuuluisi esimerkiksi Porvoon saati Askolan tai Pornaisten etu sen paremmin kuin nytkään järjestettäessä esimerkiksi seudullista joukkoliikennettä. Ok, HSL sentään poistuisi välistä sotkemasta asioita (kuten lippujärjestelmiä ja vaihtoja).

On muodikasta vaatia kaikenkarvaisten keskusten lopettamista, sillä eiväthän esimerkiksi TE-keskuksen työllistämistulokset mitenkään lämmitä, ja Kainuun ELY:llä eivät mahdu kaivosryönät minnekään. Olisi kuitenkin kiinnostavaa tietää, miten Talvivaaran kaltaisten katastrofien edes periaatteellinen valvonta tapahtuisi ilman ELY:ä. Työllistäminen tässä mallissa ulkoistettaisiin lopullisesti yksityisille rekrytointifirmoille, mikä tosin siunaisi jo nyt vallitsevan asiantilan.

On varmaankin tarpeellista esittää rakenneuudistusehdotuksia (tämä on ehdotukseni alkaneen vuoden uudissanaksi!), mutta vähän tarkempi harkinta olisi tarpeen, mikäli populistimilta ehtisi.

Kansan Uutisten jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Kun sihteeri katseli kipsiä

Jos joku joskus on luullut, että Sote-uudistuksella olisi muuta perimmäistä tarkoitusta kuin saavuttaa säästöjä, hän on luullut väärin. Yksi suuri menoerähän kunnille on perinteisesti ollut erikoissairaanhoito, jonka ne joutuvat kalliisti ostamaan erikoissairaanhoitoa tuottavalta kuntayhtymältä.

Voi olla periaatteellisesti väärin paikata kuntien puuttuvia peruspalveluita lähettämällä erikoissairaanhoitoon sellaisia tapauksia, jotka voitaisiin hoitaa halvemmalla ja lähempänä, mutta kun niitä peruspalveluita ei ole, tällainen saivartelu on potilaan kannalta pallottelua kuumalla perunalla, ja se kuuma peruna on potilas itse.

Miten tämä säästäminen sitten tapahtuu? No esimerkiksi generalistiajattelulla. Sosiaalitoimessa ollaan yhä enemmän siirtymässä yleisen sosiaalityöntekijän malliin, jossa ei ole erikoistuneita vanhusten, perheiden tai lasten sosiaalityöntekijöitä. Samalla kaivetaan uudestaan esiin naftaliinista tilaaja-tuottaja -malli, jossa kaupungin yleisestä poolista voi "tilata" generalistin sinne, missä on milloinkin tarve. Eli: jos esimerkiksi idästä puuttuu perhetyön sosiaalityöntekijä, sinne voi tilata lännestä vanhustyöntekijän, jos sellaisia ei siellä juuri sillä hetkellä satuta tarvitsemaan.

Tässä mallissa arkilogistiikka näillä poolityöntekijöillä käy hyvin ennalta-arvaamattomaksi, jos lapsiakin pitäisi viedä hoitoon ja päivittäinen työmaa voi olla missä päin kaupunkia hyvänsä. Sillä ei varmaankaan ole mitään väliä, työntekijöitähän voi siirrellä kuin palikoita, mutta entäs sitten palvelunsaajat? No, sama se kai on, kenen vaipasta tässä on kyse, oli sitten kyse Liberosta vai Tenasta.

Ei tämä palikka-ajattelu valitettavasti tule rajoittumaan kaupunkien sote-toimeen. Erityisen räikeästi Sotessa tullaan lähitulevaisuudessa havaitsemaan niukkenevien resurssien ja lisääntyvien ongelmien välinen kärjistyvä ristiriita lasten ja perheiden palveluissa, aivan erityisesti lastensuojelussa ja lastenpsykiatrisissa palveluissa.

Jos vastaisuudessa kuntayhtymän erikoissairaanhoidossa tullaan ottamaan käyttöön psykologien työntekijäpooli siten etteivät enää psykologitkaan enää saisi olla erikoistuneita esimerkiksi pikkulapsityöhön, kouluikäisiin tai nuorisoon, niin sokeat tulevat ohjaamaan kuuroja.

Mitä tarkoitan tällä? No sitä, että kun kuitenkin erikoistuneempaa osaamista tulee jatkossakin löytymään erikoissairaanhoidosta, niin nämä erikoissairaanhoidon generalistipsykologit tulevat usein jatkossa käytännössä ohjaamaan moniammatillista yhteistyötä. He jäävät paljon vartijoiksi: heidän vastuullaan tulee käytännössä olemaan se, että potilaiden hoitosuhde jatkuu suunnitelman mukaisena työntekijöiden, käytäntöjen, mallien ja palvelun tuottajien vaihtuessa aina uusimpien muotivillitysten mukana tai alalle yleisesti levinneen työpahoinvoinnin aikaansaamien loppuunpalamisten takia.

Potilaat eivät kuitenkaan saisi jäädä muotivillitysten uhreiksi. Lastensuojelun sosiaalityöntekijät voinevat kertoa enemmän siitä, mitä silloin tapahtuu kun palvelut aliresurssoidaan samanaikaisesti ongelmien lisääntymisen kanssa.

Yksi mahdollisuus säästää kalliita ja niukkoja erikoisresursseja on valuttaa ammatillisen erikoisosaamisen vaatimuksia aina alemmas: hoitajat kirjoittamaan reseptejä ja sihteerit viimekätisiksi syntipukeiksi informoimaan potilasrekistereistä, joista kukaan ei tiedä, kun viranomaismääräykset muuttuvat jatkuvasti ja tietojärjestelmien käyttöönottoprojektit kangertelevat siinä määrin että niissä joudutaan ottamaan joko aikalisä tai suoranainen takapakki. Toki joskus alas valuttaminen voi olla hyväkin asia: usein ainakin psykiatrisissa palveluissa monien asia tulisi autetuksi psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla lähipalvelussa ilman että tarvittaisiin lähetettä erikoissairaanhoitoon, josta ensimmäinen aika tulee ehkä 2 kuukauden päästä.

Viitisen vuotta sitten puhuttiin paljon valelääkäreistä. Työskennellessäni Porvoon sairaalassa, kaikki ammattiryhmät olivat sonnustautuneina valkoisiin takkeihin. Niinpä minulta joskus päivystyksestä poliklinikalle eksynyt potilas kysyi, voisinko katsoa hänen kipsiään. No, kyllähän minä toki voin sitä katsella.

Kirjoittaja on osastonsihteeri, joka on tutkinut mm. vammais- , vanhus- ja nuorisopalveluita.

torstai 8. tammikuuta 2015

En enää ole niin varma metropolista

Olen oikeastaan aina pitänyt itsestäänselvänä väistä- ja välttämättömyytenä, että Helsingin seudun kunnat - ainakin Espoo, Vantaa, Kauniainen ja Helsinki - liittyvät yhdeksi Helsinki-nimiseksi kaupungiksi. Metropolia siitä ei kuitenkaan saa, ei, vaikka työntäisi kaikki radanvarret täyteen asuntoja ja vielä metsätkin. En nyt sekoita megalopolikseen tai maailmankaupunkiin, joita on vain muutama, mutta on siinä ja siinä, sanoisinko edes Berliinin kokoista kaupunkia metropoliksi.

Nyt en kuitenkaan enää ole niin varma tästä helsinkiläisyyden lähetyskäskystä. Voidaanko puoli Uusimaata valjastaa ja alistaa helsinkiläiselle anschluss-hybrikselle, tontti- ja työvoimareservaateiksi? Miten käy lähidemokratian? Entä lähipalveluiden saavutettavuuden? En ole niin huolestunut töölöläisten, kalliolaisten, puotilalaisten tai haagalaisten lähipalveluista. Lähipalvelut ne on pähkinärinteeläisillä, nikinmäkeläisillä tai niipperiläisilläkin, puhumattakaan porvoolaisista tai pornaislaisista.

Tiedän, tiedän, Pentti Linkola kirjoitti joskus niin, että toisilla nyt vaan on sattunut vähän huonompaa hiihtokenkää kun ovat sattuneet asettumaan väärään paikkaan, sellaiseen, jonne ei aurinko paista, pakkoko sinne pornaisiin on muuttaa ilman autoa, jolla pääsee metropolipalveluihin - kuten synnyttämään - ja totisesti ei Linkola ole keskustapuolueen käsikirja. Eivät kehyskunnat kuitenkaan kasva vain siksi, että kaikilla ei olisi varaa asettua Helsinkiin vaan siksi, että ihmisiä muuttaa maakunnista Etelä-Suomeen töiden, opiskeluiden tai rakkauden perässä, ja Etelä-Suomi on muutakin kuin Helsinki, vaikka sisäisen siirtomaapolitiikan näkökulmasta toiselta saattaisikin näyttää.  Kun aikaisemmin siirtomaat tuottivat emomailleen raaka-aineet ja työvoiman, sisäisessä siirtomaapolitiikassa kehyskunnat ovat keskuksien tonttimaa- ja työvoimavarastoja.

Moni helsinkiläinen ongelma näyttäytyy aika ensimmäisen maailman ongelmana kehyskuntalaisvinkkelistä. Kehyskunnasta käsin on vaikea eläytyä esimerkiksi Kätilöopiston lakkauttamisuhkaan, jos kuitenkin synnytyssairaala edelleenkin on saatavilla omassa kunnassa, vaikka sitten se siirtyisikin joillakin 5 km kauemmas, kun täällä kyse on siitä, onko sitä synnytyssairaalaa ensinkään. Kehyskuntalainen ei osaa eläytyä helsinkiläisten kauhuun koulujensa tai terveyskeskuksiensa kanssa, ja voi näyttää siltä, että helsinkiläiset on hemmoteltu piloille lähipalveluineen, jos kyse on siitä, löytyykö terveyskeskus Mätäjoen omalta vai toisen puolelta.

Vain siksikö naapurikunnat pitää liittää Helsinkiin että helsinkiläisen omaa lähiterveysasemaa tai koulua ei lakkautettaisi, ja tätä perustellaan koko kansakuntamme kilpailukyvyllä? Nyt oikeesti, vaikka olen kyllä lukenut kaupunkitutkimukseni, kahdessa eri maassa ja yliopistossa. Olen lukenut sitä sen verran paljon, että tiedän kyseisessä tutkimusdisipliinissä puhutun myös ns. puutarhakaupungeista, jotka yhdistyvät toisiinsa raideliikenneverkostolla. Se Uudeltamaalta puuttuu, ja sen takia kehyskuntalaiset tulevat tukkimaan ne ***:n kaupunkibulevardit.

Suomessa vallitsee ainakin periaatteellinen vapaus valita asuinpaikkansa, ja moni muuttaa kehyskuntiin esimerkiksi siksi, että ne tarjoavat elintilaa ja edes miten kuten siedettävällä hinnalla. Ja esimerkiksi Kainuusta Etelä-Suomeen muuttavalle esimerkiksi Mäntsälä ei välttämättä näyttäydy Helsingin kehyskuntana, vaan - Mäntsälänä, kuntana, josta puuttuu uimahalli mutta josta saa kohtuuhintaisia rintamamiestaloja ja josta pääsee junalla töihin, edellyttäen, että se työ on sellaisessa paikassa, jonne pääsee junalla eikä esimerkiksi Kouvolassa, joka muuten on lähempänä Mäntsälää kuin Helsinkiä.

Kunnat eivät tietenkään ole itseisarvoja. Ei ole itseisarvoa olla porvoolainen, pornaislainen, espoolainen, vantaalainen tai helsinkiläinen siinä mielessä, että valtion pitäisi subventoida paikallisidentiteetin rakentamistyötä. Kunnat ovat paljon muutakin, minkä helsinkiläiset tietävät siinä missä muutkin: ne ovat paikallisen vaikuttamisen välineitä, kaavoituksen instrumentteja ja lähipalveluiden delegointivälineitä, vaikka varmaankin nämä asiat voitaisiin hoitaa jollakin muullakin mallilla kuin kuntien toimesta, ja hoidetaankin: palveluita kuntayhtymä- ja kaavoitusta maakuntatasolla.

Jos helsinkiläiset haluaisivat myötämielisyyttä metropolihankkeelleen, ei se ainakaan tapahdu aluekaappauksilla, jotka hoidetaan kioskirosvomaisen ylimielisesti. Ylimielisyyttä on esimerkiksi sellainen asenne, että perustellaan asuntojen rakentaminen sillä, että niin kaikilla olisi varaa asua Helsingissä, mikä implikoi sen, että nyt kun kaikilla ei ole, niin me kehyskuntalaiset olisimme epäonnistuneita wannabehelsinkiläisiä.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Nokittelua Palmialla

Vasemmistoliitto ja Vihreät nokittelevat toisiaan Helsingissä liikelaitos Palmian yhtiöittämisellä. Kun Vasemmisto katsoo, että Vihreät omalla vaa'ankieliasemallaan olisivat siunaamassa sen, että kaupungin palveluntuotantofirma Palmiasta oltaisiin yhtiöittämässä esimerkiksi siivoojia ja vartijoita, Vihreät taas näkee Vasemmiston vastustavan ideologisesti sellaista, jota nyt vaan ei voi EU-kilpailulainsäädännön nojalla vastustaa. Lisäksi Vihreät ovat pitäneet Vasemmiston levittämiä huhuja näiden yhtiöitettävien ammattiryhmien polkumyynnistä vähintäänkin epätarkkoina, ellei jopa virheellisinä: kun vanhoja palmialaisia koskee JHL:n työsopimus, uudet työntekijät tulevat ammattiliitto PAM:in piiriin. Eivät he siis jää heitteille. Toinen juttu sitten on, millainen on PAM:in työehtosopimus verrattuna JHL:ään.

Vasemmiston mukaan uusien työntekijöiden palkat tulevat tippumaan, esimerkiksi siivoojilla jopa 300 eurolla, mikä voi näyttää kaupungin suorittamalta heitteillejätöltä. Vihreät taas tähdentävät, että he ovat olleet vaa'ankieliasemassa varmistamassa sen, että palmialaisten työehdot eivät heikkene vaan heidän työehtosopimuksensa pysyy samana.

No, valitettavasti kyllä tätä ei voida taata. Otan esimerkin läheisesti tuntemastani kuntayhtymästä, jossa työntekijöitä ulkoistettiin pari vuotta sitten liikelaitokseen, kun kuntayhtymän piti säästää henkilöstökuluissaan.

Tämän ulkoistuksen yhteydessä työntekijöille luvattiin, että työehdot - lomat, palkkaus ja työaika - säilyvät ennallaan. Muut kyllä säilyivät, mutta työaikaa yksipuoleisesti huononnettiin, kun kaikille - myös vanhoille - työntekijöille annettiin ota tai jätä -tyyppinen valinta. Suomeksi tämä tarkoitti sitä, että kun liikelaitoksella vanhastaan työskenneillä työsopimukseen kuului myös iltatyötä, tämä saatettiin voimaan myös liikelaitokseen siirtyneille kuntayhtymän työntekijöille. Luottamustason neuvotteluissa sitten katsottiin, että toimistotyöaika voi tarkoittaa myös vuorotyötä.

Tässä tapauksessa liikelaitostuminen ei merkinnyt vanhojen työntekijöiden palkka-alea, mutta uusissa työsuhteissa sovellettiin alempaa palkkaluokkaa. Tämä käytännössä tarkoitti sitä, että liikelaitokseen palkatun uuden työvoiman kuukausipalkka oli noin 150 euroa alempi kuin sinne vanhoina työntekijöinä siirrettyjen jo lähtökohtaisestikin kehnonlainen palkka. Tilanne, jossa samalla työpaikalla on kahden kerroksen väkeä eli samasta työstä saa eri palkkaa sen mukaan, mihin tessiin kuuluu, ei sekään ole oikeudenmukainen.

Lisäksi johtamiseen ja ylipäätään ihmiskäsitykseen liikelaitoksessa liittyi paljon ongelmia, vaikka ne eivät välttämättä olisikaan työehtosopimuksien rikkomuksiksi osoitettavissakaan. Esimerkiksi siellä esiintyi lomien lyhyellä varoitusajalla perumisella uhkailua, ja työaikoihin suhtauduttiin paljon emofirmaa tiukemmin. Vartinkin myöhästyminen saattoi johtaa puhutteluun; lisäksi liikelaitoksessa jokaiselle henkilölle asetettiin henkilökohtaiset tulostavoitteet, joiden saavuttamista seurattiin ja avoimesti uhkailtiin erottamisilla, jos tavoitteisiin ei päästy. Käytännössä jokainen kollega oli häiriö ja esti omiin tulostavoitteisiin yltämisen.

Tällaisesta eivät työehtosopimukset sano mitään, eivätkä välttämättä luottamusmiehetkään, varsinkaan, jos niitä ei ole. Emofirmassa oli, mutta liikelaitoksessa ei. Onneksi sentään tässä tapauksessa kuntayhtymästä oli mahdollista hankkia itselleen luottamusmies, mutta ei vähän koulutetuilta, yli viisikymppisiltä matalapalkkaisilta naisilta tällaista oma-aloitteisuutta voi olettaa, heikossa työmarkkina-asemassa olevilta, koko ikänsä avustavissa tehtävissä toimineilta ihmispoloilta, jotka ovat tottuneet olemaan kyseenalaistamatta.

Edellämainittu esimerkki siis osoittaa, että mitä kauemmas työnantaja siirtyy pois kunnallisten luottamushenkilöiden valvonnasta, sitä suojattomampia ovat työntekijät. Siellä vallitsevat viidakon lait eli liike-elämän logiikka, mutta ei olla ymmärretty sitä, että jos henkilöstö on resurssi, tämän resurssin jaksamisesta täytyy pitää huolta muullakin kuin jumppakuminauhoilla, puffetiksi naamioiduilla sämpylöillä ja lahjussaippuoilla. Eivät siinä edes ammattiliittojen neuvottelemat työehtosopimukset auta, jos luottamusmiehetkin tulkitsevat kiistatilanteet työnantajan voitoksi. Eivät tässä ideologiat tai niillä tai niiden puutteella syyttelyt auta työntekijöitä, ovat sitten uusia tai vanhoja palmialaisia.

Jos siis lähdetään yhtiöittämään, työoloja on oikeasti valvottava, takaaminen ei riitä.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Ja yksikään ei työllistynyt

Olen ollut jonkin verran töikseni tekemisissä kuntouttavan työtoiminnan kanssa. Kerran kyse oli kesälomasijaisuudesta Helsingin kaupungilla, kerran raha-automaattiyhdistyksen rahoittamasta projektista ja kerran Euroopan sosiaalirahaston rahoittamasta projektista. Mitä sitten olen näillä rahoilla tehnyt?

Kuntouttava työtoiminta on työllistänyt minua tekemään erilaisia selvityksiä kuntouttavasta työtoiminnasta. Esimerkiksi siitä, osallistaako työpajatoiminta. Työllistymisvaikutuksia ihmetellessäni törmäsin hölmistyneen vaikenemisen muuriin, että eihän pitkän ajan työllistämisvaikutuksia voida, joten osallisuus piti sitten määritellä laajemmin. Sitten olen yrittänyt kantaa säkillä valoa sisään, perustaen uusia ja tukien jo olemassaolevia paikallisen talkootyön muotoja. Olen myös maksanut palkkaa vastaavia vastikkeita suojatyöllistetyille. Tämä tapahtui kaupungin rahoilla, muut projektirahoilla.

Projektirahat ovat plussaa budjettirahoituksen päälle, joten nämä kuntouttavan työtoiminnan projektit eivät ole olleet pois työllistämismäärärahoista. Projektin vetäjän, koordinaattorin tai päällikön palkkarahat eivät siis ole pois kunnan työllistämismäärärahoista. Tämä johtuu siitä, että kunnalla ei välttämättä ole työllistämistointa, joten ei voi myöskään olla tavoitteita tai määrärahoja. Toki tässä voidaan pelätä Guggenheim-efektiä, jossa suuri satsaus ulkoisella rahoituksella antaisi perusteet lakkauttaa oma rahoitus.

Selvityksieni mukaan monen kunnan kuntouttava työtoiminta ja sosiaalinen työllistäminen on täysin riippuvainen projektirahoituksesta, ja valitettavan monessa myös nuoriso- ja vapaa-ajan toimi. Nämä kaikki teetetään joko kuntayhtymissä, joiden toimipiste saattaa sijaita sadankin kilometrin päässä, ostetaan yhdistyksiltä tai säätiöiltä tai sitten tehdään firaabelina esimerkiksi sosiaali- tai työllistämistoimen kylkiäisenä.

En halua haukkua suomalaisia kuntia, sillä niitä ei voi haukkua, sillä tällöin tulisi haukkuneeksi kaikkia kuntalaisia mutta ei ketään. Ei ole kuntalaisten vika, että kuntien valtionosuuksia on leikattu. Ei ole myöskään kuntalaisten vika, että kunnissa ei ole varaa palkata heitä oikeisiin töihin, joita ei lisäksi ole ja joiden puutteessa heitä pitää vähän väliä siivota projekteissa perustettuihin työpajoihin tai "seinättömään työpajatoimintaan" (joka voi tarkoittaa käytännössä orjatyötä, eli palkatonta jaksoa yrityksessä, paino sanalla voida. En ole aivan yhtä negatiivinen kuin Saku Timonen).

Ainoa asia, joka näissä projekteissa on kuitenkin varmaa, on se, että minä olen niistä työllistynyt, joskin lukuisia kertoja useammin olen jäänyt työttömäksi. Minun varmaankin pitäisikin brändäytyä työllistämisen kokemusasiantuntijaksi ja myydä palveluksiani konsulttina kalliilla. Siitä, ovatko projekteissa perustettuihin työpajoihin ja muihin "välityömarkkinainstrumentteihin" sijoitetut työllistyneet, eli onko väli todella ollut väli vai loppu, ei ole tietoa. Tällaista seurantatutkimusta ei ole kenenkään intresseissä rahoittaa, sillä tällöin saattaisi paljastua, ettei projekteilla ole kovinkaan paljoa tekemistä työllistymisen kanssa.

Eivät ne silti ole täysin toivottomia. Kyllä projektien työpajoilla ja muissa väliaikaisissa paikoissa voi vaikka tavata tulevan eksänsä, jonka ansiosta joudutaan sitten joskus ehkä yksinhuoltajaksi. On myös mahdollista, että projektitoiminnoissa tulee oluenjuonnin sijasta pelanneeksi joskus sählyä, ja nähneeksi jonkun elokuvan tai tavanneeksi jonkun poliitikon ihan ilmielävänä. Häneltä sitten ei uskalleta kysyä, miksi töitä ei ole.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Lukioiden rankinglistat lisäävät syrjäytymisriskiä...

... sillä ne vahvistavat polarisaatiota, jossa suuri osa niistä, jotka kykenevät valitsemaan, valikoituvat jo muutenkin valmiiksi rankinglistan yläpäässä oleviin kouluihin. Lukioiden rankinglistoissa on kyse samantyyppisestä ilmiöstä kuin asumisen etnis-kulttuuris-ekonomisesta segregaatiosta, jossa eri jakotekijät vahvistavat toisiaan. Tunnetuin muoto tätä segregaatiota on nk. White Flight-ilmiö, jossa kantaväestö välttää joitakin leimautuneita asuinalueita.

Lukioiden nk. paremmuusjärjestyksessä on ainakin osittain kyse perspektiiviharhasta. Suurehkojen kaupunkien ympäristökunnissa voi olla pienehköjä omalle kunnalleen elintärkeitä maalaislukioita, jotka kärsivät rankkeerauksessa siitä, että ne saavat oppilasaineksensa etupäässä suoraan paikallisesta peruskoulusta, ja keskiarvoraja ei ole paljoa päälle 6. Tällaisen lukion rankinglistasijoitusta voi myös pudottaa se, että usein pienissä kunnissa toisen asteen koulutuksen tuottavat kuntayhtymät, jolloin säästösyistä tendenssinä usein on yhdistää eri koulutusmuotoja saman katon alle. Vaikka koulutustarjonnan moninaisuus sinänsä onkin hyvä asia niin kunnalle kuin yksittäiselle koulukkaallekin, usein tulee sekä ammatti- että lukiotutkinto suoritettua aika kehnosti. Tällöin lukion rankingsijoitus tippuu siitä, että puoltoäänten keskiarvoon lasketaan kaksoistutkinnon suorittajat, mitä taas ei tehdä isomman kaupungin arvostetuissa lukioissa, joiden oppilasaines sitäpaitsi on jo valmiiksi valikoituneempaa. Ne kuorivat kerman sekä omasta kaupungistaan että ympäristökunnista.

Lukioiden rankinglistat lisäävät siis asuinalueiden ja jopa kuntien välistä eriarvoisuutta. Lopulta maalaislukio - jonka parhaat oppilaat ovat valikoineet itsensä kaupungin arvostettuun lukioon - saattaa kuolla pois, koska se ei rankingsijoituksensa perusteella näytä tulokselliselta, vaikka on saavutus sinänsä kouluttaa kutosen oppilaista ylioppilaita. Tästä kärsivät erityisesti heikommat oppilaat, ja koulupudokkuus lisääntyy ja sen myötä nuorten syrjäytyminen. Lukioiden rankinglistojen julkistaminen tuleekin kieltää, yhteiskuntatakuun nimissä. Koulutuksen polarisaatio kuihduttaa myös pikku hiljaa kehyskunnatkin pois.

Mikäli olisi olemassa mitään pienille syrjälukioille oikeudenmukaista rankkeeraamistapaa, se suhteuttaisi sisään- ja ulospäässeen oppilasaineksen, panos-tuotos -suhteen. On jo sinänsä saavutus säilyttää kutosen oppilaita muutama vuosi ja kaiken lisäksi tuottaa heistä ylioppilaita, vaikka tämä tosin onkin seurausta koulutuspolitiikasta, jossa arvostetaan liikaa lukioita ja jossa panostetaan liian vähän oppilaanohjaukseen.

Teksti perustuu bloggaukseeni kahden vuoden takaa.