Mahlerin musiikki on aina uutta

Ihmeteltyäni ääneen perjantaina Facebookissa sitä, mitä järkeä on kuunnella musiikkia esivalittujen soittolistojen mukaisesti, heränneessä keskustelussa puhuttiin toisten ohi. Kun yksi totesi, että soittolistojen ideana on musiikkimaun laajentaminen tuomalla uutta musiikkia (jonka laadusta voi toki olla montaa mieltä, mutta se älköön olko tämän messun aihe), niin toinen taas totesi, että onhan minullakin listoja. Parhaat kapellimestarit, parhaat pianistit.

Toki voi kuulostaa surulliselta, että minä voin näyttäytyä musiikin museonvartijalta, ja se onkin aina harvinainen ilon aihe, kun kohtaan jotakin itselleni uutta musiikkia, jonka haluan kuulla toisenkin kerran. Viimeisen 20 vuoden aikana tällaista konserttimusiikkia on tullut vastaan hyvin vähän; tosin viimeiseen 30 vuoteen enpä ole kuullut paljoakaan uutta sellaista populaarimusiikkia, jonka haluaisin kuulla edes kerran, joten jos joku pitää konserttimusiikkia museaalisena, mitä sitten voidaan sanoa popmusiikista, jos kuitenkin edelleenkin halutaan palata Beatlesiin, Abbaan, Elvikseen, Olavi Virtaan, Frank Sinatraan tai Edith Piafiin? Nykyajan musiikintekijät menkööt itseensä.

Tässä keskustelussa vanha ystäväni - johon minut muunmuassa yhteinen musiikkiharrastus sitoo jo kohta neljännesvuosisadan ajalta, olemme initioineet toisiamme omiin maailmoihimme, hän minulle Milesta, Coltranea ja Garbarekia, minä hänelle Klempereriä, Furtwängleriä ja Horensteinia - muistutti, että Bach ja Coltrane ovat aina listalla. Hänen listallaan. Eikä muilla listoilla ole merkitystä, näille muusikoille, joiden musiikki on aina ajankohtaista.

Bachilta ilmestyy sitäpaitsi koko ajan uusia levytyksiä: jokaisen ajan muusikot haluavat tehdä Bachista omansa, sillä Bach on niin suurta, ja siksi. Niinpä Landowskan, Richterin ja Gouldin Bach ovatkin kuin kolme eri universumia, tai ainakin universumi eri suunnista ja eri valaistuksessa. Bachilla on enemmän kuin tuhat teosta, joista jokainen on oma universuminsa, ja niissä kyllä riittää kuunneltavaa yhdeksi ihmiselämäksi. Samaten Kubelikin ja Bernsteinin Mahler on aivan eri musiikkia, mutta siltikin yhtä. Se onkin sen suuruus. Sitten kun ne on kuunneltu, voi siirtyä Haitinkiin, Soltiin, ja kun ne kuunneltu, Adleriin ja Abravaneliin.

Niin että ei musiikki onneksi lopu. Rikas musiikki tarjoaa itsensä aina uutena, satojenkin vuosien päästä. Mahlerin yhdeksännestä löytyi ensimmäisestä osasta seitsemän minuutin kohdalta taivaallinen synkooppikeinunta, jonka minulle etsi Rafael Kubelik, satojen kuuntelukertojen jälkeen minulle uutena. Se jää nähtäväksi, miten on käynyt sadan vuoden päästä näille sanneille ja anneille, niille, joita yritetään tarjota kerta kerran päälle uusina Kuin elämää -showssa.

Mitä ovat häpeäbiisit?

Rosa Meriläinen - tuo tavattoman rohkea, valovoimainen, karismaattinen ja sitäpaitsi älykäs nainen - kirjoitti eilen Hesarin kolumnissaan häpeäbiiseistä, jotka hänen mukaansa ovat sellaisia, joita hänen kaltaisensa rohkeatkin, valovoimaiset, karismaattiset ja älykkäät ihmiset kehtaavat kuunnella vain kuulokkeilla, pimeässä peiton alla. 

Nyt en tunnista ollenkaan koko ilmiötä, josta Rosa kirjoittaa. Ensi kertaa kävi näin, aina aiemmin Rosa on osunut paitsi johonkin yleiseen ytimeen, useimmiten myös minun ytimeeni. Ilmeisesti kuitenkin kyse on jostain olemassaolevasta ilmiöstä, sillä niin paljon hänen kirjoituksensa resonoi. 

En osaa sanoa, mitkä ovat hipsterartisteja ja mitkä junttia. Eikä koko kysymykseen tarvitsekaan ottaa kantaa.

Annan ilmaisen neuvon: vältä radion ja teeveen kuuntelemista. Sen sijaan kuuntele hyvää musiikkia, sellaista, jota itse haluaisit kuulla mutta jota sinulle ei osata tarjota. Vältyt paskalta musalta ja kaupanpäälliseksi häpeältäkin. 

Klasaripuolella ehkä Andrea Bocellista tykkääminen voisi olla junttia, mutta hipsteriä? Hmm. Ehkä Hermann Abendroth -fanitus. 

Ehkä taannoinen Esa-Pekka Salosen haastattelu vähän hipaisi tätä ilmiötä: tässä haastattelussa hän sanoi inhoavansa Philip Glassia, pitävänsä sitä taiteellisesti kelvottomana ja sitäpaitsi mielenkiinnottomana, ja pitävänsä esimerkiksi Abbasta enemmän. Minä voin myöntää pitäväni Abbasta, enkä siitä miksikään likaannu. Pidän kyllä myös Philip Glassista, mutta minun ei tarvitsekaan ammatillisen kentän sisäisten arvostuksien takia olla snobi. Pitihän Sostakovitskin Straussin valsseista, ja tunnusti tämän pelkäämättä juntiksi leimaamista. 

Snobeja on jokaisessa ihmisryhmässä. 

Rosan kolumnin voi lukea klikkaamalla otsikkoa. 

Klassisen musiikin kuolema?

1900-luvun alkuvuosina Igor Stravinski tappoi melodian hegemonian ainoana mahdollisena musiikkia kuljettavana elementtinä Kevätuhrillaan, ja Arnold Schönberg ilmaisi nimenomaisena tarkoituksenaan tappaa musiikin taidemuotona, tarkoittaen tonaalisuutta. No, kyllä ainakin Verklärte Nacht ja Pelleas et Melisande suorastaan korventavat romanttisessa paatoksessaan. Heidän jälkeensä tulivat vielä Rahmaninov, Stravinski, Prokofiev ja Sostakovits, kaikki venäläisiä muuten. Heidän jälkeensä miltei tyhjää.

Miksi "klassisen" taidemusiikin säveltäminen on tullut mahdottomaksi? Syyksi ei riitä se, että taiteessa pitää ratsastaa avantgarden aallonharjalla, sillä kyllä aina löytyy joitakin yksittäisiä vastarannankiiskejä, kuten Hans Werner Henze.

Osa syystä saattaa löytyä kypsän valistuksen aiheuttamasta uskonnollisuuden rapautumisesta. Konserttimusiikin kuuntelukokemus muistuttaa läheisesti hartautta, eivätkä nykyihmiset enää osaa istua keskittyneesti paikallaan. Keskiajalla ei ollut ADHD:ta.

Yksi selittävä tekijä, edellisen rinnakkaisilmiö, on rapautuvan uskonnollisuuden kanssa samanaikaisesti korostunut yksilöllisyys. Joidenkin on vaikea kokea 300 vuotta sitten sävellettyä materiaalia "just mulle". Sama yksilöllisyys, jopa anarkia, näkyy soittamisessa: muotoa tärkeämmäksi ei ole tullut vain se, että on jotain yksilöllistä ilmaistavaa, tahtokin riittää.

Tekninen välinekin voi olla paljon muuta kuin sanomankantaja. Äänilevyn synty 1900-luvun alussa myötävaikutti lyhyemmän musiikkiformaatin suosion kasvuun, savikiekon puolelle kun mahtuu noin 4 min 40 sek. Wagnerin Ringin tai Mahlerin kolmosen taltioiminen oli tuohon aikaan hullun hommaa. Savikiekko sopi sen sijaan loistavasti kuplettilaulajalle tai poikkeuksena, myös yksittäisten aarioiden ja napolilaislaulujen levyttämiseen. Siksi vuosisadan alkuhämärissä Caruso ja Adelina Patti olivatkin aikansa supertähtiä, Valentinon veroisia.

Lp-levy mahdollisti savikiekkoa paremmin kokonaisten teosten taltioimisen, mahtuuhan yhdelle puoliskolle melkein kokonainen Mahlerin kolmannen sinfonian ensimmäinen osa. Kuitenkaan klassista musiikkia ei olla sävelletty levytysmielessä: vaikka Chopinin valssit sopivat hyvin yhdelle albumille, eivät Chopinin valssit kuitenkaan ole sama kuin yksi albumi.

Pop-, rock- ja jazzmusiikissa taas albumi ja musiikki ovat yksi ja sama asia; vuonna 1948 keskittynä lp-levyformaatti antoi pop- ja rockmusiikille siivet, ja bändit alkoivat taltioimaan musiikkiaan albumeiksi, jotka olivat taiteellisesti mietittyjä kokonaisuuksia. Samoin tekivät bebop-muusikot, Miles Davisit, John Coltranet ja Dave Brubeckit.

Suurin osa 1900-luvun kiinnostavimmasta musiikista on muuta kuin "klassista". Kyllä esimerkiksi Astor Piazzollan musiikki on paljon kiinnostavampaa kuin Sergei Prokofievin, tai Abban tai Kate Bushin musiikki antoisampaa kuin Berion tai Ligetin.

Avain tämän ymmärtämiseen on opiskella muusikoiden elämäkertoja. Moni muusikko on ollut crossover: klasarit ovat kuunnelleet jazzinsa ja etnomusiikkinsa, ja jazzarit opiskelleet klassista säveltämistä. Astor Piazzolla esimerkiksi opiskeli Arthur Rubinsteinin neuvomana Alberto Ginasteran johdolla Stravinskin partituureja. Kun hän hankki täydensi tätä oppiaan käytännön koulutuksensa Anibal Troilon tangoyhtyeen bandoneonistina, ei olekaan ihme, että tulos on niin mielenkiintoinen. Paljon kiinnostavampaa kuin jos hän olisi ryhtynyt leikki-Stravinskiksi.