Post WW II Beethoven cycles

The first ever complete recorded Beethoven cycle did come from quite a surprising name; the German Frieder Weissmann (1893-1984) between 1924-1925. The first Beethoven cycle to make a wider splash was by Felix von Weingartner (1863-1942) in the 30s. These cycles are of connoisseur interest but not probably for a general collector. For that reason my journey starts after WW II, covering LP and CD era. I will have a look on complete cycles that have been recorded during different decades.

1950s

The two great antipodes, Arturo Toscanini (1867-1957) and Wilhelm Furtwängler (1886-1954) did Beethoven cycles simultaneously, Toscanini between 1949 and 1952 and Furtwängler between 1950 and 1954, although the one from Furtwängler is synthetically assembled afterwards as he recorded for studio only symphonies 1, 3, 4, 5, 6 and 7 so his cycle had to complemented with live recordings. The studio recordings with the exception of seventh are surprisingly classicist in approach. Of the live recordings symphony number two has an absolutely horrid recording. Eighth fares a little better, and an exciting recording it is. Ninth is the famed Bayreuth live recording from 1951; an electric, larger-than-life affair. Toscanini did his NBC cycle in the echoless, dry acoustics of 4H studios. The acoustics underline his staccato approach. Nevertheless, the results are often electric (most notably in Eroica and Ninth) while Pastorale is surprisingly relaxed. Of these historical sets that of Toscanini is the one more recommendable on the whole.

Herbert von Karajan (1908-1989) did the first of his four complete cycles in the early 50s with the Philharmonia Orchestra. They are not plagued by the homogenous sound that the later cycles by him possess; otherwise the choice of the general collector is between his 60s and 70s cycles. Carl Schuricht (1880-1967) did a full cycle in France, with the aptly named (the French love their long names) Orchestre de la Société des Concerts du Conservatoire. The Schuricht cycle is well worth hearing for the agile musicianship of Schuricht and for the uniquely nasal French woodwind. The orchestra plays much better than usually given credit for. Eugen Jochum (1901-1987)  recorded first of his three cycles by using two different orchestras; the Bayerisches Rundfunk-Orchester and Berliner Philharmoniker. Some of the recordings are in mono. For me the Jochum cycle has a sense of rightness about it, generally offering well-proportioned middle-of-the road big band readings.

In the late 50s the octagenarian Bruno Walter (1876-1962) recorded a cycle with studio musicians under the label that was called the Columbia Symphony Orchestra. It represents a mellowed Walter and varying results. Best fare symphonies number 4 and in particular Pastorale that many regard as an unsurpassed recording. Ninth is seriously underwhelming. In Eastern Germany Franz Konwitschny (1901-1962) recorded a classic, immensely satisfying cycle with the Leipzig Gewandhausorchester in beautiful sound.

1950s-60s 

EMI recorded two full Beethoven cycles quite simultaneously; those of Otto Klemperer (1885-1973) with the Philharmonia Orchestra and André Cluytens (1905-1967). Klemperer already had recorded some of the symphonies in mono, and those recordings (Eroica, 5th and 7th) give a more vivacious picture of his art. By the late 50s his tempi had already slowed down, but in some symphonies, most notably in Eroica his personal magnetism is undiminished. Cluytens' cycle is musicianly well played big band central Beethoven without greater idiosyncracies. George Szell's (1897-1970) cycle with the Cleveland Orchestra is influenced by Toscanini but better recorded. In his cycle the particular standouts at least for me are symphonies 4 and 7; in general his set is very consistent and it is only first symphony that may disappoint as Szell opted to use small orchestra so that the recording gives somewhat an underpowered impression. Generally the drive and peerless execution makes this as one of the best Beethoven cycles recorded anywhere, anytime.

1960s

The first stereo cycle of Herbert von Karajan may well be the Beethoven bestseller of all time and in the general critical reception it is held in highest regard of his cycles. It is a solid, beautifully played cycle with the exception of Pastorale. Karajan just can't get it right as he was unable to relax and smile. 

Paul Kletzki (1900-1973) was lucky to have the Czech Philharmonic as his band as their distinctive sonority with perky woodwinds give lovely character to the music. Kletzki's cycle is in general at least in the top ten of all Beethoven cycles, maybe even in the top five.

1970s

Rudolf Kempe (1910-1976) had a decidedly second rate Münchener Philharmoniker as his orchestra, and at times his Beethoven sounds somewhat underpowered but at best (most notably in second symphony and Eroica) his lyric, big band humanist approach bares beautiful fruit. In fact those two symphonies receive for me ideal performances; they may be slow burners, gathering pace and cumulating power gradually. 

Herbert von Karajan had by the 70s adopted somewhat thicker sonorities since the 60s, but still this cycle is on par with his older set. In Karajan's conception the Fifth symphony and Ninth are standouts, and surprisingly the perky eighth which Karajan gives a full monty treatment. For him that work was clearly no kids' play but adult affair.

Eugen Jochum had London Symphony as his orchestra, and they play admirably. Jochum's cycle is quite oldfashioned, big band Beethoven a la Cluytens or Konwitschny, but Jochum inserts an optimistic, humanist note into his Beethoven. When I have managed to order his Icon box I have to familiarize more with it.

Herbert Blomstedt was born in 1927 and is still going strong. I once already had his Beethoven cycle with the Staatskapelle Dresden but at that time thought that my oldtimers (Walter, Furtwängler, Toscanini, Klemperer) would do the job. When I returned to the cycle after ten years, I was almost shocked as Blomstedt beats them all. It is probably the finest sounding Beethoven cycle of all times as it is the vintage Staatskapelle, and Blomstedt lets them play without interfering too much. The standout performances in this cycle that is of impeccably high standard throughout are for me the Fourth and Ninth symphonies. In Blomstedt's hands Beethoven has weight but the orchestral fiber is still transparent. There is always light between the clouds. 

1980s

The 1980s introduced digital technology and surprisingly the first conductor to record a full digital Beethoven cycle was not Karajan but another Herbert, Herbert Kegel (1920-1990). His Dresdner Filharmonie give a very good, consistent big band cycle without greater idiosyncracies. His namesake Karajan had by the 80s developed a sound that was not in particular thick but yet very untransparent. No mean achievement. Karajan is heard to greater advantage in his 60s and 70s cycles.

Then in the mid-80s a revolution occurred in the world of Beethoven. Men like Roger Norrington (1934-), Christopher Hogwood and Roy Goodman had ended up in their chronological journey through "old" music (for me Beethoven is never old though) all the way to Beethoven. It was most notably Norrington for whom metronome was the Bible and who all of a sudden changed the norm, and it became shameful to play Beethoven like Karajan et al. had did. 

Luckily Günter Wand (1912-2002) was not aware of all of that and if had been he would have give short shrift for that. When he recorded his cycle, his cycle did not make much of a splash as everyone was busy with their Norringtons. Now after some decades one can only lament that Wand did not get all the affection he deserved, as his Beethoven is the best that a big band Beethoven has had to offer ever: earlier or later. His Beethoven has frequently somewhat broad tempos but yet there is impetus, immense power yet lyricism. His Beethoven has all of the granitic integrity of Klemperer, impetus of Szell and lyricism of Jochum. A top achievement. 

My wild card for an 80s cycle and a wild card in general is an almost forgotten Beethoven cycle by Bernard Haitink with the Amsterdam Concertgebouw Orchestra. General consensus seems to hold in higher regard his later live cycle with the London Symphony Orchestra; however I am usually lukewarm when I detect notable HIP influences from symphonic conductors. The CGO cycle is more than solid; of course impeccably played, a central experience where especially symphonies 2 and 4 are its high points. Maybe it is precisely undervalued for that very reason, as these symphonies are underrated amongst Beethoven´s oeuvre. Seventh symphony is also very fine, and no one needs to feel short-changed, especially one collecting his first Beethoven cycle.

1990s

In the 90s just two Beethoven cycles stood out in the critical reception: those of Colin Davis (1927-2013) and Nikolaus Harnoncourt (1929-2016). Colin Davis' cycle came when Norrington and his likes had changed the listening horizon of the critics. He has the advantage of the Staatskapelle Dresden that still sound the Staatskapelle of the old. Performances are certainly grand scale but they somewhat lack momentum and are a little bit short of excitement. They are beautifully played and recorded, but Staatskapelle is heard to better effect in the Herbert Blomstedt cycle.  

I have not listened to the Harnoncourt cycle since its release and I should revisit that to check whether my initial lukewarm reception would still be valid. 

Then there is one unearthed gem that is Peter Maag (1919-2001). Maag who shunned jetset lifestyle just as Okko Kamu made his cycle with the unheralded Orchestra di Padova e del Veneto. Maag's cycle is absolutely wonderful: his chamber sized orchestra sounds like a real symphony orchestra. Maag, a disciple of Furtwängler applies frequently pretty easygoing tempos and invests a wonderful sense of lyricism with a mixture of drama and cantabile. Wonderful stuff.

2000s

The greatest Beethoven cycle of the millennium that I am aware of comes from a suprising source that is Stanislaw Skrowaczewski (1923-2017). Skrowaczewski recorded with his Saarbrücken Radio Symphony a wonderfully fluent cycle with all performances ranging from very good to extremely good. Listening to Skrowaczewski's Beethoven one hears echoes of a man who gave Skrowaczewski his US debut; the indomitable George Szell, although there is a touch of warmth, smile and humanism added to season the sauce. Skrowaczewski's cycle belongs to my top echelon on Beethoven cycles.

Another 21st century Beethoven cycle that I am aware of comes from the Austrian modernist Michael Gielen (1927-2019). Gielen doesn't indulge; instead his Beethoven is swift, mean and rough. Gielen's musical integrity has shades of Klemperer, but his conception has surprisingly echoes of HIP (=Historically Informed Practices). No Norrington this time though as Gielen makes use of the sonorities that a modern orchestra has to offer. A refreshing set where in particular Seventh and Ninth are standouts; surprisingly their white-hot intensity reminds me of Toscanini. Still, the mixture of the "Herr Neue Sachlichkeit" is based on his own analysis. 

Vuoden 2021 parhaat levyt

Vuoden 2021 parhaat äänilevyni. Kaikki eivät välttämättä ole ilmestyneet vuonna 2021, mutta olen tutustunut niihin nyt päättyvänä vuonna tai sitten ne ovat kolahtaneet juuri nyt, ollen minulle ajankohtaisia ja ajankuvaa, nykyajan soundträckiä, jonka avulla voin myöhemminkin palata näihin kuviin ja näihin tunnelmiin.

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Günther Herbig ja Saarbrückenin radio-orkesteri. Herbig yltää aivan harvinaislaatuiseen eksaltaatioon, ja osaa rakentaa tämän teoksen vähittäisesti, kuten kuuluukin. 2000-luvun paras levytys Brucknerin viidennestä sinfoniasta. 

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 4. Herbert Blomstedt ja Staatskapelle Dresden En ollut huomannut, että levyhyllyssäni oli helmi kun lahjoitin Blomstedtin Beethovenit Atelle muuttopalkkioksi Porvooseen muuttaessani 2011. Blomstedtin Beethoven on täyteläistä ja ennen kaikkea, ehkä kaikkein upeasointisinta kuulemaani Beethovenia. Tämänhetkinen ihannelevytykseni tästä kahden ison väliin unohdetusta teoksesta. 

Franz Schubert: Sinfonia no 9. Günter Wand ja Berliinin filharmonikot Hyvä on Wandin studiolevytyskin, mutta tässä on harvinaisen paljon ilmaa ympärillään, pakoton ja valoisa tunnelma. Wandin levytys ohitti Kripsin ihannelevytyksenäni. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 8. Herbert Kegel ja Leipzigin radio-orkesteri Kegelin levytyksessä on aivan ihanteelliset tempot ja orkesterilla hauskan räyhäkkä sointi. 

Kaseva: Monen vuoden jälkeen Kasevan melodinen ja surumielinen sävelkielensä on aivan omanlaisensa. Tätä kuuntelin viime kesänä nauttiessani oluesta hellepäivän iltana Hirvikallion pohjoispuolella olevalla kalliolla, jossa maisemat ovat kuin Lapista. 

Richard Wagner: Siegfriedin reininmatka Jumalten tuhosta. Carl Schuricht ja SWR-sinfoniaorkesteri (Stuttgart) Schuricht kumuloi teoksen kiihtyvän amok-juoksun todella esimerkillisesti tässä 1950-luvun alun erittäin hyvässä äänityksessä. En olisi koskaan uskonut nauttivani Wagnerin musiikista näin paljoa. 

Piotr Tsaikovski: Sinfonia nro 3. Bernard Haitink ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri Haitinkin esittämänä Tsaikovskin varsinkin varhaiset sinfoniat nousevat vähintäänkin b+ -luokan sinfoniamusiikiksi, ja paremmin en ole kuullut esitetyn Tsaikovskin kolmatta sinfoniaa. 

Ralph Vaughan Williams: 1. sinfonia "Meri". sir Adrian Boult ja London Philharmonic Orchestra Historian innoittunein Vaughan Williams -levytys, joka on tarkoitettu kaltaisilleni ihmisille, jotka vielä ennen tämän kuulemista luulivat VW:n musiikin olevan pölyistä ja minnekäänpäin menemätöntä maisemamaalailua. Kuoron sointi on viehättävä, muistuttaen Kivistön kirkkokuoroa 70-luvulta, ja sopraanosolisti Isobel Bailliesta joko tykkää tai ei. Minä jumaloin hänen lapsekasta ääntään. Boult saa tässä suhteellisen varhaisessa 1950-luvun alun levytyksessä generoitua paitsi innostusta, myös valtavasti ääntä. 

Max Reger: Mozart-muunnelmat. Carl Schuricht ja Stuttgartin radio-orkesteri Regerin musiikki oli minulle lähes uusi tuttavuus, ja Mozart-muunnelmat ovat Regerin musiikkia parhaimmillaan ja mielenkiintoisimmillaan. Mozartin pianosonaatin teemasta tehty puolituntinen orkesterimuunnelmateos voi ajatuksen tasolla kuulostaa pitkäpiimäiseltä, mutta tämä on samaa genreä kuin Brahmsin Haydn-muunnelmat, Dvorakin sinfoniset muunnelmat tai Elgarin Enigma-muunnelmat. 

Franz Liszt: Canzone (Venezia e Napoli). Jorge Bolet. Äärimmäisen herkkää soittoa, jossa etenkin aivan viimeiset noin 20 sekuntia Bolet esittelee, miten kauniita sonoriteetteja tältä pianon vasaroijaksikin luullulta säveltäjältä voi löytyä. Ainakin Bolet niitä löytää. 

Robert Schumann: 3. sinfonia "Reiniläinen". Clevelandin orkesteri joht. George Szell Tästä Kölnin tuomiokirkon musikaalisesta kuvasta ei ole olemassa reippaampaa levytystä. Szell tekee Schumannin tukkoiseksi haukutulle orkesterikudokselle mahdollisimman runsaasti oikeutta, retusoidenkin hieman orkestraatiota. Szellin levytykset Schumannin sinfonioista ovat parhaat Karajanin ja ehkä Sawallischin ohella. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 7. Saarbrückenin radion sinfoniaorkesteri joht. Stanislaw Skrowaczewski. Skrowaczewskin rakkaudellinen tyyli tuudittaa kuulijansa kuin pumpuliin.

Gustav Mahler: das Lied von der Erde. Marjana Lipovsek ja Ben Heppner, Kölnin radio-orkesteri joht. Gary Bertini Tämänhetkinen ihannelevytykseni, vaikka kirjastoversioksi kelpaava itselleni hyvin henkilökohtaisesti läheisestä das Lied von der Erdestä. Laulajat vetävät vertoja tunnetumpien levytysten solisteille, mutta levytyksen varsinainen tähti on kuitenkin Bertini, joka saa orkesterisointiin tismalleen oikean sävyn. 

Claude Debussy: Pagodes sarjasta Estampes, soittaa Claudio Arrau. Toukokuussa perheleirillä kun minulla oli univaikeuksia, Arraun soittama Debussyn pianomusiikki oli siihen "tiketti" kahteenkin kertaan, toisin kuin esimerkiksi Michelangelin soittamana. Arraun Debussyä kuunnellessa ymmärtää, miksi Debussyä sanotaan koloristiksi. Tässä piano soi kuin sarja kelloja. 

Dimitri Sostakovits: 24 preludia ja fuugaa, ensimmäinen preludi. Tatjana Nikolajeva. Tämä "päivitetty" laitos Bachin das Wohltemperierte Klavierista kiehtoi minua jo murrosikäisenä. Vasta nyt muistin tarttua siihen. Nikolajevan versio tästä Uudesta testamentista, joka on kuin houreista Bachia, on definitiivinen. 

Vuoden paras biisi: Richard Wagner: Siegfriedin reininmatka Jumalten tuhosta. SWR-sinfoniaorkesteri (Stuttgart), joht. Carl Schuricht

Vuoden muusikko: Carl Schuricht

Beethovenin sinfoniat kahdeksan vuotta myöhemmin

Seitsemän ja puoli vuotta sitten kävin lävitse Beethovenin sinfonioiden kokonaislevytyksiä. Nyt on uuden välitilinpäätöksen aika, hankittuani sittemmin Skrowaczewskin, Mengelbergin, Klempererin, Colin Davisin, Jochumin, Konwitschnyn ja Blomstedtin levytykset (joka minulla jo kerran oli, mutta luovutin sen ystävälleni Atelle muuttopalkkioksi. Palattuani siihen 10 vuotta myöhemmin, en ollut uskoa korviani. Miten loistava levytys se olikaan!) 

Uskoin Eroica-levytyksen perusteella vahvasti Kempeen, ja nyt olen aika vakuuttunut siitä, että kokonaisratkaisua ei ole tarjolla missään. Se ei ole merkki kenenkään kapellimestarin pienuudesta, vaan Beethovenin suuruudesta.

Aivan ihanteellista kokonaislevytystä Beethovenin sinfonioista ei ole, mutta jos haluaa kattaa esitystyylien kirjon mahdollisimman laaja-alaisesti, silloin Roger Norringtonin, Arturo Toscaninin ja Wilhelm Furtwänglerin paketit ovat lähtökohtana kirjastolle. Norrington tarjoaa aivan uuden äänimaailman ja balanssit perinteiseen Beethoveniin tottuneelle, kun taas Toscanini ja Furtwängler edustavat kaikilla mahdollisilla tavoilla 1900-luvun tulkinnallisia antiteesejä: ensimmäinen on kuin maustettu dieettikasvisruoka, jälkimmäinen on verinen, tirisevä pihvi. Jos vielä haluaa yhden suhteellisen täyteläisesti äänitetyn "perinteisen" paketin, silloin varteenotettavia vaihtoehtoja ovat ainakin Otto Klemperer, Bruno Walter, George Szell, Rudolf Kempe, Günter Wand, Stanislaw Skrowaczewski tai joku Herbert von Karajanin neljästä versiosta. Ja nyt viimeksi olen kuunnellut Herbert Blomstedtin pakettia - josta jo kerran luovuin - ja jota sonorisempaa Beethovenia on vaikea kuvitella. Lisäksi uskon vahvasti Carl Schurichtin piristävään omalla tavalla autenttiseen ranskalaisbeethoveniin ja Paul Kletzkin tsekkibeethoveniin. Michael Gielenilläkin on hetkensä.

Klempererin levytykset ovat melko verkkaisia, mutta ilmavia, täyteläisiä ja selkeitä; tosin monen mielestä parhaat hänen versionsa ainakin vitosesta ja seiskasta on tehty monon aikakaudella eivätkä kuulu kokonaislevytykseen. Walterin Beethoven kuulostaa kasvatetulta Mozartilta. Parhaat ovat Pastoraali ja nelonen, myös kolme ensimmäistä sinfoniaa toimivat. Ysi sen sijaan on likilaskuinen läpisoitto. Kempen ilmavan, musikaalisen mutta suuren kokoluokan näkemyksen paketin parasta antia ovat Eroican lisäksi kakkonen ja kasi. Kempen Beethoven on läpikuultavaa, valoisaa, täyteläistä, eloisaa, kiireetöntä mutta joutuisaa, rehellistä ja läpeensä musikaalista. Szellin Beethoven taas on kuin kasvatettua Haydnia, ja ainakin vitonen on paras kuulemani stereolevytys. Siis Concertgebouw-orkesterin kanssa tehty, ei kokonaislevytyksen eli Clevelandin versio, joka sekin tosin hakkaa useimmat levytykset, ja on hämmästyttävän hyvin äänitetty, ottaen huomioon että se ilmestyi jo vuonna 1955, kymmenisen vuotta ennen muita Szellin Beethoven-levytyksiä.

Amazonissa Szellin kokonaislevytys maksoi vain kahdeksisen (!) euroa, ja ne ovat eloisia, ilmavia mutta täyteläisiä; niiden kanssa niin Karajan kuin Norrington käyvät tarpeettomiksi. Paras yksittäinen levy Szell-paketista tarjoaa nelosen ja seiskan yhdessä. Jos haluaa Szellin äänityksellisesti päivitettynä ja täyteläisempänä, Wandia lähemmäs totuutta voi tuskin osua. Karajanin Beethoveneista moni pitää 50-luvun Philharmonia Orchestra-versioita (hyvä monoäänitys) parhaina, mutta useimmille kuulijoille 60- ja 70-luvun paketit tarjoavat kelpo perusludwiggia. Parhaiten Karajan onnistuu vitosessa, kasissa ja ehkä ysissä.

Hyviä vaihtoehtoja voi tulla myös yllättävältä taholta; jotkut pitävät André Cluytensin
Berliinissä 50-60-luvun vaihteessa tekemää kokonaislevytystä oikein hyvänä perinteisenä vaihtoehtona. Uudemmista moni suosittelee Colin Davisia ja Nikolaus Harnoncourtia. Davis on pikkuisen väsähtänyt ja Harnoncourt jätti minut kylmäksi. Kuunneltuani Spotifysta kolmea Eugen Jochumin kokonaislevytystä, olen päätynyt vanhimpaan, 50-luvulla Berliinissä tehtyyn. Mielestäni Jochum osuu aivan ytimeen.

Erinomaisia levytyksiä voi tulla vastaan yllättäviltä tahoilta. Stanislaw Skrowaczewskin kokonaislevytyksestä ei ole löytynyt yhtään heikkoa linkkiä. Hänen tyylinsä on miltei norringtonmaisen eloisa, toscaninimaisen kiihkeä ja wandmaisen klassinen, samaan aikaan. Erinomaista. Herbert Blomstedtin Beethoven on suurimuotoista, mutta eteenpäinmenevää ja suurenmoisen sonorista. Peter Maagin sykli epämuodikkaan Veneton ja Padovan orkesterin kanssa tuo mieleen Bruno Walterin ja Furtwänglerin. Siinä on ajatonta, kiireetöntä humanismia.

Seuraavaksi tarkastelen asiaa sinfonioittain.

1. sinfonia. Omat suosikkini ovat Arturo Toscaninin jäntevä ja dramaattinen sekä Fritz Reinerin levytys, joka on kuin kasvatettua Haydnia. Jos pitää valita yksi levytys, jonka kanssa elää, otan Reinerin, joka on hienosti äänitetty, energinen, jämäkkä ja täyteläinen. Furtwänglerin yllättävän toteava ja myös yllättävän vänkäilemättömän klassinen versio myös toimii; samoin Karajan, joka esitteli teoksen minulle. Günter Wand taritsee ensimmäisen sinfonian täyteläisenä mutta menevänä, vielä Reineriakin isompana. Toinen ihanneversio. Myös Eugen Jochumin ykkönen on samanaikaisesti menevä ja täyteläinen. Juuri näin. Igor Markevitchin esitys Lamoureux-orkesterin kanssa on riemastuttavan räjähtelevä energiapakkaus, ja ranskalaisbändin soundi on piristävä nasaalisine puupuhaltimineen. Carl Schurichtin ranskalaislevytys on vitaali Toscaninin tapaan, mutta täyteläisempi. 

2. sinfonia. Rudolf Kempen versio lienee lähinnä ideaalia. Kempe rinnastaa kakkosen Eroicaan, jonka pikkusisar se ilmiselvästi on, samaten kuin Haydnin isoveli. Kempen Beethoven on lyyristä, riittävän joutuisaa mutta pakottoman ja klassistisen suurta. Günter Wandin Beethoven on Kempeä menevämpää. Klempererillä ei mikään ole minkään pikkuveli, pikemminkin Eroica on kakkosen isoveli. Karajanilla on myös hyvä peruslevytys. Eugen Jochumin versio on myös lähellä ideaalia, hivenen vauhdikkaampi kuin Kempe, ja paljon joutuisampi kuin Klemperer. Stanislaw Skrowaczewskin ensimmäinen osa on kuin Toscaninia joutuisassa kiihkeydessään, ja toinen osa laulaa kiireettömästi kuin Bruno Walter. Franz Konwitschny tekee toisesta sinfoniasta Eroican pikkusisaren, jossa on kuitenkin ilmavaa cantabile-soittoa. 

3. sinfonia. Rudolf Kempe (50-luvun lopulla Berliinissä tai 70-luvun alussa Münchenissa) on tehnyt kaksi parasta saatavilla olevaa versiota. Ne ovat ihanteellisia valoisuudessaan, ja pakottamattomassa lyyrisyydessään. Ne kasvavat pikku hiljaa orgaanisesti, kuten Eroican pitääkin. Sanalla sanoen, siinä on kaikki tasapainossa. Kempen Eroica on läpikuultava, valoisa, täyteläinen, eloisa, kiireetöntä mutta joutuisaa, rehellistä ja läpeensä musikaalista. Sanalla sanoen, siinä on kaikki tasapainossa.

Erich Kleiberin levytys on yhtä kiihkeä kuin Toscanini, mutta lämpimämpi. Toscanini tarjoaa intensiivisen, suorastaan hakkaavan elämyksen, mutta yhtä kaikki unohtumattoman. Useimpien suositusten ykkösvaihtoehto Klemperer on noussut arvoonsa vasta 24 vuoden Eroica-suhteen myötä. Etenkin kuulokekuuntelussa Klempererin erotteleva monumentaaliproosa pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Skrowaczewskin eloisa, erinomainen levytys soitatti minulle surumarssin kuin ensimmäistä kertaa. Carl Schurichtin levytys pursuilee energiaa vähintäänkin samassa määrin kuin Toscaninin, mutta on vähän paremmin äänitetty.

4. sinfonia. Tarjolla on monia hyviä vaihtoehtoja. Furtwänglerin sota-aikainen livelevytys on hiipivässä intensiteetissä kaikkine ysköksineenkin ylittämätön. Bruno Walterin muheva klassismi toimii myös, ja Pablo Casalsin livelevytys Marlboron musiikkijuhlilta Casalsin ollessa 93-vuotias (yllättävän hyvä liveäänitys v.1969) on humaani kaikessa karheudessaan, ja Otto Klempererin vakavan graniittinen näkemyskin vakuuttaa. Jotenkin Klemperer onnistuu pitämään musiikin pulssin aina käynnissä, vaikka kuinkakin verkkaisessa. Bloss ein Tempo! Ernest Ansermet tarjoaa yllätyksen; hänen franko-sveitsiläinen versionsa on klassinen ja täysin idiomaattinen. George Szellin levytys lienee kuitenkin ylittämätön nimenomaan levytyksenä, jos haluaa yhden studioversion. Szellin versio on nimenomaan dramaattinen, verevä ja menevä mutta tummasävyinen. Jochumin nelonen on harvinaisen lyyrinen, ja sen hengittävä orkesterikudos paljastaa minulle tästä teoksesta aiemmin huomaamatta jääneitä yksityiskohtia. Paul Kletzkin johtama Tsekkiläinen filharmonia ilahduttaa irtonaisella soitollaan, etenkin puupuhaltimissa. Uusi suosikkini on kuitenkin Herbert Blomstedt, jonka tarjoamana nelonen on aikuista musiikkia, rämäkkää mutta sonorista. 

5. sinfonia. Olen kuullut Furtwänglerilta kaksi liveversiota. Hienoin on pian liittoutuneiden boikotin päättymisen jälkeen tehty livetaltiointi v- 47, mutta ei sota-aikainen taltiointi (joka löytyy samasta Deutsche Grammophonin boksista) jää paljoa jälkeen. Furtwängler nostaa ainakin alusta liiankin usein kuullun kappaleen sudenkuopan ylitse. Paras stereolevytys on George Szellin Amsterdamin Concertgebouw-versio, jossa Szellin analyyttinen klassismi yhdistyy Toscaninin kiihkeyteen, kuultuna täyteläisessä Concertgebouw-akustiikassa. Lisäksi pidän Norringtonin raikkaasta käsittelystä. Karajanin vitonen edustaa klassista musiikkia sanojen klassisimmassa merkityksissä. Se on minulle Holkenin suosikkijuoksulenkkini soundtrack. Myös Wandin vitonen on klassista mallia, onnistuen siltikin näyttämään tämän puhkisoitetun teoksen uudessa valossa. Carlos Kleiberin levytys on monien silmissä paitsi ylittämätön (uudempi, sillä se on 70-luvulta) klassikko, ja kiihkeä se onkin. Peter Maagin levytys on erittäin myönteinen levytys. Se tuo erittäin kovasti Furtwänglerin mieleen.

6. (Pastoraali) sinfonia. Oma suosikkini on Erich Kleiber, joka tarjoaa yllättävänkin kiireettömän esityksen, yleensähän vanhemman Kleiberin Beethoven oli aika joutuisaa; tosin äänitys ei ole aivan ideaali. Bruno Walterin rakastava lyyrisyys on kuitenkin ihanne-esitys. Fritz Reinerin sekä Arturo Toscaninin Pastoraalit ovat yllättävänkin lyyrisiä, ja Reiner on tietenkin täyteläisesti levytetty. Toscanini on sekä dramaattinen että lyyrinen, mutta kieltämättä toisen osan lyyrisyys kärsii hieman 4H-studion close up-akustiikasta. Roger Norringtonin "autenttisen" levytyksen soundimaailma on virkistävä ja sopii Pastoraaliin kuin nenä puuhun. Eugen Jochumin ensiosa on niin lyyristä ja tanssillista, että on kuin kuuntelisi määrätietoista Dvorakia, ja laulava toinen osa tekee minut onnelliseksi. Herbert Blomstedtin käsissä Pastoraalin Szene am Bach soi todella kauniisti. Skrowaczewskilla on myös kyky esityttää teos ikään kuin uusin korvin. 

7. sinfonia. Erich Kleiberin liike-energiaa pursuileva muskulaarisuus toteuttaa parhaiten tämän teoksen "tanssin apoteoosin". Furtwänglerillä taas korostuu inhimillinen kärsimys, ja hänen finaalinsa on kaikkein hurjin. Sekä studio- että sota-aikainen levytys ovat käypiä yhtä lailla. Toscaninin versioista v. -36 New Yorkissa tehty on paras, täyteläisempi ja vähemmän hosuttu kuin NBC-levytys, ja yllättävän hienolla äänityksellä! Szellin levytys on ikään kuin paremmin äänitetty päivitys Kleiberin versiosta, vaikka ukko-Kleiber pysyykin edelleen ykkösenä. Guido Cantellin levytys on menevä, ilmava, klassinen mutta kuitenkin painokas. Michael Gielenin seiskan finaali on levytyshistorian hurjimpia, mikä on yllättävää tältä asialliselta modernistilta.

8. sinfonia. Furtwänglerin livelevytys Tukholmasta on ensimmöinen, joka on minulle nostanut tämän teoksen triviaalin lastenrenkutuksen yläpuolelle. Modernimmista levytyksistä George Szell, Herbert von Karajan, Günter Wand ja Rudolf Kempe ovat ainakin kelpo vaihtoehtoja. Jos yksi pitää valita, olkoon Karajan, joka korostaa teoksen aikuista sinfoniallisuutta, hänellä leikkikin on työtä. Jos haluaa vieläkin aikuisemman version, mutta huumorilla, Knappertsbusch on ainutlaatuinen. Szellin kasi on tiukka kuin kiperä polkka ja Kempen kasi on lyyrinen kuin kansantanssi. Wandin kasi on Szellin ja Karajanin välimuoto, aikuista mutta humoristista musiikkia. Markevitchin kahdeksas on harvinaisen jäntevä ja ponnekas, samaten Karel Ancerlin live-esitys. Carl Schuricht aksentoi finaalin rytmiikan harvinaisen mielenkiintoisesti.

9. sinfonia. Tästä olen kirjoittanut oman lukunsakin. Karajanin 60-luvun täyteläinen mutta muskulaarinen versio on paras yleispätevä levytys; Szell on tosin tasaveroinen Herbertin kanssa, ollen hieman iskevämpi. Furtwänglerin v- -51 livelevytys Bayreuthista taas koko inhimillisen historian suurimpia dokumentteja koko inhimillisen historian suurimmasta teoksesta. Toscaninin draamantaju taas tekee Beethovenin ysistä kuin Puccinin oopperaa, mutta hienosti se niinkin toimii kaikessa iskevyydessään. Jascha Horensteinin livelevytys Pariisista on valitettavasti saatavissa vain osana isompaa ranskalaisten livelevytysten pakettia. Siinä yhdistyy Furtwänglerin draama ja Toscaninin iskevyys. Skrowaczewskin levytys on täyteläinen mutta joutuisa, aivan kuten Karajanillakin, mutta hidas osa laulavampi. Günter Wandin levytys on hyvin lähellä ihanteellista: kuin Karajan vähän päivitettynä, keskitempoisena ja täyteläisenä. Herbert Blomstedtin levytys on niin lähellä ihanteellista, modernihkoa levytystä kuin voi olla. Siinä kuuron miehet omituiset sonoriteetit on toteutettu käytännössä niin sonorisesti kuin mahdollista. Voimaakaan ei puutu; sen varmistaa ensiosan kooda. Paul Kletzkin Beethoven on suurenmoisesti soitettu ja lyyrinen; missään muussa kuulemassani levytyksessä eri soitinryhmät eivät erotu näin selvästi, varsinkin tsekkiläisten suurenmoiset puupuhaltimet. Joku voisi kaivata painokkaampaa otetta, mutta Kletzkin kamarimusiikillisuudella on ehdottomasti puolensa. Charles Münchin levytys on toscaninimaisen etenevä, intensiivinen ja hidas osa muuten ripeätempoisen levytyksen ehdoton kohokohta. 

Matkani Beethovenin sinfonioiden parissa tulee olemaan elämänmittainen.

Itä-Saksan ihmeet

Rautaesiripun taakse jääneessä "Työkalusaksassa" oli monia hienoja muusikoita, jotka ovat jääneet suotta länsimaissa vähemmälle huomiolle. Kurtit Masur ja Sanderling lienevät tunnetuimpia; molempia olen kuullut livenä. Masur on levyttänyt esimerkiksi erinomaiset Mendelssohnin sinfoniat Leipzigin Gewandhaus-orkesterin kanssa, ja Prokofievin pianokonsertot Michel Beroffin kanssa ovat esimerkillisiä. Kuulemassani konsertissa - joka oli yksi Helsingin musiikkitalon, jonka nimeksi esitin Paavo Berglund -taloa, ensimmäisiä - Masur esitti Brucknerin seitsemännen ja Mozartin Linziläisen. Sanderling on vastuussa kahdesta suurimmasta kuulemastani sinfoniakonsertista; noin viiden vuoden välein 90-luvulla Helsingissä vieraillut Sanderling esitti yhdellä kerralla "Suuren" Schubertin C-duurisinfonian, ja toisella kerralla Brahmsin neljännen. Tämä Sostakovitsistakin tunnettu säveltäjän ystävä eli melkein 99-vuotiaaksi.

On muitakin. Esimerkiksi Brucknerin kuudennen ja Hindemithiä levyttänyt Heinz Bongartz (1894-1978) ja halpislevymerkki Brilliantin esiinkaivaman epätäydellisen, virtaviivaisen Bruckner-sarjan (numerosinfonioista 4-9) tehnyt Heinz Rögner (1929-2001). Franz Konwitschnyn (con Whiskey hänen väkijuomamieltymyksensä takia) maineelle on käynyt jonkin verran paremmin. Häneltä on Berlin Classicsin uudelleenjulkaisuna Eternan alunperin 50-luvun lopulla erinomaisesti äänittämä Beethoven-sykli, jossa on huomattava osa Otto Klempererin avuista ilman hänen omituisuuksiaan.

Herbert Kegel (1920-1990), joka päätti päivänsä oman käden kautta, teki muun muassa todella eteerisen, hienon levytyksen Schönbergin Gurreliederistä, ja tukun todella autenttisen kuuloisia, hysteriaa välttäviä, raaistavan vaikuttavia Sostakovits-levytyksiä, joita on äärimmäisen vaikea löytää. 

Günther Herbig (1931-), joka täyttää marraskuussa 90, olisi muutenkin edelleenkin aktiivinen, mutta saa nähdä, lopettiko koronaviruksen aiheuttama pakollinen esiintymiskatko hänen musisointinsa. Ensimmäinen asia, joka minulle Herbigistä tuli mieleen, oli Vesa Sirénin sinänsä erittäin ansiokkaasta Suomalaiset kapellimestarit -kirjasta mieleen jäänyt hieman antiklimaattinen luonnehdinta, jossa annettiin ymmärtää, että hänen johtamansa Toronton sinfoniaorkesteri oli päässyt hänen jäljiltään uinahtamaan, mutta hänen seuraajansa Jukka-Pekka Saraste herätti orkesterin ruususen unestaan. No, olen kuullut kymmeniä Sarasteen konsertteja, ja kaikesta suuresta kompetenssistaan huolimatta, olisin mieluummin kuullut rakastamani saksalaisen kantaohjelmiston Herbigin tarjoamana. Saraste on tainnut kyllä kypsyä merkittäväksi taiteilijaksi myös esimerkiksi Mahler-johtajana viime vuosikymmeninä.

Niin, takaisin Herbigiin. Herbig on tehnyt myös Berlin Classicin julkaisemana oikein hyvän Brahmsin sinfonioiden sarjan, ja vielä sitäkin paremman setin Haydnin lontoolaissinfonioita. Vielä niitäkin merkittävämpää on Herbigin Bruckner. Herbigin levytykset Stanislaw Skrowaczewskin orkesterina tunnetun Saarbrückenin radio-orkesterin (joka nykyään tunnetaan nimellä Deutsche Radio Philharmonie) Brucknerin viidennestä, seitsemännestä ja kahdeksannesta sinfoniasta ovat luultavasti 2000-luvun parhaita Bruckner-levytyksiä, ainoita kuulemiani viimeisen parinkymmenen vuoden levytyksiä, joissa ei yritetä tehdä Brucknerille mitään (kuten esimerkiksi Sarasteen 90-luvun fatfree-kuuria), vaan ne vain yksinkertaisesti ovat suurta musiikkia, levytyksiä, jotka vetävät vertoja Skrowaczewskin levytyksille, vitosen osalta ohittaen Stanislawin kirkkaasti). Niissä Deutsche Radio Philharmonieksi itsensä muuttanut orkesteri soittaa vielä suurenmoisemmin kuin Skrowaczewskin aikana. Mitenköhän Pietari Inkinen pärjää tämän loistavan, vaikkakin hieman tuntemattomamman soittajiston kanssa? 

Itäsaksalaistaustaisten kapellimestareiden levytysten löytämiseen pitää nähdä jonkin verran vaivaa, sillä suuret levy-yhtiöt, kuten EMI, Deutsche Grammophon, RCA, Decca ja Philips karttoivat heitä EMI:lle ja Philipsille levyttänyttä Masuria ja RCA:lle levyttänyttä Sanderlingia lukuunottamatta. Berlin Classics on tehnyt kulttuurityön julkaisemalla joitakin itäsaksalaistaustaisia muusikoita, kuten Kegeliä, Konwitshcnyä ja Herbigiä. Vielä kun Kegelin historian parhaisiin kuuluvat Sostakovitsit saisi julkaistua uudelleen.

Ludwig van Beethoven 250 years

In two days it is 250 years since Ludwig van Beethoven was born (he was baptised 17th December, exact birthday is not known). To celebrate his work, here is something to listen to.

Symphonies. Complete symphonies e.g. by Arturo Toscanini (an unsurpassed historical reference), George Szell (better recorded than Toscanini), Stanislaw Skrowaczewski or Günter Wand if digital recordings are required. Herbert Blomstedt (Staatskapelle Dresden) for fantastically played, very good late analogue recordings. Singleton performances:

1st: Günter Wand, Fritz Reiner, Igor Markevitch or Arturo Toscanini

2nd: Rudolf Kempe, Günter Wand or Franz Konwitschny

3rd: Otto Klemperer, Rudolf Kempe, Erich Kleiber, Arturo Toscanini, Stanislaw Skrowaczewski, Carl Schuricht

4th: Wilhelm Furtwängler, Pablo Casals, Bruno Walter, George Szell, Herbert Blomstedt

5th: Wilhelm Furtwängler, George Szell, Herbert von Karajan, Carlos Kleiber

6th: Bruno Walter, Erich Kleiber, Arturo Toscanini

7th: Erich Kleiber, George Szell, Arturo Toscanini, Wilhelm Furtwängler, Michael Gielen

8th: Herbert von Karajan, Günter Wand, Igor Markevitch

9th: Wilhelm Furtwängler, Jascha Horenstein, Arturo Toscanini, Stanislaw Skrowaczewski, Herbert von Karajan, George Szell, Hermann Abendroth, Herbert Blomstedt

Piano concerti: Wilhelm Kempff/Paul van Kempen. Also Claudio Arrau/Bernard Haitink, Leon Fleisher/George Szell, Murray Perahia/Bernard Haitink. Edwin Fischer/Wilhelm Furtwängler for Emperor concerto.

Violin concert: Fritz Kreisler/Leo Blech. Unsurpassed wit and charm, but archaic recording.

Piano sonatas (complete): Arthur Schnabel. The ultimate historial reference. There are loads of other great sets: Wilhelm Kempff, Claudio Arrau, Annie Fischer, Alfred Brendel, Yves Nat. Late sonatas by Solomon. Appasionata by Svjatoslav Richter.

Diabelli variations: Svjatoslav Richter. No one comes even close.

Violin sonati: Yehudi Menuhin/Wilhelm Kempff or Arthur Grumiaux/Clara Haskil.

Cello sonati: Jacqueline du Pré/Daniel Barenboim

Piano trios: Daniel Barenboim/Pinchas Zukerman/Jacqueline du Pré. Try nro 5 in D "Ghost". The most intensely recorded piece of chamber music you will be likely to find.

String quartets. The Hungarian Quartet. The middle quartets (Razumovskys) and the late ones from no 1 onwards are some of the greatest pieces of human invention. Also the Talich Quartet and Busch Quartet recordings offer invaluable insights. Great sets are also Vegh Quartet and Quartetto Italiano.

Missa Solemnis. Jascha Horenstein or Nikolaus Harnoncourt.

Brahmsin sinfoniat

Brahmsin 4 sinfoniaa ovat minulla nyt ajankohtaista musiikkia lainattuani ystävältäni Claudio Abbadon ylittämättömän kokonaislevytyksen, ja samantien sen myös hankittuani. Sen jälkeen minulla on Brahms-kokonaislevytyksiä seuraavasti : Wand, Skrowaczewski, Furtwängler, Weingartner, Giulini, Sanderling, Haitink, Klemperer ja Abbado. Muitakin on yksittäislevytyksinä, ja monia muitakin olen kuullut. Niistä mainittavimmat sekä oman levyhyllyni Brahms-tarjonnan käyn seuraavaksi läpi, ja joitakin mielestäni kuulemisen arvoisia muitakin versioita.

Günter Wand ja NDR-sinfoniaorkesteri tarjoavat yllätyksen heti 1. sinfonian avauksessa: se on kiihkeän eteenpäinkaatuvaa kuin Toscanini. Tylyn alun jälkeen sävy on miltei valoisa. Hitaan osan kevyt kosketus tuo esille hienosti puupuhallinsoolot. Scherzo on jotenkin veltto, ja finaali taas paikka paikoin hyvin rivakka. Siinä temmonkäsittely on niin eloisaa, että Furtwänglerkin oli konservatiivi Wandiin verrattuna. Jotenkin osista ei synny vaikutelmaa, että Wand olisi tiennyt miten hän näkee teoksen kokonaisuuden.

Parhaiten Wandin hieman klemperermäinen ote puree toisessa sinfoniassa, jonka esitys on kuin päivitetty laitos Klempereristä: die neue Sachlichkeit. Etenkin sen finaalin Wand erittelee irtonaisesti mutta painokkaasti.

Kolmas sinfonia avaa on klemperermäisen maskuliinisesti, miltei hiekkapaperimaisen raa'an vaskisella saundilla. Kuten ensimmäisessäkin sinfoniassa, voimallisen aloituksen jälkeen Wand rauhoittuu suvantoon. Wand toteuttaa hienosti tälle sinfonialle ominaisen varjon ja valon vaihtelun, lyriikan ja tulisuuden vuorovaikutuksen ja hillityn mutta jatkuvan rubaton suhteellisen kevyellä otteella, ja teki minulle ymmärrettäväksi tai ainakin siedettäväksi myös ensiosan ekspositiokertauksen. Kolmannen sinfonian esitys on Wandin Brahms-syklin kohokohta, ja yksi parhaita, ellei paras kuulemani Brahmsin kolmosen modernimpi levytys.

Brahmsin nelosen Wand avaa rivakasti. Neljännessä asiallinen Wand hieman jopa hehkuttaa jousilla, vaikkei laulatakaan Giulinin, Furtwänglerin tai Walterin malliin. Kaiken kaikkiaan ihan asiallinen paketti, jonka kohokohdat ovat erinomaiset 2. ja 3. sinfonia, asiallinen 4. sinfonia ja jotenkin sekava 1. sinfonia.

Stanislaw Skrowaczewski levytti Brahmsit kahteen kertaan: Manchesterin Hallé-orkesterin ja Saarbrückenin radio-orkesterin kanssa. Kympillä Tennispalatsin Anttilasta ostamani Hallen levytys ekasta sinfoniasta oli ensimmäinen Brahmsin sinfonian levytykseni, ja kohdistan siihen lukkarinrakkautta. Saarbrückeniläiset soittavat selvästi paremmin kun taas Hallen soitto on lähinnä asiallista, etenkin jousisointi on sinänsä korrektia mutta opaakkia, kun taas saarbrückeniläisten Brahms tulee lähelle Giulinia ainakin temmoiltaan, tosin ilman riipaisevuutta. Ehkä se on hieman Giulinia jäntevämpää ja varsin hienosti äänitettyä.

Ensimmäinen sinfonia on painokkaan alun jälkeen varsin kevyellä painalluksella purkitettu, joskin verkkainen. Ei se siltikään laahaa, vaikka jäntevyyttä halajavan kannattaakin pitäytyä Abbadossa. Toisen sinfonian parasta antia on varsin rauhallisen kolmen ensimmäisen osan jälkeen yllättävänkin potkukas finaali. Kolmas sinfonia on jotenkin vaisu. Se kaipaisi selvästi lisää potkua ja jäntevyyttä. Sitä on sitten jonkin verran enemmän neljännessä sinfoniassa, vaikka ei Abbadon, Sabatan tai Kleiberin mitoissa. Scherzo on oikeinkin tymäkkä, ja finaali suorastaan yllättää, kuten kakkosessakin. Se on oikeinkin räyhäkkä, ja loppua kohti meno yltyy armottomaksi.

Hallen jousista on vaikea välillä ainakaan toisessa sinfoniassa ratkaista, mikä osa on laulavuutta ja mikä opaakkia vuotoa. Ylipäätään Skrowaczewskin Brahms on asiallista, hieman understatement-Brahmsia, ja sellaisena hyvinkin nautittavaa. Kannattaa kuitenkin hankkia mieluummin Saarbrückenin levytykset.

Wilhelm Furtwängleriltä ei löydy studiotaltiointeja Brahmsin musiikista, mutta hänen live-esityksistään koottu EMI-paketti esittää Brahmsin sangen pahaenteisenä musiikkina. Tragiikka painottuu. Jos haluaa saada käsityksen Furttiksen Brahmsista parhaimmillaan, ei kannata kerätä kaikkia munia samaan baskettiin, sillä ainakaan 4. sinfoniasta paras Furttiksen esitys ei mahtunut tähän boksiin. Toisen sinfonian esitys on hurjin kuulemani taltiointi, kolmas sinfonia miltei epätoivoinen amok-juoksu ja ensimmäisen sinfonian auringon päällä on todella mustia pilviä. Scherzo on kyllä hevosen laukan - jota ajattelen sen olevan - sijasta virtahepoa.

Felix Weingartner ja Lontoon Filharmonikot tekivät 30-luvulla ensimmäisen kokonaislevytyksen Brahmsin sinfonioista. Odotukset ovat korkealla, tunsihan Weingartner säveltäjän. Säveltäjän itsensä tunteneen (!) maestron versiota voi pitää jossain määrin autenttisena, mutta ainakaan Lontoon filharmonikkojen ja Lontoon sinfoniaorkesterin soitto vielä 30-luvulla ei ollut ihan huippuluokkaa.

Historiallisiin levytyksiin tottuneelle 30-luvun lopun äänitykset ovat kuitenkin ihan kuunneltavia, ja soitto suhteellisen suoraviivaisen proosallista, ja joutuisaa. Puupuhallinsoolot erottuvat varsin hyvin; ilmeisesti solistit on sijoitettu mikrofonin viereen. Orkesterin kokonaissonoriteetista saa kuitenkin vain kalpean käsityksen, ja välillä tulee kyllä vaikutelma, että tietyn hätäisyyden taustalla saattaa olla 78 kierroksen formaatti, jossa on yritetty minimoida tarvittavien shellakkalevyjen määrä (yhdelle puoliskolle kun mahtui vain noin 4 minuuttia ja 40 sekuntia).

Veikkaan kuitenkin, että 78 kierroksen vaatimukset ovat kahlinneet maestron soitatusta, sen verran paikoitellen hätäinen fiilis tästä syntyy. On tämän ainakin kuuleminen Brahmsin totisille harrastajille essentiaalista.

Carlo Maria Giulinin Brahms on sielukasta ja pitkin hengähdyksin vedettyä Cantabile-Brahmsia. Giulini levytti sinfonioita moneen kertaan; ainakin Lontoon Filharmonia-orkesterin ja Wienin filharmonikkojen kanssa; lisäksi hänellä on yksittäisiä sinfonioita taltioituna Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin, Chicagon sinfoniaorkesterin ja Los Angelesin filharmonikkojen kanssa. Wienin levytyksissä, jotka minulla on, Giulinin Brahms ei enää ole ehkä aivan yhtä vitaalia ja intohimoista kuin Chicagon ja Filharmonian versioissa. Wienin Brahms on vanhan miehen Brahmsia, joskus aika verkkaista.

Parhaimmin Giulinin rakkaudellinen ja riipaiseva tyyli toimii neljännessä sinfoniassa, jossa Giulinin suosimat aika verkkaiset tempot eivät onnistu viemään musiikilta sen jännitteisyyttä. Neljännen sinfonian toisen osan ote on yllättävänkin toteava ja kevyellä jousella puristettu, suurimman osan aikaa pianossa tai pianissimossa. Finaaliin Giulini saa mahdollisimman paljon hengittävyyttä hitaalla temmolla, joka saa Brahmsiin jotenkin miltei tsaikovskimaisen slaavilaisen sävyn. Nuorempana Giulinin riipaisevuus herätti minussa runsaasti vastakaikua, ja hän muodosti neljännessä sinfoniassa kärkikolmikkoni Furtwänglerin ja Walterin ohella. Ihan näin ei enää ole.

Kolmannen sinfonian ensiosan pulssi on kyllä siinä ja siinä, siksi hidas se on, ja soittokin Wienin filharmonikoiksi jotenkin viimeistelemätöntä. Kolme seuraavaa osaa menevät paremmin. Etenkin sinfonian toinen osa on hyvin kaunissointinen, mutta kolmas osa taas siinä ja siinä valssintempoinen. Siltikin Giulinin esityksissä on inhimillisyyttä ja sielua, ja siksi niitä kuuntelee aina ilokseen. Hän on vähän kuin inhimillisempi Celibidache. Toiseen sinfoniaan kaipaisi kyllä lisää jäntevyyttä. Ensimmäisen sinfonian kaksi omistamaani levytystä - Los Angelesin ja Wienin filharmonikoiden kanssa - ovat temmoiltaan käytännössä identtiset, mutta L.A:n levytyksessä on voimallisempi poljento kun taas wieniläiset ovat elegisempiä, jopa niin eteerisiä että he tarjoavat unilääke-Brahmsia. Eikä unilääke-Brahmsissa ole sinänsä vikaa, mutta energiataso on pakkasella verrattuna esimerkiksi Abbadoon. Neutraloisiko Giulini Abbadon?

Kurt Sanderling ja Staatskapelle Dresden - tuo suosikkisoittajistoni - tarjoaa varsinkin jousistoltaan pökerryttävän kaunista ja sykkivää soitantoa. Parhaimmin Sanderling onnistuu Brahmsin ensimmäisessä sinfoniassa, joka suorastaan kelluu, niin taitavaa Sanderlingin ensiosan rubato on.

Bernard Haitink ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri tarjoavat erinomaista, lähestulkoon loistavaa idiosynkraatitonta perus-Brahmsia, yleispätevää soitantoa, josta on hankala nostaa esiin yksittäisiä kohokohtia, mutta esimerkiksi ensimmäistä sinfoniaa on hankala toteuttaa ainakaan kovin paljoa paremmin. Toinen sinfonia on suhteellisen vakavailmeinen mutta vitaali, ja ennen kaikkea kaunissointinen sortumatta kuitenkaan karajanmaiseen siirappisuuteen. Kolmas sinfonia yllättää vitaalisuudellaan, joka lähentelee kiihkeyttä, ja puupuhaltimisto etenkin toisessa osassa loistaa. Kuka lieneekään ollut sooloklarinetisti pari vuotta ennen George Pietersonin pitkää (1975-2004) valtakautta. Neljäs sinfonia on sävyltään miltei toteava, ja toinen osa soitettu tuskin kieltä hipaisten, puristamattomalla otteella mutta valloittavan kauniisti. Tietty understatement-henki neljännen sinfonian esityksessä kyllä on, ja joskus kaipaa juuri sitä, joskus taas sydänverta a la Giulini tai Walter tai karismaa a la Klemperer. Concertgebouw'n sointi on käytännössä täydellinen, täyteläinen ja rikkumattoman yhtenäistä sointimattoa, ja akustiikka on muheva. Paitsi että Abbado saa Brahmsiin vielä enemmän brioa, paitsi kolmosessa Haitink yllättää. Ja omasta suosikistani - Haydn-muunnelmista - Haitink tarjoaa ehkä parhaan kuulemani modernihkon taltioinnin.

Otto Klemperer ja Lontoon Filharmonia-orkesteri tarjoavat aina perin karismaattista Brahmsia, eivät välttämättä kaikkein kauneinta. Brahmsin nelonen on ihanne-esitys, samoin kakkonen, jonka lastenlaulumaisuuden Klemperer aikuismaistaa. Brahmsin neljännen sinfonian passacaglia-finaalin polyfoniaa ei kukaan toteuta yhtä vavahduttavasti. Klempererin orkesterikudosta luonnehditaan usein graniittiseksi, mutta ei se sitä ole, koska se hengittää. Brahmsin ykkönen on painokkaan totista musiikkia, ja kolmas sinfonia hengittää, mutta menee yllättävänkin joutuisasti eteenpäin. Klempererin maine hitaana kapellimestarina joutaa myös näissä romukoppaan. Klempererillä on myös ihannelevytys Haydn-muunnelmista Arturo Toscaninin ohella.

Livelevytys WDR-orkesterin (Köln) kanssa on temmoiltaan rivakka, miltei toscaninimäinen, paikoin kiivaahkokin. Tässä bloss-ei-tempo-Klemperer karistaa bloss-ein -maineensa; ainakin ensimmäisessä osassa kuullaan varsin äkillisiä accelerandojakin.

Claudio Abbadon ja Berliinin filharmonikkojen kokonaislevytys saa useimmissa alan opuksissa ykkössuosituksen. Pitkään kapinoin ykkössuosittuutta vastaan, ja halusin itse löytää omat parhaani, jotka pitkään olivat Sanderling ja Klemperer. 25 vuoden taistelun jälkeen annoin Abbadolle mahdollisuuden, ja he menivät heittämällä ykkösiksi. Soitto on Berliinin filharmonikkojen kultaista sointia, joka oli Karajanilta peräisin, mutta Abbado on täyteläistänyt sitä, samalla elävöittäen sisältäpäin kudosta. Äänityskin on suurenmoinen. Abbadon levytys 1. sinfoniasta räjäyttää pölyt kirjahyllyn päältä, ja kolmatta sinfoniaa ei kai voi tämän ihanteellisemmin toteuttaa, ja Akateemisesta juhla-alkusoitosta Abbado näytti minulle aivan uusia asioita kehittelyjaksossa. Paketin bonukset ovat erinomaisia; tavalliset Traagisen ja Akateemisen juhla-alkusoiton ja Haydn-muunnelmien lisäksi ehkä kaikkein orkestraalisesti kaunissointisin Alttorapsodia ja hyvin harvoin kuultuja teoksia kuorolle ja orkesterille.

Brahmsin toisen sinfonian ensimmäisessä jouset laulavat pitkää legatoa, ja soitto on lähes satumaista: valoisaa, avaraa mutta rytmillisesti jäntevää. Sulaa vahaa se oli berliiniläisillä Karajaninkin aikana, mutta kuin kiillotettua kromia, vailla puuta, hartsia ja inhimillistä lämpöä. Finaalissa päästetään riemu irti, ja soitto tapahtuu ihan kuin irti päästämällä. Abbado parhaimmillaan vapautti soittajat.

Abbadon Brahmsin yleissävy on valoisa, vaikka ainakin 1. sinfoniasta painoa löytyy. Esimerkiksi yleensä referentiaalisena levytyksenä pidetty 3. sinfonia - joka on Brahmsin sinfonioista arvoituksellisin ja vaikein toteuttaa - saa miltei optimistissävyisen levytyksen, optimistisemman kuin mihin olen tottunut. Iki-ihanaan scherzo-osaan kaipaisi ehkä unelmoinnin lomaan myös hieman tanssillisuutta, onhan se hidas poskivalssi. Finaalissa Abbado antaa taas vain berliiniläisten päästellä rallatellen menemään, ja hänen finaalinsa on kiihkein Szellin jälkeen (seur.), mutta toisaalta siitä löytyy yllin kyllin myös suvantoa. 4. sinfonian ensimmäinen osa on intohimoinen, vaikkakaan ei samaan tapaan riipaiseva kuin Walterilla tai Giulinilla ja toinen osa kauniisti soitettu. Finaali ei yllä samanlaiseen kiihkeyteen kuin Carlos Kleiber, mutta siinä, kuten 4. sinfoniassa Abbadolla yleensäkin on laulava, jotenkin oopperamainen ote.

Brahmsin sinfonioista Abbado onnistuu parhaiten ehkä kahdessa ensimmäisessä sinfoniassa, mutta kokonaisuutena nostan Abbadon kokonaislevytyksen korkeimmalle podiumille. Jos yhdellä levytyksellä Brahmsin sinfonioista aikoo pärjätä, silloin Abbadoa ei voittanutta. Kaupan päälle tulee erinomaista, harvinaisempaakin tavaraa.

George Szellin ja Clevelandin orkesterin levyttämää Brahmsin 4. sinfoniaa pidettiin Pekka Gronowin levyhistoriikin vanhemmassa painoksessa romanttisen orkesteriteoksen ihanteellisena levytyksenä. Hyvä se onkin, jos on valmis hyväksymään vähäsen vähemmän paatosta. Levytys on kasvanut minussa, ja nyttemmin laitan lautaselleni Klempererin tai Szellin kun haluan kuulla nelosen.  Soitto on niin sonorista, että teoksen riipaisevuus toteutuu soinnin kautta tekemättä alleviivauksia esimerkiksi rubatolla tai cantabilella. Jos Klempererin Brahms on germaanista, Brahmsilla on toinen jalka myös Unkarissa. Nelosessa clevelandiläiset esittelevät fantastisen laulavaa sointia joka on sulavaa kuin öljy, mutta ilman alleviivattua tragismia. Orkesterin saundi on huiluvetoinen. Sonoriteettia on tarjolla.

Kaikkein sensaatiomaisin Szellin Brahms-levytys on ehkä kuitenkin vanhempi, 50-luvun alussa Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin kanssa ylöspantu 3. sinfonia, jonka tulisuutta ja kiihkeyttä ei kukaan ole ylittänyt tai edes päässyt lähelle (jos on valmis hyväksymään hieman ohuenlaisen äänityksen).

Szellin Cleveland-levytyksissä on tietystikin vähäisen parempi äänitys kuin 50-luvun alun Concertgebouw-levytyksessä, joskin analogista taustakohinaa sen verran, että ne lienee parempi kuunnella kaiuttimilla kuin kuulokkeilla. Ensimmäinen osa alkaa suhteellisen joutuisasti, mutta esittelee myös sulavaa jousisointia. Toinen osa on hienopiirteinen ja soitettu miltei pianissimossa, esitellen clevelandiläisten taitavia solisteja. Finaali on tiukka, kuten Szellin näkemys yleensäkin. Brahmsista on puristettu mehut tarkkaan, mutta keruutuoteasiantuntijana tiedän, että kuivatettaessa aromit ja vitamiinit eivät suinkaan lähde. Brahmsin kakkonen on huippuesitys. Siinä alusta asti saa vaikutelman, että kaikki menee oikein. Brahmsin kolmonen clevelandiläisten kanssa ei ole yhtä käristävän tulinen kuin vanhempi Amsterdamin levytys. Finaali kyllä laukkaa keveästi, mutta on rauhallisempi kuin aikaisemmassa levytyksessä, vaikka toki tällaisenakin tulisempi (unkarilaisempi?) kuin kellään toisella.

Guido Cantellilta, tuolta nuorna nukkuneelta kiivastemperamenttiselta Toscaninin manttelinperijäkseen nostaneelta lahjakkuudelta löytyy kaksi Brahms-levytystä; 1. ja 3. sinfonia. 3. sinfonia on varhainen (1955) mutta erinomainen stereo. Erinomainen levytys se on muutenkin, ei vähiten Lontoon Filharmonia-orkesterin ansiosta. Valssimaisessa kolmannessa osassa Cantelli esittelee Filharmonian jaloa jousisointia. Cantellin levytys kuuluu paremman pään, ehkä jopa top5-levytyksiin. 1. sinfonian ensiosa on joutuisa mutta verevä. Verevä, miltei kuin Verdin ooppera-alkusoitto on myös sinfonian toinen osa. Kolmas osa on sykkivän rytmikäs, ja finaalissa Filharmonian legendaariset puupuhaltimet nousevat paremmin esiin kuin ehkä missään muussa levytyksessä. En edes tiennyt, että puupuhaltimilla on näin iso tehtävä. Nyt kun olen virittynyt Brahmsiin, nämä aiemmin lähinnä asialliset levytykset kuulostavatkin oikeinkin erinomaisilta.

Jascha Horensteinilta en tiedä kuin Tanskassa tehdyn sinänsä ihan asiallisen toisen sinfonian levytyksen; studiossa hän levytti vain 1. sinfonian. Se onkin yksi teoksen ehdottomista huippulevytyksistä, joka esittelee myös 60-luvun huipputekniikkaa. Varsinkin valssiosassa temmonkäsittelyltään jäykäksi haukuttu Horenstein esittelee hyvin kevyttä poljentoa; muutenhan levytys on siitä painokkaimmasta päästä. Äänitys on niin täyteläinen, että se miltei lyö jalat alta, tosin puupuhaltimet jäävät jousien ja varsinkin vaskien alle.

Victor de Sabata, tuo suorastaan myyttinen oman aikansa Carlos Kleiber teki varsin vähän levytyksiä, eivätkä nekään tee kuulemma hänelle oikein oikeutta. Varhaisessa, juuri ennen toista maailmansotaa tehdyssä IV sinfonian levytyksessä äänitys on oman aikakautensa ehdotonta huippua. Sabatan maine oopperakapellimestarina paistaa läpi myös valitussa tyylilajissa; Berliinin filharmonikot esittelevät todella laulavaa soittoa. Sinfonian scherzo-osassa esitellään cantabilen vastapainoksi todella kiivasta staccatoa.

Willem Mengelbergin taltioinnit ovat yleensä mielenkiintoisia. Brahmsin ensimmäinen sinfonia ei tee tässä poikkeusta. Hän annostelee rubatoa vähintäänkin kohtuudella, paikoitellen suorastaan äkkiväärästi, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, suoranaisia törmäyksiäkään ei puutu. Siltikin 30-luvun Concertgebouw - jota Mengelberg johti 50 vuotta, eli orkesteri oli pitkälti hänen luomuksensa - oli hämmästyttävän kaunopuheinen ja iskuvalmis. Kuten kapellimestarinsa. Staccato ja cantabile vaihtelevat sulassa sovussa tahdista toiseen, ja joskus tulee 1800-luvun romanttisena muistumana portamentoakin. Kaikesta edellä sanotusta huolimatta, en muista tapausta että Mengelbergin kujeet eivät olisi palvelleet musiikkia.

Bruno Walterin vanhuudenpäivillä Columbian sinfoniaorkesterin kanssa tehty Brahms on riipaisevaa, hellää mutta ei siitä kiihkeyttäkään puutu. Neljännen sinfonian levytys lienee teoksen toinen ihanteellinen perusversio Klempererin ohella; tässä suuri musiikki osoittaa, että sekä tämän humanisti-moralistin kuin raadollisen immoralisti-Klempererin näkemys ovat yhtä lailla valideja.

Bruno Walterin levytykset ovat 50-60 -luvun vaihteen levytyksiksi erinomaisesti äänitettyjä ja muhkeita. Ensimmäinen sinfonia alkaa hyvin tummasävyisesti, mutta kehittelyjakso on varsin irtonainen ja riemukaskin siinä määrin kuin Brahmsin eka voi olla. Hidas osa on kahdeksanjapuoliminuuttisena poikkeuksellisen joutuisa, ei hätäinen mutta intohimoinen. Soitto on laatuunkäypää kyllä, mutta tässä kyllä huomaa, että ad hoc Columbia-orkesteri ei ole Berliinin filharmonikot tai Concertgebouw tai Statskapelle. Joka tapauksessa ote on täysin luonteva ja autorisoidulta kuulostava. 

Walterin Brahms-paketti täydentää Abbadoa siinä mielessä erinomaisesti, että siinä parhaita ovat 3. ja 4. sinfonia kun Abbadolla taas 1. ja 2. Brahmsin kolmannen sinfonian esitys on klassikko, ja syystä. Ensimmäinen osa on sopivasti ärhäkkä mutta kuitenkin erittelevä ja tunnelmallinen, ja "columbialaiset" panevat parastaan. Myös Andante on tyyppiä passionato, ja suhteellisen rivakka. Walterin käsissä Brahmsin kolmonen on melkein yhtä kiihkeä kuin George Szellillä, mutta selvästi täyteläisemmin äänitettynä. Kolmas osa poco allegretto on kerrankin valssi, ja siinä puupuhaltimet loistavat. Brahmsin kolmonen on yksi Bruno Walterin pitkän uran parhaita levytyksiä.

Arturo Toscanini näyttäytyy parhaassa valossaan Filharmonia-orkesterin kanssa tehdystä live-esitysten sarjasta vuodelta 1952. Niissä on ainakin Pristine-levymerkin kopioissa lähes satumaisen hyvä äänitys, parempi kuin missään kuulemissani Toscanini-taltioinneissa New Yorkin Filharmonisen Sinfoniaorkesterin kanssa tehtyjen levytysten (1926-1936, joten aikatasoitus) ohella. Toscaninin Brahmsin tavaramerkki on oopperamaisuus: kiihkeys in cantabile. Ei välttämättä ole Brahmsissa ihan minun juttuni, kaipaan enemmän lyyrisempää otetta, mutta kyllä nämä vähintäänkin kannattaa kuulla.

Günter Herbig levytti Brahmsin sinfoniat 70-luvulla Berliinin sinfoniaorkesterin kanssa. Tämä levytys on ollut lähes tuntematon, mutta ainakin neljännen sinfonian perusteella siihen kannattaa tutustua. Orkesterin saundi on pyöreä Brahmsiin sopien jonkin verran samantyyppisesti kuin Sanderlingilla, ja äänitys varsin täyteläinen ja avoin. Berliiniläisten jousisointikin on oikein kelvollinen, vaikkei ihan kuitenkaan kuten Dresdenin valtionorkesterilla.

Kolmannen sinfonian kolmas valssiosa saa miellyttävän keveäaskelisen toteutuksen. Toisen sinfonian ensimmäisessä osassa on toteavan asiallinen ote, mikä tasapainottaa teoksen leikillistä luonnetta, nostaen sen painoarvoa. Kolmas scherzo-osa on mukavan keveäotteinen. Finaali on toteutettu suhteellisen kevyellä painotuksella mutta varsin verkkaisesti. Ensimmäisen sinfonian ensimmäisessä osassa ei ole ehkä aivan yhtä painokas poljento kuin Abbadolla, vaan siinäkin on toteavampi ote, mutta kyllä pidän näistä Herbigin levytyksistä. Ne ovat sangen yleispäteviä, hyvin soitettuja, kivuttomia ja erinomaisesti äänitettyjä, eivät ehkä erityisen yksilöllisiä mutta musikaalisia. Kukaan ei voine pettyä niihin. Erityisesti sinfonioiden scherzo-osissa Herbigillä on mukavan keveä poljento.

Brahmsin sinfonioiden kokonaislevytyksissä Abbado on ykkönen, mennen heittämällä aiemman triumviraattikolmikkoni Sanderling, Klemperer ja Haitink - joiden ajattelin esittelevän kattavasti Brahmsia eri sävyisinä - ohitse. Bruno Walterin kokonaislevytys on klassikko, ja syystä. Myös Furtwänglerit on syytä tuntea.

Sinfonioittain huippuesitykset 1. sinfoniasta ovat Klemperer, Horenstein, Sanderling, Haitink, Abbado, van Beinum ja Walter. 

2. sinfonian huippuesitykset ovat Szell, Wand, Klemperer, Furtwängler, Abbado ja Joseph Keilberth.

3. sinfonian huippulevytykset ovat Szell (Concertgebouw), Walter, Wand, Cantelli ja Abbado.

4. sinfonian huippulevytykset ovat Walter, Klemperer, Szell, Furtwängler (ei kokonaislevytyksestä; Furtwänglerin livelevytyksiä kannattaa vertailla), Giulini ja Schuricht.

Vuoden parhaat levyt

Listaan tässä alla ne äänitteet, jotka ovat sykähdyttäneet nyt päättyvän vuoden aikana: jotka ovat opettaneet minulle itselleni uutta musiikkia - mikä on valitettavan harvinaista, ja aina vain harvinaisemmaksi käy - tai näyttäneet itselleni tutun musiikin uudessa valossa. Tai jotka ovat opettaneet itsestäni minulle jotakin, tai ainakin ovat onnistuneet vangitsemaan senhetkisen olotilani jotenkin tyhjentävästi.

Dimitri Sostakovits: 11. sinfonia. Bournemouthin sinfoniaorkesteri, johtaa Paavo Berglund. Tässä on kaikki kohdallaan, ensimmäisestä nuotista alkaen. Soitto on "yllättävän" viimeisteltyä provinssiorkesteriksi, vaikkakin tietysti Bernard Haitinkin Concertgebouw pyyhkii pöytää heillä. Tietty rupisuus kuitenkin sopii Sostakovitsin henkeen, joka on tässä taltioinnissa tavoitettu esikuvallisesti. Loppusyksyisillä bussimatkoillani Helsinkiin alan aina kaipaamaan Sostakovitsia, se on varma päivän lyhenemisen merkki, ja tämän teoksen löydettyäni parisen vuotta sitten olen joutunut tyytymään Rostropovitsin levytykseen. Tämän levytyksen kanssa voin elää, ja enemmänkin.

Leonard Cohen: Steer your way. Maagisen poljennon päällä leijailee Klezmer-viulu. Cohenin viimeinen levy sisältää parikin potentiaalista klassikkoa jo syntyessään, tämä on niistä toinen.

Gustav Mahler: Sinfonia no 3. Lontoon sinfoniaorkesteri ja Norma Procter, Ambrosian Singers, Wandsworth School Boys' Choir, johtaa Jascha Horenstein. Tämä yksi kaikkein kuuluisimpia Mahler-levytyksiä, suorastaan myyttinen taltionti on harvinainen kvadrofoninen äänitys, joka on pitkään suorastaan vältellyt levyhyllyäni, vaikka vannoutunut Horenstein-harrastaja olenkin. Tämä musiikki vaatii ilmaa ympärilleen ja aikaa kehkeytyäkseen, ja tässä Dennis Wickin pasuuna räikyy ja rummut paukkuvat. Finaalissa intensiteetti kehkeytyy niin tiiviiksi, että kuuntelijan silmistä alkaa valua hiki.

Tapio Rautavaara: Juokse sinä humma. Tyttäreni tanssii eli juoksee tämän tahdissa keittiötä ympäri, ja kuuntelisi tätä vaikka päivät pääksytysten. Mitään muuta en ole niin paljon kuunnellut maaliskuun aikana kuin tätä.

Miles Davis: All Blues. Sisältää aivan maagisen aloituksen, jossa piano ja virvelirumpu kietoutuvat toisiinsa, musiikin kasvaessa pikku hiljaa. Alku tuo minulle mieleen paikallaan pörräävän ampiaisparven. Peilikuva tästä voisi olla Haydnin Jäähyväissinfonia, jonka finaalissa yksi soittaja jättää lavan toisensa jälkeen.

Ludwig van Beethoven: 32. pianosonaatti, soittaa Stephen Kovacevich. Beethovenin viimeinen, kaksiosainen sonaatti on maaginen, minkä toki olen tiennytkin. Kukaan ei soita sen viimeistä osaa niin hiljaa, kuin Kovacevich, nypi yksittäiset pianissimot niin että se pysäyttää siltä istumalta. Tämä teos on pompahdellut aika ajoin takaisin ohjelmistooni kuluneen vuoden aikana, ja Kovacevichiin olen palannut useimmin. 

Nikolai Rimski-Korsakov: Kultainen kukko. London Philharmonic Orchestra johtaa Hugo Ringold. Tämä eksoottinen orkesterihehkutus löytyy varsin huonosti levytettynä. Rimski, tuo Venäjän Strauss, on ehdottoman epämuodikasta mutta viihdyttävää musiikkia.

Bela Bartok: Konsertto orkesterille. RIAS-sinfoniaorkesteri, johtaa Ferenc Fricsay. Tämän 1900-luvun yhden tärkeimmän partituurin tärkeimmät tulkit ovat säveltäjän maanmiehiä: Reiner, Dorati, ja autenttisuudessaan ja kiihkeydessään (englannin kielen sana olisi fervour) ylittämättömästi Fricsay. Tietty vahinko, että käytettävissä ei ollut stereoäänityslaitteistoa, kuten maanmiesaikalaisilla, mutta äänitys on siltikin riittävän hyvä osoittaakseen Fricsayn ylivoimaisen ekspertiisin maanmiehensä ohjelmistossa: kaikki muut esitykset ovat tämän rinnalla jotensakin kesyjä. Nuorena (49 vuotta) kuolleen Fricsayn ura jäi kesken, mutta ikäänsä nähden tämä 50-luvun DG:n "franchise"kapellimestari ehti jo nousta suurien joukkoon.

Richard Strauss: Tod und Verklärung. Clevelandin orkesteri, johtaa George Szell.  Minulle on sattunut näitä sohvankylkiäiskinkkuja jo ennestään: Reiner, Toscanini, de Sabata, Stokowski, Böhm, Furtwängler, Walter, Furtwängler, Dohnanyi, Kempe, Tennstedt ja Horenstein. Nyt voidaan todeta kansien sulkeutuneen, ellei sitten kotiin tule vielä lisää näitä "sohvia" eli kokoelmalevyjä, sillä Szell tarjoaa ylittämättömän levytyksen. Kun bonuksena on vielä vallan erinomainen Sinfonia Domestica ja Amerikan Karajanin eli Ormandyn sokeroima Salomen Seitsemän hunnun tanssi, nyt käy Reinerin levytys tarpeettomaksi, sillä Reiner ei tarjoa Salomea. Jos itse asiassa ennakkoluuloista vapautuisin, niin Ormandy ei sokeroi ainakaan Salomea, vaan taritsee muhkean esityksen, ja efektejä korostavan stereolevytyksen, joka ainakin pikku-Strausille on pätö, vaikka Szell onkin näistä Essential Classics -tyypeistä suurempi luottonimi.

Richard Strauss: Sinfonia Domestica. Staatskapelle Dresden, johtaa Rudolf Kempe. Joskin Furtwänglerin sota-ajan taltiointi on intensiteetiltaan aivan omaa luokkaansa, niin Kempe taas korostaa teoksen kauneusarvoja. Dresdeniläiset ovat suosikkiorkesterini: heidän saundinsa pulppuaa  Euroopan yhteistä korkeakulttuurista perintöä, ja se on hehkeää kuin kukkakori ja kirkasta kuin vuoripuro.

Piotr Tsaikovski: Sinfonia no 6 "Pateettinen", esittää Berliinin filharmonikot, johtaa Ferenc Fricsay. Aivan varmasti ylittämätön levytys intensiteetissään: ensimmäisen osan kliimaksi 12 minuutin kohdalla, toisen osan lyyrisyys, kolmannen osan sotilaallinen marssi ja finaalin sulkeutuminen pizzicatoilla, jotka muilta jäävät tavoittamatta. Fricsay on tehnyt muut levytykseni tarpeettomiksi. 

Maurice Ravel: Ma Mere l'Oye. Montrealin sinfoniaorkesteri, johtaa Charles Dutoit. Valitettavasti musiikkikaan ei ole immuuni Metoo-kampanjan paljastuksille. Jos asiaan suhtautuu kuten B.Z. eli Moses is moses and bisnes is bisnes, niin tässä on yksi digitaalisen ajan parhaita orkesterilevyjä. Dutoit on puoliksi oman aikansa Reiner ja Münch, samassa persoonassa. Tämän sensuellimpaa ei musiikki voi oikein olla, eikä musisointi.

Tapio Rautavaara: Kulkurin iltatähti. Tämän surumielisestä tunnelmasta mieleeni tulee sielunsa yksinäisyyttä lauantaina saunan jälkeen keittiön pöydän ääressä itkevä Niilo-pappani. Suomalaisen, etenkin perinteisen miehisen sielunmaiseman ohittamaton tulkki Tapsa on ehdottomasti omemmillaan tällaisen aineiston kanssa kuin rillumarein retvakkuuden.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Berliinin filharmonikot, johtaa Herbert von Karajan. Tässä HvK on parhaimmillaan, eikä se ole aivan vähän. Karajanille tyypilliseen kultaiseen jousisointiin yhtyy tässä käristävän intensiivinen vaskien räikynä, ja kirkkoakustiikka sopii tälle ylimaalliselle sinfonialle. Tässä lienee ihannelevytys tästä teoksesta, jos yhdellä pitäisi pärjätä.

Johann Sebastian Bach: "Gottes Zeit ist die allerbeste Zeit". BWV 106 Leonhardt-Consort ja solistit, johtaa Gustav Leonhardt. Kantaattiprojektini - kuuntelin työntekoni lomassa puolessatoista viikossa Bachin koko kantaattituotannon läpi - toinen ehdoton huippukohta, jonka en muistanut jo piilottelevan levyhyllyssäni. Tämän herkemmänkaunista, yksinkertaisuudessaan liikuttavanriipaisevaa musiikkia ei liene olemassa. Ensimmäinen osa on kahden huilun ja sellocontinuon koruttoman kaunis sonatiini; ykköshuilisti on muuten muuan Frans Brüggen. Tästä en kykene saamaan kyllikseni, vaan se on kuunneltava useamman kerran päivässä. Jos jokainen ihminen kuuntelisi tämän päivänsä aluksi, lopuksi, huonoina hetkinä ja aina ajatustensa lähtiessä ottamaan harha-askelia, niitä harha-askelia tapahtuisi paljon vähemmän. 

Rudolf Barshain johtamassa Junge Deutsche Philharmonien levytyksessä Mahlerin vitosesta, jota Mahler-guru Tony Dugganin suosituksesta uskaltauduin kuuntelemaan, ilman suosituksiakin, tässä menee jotenkin mystisesti kaikki kohdalleen. Mitään nuoriso-orkesteritasoituksia ei tarvitse antaa; päinvastoin, Nuori Saksalainen Filharmonia soittaa ilmavasti, raikkaasti, henkevästi, innoittuneesti, räjähtävästi. On aivan käsittämätöntä, että tämä on live-taltiointi. Ehkä kaikkein upeimmin toteutettu on kolmas osa rytmisine sahauksineen ja huhuiluineen. Kokonaisuudessaan tässä on samaa kuin Günter Wandin levytyksessä Brucknerin nelosesta, jota pidän kaikkien aikojen parhaana sinfonialevytyksenä: siinä on alusta asti sellainen tunne, että nyt onnistuu kaikki. Nuoriso-orkesterilla on sellainen meininki, että nyt menevät soittajat vaikka tuleen ja vielä iloisina.

Jascha Horensteinin ja Lontoon Filharmonisen orkesterin levytys Mahlerin nelosesta ei kosiskele halvoilla tehokeinoilla, kuten Horenstein ei koskaan. Siinä kaikki menee alusta alkaen onnekkaiden nuottien alla, kaikki on tismalleen oikein. Kun Horensteinin levytys Mahlerin kolmosesta on ansaitustikin klassikko, kaikkien aikojen maineikkaimpia levytyksiä, nelonen ei ole yhtään huonompi. Siinä on suurta viisautta. Soitto ei ole aivan viimeisen päälle hiottua eikä äänitys ole ihan parasta, mihin jo 70-luvun alkupuolella pystyttiin, mutta viis siitä.

Yleistempo Horensteinin levytyksessä on suhteellisen verkkaisesti käyskentelevä, muttei sentään liian. Toisessa osassa tämä yleisviritys korostuu erityisesti: äkkiväärän virtuositeetin sijasta se on suorastaan idyllinen. Sinfonian hitaan osan levytys on suorastaan ylimaallisen kaunis: se alkaa laulavilla matalilla jousilla, ja osan kehkeytyessä orgaanisesti sieltä nousee esiin puhallinsooloja, luontevasti osana kudosta. Yhteistä kolmannen sinfonian hitaan finaalin kanssa, osa ikään kuin kehkeytyy itsestään kaikessa rauhassa kohti kliimaksia, joka sitten lyö jalat alta voimallisuudellaan. Horensteinilla huippukohdat ovat todellakin huippukohtia, koska niihin kohti päädytään kehitellen, ja ne ovat niin selkeästi muun musiikillisen kudoksen yläpuolella niin intensiteetiltään kuin volyymiltäänkin. Finaalin laulusolisti Margaret Price on liian suuriääninen. Ehkä Bernstein olikin oikeilla jäljillä käyttäessään lapsityövoimaa?

Horensteinin levytys on kaikkinensa yksi suurimmista teoksen levytyksistä. Jos minun pitäisi valita yksi, jonka kanssa eläisin elämäni loppuun asti, tämä se taitaisi olla.

Vuoden levy -palkinnon saa:

Anton Bruckner: Sinfonia no 8. Saarbrücken radio-orkesteri, johtaa Stanislaw Skrowaczewski. Skrowaczewski tekee saksalaisen provinssiradio-orkesterin kanssa Saarbrückenin ihmeen. Soitto on sen verran valoisaa, että sinfoniasta kuulee minulle aiemmin pimentoon jääneitä yksityiskohtia, mm. hitaan osan kauniin viulusoolon; myös puupuhaltimet kuuluvat klemperermäisen selkeästi. Kaikki tässä tuntuu oikealta: tempot mutta ennen kaikkea balanssi. Torvet räikyvät, mutteivät peitä jousten laulavaa tremoloa ja puupuhaltimet kuuluvat. Sointi on tavattoman eloisa ja läpikuultava. Tässä levytyksessä hidas osa on taivaallinen, ja siihen haluaa palata aina uudelleen, ja kerrankin finaalin jaksaa kahlata läpi, vaikkeivät finaaliosat olekaan mitään sinfonioiden säännönmukaisia huipentumia, kuten Otavan musiikkitietosanakirjassa on väitetty.

Melkein neljännesvuosisadan etsittyäni, se on nyt tässä. Kahdeksannen sinfonian salaisuus on paljastunut.

Mahler-tuntija Tony Duggania mukaellen: jos minut pakotettaisiin tuhoamaan kaikki muut levytykset Brucknerin kasista ja jättämään jäljelle vain yhden, se olisi tämä. Tämän levytyksen voi kuunnella klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.