tiistai 16. maaliskuuta 2021

Lisää Mellunmäkeä Helsinkiin!

Lähiöitä tai ainakin lähiöitymistä moni pitää syypäänä yhdyskuntarakenteen hajautumiseen, mitä taas pidetään suunnilleen samana kuin autoistumista. Tämän vastapainoksi onkin kehkeytynyt sellainen kansalaisliike tai ainakin Facebook-ryhmä kuin Lisää kaupunkia Helsinkiin, joka ajaa sekä näiden lähiöiden tiivistämistä että niiden kytkemistä korttelikaupunkiin tiivistämällä korttelikaupungin (eli Vironniemen) ja lähiöiden välit kiinni toisiinsa. Tätä tiivistämistä edesauttamaan tai ainakin tiivistämisen ajateltuja etuja edistämään vielä halutaan raideliikenteen verkosto, jolla myös perustellaan tiivistäminen: ajatellaan että on sekä taloudellisesti että ympäristölle kannattavaa kaavoittaa lisää asuntoja näiden raiteiden varteen, jolloin raiteet toimivat sekä tiivistämisen välineinä että syinä tiivistämiseen. 

Toinen argumentti, jolla tiivistämistä perustellaan, on se, että lisääntyvä tarjonta hillitsisi asuntojen hintoja niin että myös pienipalkkaisilla palvelualojen edustajilla olisi varaa asua Helsingissä. Kuitenkin kunnat kilpailevat avoimesti ns. hyvistä veronmaksajista, mikä kai tarkoittaa suunnilleen samaa kuin perhettä, jossa vanhemmat ovat juristeja, lääkäreitä, insinöörejä tai konsultteja, mitä tahansa paitsi humanisteja, maahanmuuttajia tai työttömiä. Kaupunki ja strategiset konsortiot, joissa kaupunki on mukana, myöntävät avoimesti, että parantuva infrastruktuuri lisää tonttien hintoja tämän infrastruktuurin läheisyydessä, ja tämä tonttien hinnannousu lisää asukkaiden kiinteistöomaisuuden arvoa. Tästä pitäisi vielä ymmärtää, mitä kaupunki oikein haluaa: hillitä asuntojen hintatasoa vai nostaa sitä. Ehkä kyse onkin viestinnällisestä kaksoisstrategiasta, jossa niille, jotka ovat jo olleet niin "onnekkaita", että ovat onnistuneet saamaan asunnon Helsingistä ja vieläpä suhteellisen arvostetuilta tai sellaisiksi infran tuoman gentrifikaation myötä tulevilta alueilta, tämä strategia kaupitellaan omaisuuden arvonnousulla; toisaalta pienituloisemmille, kuten hoitajille, sihteereille, siivoojille tai lastentarhanopettajille kaupunki oikeuttaa toimensa sanomalla tavoittelevansa halvempia tai ainakin kohtuuhintaisempia asuntoja.

Suhteellisen väljästi rakennetut lähiöt eivät ole epäkaupunkia, joissa yhdistyvät maaseudun ja kaupungin huonoimmat puolet, vaan niissä nimenomaan yhdistyvät niiden parhaat puolet. Otetaan esimerkiksi Mellunmäki, joka monessakin mielessä onnistuu vastaamaan edellämainitun kaksoisstrategian molempiin tarpeisiin. Siellä asuminen on Stadin mittakaavassa kohtuuhintaista, metrolla eli raideliikenteellä pääsee ja ekosysteemipalvelujakin on; lähiviheralueet ovat kytkeytyneitä Mustavuoreen ja sen kautta Sipoonkorpeen. Sitäpaitsi pienemmät tulot merkitsevät pienempää kulutusta ja sen myötä pienempää hiilijalanjälkeä. 

Lisää Mellunmäkeä Helsinkiin, kuuluisi siis olla ekologisen kaupungin ohjelmanjulistus! Tai jos Mellunmäki ei ole riittävän palveluomavarainen, niin sitten kelpaisiko Lisää Myyrmäkeä Helsinkiin! (missä ei ole mitään muuta vikaa Helsingin kannalta kuin että se ei ole Helsingissä)  

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Kaupunkiluontoliike: käsitteiden määrittelyä

Olen halunnut antaa perustamassani Kaupunkiluontoliikkeen Facebook-ryhmässä kaikkien keskustelun kukkien kukkia, mutta nyt on päätään nostanut tarve määritellä ryhmän "premissejä" aivan samaan tapaan kuin esimerkiksi Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmässä.

Levittäminen ei ole tiivistämistä
Ihanteellisessa keskustelupuheenvuorossa pyrittäisiin käsitteiden tarkkaan käyttöön. Esimerkiksi kaupunkirakenteen levittämistä metsään ei kutsuttaisi tiivistämiseksi. Minun ja monen muunkin luontoihmisen näkökulmasta luontoalueille (=alueille, joita ei aiemmin ole osoitettu rakentamiselle tai infralle) rakentamisessa on kyse yhdyskuntarakenteen levittämisestä.
Infrahankkeiden puoliintumisaikaa ei huomioida
Ihanteellista olisi myös, jos puolustettaessa jotakin ratkaisua osattaisiin huomioida sen ratkaisun puoliintumisaika. Esimerkiksi raideliikennehankkeissa - vaikka ne olisivat usein varsinkin pitkällä tähtäimellä hyvinkin suotavia - pitäisi huomioida se, miten niiden toteuttaminen jo sinänsä vähentää paikallista hiilinielua. Raiteiden mutta raiteilla perusteltavien talojen tieltä kaadetaan paljon puita, ja välitön vaikutus ainakin paikalliseen ilmanlaatuun on negatiivinen.
Mitä tapahtui monimuotoisuudelle ja hiilitaseelle?
Luonnon monimuotoisuus ja hiilitase on usein tunnuttu unohtuvan, myös lyhyellä ja keskipitkällä aikajänteellä. Ne on selkeästi työnnetty arvojärjestyksessä taka-alalle ilmastoviisauden tiellä. Mikä on iso sääli, sillä ilmastonmuutoksen vastainen taistelu tarvitsee mukaan meistä jokaisen, eikä tämä vastakkainasettelu ainakaan lisää ilmastotoimien oikeutetuiksi kokemista kaikkien silmissä.
Luonnon monimuotoisuuden ja hiilitaseen taka-alalle työntäminen sitäpaitsi on vakavassa ristiriidassa sen kanssa, että kuitenkin Suomessa moni kaupunki on julistanut ilmastohätätilan, ja peräänkuuluttaa kiireisiä toimia päästöjen madaltamiseksi. Näitä päästöjä tulee paitsi (yksityisauto)liikenteestä, mutta myös rakentamista, erinäisten arvioiden mukaan jopa 40% kaikista maamme päästöistä.
Kun laskee yhteen raiteiden tieltä kaadettavat hiilinielut ja rakentamisen vaikutuksen, paikalliset vaikutukset hiilitaseeseen raideliikenteellä ovat negatiivisia. Ne voivat sitten nousta plussan puolelle jossain vaiheessa, mutta kun ottaa huomioon, miten hitaasti metsä uusiutuu (eikä se uusiudu, jos siihen, missä ennen oli metsää, on pystytetty kerrostaloja), siinä vaiheessa jo meillä ranta-alueet tulvivat ja Suomeen on muuttanut miljoonia bangladeshiläisiä ilmastopakolaisia.

Jossain tapauksessa kyse saattaa olla puhtaasta arvovalinnasta ja tavoitteille asetetusta arvojärjestyksestä, mutta joskus myös silkasta viherpesusta. Jos siis pitää sitä ihan ookoona, että välittömän ilmastohätätilan nimissä heikennetään luonnon monimuotoisuutta ja tuhotaan hiilinieluja, silloin varmaankin Kaupunkiluontoliikettä - joka on avoin keskusteluryhmä, ei yhdistyksen jäsenlista - sopivampi keskusteluryhmä on Lisää kaupunkia Helsinkiin.

sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

50 on uusi 30

Muistan vielä hämärästi, kun Vendla-mummoni täytti 50, ja hänen viisikymppisiään järjesteltiin meillä kotona. Hän oli vieläpä viisi vuotta vanhempi kuin äitini puolen isovanhemmat. Itse juhlista en tosin oikein muista, juuri neljä vuotta täyttäneenä, kun aikuiset varmaankin nauttivat maljoja itse jo yöpuulle sarvikuonojulisteen alle käpertyneenä, ja makuuhuoneen oven alta tunkeutui niin sankka tupakansavu, että sitä olisi voinut leikata veitsellä. Se oli sitä aikaa. Ei minulla mikään huono lapsuus ollut. 

En mielelläni puhu kuplista, sillä ne ovat ainakin hengessä persujen lanseeraamia normaalistavia, vähätteleviä termejä, niin vaikka kyllä parilla entisellä koulutoverillani (ja jopa viisi vuotta nuoremmalla serkullani) on jo lapsenlapsia, niin kyllä suurella osalla tuntemistani viisikymppisistä ei todellakaan ole vielä koteja maksettu ja lapsia muuttanut pois pesästä ja itsellä aikaa keskittyä ihastelemaan omia saavutuksiaan. 

Epäilen, että ei johdu pelkästä perspektiivistä, siitä, jossa pöytäkin tuntuu niin kamalan korkealta kun itsellä nipin napin silmät ulottuivat pöytälevyn tasolle, että ennen viisikymppinen oli todellakin jo aika vanha. Vähintäänkin oli sydän ja keuhkot pilattu työmailla, kun oli kiire saada se hartiapankkitalo valmistuneeksi, pojat ammattikoulusta ulos ja tytöt naitettua. 

Oma isäni ei ollut kahtakymmentäyhtä eikä äitini yhdeksäätoista täyttänyt syntyessäni. He olivat omassa suvussani poikkeuksellisen vanhoja. Ei ole ihme, että niin monelta jäävät omat arvot, opetukset ja geenit siirtämättä kun asiaan herätään vasta nelikymppisenä. Neljäkymmentä on uusi kaksikymmentä, melkein. Kaksikymppisellä on vielä niitä geenejä kun taas nelikymppisellä on jo niitä arvoja ja opetuksiakin.

Lapsuudessa en tuntenut ketään seitsemänkymppistä, en edes kuusikymppistä. Ei meidän suvussa niin vanhoja ollut. Eivät he kestäneet ehjinä tai edes yhtenä kappaleena kuin useimmat hädin tuskin viisikymppisiksi. Siinä vaiheessa heidät oli loppuun kulutettu, käytetty, heitetty pois kuin kenkärajat. Äitini oli tästä poikkeus; hän oli jo 44-vuotiaana lopussa.

Vanhetessa sanotaan että ihmisen pitäisi jollain tavalla jalostua: muuttua kärsivällisemmäksi ja oppia suhteellisuudentajua. Jotenkin jalostua ja pyöristyä. Minulle on jäänyt mieleeni, mitä isäni sanoi ensimmäisen kerran muutamia vuosia sitten: vanhetessaan muuttuu kärsimättömämmäksi, koska on jo saanut osakseen elämänmittaisen annoksensa epäoleellisuutta ja paskaa, eikä enää ole aikaa siihen. Turhiin asioihin, turhaan tekemiseen, turhiin ihmisiin. Eikä vanhetessa, kun ei enää tarvitse ajatella vaikutuksen tekemistä kun uranäkymiä ei enää ole, tarvitse enää niin ajatella, miten sen oman mielipiteensä paketoisi. Vanhenemisen merkki on se, että alkaa toistamaan itseään isänsä tavoin, luullen, että jo moneen kertaan kerrotut puujalkavitsit ja viisastelut jaksaisivat vieläkin ihastuttaa ja huvittaa toisia. 

Isäni, joka ei suinkaan ole kaikessa oikeassa, mutta jota muistutan koko ajan enemmän yhä useammassa suhteessa, on myöskin sanonut, että miksi kummassa vanhenemista oikein kuuluu hehkuttaa, kun mitä siinä nyt oikeastaan voi olla juhlimista, että paikat kangistuvat, askel lyhenee, vauhti hidastuu ja aistit huononevat, nuoruuden rakkaat metsät kaadetaan ja ansioluettelon suosittelijat ovat kuolleet eikä siitä löytyviä tietokoneohjelmiakaan kukaan enää osaa. Sitä minäkään en tiedä, paitsi että toki vauhdin hidastumisessa ja askeleen lyhenemisessä voi olla otollista se, että ehtii nautiskelemaan maisemista vähän pidempään. Ehkä sitten joskus opin tekemään riittävän tiiviin cv:nkin, sitten kun sillä ei enää tee mitään...

Muista en tiedä, mutta ehkä vanhenemisen anti on se, että on vihdoinkin oppinut, mikä on keskeistä. Minulle ne ovat perhe, ystävät, luonto ja musiikki. Lopulta kaikki muu on aika turhaa, paitsi kirjallisuus. Ihan kaikessa ei enää tarvitse pysyä perässä, eikä kaikkea tarvitse ymmärtää. Tämän oivaltaminen saattaa olla joillekin helpotus. 

En tiedä, mitä tarkoittaa se, että joku on uusi musta, mutta sen tiedän, että 40 on uusi 20. Silloin nykyisenä jälkiteollisena aikana - jonka inhimillinen ja kulttuurinenkin tragedia on jatkuvasti pitenevä viive ruumiillisen ja sosiaalisen kypsyyden välillä - saatetaan olla nipin napin aikuistuttu, ja keski-ikäistyminen monessakin tapauksessa pääsee yllättämään salakavalasti ennen kuin ollaan mielletty itseä edes aikuiseksi. Tiedän hyvin sekä kosmologisesti että sosiologisesti sivistyneenä henkilönä, että vuosi on se aika, joka kestää maapallon kiertäessä aurinkoa, eli kyse on inhimillisestä sopimuksesta, mutta kun minä nyt kuitenkin olen ihminen, ja toisaalta, sille sopimukselle on myös vastineensa luonnon kiertokulussa, jolle me ihmisetkään muuten emme ole immuuneja. 

Nuorisolaki ei enää auta eikä toisaalta työeläkettäkään ole vielä kertynyt. Maksetaan kyllä veroja, ehkä äänestetään, mutta terveen itsetietoisuuden kohdalla on joku aukko. Siinä vaiheessa kun ei enää ole markkinoilla, kaikkein suurin kohteliaisuus on kun joku itseäsi nuorempi luulee lapsesi kummilusikkaa omaksesi. Vaikka tarkoittaa se nuorekkuuskin sitä, että aikuistuminen olisi jotenkin mennyt mönkään...

Tahdon uskoa, että jo alkaneen vuorokauden puolella täyttämäni 50 on uusi 30. Parasta siinä on se, että luontokartoittajan termein ilmaistuna olisi vielä fyysisen kunnon puolesta kenttäkelpoinen, ja huonointa se, että enää ei ole aikaa hankkia sitä muodollista kenttäkelpoisuutta. Ehkä tässä kuitenkin on juuri ehtinyt oppia kaikeksi onneksi nauttimaan siitä, miten valo heijastuu lehtien lomitse, niin että oppii pysähtymään sitä ihailemaan siinä vaiheessa kun ei enää jaksa juosta siitä ohitse.