Kaikki on palvelua mutta sitä ei saa mistään

Jo omista kouluajoistani alkaen on sanottu olevan käynnissä toinen aalto siinä, millä elinkeinolla ihmiset elättävät itsensä. Kun ensimmäisessä aallossa muutettiin maalta kaupunkiin ja alkutuotanto korvautui teollisuudella, nyt toisessa aallossa teollinen tuotanto korvautuu jälkiteollisilla palveluilla. Tosin siitä eivät puhuneet mitään, että samalla palvelun käsite kärsi inflaation, eikä sitä palvelua oikein saa mistään, kun kaikki vain pallottelevat vastuuta toisille toimijoille, joille he esimerkiksi ovat ulkoistaneet osan jotain, joka aikaisemmin saattoi peräti muodostaa heidän ydinliiketoimintansa tai ainakaan se ei siitä ollut irroitettavissa.

Olen kasvanut sellaisen sukupolven sosialisoimana, joka on tottunut odottamaan palvelua, joka huomioi asiakkaansa henkilönä ja hänen tarpeensa kokonaisuutena. Sellaista, että asiakkaan ei erikseen tarvitse huutaa tiskillä että ettekö tiedä kuka minä olen? Asiakas! Luulisi, että jos kerran markkinalogiikalla toimitaan, kannattaisi sitten kilpailla palvelulla.

Palvelusta on tullut jätekategoria, jonne sijoitetaan kaikki se, jolle ei löydy muuta paikkaa. Kun ei ole maataloutta tai teollisuutta, sen on pakko olla palvelua.

Pelkästään tämän yhden päivän aikana on sattunut monenlaisia asiakaskohtaamisia, jotka ovat antaneet aiheen epäillä palvelukäsitteen inflaatiota. Aloitan aamuisesta matkastani Savonlinja-nimisen bussiautoyhtiön kyydissä Porvoosta Helsinkiin. Iäkkään rouvashenkilön pyytäessä voida jäädä Kulosaaressa aikaisemmalla Itäväylän pysäkillä, koska Matkahuollon kaukoliikenteen pysäkiltä hän ei rollaattorinsa kanssa pääse pois ilman apua - luiskasta huolimatta pysäkki on niin korkealla, että kulma on vaarallisen suuri - eikä tämä tietenkään ollut mahdollista. Ei joustavuudesta tietoakaan. Kun täti sanoi viimeksi joutuneensa odottamaan paikassa puoli tuntia ennen kuin joku sattui auttamaan, niin ei puhettakaan että kuljettaja olisi esimerkiksi mennyt auttamaan. Ja kun halusin jäädä Junatien pysäkillä pois, kommentoiden että aikaisemmin Junatien pysäkki oli sijainnut toisessa paikassa, tähän kuljettaja totesi jo mummosta valmiiksi palvelualttiiksi latautuneena, että "sano se Matkahuollolle".

Kävin aivan liian kevyen kenttälounaan - minä en toimi sänkkäreillä - McDonaldsissa, koska sieltä ainakin tiedän, mitä saisin. Ja miten. Niin ainakin luulin. Paitsi tässä laitoksessa, joka sijaitsee Vallilassa, Teollisuuskadun ja Aleksis Kiven kadun välisessä kolmiossa. On käsittämätöntä, että tämä laitos on saanut Vironniemeen rakennusluvan; siellä kun on myyntitiski vain autoille. Jos haluaa ostaa ilman autoa, niin pitää joko ostaa ensin auto tai sitten lyntätä itsensä palvelutiskille auton ja tiskin väliin, kävellä autokaistaa. Pyörille ei tietenkään löydy parkkia, eikä kävelijöille kaistaa, sillä sen ovat sähköpotkulaudat vallanneet.

Kun sitten kysäisin asiakaspalvelijalta, missä täällä voi ostaa ilman autoa, hän ei ymmärtänyt ensin kysymystä. Kun sitten toistin kysymykseni hieman hitaammin, hän sanoi että täällä on automaatti. Sitten vielä piti löytää sellainen automaatti. Enhän voinut ymmärtää, että sellainen olisi kaksiulotteinen skriini, sillä luulin sitä ensin mainokseksi jos jokin litteä roikkuu katossa. Sitten kun lopulta onnistuin tekemään tilauksen, ehdin tökkäämään pankkikortin sisään varmaankin neljään kertaan ennen kuin ruudulla luki sellaista josta ymmärsin että vielä piti hyväillä ruutua vähän lisää.

Tilaus oli tehty. Jäin sitten odottelemaan. Odottelinkin kaksikymmentä minuuttia, seuraten noutotiskin yläpuoliselta taululta reaaliaikaisesti tilaukseni statusta. Kun lopulta kahdenkymmenen minuutin istukselun jälkeen tilaukseni poistui sarakkeesta "tehdään", se ikään kuin katosi bittiavaruuteen, sillä se ei ilmestynytkään siihen toiseen sarakkeeseen joka kertoi valmiit tilaukset. Kun sitten menin tiskille kysyäkseni että saanko rahani takaisin tilauksesta joka on kadonnut, sitten "asiakaspalvelija" suvaitsi kuuluttaa että 158. Mikä oli tilaukseni numero. Minä kun luulin, että McD on pikaruokala. Ainakaan palvelulaitos se ei ole. Pikemminkin hampurilaistehdas, joka onkin vielä elinkeinoevoluution aikaisemmalla askelmalla kuin mitä se väittää.

Viimeisenä pisarana kotiin saavuttuani minua odotti kaksi kirjettä perimistoimistolta. Soitin alkuperäiseltä laskuttajalta eli Porvoon Energialta, että mitä ne nuo olivat. Asiakas"palvelun" sentraalisantra ja kerran Samikin käänsi minut aina jo kesken ensimmäisen lauseeni eteenpäin, ja aina palasin keskukseen. Kunnes kolmannella kerralla puhe-elimen toiseen päähän sattui vähän aikuisempi ihminen, joka osasi heti informoida että sillei hämäävän pahaenteisesti heillä tosiaankin perimistoimisto lähettää myös alkuperäiset laskut. Ei ihme, ettei niitä tunnista laskuiksi, saati Porvoon Energian jos kuoressa lukee Ropo Capital. Se ei ole Porvoon Energia.

Sitä luulisi, että jos ottaa yhteyttä firman asiakaspalveluun, siellä osattaisiin tällaisen ydinliiketoiminnan prosessi kuin kotitaloussähkön laskutus vaikka unissaan. Mutta näköjään on sähköyhtiön laatuprosessissa kehittämistä, jos tieto yhden osaprosessin ulkoistamisesta ei olekaan saavuttanut asiakaspalvelijoista kuin 1/3.

Sain siis tänään paljon palvelua. Tai siis pikemminkin olin sitä saamatta.

Ja Savonlinja sammutti valot

Porvoolaisena, Helsingissä aika ajoin sukkuloivana ei niin huippuosaajana mutta kuitenkin, olen nauttinut Onnibus Oy:n lisääntyvän tarjonnan aikaansaamasta hintakilpailukyvystä, kun kuukausilipun hinta on romantanut 1/6 nettopalkastani 1/23 osaan nettopalkastani. Toki olisi pitänyt ymmärtää, että tällaisessa tarjouksessa on koira haudattuna. Tämä paljastuikin siinä vaiheessa kun koko toimialan romuksi kilpaillut Onnibus Oy kilpaili itsensä ulos markkinoilta, jotka se avasi.

Yksi Helsingistä Porvooseen muuttanut tuttavani joutui toteamaan, että hän joutuu etsimään itselleen uuden työn, kun Porvoosta Loviisaan kulkevien vuorojen tarjonta romahti puoleen, ja toiselta tuttavaltani katosi mahdollisuus kutsua Elimäessä asuvia (autottomia) vanhempiaan lapsenvahdeiksi.

Olisi kiinnostava kuulla Työ-ja elinkeinoministeriön horjuva mutta muutenkin jo vanhastaan säännönmukaisesti työnhakijan tappioksi horjahteleva tulkinta muuttuvista työssäkäyntialueen rajoista. Jos Porvoonkin peräänkuuluttama ns. "huippuosaaja" (jollaisia usein asuu korkeakoulukaupungeissa, joissa ei suhteellisen kattavan joukkoliikennetarjonnan takia tarvitse aina mitenkään välttämättä ajokorttia) sattuu törmäämään sellaiseen markkinatilanteeseen, jossa hän joutuu toteamaan työssäkäynnin muuttuvan mahdottomaksi joukkoliikenneyhteyden lakkauttamisen takia, kuka on tähän työttömyyteen syypää? Pitääkö ajokortittoman työttömän ajaa velaksi (ja kuka sitä velkaa myöntää paitsi sellainen paljon haukuttu pikavippifirma) ajokortti ja ostaa auto, vai pakata kimpsunsa ja muuttaa sellaiseen kaupunkiin, joka ei vielä ole sammuttanut valojaan ulkoistamalla koko joukkoliikennetoimensa kaupallisille toimijoille?

Michael Perukangas

Lähetin tämän kirjoituksen Uusimaa-lehden mielipidepalstalle, jossa se julkaistiin perjantaina 23.11. 

Työntekijöiden roskapankki

Työskentelin Porvoon sairaalassa osastonsihteerinä 2011-2012. Tuolloin perustettiin liikelaitos nimeltään HUS-Servis, jonka nimihirviön alle koottiin tukipalveluita. Siitä tuli eräänlainen HUS-konsernin roskapankki, jonne väkeä siirrettiin kun liikelaitos piti saada käyntiin. 

Porvoon sairaalasta siirrot eivät sujuneet ihan ongelmitta. Porvoosta piti siirtämän uuteen liikelaitokseen 15 osastonsihteeriä, pääasiassa kirjoittamaan lääkäreiden saneluita eli tekstinkäsittelijöiksi mutta myös myöntämään esimerkiksi henkilökortteja.

Liikelaitokseen siirtyville luvattiin, että he siirtyvät vanhoina työntekijöinä ja heidän työ(ehto)sopimuksiensa ja työsuhde-etujen piti säilymän. No, ei mennyt kuin muutamia kuukausia kun vedätys alkoi, työajoilla. Tekstinkäsittelystä tuli kolmivuorotyötä, vaikka tekstinkäsittelijöiden kirjoittamissa työsopimuksissa luki työajaksi toimistotyöaika. 

Tätä sitten luottamusmiestasolla setvittiin, minun aloitteestani, koska ainakaan omassa työyhteisössäni ei kellään muulla ollut puhtia lähteä tarkemmin tutkimaan omaa työehtosopimustaan ja kyseenalaistamaan päivittäisen johtamisen tähän tuomia haasteita, jotka pakottivat tarkastelemaan sekä työsopimuksia että työehtosopimuksia uudessa valossa. 

Omassa lähityöyhteisössäni vallinneen yleisen käsityksen mukaan ainakin Porvoossa ulkoistettaviksi oli valittu lähellä eläkeikää olevia, huonoiten tuottavia ja/tai hankalimpia työntekijöitä. Tätä käsitystä sekä liikelaitoksessa vallinnutta ihmiskäsitystä, johon johtaminen perustui, tuki sekin, että ulkoistamista koskevassa tiedotustilaisuudessa tuleva lähiesimies oli puoliääneen möläyttänyt saavansa ristikseen koko konsernin huonoimmat työntekijät. Kyseessä oli siis työntekijöiden roskapankki, jonne ulkoistettiin julmaan johtamiskokeiluun työmarkkina-asemaltaan heikoissa kantimissa olevia työntekijöitä, joista moni oli tehnyt koko työuransa samalla työnantajalla, mikä ei nykyään ole meriitti.

Vaikka työntekijät eivät kaikilta osin olleet priimaa: monikaan ei ollut kirjoittanut saneluita aiemmin ja kansakoulupohjalta usein vierasperäisen lääketieteellisen terminologian ymmärtäminen saati tuottaminen on hankalaa, siltikin työntekijöiden tuloksellisuutta mitattiin ja huonoa tuottavuutta - jota mitattiin työasemakohtaisella valvonnalla ja kirjoitettujen sanelujen minuuttimäärällä, laatua kontrolloidaan vain satunnaisilla pistokokeilla - sanktioitiin puhutteluin, julkisin irtisanomisuhkailuin ja varoituksin. Tällainen varoitus saattoi tulla silloinkin jos työntekijä myöhästyi vartin, tosin paljon riippui pärstäkertoimesta. 

Törmäsin jopa tapaukseen, jossa emokonsernissa pitkän sairausloman aloittanut työntekijä palasi sairauslomaltaan töihin, liikelaitokseen, ja osatyökuntoisena ja ilman aiempaa tekstinkäsittelykokemusta ei tietenkään voinut yltää määrällisesti huipputuloksiin; niinpä häntä yritettiinkin irtisanoa. Eikä tätäkään vaivauduttu tekemään korrektisti saati oikein, vaan vähän ylempi pomo oli jättänyt hänen työpöydälleen irtisanomisilmoituksen. Ilmeisesti ei ollut pikkupomo eli lähiesimies kehdannut. Lähiesimies hyllytettiin sitten hyvin pian esimiestehtävistä ja tämän esimies irtisanoutui.

Päälle viisikymppiset, kouluttamattomat naiset, joista ei saisi tehtyä cv:tä, eivät lähde ajamaan oikeuksiaan. Minusta tuli käytännössä lähityöyhteisöni ja työnjohdon välinen puskuri, eräänlainen paikallaoleva epävirallinen luottamusmies. Tuolloin ymmärsin ammattiyhdistystoiminnan ja työntekijöiden järjestäytymisen tärkeyden, ja erityisen tärkeää se on juuri suhteellisen epäitsenäisillä, avustavilla, matalapalkkaisilla aloilla. 

Edellä olen kuvannut, mihin yhtiöittäminen voi johtaa: kun ennen ydintoiminnoiksi ymmärrettyjä toimintoja määritellään tukipalveluiksi, tämä mahdollistaa niiden ulkoistamisen tai yhtiöittämisen. Onneksi HUS onkin nyt ottanut taka-askelia tukipalveluiden yhtiöittämisessä, sillä siihen liittyvät ongelmat eivät rajoitu työehtojen polkemiseen ja villin lännen mukaiseen johtamiseen, vaan myös tietoturvaan: esimerkiksi tekstinkäsittelijät ja osastonsihteerit käsittelevät työssään materiaalia, jota koskevat tiukat tietoturvavaatimukset, ja lastenpsykiatrian osastonsihteerin tausta selvitetään ennen rekrytointia, vaikka hän ei suorassa potilastyössä toimikaan. 

Jos työntekijöiltä vaaditaankin tiukasti tietosuojan kunnioittamista, heidän omasta intimiteetistään viis: tekstinkäsittelijöiden suoritteita etätarkkaillaan ja seurauksena voi olla puhuttelu, jopa varoitus, jos tietylle työntekijälle yksilöidystä työasemasta ei tule tulosta 15 minuuttiin. Samaten työntekijöiden lokitietoja seurataan. Mistä sen tietää, vaikka lukisivat sähköpostitkin.

Julkisesti tuotettujen palveluiden yhtiöittämisessä kannattaa olla siis hyvin varovainen, jotteivät työehdot ja tietoturva mene pesuveden mukana. 

Tukipalveluiden ulkoistaminen on julkisen sektorin roskapankki

EK:n kuntavaaliblogissa kehuttiin, kuinka valtio on esimerkiksi kelpaava edelläkävijä tukipalveluiden, etenkin siivouspalveluiden ulkoistamisessa ja siitä sietäisi kuntien ottaa mallia. Paljastava kirjoituksessa on tämä lause "kiinteistöpalvelujen toimittajalla on oltava yhä syvempi ymmärrys asiakkaan liiketoiminnasta ja strategisista haasteista".

Kunnissa on paljon sellaista toimintaa, joka ei ole liiketoimintaa. Niitä kutsutaan peruspalveluiksi. Jos esimerkiksi terveyskeskusta, päiväkotia, koulua ja uimahallia pitää liiketoimintana, tällöin ei ainakaan ole ymmärrystä asiakkaan toiminnan strategisesta ominaisluonteesta.

Ei tätä ymmärrystä ole silloinkaan jos vaaditaan esimerkiksi laitoshuoltajien eli laitossiivoojien (joiden työhön kuuluu muutakin kuin siivousta) koulutuksen lopettamista, ei vähiten juuri siksi että siihen työhön kuuluu muutakin kuin siivousta. Kannattaisi myös tuntea laitoshuoltajien työn strategiset haasteet, joihin liittyy esimerkiksi erityisen tarkkoja hygieniamääräyksiä ja tietosuojan ymmärrystä ennen kuin esittää tällaisia löperyyksiä.

Ulkoistamista ihannoidessa työntekijöiden työehdoilla ei ole ilmeisesti mitään väliä, tai palkkauksella. Tapaus Palmia, jossa siivoojien työehtoja ja palkkoja poljettiin siirtämällä heidät ensin liikelaitokseen, joka sittemmin on yhtiöitetty, on näköjään jo unohdettu, vaikka siitä on vasta kaksi ja puoli vuotta. Mutta eiväthän tukipalveluissa työskentelevät olekaan ihmisiä elinkeinoelämän näkökulmasta. He kuluttavat huonosti, kun palkka ei riitä, ja he tarvitsevat asumistukeakin kun se asuminen on niin peijoonin kallista.

Hälytyskellojen tulee soida aina kuin jotain aletaan määrittelemään tukipalveluksi. Tukipalvelut ovat niitä, joista voidaan luopua ensimmäisenä ja joihin työntekijöitä voidaan siivota olemasta emokonsernin menoerä. Tukipalveluliikelaitokset ovat kuntatyöntekijöiden roskapankkeja, joihin siirretään yhteiskunnan kannalta usein näkymätöntä mutta välttämätöntä työtä tekevät ihmiset, joista tulee heti huonosti tuottavia kun he eivät ylläkään liikelaitoksien tulostavoitteisiin, vaatimuksena tehdä enemmän samaa työtä usein kehnommalla palkalla.

Onko se nyt mitään edelläkäymistä, saada marssia ensimmäisenä lankulta mereen, EK:n sohiessa siellä takana miekalla. EK:n kuntavaaliblogikirjoituksen tukipalveluiden ulkoistamisesta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Ota työntekijöiden lomarahat ja juokse

Elinkeinoelämän keskusliitto julistaessaan yksipuolisesti omalta osaltaan liittokohtaisen sopimisen ajan päättyneeksi, samalla se moraalisesti irtautuu kaikista keskitetyistä ratkaisuista. Eikä vain moraalisesti, sillä hallitusohjelmankin sanellut EK julkilausutusti tavoittelee paikallisen sopimisen lisäämistä. 

Tässä vain sattuu olemaan sellainen performatiivinen ristiriita, että nyt EK näyttää aika huonoa esimerkkiä. Mitä muuta liittokohtaisista sopimuksista luopuminen onkaan kuin keskitetty ratkaisu, sitä, että se sanelee, miten keskusliittojen pitää sopia. Ilmeisesti keskitetty sopiminen on ok vain silloin kun se tapahtuu Häkämiehen sanelusta ja hänen valvonnassaan, sillä silloin sitä ei sanota keskitetyksi vaan kilpailukyvyn varmistamiseksi. 

Nyt EK:lle pitää kyllä antaa peili käteen. Ei sellaisen kanssa voi neuvotella, joka ensin keskitetysti vaatii KiKy-sopimusta ja sen jälkeen yksipuolisesti julistaa keskitetyn sopimisen ajan olevan ohi. Se on pelkurimaista: ensin haastetaan riitaa ja sitten juostaan karkuun kun ollaan ensin ulosmitattu työnantajille edut. 

Ensin ulosmitataan lomarahat, sitten yhteistyössä hallituksen kanssa varmistetaan että leikatulla palkalla ostetut palvelut on ulkoistettu veroparatiisiin, tästä palkitaan hallitustoveri nostamalla tämä vihreällä oksalla laulavaksi satraapiksi, jonka tulospalkkiota nostetaan onnistuneesta ulkoistuksesta. 

En lähtisi neuvottelemaan EK:n kanssa, varsinkin jos EK on jo tullut osoittaneeksi tällä teollaan että neuvottelemisen aika on ohi. Miten neuvottelet sellaisen osapuolen kanssa, joka julistaa toisen neuvotteluosapuolen olevan vailla valtuuksia, ja kyseenalaistaa koko neuvotteluprosessin?

Kansan Uutisten jutun, jossa Metalliliitto sanoutuu irti tästä keskitetystä hajauttamisesta, voi lukea klikkaamalla otsikkoa. 

Ulkoistamisyhteiskunta

Suomessa on 90-luvulta asti yritetty vähentää yhteiskunnallisia tehtäviä. Tämä prosessi, jonka alkuajat voi jäljittää edellisen suuren laman aikoihin, on tapahtunut samanaikaisesti voimistuneen ns. uusliberaalin ideologian kanssa. Toki on hyvä tukkia mahdolliset vuotokohdat niissä säkeissä, jonne veromarkkoja ja sittemmin -euroja valutetaan, mutta uusliberaaleille yhteiskunnallinen on lähtökohtaisesti paha, ja uusliberalismiin nojaaville porvareille taas verotus on paha.

Yhdeksi suosituksi verojen säästämiskohdaksi on osoittautunut tiukennettu suhtautuminen peruspalvelun käsitteeseen ja subjektiivisten oikeuksien purkaminen. Toinen tapa säästää on ollut aikaisemmin julkisesti tuotettujen palveluiden ulkoistaminen tai yhtiöittäminen, enkä oikeastaan osaa nähdä niiden välillä paljoa muuta kuin retorisen eron.

Otan muutaman esimerkin. Viime aikoina moni on saanut karvaasti kokea, että Posti ei enää ole entisensä. Jos ei tätä sattunut huomaamaan neljännesvuosisata sitten, jolloin Pekka Vennamo antoi kasvot tälle visionääriselle, suorastaan apokalyptiselle lauseelle, tai jos on liian nuori muistamaan. Sen tämä neljännesvuosisadan itelloittamisharharetki onnistui tekemään, että Posti ei enää ole peruspalvelu, vaikka ainakin itseäni (45 v) vanhemmat mieltävätkin sen sellaiseksi, suorastaan viranomaiseksi, hoitaahan se viranomaistehtäviä. Paitsi että viranomaiset eivät enää hoida viranomaistehtäviä.

Toisen esimerkin antakoon Tielaitos, entinen Tieliikelaitos, entinen Tie- ja vesirakennushallitus (TVH). Nimeä ja palvelun järjestämisen, valvonnan ja palvelun omistajuuden tapaa on vuosikymmenien aikana sillä tavalla salakavalasti hivutettu, että nimestä on pikku hiljaa pudotettu aina yksi osanen pois. Jos joku ei huomaisi, kun se tehdään tällä tavalla, niin vain vähän kerrassaan muuntuvan nimen evoluutio kätkee sisälleen myös organisatorisen uudistuksen, jossa valvonta- ja tuotantotehtävät on erotettu toisistaan Tiehallintoon ja Destiaan. Sinänsä tämä proseduuri voi kuulostaa viattomalta, jopa suotavaltakin, päästäänhän siinä siitä näennäisestä jääviysongelmasta, että yksi käsi valvoisi toista, mutta kun nyt ei valvo kukaan, kun Tiehallinnolla ja Destialla on pikemminkin tilaaja-tuottaja -suhde, ja pikku hiljaa enemmän osia Destiastakin on myyty yksityiselle sektorille, julkisen valvonnan ulottumattomiin.

Helsingissä reilut 2 vuotta sitten päätettiin yhtiöittää kaupungin palveluyritys Palmia - jos joku muistaa, niin tämän ei mitään tarkoittavan sanan taakse kätkeytyy Helsingin eri palvelusektoreiden keittiö- ja kiinteistöpalveluita. Tämän yhtiöittämisen yhteydessä toteutettiin työntekijöiden uusjako, jossa "vanhat" työntekijät saivat jäädä JHL:n työehtosopimuksen piiriin, kun taas uusiin sovelletaan PAM:in sopimusta, jossa on useita satoja JHL:n sopimusta heikompi palkkataso.

Samantyyppinen uusjako suoritettiin HUS-konsernissa syksyllä 2013, jolloin emokonsernista ulkoistettiin osastonsihteereitä HUS-Servis -nimiseen liikelaitokseen. Vaikka vanhojen työntekijöiden työehtosopimus pysyikin näennäisesti ennallaan, heihin tultiin pian soveltamaan "toimistotyöaikaa", josta sitten luottamusmiestason neuvotteluissa todettiin, että se voi tarkoittaa mitä hyvänsä, esimerkiksi kolmivuorotyötä. Se on vielä oma messunsa, miten johtamiselle, työhyvinvoinnille ja ilmapiirille kävi; käytännössä liikelaitokseen ulkoistetut työntekijät tiputettiin heikoille jäille, lähiesimiesten mielivallan armoille. Servisin konekirjoittajat, joiksi valikoitiin työntekijöiden oman käsityksen, entisten kollegojen käsityksen ja Servisin lähiesimiesten käsityksen mukaan heikoimmin tuottavia, hankalimpia ja/tai eläkeikää lähestyviä työntekijöitä, joiden työmarkkina-arvo oli olematon, kun kansakoulupohjalla olivat tehneet osastonsihteerin töitä vuosikymmenien ajan. Servisiin ulkoistamistapaus opettaa, mitä julkiselta sektorilta ulkoistetuille voi tapahtua, kun jo valmiiksi nöyrät työntekijät alistettiin jatkuvan kyttäilyn, uhkailun ja pelottelun voimalla.

Ulkoistamisia ja yhtiöittämisiä koetetaan piilotella retorisella sumutuksella. Tämän sumutuksen osoituksena uusista toimijoista ei pysty sanomaan, ovatko ne lintuja vai kaloja, yrityksiä, virastoja, (liike-)laitoksia vai jotain ihan muuta, kun se ei käy ilmi edes niiden nimestä. Helsingin kaupungin liikennelaitos sentään, se se oli jotakin, mutta mikä sitten on HSL? No Helsingin Seudun Liikenne? Mikä? Laitos? Virasto?

Samanaikaisesti ulkoistamis- ja /tai yhtiöittämisprojektin kanssa uusliberalismi on suorittanut kansalaisten "vapauttamisen" (jota he kutsuvat voimaannuttamiseksi) asiakkaiksi. Tämäkin on perusteltu kauniisti, esimerkiksi sairaanhoidossa potilaista on tullut prosessinomistajia, tasaveroisia osallisia asiantuntijoiden kanssa, kokemusasiantuntijoita. Silloin kuitenkin ajaudutaan ongelmiin, kun joku ei pystykään toimimaan oman elämänsä subjektina, valistuneena asiakkaana, kun eivät tiedot riitä tai kun asiakas ei vain jaksa siitä syystä että hän on - potilas. Silloin tapahtuu tipahduksia, kun kansalaisen jaksaminen tai tieto-taito ei riitä subjektiasiakkaana luovimiseen sen palvelun perässä, jota ei enää ole tai jota ei ainakaan löydä.

Kaikilta ei oman elämänsä sankaritarinan konstruoiminen onnistu, kun sen seeveen tekeminenkin takkuaa. Kun ei sinne edes voi laittaa mitään. Jos siellä jotain on, niin on myös aukkoja, jotka ovat kuin ruttotautisen polttomerkkejä, kyvyttömyyden osoituksia. Ei ole mikään ihme, että jotkut päätyvät ulkoistamaan oman pahoinvointinsa, työttömyytensä tai muuten vain enon veneestä tipahtamisen jollekin toiselle, kun se ulkoistaminen on isompi yhteiskunnallinen trendi. Rasistit ja muut repsukat ulkoistavat ja projisoivat omaa riittämättömyyttään toisiin. He eivät menettele yhtään sen kummemmin kuin julkisten organisaatioiden johdossakin tehdään: ylilääkärit ja osastonhoitajat kipuilevat ylemmän johdon tulostavoitteiden ja numeraalisesti laskettavien suoritteiden ristipaineessa, ja lähetti potkaisi kissaa. Jossakin kissan paikalla saattaa olla osastonsihteeri, toisaalla turvapaikanhakija.

Työ ja oppiminen

Työllä ja oppimisella on kokemukseni mukaan monitahoinen suhde. Ensinnäkin, monessa tehtävässä tarvitaan dokumentaatio yksilön oppimiskyvystä, minun tapauksessani valtiotieteiden maisterin tutkinto. Olen kokenut tutkinnostani olevan käyttöä työhistoriallani lähinnä minimiedellytysten verran: joissakin tehtävissäni - kuten virkamiestöissäni Opetusministeriössä ja korkeakoulujen opintosuunnittelijana - vaaditaan ylempää korkeakoulututkintoa, joihinkin tehtäviin se on suoranainen dismeriitti, ja "hyvä" koulutus olisi ainakin nykyiseen tehtävääni jotain aivan muuta. Toki tutkijan töihin pääsemiseen ylempi korkeakoulututkinto on ollut valttikortti. 

Tutkijan ja virkamiehen lisäksi olen työskennellyt siivoojana, lehdenjakajana, luennoitsijana, osaamisyrittäjänä, konsulttina, epäpätevänä luokanopettajana, RAY- ja ESR-projektien vetäjänä niin julkisessa hallinnossa kuin kansalaisjärjestöissäkin. 90-luvulta yleistynyt puhe kolmannesta sektorista on "voimaannuttanut" kansalaistoimintaa, jolle sitten onkin sälytetty tehtäviä, jotka ennen hoidettiin viranomaistyönä, ja monessa tapauksessa kunnat ovat ulkoistaneet niille toimintojaan. Tämä onkin venyttänyt työn käsitettä, sillä usein ainoa näissä järjestöissä, joka saa tekemisestään palkkaa, on toiminnanjohtaja (ja ehkä työllistetty toimistosihteeri): muu, usein perustoimintokin, hoidetaan projektiavustuksilla. Näissä tapauksissa useinkaan projektissa ei pääse syntymään edes hiljaista tietoa: loppuraportin lisäksi, kaikki projektissa syntynyt uusi tieto jää projektityöntekijälle, joka sitten muuntaa sen omaksi pääomakseen, jonka sitten tuotteistaa seuraavalle työnantajalleen.

Taustani on saanut minut miettimään työn käsitteen venyttämistä: suurin osa mielekkäästä tekemisestäni, jossa olen voinut kokea omalla panoksellani, osaamisellani, kokemuksellani ja palollani tuottavan lisä- tai ylipäätään arvoa, on sijoittunut palkkatyön ulkopuolelle, kansalaisjärjestöihin mutta myös vapaaseen kansalaistoimintaan. Olenkin vakuuttunut, että perustulo - joksi kansalaispalkkaa nykyään yleensä nimitetään - rohkaisisi nykyistä useampia jakamaan oman osaamisensa arkusta, jolloin työn käsitekin venyisi. 

Viimeiset melkein 5 vuotta olen työskennellyt HUS:in osastonsihteerinä, johon jo hakijana minun annettiin ymmärtää olevan ylikoulutettu ja tämän vuoksi epäluotettava työntekijä, minun kun oletetaan hakevan koulutustani vastaaviin tehtäviin. Erityisesti hyvin tayloriläisesti toimivassa talossa, vakiintuneiden, sanattomien käytäntöjen tunteminen ja sosiaalisten koodistojen ymmärtäminen on osoittautunut tärkeäksi, mutta myös jatkuvien turhautumisten lähteeksi. Sama pätee lukuisiin viranomaisäädöksiin, jotka puitteistavat terveydenhoitoa; erityisesti niiden kohdalla jatkuvaa oppimista ja poisoppimista ei voi liikaa korostaa, kun ne jatkuvasti muuttuvat. Käytännön haittaa koulutuksesta tässä tehtävässä on lähinnä siksi, että ylikoulutuksesta tulee itseään toteuttava ennuste; lisäksi korkeakoulutuksessa opitusta kyseenalaistamisesta on haittaa kaikissa tehtävissä, vaikka jo työhaastatteluissa kuuluu rutiininomaisesti toistaa mantrana, että työnantaja toivoo työntekijältä rakentavaa, kriittistä ja kehittävää otetta suhteessa työhön.

Oppiminen aiheuttaa turhautumista suhteessa työelämän todellisuuteen; opintojeni kautta ymmärrän kirkkaasti sen, että asemani ei vastaa koulutustani, mitä Johan Galtung ja Erik Allardt kutsuvat rankiepäjohdonmukaisuudeksi. 

Vaihdettaessa työtä, poisoppiminen on tärkeää; esimerkiksi OPS tarkoittaa koulutusorganisaatioissa opetussuunnitelmaa, mutta terveydenhuollossa jotakin aivan muuta.  Jossain vaiheessa tulee saturaatiopiste vastaan uusien käyttäjätunnuksien ja salasanojen oppimisessa. 

Puheet oppivista organisaatioista ovat pelkkää huhupuhetta, jos alakohtaiset stereotypiat koulutukseen liittyvine odotuksineen ja sukupuolirooliodotuksineen toistuvat samalla varmuudella kuin keväällä nousee hiirenkorvia puihin, jos ainoa asia, joka organisaatiossa opitaan, on se, että osastonsihteeriksi ei kannata palkata korkeakoulutettua miestä. 

Työn ja oppimisen suhde liittyy jatkuvan poisoppimisen tarpeen lisäksi lähinnä vaihteluntarpeeseen: kun aikansa on koettanut keksiä työelämässä jotain järjellistä käyttöä oppimalleen, niin lopulta oppimisen halu voittaa, ja työntekijänä kaipaan käyttöä töissä surkastuneille ajatteluelimilleni. Tämä kokemus ajoi minut nyt kasvatustieteen opintoihin.

Tämä kirjoitus toimi avauspuheenvuorona kurssin Oppiminen työssä, organisaatioissa ja verkostoissa keskustelualueella. 

Je suis Lassi Nummi

Kokeilin kerran vähän nuorempana Hesarin jakoa, että josko siitä olisi työkseni. No, ei ollut, vaikka olin suhteellisen vetreä ja poikamies, kun en osannut nukkua päiväsaikaan. Kokeiluksi jäi.

Munkkivuoressa jakopiiriä varoitettiin erikseen jo nyttemmin edesmenneestä runoilija Lassi Nummesta, tai oikeamminkin hänen asiakaspalautteistaan. Hän halusi lehtensä sileänä, siistinä, tahrattomana ja rypyttömänä. Silloin mietin, että moinen pitäisi palkita oikein erikseen henkilökohtaisella huomionosoituksella, mutta jätin sikseen. Nyt olen minä Lassi Nummi, vihainen vanha mies, joka on hyvin tyytymätön postipalveluun.

Nyt kun kuukauden aikana taas on jäänyt tilaamani (Urheilusanomat) -lehti tulematta kahdesti, ensin ajallaan - lehti sisältää päiväkohtaisia veikkausvihjeitä ja ennakkopuffeja, joten lehden puoleentumisaika on yksi päivä - ja sitten ollenkaan, jouduin toteamaan, että ei ole lehti enää entisensä. Lehdellä ei ole asiakaspalvelunumeroa, eikä sähköisessä palautelomakkeesta löydy kohtaa toimitusvaikeuksille. Piti soittaa postin jakeluun.

Olen ennenkin tilittänyt ryppyistä suhdettani Postiin vanhassa blogissani. Tallensin muutamia vuosia sitten Porvoon postin jakelupuhelinnumeron, koska jakelupalautteeseen on vuosien aikana ollut syytä, liikaakin. Ei ollut se numero enää käytössä, kun ei kohta enää Porvoon postikaan ole käytössä. Lupasivat sitten asiakaspalvelukeskuksesta kyllä pahoittelujen kera toimittaa palautteen sille, minne se kuuluu. Herra tietää, minne, jos ei kohta enää sitä tahoa, jonne palaute kuuluisi, ole olemassa.

Sitten vielä kehottivat antamaan palautteen sille, kelle se kuuluu, eli Urheilusanomille, vaikka ei se sinne kuulu, jos Posti on mokannut, ei Urheilusanomat. Ovat ulkoistaneet likapyykkinsä pesun lehden tilaaja-asiakkaalle itselleen, ja virheensä postipalvelun tilaaja-asiakkaalle.

Ei ole Posti enää entisensä. Vennamon Pekkakin sen jo tiesi, mainostaessaan tällä sloganilla johtamaansa Postia neljännesvuosisata sitten. Pekka oli visionäärinen ja viisas mies.

Mitä jos sittenkin ulkoistettaisiin terveydenhuolto?

Jokainen minut tunteva tietää, että en ole ensimmäisten ulkoistajien joukossa, etenkään peruspalveluiden. Järjestämisvastuun ainakin tilaajana täytyy pysyä julkisen valvonnan alaisuudessa, tämä on demokraattinenkin kysymys,

Kuitenkin suhteellisen vähäinen kokemukseni julkisen terveydenhoidon asiakkaana (yksityisestä kokemusta on sitäkin vähemmän, ainakin toistaiseksi) ja sitä runsaampi kokemukseni julkisen terveydenhoidon työntekijänä saa miettimään, että voisiko palvelun laadulle tehdä jotakin.

Julkisen terveydenhoidon työnantajakuva ei ole kaksinen, ja siksi ainakin perusterveydenhoidossa on pulaa etenkin lääkäreistä. Toki työnantajakuvaa voi parantaa, ja pitääkin, eikä vain kuvaa, vaan työnantajaa. Voidaan aloittaa moninkertaisesta raportoinnista ja mustasukkaisen tiukkojen ammattirajojen madaltamisesta (mikä ei käy pelkällä THL:n mahtikäskyllä, sillä ei alan työkulttuuria muuteta).

Niin, siitä työkulttuurista. Sen kanssa tiiviisti yhteydessä on johtaminen. Jos esimerkiksi HUS yksityistettäisiin, sen olisi pakko pyrkiä toiminnassaan tehokkuuteen. Tehokkuuden edellytys on järkiperäisyys, ja siihen kuuluu työntekijöitä kunnioittava henkilöstöjohtaminen ja aito työpaikkademokratia. Yksityisellä, voittoon pyrkivällä yrityksellä ei ole varaa ajaa henkilöstöään sairauslomien kautta irtisanoutumaan.

Vihervasemmistolaisena pahaa pelkään, että terveydenhoidon yksityistäminen voisi olla kokeilemisen arvoinen ratkaisu. Tätähän on jo itse asiassa aloitettukin, tai siis tarkkaan ottaen ulkoistamista, ulkoistamalla ainakin HUS:issa joitakin tukitoimia liikelaitoksille (mitkä kyllä käytännössä saavat paitsi pestä emo-organisaation likapyykit, myös kuvaannollisesti pestä sen likapyykit siivoamalla hankalimmat, huonoimmin tuottavat tai eläkeikää lähestyvät, vaikeimmin työllistyvät pois emo-organisaation kontolta).

Ammattialoista on helpointa ulkoistaa ns. tukitoimet, mitkä tarkoittavat niitä aloja, jotka joka tapauksessa tulevat katoamaan kartalta. Seuraavaksi veikkaan ulkoistettavaksi sihteereitä, jollaisia saa ostaa erisorttisista toimialapalveluista. Niin että jos kerran kuitenkin ulkoistetaan ammattikunta kerrallaan, miksei sitten tehtäisi tätä kertarysäyksellä?

Ratkaistavaksi vain jäisi se, miten verorahat saataisiin pysymään kotimaassa. Väestövastuu kyllä hoituisi tilaaja-tuottaja -mallilla, jossa tilaajan intressejä edustaisi demokraattisesti valittu elin aivan nykyisen kaltaisesti.

Eivät työttömät loisia ole, vaan porvarit

Työttömyyttä pidetään kansantalouden kestokyvyn kannalta pahana juttuna: työtön ei oikein ole kuluttaja, sillä hänellä on yleensä rahaa vain välttämättömään. Hänen ei myöskään mielletä ansainneensa rahojaan itse (eli omalla työllään); tästä syystä työttömyyden mielletään rapauttavan moraalin. Työttömyys rapauttaa myös monien töissäkäyvien veronmaksumoraalin, sillä he kuitenkin maksavat suuren osan ansiosidonnaisesta, plus rahoittavat täydentävän toimeentulotuen.

Ei se kuitenkaan ihan noin yksioikoista ole. Ansiosidonnaista verotetaan 20%, kun taas pienimpiä ansiotuloja vähemmän tai ei lainkaan. Itse asiassa moni keskituloinenkin selviytyy työtöntä pienemmällä veroprosentilla vähennyksien jälkeen.

Työttömyysetuuden verotus perustellaan varmaankin virallisesti kahdella seikalla: ensiksikin siksi, että hyvinvointivaltion rahoituspohjaa pitää jotenkin laajentaa. Mikäs sen kätevämpää kuin ottaa niiltä, joilla on jo valmiiksi vähän, heillä kun ei ole poliittista ja elinkeinoelämällistä merkitystä. Toiseksikin voi näyttää siltä, että verotus nostaa työttömien kansalaisstatusta jos ei nyt sentään hyviksi niin ainakin veronmaksajiksi. Kolmas, piilolukujärjestykseen kuuluva peruste lienee moralistinen: jos ei työssäkäyntiä pystytäkään tekemään kannattavaksi, niin tehdään sitten ainakin työttömyys kannattamattomaksi siten, että heikkopäisinkin osaa laskea, että se on kannattamatonta.

Eivät työttömät ole loisia, koska he osallistuvat enemmänkin kuin kykyjensä mukaan palvelujen rahoittamiseen, ja harva tästä edes näkee tarpeelliseksi valittaa tai jaksaa valittaa. Työttömät ovat päinvastoin hyödyllisiä, eivätkä vain sitä, vaan välttämättömiä. Työttömät ovat muistutus kilvoittelun välttämättömyydestä; sitäpaitsi työmarkkinat tarvitsevat joustavaa, tarvittaessa kutsuttavaa työvoimaa, joita kapitalistit voivat sitten tarpeen mukaan palkata ja irtisanoa.

Todellisia parasiitteja ovat porvarit, joille kyllä kelpaa julkisin varoin rakennettu infrastruktuuri ja julkisin varoin rahoitettu koulutus, mutta siltikin he haluaisivat rapauttaa palvelujen rahoituspohjaa, ja vielä ovat usein keksineet naamioida ansiotulonsa kevyemmin verotettaviksi pääomatuloiksi, ja osa heistä vielä ulkoistamalla palveluita ja laivaamalla verovarat paratiisisaarille täydentävät tämän tihutyön.

Peruspalvelut eivät ole rosvosektori

Peruspalvelut - päivähoito, kirjasto, peruskoulu, julkinen terveydenhoito, joukkoliikenne - eivät ole rosvosektori, vaan mahdollistajasektori. Ilman niitä koko yhteiskunta, myös se osa, joka tekee tilinpidossa näkyvää tulosta, pysähtyisi. Unohdin vielä siivoojat listasta, mutta ne eivät ole julkinen palvelu, ainakaan enää, Senaatti-kiinteistöjen perustamisen jälkeen.

Mahdollistajasektorille kokonaisuudessaan on yhteistä se, että se on mahdollisimman epäseksikäs. Tämä seksittömyys näkyy myös mahdollistajien tilinauhoissa.

Mahdollistajasektori on syyllistetty yhteiskuntamme kehnoksi sanotusta taseesta. Siitä on tehty vikapää paitsi huonoksi väitettyyn kilpailukykyymme, myös heikkoon tuottavuuteemme. Peruspalveluista on rakennettu julkisessa EK-vetoisessa diskurssissa rosvosektori.

Mahdollistajasektoria ei kannata ulkoistaa, sillä ei sitä kukaan näennäiskannattamattomana järjestäisi. Paitsi siivouksen, jossa välistä vetäjiä, velvoitetyöllistettäviä ja maahanmuuttajia on sen verran, että riisto tulee kannattavaksi. Ai niin, ei julkinen terveydenhoito voikaan olla yksityinen!

Jos kaikki edellämainitut päättäisivät mennä yhdessä lakkoon, tukisin heidän pyrkimyksiään aivan kympillä.

Kansalaistoiminta maistuu kaikille

Kansalaistoiminta on kokoomuslaisista kätevää, sille voi ulkoistaa kunnallisia toimintoja ilman että sille tarvitsisi maksaa mitään. Vasemmistolaisista se taas on kivaa siksi, että se voimaannuttaa kohteensa subjekteiksi. Vihreille taas kansalaistoiminta on yhteisöllisyyttä, ja siksi kivaa an sich.

Kansalaistoimintaa - oli sitten kansalaisjärjestöjen tai omaehtoista talkootoimintaa - tavataan sanoa kolmanneksi sektoriksi, erotukseksi ensimmäisestä ja toisesta, eli yksityisestä ja julkisesta. Tai julkisesta ja yksityisestä, riippuen näkökulmasta. Kokoomuslaiselle yksityinen on ensimmäinen, vasemmistolaisesti ajattelevalle julkinen tulee ensin.

Kansalaistoiminta ei ole mikään uusi keksintö, uusi keksintö on sen sijaan sen nimittäminen kolmanneksi. Tai onko se niin uusi, kun itse pystyn jäljittämään tämän keksinnön 90-luvun alun laman aikoihin. Sosiologisessa mielessä "kolmas" (c/o Arto Noro) viittaa välittävään tekijään, eräänlaiseen välittäjäaineeseen, kittiin, joka yhdistää ensimmäistä ja toista.

Joskus kolmas vie ajatukset kolmanteen pyörään, ylimääräiseen, unohdettuun, hyljeksittyyn tai tarpeettomaan. Tarpeetonta kansalaisista lähtevä aktiivisuus tai aktivismi harvemmin on, hyljeksittyä sitäkin enemmän. Sen tietää jokainen, joka on joskus työskennellyt kansalaisjärjestöissä, joiden perustoimintakin on usein riippuvaista projektirahoituksesta ja joille kunnat siltikin ulkoistavat ennaltaehkäisyä ja avopalveluita, kuten esimerkiksi erilaisia vertaistukiryhmiä.

Kuten alussa sanoin, kansalaisjärjestöt ovat käteviä. Ne - kuten porvarit sanovat - täydentävät hienosti julkista palvelupakettia. Siltikään niille ei tarvitse maksaa niiden antamista palveluista mitään, vaan tämän maksamisen voi kätevästi ulkoistaa rahapeliaddikteille tai EU:n rakennerahastoille.

Hallinnollinen oheispuuhastelu on hallinnan väline

Kaikissa tuntemissani julkishallinnollisissa töissä, kaikilla aloilla ja kaikissa ammattiluokissa on yhä enemmän sellaista oheissälää, joka ei kuulu itse työhön. Raportointia, laatutyötä, tilastointia ja raportoinnin tilastointia; tähän kuuluvat myös kehityskeskustelut ja työhyvinvointi- ja työolobarometrit.

Niitä työhyvinvointi- ja työolobarometreja ja kehityskeskusteluja työpaikoilla täytyy järjestää, jotta näyttäisi siltä, että työnantaja välittäisi työntekijöidensä työoloista ja hyvinvoinnista. Sitten niitä tuloksia esitellään ehkä kerran pikkupomon tekemiltä powerpointeilta, ja asia voidaan taas unohtaa seuraavaan työolobarometriin asti.

Entä sitten kaikki raportointi, jota esimerkiksi julkisessa terveydenhuollossa tehdään tunnetusti siinä määrin, että se on pois perustyöltä? Raportointi muodostaa ristiriidan esimerkiksi HUS:issa, jonka missio on olla potilaslähtöinen. Potilaslähtöisyyttä ei kuitenkaan ole se, jos sairaanhoitajien ja lääkärien aika menee hoitokertomukseen, hoidonseurantarekistereihin ja muuhun kirjaamiseen, joka on usein sitäpaitsi moninkertaista, tyyppiä: "sano sihteerille, mitä hänen pitää lähettää, ja kirjaa ylös, mitä sanoit ja mitä hän lähetti, ja sano vielä sihteerille, että hän kirjaa ylös sen, mitä hänelle sanoit ja mitä hän lähetti".

No, potilaan oikeusturva toteutuu, kun kaikki on näin läpinäkyvästi kirjattu. Vielä kun toteutuisi potilaan oikeusturva saada hoitoakin. Jos joskus olisi kalenterissa vapaata aikaa kaikelta rekisterienhoitamiselta.

Olen oivaltanut, että nämä oheispuuhastelut on keksitty siksi, että ne ovat hallinnan väline: koska jokainen ymmärtää, että ne ovat asiallisesti ottaen sivuseikka sen varsinaisen mission toteuttamisen rinnalla, niillä voidaan osoittaa sitoutumisaste työhön. Mitä paremmin on kirjattu ja mitä vähemmän on valkoisia läikkiä rekistereissä, sitä vähemmän työntekijä kyseenalaistaa ja sitä enemmän hän on valmis istumaan pitkiä iltoja leikkimässä ja liimailemassa saamatta siitä ylityökorvausta tai edes kiitosta.

Tällä hallinnoinnilla vaan pikku hiljaa ulkoistetaan asiakkaat yksityiselle sektorille, jos aikoja ei löydy. Ja lopulta julkinen sektori ulkoistaa itsensä, perustehtävänsä hukanneena.

Työurien pidentämisestä

Isäni totesi minulle joskus noin 59-vuotiaana rakennustyöläisenä, että vaikka hän kyllä vielä suoriutui sementtisäkkien kanniskelusta, hän koska tahansa olisi valmis luovuttamaan paikkansa jollekin nuoremmalle, häntä enemmän työpaikan tarpeessa olevalle, jolta sitäpaitsi kävisi se säkki selässä kipuaminen ehkä vähän ripeämmin. Isäni vielä jatkoi ihmettelyään siitä, että ei kai eläkeiän nostaminen lisää työpaikkoja millään taikatempulla. Jos hän olisi jatkanut myöhempään töissä - hän sai eläkepäätöksen 61-vuotiaana - hän olisi ollut jonkun nuoremman tulppana.

Niitä työpaikkoja tarvitaan tosiaan lisää, jos eläkeikä nousee. Työpaikkojen määrän pysyessä entisellään, työttömyys väistämättä nousee eläkeiän noustessa. Tämä on puhdasta matematiikkaa. Työurien matemaattinen pidentäminen yhteiskunnan toimesta johtaa siihen, että ennen eläkeläisiksi kutsuttuja tullaan vast'edes sanomaan työttömiksi, joten yhteiskunnan kokonaistyöttömyyden aste tulee nousemaan.

On tietty ristiriita, että vaaditaan jatkamista ja jaksamista 66-vuotiaaksi, ainakin, jos työpaikkoja ei ole, jos jo nelikymppisten työllistyminen heikkenee ja jos työssäjaksaminen on mitä on. On pään seinään hakkaamista, jos nelikymppisenä sattuisi jäämään työttömäksi, ja joutuisi siis työttömänä työnhakijana kipuamaan aina vain jyrkkenevään vastamäkeen 26 vuotta.

Vanhempia työntekijöitä kohdellaan usein paitsi tulppina, myös odotellaan heidän väsymistään. Tiedän, että julkisellakin sektorilla ulkoistetaan eläkeikää lähestyviä, usein varsin vähän koulutettuja työntekijöitä esimerkiksi liikelaitoksiin. Kun he ovat selvinneet vanhassa toimenkuvassaan erinomaisesti, liikelaitoksessa he ovat viidakon lakien armoilla.

En missään nimessä halua, että kokenut ihminen kokee itsensä kenenkään tulpaksi. Eikä tarvitsekaan, jos hänelle olisi mahdollista jatkaa esimerkiksi osa-aikaisena, jaksamisensa mukaan.

Se työurien pidentämisestä loppupäästä. Työuria pidennetään alkupäästä lisäämällä tukitoimia, jotka mahdollistavat nopeamman valmistumisen. Näistä tärkeimmät ovat opintotuen riittävän korkea taso, opinnonohjaus ja mahdollisuus työskennellä kesäisin. Kyllä opiskelijan nimittäin on saatava halutessaan ja voidessaan työskennellä, sillä työkokemusta se McDonaldsikin vaatii.

Viime aikoina on alettu puhua myös työurien pidentämisestä keskeltä. Tämän toteutumiseksi pitäisi mahdollistaa nykyistä paremmin osatyökykyisten työllistyminen. Työssä jaksaminen on kaikkein tärkein yksittäinen keskikohdan tekijä. Ei riitä, että työssäjaksamisesta vain puhutaan. Siihen tarvitaan kansallinen politiikkaohjelma, ja koko työelämä pitää ajatella uudestaan, kaikilla sektoreilla: enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa työnkuvaansa, lisää työaikajoustoja, lisää etätyötä, lisää mahdollisuuksia päivittää omaa osaamistaan, pois hierarkkinen johtamiskulttuuri, pois sektorivirastojen - kuten THL:n - turhat määräykset. Huono johtaminen nimittäin näkyy heikentyvänä työmotivaationa, suoranaisena kapinamielenä ja voimien loppumisena, ja kaikki nämä aiheuttavat poissaoloja, mikä kuormittaa jo muutenkin tukkiutunutta perusterveydenhuoltoa.

Työssäjaksamisessa on kyse vähenevistä sairauspoissaoloista, mutta paremmin jaksava jaksaa myös kauemmin. Kun työuria pidennetään keskeltä, pitenevät ne myös lopusta.

Nokittelua Palmialla

Vasemmistoliitto ja Vihreät nokittelevat toisiaan Helsingissä liikelaitos Palmian yhtiöittämisellä. Kun Vasemmisto katsoo, että Vihreät omalla vaa'ankieliasemallaan olisivat siunaamassa sen, että kaupungin palveluntuotantofirma Palmiasta oltaisiin yhtiöittämässä esimerkiksi siivoojia ja vartijoita, Vihreät taas näkee Vasemmiston vastustavan ideologisesti sellaista, jota nyt vaan ei voi EU-kilpailulainsäädännön nojalla vastustaa. Lisäksi Vihreät ovat pitäneet Vasemmiston levittämiä huhuja näiden yhtiöitettävien ammattiryhmien polkumyynnistä vähintäänkin epätarkkoina, ellei jopa virheellisinä: kun vanhoja palmialaisia koskee JHL:n työsopimus, uudet työntekijät tulevat ammattiliitto PAM:in piiriin. Eivät he siis jää heitteille. Toinen juttu sitten on, millainen on PAM:in työehtosopimus verrattuna JHL:ään.

Vasemmiston mukaan uusien työntekijöiden palkat tulevat tippumaan, esimerkiksi siivoojilla jopa 300 eurolla, mikä voi näyttää kaupungin suorittamalta heitteillejätöltä. Vihreät taas tähdentävät, että he ovat olleet vaa'ankieliasemassa varmistamassa sen, että palmialaisten työehdot eivät heikkene vaan heidän työehtosopimuksensa pysyy samana.

No, valitettavasti kyllä tätä ei voida taata. Otan esimerkin läheisesti tuntemastani kuntayhtymästä, jossa työntekijöitä ulkoistettiin pari vuotta sitten liikelaitokseen, kun kuntayhtymän piti säästää henkilöstökuluissaan.

Tämän ulkoistuksen yhteydessä työntekijöille luvattiin, että työehdot - lomat, palkkaus ja työaika - säilyvät ennallaan. Muut kyllä säilyivät, mutta työaikaa yksipuoleisesti huononnettiin, kun kaikille - myös vanhoille - työntekijöille annettiin ota tai jätä -tyyppinen valinta. Suomeksi tämä tarkoitti sitä, että kun liikelaitoksella vanhastaan työskenneillä työsopimukseen kuului myös iltatyötä, tämä saatettiin voimaan myös liikelaitokseen siirtyneille kuntayhtymän työntekijöille. Luottamustason neuvotteluissa sitten katsottiin, että toimistotyöaika voi tarkoittaa myös vuorotyötä.

Tässä tapauksessa liikelaitostuminen ei merkinnyt vanhojen työntekijöiden palkka-alea, mutta uusissa työsuhteissa sovellettiin alempaa palkkaluokkaa. Tämä käytännössä tarkoitti sitä, että liikelaitokseen palkatun uuden työvoiman kuukausipalkka oli noin 150 euroa alempi kuin sinne vanhoina työntekijöinä siirrettyjen jo lähtökohtaisestikin kehnonlainen palkka. Tilanne, jossa samalla työpaikalla on kahden kerroksen väkeä eli samasta työstä saa eri palkkaa sen mukaan, mihin tessiin kuuluu, ei sekään ole oikeudenmukainen.

Lisäksi johtamiseen ja ylipäätään ihmiskäsitykseen liikelaitoksessa liittyi paljon ongelmia, vaikka ne eivät välttämättä olisikaan työehtosopimuksien rikkomuksiksi osoitettavissakaan. Esimerkiksi siellä esiintyi lomien lyhyellä varoitusajalla perumisella uhkailua, ja työaikoihin suhtauduttiin paljon emofirmaa tiukemmin. Vartinkin myöhästyminen saattoi johtaa puhutteluun; lisäksi liikelaitoksessa jokaiselle henkilölle asetettiin henkilökohtaiset tulostavoitteet, joiden saavuttamista seurattiin ja avoimesti uhkailtiin erottamisilla, jos tavoitteisiin ei päästy. Käytännössä jokainen kollega oli häiriö ja esti omiin tulostavoitteisiin yltämisen.

Tällaisesta eivät työehtosopimukset sano mitään, eivätkä välttämättä luottamusmiehetkään, varsinkaan, jos niitä ei ole. Emofirmassa oli, mutta liikelaitoksessa ei. Onneksi sentään tässä tapauksessa kuntayhtymästä oli mahdollista hankkia itselleen luottamusmies, mutta ei vähän koulutetuilta, yli viisikymppisiltä matalapalkkaisilta naisilta tällaista oma-aloitteisuutta voi olettaa, heikossa työmarkkina-asemassa olevilta, koko ikänsä avustavissa tehtävissä toimineilta ihmispoloilta, jotka ovat tottuneet olemaan kyseenalaistamatta.

Edellämainittu esimerkki siis osoittaa, että mitä kauemmas työnantaja siirtyy pois kunnallisten luottamushenkilöiden valvonnasta, sitä suojattomampia ovat työntekijät. Siellä vallitsevat viidakon lait eli liike-elämän logiikka, mutta ei olla ymmärretty sitä, että jos henkilöstö on resurssi, tämän resurssin jaksamisesta täytyy pitää huolta muullakin kuin jumppakuminauhoilla, puffetiksi naamioiduilla sämpylöillä ja lahjussaippuoilla. Eivät siinä edes ammattiliittojen neuvottelemat työehtosopimukset auta, jos luottamusmiehetkin tulkitsevat kiistatilanteet työnantajan voitoksi. Eivät tässä ideologiat tai niillä tai niiden puutteella syyttelyt auta työntekijöitä, ovat sitten uusia tai vanhoja palmialaisia.

Jos siis lähdetään yhtiöittämään, työoloja on oikeasti valvottava, takaaminen ei riitä.

Kuinka moni suomalainen tienaa yli 2100 euroa?

Verkkouutisten mukaan "Sosiaali- ja terveysministeri Räty hyödynsi vuosina 2006–2009 monimutkaista yhtiöjärjestelyä, jolla hän sai lääkärintyöstä saamiaan tuloja muutettua verottomiksi osingoiksi."

"– On aivan normaalia suomalaisen lainsäädännön mukaisesti harjoittaa yksityislääkäritoimintaa tällä tavalla, kommentoi ministeri Räty järjestelyä... Räty ei myöskään halua ottaa kantaa siihen, onko lääkärin sopivaa keinotekoisesti pienentää maksamiaan veroja etenkin saadessaan päätoimestaan verovaroin maksettua palkkaa. Hän ei kommentoi myöskään sitä, millainen haaste suomalaiselle julkiselle terveydenhoitojärjestelmälle ovat lääkärit ja terveysalan konsernit, jotka pyrkivät menestyksekkäästi minimoimaan Suomeen maksamansa verot."

Aika kaksinaismoralistista päättää verorahojen käytöstä mm. julkiseen terveydenhuoltoon, ja näitä verorahoja omalla toiminnallaan ollut vähentämässä. Ai niin. Nythän se paljastui: Sote-uudistuksessa ilmeisesti edelleen aiotaan kiihdyttää julkisen terveydenhuollon ulkoistamista.

Kohuhan johtuu siitä, että ministeri on niin tietämätön siitä, mitä joukkoa nämä vähennykset koskevat. Rädyn mainitsema joukko, jota hän ei tunne, on paljon hänen ounastelemaansa suurempi. Ja tämä on paljon vakavampi vieraantumisen laji kuin tietämättömyys maitotölkin hinnasta: täydellinen kosketuspinnan puute siihen maailmaan, jossa itää Rädyn ministeriyden substanssi: sosiaaliset ja terveydelliset ongelmat, jotka ovat mitä yhteenkietoutuneimpia, eikä tämän tietämiseen tarvita sosiologia. Toinen syy älähtää tulee siitä, että nyt on pukki kaalimaan vartijana: ministeri Räty on päättämässä Sote-uudistuksesta, ja itse on ollut myötävaikuttamassa - niin kokoomuslaisena kuin yksityislääkärinäkin - siihen kehitykseen, jossa monissa kunnissa perusterveydenhuolto ostetaan yksityisiltä, usein veroparasiittifirmoilta. Se, että Räty on ehtinyt jääväämään itsensä uudistuksen edunsaajien joukosta, ei poista sitä, että hän on asianosainen.

Kyse on lähihoitajista, kouluavustajista, siivoojista, tekstinkäsittelijöistä, monista toimistotyöntekijöistä, jakajista ja elämäni 43 vuoden aikana minusta, lukuunottamatta 2 vuotta, siis jos puhutaan Rädyn mainitsemista alemman keskitulon ajarajan eli 2100 euron ylittämisestä. Sen alemman keskitulon ylärajan eli 2600 euroa  - Räty ei ollut varmoja, minkä luokan ja mitä rajoja nämä olivat - ylärajan taas minä olen ylittänyt 11 kuukauden ajan elämässäni. Tämä kaikki on mahdollista, ylemmälläkin korkeakoulututkinnolla. Sosiologin tutkinnolla.

 

Matalapalkkaiset akateemiset ovat kauneusvirhe

Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder viimeviikonloppuisessa Hesarin haastattelussaan piti palkkaerojen kasvua asiantilana, johon on vain sopeuduttava, ja yhtenä näistä sopeutumistoimista hän esitti verotuksen keventämisen. Kun Fjäder sitten yritti lieventää kantaansa torstaina 30.1. Hesarin mielipidepalstalla, edelleenkin jäi toteennäyttämättä, miten tämä edesauttaisi koulutustaan vastaamattomissa työskentelevien akateemisten tai muuten vaan matalapalkkaisten akateemisten - kuten apurahansaajien tai mikroyrittäjien - asiaa.
 

Fjäder olettaa, että veronalennukset hyödyttäisivät yhteiskuntaamme työllistämällä yrittäjiä. Tämä oletus perustuu siihen, että kun palkasta jää käteen hieman enemmän, ainakin osa tästä ylijäämästä käytettäisiin palveluiden kuluttamiseen, mikä taas työllistäisi pienyrittäjiä. Tämä oletus ei ole ainoastaan vailla totuuspohjaa matalapalkkaisen akateemisen elämässä, vaan se on heille vahingollinen.
 

Minulla valtiotieteen maisterina on ollut elämässäni 11 kuukauden ajan sellainen kuukausipalkka, että nipin napin yllän Fjäderin tarkoittamien keskituloisten alarajalle. Muulloin säännöllisen kuukausipalkkaisen työni bruttokuukausitulot ovat vaihdelleet 1800 ja 2200 euron välissä. Kun siitä vähennetään asumiskulut, matkalippu Porvoosta Helsinkiin ja muut pakolliset menot, olen tullut laskelmissani sellaiseen johtopäätökseen, että sallin itselleni yhden palvelun eli kuntosalikortin. Työpaikkalounaan korvaan kaupan halvimmalla eineksellä, ja kodin hankintoihin tarvitaan jo Visaa. Puhumattakaan pääkaupunkiseudulla asumisesta, josta on tullut niin kallista, että siitä ei ole varaa edes puhua tässä.

 

Koska en mainittavammin työllistä pienyrittäjiä, kaltaisilleni pienituloisille julkisten palveluiden pitäminen kilpailukykyisenä vaihtoehtona on elintärkeää. Ja ainoa tapa rahoittaa nämä palvelut - joita muuten myös Fjäderin mainitsemat keskituloiset käyttävät - on verot, joita minäkin kernaasti maksan. Toisena vaihtoehtona on rajoittaa palvelut maksukykyisille, jotka yhdysvaltalaisittain maksavat nämä yksityisillä vakuutuksilla. Tähänkö Fjäder aateveljineen haluaa maamme ajaa, hyvinvointivaltion saattohoitoon?

Matalapalkkaiset akateemiset ovat siis kauneusvirhe, jonka pärjäämättömyysriskit olisi varmaankin kätevintä ulkoistaa yrittäjiksi tai siivota työttömiksi, ja sepä vasta kannattavaa onkin. Tiedän omasta kokemuksestani sen, että yrittämisestä ei ole työllistymisen saati yhteisen kakkumme kasvattamisen patenttiratkaisuksi, usein ainoastaan työttömyystilastojen siivousratkaisuksi. En voi tulla mihinkään muuhun johtopäätökseen kuin että pienituloiset akateemiset ovat Akavalle riesa, josta olisi parempi päästä eroon, tai sitten lienee syytä lakkauttaa yhteiskuntatieteellinen ja humanistinen koulutus ensi alkuun ja jättää liitto arkielämästä vieraantuneiden niinsanottujen huippuosaajien keskinäiseksi leikkikehäksi.

Tarjosin tämän kirjoitukseni Hesarin mielipidepalstalle, jossa ilmeisestikin Fjäder on loppuunkaluttu, eikä tätä olla vielä julkaistu.

Julkisten palveluiden työntekijöillä ei ole kenkiä

McDonaldsissa työntekijät eivät saa syödä omasta kuormasta. No, on niitä McDuuneja muuallakin.
Minulla on työkokemusta kolmesta HUS:iin kuuluvasta paikasta, joten uskallan väittää, että näitä on muunmuassa julkisessa terveydenhuollossa.

Vaikka voittopuolisesti HUS:illa on töissä hienoja ihmisiä, jotain vikaa on Englanninmaassa, alassa, johtamisessa tai työkulttuurissa kun siellä pilataan työntekijöiden työkyky ja lopulta terveys savustamalla, suosikkijärjestelmillä, kyttäämällä ja keräämällä syntilistoja, pahimpien foucaultlaisten perinteiden mukaisesti. Ja sitten kun pitäisi päästä työterveyslääkärille tutkituttamaan oma työkyky, seuraavia aikoja on tarjolla vasta kahden kuukauden päästä. Aikaisintaan.

Mitä sitten asiasta sanoo työterveyslaki?

4 §

Työterveyshuollon järjestäminen

Työnantajan on kustannuksellaan järjestettävä työterveyshuolto työstä ja työolosuhteista johtuvien terveysvaarojen ja -haittojen ehkäisemiseksi ja torjumiseksi sekä työntekijöiden turvallisuuden, työkyvyn ja terveyden suojelemiseksi ja edistämiseksi.

Työterveyshuolto tulee järjestää ja toteuttaa siinä laajuudessa kuin työstä, työjärjestelyistä, henkilöstöstä, työpaikan olosuhteista ja niiden muutoksista johtuva tarve edellyttää, siten kuin tässä laissa säädetään.

No, miten tämä palvelu tulee järjestää?

  

7 § (22.12.2009/1271)

Palvelujen tuottaminen

Työnantaja voi järjestää tässä laissa tarkoitetut työterveyshuollon palvelut:

1) hankkimalla tarvitsemansa palvelut kansanterveyslaissa (66/1972) tarkoitetulta terveyskeskukselta;

2) järjestämällä tarvitsemansa työterveyshuoltopalvelut itse tai yhdessä toisten työnantajien kanssa; tai

3) hankkimalla tarvitsemansa palvelut muulta työterveyshuoltopalvelujen tuottamiseen oikeutetulta toimintayksiköltä tai henkilöltä.

Edellä 1 momentin 1–3 kohdassa tarkoitettu työterveyshuollon palvelujen tuottaja voi hankkia työterveyshuoltoon kuuluvat laboratorio- ja kuvantamispalvelut, kliinisfysiologiset tutkimukset sekä kliiniset neurofysiologiset tutkimukset myös sairaanhoitopiirin toimintayksiköltä tai yksityisestä terveydenhuollosta annetussa laissa (152/1990) tarkoitetulta terveydenhuollon toimintayksiköltä

Selväksi on käynyt, että työnantaja hankkii palvelut kansanterveyslaissa tarkoiteltulta terveyskeskukselta, mutta työntekijä maksaa laskun. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä: töistä aiheutuneiden sairauksien hoidon työntekijä joutuu maksamaan siis itse. Sama palvelujen ulkoistaminen koskee myös lääkäreitä itseään, mukaanlukien terveyskeskuslääkärit, joiden työterveyshuolto on ulkoistettu asiakkaan oman valinnan (eli maksukyvyn) mukaan julkiselle avoterveydenhuollolle tai yksityisille palveluntuottajille.

Tosin, ollakseni HUS:ia kohtaan reilu, tämä tapa on yleistymässä myös kunnissa, joissa työterveyshuolto ulkoistetaan myös asiakkaan oman valinnan (eli maksukyvyn) mukaan julkiselle avoterveydenhuollolle tai yksityisille palveluntuottajille. Erityisen kätevää tämä on niissä (kehys)kunnissa, joissa henkilöstö käy vain töissä, jolloin palvelun tuottaa henkilöstön asuinkunta, jolloin palvelu ulkoistetaan toisen kunnan maksettavaksi.

Työterveyshuolto kannattaisi laittaa Kelan maksettavaksi, niin päästäisiin kuntien vapaamatkustamisesta, ja saataisiin kaikki työntekijät lakisääteisessä työterveyshuollossa samalle viivalle. HUS:in tapauksessa ulkoistaminen on erityisen absurdia, jos kuntayhtymä ulkoistaa palvelunsa peruskunnille, jolloin maksajana on joka tapauksessa ja viime kädessä - kunta.

Rekrytointipalvelut - tukipalveluita vai loisia?

Juttu on julkaistu ulkosuomalaisten Expatrium-lehden numerossa 65 (talvi 2009). Sen voi lukea Expatriumin webbiversiossa ilmaiseksi klikkaamalla otsikkoa.

Michael Perukangas on hakenut parin vuoden ajan töitä Norjassa Oslossa eri rekrytointiyritysten ja niiden verkkoportaalien kautta. Näitä väyliä käyttäen ei työtä kuitenkaan tunnu löytyvän. Perukangas pakinoi rekrytointiyritysten olemassaolon oikeudesta.

Olen hakiessani töitä Oslosta syöttänyt ansioluetteloni kaikkiin tietämiini rekrytointiportaaleihin. Tämä toiminta on poikinut kahdessa vuodessa yhden yhteydenoton puhelimitse ollessani Lontoossa jalkapallomatkalla. Koska kuulin hieman huonosti jalkapallofanien kansoittamalla Barking Roadilla, lupasin palata asiaan heti palattuani Osloon, eli kahden päivän päästä. Jätinkin muutaman viestin sen numeron vastaajaan, josta minulle oltiin soitettu. Minulle ei koskaan soitettu uudestaan. Ilmeisesti se valaanpyynti- tai öljyfirma sai sitten tekijän.

Vaikka rekrytointifirma toimi välikätenä välittäen työntekijöitä asiakasyritykselle, hyviin tapoihin kuuluisi kai kuitenkin vastata soittopyyntöihini. Näin siinäkin tapauksessa että asiakasyritys olisi jo löytänyt tekijän ilmeisen akuuttiin tarpeeseensa. Jos asiakasyritys oli jättänyt informoimatta alihankkijaansa onnistuneesta rekrytoinnista, toimipas se kehnosti, ja sellaisten asiakasyritysten sietäisi saada selkäänsä tai ainakin olla entisiä asiakasyrityksiä.

Kerran sovin tapaamisen konsultin kanssa yhdessä kansainvälisesti tunnetussa rekrytointifirmassa. Olin valmistautunut lähettämällä etukäteen ansioluetteloni. Tästä huolimatta konsultti ei osannut ehdottaa muuta kuin taksin ajamista – sitähän maahanmuuttajamiehet tekevät - vaikka ansioluettelossa ei ollut mainintaa ajokortista. Tietenkin itsetuntoani hiveli konsultin arvio, jonka mukaan ilmiselvästi olen pätevä ihminen, joskin epätoivoani lisäsi hänen jatkohuomionsa, jonka mukaan olen ”ylipätevä”. Ehkä sillä firmalla on varaa pitää töissä alipäteviä konsultteja tai sellaisia, jotka eivät osaa lukea.

Tarvitaanko kielitaitoa vai ei?
Kun yksi konsultti kehottaa minua panostamaan vain sellaisiin työpaikkoihin, joita voin varmastikin ainakin potentiaalisesti saada, toinen taas kehottaa kokeilemaan kepillä jäätä. Kun esimerkiksi julkisen hallinnon virastot ymmärrettävästi edellyttävät erinomaista norjan kielen taitoa (god fremstillingsevne), yksi konsultti antaa ymmärtää olemaan realisti ja toinen konsultti taas ymmärtää antaa. Jos niin sattuisi käymään, että saisin jopin eikä fremstillingsevneni olisi este, kielitaito toki paranisi työn myötä. Sitä odotellessa voisin aina varastaa kollegoitteni työaikaa, kun he joutuisivat oikolukemaan tai kenties uudelleen kirjoittamaan päätösdokumenttejani tai tiedotteitani.

Jos työpaikka toimii taloudellisesti kannattavasti eli järkevästi, eikä esimerkiksi tee rekrytointipäätöksiään sosiaalisin perustein, sillä ei ole varaa sellaisiin rekrytointeihin, joissa kaksi ihmistä tekee yhden työt, mutta heille maksetaan kaksi palkkaa. Ei esimerkiksi jalkapallojoukkueellakaan ole mitään järkeä eikä varaa palkata pelaajakseen ihmistä, joka ei pysty edes kävelemään, ja vaikka pystyisikin sitkeän harjoittelun jälkeen, Maradonaa hänestä ei kuitenkaan taitaisi tulla. Nythän esimerkiksi West Ham on maksanut yli vuoden ruhtinaallista palkkaa kroonisesti nilkkavammaiselle Dean Ashtonille, jolle oikea toimeentulolähde taitaisi olla työkyvyttömyyseläke. Työnantaja ei toki voi yksipuolisesti irtisanoa sopimusta ilman kultaista kädenpuristusta, joka turvaisi Ashtonin loppuelämän lapsineen. Ja palkkasihan Anaheim Mighty Duckskin Tie Domin vain Teemu Selänteen ja Paul Kariyan suoja-aidaksi, vaikka mies ei sanottavammin osannut pelata.

Toki, tässä voisi olla jotakin järkeä jos tulisi otetuksi sisään harjoittelijastatuksella; tällöinkin yleensä työn substanssi opitaan työn myötä. Jos kyse on substanssituntemukseltaan jo valmiiksi aivan ylivoimaisesta kyvystä, tämän kielellisen esitystaidon hiomiseen tuskin käytetään työnantajan aikaa, vaan hänet laitetaan kielikurssille. Näin tosin menetellään käsittääkseni yleensä vain yksityisillä tahoilla, jotka ovat pääkallonmetsästäneet eli headhuntanneet nöyrän kyvyn. Julkisella hallinnolla ole varaa kielikouluttaa työntekijöitään muuta kuin vieraisiin kieliin, eivätkä ne headhunttaa, mitä nyt joskus poliittisin perustein-vähän junttaa.

Kaikkia tuntemiani rekrytointifirmoja, niiden konsultteja ja työnhakukursseja yhdistää kokemukseni perusteella varmuudella ainakin yksi asia: ne lupaavat antaa vinkkejä, ja jopa suoranaisia kanavia niiden piilotyöpaikkojen löytämiseen, joita ei julisteta auki. Ai niin, on niillä toinenkin yhdistävä tekijä: ne jättävät aina ne vinkit tai kanavat kertomatta.

Rekrytointifirmat voivat olla käteviä: ulkoistettu rekrytointi voi helpottaa ainakin työnantajien elämää. Niillä voi olla asiantuntemusta esimerkiksi musteläiskätesteistä ja luonnehoroskoopeista, ja ne vapauttavat työnantajia varsinaisen ydintehtävänsä eli substanssin tuottamiseen. Työnhakijalle ne voivat joissakin tapauksissa antaa buustia, ja editoriaalisia kommentteja ansioluetteloon. Kuitenkin ainakin viimeksi mainittua palvelua saa julkisistakin työnhakupalveluista, ja ensiksi mainittua voi lainata kirjastojen hyllystä kohdasta elämänfilosofia, sieltä Sarasvuon ja Daniel Golemanin Tunneälyn vierestä.

Rekrytointipalveluista ei ole työnhakijalle mitään apua, jos niitä lähestyy avoimin mielin tyyliin ”tarvitsen töitä; mitäs firmoja niitä nyt onkaan ja mitä ne tekevät?” Ei. Kaikki tuntemani rekrytointikonsultit aloittavat työn vasta siinä vaiheessa kun olet ensin itse identifioinut itseäsi kiinnostavia ja potentiaalisia työnantajia. Tabula rasoja rekrytointifirmat eivät työstä. Rekrytointikonsultit eivät ole mentoreita. Ja mikä sitten onkaan rekrytointikonsulttien antama lisäarvo työnhakuprosessissa? Muu kuin itseluottamuksen buustaaminen, beats me.

Sillä hetkellä kun otan yhteyttä rekrytointifirmaan, vaikka vain laittamalla ansioluetteloni tietokantaan, olen kuitenkin heidän asiakkaansa. Asiakkaana edellytän asiakaspalvelua. Asiakkaana voin ainakin periaatteessa valita kenen palveluja käytän, siitäkin huolimatta, että työnhakijana joutuisinkin kääntämään kaikki kivet aikaa ja vaivaa säästelemättä.

Nyt julistankin avoimen rekrytointifirmojen ja –konsulttien myyntipuhekilpailun avatuksi. Miksi minun kannattaa käyttää juuri teidän palveluanne? Mikä on se lisäarvo, jonka saan työnhakuprosessissani palvelunne käyttämisestä? Millä tavalla palvelunne eroavat edukseen muista rekrytointipalveluista?

Myykää itsenne minulle, niin saatan harkitakin tarttuvani houkuttelevimpaan tarjoukseen.

Lahjusta vastaan voin myös ryhtyä teollisuusvakoojaksi, ja täsmentää, mihin nimenomaiseen rekrytointiportaaliin tai-firmaan esimerkkitapaukseni perustuivat. Tästä tiedosta rekrytointifirmat voivat saada kilpailuetua, jotta osaisivat välttää muiden virheitä.

Ulkoistamisen riemu
Ehkä rekrytoinnin yhteydessä sanan firma voi lopultakin korvata sanalla portaali, sillä oma kokemukseni on, että rekrytointifirmat ovat oikeastaan sähköisten hakuportaalien – eli cv-säilöiden – fyysisiä jatkeita, mutta eivätpä oikeastaan sitten muuta. Voi niistä kyniä nyysiä, ja joissakin saa jopa lähdevettä ja kahvia.

Jälkiteollisella aikakaudella ulkoistetaan mahdollisimman paljon sellaisia toimintoja, jotka voi ulkoistaa, jotta jäisi aikaa tuottaa ”substanssia”. Tällaisia ulkoistettavia toimintoja ovat usein paitsi itse tuotanto, monissa tapauksissa myös niin kutsutut back office –palvelut: juristit, tiedotus, kirjanpito, mainonta, rekrytointi ja konsulttien sekalainen seurakunta, jotka voi suomentaa tukipalveluiksi. Jälkiteollisen hyödyketuotannon keskeinen tavara on palvelu, ja jälkiteollisessa tuotannossa ei olla vain ulkoistettu aikaisempia ydintoimintoja vaan myös kehitetty uusia. Ne eivät kaikissa tapauksissa ole vanhojen palveluiden tukipalveluita, vaan usein myös loisia, jotka eivät eläisi ilman substanssin tuottajaa.

Esimerkki näistä uusista toiminnoista on netti- ja puhelinoperaattoreiden käyttäjätuki, jotka voi Suomesta ulkoistaa vaikka Eestiin ja Englannista Intiaan, minne vain, jossa on saatavilla kielitaitoista ja koulutettua mutta halpaa työvoimaa. Rekrytoinninkin voisi ulkoistaa, sillä portaalit voidaan ylläpitää missä tahansa. Tässä onkin yksi ehdotus kahdenkeskisen kaupankäynnin varjolla annettavaksi kehitysavuksi: Suomi voisi lahjoittaa rekrytointiportaaleita esimerkiksi Venäjän suomalaissukuisten kansojen työpaikoiksi ja vastapainoksi saada vaikka kaviaaria.