Olli Jalosesta ja nykyihmisen suuresta kertomuksesta

Olli Jalosen viimeisin romaani Stalker-vuodet on kääntymässä loppusuoralle. Hyviä kirjoja on ainakin kahdenlaisia: sellaisia, joiden tunnelma on niin elävä, että niihin haluaa palata samalla tavalla kuin hienoissa maisemissa tai musiikissa haluaa "kylpeä" ja sellaisia, jotka herättävät ajatuksia. Välttämättä ne ajatukset eivät ole kirjan pääteeman tai -sanoman liikkeellesysäämiä, vaan niitä voi herätä kirjan kannalta sivujuonteistakin. 

Stalker-vuosissa kuvattiin ohimennen yhden sivuhenkilön ajautumista omalla ammatillisella urallaan ns. valmentajaksi, konsultiksi tai miksi sellaista nyt kutsuisikin. Minä kutsun hevonpaskanpuhujaksi paremman ymmärryksen puutteessa. En ole - onneksi - paljoakaan omalla hiekoittamattomista sivupoluista koostuvalla ammatillisella "urallani" tällaisiin törmännyt sen enempää kuin että pystyn tunnistamaan tämän tyypin, tai sitten riittää, että olen lukenut tästä ihmistyypistä. Jotkut puhuvat myös helppoheikeistä. 

Kaupallisesti määritellyn menestymisen kannalta sivupoluille ajautumisesta on hyötyäkin, se suojaa jokseenkin tehokkaasti helppoheikeille altistumiselta, vaikka ihan vaille tätä autuasta ilmiötä en minäkään ole jäänyt; Sibelius-Akatemiassa huomasin kerran osallistuvani rituaaliin, jossa liian pieniin vaatteisiin ahtautunut entinen käsityönopettaja, joka oli nimittänyt itsensä muutoskonsultiksi, konttautti kansainvälisesti arvostettujen professoreiden housunpolviiin polvipusseja, niinsanotut "huippuosaajat" liimailemassa post it -lappuja, kun heidät pakotettiin tekemään musiikista kilohintaan myytävää säilykettä.

Tämä helppoheikkien ammattikunnan auringonnousu 80-luvun loppupuolen juppiajaksikin kutsutun aikakauden sanansaattajina tai ehkä pikemminkin tämän epookin laskuvesien mukana lainelautailijoina (joka jäi minulle lähinnä kuulopuheeksi; zeitgeistia määrittelevät aina "edelläkävijät") antoivat kasvot sellaiset kuin Sam Inkinen, johon ainakin minulla ruumiillistuu itsemääritelty edelläkävijyys (jota on vaikea erottaa pelkästä epäselvästä vaikeaselkoisuudesta). Ja tämä edelläkävijyys siis teknologisessa, tai ehkä tarkemmin sanoen sci fi -merkityksessä. Sosiologina minulle ymmärrettävämpi tapa yrittää hahmottaa viime vuosikymmenien murrosta on jälkiteollistuminen. Jotkut nimittävät tätä samaa postmodernisaatioksi, mihin liittyy merkityksien muuttuminen tai peräti katoaminen.

Esimerkkinä tämän postmodernisaation tarkoittamasta merkityksien muuttumisesta, liudentumista ja lopulta haihtumisesta "palvelu" ei enää tarkoita mitään, koska kaikkea kutsutaan savupiipputeollisuuden näivettymisen myötä palveluksi, oli sitten lähellä orjuutta oleva wolt-tyyppinen näennäis- tai pakkoyrittäjyys, valkokaulustyöläisyys tai erilaiset nettihärpäkkeet, joissa asiakaspalvelu on näivettynyt chättirobotiksi, joka ei osaa vastata kuin yksinkertaistetun lauselogiikan tyyppisiin modus tollens -muotoisiin kontakteihin. Ja älypuhelimen omistamaton ihminen on tiputettu paarialuokkaan.  

Inkisen ajoista on kulunut 35 vuotta, mutta ihmistyyppi on kasvanut teollisuudenhaaraksi ja heidän puheenpartensa ihmiskunnan suureksi kertomukseksi. Teknologiahypen kanssa käsi kädessä kulkee uusi ihmiskäsitys ja talouden näkeminen yhteiskunnan suureksi tarinaksi ja välttämättömyydeksi, johon muiden inhimillisen toiminnan sektoreiden on vain sopeuduttava. 

Tältä määrittely-yritykseksi muodostuneelta sivuhypyltä oli unohtua se orastava ajatuksentynkä, jonka Jalosen hahmo herätti: ihmiskunta ei ole oppiva organisaatio, eli hankitut ominaisuudet eivät periydy. Toki joidenkin satojen sukupolvien aikana homo sapiens yrityksen ja erehdyksen kautta oppii, että useimpia sellaisia sieniä, joiden jalassa on rengas, ei kannata syödä, mutta todellakaan ihmiskunta ei kehity lineaarisesti. Ilmeisesti ihmisten tekemät virheet selittyvät lajityypillisillä piirteillä, joita taitavat olla ainakin ahneus, minäkeskeisyys ja lyhytjänteisyys. Me osaamme matkustaa kuuhun ja ahtaa ihmiskunnan suurimmat saavutukset yhteen pieneen muovinpalaseen, vaikkakin kuumatkailu on jo niin last season. Kuitenkin me dumppaamme tupakantumppia luontoon, ja paljon pahempaakin, junttien perinteitä suojellaksemme pidämme minkkejä ahdattuina häkkeihin hauduttamassa seuraavaa pandemiaa ja kierrätämme julkkiksia ihaillen ympäri maapalloa kerosiinia polttamassa. Lamasta opittiin hyvin vähän ja koronasta vieläkin vähemmän. 

Jalosen helppoheikkihahmo näyttäisi olevan viimeisen 35 vuoden suuren narratiivin voittaja; vaikka inkiset, himaset ja sarasvuot ovatkin jo best före, niin hypettävä talous- ja teknologiapuhe on deflatoinut sivistyksen, joka ei itsessään enää ole mitään, nykyisiin asuntoihin ei olla suunniteltu tilaa kirjastoille ja kaikki valtioneuvoston alaiset laitokset on arvollepantu tulossopimuksilla. 

Edistysajattelun silmin viimeisen 35 vuoden aikana suureen kehityskertomukseen on sattunut häiriöitä, katkoksia lähinnä 90-luvun laman aikaan. Kuitenkin, lama oikeastaan vain vankisti teknis-taloudellisen kertomuksen voittokulkua. Esko Ahon hallituksessa, Iiro Viinasen ollessa valtiovarainministerinä kaikki oli arvollepantava, ja politiikasta tuli talouden jakojäännös, joka retorisesti ovelasti oikeutettiin "asioiden hoitona". Kokoomuslaisuus läpäisi koko politiikan vasemmalta oikealle, mikä näkyy vaalitenttejä katsottaessa; niissä esimerkiksi luonto, ilmasto, koulutus ja kulttuuri jätetään ohjelman loppuun, ja yleensä niille ei jää tilaa. 

Kun talous on työntänyt kaikki muut yhteiskunnallisen toiminnan alueet ulos kartalta ja reunojen ylitse, tämä selittää sen, miksi perussuomalaisten enemmän ja vähemmän avointa rasismia ja ihmisvihamielisyyttä katsotaan tarpeelliseksi sietää. Hekin edesauttavat suuren kertomuksen häiriötöntä voittokulkua, paitsi että eivät auta: jossain vaiheessa EK, Suomen yrittäjät ja Keskuskauppakamari tulevat kertomaan tämän Kokoomukselle.

Eikä se lama-aika noin vuodesta -91 noin vuoteen -94/-95 ollut paluuta mihinkään pimeään keskiaikaan. Moni toki menetti toimeentulonsa, kotinsa ja terveytensä, valitettavan moni lopullisesti, ja kovin vähän tästä ihmiskunta oppi siitä päätellen, miten tärkeäksi ihmisten eriarvoistaminen katsotaan. Kurjuus periytyy ylisukupolvisesti, kuten sosiologit sanovat, ja monien asuinalueiden ostareille on luultavasti jäänyt unohtumaan jo yli 30 vuotta sitten syrjäytettyjä ihmisiä, joista sitkeimmät sinnittelevät maksansa ja keuhkojensa rippeillä, heiluvilla hampaillaan. 

Kuitenkin tuona ihmiskunnan historian lyhyenä pimeänä keskiaikana, joka oli todellisuudessa modernin kehityskertomuksen viimeinen kuolinkuoristus, moni oppi kierrättämään, ja kirpputoreista tuli pysyvä ilmiö, jotka maahanmuuttajien pitämien pitserioiden ohella pitävät niiden pysähtyneiden lähiöiden ostareita pystyssä, jollei niitä jo olla jyrätty kiinteistökehittäjien tieltä. Tuolloin myös lanseerattiin "kolmannen sektorin" käsite, millä tarkoitetaan kansalaisjärjestöjen aikaansaamaa toimeliaisuutta, joka vain valitettavan usein hautautuu projektimappiin rahoituskauden loputtua.

Paluu 80-luvulle

Lähiössä tuntuu jotenkin siltä, että oltaisiin jääty 80-luvulle. Sanon tämän hyvällä, lähiön kasvattina. Lähiöissä näkyy edelleen monin paikoin neljännesvuosisadan takaisen laman aiheuttamat tuhot: jos esimerkiksi rakentamisen viimeistely, esim. katukiveys- tai puistotyöt olivat silloin jääneet vähän sikseen, nyt ne ovat silleen. Muistan havainneeni tämän jo 90-luvun alussa, pahimman laman juuri iskettyä kun muutin Malminkartanoon. Malminkartano ei koskaan toipunut lamasta, vaikka työttömien yhdistys ja asukasyhdistys yrittivätkin parhaansa aktivoidakseen asukkaita ja vähän siinä sivussa siistiäkseen kulmia, ja joskus vähän enemmänkin. Malminkartano oli välinputoaja, joka jäi paitsi lähiöprojekteista, koska sijaitsi "rikkaassa" lännessä.

Laman uhreja näkyy edelleen ostareiden takametsissä ja baareissa, siis siinä määrin kuin heitä on vielä hengissä. Monessa tapauksessa taitavat olla jo toisen sukupolven uhreja, jotka ovat nyt jääneet toisen lama-aallon uhreiksi. Lähiöissä näkyy kerrostuminen siinä mielessä, että maksansa juoneet, jotka odottelevat baarien avautumista, ovat omalla kierolla tavallaan ylempää kerrostumaa verrattuna niihin, jotka eivät edes pääse baariin vaan joutuvat tyytymään pussikaljaan.

Sitten on tiettyjä tyyli- ja trendiseikkoja. Olen jäävi sanomaan niistä mitään, mutta kun en ole koskaan seurannut trendejä, tunnen oloni jollain takaperoisella tavalla kotoisaksi, kun vastaan tulee ihmisiä olkatopatuissa pilottitakeissa, nortti suussa pyöräillen. Tiedä häntä, ovatko nämä tietoisia viestintävalintoja vasiten valitusta habituksesta, vai osoituksia päivityksen jäämisestä sinne 80-luvulle. Niin minullakin jäi, niihin aikoihin jolloin joku oli joskus nähnyt lehtikuvassa aidon jupin, ja jolla on ITC:n sijasta atk. 

Muutettuani Kevätkumpuun, minua hätkähdytti tuttu löyhkä, johon törmäsin viimeksi 90-luvulla. Tupakansavu rappukäytävässä. Lähiöissä on kuitenkin paljon hyvää: pääsee metsään kotiovelta. Ihmiset ovat ystävällisiä: kauppajonossa hymyillään kun kolmivuotiaani heittäykse selälleen kassajonossa kanssa-asiakkaiden jalkoihin, ja joku toinen auttaa pakkaamisessa. Täällä on ihan ok mennä kauppaan hieman haiskahtavissa lenkkivaatteissa. Lähiössä jokainen saa olla sellainen kuin on.

Natsit ovat autoritaarisia narsisteja

"Mielenkiintoinen on (Dan) Steinbockin (1980, 120-147) kuvaus autoritaarisen ja narsistisen luonteenrakenteen yhtäläisyyksistä. Muun muassa natsien juutalaisvainojen takia alettiin toisen maailmansodan jälkeen etsiä systemaattisesti rotuvihan ja kansallisten ennakkoluulojen syitä. Laajoissa asennetutkimuksissa ilmeni, että voimakkaasti ennakkoluuloisilla oli myös muita nimenomaan 'autoritaariselle persoonallisuudelle' ominaisia piirteitä. Niitä ovat mm. jäykkä sovinnaisuus, taipumus kritiikittömään alistumiseen ja syntipukkien etsimiseen, taiteellisuuden, intuitiivisen ajattelun ja filosofoinnin vastustaminen, vallan ja kovuuden ihailu, usko ihmisten pahuuteen sekä olettamus, että jatkuvasti on meneillään vaarallisia juonitteluja (Adorno ym. 1950). Steinbockin mukaan on tapahtunut siirtymistä autoritaarisesta narsistiseen persoonallisuuteen, mutta niillä on yhteisiäkin piirteitä. Narsistinen suhtautuminen ilmenee mm. poikkeavuuden pelossa, alistumisessa ihailtavien hahmojen vaikutukseen, arvoja rikkovien ihmisten paheksumisessa, kuvitteellisuuden latistamisessa, 'tieteellistyneessä' taipumuksessa ajatella jäykissä luokissa, uskossa että muut juonittelevat ja puhuivat pahaa, vakaumuksessa että ihmiset tekevät tietoisesti pahaa jne." (Erik Allardt: Sosiologia I, 4. painos. WSOY 1983).

En tuolloin ihan ollut varma, mistä ilmiöstä Allardt puhui Steinbockin suulla tahkotessani pääsykokeisiin viime laman alkumetreillä 25 vuotta sitten. Nyt tiedän. Allardt kuvaa tässä kristallintarkasti syyn kaikenlaisten vähemmistöjen vainoamiselle, yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristymiselle, joka ilmenee mm. rasismina ja myös fasismina, ja on saanut poliittisen ilmiasunsa Perussuomalaisissa. Allardt sosiologina yhdistää Steinbockin psykohistoriallisen analyysin yhteiskunnalliseksi selitykseksi: kun Steinbock kuvaa ne yhteiskunnalliset prosessit, jotka selittivät natsismin, Allardt taas selittää natsismiakin ruokkivilla yhteiskunnallisilla oloilla ne yksilölliset tekijät, jotka saavat etsimään syntipukkeja. Allardt oli näkijä, ja Steinbockin II maailmansodan poliittisen tilan yksilöpsykologinen reduktio on pelottavan ajankohtainen.

Uusliberalistista koulutuspolitiikkaa

Tämä on kasvatustieteiden kurssin Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri -opintojakson esseen toinen osa. 

Uusliberalismi kieltää itsensä ja sosiaalisten taustatekijöiden merkityksen

Uusliberalistinen diskurssi on kuitenkin koulutusvalinnoissa tai koulutukseen valikoitumisessa siinä mielessä relevantti, että siinä asiakkuusdiskurssin läpäisevyys ulottuu lapsiinkin, jotka ymmärretään oppilaitosten asiakkaiksi, ja heidän valintansa kuluttamiseksi (Hilpelä 2004, 58). Konkreettiseksi policy-suositukseksi vietynä tämä voisi tarkoittaa koulutusseteleitä.

Relevantti uusliberalistinen diskurssi onkin koulutuskontektissa, uusoikeistolaiseksi nimettynä, ainakin, jos on Gordonia ja Lahelmaa (2004, 68) uskominen; he jäljittävät uusliberalistisen maihintulon koulutuspolitiikkaan 1990-luvun alkuun, suuren laman aikaan. Uusliberalismi tai –oikeistolaisuus on käynnistänyt koulutuksessa sellaisia kehityskulkuja kuin koulujen välisen kilpailun korostamisen, laadun korostamisen tasa-arvon kustannuksella ja koulujen jatkuvan arvioinnin (Gordon & Lahelma 2004, 68).

Uusliberalismin isänä pidetty Friedrich von Hayek ei näe mitään moraalista ongelmaa siinä järjestyksessä, jossa toiset ovat toisia pystyvämpiä suorittamaan valintoja, sillä hänelle ihmisten arvo määräytyy heidän tuottamansa panoksen perusteella, ja tätä Hayek pitää koko ihmiskunnan eloonjäämisen kannalta tarkoituksenmukaisena. Hayekin mielestä ihmisiä ajaa eteenpäin halu kilpailla ja menestyä, he ovat ahneita ja itsekkäitä, ja tämä on hyväksyttävää. Hayekin hyötyajattelussa kyvyttömyys toimia subjektina ja tehdä yksilöllisiä valintoja on yksilön oma vika (Hilpelä 2004, 57). Tämän ajatuksen kanssa on kuitenkin räikeässä ristiriidassa se, että moni Hayekin opetuslapsi sortuu läpinäkyvään sosiobiologismiin, jossa lahjakkuuserot ovatkin synnynnäisiä, eli toisin sanoen yksilön itsensä valinnoista riippumattomia (emt., 59).

Vaikka yhteiskuntaluokat kiistettäisiinkin, ainakin kulttuuri selittää valintoja sitä kautta, miten se ohjaa arvostuksia. Toki yhteiskuntaluokat eivät ole siinä määrin näkyviä kuin esimerkiksi Iso-Britanniassa yksityiskoulujärjestelmineen, tai Ranskassa kulttuurisine distinktiotajuineen (Käyhkö 2011, 424), mutta tämä ei tarkoita niiden poissaoloa. Tietystä yhteiskuntaluokasta tai kulttuurista ponnistavalle lapselle on luontevaa suuntautua tietyn roolin toteuttajaksi yhteiskunnallisessa työnjaossa, ja silloinkin, kun tausta ei määrää valintoja, se vaikuttaa valintoihin siinä mielessä, että se voidaan haluta aktiivisesti kiistää, tekemällä täysin erilaisia valintoja kuin omat vanhemmat. Yleensä tämä ymmärretään sosiaalisena nousuna (emt., 417); tosin koulutustason ja yhteiskuntaluokan yhteys on siinä mielessä problematisoitunut, että enää ”hyvä” koulutus ei samassa mielessä takaa korkeaa yhteiskunnallista asemaa kuin omilla vanhemmilla, ei edes korkeaa tulotasoa.  

Pierre Bourdieun distinktion käsite sisältää erilaisia hienovaraisia erotteluja; taloudellisesti hyväosaisilla perheillä on eniten myös muita pääoman lajeja, kuten sosiaalista ja kulttuurista pääomaa, joita tarvitaan ja joita suositaan koulutuksessa (Antikainen, Rinne & Koski 2003, 126).

Miten minusta tuli minä III: kyynistynyt sosiologi

Minun piti mennä opiskelemaan jotain biologian johdannaista, mutta päädyin sosiologiksi. Opiskeluaikana en uhrannut ajatustakaan sille, mikä minusta tulisi isona. Oletin edelleenkin käyväni sitä pakollista välivaihetta, joka alkoi jo peruskoulussa, jatkuen lukion läpi yliopistoon, joka piti lusia läpi, jotta minusta voisi tulla yliopistoprofessori (edesmennyt Niilo-pappanikin kiusoitteli minua aina tosentiksi ja kantitaatiksi). Kun sitten opintotuki uhkasi loppua, ja jouduin ulkomaailmaan yliopistolta, jonne olin paennut lamaa, sitä suurten ikäluokkien eläköitymisen myötä avautuvan julkisen sektorin elinikäisten suojatyöpaikkojen taivasta ei enää ollutkaan.

En ole tehnyt elämässäni ainuttakaan valintaa siinä mielessä, että olisin miettinyt niiden hyödyllisyyttä itselleni uramielessä. Olen aina ravistanut yltäni sanat ammatti tai ura vaivautuneena, olen niitä vierastanut itselleni käsittämättöminä ja kiusallisina, ikään kuin likatahroja takissani tai jotain vastenmielisiä poltinmerkkejä. Suhteeni työelämään on ollut hyvin impressionistinen, olen osannut suuntautua lähinnä siihen, että saan maksettua seuraavan kuun vuokrani. Nyt tämä laiminlyönti onkin kostautunut.

Pidän yhteyttä reaalimaailmassa vain pariin entiseen koulukaveriini. Mielestäni se periaate, että lapsia sullotaan viettämään suurin osa hereilläoloaikaansa neljän seinän sisälle toisten lasten kanssa, on jotenkin perverssi, etenkin kun yhdistäviä tekijöitä ei välttämättä löydy muita kuin kohortti ja asuinpaikka. Olen toisaalta skeptinen nykyistäkin suuntausta kohtaan, jossa lapset irrotetaan paikallisyhteisöistään ja kuljetellaan ympäri kaupunkia erikoiskouluihin – oli erikoistumisaiheena sitten suunnistus, kiinan kieli tai skandinaavisuus – tai lastenpsykiatrisen diagnoosin vaatiman erityisen tuen perässä. Aikuiset sentään voivat valita seuransa mieltymystensä perusteella; tosin tämä ei päde työelämässä, vaikka toki joskus työpaikalle voikin valikoitua samanmielisiä ihmisiä, ja tämä samanmielisyys kumpuaa yhteisestä tehtävästä tai alasta.

Olen muistelmissani painottanut lapsuuttani, sillä jo lapsuudessa kylvettiin siemen sille, mikä olen edelleen, ja aikuisuus on paljolti ollut aikuistumisen harjoittelua, pään seinään iskemistä kun ihanteeni ovat yksi kerrallaan säröytyneet, ja lupaukset jääneet lunastamatta ja silmät auenneet.

Kun koulussa pääsin loistamaan, sen sijaan työelämän suuri kuva näyttäytyy minulle pettymysten sarjana: en ole lunastanut kykyjäni. Suurin osa onnistumisen kokemuksistani on tapahtunut oikeastaan missä tahansa muualla, etupäässä kansalaistoiminnassa. Olen pitänyt ystäviäni ja myöhemmin perhettäni aina ensisijaisena työhön nähden, ja voi olla, että seurauksesta on tullut syy.

Viimeiset 10 vuotta oikeastaan kaikki mielekäs tekemiseni on sen seurausta, että kerran kesällä 2005 lenkilläni Keskuspuistossa törmäsin puuhun kiinnitettyyn lappuun, jossa sanottiin, että alueelle suunniteltiin asuinalueen kaavoittamista. Otin yhteyttä Kaupunkisuunnitteluvirastoon, menin infotilaisuuteen, laitoin listan kiertämään, listasta tuli kansalaisliike, se poiki liittymisen Vihreisiin, viimeisen 10 vuoden mielekkäimmän työpaikan ja keskenjääneen väitöskirjan.

Kriittinen suhtautuminen tietoon menetteli vielä yliopistossa, mutta työelämässä kyseenalaistaja joutuu vaikeuksiin. Vaadin auktoriteetin voivan perustella auktoriteettinsa lähteen: auktoriteettiasema on tilannekohtainen, tiettyyn rooliin tai tehtävään sidottu, ja se on voitava perustella ylivertaisella osaamisella tai tiedoilla. Kuvaavaa on, että kun nykyisessä työssäni lastenpsykiatrian tekstinkäsittelijänä olen saanut ohjeistuksen pitäytyä tiukasti kirjoittamaan vain sen, jonka kuulen lääkärin sanelevan, kyseenalaistan senkin, mitä sitten on se, minkä kuulen: millainen skeema minun on valittava, mistä genrestä on kyse, onko tällä genrellä mitään konventioita, millä perusteella minun pitää olettaa jotain mutta jättää jotain olematta ja suhtaudunko tehtävään kuten haastattelujen litterointiin vai oikolukemiseen.

Minulla on kaikkeen tekemiseeni ja oikeastaan elämäänkin kahtalainen ote: tutkijan ja aktivistin. Usein nämä roolit sekoittuvat tai ainakin limittyvät. Olen oman ja toisten elämän osallistuva havainnoitsija.

Elämäni on jatkuvaa garfinkelläistä häirintäkoetta. Jos havaintokokemus ja oma näkemykseni asioiden mielestäni oikeasta tolasta ovat ristiriidassa, sen pahempi havaintokokemukselle. Olen jälkikäteisesti ymmärtänyt maalanneeni itseni usein työsuhteissani nurkkaan, helpottaakseni erotyötäni ja vastaisia valintojani, muuten kun en osaa valita, mihin keskittyisin työnhaussa niin että siltojen polttaminen ainakin vähentää vaihtoehtoja. Olen aiemmin yrittänyt uskotella itselleni ja toisillekin työnhauissa, että olen juuri sillä tavalla kaikkien kanssa toimeen tuleva verkostoituja kuin pitääkin, mutta vanhemmiten joko käsitykseni itsestäni on kärjistynyt, tai sitten kärjistynyt olen minä.

Nykyisessä työssäni ilmenevien ristiriitojen takia vaadin laajoja työkykytutkimuksia, jotta minun ja työni yhteensopivuudesta spekulointi voitaisiin lopettaa, ja tietoa olen aina arvostanut, arvelut jättänyt sikseen (niin että kun koulun matematiikantunnillakin pyydettiin arvioimaan, mitä on 81 toiseen potenssiin, ilmoitin, että se on noin 6561).

Vielä tätä kirjoitettaessa on epäselvää, voiko monia toimintaani selittävän maailmankuvani erityispiirteitä selittää lätkäisemällä päälleni Asperger-liimalappu, vai onko kyse ”vain” haastavasta persoonallisuudesta, eli oman maailmankuvani ja odotuksieni kriisiytymisestä työelämän todellisuuden kanssa. Kaikesta huolimatta koen olevani oikea mies kroonisesti väärässä paikassa, enkä väärä mies oikeassa paikassa. Minun on nykyisin hyvin vaikea tehdä mitään sellaista, jota en koe mielekkääksi, ja tämä työelämän uusien, mielekkäiden avauksien etsiminen on minut tuonut nyt opiskelemaan kasvatustieteitä.

Nokia disconnecting people

Silloin kun Nokia Suomen lamasta nosti, se teki sen yhdistämällä ihmisiä. "Nokia, connecting people", sanoi heidän mainoslauseensakin. No, samalla he kyllä muuttivat suomalaista puhelukulttuuria: jo loppuivat kahden tunnin maratonpuhelut mummon kanssa, sillä lankapuheluihin alettiin soveltamaan 7 minuutin sykäysveloitusta pian kännyköiden läpilyönnin jälkeen.

Ei niinkään Nokia yhdistänyt ihmisiä, jos tarkkoja ollaan, vaan nokiattomuus erotti. En usko olevani ainoa, joka hankki halkopuhelimen, tultuaan johtopäätökseen, että muuten syrjäytyisi kaveriporukastaan kun he lonkalta alkoivat sopia biljardireissuja.

Jos ensimmäisen sukupolven kännyköiden yhdistämisvaikutuskin jo oli kyseenalaisella pohjalla, niin mitä voi sanoa näistä nykyisistä minitableteista? Ehkä se on vain uudenlaista sosiaalisuutta, jaettua autismia, jossa nuoret istuvat vierekkäin kuin autistiset linnut orrella tuijottelemassa kukin omia Instagramejaan ja juutuubejaan. No, kai se on parempi tehdä tätä räpellystä muiden seurassa kuin omassa seurassaan.

Jos Nokia nosti Suomen lamasta, nyt tarvittaisiin uusi talvisodan henki. Paradoksaalisesti kyllä, Nokia ei sopeutunut ns. älypuhelinaikaan, vaikka älypuhelin soveltuu suomalaisuuteen kuin nyrkki päähän: se kun glorifioi joukkoautismin seurusteluksi. En tosin osaa nähdä, mitä älykästä on puhelimissa, jotka arvailevat tekstiviestejäni miten sattuu, mutta sellaista sattuu.

Miten lama vaikutti omaan elämääni?

Suomalainen yhteiskunta ei ole toipunut edes 90-luvun alun lamasta, saati oppinut siitä mitään. Sen huomaa siitä innosta, jolla nytkin puretaan ennaltaehkäiseviä palveluita ja karsitaan tukirakenteita. Julkisen sektorin ja hyvinvointivaltion purkamisen lama aloitti, eikä se purkaminen ole vielä loppunut. 

Lama pudotti monet yhteiskunnan ulkopuolelle pysyvästi, ja niin tulee käymään nytkin. Edelleenkään laman laskua ei olla maksettu, saati selvitetty, kuinka suuri se lasku oli. Suuri kokonaistutkimus 90-luvun alun tapahtumista edelleenkin puuttuu. 

Itse onnistuin sukeltamaan yliopistolle pakoon lamaa, tai oikeastaan armeijan kautta yliopistolle. Sosiologia tarjosi minulle tuolloin poliittisen turvapaikan Iiro Viinaselta. Sen verran lama oli muuttanut, että kun ennen armeijaa (v. -90) saatoin valita työpaikoistani - sain samana päivänä kaksi työpaikkaa, ja minulla riitti niin paljon luottoa työllistymiseeni, että uskalsin kieltäytyä ensimmäisestä - niin armeijasta päästyäni (-92) en päässyt enää edes Mäkkiin.  Lamasta kuulin Mäkiluodon sotilaskodin radiosta, ja kokoomusnuorikuplassa edellisen vuoden viettäneenä olin ällikällä lyöty. 

Kuluttamiseen tai elämäntapoihin lama ei vaikuttanut olennaisesti: lamaa edeltäneet sanotut juppivuodet olivat minulle kuulopuhetta: muistan lehtiin marssitettuina friikkeinä salkkuineen, poplareineen ja tiiliskivipuhelimineen Sam Inkisen ja Jukka Keiteleen ajan ikoneina. Minä omaksuin näistä salkut ja poplarit, tästä ajan hengestä.

Äitini elämää - ja sivutuotteena minunkin - lama muutti ainakin sen verran, että hän oli syyskesästä tutustunut ja erehtynyt rakastumaan norjalaiseen ratikkakuskiin, joka jäi pian työttömäksi juuri "sopivasti" laman alkaessa, eikä enää hän saati kukaan muukaan osannut enää keksiä hänelle mitään sellaista sijoituspaikkaa, jossa hän ei olisi päässyt aiheuttamaan tuhoja. Toimettomuus sai hänet kävelemään pitkin seiniä. Hänestä tuli wannabe-levylaulaja, maailman ehkä huonoin karaokeisäntä ja humpuukimaakari, köyhän miehen Auervaara, joka pumppasi äitini luottotiedot tyhjäksi kun oma kredibiliteetti ei enää riittänyt leikkimään maailmanvaltaajaa. Äitini vapautui näistä veloistaan vasta hieman ennen kuolemaansa. 

Sohvia ja autoja ei voi viedä mukaansa hautaan, mutta sinne hautaan ei tarvitsisi mennä niin pian, jos hyvinvointivaltio ei tipauttelisi niin monia ihmisiä. Tämä olisi Sipilän hyvä muistaa. 

Eläkepommitusta

Jo silloin kun käväisin työelämässä tuoreena ylioppilaana juuri ennen suurta 90-luvun lamaa, uskalsin tehdä schopenhauerlaisen hypyn ilman huolta huomisesta, sillä minulle luvattiin, että ainakin julkisella sektorilla taivas aukenee, suurten ikäluokkien eläköityessä. Toki jo koulun mantsantunneilla näytettiin väestöpyramideja, ja jollakin alkeistasolla ymmärsin tämän tarkoittavan myös eläkepommia. Mitään hätää ei kuitenkaan pitänyt olla, sillä mehän tulisimme huolehtimaan maamme kantokyvystä ja miksei -kilpailukin.

En kuitenkaan osannut aavistaa mitenkään sitä, että väestöpyramidin osoittaman eläkepommin lisäksi koittaisi muitakin, jotka pilaisivat nämä laskelmat. Meillä on todellinen kestävyysongelma, ja se johtuu työurien lyhentymisestä, ei niinkään loppupäästä vaan keskeltä. Monilla ei ole työuraa ollenkaan, ja monilla muillakin eläkekertymä jää hyvin vaatimattomaksi työuran katkonaisuuden takia.

Pätkätöiden lisäksi, työuraa katkoo ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle jääminen. Todellinen kestävyysongelmaa aiheuttavan eläkepommin ovat virittäneet mielenterveyssyistä ennen aikojaan eläköityneet ja hyvässä työiässä alkoholidementiaan sairastuneet. Hallussani ei ole tilastoja, ne saa varmaan THL:ltä, mutta näitä inhimillisiä tragedioita on niin paljon, että kyse on jo systeemitason ongelmasta.

Sitä päättömämpiä ovatkin hallituksen "yhteiskuntasopimukseen" sisältyvät kaavailut työelämän huonontamisesta: työajan pidentämisestä, irtisanomissuojan heikentämisestä, jotka yksipuolisesti hapertavat työntekijän perusturvallisuutta ja jaksamista, heikentäen hänen mahdollisuuksiaan uusintaa työvoimaansa ja yhdistää arkielämä ja työ. Eivät ne ainakaan yksilöllistä hapenottokykyä heikentävinä yhteiskunnallista kestävyysvajetta ratkaise.

Ei ole poliittista

Sipilän mielestä Venäjän ydinvoimatarjous ei ole millään tavalla poliittista. Perussuomalaisten eduskuntaryhmän nokkamies Sampo Terhon mielestä natsijoukkion kansallismielisen terroristin haudalla pitämä muistotilaisuus ei ole millään tavalla poliittista. Tämän huomion teki pitkän linjan helsinkiläinen vihreä vaikuttaja Hannu Tuominen. 

Politiikka on huonossa huudossa. On ollut jo pidempään. Siksi Martti Ahtisaari ja Sauli Niinistökin ovat päässet presidenteiksi, ja Sipilä pääsisi, jos vaalit pidettäisiin nyt. Itse asiassa jo Manu oli tämän tyylin pioneeri. Ainakin jo viime laman ajoista muodissa ovat olleet kamreerimaiset asioiden ajajat. Aatteita on pidetty haitaksi käytännölliselle kamreerimaisuudelle, joka on ollut erityisen korkeassa kurssissa Kokoomuksessa, ainakin jos asiaa mitataan siten, miten hyvin siellä on sisäistetty valtionhoitajaidentiteetti.

Ahtisaarelle oli tilausta, ja hän oli aivan liian hyvä ja herkkä ihminen tehtäväänsä. Toivoisin kuitenkin, että politiikka palaisi politiikkaan, ja tässä mielessä on annettava perussuomalaisille tunnustusta; he ovat saaneet monet muutkin kaivamaan lippunsa ja tunnuksensa kellarista, kun eivät ole uskaltaneet jättää konttoria Kokoomukselle ja katuja Perussuomalaisille,

Uusavuton pullamössösukupolvi

Uusavuton ja pullamössösukupolvi ovat käsitteitä, jotka itseni edustama uusavuton pullamössösukupolvi kuuli ensimmäistä kertaa joskus viime laman aikana. Termit lanseerattiin siinä historiallisessa tilanteessa, jossa hyvinyhteiskunnasta oli tullut uusavuton, eikä kaikilla ollut enää varaa muuhun kuin pullamössöön. Uusavuttomia olimme, koska emme osanneet edes sitä pullamössöä valmistaa.

Kun kuulin käsitteen pullamössösukupolvi ensimmäistä kertaa, olin hämilläni. En tiennyt, mitä pullamössö oli. Minun piti tarkistaa se äidiltäni.

Uusavuton taas johtaa ajatukset tilanteeseen, jossa ensin oltaisiin osattu mutta sitten ei. Jos termiä käytetään ihmisestä, tilanne kuvaisi äkillistä amnesiaa tai oman toimintakyvyn menetystä: ensin oltaisiin osattu vaikka lämmittää sauna mutta sitten ei enää. Termi onkin kelvoton ihmisistä käytettäessä; pitäisi pikemminkin puhua avuttomasta uussukupolvesta, jolloin käsitteen tarkoite osuisi maaliinsa. Sillähän viitataan siihen, että isät ja heidän isänsä osasivatten vielä lämmittää puulämmitteisen saunan, koska he olivat rautaa; nyt taas saunat ovat kuvaannollisesti rautaa ja miehet puuta. Hiiohoi!

Hankitut taidot eivät kuitenkaan periydy, ja siksi uusavuttomuuden käsite ei sovellu sukupolvistakaan puhuttaessa. Se onkin varminta kokonaan hylätä.

Sama pätee pullamössösukupolveen. Vaikka me kuinka surkeita olisimme, edes arvon sen ansaitsisimme, että saisimme edes kunnollisen käsitteellisen selkäsaunan. Kutsukaatte meitä sitten sähkösaunasukupolveksi tai valmispitsasukupolveksi, ihan sama. Pullamössö tai tämän kulinaarisen herkun tietämys ei periydy; sen ohjetta ei ole edes peruskeittokirjoissa. Jätetään pullamössö harvinaiseksi juhlaherkuksi, ja haudataan pullamössösukupolvi kokonaan, vaikka Mariaanien hautaan. Siis käsite, ei sukupolvea.