Huomioita Porvoon ilmasto- ja ympäristöohjelman luonnoksesta

Kaupunkiluontoliike ry

Huomioita Porvoon ilmasto- ja ympäristöohjelman luonnoksesta

YLEISTÄ:

Pidän sinänsä kiitettävänä, että tällainen ohjelma laaditaan. Ohjelmassa luonto- ja ympäristötavoitteet on alistettu ilmastotavoitteille, vaikka tulisi pyrkiä systeemitarkasteluun, jossa ymmärretään, että ilmastonmuutos aiheuttaa luonnon muuttumista. Tulee varoa yksisilmäisiä ratkaisuja, osaoptimointia, jossa ns. ”ilmastoviisauden” nimissä tehdä sentyyppisiä ratkaisua, jotka lyövät paikallista biodiversiteettiä korville esimerkiksi ”tiivistettäessä” yhdyskuntarakennetta viheralueille (mikä on todellisuudessa yhdyskuntarakenteen levittämistä, ei tiivistämistä) tai kaataen puita pyöräilyn laatuväylien tieltä, joiden käyttöaste on kuitenkin niin vähäinen, että hankkeet kompensoivat niiden alta pienennetyn hiilinielun vasta niin pitkällä aikavälillä, että näiden toimenpiteiden mahdollisten hyötyjen tarkastelu ei ole tällaisissa ohjelmissa edes mahdollista, ei pitkälläkään aikavälillä saati sellaisella aikavälillä, jota tässä ohjelmassa pidetään pitkänä aikavälinä (6 vuotta).

Esimerkiksi Kevätkummuntien suuntainen pikapyörätien jatke, joka toteutettiin 4-5 vuotta sitten, aiheutti satojen puiden kaatamisen, enkä kevätkumpulaisena ole koko aikana nähnyt tuossa yhteensä kuin yhden käden sormilla laskettavan määrän pyöräilijöitä. Hyödyllisempää olisi perustaa pyöräteitä tai -kaistoja alueille, jossa ei niitä nykyään ole, kuten Kerkkoosta tai Epoosta keskustaan.

Ohjelmassa monessa kohdassa mainittiin tavoitteita edistettävän myös pitkällä aikavälillä. Tämä on erittäin tärkeää, mutta ohjelmassa mainittu aikaväli (2024-2030) ei ole pitkä aikaväli, sillä sinä aikana esimerkiksi puut eivät ehdi kasvamaan tai kaavat etenemään.

On hyvin positiivista, että tavoitteet on purettu lähemmäs konkretiaa kaupungin toimialojen kannalta. Kuitenkaan ei ole mitään takeita, että toimialoja on olemassa ohjelman tarkasteluajanjakson ajan ainakaan ohjelmassa mainituissa muodoissaan. Kaupungin toiminnan pitkäjänteisyyttä edesauttaa se, jos kaupungin organisaatiota ei myllätä ilman ilmasto- ja luontotavoitteiden saavuttamisen kannalta hyödyllistä syytä. Ohjelmassa ei ole mainintaa toimenpiteiden seurannan vastuuttamisesta.

Toivoisin ohjeistusta siitä, että omakotitalorakentajien tulisi säilyttää kasvillisuutta ja välttää pihojen asfaltointia. Rakennustapaohjeistuksien pitäisi aina lähteä siitä, että suositaan olemassaolevan kasvillisuuden säilyttämistä, ja Vanhan kaupungin rakennustapaohje tulisi päivittää järkiperäisemmäksi, sallien myös taloja korkeammat puut. Toivoisin myös ohjeistusta siitä, että kaupungin omistamissa ja hoitamissa kiinteistöissä tulisi välttää turhia hoitotoimia, kuten ruohonleikkuuta, joka poistaa pölyttäjille sopivaa kasvillisuutta, ja käytettäköön huoltoyhtiöiden aika tähdellisemmin esimerkiksi istutuksien hoitoon. Lisäksi toivoisin, että A-yhtiöt lopettaisivat eläimiä vahingoittavien robottiruohonleikkureiden käytön.

Yleisellä tasolla huomiota kiinnittää se, että vesistöistä ei sanota juuri mitään. Tämä on sikäli outoa, että Porvoo on meren ympäröimä saaristokunta, jonka halki virtaa kolme jokea. Esimerkiksi hulevesien hallintaan kaupunki voi vaikuttaa helposti rajoittamalla uusien asuinalueiden pihojen asfaltointia; lisäksi omakotitalorakentajille asiaa voisi terottaa rakennustapaohjeissa, joissa kehoitettaisiin välttämään pihojen asfaltointia/betonointia. Erityisen tärkeää hulevesien hallinta on ilmastonmuutoksen myötä lisääntyvien sateiden takia.

Seuraavaksi esitän huomioita pariin luonnoksen kohtaan:

Sivulla 30 ”Perustamme hakkuut maanomistajan tavoitteisiin” ei millään tavalla ota kantaa siihen, miten nämä tavoitteet suhtautuvat ilmasto- ja ympäristöohjelman tavoitteisiin eikä siihen, että yksityisten ja säätiöiden ja toisaalta kaupungin tavoitteet voivat olla keskenään ristiriitaisiakin. Oiva esimerkki tästä ovat kaupungin hiilinielun, biodiversiteetin ja ulkoiluarvojen kannalta onnettomat hakkuut, joita on toteutettu lähellä Holkenia. Kenen tavoitteisiin sivulla 30 siis viitataan mainitsemissani ristiriitatilanteissa? Jos tähän ei osata vastata, silloin on parempi jättää tämä kohta kokonaan pois, jos se herättää enemmän epävarmuutta ja epäselvyyttä kuin vastaa mahdollisiin kysymyksiin.

Sivuun 31: Porvoon tulee edistää polkupyörän joukkoliikennevälineessä kuljettamista myös Helsinkiin; Onnibussissa se maksaa 10 euroa suuntaansa, kun se Porvoon Liikenteen kaukobusseissa maksoi aikaisemmin 5 euroa. Esimerkiksi satunnainen keikkatyöläinen tarvitsee, harrastuksiin tai huvimatkoihinkin tarvitaan liityntäliikenteeseen polkupyörää varsinkin kun Porvoo-Helsinki -linjojen lippujärjestelmä on yhteensopimaton Porvoon sisäisen liikenteen lippujärjestelmän kanssa. On ristiriita, että pyöräilyä sanotaan suositeltavaksi kulkuvälineeksi, mutta kuitenkin sen käyttämistä liityntäliikenteessä vaikeutetaan.

Vakuudeksi

Manki Perukangas

Kaupunkiluontoliike ry, puheenjohtaja

 

 

Kannanotto Porvoon viheralueiden hoidosta ja siihen liittyvästä tiedotuksesta ja palautteenannosta

Porvoon kaupungin virkistys- ja muiden viheralueiden hoidosta ja käytöstä ei saa kootusti tietoa mistään. Porvoo ei laadi viheralueilleen hoito- ja käyttösuunnitelmia, joista kävisi ilmi eri viheralueiden hoitoluokituksia ja suunniteltuja toimenpiteitä. Käytännössä toimenpiteiden suunnittelu ja toteutus näyttäisivät olevan yksittäisten kenttätyöntekijöiden varassa.

Kaupungilla käytössä oleva sähköinen palautejärjestelmä ilmoittaa usein olevansa ruuhkautunut, joten tieto menee perille viiveellä, eikä palautteenantaja saa kuittausta, onko palaute tai kysymys mennyt perille. Sähköinen palautejärjestelmä – sisäisen puhelinluettelon puuttuessa, eikä ulkoistettu puhelinvaihde osaa ohjata - on kuitenkin nykyisellään ainut keino antaa palautetta tai esittää kysymyksiä liittyen viheralueiden hoitoon ja käyttöön, ja suunnitelmien puuttuessa tämä palautejärjestelmä, jossa kaikkea täytyy kysyä erikseen, kuormittaa kaupungin viranhaltijoita.

Kaupungin alueella on toteutettu hakkuita, joita kukaan ei ole osannut perustella ja kuntalaisen on hyvin vaikea hankkia tietoa, miksi jokin hakkuu on toteutettu. Esimerkkeinä mainitsen parin vuoden takaisen raskaan harvennushakkuun Tarmolan Teollisuustien varrelta sekä Viikinkiväylän jatkeena olevan ulkoiluväylän varrelle, Erämiehenkadun omakotitalotontteihin rajautuvan harvennushakkuun, jossa en usko kenenkään voittaneen: hiilinielu pieneni, linnut menettivät pesäpuunsa ja talot näkösuojansa. Samaten muistan muutamien vuosien takaisen avohakkuun Holkenin reitin varrelta, josta kaupunki ei edes informoinut, vaikka kyseinen hakkuu katkaisi ulkoilureitin. Vaikka tässä tapauksessa hakkuun toteutti yksityinen taho – Svenska Kulturfondet – kaupungillakin on asiassa asianomistaja- ja palveluintressi ulkoilureitistön kautta.

Hoito- ja käyttösuunnitelmien laatiminen tekisi myös kaupungin alueella harjoitettavasta metsätaloudesta läpinäkyvämpää ja hyväksyttävämpää; jos kaupunki on asettanut itselleen metsänhakkuun tuottotavoitteen, minkä epäilen selittävän ainakin osan muuten vaikeasti perusteltavista metsänhakkuista, kuntalainen ei voi kuin pahoitellen ihmetellä ja arvuutella, miksi yllättäen metsää onkin kaadettu, kun tietoa hakkuiden syistä ei saa mistään. Hoito- ja käyttösuunnitelmat palvelisivat myös ulkoilijaa, joka saa nykyisellään paljolti ulkoilla ”vaistoluokassa” tietämättä edes luonnonsuojelualueiden rajoja.

Jos kaupunki katsoo, että sillä ei ole resurssia laatia varsinaisia viheralueiden hoito- ja käyttösuunnitelmia esimerkiksi alueittain, kuten Helsinki tekee, edes karttapohjaisen järjestelmän käyttäminen – johon merkittäisiin suunnitellut toimenpiteet – keventäisi kaupungin työntekijöiden palautteisiin vastaamisen työtaakkaa ja palvelisi myös kuntalaisia, jotka saisivat tiedon nykyistä varmemmin ja ripeämmin. Suunnitelmien puuttumisessa vaarana on myös viheralueiden hoitokäytäntöjen epäyhtenäisyys, jolloin toimenpiteet käytännössä paljolti riippuvat yksittäisen metsurin koulutuksesta ja luontotietämyksestä.

Ehdottamani minimissään edes karttapohjainen järjestelmä palvelisi kaupungin viranhaltijoita myös sikäli, että sisäinen tiedonkulku paranisi. Nykyisellään esimerkiksi ulkoilureitistöjen varsilla toteutettavista puunkaadoista ei tunnu olevan oikein kukaan perillä, vaikka asia koskee sekä vapaa-ajan että ympäristötointa. Ihanteellisesti toki kaupungilla olisi viranhaltija, joka merkitsisi myös metsänkäyttöilmoitukset kyseiseen järjestelmään, jotteivät Holkenin kaltaiset tapahtumat toistuisi.

Sopu sijaa antaa, mutta...

Olen jo leimautunut maastopyöräilyskeptikoksi, joten se maito jo lienee kaatunut. Mutta kaadetaan nyt sitten lisää.

Kävin aamulenkillä Porvoon Epoon alueella, Humlan ulkoilumajalta lähtevällä Holkenin lenkillä. Olen viimeisen kymmenen vuoden aikana juossut sen muutaman kerran kesässä. Kun tuohon 9,5 km reittiin yhdistää Humlan 7 km peruslenkin ja Pihlajatien ylittämällä vähän yli 3 km Joonaanmäen lenkin, saa 20 km käytännössä yhtenäisen reitin, jonka voi lumisina talvina hiihtääkin, mitä nyt joutuu sukset ottamaan pois Pihlajatien ylityksen ajaksi.

Maisemathan olisivat muuten hienoja, mutta vuosien varrella reitin varrelle on sattunut kolme avohakkuuta, joista ainakin yhden takana on Svenska Kulturfonden, ja tämä hakkuu katkaisi vanhan ulkoilureitin. Metsäisyyden vaikutelma on siis paikka paikoin kärsinyt, mutta sen lisäksi hakkuu on aiheuttanut paikallista metsän pohjakerroksen eroosiota. Allaoleva kuva esittää viimeisintä hakkuuaukkoa, joka tehtiin viime syyskesästä. Hakkuut sattuivat olemaan käynnissä juuri lenkkeillessäni ohi. Tuo postilaatikkoa muistuttava laatikko sisältää ruutuvihkon, johon kuntoilijat saavat jättää terveisiä tai ihan vain kuitata oman kuntoilusuorituksensa, vapaaehtoisesti tietenkin. Tuo laatikko oli vielä aiemmin jylhässä kuusikossa. 

Sama paikka 9 vuotta aikaisemmin ennen hakkuita. Surulliseksi pistää.

Reitti on kuitenkin onneksi edelleen paikka paikoin komeaa ja jylhää, suomalaisesta metsäteollisuudesta huolimatta, ja onneksi katkenneen reitin tilalle on tehty uusi reitti. Siinä meni kyllä kolme tai neljä vuotta, mutta nyt joka tapauksessa taas tämän tietääkseni Porvoon pisimmän yhtenäisen maastossa kulkevan reitin pystyy kulkemaan. 

Tai siis pystyisi, jos reitti olisi kuljettavassa kunnossa. 

Koronakin on tuonut lisää kansalaisia hoitamaan ruumiillista ja mielensä terveyttä lähiluontoon ja nauttimaan jokamiehenoikeuksista. Erinomaista. Vaikka luonnossa kulkemisen ideana onkin juuri - luonnossa kulkeminen - enkä kaipaa metsään asfalttia, niin ehkä tämän reitin voisi kuitenkin pohjustaa ja tehdä siitä hiekkatien? Nyt nimittäin monin paikoin näitä renkaanjälkiä on uponnut niin syvälle monin paikoin mutaiseen maastoon - se on mutainen kuivallakin kelillä - että pesukoneeseen lenkkarit menevät, kun metsän puolelta ei oikein haluaisi kiertää ja kuluttaa kunttaa, eikä kaikkialla edes pysty. Tai miten olisi opaskyltit, joissa suositeltaisiin korvamerkitsemään reitin toinen puoli pyöräilijöille ja toinen jalankulkijoille?

Vai mistä tästä mahtuu kiertämään? 

Hyväksyn siis sen, että metsässä rähjääntyy, mutta tässä ovat jo nilkat vaarassa liukkailla, mutaisilla iljanteilla, jotka muuten seuraavien yöpakkasten tullen ovat enää vain liukkaita iljanteita. Veikkaan nimittäin, että nämä jäljet ovat tässä vielä silloinkin. Ja selvyyden vuoksi: arvostan sitä, että kansalaiset ja asukkaat menevät hoitamaan terveyttään luontoon. Kuitenkin, jos kaupungin pisin yhtäjaksoinen reitti ei enää käytännössä ole yhtäjaksoinen vaan poikki useasta kohdasta näiden iljanteisten jälkien takia, niin miten olisi joko erillinen reitti - jolle ilmiselvästi on jälkien perusteella tarvetta - kulunohjausta kylteillä tai tiukka hiekkapohja tälle reitille?

Koti-isän mietteitä päivähoidon kynnyksellä

Tänään on luultavasti elämäni parhaan 6 viikon viimeinen päivä. Huomenna se loppuu, kun palaan isyysvapaalta röihin - vai miten se nyt menikään - ja pieni Elsa-tyttöni aloittaa päivähoidossa.

Kuluneet kuusi viikkoa, kun olemme saaneet olla kahdestaan - ja jo 5 viikon vuosiloma sitä ennen, ei mikään 38 päivää, toim. huom. - ovat yhdistäneet minua tyttäreeni elämänmittaisilla, katkeamattomilla siteillä. On todella hienoa, että hyvinvointivaltiomme mahdollistaa tällaisen isyysvapaan. Elsa on opettanut minulle, mitä on ehdoton, kyseenalaistamaton, täysin rajaton rakkaus. Tai ainakin muistuttanut minua siitä, mitä se on, jos en sitä muuten olisi tiennyt.

Emme tietenkään ole lukkiutuneet 4 seinän sisälle, vaan olemme päivittäin käyneet puistoissa, järjestetyissä leikkipuistoaktiviteeteissa ja perhekahvilassa. Nämäkin ovat todella hienoja palveluita, jotka auttavat integroitumaan yhteisöön, oli kyseessä sitten vielä sosialisaatiota harjoitteleva pieni tyttönen, Porvoossa lähinnä vain nukkumassa käyvä isä tai esimerkiksi maahanmuuttajaäiti. Leikkipuistossa tyttöni on saanut tutustua muihin lapsiin, pehmeän laskun päivähoitoon. Ja minä olen yrittänyt muodostaa oman paikkani kotiäitiverkoston ulkoreunalla.

Voin jättää Elsan sinänsä luottavaisin mielin maailman parhaimmin koulutettujen varhaiskasvatuksen ammattilaisten käsiin. Päiväkodissa Elsa saa leikkiä, laulaa, hyppiä, piirtää, kiipeillä, tanssia ja riehua, vain mielikuvitus on rajana.

Ihailen todella päivähoidon ammattilaisten motivaatiota, heikosti palkatussa työssä, jonka ylle ollaan pystyttämässä uhkakuvia ryhmäkokojen kasvattamisesta. Tämä tosin taitaa kompensoitua subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkamisella, mikä tuottavuusloikka taas kompensoituu pitkällä tähtäimellä lisääntyvällä lastensuojelun ja lastenpsykiatrian asiakkuudella. Päivähoidosta ei missään olosuhteissa saa säästää, eikä sitä saa myöskään tehdä lasten terveydellä: Porvoollakin on edessä satojen miljoonien home- ja kosteusremontit aikapommeiksi muuttuneissa julkisissa rakennuksissa. Elsa ei onneksi tiedä tuottavuusloikista mitään, hän vasta harjoittelee loikkimista vesilätäköihin ja estejuoksua hiekkalaatikon reunan yli.

Jättäessäni edelleen vielä varsin pienen tyttöni huomenna varsinaisesti alkavan päivähoidon kenraaliharjoituksiin, mieleni oli huolesta sykkyräinen. Huolesta, miten voin Elsalle perustella sen, että jätin hänet 1 vuoden 4 kuukauden iässä lusimaan pidennettyä päivää vain siksi, että voisin edelleenkin jatkaa elinkautisrangaistukseksi muuttuneessa työssäni, jotta säilyttäisin pankkineuvojien silmissä luotto- ja yhteiskuntakelpoisuuteni, jotta saisimme hankittua hänelle joskus oman huoneen. Vielä hän on liian pieni omiin huoneisiin, ja minä kohta liian vanha uusiin töihin.

Vanhempi elää jatkuvan riittämättömyyden tunteen kanssa, rajattomasta rakkaudesta kumpuavan, jatkuvan syyllisyyden kanssa siitä, että kyseenalaisista syistä ehtii aivan liian vähän viettää aikaa lapsensa kanssa. Onneksi olen ehtinyt osaltani antamaan elämänevääksi hyvän itsetunnon, rajattomasta rakkaudesta kumpuvan rajattomuuden kokemuksen. Elsa olettaa ihmisten olevan hyväntahtoisia, ja asioiden järjestyvän. Kunpa itsekin voisin.

Onneksi juoksulenkki aina selvittää pään ja puhdistaa mielen. Olen aiemminkin lääkinnyt itseäni juoksemisella: esimerkiksi 6 vuotta sitten, silloisen tuntemani maailman järkyttyä. Jätetttyäni poikani oslolaiseen päiväkotiin, kotimatkallani kävin kiertämässä Songsvannia.

Tällä kertaa tyhjään tilaan, nirvanaan pääsyyn tarvittiin noin 6-7 km. Nyt juokseminen puhdisti ruumiinkin, sillä Holkenin kääntöpaikalla saatiin ennustettu, tauoton sadekin. 17 kilometrin jälkeen olin aivan läpimärkä, puhdistunut ja vähän vähemmän ahdistunut.

Lenkkeilijätkin tarvitsevat laatuväylänsä

Viime viikolla Uusimaassa esiteltiin suunnitelmaa jatkaa Toukovuoren Kevätkumpuun kytkevää pyöräilyn ns. laatuväylää Kevätkummuntien viertä kulkevaa ulkoilureittiä pitkin aina Turkkurintielle saakka. Pyöräilyä pitääkin suosia ei vain liikenne- vaan liikkumisvälineenä.

Tuohon paikkaan tämä laatuväylä on kuitenkin tuhlausta. Kun Kevätkummuntietä ja heti metsikön toisella puolella Pihlajatietä myöten kulkee nyt yhdistetty pyörä- ja jalankulkuväylä, tämä väylä on tarpeeton.

Jos uutta laatuväylää perustellaan reitin yhtenäisyydellä, nyt Toukovuoren takia raiskatun metsän läpäisevä reitti jatkuu saumatta Kevätkummuntietä, ja minään niinä aamuina kun minä olen kyydittänyt poikaani Kevätkummuntietä päiväkotiin ja takaisin viime keväänä, vastaantulevan pyöräilyliikenteen volyymi ei ollut sitä luokkaa, että oman väylän suunnitteleminen tuntuu kärpästen ampumiselta tykillä.

Jos väylää taas perustellaan sillä, että pyöräily ollakseen houkutteleva kulkumuoto vaatisi oman väylänsä, tätä on hankala tulkita muuten kuin siten, että muu kevyt liikenne: koiranulkoiluttajat, vaunulenkkeilijät, kävelijät, juoksijat häädettäisiin, ja tähän operaatioon vielä pitäisi kaataa ulkoilumetsää.

Useiden tutkimusten mukaan mahdollisuus säännölliseen ulkoiluun metsässä virkistää mieltä ja kehoa siinä määrin, että tällä on kansantaloudellista merkitystä, ja tätä mahdollisuutta ei pidä viedä mm. niiltä kevätkumpulaisilta ja velkalalaisilta, joille tämä reitti on paitsi päivittäisen virkistyksen lähde, myös yhdistää heidät melkein saumattomasti Humlan-Holkenin alueen laajempiin joskin alkupäästään raiskattuihin ulkoilureitteihin.

Melkein kaikki ihmiset ovat jalankulkijoita, työmatka- ja asiointipyöräilijätkin. Turkkurintiehen päättyvää polkua voisikin toisesta päästä jatkaa sen parisen sataa metriä reitin yhtenäistämiseksi, niin saisivat jalan liikkuvat ulkoilijatkin edes yhden laatureitin, mitä asfaltoitu pikapyörätie ei missään nimessä ole.

Mikä sitten on ulkoilijan laatureitti? Se on paitsi yhtenäinen, myös luonnonläheinen, sillä tutkimuksien mukaan virkistys onnistuu parhaiten puiden reunustamilla reiteillä, joilla liikenne ei näy, kuulu eikä haiskahda, mieluiten toki ei mitään näistä.

Työn kurjuus ja elämän ihanuus

Kurja työ opettaa elämän tärkeysjärjestyksen, edellyttäen, että elämässä on työn ulkopuolella jotakin positiivista sisältöä. Jos ei sitä muuten sattuisi tietämään.

Kuten perhe, ystävät ja harrastukset. Viikonloppuna Holkenin maastolenkillä mieli puhdistuu ja latautuu niin että jaksaa taas yhden viikon. Ystävien kanssa vietetyn hetken jälkeen jaksaa taas kolme kuukautta. Ja töistä kotiin tullessa kaikki muu sulaa, kun 3-kuukautinen tyttö nauraa isälleen.

Perhettä ei voi ostaa kaupasta, mutta harrastuksen voi hankkia kuka tahansa. Työn vastapainoksi siis kannattaa olla jotakin, ettei koko elämä näyttäydy harmaana, eikä osaa vastata, miksi tekee työtä.

Kevät on juoksuaikaa

Viimeistenkin lumenrippeiden sulaminen ulkoiluteiltä on merkinnyt minulle jo 20 vuoden ajan lenkkitossujen käytön intensifoitumista. Aivan naftaliiniin ne eivät sentään ole talveksi ja rospuuttokaudeksi joutaneet, mutta muutaman pahahkon liukastumisen jälkeen vältän nyt lenkkeilyä liukkaimmilla keleillä ja menen mieluummin uimaan tai kuntosalille. Kuntosalien juoksumatot suhtautuvat raittiissa ilmassa juoksemiseen kuin äänilevyjen kuunteleminen konserttiin, ainakin jos on uskominen kapellimestari Sergiu Celibidachea: se on kuin rakastelisi Brigitte Bardot'n pahvikuvan kanssa.

Useiden kymmenien tuhansien juostujen kilometrien jälkeen ymmärrän olleeni onnekas saadessani asua Helsingissä, suurimman osan aikaa kahden kilometrin säteellä Keskuspuistosta. Helsinki on juoksijan paratiisi!

Suosikkireittini Helsingissä ovat:
Haltiapolku. 20 kilometriä pohjoisessa Keskuspuistossa, Pirkkolasta Paloheinän ja Haltialan kautta Pitkäkoskelle ja takaisin. Haltiapolulla ymmärtää, että luonnon ja kulttuurin vastakkainasettelu on turhaa, sillä kaupunkiluonto on hoitamattomanakin kulttuuria. Ainoa miinus tulee siitä, että reitti kiertelee 7 ja 12 kilometrin välissä, eikä sitä ole aivan joka metriltään yksiselitteisesti merkattu. Toisaalta, onko sen nyt niin väliä? Luonnossa liikkumisen ilo tulee juuri yllätyksellisyydestä, vaihtelevuudesta ja polveilevuudesta.

Pirkkolan 3 kilometriä. Olen kiertänyt vajaan 3 kilometrin pururadan satoja ja taas satoja kertoja, siitä alkaen kun ryhdyin lenkkeilemään. Pirkkolan kolmosen tunnen paremmin kuin minkään muun reitin tällä maapallolla, paljon paremmin kuin esimerkiksi omat taskuni. Pitkään reitin pituudeksi oli merkattu 3050 metriä, mutta tarkistuslaskenta verotti reitiltä 200 metriä. Sitäpaitsi Pirkkolassa on kaksi vaihtoehtoa kolmoseksi: pururadan kanssa limittäin samoissa maastoissa kiertelee asfalttitie, jota pitkin viimeisin vahvistettu tieto reitin pituudeksi on 2930 metriä.


Mätäjoen eteläpuoli-Malminkartanon hevoskukkulat. Kierros on vain reilun kilometrin mittainen, mutta minulle nostalginen jo koulun liikuntatuntien kavahtamistani hiihdoista alkaen, joissa yleensä sijoituin peräpäähän, mutta kerran vahingossa – ikäisekseni isona – tulin toiseksi. Auringonlasku koillisesta näyttäytyy erityisen kauniina Malminkartanon peltojen yllä.


Talinkukkulan ympäri. Kierros on vähän yli kaksi kilometriä, ja yllättävän nopeasti luonto on ottanut käyttöönsä ihmisen sille tarjoaman kasvualustan. Talinkukkula on suosittu lintujen bongauspaikka, ja se rajoittuu lännessä Vermon ravirataan. Reitillä voi nähdä Vermon verrytteleviä hevosia, ja siellä on jumppatelineitä. Kukkulallekin voi kiivetä; sieltä on oivat näköalat paitsi merelle, myös Aurinkokuntaan; Aurinkokunnan pienoismallista mittakaavassa yhden suhde miljardiin taisiko se nyt olla Jupiter, joka löytyy kukkulalta. Kukkulan itäpuoleisella polulla saa sateen jälkeen varoa, ettei liukastu etanoihin.

Talinkukkulan itäpuoli-Talin golfkenttä. On Talin golfkentästä sitten mitä mieltä hyvänsä, niin sen maisemat tarjoavat idyllisen lenkkireitin, joka kulkee Mätäjoen yli ja Talin siirtolamökkialueen ohi. Lisäksi reitillä saattaa törmätä baptistien propagandaan. Reittiin voi saumattomasti yhdistää Patterinmäen kierroksen, joka on vain noin puolitoistakilometrinen Pajamäen ympäri, mutta upea lenkki.


Talin urheilupuiston ympäri. 1,6 kilometrin reitti, joka on merkattu 100 metrin välein, kelpaa hyvin oman kunnon mittaamisen kellon kanssa. Osa siitä kulkee varjoisaa metsänviertä, ja osa menee jalkapallokenttien ohitse. Metsästä voi käydä nappaamassa muutaman kangastatin, joita ei missään nimessä pidä sekoittaa sappitatteihin. Ne pilaavat ruoan ja ruokahalun.

Munkkivuori-Tarvaspää-Talinranta. Turuntie alitetaan reitillä kahdesti; reitti sivuuttaa myös Talinkukkulan Ison Huopalahden kohdilta, sieltä, missä Mätäjoki laskee. Vermon-Leppävaaran alueelle ollaan oltu rakentamassa viime aikoina, enkä tiedä, onko reitti enää niin idyllinen saatikka edes mahdollinen. Vahinko, sillä Talinkukkulasta länteen, Espoon puolella on ollut upeaa suometsää. Kyse on kuitenkin seudullisesta ulkoilureitistä, joka on myös Helsingin intresseissä, mutta seudullisen yhteistyön puute aiheuttaa sen, että Espoo on kaavoittanut miten lystää.

Pirkkola-Laakso-Pirkkola. Pirkkolan ja Laakson välillä on kaksi ja Pasilan kohdilta kolme reittiä. Reitin pituudeksi tulee noin 10,5 kilometriä, jos seuraa kahta pääreittiä. Sen varrella on Maunulan ulkoilumaja ja lemmikkieläinten hautausmaa. Juuri Hakamäentien risteyksen eteläpuolella on vielä mahdollisuus valita kahdesta reitistä, joista vasemmanpuoleinen (pohjoisesta katsoen) vie ratsastuskentän kautta Nordenskiöldinkadulle, oikeanpuoleinen jousiammuntaradan kautta Laakson sairaalalle, tullen ulos Keskuspuistosta uhanalaisen Lääkärinkadun alueen kautta.

Lauttasaari-Salmisaari-Hietaniemi-Taivallahti-Munkkiniemi-Kuusisaari-Lehtisaari-Kaskisaari-Lauttasaari. Kauniilla ilmalla merenrannalla juokseminen on sykähdyttävä kokemus, ja koko noin 15 kilometrin reitti kulkee merenrantaa. Ainoa ikävä pätkä reitillä on Salmisaaren kohdalla, jossa tosin Länsiväylän alikulkutunnelia pääsee nopeasti Hietaniemeen. Reittiennätykseni on 1,07.

Vironniemen ympäri. Vironniemi, eli se niemi, jolle Helsingin kantakaupunki sijoittuu, on meren ympäröimä. Kierroksen voi aloittaa vaikka Hesperianpuistosta, kiertää niemi pyöräteitä pitkin Hietsun uimarannan edestä, Länsisataman vieritse, Kaivopuiston edestä Länsisatamaan, josta Pohjoisrantaa pitkin Kaisaniemenrantaan, ja siitä Töölönlahden rantaa pitkin takaisin.

Töölönlahden ympäri. Suosittu noin 2150 metrin reitti tarjoaa innostavan kulttuuriympäristön Linnunlauluineen, Oopperoineen, Finlandiataloineen ja Stadikan tornin silhuetteineen. Olen joskus innoittunut ympäristöstä niin, että olen päästellyt kierroksen seitsemään minuuttiin ja kymmeneen sekuntiin, mikä on kolmen tonnin cooperin juoksijalle silmitöntä vauhtia.

Mustavuoressa, joka on Helsingin itäinen Keskuspuisto, on myös fantastinen pururata.

Viime aikoina olen Käpylästä käsin lenkkeillyt Vantaanjoen vartta. Ensin metsäpolkua, tai ainakin melkein metsäpolkua, pääsee melkein liikennöimättömältä Kumpulan Kalervonkadulta (joka yhdistää Koskelantien ja Limingantien) Käpylän siirtolapuutarha-alueen ja Kumpulan maauimalan välistä Intiankadulle, sen yli polkua pitkin vaihtoehtoisesti joko Kustaa Vaasan kadulle tai Koskelantielle. Ensimmäisen ylitettyään pääseekin sitten Vantaanjoen rannalle, tai Viikkiin, jossa voi tehdä kierroksen; molemmissa tapauksissa lenkkiä kannattaa jatkaa Vantaanjoen vartta. Aika tarkalleen kympin lenkki tulee Kalervonkatu-Intiankatu-Kustaa Vaasan katua ylös - Koskelantien ali - Vantaanjokea ylös, puolta vaihtaen ensimmäisen kävelysillan kohdalla - Pihlajiston jumppatelineet - Jokeri-bussin sillalla puolenvaihto - Pikkukoski - Vantaanjokea alas - Koskelantie - Vallinkoskentie - ja takaisin em. polkua. Joen vartta voi toki jatkaa niin pitkälle kuin sielu sietää.

Melkein keskellä Helsinkiä sijaitsevalla Mustikkamaalla olin käynyt ennen viime syksyn (2019) opintomatkaani vain kerran. Ihastuin sen verran idylliseen uimarantaan ja sen viertä kulkevaan saaren kiertävään noin 2,5 kilometrin lenkkipolkuun, että lisäsin bucketlistiini lenkkipolun kokeilemisen. Kyllä kannatti: maisema joistakin urbaaneista vilahduksistaan huolimatta mustikkatyypin kangasmetsässä kiertävällä lenkillä on todella elähdyttävä vanhoine honkineen. Lenkkiä ei ollut yhtään yksitoikkoista kiertää useammankin kerran, varsinkin kun suhteellisen pienellä saarella polku vähän kuitenkin kiertelee ja tarjoaa variaatiomahdollisuuksia pinnanmuodoiltaan melko tasaiseen peruslenkkiin, ja jokainen sivupolku jossain vaiheessa yhtyy saarta kiertävälle rantareitille, joten eksymisen vaaraa ei ole.

Espoossa olen aika vähän juoksennellut, paitsi mitä nyt lenkkireittieni jatkumoina Stadin puolelta. Nyt elo-syyskuun 2018 vaihteessa ollessani järjestämässä Espoon Oittaalla eli Bodomjärvellä Nuku yö ulkona -tapahtumaa, varastin itselleni puolisen tuntia tutustuakseni alueen reitistöihin. Ainakin reilun 4 km lenkki oli maisemiltaan yksi jylhimmistä kokemistani; se kiersi hyvin mäkistä, kuivahkoa mäntykangasta, joka toi mieleeni mummolani sienimetsän Hirvikallion, joka taas on kuin Peräpohjolaa. Tuonne täytyy tehdä erikseen pyhiinvaellusreissu vain juoksemaan. Auringonlaskussa, yliannoksen sosialiseerausta saaneelle tuo metsäkylpy oli todella puhdistava.

Oslo häviää lenkkeilykaupunkina Helsingille kirkkaasti. Yleensä siellä joutuu juoksemaan asfaltilla, mikä tietysti on hyvää akilleksien sopeutusta, jos tähtää maratoneille tai muihin katujuoksuihin. Metsäpolkuja halajava joutuu matkaamaan Osloa kiertävälle Oslomarkan metsäalueelle saakka, jonne sentään pääsee metrolla, mutta siinä hukkaa aikaa. Siellä onkin sitten juoksijan paratiisi. Jos ja kun lenkille pääsee kotiovelta, kynnys oman kunnon hoitamiseen on paljon matalampi.

Sagenessa asuessani looginen vakioreittini oli läheisen nuhjaantuneen ja hoitamattoman Voldslokkan urheilupuiston ympäri kulkeva noin puolentoista kilometrin lenkki.


St. Hanshaugenilla asuessani taas menin tavallisesti kiertelemään paikallisen St.Hanshaugenin puiston polkuja. Mäkiä ja variaatioita riittää sen verran kuin mitä nyt sen kokoinen puisto kykenee tarjoamaan, jonka ympärysmitta on noin 1400 metriä. Näin lyhyet reitit kuitenkin käyvät pitemmän päälle monotonisiksi.


Kantakaupungin parasta lenkkeilymaastoa löytyy Akerselva-joen rannoilta.


Paras tietämäni lenkkireitti taas koko kaupungissa löytyy Nordmarkan eteläreunalta, Sognsvannin järveä kiertävältä polulta, joka on pituudeltaan 3,5 kilometriä, eli riittävästi jottei pitempiä matkoja juokseva lenkkeilijä ehdi tuntemaan reittiä monotoniseksi. Sinne kannattaa kuitenkin sonnustautua arkisin, sillä kauniina viikonloppupäivinä saa väistellä sunnuntaikävelijöitä ja villisti juoksentelevia koiria. Se on rinnastettavissa Töölönlahteemme, sillä erotuksella että se on järvi ja luonnon keskellä. Idyllisempää kierrosta en kyllä tiedä missään olevan.


Matkoilleni olen pakannut lenkkitossujani mukaan Pisaan, Budapestiin ja Espanjan aurinkorannikolle, Mijas Costaan. Budapestissa Margitin saaren kiertävä parin-kolmen kilometrin lenkki on urbaanilla tavalla idyllinen.

Kotimaassa olen juossut kotikaupunkieni Helsingin ja Porvoon lisäksi myös Jyväskylässä ja Vaasassa. Vaasasta löytyy hieno noin kympin lenkki eri versioineen Pilvilammen ympäri. Maisemat ovat niin jylhiä erämaamaisemia kuin ikinä voisi Pohjanmaalta uskoa löytävänsä. (kuva: Sanna Kivineva)

Porvoon 3 kilometrin Jonasbackenin lenkki, joka alkaa aivan uimahallin takaa, jatkuu suurempana 7,2 (ei 7,7, kuten viitat väittävät) kilometrin kierroksena Humlan ulkoilumajalle ja Humlalta lähtee vielä toinen ulompi 9,5 kilometrin kierros Holkeniin. Yhteensä lenkki on noin 16 kilometriä. Jos ei aivan näin pitkään jaksa juosta, voi tyytyä 7,7 km jatkolenkkinä 2,2 kilometrin "Uranuurtajien" kierrokseen, joka on mäkisenä ja alustaltaan vaihtelevana ja paikoin karkeatekoisine purualustoineen haastava, ja siellä voi kohdata ainakin touko-kesäkuussa soitivan ukkometson.

Humlan ulkoilumaja on auki varsin satunnaisesti, joten jos reitillä haluaa huoltaa itseään, eväät kannattaa kantaa mukanaan juoksuvyössä, ja etenkin Humlasta Holkeniin kulkevan jatkoreitin alusta on haasteellinen ajoittaisine juurakoineen ja pöpelikköineen, mutta kannattaa se käydä kokemassa. Holkenin kääntöpaikalla on laavu järven rannalla, ja siellä voi nauttia niitä juoksuvyössä kantamiaan eväitä.

Myös Kokonniemen mäellä mutkitteleva vitosen haasteellinen kierros tarjoaa kunnollisen lenkin.

Matkoillani ja Oslossa asuessani olen oppinut arvostamaan Helsingin kaupunkiluontoa, joka on ainutlaatuinen, demokraattinen kaupunkioikeus. Siitä on pidettävä kiinni!

Porvoolle on annettava tunnustus siitä, että se on ymmärtänyt tutkia mahdollisuutta kansallisen kaupunkipuiston perustamisesta. Sen runkona tulisi toimimaan Porvoonjoen ranta. Hyvä! Oslollakin on oma erityislainsäädäntönsä turvaamassa Oslomarkan säilymistä virkistyskäytössä jälkipolville. Milloin Helsinki saa oman kansallisen kaupunkipuistonsa?

Porvoo pilaa ulkoilumetsänsä

Tein laskiaismaanantaina säännöllisen 17 kilometrin juoksulenkkini, joka alkaa Pihlajatieltä, jatkuen Humlan ulkoilumajan kautta Holkenin laavulle ja takaisin. Reitin varrella sain lukuisia todisteita siitä, että Porvoo ei välitä arvostaa ulkoilumetsiään eikä ymmärrä niiden merkitystä.

Aivan ensin on metsää kaadettu vanhan ulkoilureitin varrelta Toukovuoren asuinalueen tieltä, jotta ulkoilureittiä ollaan voitu siirtää 10-20 metriä pohjoiseen. Mahtaa tulla tonttimaalle hintaa moisen operaation jäljiltä. Sitten parisen kilometriä ennen Holkenin laavua on aukkohakattu ulkoilureitin ja Epoontien väliltä niin, että metsä ei suodata sen paremmin melua kuin liikenteen saastetta. Ei paljon auta, jos on ulkoilureitti suojattu "reittitoimituksella" (kuten kaupungin luonnonhoidon edustaja on minulle selventänyt), jos reitin varret muuttuvat raivioksi. Näiden, jo vakiintuneiden tihutöiden lisäksi kahdella viimeisellä lenkilläni olen törmännyt metsäkoneisiin. Mahtaa olla metsureilla kovat tuottotavoitteet kun pitää hakata loppiaisenakin.

Metsän"hoitoa" Humlan lenkin pohjoisemmalla reitillä eilisaamuna.

Kuitenkin lukuisten tutkimusten mukaan, mahdollisuus ulkoilla kaupunkimetsässä on mitä tehokkainta ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa. Virvikin reitin varren metsät olisivat siihen mitä sopivimmat, minkä itseni lisäksi tiedostivat nekin kymmenet ja taas kymmenet porvoolaiset, jotka tulivat vastaani tai jotka ohitin lenkilläni ja jotka olivat sonnustautuneet ulkoilemaan jo yhdeksältä pyhäaamuna. Myöskin lukuisien tutkimusten mukaan, parhaiten virkistäytymiseen käy vain vähän hoidettu, lähellä luonnontilaa oleva metsä. Tämä on ymmärretty Helsingissäkin, jonka uusi luonnonhoidon strategia perustuu hallittuun hoitamattomuuteen.

Sivuutan tässä luonnontilaisen metsän ekologisen merkityksen. Ihmisellekin kuitenkin mahdollisimman luonnontilainen metsä auttaa parhaiten irroittautumaan arjesta, antamaan erämaaretken illuusion omassa kotikaupungissa. Ilman tämän todentavia lukuisia tutkimuksiakin, tämä on ymmärretty Norjassakin, jossa Oslon tärkeimmän kaupunkimetsävyöhykkeen asemasta vallitsee poliittinen yksimielisyys, ja se onkin suojeltu erityislainsäädännöllä.

Tulen seuraamaan tarkasti, miten Virvikin reitti tulee säilymään, eikä se tule, etenkään jos Porvoo pirstoo sen saaristotiellä kahtia. Mutta eihän Porvoo arvostakaan ulkoilumetsiään.

Kirjoitus julkaistiin Uusimaassa torstaina 9.1.2014.