Huomioita Porvoon ilmasto- ja ympäristöohjelman luonnoksesta

Kaupunkiluontoliike ry

Huomioita Porvoon ilmasto- ja ympäristöohjelman luonnoksesta

YLEISTÄ:

Pidän sinänsä kiitettävänä, että tällainen ohjelma laaditaan. Ohjelmassa luonto- ja ympäristötavoitteet on alistettu ilmastotavoitteille, vaikka tulisi pyrkiä systeemitarkasteluun, jossa ymmärretään, että ilmastonmuutos aiheuttaa luonnon muuttumista. Tulee varoa yksisilmäisiä ratkaisuja, osaoptimointia, jossa ns. ”ilmastoviisauden” nimissä tehdä sentyyppisiä ratkaisua, jotka lyövät paikallista biodiversiteettiä korville esimerkiksi ”tiivistettäessä” yhdyskuntarakennetta viheralueille (mikä on todellisuudessa yhdyskuntarakenteen levittämistä, ei tiivistämistä) tai kaataen puita pyöräilyn laatuväylien tieltä, joiden käyttöaste on kuitenkin niin vähäinen, että hankkeet kompensoivat niiden alta pienennetyn hiilinielun vasta niin pitkällä aikavälillä, että näiden toimenpiteiden mahdollisten hyötyjen tarkastelu ei ole tällaisissa ohjelmissa edes mahdollista, ei pitkälläkään aikavälillä saati sellaisella aikavälillä, jota tässä ohjelmassa pidetään pitkänä aikavälinä (6 vuotta).

Esimerkiksi Kevätkummuntien suuntainen pikapyörätien jatke, joka toteutettiin 4-5 vuotta sitten, aiheutti satojen puiden kaatamisen, enkä kevätkumpulaisena ole koko aikana nähnyt tuossa yhteensä kuin yhden käden sormilla laskettavan määrän pyöräilijöitä. Hyödyllisempää olisi perustaa pyöräteitä tai -kaistoja alueille, jossa ei niitä nykyään ole, kuten Kerkkoosta tai Epoosta keskustaan.

Ohjelmassa monessa kohdassa mainittiin tavoitteita edistettävän myös pitkällä aikavälillä. Tämä on erittäin tärkeää, mutta ohjelmassa mainittu aikaväli (2024-2030) ei ole pitkä aikaväli, sillä sinä aikana esimerkiksi puut eivät ehdi kasvamaan tai kaavat etenemään.

On hyvin positiivista, että tavoitteet on purettu lähemmäs konkretiaa kaupungin toimialojen kannalta. Kuitenkaan ei ole mitään takeita, että toimialoja on olemassa ohjelman tarkasteluajanjakson ajan ainakaan ohjelmassa mainituissa muodoissaan. Kaupungin toiminnan pitkäjänteisyyttä edesauttaa se, jos kaupungin organisaatiota ei myllätä ilman ilmasto- ja luontotavoitteiden saavuttamisen kannalta hyödyllistä syytä. Ohjelmassa ei ole mainintaa toimenpiteiden seurannan vastuuttamisesta.

Toivoisin ohjeistusta siitä, että omakotitalorakentajien tulisi säilyttää kasvillisuutta ja välttää pihojen asfaltointia. Rakennustapaohjeistuksien pitäisi aina lähteä siitä, että suositaan olemassaolevan kasvillisuuden säilyttämistä, ja Vanhan kaupungin rakennustapaohje tulisi päivittää järkiperäisemmäksi, sallien myös taloja korkeammat puut. Toivoisin myös ohjeistusta siitä, että kaupungin omistamissa ja hoitamissa kiinteistöissä tulisi välttää turhia hoitotoimia, kuten ruohonleikkuuta, joka poistaa pölyttäjille sopivaa kasvillisuutta, ja käytettäköön huoltoyhtiöiden aika tähdellisemmin esimerkiksi istutuksien hoitoon. Lisäksi toivoisin, että A-yhtiöt lopettaisivat eläimiä vahingoittavien robottiruohonleikkureiden käytön.

Yleisellä tasolla huomiota kiinnittää se, että vesistöistä ei sanota juuri mitään. Tämä on sikäli outoa, että Porvoo on meren ympäröimä saaristokunta, jonka halki virtaa kolme jokea. Esimerkiksi hulevesien hallintaan kaupunki voi vaikuttaa helposti rajoittamalla uusien asuinalueiden pihojen asfaltointia; lisäksi omakotitalorakentajille asiaa voisi terottaa rakennustapaohjeissa, joissa kehoitettaisiin välttämään pihojen asfaltointia/betonointia. Erityisen tärkeää hulevesien hallinta on ilmastonmuutoksen myötä lisääntyvien sateiden takia.

Seuraavaksi esitän huomioita pariin luonnoksen kohtaan:

Sivulla 30 ”Perustamme hakkuut maanomistajan tavoitteisiin” ei millään tavalla ota kantaa siihen, miten nämä tavoitteet suhtautuvat ilmasto- ja ympäristöohjelman tavoitteisiin eikä siihen, että yksityisten ja säätiöiden ja toisaalta kaupungin tavoitteet voivat olla keskenään ristiriitaisiakin. Oiva esimerkki tästä ovat kaupungin hiilinielun, biodiversiteetin ja ulkoiluarvojen kannalta onnettomat hakkuut, joita on toteutettu lähellä Holkenia. Kenen tavoitteisiin sivulla 30 siis viitataan mainitsemissani ristiriitatilanteissa? Jos tähän ei osata vastata, silloin on parempi jättää tämä kohta kokonaan pois, jos se herättää enemmän epävarmuutta ja epäselvyyttä kuin vastaa mahdollisiin kysymyksiin.

Sivuun 31: Porvoon tulee edistää polkupyörän joukkoliikennevälineessä kuljettamista myös Helsinkiin; Onnibussissa se maksaa 10 euroa suuntaansa, kun se Porvoon Liikenteen kaukobusseissa maksoi aikaisemmin 5 euroa. Esimerkiksi satunnainen keikkatyöläinen tarvitsee, harrastuksiin tai huvimatkoihinkin tarvitaan liityntäliikenteeseen polkupyörää varsinkin kun Porvoo-Helsinki -linjojen lippujärjestelmä on yhteensopimaton Porvoon sisäisen liikenteen lippujärjestelmän kanssa. On ristiriita, että pyöräilyä sanotaan suositeltavaksi kulkuvälineeksi, mutta kuitenkin sen käyttämistä liityntäliikenteessä vaikeutetaan.

Vakuudeksi

Manki Perukangas

Kaupunkiluontoliike ry, puheenjohtaja

 

 

Hämäämistä sanoilla

Miksi Helsingin kaupunki kutsuu Riistavuorta Länsi-Haagaksi, Kartanonmetsää Keski-Malminkartanoksi tai Kruunuvuorta ja Stansvikiä Länsi-Laajasaloksi? Jotta joltakin jäisi huomaamatta, että alueet ovat oikeasti metsää.  

Usein kun puhutaan tiivistämisestä, tarkoitetaan oikeasti levittämistä. Aina kun rakennetaan viheralueille, silloin levitetään yhdyskuntarakennetta alueille, joilla ei ennen ole ollut yhdyskuntarakennetta, eikä tiivistetä. 

Pikaratikka kuulostaa hyvältä, tavoittelemisen arvoiselta, kertakaikkisen ilmastoviisaalta kapineelta. Sen keskituntinopeus on 25 km/h, hipsterin keskituntinopeus Pelagolla, teoreettisessa maailmassa, jossa ei ole Wolt-kuskeja tai muita paarioita tai heidän ongelmajätteiksi levinneitä kulkuvälineitään, joita kutsutaan nimellä "Mobility as service" levinneinä tiellä. 

Mitä sitten tarkoittaa ilmastoviisaus? Se tarkoittaa lähiluonnon tuhoamista ja sen ulkoistamista kehyskuntiin.

Aktivistin käsitteistöön pitää sen sijaan kuulua Troijan puuhevonen ja nakertaminen. Pikaratikka on Troijan puuhevonen, jonka varjolla ja varteen rakentamista ja muuta yhdyskuntarakennetta saa levittää metsään, sillä se on hyvää levittämistä. Hyvällä verukkeella tapahtuvaa levittämistä saa siis kutsua tiivistämiseksi. Nakertaminen taas tarkoittaa metsien pienentämistä rakentamalla niitä reunoilta vähän kerrallaan toivoen ettei kukaan huomaisi. Tämän lisäksi on sisältäpäin nakertamista, sellaista, kuin esimerkiksi Pirkkolan Lattiaa liikkujille -halli, joka pienentää metsäpinta-alaa sisältäpäin. 

 

On tyhmää puhua ilmastoviisaudesta

Pääkaupunki Helsinki perustelee kaavoitusstrategiaansa omakeksimällään termillä "ilmastoviisaus". Tässä lähdetään keskittämisajattelun itseisarvoisesta hyvästä: mitä enemmän ihmisiä asuu ja työskentelee mahdollisimman lähellä toisiaan, joukkoliikenteestä tulee kannattavaa, ja eritoten "pikaratikoiksi" nimettyyn raideliikenteeseen perustuvasta. Niiden pikaratikoiden keskinopeudeksi on muuten arvioitu 20-25 km/h, eli sama kuin reippaalla pyöräilijällä; niiden nimeämisessä pikaratikoiksi onkin kyse yrityksestä brändätä ne positiivisesti ja siten parantaa niiden kilpailukykyä ja houkuttelevuutta. 

En olisi ikinä uskonut, että joudun kirjoittamaan nämä rivit. Olen aina tykännyt ratikoista ja lähijunista, mutta siitä en ole koskaan tykännyt, että asioita sekoitetaan. Olen aina halunnut puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja välttää kiertoilmaisuja ja eufemismeja. Nyt tämä asioiden sekoittaminen tapahtuu käsitteitä hämärtämällä. 

En olisi myöskään ikinä uskonut, että joudun tunnustautumaan ilmastoviisausskeptikoksi. Ilmastonmuutosskeptikko en ole: säätä vuodesta 1978 eli siis 7-vuotiaasta tarkkailleena ja systemaattisesti kolmasti päivässä lämpotilat vuosien 1979-1994 välillä taulukoineena tälle ei olisi mitään katetta. Termi "ilmastoviisaus" vaan herättää niin paljon pahaa verta ainakin monissa pääkaupunkiseudun luonnonsuojelijoissa, koska sillä perustellaan niin syitä kuin seurauksiakin: kun vedetään fillarin vauhtia matavia "pika"ratikoita ja tämän paranevan palvelutason varjolla luultavasti lakkautellaan monin paikoin erinomaisen hyvin toimivia bussilinjoja (joista voisi tehdä sähköbusseja, niin saataisiin päästöt nollaan), ja kun niistä ei muuten saada kannattavia, niiden reittien varsille pitää kaavoittaa niille asiakkaita. Tähän asti hyväksyisin vielä tämän logiikan, mutta siinä vaiheessa kun tämä tapahtuu kaavoittamalla ennen metsäisten lähiöiden metsät olemattomiin tai korkeintaan sisäpihoiksi, en enää seuraa mukana. 

Minun kohdallani kyse ei ole siitä, uskonko ilmastonmuutokseen, koska tiedän sen todeksi. Tiedän, että kolmekymmenkaudesta 1931-1960 hypättäessä seuraavaan eli 1961-1990 talvikuukausien keskilämpötila on etelärannikolla noussut noin kahdella asteella. Siksi olenkin sitä mieltä, että ilmastotalkoisiin tarvitaan kaikki, ja jotta siihen saataisiin kaikki mukaan, tällöin ilmastotalkoot pitää kokea oikeudenmukaisina. 

Suurinta ilmastoviisautta olisi tehdä sellaisia toimia, joiden välittömät hiilivaikutukset ovat positiivisia, mutta jo rakentamisella - etenkin betonirakentamisella esimerkiksi saneeraamisen sijasta - on suuria, välittömiä negatiivisia vaikutuksia hiilitaseeseen, ja nämä vaikutukset vielä kertautuvat kun rakentamisen tieltä kaadetaan metsää. Tästä päättäjät ovat kuitenkin valinneet strategiakseen vaikenemisen sen sijaan, että ilmastoviisauteen pyrittäisiin rehellisellä ja läpinäkyvällä argumentaatiolla. 

Viheralueet toimivat paitsi paikallisina hiilinieluina, ne ovat myös monimuotoisia ekosysteemipalveluita. Ne puhdistavat ilmaa, ne viilentävät kesän helteillä (betonikaupungit ovat helteillä sietämättömiä paikkoja), ne imeyttävät hulevesiä, tarjoavat sieniä, marjoja ja villiyrttejä ja paikan kansanterveydellisesti niin tärkeälle lähiliikunnalle. Viimeistään koronapandemia on opettanut monille lähiluonnon subjektiivisen merkityksen. Lähiluonnon objektiivinen merkitys, kuten luonnon monimuotoisuus onkin sitten kokonaan oma juttunsa. Ei ole kovinkaan ilmastoviisasta, jos metropolin asukkaat ovat pakotettuja lähtemään autolla Nuuksioon tai Sipoonkorpeen luontokokemuksen perässä, jos enää ei ole Riistavuorta, Louhenpuistoa, Matokalliota tai monia, monia muita ainutlaatuisia paikkoja.

Toinen termi, jota käytetään tässä retorisessa sumutusoperaatiossa herkästi väärin, on tiivistäminen. Luontoalueille rakentaminen, jota tämän ilmastoviisauden nimissä paikka paikoin tapahtuu, ei milloinkaan ole tiivistämistä, siinähän otetaan asumiskäyttöön alueita, joita ei aikaisemmin ole ollut asumiskäytössä. Tiivistämisen sijaan kyse on levittämisestä aina silloin kun rakennetaan luontoalueille. 

Argumentaation kannattaisi olla oikeudenmukaista, rehellistä ja läpinäkyvää; jos kansalainen huomaa, että häneltä ilmastotalkoo edellyttää lähibussilinjasta ja omasta lähimetsästä luopumista, jotta tilalle saataisiin niin sikakalliita asuntoja, joihin hänellä ja hänen lapsillaan ei ikipäivänä tule olemaan varaa, niin aika vaikea ilmastotoimille on nähdä oikeutusta. Kuitenkin nimenomaan sitä oikeutusta tarvitaan, jos nimittäin halutaan kansalaiset oikeasti sitoutumaan ilmastotalkoisiin. Ja kannattaisi haluta, ja pitäisi. Meillä on nimittäin kiire, ja ollut jo viimeiset ainakin 15 vuotta, ja siltikin ilmastonmuutoksen hidastamiseksi tarkoitetut toimenpiteet kiihdyttävät sitä ainakin lyhyellä tähtäimellä. 

Samaa lääkettä, eli lisärakentamista käytetään siis lääkkeenä ainakin kahteen ongelmaan: kalliseen asuntojen hintatasoon ja ilmastonmuutokseen. Kumpaankaan sairauteen tämä lääke ei toimi. Erityisen selväksi tämä tulee kun jopa rakennuttajana toimiva kaupunki itsekin myöntää avoimesti, että lisärakentaminen ja eritoten infran rakentaminen nostaa asunto-omaisuuden arvoa. Kaupunki ei ole järin uskottava toimija osoittaessaan näin oman epäloogisuutensa, epäjohdonmukaisuutensa ja epävarmuutensa. Miksi sitten sen vakuutteluun ilmastoviisaudestakaan pitäisi uskoa? 

Olen aina ollut allerginen kaikenlaisten muotitermien pakkosyötölle. Omaa henkilökohtaista allergiaani paljon tärkeämpää kuitenkin on se, että jos halutaan ilmastotoimien olevan tehokkaita, niiden on oltava hyväksyttyjä ja uskottavia. 

Tässä se on, ilmastoviisas ekosysteemipalvelu. Lähimetsä Haagan riistavuoressa. 

 

Kaupunkiluontoliike: käsitteiden määrittelyä

Olen halunnut antaa perustamassani Kaupunkiluontoliikkeen Facebook-ryhmässä kaikkien keskustelun kukkien kukkia, mutta nyt on päätään nostanut tarve määritellä ryhmän "premissejä" aivan samaan tapaan kuin esimerkiksi Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmässä.

Levittäminen ei ole tiivistämistä

Ihanteellisessa keskustelupuheenvuorossa pyrittäisiin käsitteiden tarkkaan käyttöön. Esimerkiksi kaupunkirakenteen levittämistä metsään ei kutsuttaisi tiivistämiseksi. Minun ja monen muunkin luontoihmisen näkökulmasta luontoalueille (=alueille, joita ei aiemmin ole osoitettu rakentamiselle tai infralle) rakentamisessa on kyse yhdyskuntarakenteen levittämisestä.

Infrahankkeiden puoliintumisaikaa ei huomioida

Ihanteellista olisi myös, jos puolustettaessa jotakin ratkaisua osattaisiin huomioida sen ratkaisun puoliintumisaika. Esimerkiksi raideliikennehankkeissa - vaikka ne olisivat usein varsinkin pitkällä tähtäimellä hyvinkin suotavia - pitäisi huomioida se, miten niiden toteuttaminen jo sinänsä vähentää paikallista hiilinielua. Raiteiden mutta raiteilla perusteltavien talojen tieltä kaadetaan paljon puita, ja välitön vaikutus ainakin paikalliseen ilmanlaatuun on negatiivinen.

Mitä tapahtui monimuotoisuudelle ja hiilitaseelle?

Luonnon monimuotoisuus ja hiilitase on usein tunnuttu unohtuvan, myös lyhyellä ja keskipitkällä aikajänteellä. Ne on selkeästi työnnetty arvojärjestyksessä taka-alalle ilmastoviisauden tiellä. Mikä on iso sääli, sillä ilmastonmuutoksen vastainen taistelu tarvitsee mukaan meistä jokaisen, eikä tämä vastakkainasettelu ainakaan lisää ilmastotoimien oikeutetuiksi kokemista kaikkien silmissä.

Luonnon monimuotoisuuden ja hiilitaseen taka-alalle työntäminen sitäpaitsi on vakavassa ristiriidassa sen kanssa, että kuitenkin Suomessa moni kaupunki on julistanut ilmastohätätilan, ja peräänkuuluttaa kiireisiä toimia päästöjen madaltamiseksi. Näitä päästöjä tulee paitsi (yksityisauto)liikenteestä, mutta myös rakentamista, erinäisten arvioiden mukaan jopa 40% kaikista maamme päästöistä.

Kun laskee yhteen raiteiden tieltä kaadettavat hiilinielut ja rakentamisen vaikutuksen, paikalliset vaikutukset hiilitaseeseen raideliikenteellä ovat negatiivisia. Ne voivat sitten nousta plussan puolelle jossain vaiheessa, mutta kun ottaa huomioon, miten hitaasti metsä uusiutuu (eikä se uusiudu, jos siihen, missä ennen oli metsää, on pystytetty kerrostaloja), siinä vaiheessa jo meillä ranta-alueet tulvivat ja Suomeen on muuttanut miljoonia bangladeshiläisiä ilmastopakolaisia.

Jossain tapauksessa kyse saattaa olla puhtaasta arvovalinnasta ja tavoitteille asetetusta arvojärjestyksestä, mutta joskus myös silkasta viherpesusta. Jos siis pitää sitä ihan ookoona, että välittömän ilmastohätätilan nimissä heikennetään luonnon monimuotoisuutta ja tuhotaan hiilinieluja, silloin varmaankin Kaupunkiluontoliikettä - joka on avoin keskusteluryhmä, ei yhdistyksen jäsenlista - sopivampi keskusteluryhmä on Lisää kaupunkia Helsinkiin.

Kaupunkiluonto ry:n kannanotto Helsingin AM-(asumisen ja siihen liittyvän maankäytön) ohjelmaan

Kaupunkiluonto ry kiittää mahdollisuudesta ottaa kantaa nyt ensimmäisellä lausuntokierroksella olevaan Helsingin AM- (asumisen ja siihen liittyvän maankäytön) ohjelmaan.

Kaupunkiluonto ry katsoo, että sen tehtävänä ei ole ottaa kantaa muuten ohjelman tavoitteisiin tässä vaiheessa kuin toivoa, että AM-ohjelman strateginen ohjailuvaikutus pohjautuu sellaisiin maankäyttötavoitteisiin, joiden viher- ja muihin virkistysalueisiin aiheutuva vaikutus on mahdollisimman vähäinen. Tämän minimoidun luontovaikutuksen eli luontoviisauden – kaupunkiluonnon itseisarvon - olisimme toivoneet myös ohjelman yhdeksi jatkotyöstöä ohjaavaksi teemaksi, mikä olisi helpottanut ohjelman jatkotyöstöä.  

Kaupunkiluonto ry toivoo myös, että AM-ohjelmassa nostetaan esiin ilmastoviisauden lisäksi myös luontoviisaus, ja että tarkasteluyksikkönä olisi kunta ja kaupunginosa. Tämä olisi linjassa myös vallitsevan Maankäyttö- ja rakennuslain osallisuustulkinnan kanssa, jossa osallisuus tulkitaan ensisijaisesti maantieteellisen läheisyysperiaatteen mukaisesti.

Kaupunkiluonto ry kiittää siitä, että ilmastoviisaus on mainittu teemojen ingresseissä, mutta yksin ilmastoviisaus ei riitä Helsingin strategiseksi ympäristötavoitteeksi, koska ilmastoviisaat ratkaisut eivät aina välttämättä ole luontoviisaita tai edes ilmastoviisaita koko kunnan saati kaupunginosan tasolla; lähiluontoa eli paikallista ekosysteemipalvelua ei voi ulkoistaa toiseen kuntaan tai kaupunginosaan. Näin kuitenkin tapahtuu, jos yhdyskuntarakennetta levitetään luonto- ja virkistysalueille kutsuen sitä virheellisesti tiivistämiseksi. Oikean tiivistämisen yksi tärkeistä tavoitteista ja syistä tulee olla luontoon rakentamisen välttäminen. Jos luonnon strategisen itseisarvon ohjailuvaikutusta ei nosteta jo teemavaiheeseen, vaarana on että asiaan joudutaan kiinnittämään huomiota kaavoitusvaiheessa, silloin kun AM-ohjelman strategisia linjauksia lähdetään jatkotyöstämään ja implementoimaan.

Kaupunkiluonto ry

Hallitus

Yleiskaavasuunnittelun argumenttivirheet

Hesarissa kuultu yleiskaavasuunnittelija Heikki Salmikivi sortui moneen perspektiivivirheeseen. Ensinnäkin, kaikki eivät halua "pöhinää". Mitä se edes on? Onko se jotain ADHD-heilumista?
Toiseksi, levittäminen ei ole tiivistämistä. Kun yhdyskuntarakenne leviää viheralueille, se on levittämistä, ei tiivistämistä. Tiivistämisestä on kyse silloin kun kaavoitetaan jo kaavoitetulle alueelle, mutta puistoksi kaavoitetun alueen käyttötarkoituksen muuttamisen väittämistä tiivistämiseksi on sumutusta.
Kolmanneksi, "Eniten kantaa ottavat ikäihmiset" pitää paikkansa vain jos sillä tarkoitetaan sen ainoan vaikutusmahdollisuuden käyttämistä, joka kaupunkisuunnittelussa sallitaan, eli jo pitkällevietyjen kaavasuunnitelmien kritisoimista. Todellisuudessa tällä hetkellä kaupunkisuunnittelussa vallitsee kolmekymppisten betoninhalaajien tyrannia, muut mielipiteet vaiennetaan ymmärtämättömänä nimbynä.
Neljänneksi: minkään valtakunnan tiivistäminen ei laske kantakaupungin hintatasoa sellaiseksi, että jo siellä asuvien asumiskustannukset laskisivat jotenkin jälkikäteisesti (vanhoissa asunnoissa). Joskin meillä on periaatteellinen oikeus valita asuinpaikka vapaasti, se jää hyvin teoreettiseksi, kun huomioidaan Kalasataman, Vallilan konepaja-alueen ja Jätkäsaaren kaltaisten alueiden uusien asuntojen hintataso, joka ei edes massoittamalla koko Vironniemi täyteen laske sellaiselle tasolle, jolle kaksi korkeakoulutettua (joilla ei ole taustalla ensiasunnon lapsilleen lahjaksi ostaneita vanhempia) millään matematiikalla koskaan yltäisi.
Olisi rehellistä myöntää, että tässä koetetaan lähinnä kehitellä mahdollisimman monta argumenttia, joilla jälkikäteisesti koetetaan oikeuttaa oma, valittu ideologia, eli betoninrakastaminen. Jossa ideologiassa ei sinänsä olisi vikaa, jos se avoimesti myönnettäisiin.
Heikki Salmikiven haastattelun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Yleiskaava levittää asuttua aluetta metsään, jonka käyttötarkoitus muuttuu. Se sulkeistetaan kaikkien yhteisestä omaisuudesta etuoikeutettujen pihoiksi.

Tiivistysrakentamisesta

Kävellessäni aamuisin bussilta halki Kumpulanlaakson ja Itä-Pasilan kustannuspaikalleni valesihteeriksi, mietin usein päivän sanana yleisesti hyväksyttyä täydennysrakentamista tiivistämällä. Missä esimerkiksi Pasilassa olisi tiivistämisen paikkaa?

Helsingissä on tyhjiä tontteja, ja toki jokaisella pöheiköllä - karhuvaaraakin varoakseni - ei ole mainittavampaa luonto- tai edes virkistysarvoa. Asiaa pitää kuitenkin arvioida tilannekohtaisesti.

Jos esimerkiksi asuinalueiden ja niiden välisiin suojaviheralueisiin tiivistetään, se vie pois suojaviheralueen, joka toimii hiilinieluna, luonnon melumuurina, ilmanraikastimena ja hulevesi-imurina. Ajatellaanpa hetki esimerkiksi sitä Pasilaa.

Itä-Pasila jää Kumpulantien, Ratapihantien, Hakamäentien ja Mäkelänkadun väliin. Ratapihantien puoleinen tiivistäminen ei ole mahdollisuus, tilaa kun ei ole, ellei sitten rakenna kadun päälle. Muilta puoliltaan taas Itä-Pasilaa ympäröi varsin kapeat suojaviheralueet. Onneksi sentään Velodromin alueen jalkapallokentät suojelevat aluetta hengiltä tiivistämisestä, vaikka eivät futiskentät käykään muuhun virkistykseen kuin jalkapalloon.

Miksi käsittelen tässä Itä-Pasilaa? Se on mielestäni hyvä paradigmaattinen esimerkki, joka auttaa tarkastelemaan tiivistämistä puoltavia argumentteja. Sitähän yleisesti pidetään kauhistavana esimerkkinä rumasta (sosialistisesta) 70-luvun betonirealismista, jota nyt ei kai enää voi enempää pilata, joten kai sen sitten voisi tiivistää kaikki viherpläntit täyteen?

En tiedä, onko Pasilan tiivistämistä tosissaan esitetty, mutta tämä yleisenä ja proaktiivisena argumenttina: jo valmiiksi tiiviin lisätiivistykseen kannattaa suhtautua varovaisella pieteetillä, sillä ne vähäisetkin viherlaikut tekevät alueesta ylipäätään elettävän: nurmikot, joilla voi pitää piknikkiä, pikkumetsikkö, jossa voi ulkoiluttaa koiraa. Jos pasilalaisilta vietäisiin Velodromin alueen viheralueet, Kumpulantien kalliopuisto ja Hakamäentiehen reunustuva metsikkö, heillä olisi vihertävää vain kukkapurkeissa. Ai niin: eiväthän sienetkään paljon kukkaruukkua isompaa tarvitse. Kerran otin mukaani muovikassillisen herkkusieniä näppituntumalla noin 7 x 6 metrin nurmikkolaikulta. Itä-Pasilasta.

Entä sitten vanhat lähiöt, joiden palveluntarjontaa tiivistämällä on ajateltu buustata? Herttoniemen, Lauttasaaren ja Vanhan Kantsun puutarhakaupunkimainen ominaisluonne ja erityislaatu tulee juuri niiden vihreydestä, joten myös niissä tiivistämiseen kannattaa suhtautua suurella pieteetillä.

Tässä on oiva esimerkki sellaisesta lähihenkireiästä, jollaisen tiivistämistä en toivoisi, vanhassa Kannelmäessä. 

Mitä enemmän tiivistetään, sitä todennäköisempää on, että sitä kauemmas vanhojen asukkaiden pitää lähteä päästäkseen virkistyksen pariin, ja virkistys on sekin kaupunkilaisten tarvitsema palvelu, puhumattakaan niistä ekosysteemipalveluista kuten hulevesistä tai hiilinieluista.

Tiivistysrakentamisessa on myös sellainen ongelma, jonka minä uhraudun sanomaan: kaupunkia ei enää rakenneta, sanoo Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmä sitten mitä hyvänsä, eikä tähän viime vuosikymmeninä paradigmaksi yleistyneeseen epäkaupunkiinkaan ole enää kellään varaa. Tiivistäminen tarkoittaa tuulisia laatikoita, joissa maksaa vähintään 5000 neliö, joten tiivistäminen ei ole ratkaisu asuntopulaan.

Totta kai tiivistämisen varaa on. Keski-Pasila on tästä oiva esimerkki, Jätkäsaari ja Kalasatama samoin, vaikka niissä onkin kyse aiemmin alueella sijainneen toiminnon korvaamisesta asumisella. Toivottavasti Keski-Pasilassa osataan käyttää se mahdollisuus, joka jälkimmäisissä on paljolti hukattu: luoda uutta viihtyisää korttelikaupunkia, joka liittyisi jo olemassaolevaan kaupunkirakenteeseen.