Musiikkia taivaasta

Musiikista on mahdollista laatia monenlaisia listoja. Alla on muistinvarainen lista niistä (klassisista) teoksista, jotka saavat minut onnelliseen, kelluvaan nirvanaan:

Richard Strauss: Vier Letzte Lieder. Schwarzkopf/Szell

Maurice Ravel: Dafnis et Chloe. Münch, Dutoit 

Maurice Ravel: Ma Mere l'Oye. Dutoit, Rosbaud

Claude Debussy: Nokturnit. Cantelli, Abbado, Haitink

Claude Debussy: Pagodes sarjasta Estampes. Claudio Arrau

Ludwig van Beethoven: Pastoraalisinfonia. Walter, E. Kleiber

Ludwig van Beethoven: Jousikvartetto no 11 op. 95. Talich-kvartetti 

Gustav Mahler: 3. sinfonia (finaali). Horenstein

Jean Sibelius: 5. sinfonia. Berglund, Segerstam

Arnold Schönberg: Verklärte Nacht. Sinopoli, Berliner Solisten

Wolfgang Amadeus Mozart: 20. pianokonsertto. Gulda/Abbado, Haskil/Fricsay

Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfonia concertante Es-duuri. Kagan/Bashmet

Wolfgang Amadeus Mozart: Myöhäiset sinfoniat (35-41). Bruno Walter. 

Wolfgang Amadeus Mozart: Gran Partita. Euroopan kamariorkesteri/Alexander Schneider

Johann Sebastian Bach: Johannespassio. Kuijken, Karl Richter

Johann Sebastian Bach: Ein Musikalisches Opfer. Harnoncourt

Johann Sebastian Bach: Viulusonaatti no 5 f-molli BWV 1018 Lars Fryden/Gustav Leonhardt, Henryk Szeryng/Helmut Walcha, Arthur Grumiaux/Christiane Jaccottet

Johann Sebastian Bach: Preludi ja fuuga G-duuri, BWV 541. Helmut Walcha

Johann Sebastian Bach: das Wohltemperierte Klavier. Svjatoslav Richter, Samuel Feinberg

Johann Sebastian Bach: Partita no 1: Dinu Lipatti

Johann Sebastian Bach: 5. brandenburgilaiskonsertto. Edwin Fischer ja Filharmonia-orkesteri

Hans Werner Henze: Telemanniana. Sarja suurelle orkesterille. Albrecht, Berlin RSO

Georg Philipp Telemann: Darmstadt-alkusoitto TWV 55, g4. Harnoncourt

Valentin Silvestrov: 5. sinfonia. Robertson

Anton Bruckner: 7. sinfonia. Tintner, Skrowaczewski, Wand, Blomstedt

Franz Liszt: Au lac de Wallenstadt. Wilhelm Kempff

Georg Friedrich Händel: Concerto grossot op. 6. The English Concert/Trevor Pinnock

Joseph Haydn: Sinfonia no 26 "Lamentatione". La Petite Bande/Sigiswald Kuijken

Domenico Scarlatti: Sonaatit K. 27 ja K. 87. Marcelle Meyer

Antonio Vivaldi: Sonaatti a-molli RV 86 nokkahuilulle, fagotille ja basso continuolle. Il Giardino Armonico, 

Antonin Dvorak: Serenadi jousille. Euroopan kamariorkesteri/Alexander Schneider

Franz Schubert: 5. sinfonia. Marlboro Festival Orchestra/Pablo Casals

Ralph Vaughan Williams: 5. sinfonia. Liverpoolin filharmonikot/Vernon Handley.

Schönberg: Gurre-Lieder. Michael Gielen tai Herbert Kegel

Schubert: Impromptut. Wilhelm Kempff.

In memoriam Nikolaus Harnoncourt

Eilen saapui tieto kapellimestari-sellisti Nikolaus Harnoncourtin poismenosta. Harnoncourt (1929-2016) aloitti uransa sellisti Wienin sinfonikoissa, jossa hän soitti mm. Otto Klempererin, Josef Kripsin, Wilhelm Furtwänglerin, Herbert von Karajanin ja Ferenc Fricsayn johdolla. Hän oli uranuurtaja autenttisessa liikkeessä: hän perusti viulistivaimonsa Alicen kanssa ensimmäisen säveltäjän periodin soittimia käyttäneen kamariorkesterin Concentus Musicus Wienin v. 1953, ja soitti sellistinä ensimmäisessä periodisoittimia käyttäneessä levytyksessä, jossa Jascha Horensteinin (!) johdolla taltioitiin Bachin brandenburgilaiskonsertot. Nuorena hän haastoi kaanonin ja veti korvasta kaikkia hänen mielestään tyylittömästi barokkimusiikkia soitattaneita, jotka tekivät hänen mielestään Händelistä Brahmsia. Jatkuva vallankumouksellinen Harnoncourt vanhemmiten johti suurinta osaa sinfoniaorkestereistakin, ja laajensi ohjelmistoaan jopa Bruckneriin, Dvorakiin, Wagneriin ja Gershwiniin. Päivää ennen 86-vuotispäiväänsä 5.12.2015 hän ilmoitti käsinkirjoitetulla kirjeellä peruvansa kaikki konserttinsa terveyssyistä.

Tämä oli Harnoncourtin elämäkerta pähkinänkuoressa. Minun elämäkertaani Harnoncourt sivuaa siinä mielessä, että 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, opetellessani kuuntelemaan musiikkia, Harnoncourt oli yksi keskeisimpiä opettajiani. Hänen ja muutaman muun - Trevor Pinnock, Frans Brüggen, Sigiswald Kuijken ja Christopher Hogwood etunenässä - ansiosta korvani oppi pitämään Harnoncourtin luomaa posttraditionaalista uutta standardia oikeana standardina soittaa barokkimusiikkia ja Haydnia. Suurin Harnoncourtin projekti oli levyttää Gustav Leonhardtin (1928-2012) kanssa vuosina 1971-1990 kaikki Bachin kantaatit, käyttäen myöhemmin tavaksi tulleiden naisäänten asemesta poikasopraanoita.

Sain nämä levytykset käsiini uunituoreina Pasilan ihkauudesta kirjastosta. Lainasin ne kaikki, ja nyt kasettikopiot ovat venyneet käyttökelvottomiksi. Harnoncourtin ansiosta tiedän, että Bachin kantaatit ovat yksi länsimaisen ihmisen huippusaavutuksista, todellinen aarreaitta, ja Harnoncourtin jättiläisprojekti oli samalla yksi äänilevyn historian merkkipaaluista.

Minulla on melko edustava valikoima Harnoncourtin levyjä. Kaksi levyllistä Telemannin darmstadtilaisalkusoittoja vetää vertoja Bachin ja Händelin barokkiorkesterimusiikille, ja ensimmäinen sarja on elämäni eniten kuultuja sävellyksiä, oikeastaan lukiovuosieni soundtrack. Kolmessa Vivaldi-levyssään Harnoncourt pyyhki viulistivaimonsa kanssa Vivaldin vuodenajoista pölyt, ja muut minulle tutuiksi tulleet Concentus Musicuksen muusikot - Herbert Tachezi, Milan Turkovic etunenässä näyttivät, että Vivaldi on paljon muutakin kuin Vuodenajat, Stravinskin panetteluista viis. Harnoncourtin levytys Beethovenin Missa Solemnisista Euroopan kamariorkesterin kanssa dramaattisena ja iskevänä on minulle referenssitulkinta, samoin hänen kokonaislevytyksensä Schubertin sinfonioista löytää ainoana niistä koherenssia ja dramaturgiaa. Aarreaitta on myös hänen levypakettinsa Mozartin messuista, ja Mozartin sinfonioissa (31, 33 ja 34) hän on iskevä vähän George Szellin malliin. Frans Brüggen-antologiassani hän komppaa milloin sellolla, tällöin taas tarjoaa orkesterinjohdon, jonka päälle Brüggenin on hyvä luritella huiluvirtuositeettiaan.

Ruhe sanft, Nikolaus.

Pulcinella

Olen kulkenut musiikillisen matkani jokseenkin aikajärjestyksessä, tosin tästä tuli pieni takautuma heti matkani alussa, yksi askel takaisin lähtöruutuun: ensin tuli Mozart, sitten Bach, Telemann ja Vivaldi, sitten Beethoven, myöhemmin Brahms, Bruckner ja Mahler. Tästä säännöstä oli poikkeuksena vain muutama kurkistuskappale; tykkäsin Ravelin Menuetista vanhaan tyyliin ja Couperinin haudasta sekä Bolerosta, Sibeliuksen Sadusta, Henzen Telemanniasta ja Stravinskin Pulcinellasta.

Mikä yhdisti näitä oman musiikkimakuni poikkeuksia? Ne olivat Boleroa ja Satua lukuunottamatta tyyliltään uusklassistista tai jopa post-barokkia, toisin sanoen hävytöntä, kuunneltavaksi kelpaavaa nykymusiikkia. Kun kaikki muut kappaleet ovat kestäneet aikaa, Stravinskin Pulcinellaa en oikein enää jaksa. Sitä ei ole tarkoitettu kuunneltavaksi satoja kertoja, ja Stravinskin kestävämpää tuotantoa onkin Tulilintu; ei tosin Kevätuhri, josta sain trauman yläasteen aamunavauksessa, enkä ole tästä vieläkään toipunut. Silloin pidin sitä pakkosyötettynä tekotaiteena, nyt vain pitkäveteisehkönä. 

Olen vanhan liiton mies, mitä tulee musiikin kuluttamiseen. Kävin opiskeluaikoinani paljon konserteissa ja rakastan äänilevyjen keräilyä, en vain ostamista vaan myös niiden tutkimista, vertailua ja opiskelemista. Näin ollen kotiini onkin päässyt kertymään kokonaista neljä Pulcinellaa: Simon Rattlen, Otto Klempererin, Ernest Ansermetin ja Günter Wandin esitykset, vaikka vain yhden näistä olen vasiten ostanut. Muut ovat seuranneet kaupanpäällisinä, osina levyä tai -kokoelmaa.

Olen siis vanhanaikainen ihminen siinä mielessä, että haluan omistaa musiikkia fyysisinä esineinä. Pulcinella saa minut kuitenkin melkein kääntymään epäkeräilijäksi, ja siirtymään striimaamisen kannalle. 

Kurkusta alas

En ole nyt enkä koskaan ole ollut absolutisti, ja nautin tilanteen mukaan saunaoluesta, ruokaviinistä tai nautiskeluviskistä. Moni kuitenkin otti minuun verrattuna varaslähdön, ja en nuorna miehnä harrastanut pussikaljaa, vaan koiranulkoilutusta, Telemannia ja matikanläksyjä.

Oikeastaan se, että lähdin baanalle, on pakkoruotsin vika. Lähdin varmistamaan jo muutenkin vahvan laudatortason ruotsiani abikurssille Paraisiin, ja tuolla reissulla ekaa kertaa lähdin ns. ulos. Koiranulkoilutusta ja pyöräretkiä Tikkurilaan tai Tapiolaan ei lasketa.

Tuolla reissulla matkaan tarttui hyvä ystävä, josta sain ulkoiluseuraa. Lukiokavereideni kanssa snookerin pelaamista ei lasketa ulkoiluksi. Suhteellisen pian tajusin, että olin mukana etupäässä rekvisiittana; tosissaan metsästysreissulla olleen kaverini maskimiehenä. Minä olin basisti, hän solisti.

Kyllä hän minulle on jokusenkin tuopin ehtinyt tarjoamaan, eivätkä ne ole terveyttäni vieneet. Eikä omin käsin ostamillanikaan olisi asunnon käsirahaa edes lama-aikana kustantanut, sen verran totisesti olisin matkustanut ja ostellut cd-levyjä säästyneillä varoilla.

Jokusen kokemuksen rikkaampi olen näistä reissuista. Paitsi sen suhteellisen vähän, mitä olen ehtinyt juttelemaan mainitun kaverini kanssa näillä reissuilla ennen kuin hän aina katosi siihen sumupilveen, myös muistan kun kerran heräsimme vastapäätä Tarvaspäätä talon täyttyessä romaneista.

Eivät nämä kokemukseni minulle mitään merkittävää ole kuitenkaan elämästä tai muista ihmisistä opettaneet, sellaista, jota ilman olisin köyhempi. Ja vaikka avitinkin kaveriani pääsemään kulloiseenkin sen iltansa tavoitteeseen, tuskin hänkään tästä on rikastunut. Samaa baanaa hän edelleenkin taitaa kiertää, niin kauan kuin jaksaa.

En ole köyhtynyt näillä reissuilla kaveriani vähempää hänen minulle tarjoamien tuoppien takia (ja olen minäkin muutaman hänelle ostanut, ihan edes näennäisen tasapuolisuuden vuoksi). Jos jotain kuitenkin olen oppinut, sellaista, jonka haluan jakaa ja erityisesti tulevaan elämänkumppaniin törmäämistä toivovalle: vaikka moni tapaa elämänkumppaninsa baarissa, niin sellaisen sieltä etsiminen on kuin neulaa heinäsuovasta. Paljon otollisemmat olot tavata potentiaalisia henkilöitä, joiden kanssa jakaa sukuhautansa on vaikka työväenopiston kurssilla, kansalaisjärjestötoiminnassa tai vaikka siellä snookeria pelatessa tai koiraa ulkoiluttaessa. Säästyy jokunen rahanenkin, ja aikaa niin että voi vaikka käydä lenkillä.

Kaikkein lämpimimmin suosittelen kuitenkin uusien ihmisten tapaamiseen deittailua: ihmiset selvin päin lähtevät tutustumaan varta vasten toisiinsa. Voi deiteillä sitten ottaa vaikka lasin tai kaksi, jos siltä tuntuu.

Ovatko huhut kulttuurisen diversiteetin haaksirikosta liioiteltuja?

Mediavälitteisen angloamerikkalaisen kulttuurin sanotaan jyräävän kaikki paikalliset, kansalliset ja tyylilliset variaatiot alleen niin että ainut, joka tekee suomalaisesta musiikista suomalaista on sille kanavoitu Musiikin edistämissäätiön tuki. Burgereitakin (!) on vaikea tilata jos ei suoriudu joistakin vaikeista äänneyhdistelmistä, ja kyllä on Desktop paljon vaikeampi sanoa kuin Miranda.

Joku voi sekoittaa kulttuurisen moninaisuuden kulttuuri-imperialismiin. Ei se ole kulttuuri-imperialismia, että unkarilais-amerikkalainen kapellimestari, puolalais-israelilais-ranskalais-saksalais-yhdysvaltainen pianisti ja pitkälti maahanmuuttajista koostuva yhdysvaltalainen orkesteri veivaavat saksalaista musiikkia, tai japanilainen kapellimestari esittää ranskalaista musiikkia Yhdysvalloissa, puhumattakaan intialaisesta, joka uskaltaa esittää saksalaista musiikkia - Saksassa. Sitä kutsutaan kansainvälisyydeksi: musiikin aarreaitta on kaikille avoin säveltäjän, esittäjän ja kuuntelijan syntymämaasta riippumatta.

Toki kulttuurinen diversiteetti edelleenkin on hengissä, joskin vaatii enemmän viitseliäisyyttä löytää sitä mediakuonan alta. Tai ei vaadi, jos ei seuraa mediaa. Radiota kuuntelemalla musiikin ja musiikin, kappaleen ja kappaleen ja bändin ja bändin väliin ei mahdu paperi eikä edes poliisi, mutta onneksi radioita ei tarvitse kuunnella.

Tästä säännöstä on tosin ainakin yksi hyvä poikkeus: Yleisradio. Heillä on viitseliäisyyttä suhtautua kansanvalistustehtäväänsä vakavasti soittamalla Telemannia, Crusellia, Scharwenkaa, Zelenkaa ja kaikkea muutakin sellaista, joka ei mahdu soittolistoille. Mutta eivätpä sinne mahdu Tsaikovski, Sostakovits, Bartok tai Mozartkaan, paitsi sen kerran kun sitä katrihelenisoitiin.

Eikä se niin mene, että vain angloamerikkalainen kulttuuri levittäytyisi, vaikka siltä se voisi näyttää jos seuraa tiedotusvälineitä. Konserttimusiikissa dominanssi on pikemminkin germaanisuudella, maalaustaiteessa taas esimerkiksi Ranska, Espanja ja Alankomaat ovat vahvoja. Kyllä meidän Sibaakin veivataan kaikilla mantereilla (Afrikasta en tiedä), muuta tosin sitten vähän vähemmän.

Tämän pyöritelmän inspiroineen kolumnin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.