keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Vihreät, politiikan Zelig

Kanssani pitkän aikaa ja tiiviisti tekemisissä oleva ystäväni luonnehti minua joskus 90-luvulla Zeligiksi. Mikä ja kuka Zelig on?

Zelig on Woody Allenin samannimisen elokuvan päähenkilö, jonka ainoana pysyvänä piirteenä on se, että hänellä ei ole ainuttakaan pysyvää piirrettä. Zelig on kameleontti, joka vaihtaa väriään sen mukaan, mistä suunnasta sattuu tuulemaan, tai millä jalalla keskustelukumppani on herännyt vuoteestaan, mies vailla ominaisuuksia.

Näin kyseisen elokuvan yli 20 vuotta sitten, ja silloin se ei kolahtanut omalle kohdalle. Sen allekirjoitan, että minulle poliittinen väri ei ole mustavalkoinen, ei edes sini-punainen, ei edes sini-puna-vihreä. Oivalsin tämän jo kokoomusnuorena, kun erään koulutuksen lomakekyselyssä kartoitettiin, pitääkö yhteiskuntaa vai yksilöä tärkeämpänä. Eihän näitä voi erottaa toisistaan, nehän ovat kaksisuuntainen nuoli, toisistaan riippuvia, toisensa määritteleviä. Sen sijaan sitä en ymmärtänyt enkä allekirjoita, että hakisin niin kipeästi hyväksyntää, että pyrkisin hinnalla millä hyvänsä välttelemään konflikteja. Pelkään riitelyä kyllä kotioloissa, mutta yhteiskunnalliset laitokset - kuten työ ja kaikkien yhteiskunnallisten laitosten määrittely-yrityksien haltuunottoa yrittävä politiikka - ovat minulle taistelun näyttämöitä. Olen siis Zelig, ja en ole. Ihan samoin kuin Vihreät.

Vihreiden itsemäärittelyhän on jo vuosikymmeniä tapahtunut "emme ole vasemmalla tai oikealla, vaan edellä". Voi olla, että tätä eivät kaikki asiakkaat eli äänestäjät vielä ole ymmärtäneet, kun eivät sitä ole kaikki Vihreät itsekään ymmärtäneet, kun eivät osaa sijoittaa itseään siihen eteen. Tätä heijastelevat ne ristiriitaiset tulkinnat Vihreistä Kokoomuksen puisto-osastona (jota ainakaan Helsingin Vihreät eivät ole, pikemminkin Kokoomuksen fillarikomppanja) ja toisaalta punaviherstalisteina. Eikä paikoitusta yhtään helpota se, että Vihreät nyt julkilausutusti kosiskelevat Kokoomuksen sivistyspanokseen pettyneitä akateemisia.

On varmaan hyvä, että useampi valitsee Vihreät kuin Kokoomuksen, ainakin hallitusrintaman murentamisen nimissä tämä on paitsi fiksua politiikkaa oman kannatuksen maksimoimiseksi, myös hyvä ihmiskunnan kannalta. Samalla kuitenkin on vaarana, että vihreys vesittyy sen sinertyessä, ja se, mikä vihreässä politiikassa on punervaa, muuttuu violetiksi.

Tosin ollakseni Vihreitä kohtaan reilu, tätä vähemmän huonon vaihtoehdon politiikkaa tapahtuu toisaallakin, esimerkiksi demareiden pyrkiessä neutraloimaan Perussuomalaiset. On selvää, ettei Vihreiden kannata alkaa kilpailemaan Vasemmistoliiton kanssa punaisuuden asteista, mutta ehkä olisi pidemmällä tähtäimellä parempi paikantaa itsensä keskustaan, ja tavoitella äänestäjiä demareista ja keskustasta. Demareista otettakoon ne, joiden mielestä SDP ei ole päivittänyt tietouttaan työelämästä, ja Keskustasta ne, jotka luulevat Keskustapuolueen olevan keskustan puolue. Nyt on vaarana, että Vihreät ovat politiikan Zelig, joka pyrkii olemaan jokaiselle jotakin. Vähän kuin puistokokoomus tai dogmeista riisuttu vasemmisto.




tiistai 28. kesäkuuta 2016

Keskuspuisto, Helsingin luontohelmi

Suomen Luonnonsuojeluliitolla on Suomen 100 luontohelmeä -hanke käynnissä kesäkuun loppuun saakka. Itse ehdotin hankkeeseen Helsingin Keskuspuistoa. Alla perustelujani otsikoineen (jotka on saatu SLL:n hankkeen ehdotuslomakkeesta)

Yleiskuvaus ehdotetusta luontohelmikohteesta

Helsingin Keskuspuisto on maailmanlaajuisestikin ainutlaatuinen: lähes pääkaupungin ytimeen asti ulottuva metsäalue, joka takaa sen, että pääkaupunkimme keskustasta on käveltävissä oleva välimatka metsäalueeseen. joka saumattomasti jatkuu periaatteessa Lappiin saakka. Luen Keskuspuistoon mukaan siihen saumattomasti liittyvät, virallisesti Helsinkipuistoon luetut alueet sekä siihen saumattomasti liittyvät metsäalueet, joilla ei ole suojanaan puistoasemakaavaa. Nyt Helsingin uusi yleiskaavasuunnitelma uhkaa kaventaa Keskuspuiston paikoitellen lähes olemattomiin.

Mikä on alueen luonnon merkitys ihmisille? Esimerkiksi virkistys- ja maisema-arvot, kulttuuriset merkitykset ja perinteet.

Keskuspuisto toimii paitsi lähivirkistyksen aarreaittana, siellä myös luodaan ja hoidetaan luontosuhdetta. Siellä ulkoilevat päiväkoti- ja koululaisryhmät, joilla ei muuten olisi pääsyä metsäluontoon, ja siellä hoitavat kuntoaan ihmiset, joilla muuten olisi vaikea pääsy metsäluontoon. Useiden tutkimusten, mm. Liisa Tyrväisen tutkimusten mukaan metsässä ulkoilemisen virkistysarvolla on huomattavia kansanterveydellisiä  ja -taloudellisia merkityksiä. Kulttuurihistoriallisesti Keskuspuisto liittyy paitsi New Yorkin Keskuspuiston ja sen perustajan Frederick Law Olmstedin työhön, jossa periaatteena oli se, että viheralueet ovat demokraattinen kaupunkihyödyke, brittiläinen yhteismaiden perinne vietynä kaupunkeihin, jotka ovat muuten epäterveellinen asuinympäristö. Olmstedin työn pohjoismainen sovellus ovat kaupunkimetsät, joista Oslon kaupunkimetsillä on erityisasema: ne on erityislainsäädännöllä suojeltu.

Mitä erityisiä luontoarvoja alueella on? Esimerkiksi harvinaiset tai uhanalaiset lajit ja luontotyypit.

Haltialan aarnimetsä, Laakson tervaleppäkorpi ja Laaksossa kasvava lehtonata (josta tunnetaan koko maassa vain 3 esiintymää).

Kuvailkaa luontohelmikohteen arvojen säilymiseen kohdistuvia mahdollisia uhkia ja toimia niiden torjumiseksi: 

Helsingin uudessa yleiskaavasuunnitelmassa Hämeenlinnantien kaupunkibulevardi kaventaa Keskuspuiston paikoin olemattomiin, jolloin metsän tuntu katoaa, etenkin Pirkkolassa. Lisäksi alueelle on suunniteltu asuinrakentamista muuallekin, mm. Laaksoon ja Maunulan kupeeseen. Lisäksi Jokeri I:n raidelinjaus ja Kuninkaantammen asuinalue kovertavat Keskuspuistoa sisältäpäin ontommaksi.

VAPAA SANA. Mitä toiveita, ideoita tai terveisiä haluatte lähettää Suomen luonnonsuojeluliitolle ja Suomen 100 luontohelmeä -hankkeelle?

Tällä hankkeella on mahdollisuus nostattaa kansalaisten ja päättäjien tietoisuutta luontohelmistämme. Kaupungissa luonnon arvon tärkein "mittari" on virkistyskäyttö, mutta usein kaupungeista löytyy helpoimmin lähes koskematonta luontoa, sillä usein erityisesti maaseutuluontoa hoidetaan talousmetsän kriteerein. Tämä hanke toivottavasti myötävaikuttaa siihen, ettei kaupunkiluontoonkin sovelleta samoja kriteereitä.


maanantai 27. kesäkuuta 2016

Realistit elävät idealistien siivellä

Idealisti helposti kyynistyy politiikassa. Hän kyynistyy realisteihin, siis reaalipoliitikkoihin eli, kuten politiikan kielellä sanotaan, reaaloihin, eikä asiaa sitäpaitsi tee yhtään helpommaksi reaalipoliitikkojen syyllistäminen siitä, ettei idealisti osaa muka lukea, laskea. ymmärrä numeroita eikä ymmärrä eikä osaa arvostaa reaalipoliitikon ponnistelua.

Reaalipolitiikon mielestä idealistin on helppo säksättää pusikosta arvosteluja, kun ei ole ollut tekemässä niitä "vaikeita päätöksiä". Reaalojen silmissä idealistit oikeastaan ovat kiittämättömiä siipeilijöitä, joiden hyväksi reaalot tekevät raskaat työt. Idealistin näkökulmasta asia menee aivan toisinpäin.

Idealistin silmissä niitä vaikeita päätöksiä ollaan oltu yksisuuntaisesti hyväksymässä, alistumassa toisten asettamiin pelisääntöihin. Idealistin mielestä reaalot vain tekeytyvät marttyyreiksi sille, että ovat heittäykse mukaan toisten määrittämään peliin, ja toisten asettamiin sääntöihin. Ei sinne peliin olisi ollut mikään pakko kuitenkaan mennä. Olisi voinut pelata toista peliä.

Sitä toista peliä nimittäin haluavat idealistit pelata: jotain toista, ainakin sellaista, jossa ollaan itse oltu luomassa sääntöjä, eikä sellaista, josta esimerkiksi kasvatus- ja lastenpsykiatriajargonissa todetaan "yhteisesti sovituiksi pelisäännöiksi". Mitä yhteisesti sovittuja ne muka kasvatuksessa ovat, aikuisten asettamia ilman ehtoja, parhaassa tapauksessa kyllä aukiselostettuja, useimmiten uhkailulla saavutettuja.

Idealistien käyttövoimana on halu muuttaa pelisääntöjä, tai pelikenttää. Heidän silmissään reaalot taas siipeilevät idealistien kustannuksella, sillä ilman idealisteja ei koskaan oltaisi saatu yleistä äänioikeutta, 5-päiväistä työviikkoa tai kolmikantaisia neuvotteluita. Helppo siinä on reaalojen ollut tulla pelaamaan, kun idealistit ovat ensin kaataneet puut, lananneet kentän ja piirtäneet kenttäviivat, ja sitäpaitsi toimivat vielä erotuomareinakin.

perjantai 24. kesäkuuta 2016

Homomusaa

Leonard Bernsteinin Tsaikovski-levytyspaketin vihkosen, tai kuten minä ja Ilja kutsumme, "kirjan" esittelyteksteissä teemana on se, että Lennie ymmärtää säveltäjää myötäsyntyisesti, koska oli biseksuaali, ja Tsaikovski joutui omana aikanaan salaamaan homoseksuaalisuutensa kulissiavioliiton taakse. Yhteys saattaa olla hieman päälleliimattu, mutta kuunnellessani Svjatoslav Richterin levytyksiä Tsaikovskin pianomusiikista, ymmärsin, että edellämainittu empatia on triviaali ja pikantti yksityiskohta siihen verrattuna, että Richter todella jakoi Tsaikovskin kanssa ei vain saman salaisuuden vaan mikä tärkeintä, hän on osoitus siitä, että Venäjä ei paljoakaan ole muuttunut, kaikesta poliittisesta myllerryksestä huolimatta.

Marxin mukaan kulttuuri oli päällysrakenne, ja materiaaliset suhteet kaiken perusta. Ei ihme, että Venäjältä aloitettu reaalisosialistinen koe meni pieleen, sillä ei tämä olisi tämän pahemmin mönkään voinut mennä. Materiaalinen todellisuus toki vaikuttaa siihen, miten ihmiset tulkitsevat poliittiset ja valtasuhteet ja muut sosiokulttuuriset faktat, mutta se seikka, että kulttuuri on suorastaan näyttänyt pysyvän paikallaan kaikesta moninkertaisesta, tempoilevasta ja edestakaisestakin poliittisen järjestelmän myllerryksistä huolimatta, tekee Marxin väitteen naurunalaiseksi.

Säveltäjä Sostakovitsin muistelmissa kuvaillaan venäläistä jumalahullun eli jurodivyin perinnettä, jossa taiteilijalta sallitaan eri mitassa kriittisyyttä, suorapuheisuutta ja eksentrisyyttä kuin normityöläiseltä. Voi olla, mutta on siinä rajansa. Yhden näistä rajoista, ja sen rajan ylisukupolvisen pysyvyyden osoittavat meille herrat Richter ja Tsaikovski. Tsaikovskista on ollut jo pitkään julkinen salaisuus hänen kulissiliittonsa hänen mesenaattinsa Nadezda von Meckin kanssa. Kenties häneen on saatu jo sen verta historiallista etäisyyttä (1840-1893), että hänen elämäntyönsä ei himmene henkilökohtaisuuksista. Sen sijaan aika alkaa vasta nyt olemaan kypsä Svjatoslav Richterille tulla ulos kaapista (1915-1997). Hänkin oli kulissiavioliitossa, laulaja Nina Dorleacin kanssa.

Tämä kaikki on sinänsä toissijaista. Oleellista on, miten Richter Tsaikovskia soittaa. Hän soittaa sitä autoritäärisesti, sanalla sanoen siten, että ilmaisu "tehdä oikeutta" on understatement. Tsaikovskin pikkuvinjetit saavat Richterissä enemmän kuin arvoisensa tulkin, oikeastaan hänen käsissään niistä tulee itseään suurempaa musiikkia.

On yhdentekevää, mikä on säveltäjän tai esittäjän seksuaalinen suuntautuminen, mutta tämä yhteys - Richter soittaa Tsaikovskia - osoittaa, että ei se sittenkään ole. Ainakaan ei se sitä ole ollut Venäjällä.



torstai 23. kesäkuuta 2016

Miksi kuulua ammattiyhdistykseen?

Osastonsihteerikollegani luonnehdinnan mukaan tässä ollaan karjaa, jota voidaan siirrellä esimiehiltä toisille, ja organisaatiouudistuksissa kukaan ei enää tiedä, kelle paimentamisvastuu lopulta jäi. Hän vielä totesi, että häntä ammattiyhdistysliike hiertää, mutta ei oikein osannut perustella miksi.

Minä sanoin hänelle, että jos kerran ollaan karjaa, niin eihän yksittäinen lehmä pärjää sudelle yhtään mitään. Laumassa on voimaa. Muodostavathan myskihärätkin ringin, jonka sisälle ne suojaavat pentunsa, ja vain epätoivoinen jääkarhu yrittää päästä siitä renkaasta lävitse. Tämä kollegani vielä totesi, että hän olisi mieluummin susi kuin lehmä.

Niin. Mihin minä totesin, että olisin mieluiten kotka, joka voisi lintuperspektiivistä näyttää sudelle kieltään, ja iskeä pahaa-aavistamattoman kimppuun, vaikka sudenkin. Mutta suden osa ei ole meidän osamme, eikä kotkan. Me olemme karjaa, ja lehmän on parempi liittyä toisiin lehmiin.

Siksi ammattiyhdistysliike.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Kun henkilöstöedun käyttäminen tehtiin mahdottomaksi

Oltuani joitakin kuukausia töissä HUS:illa, kuulin kollegaltani, että työntekijöiden on mahdollista saada työsuhde-etuna työmatkaseteleitä. Hienoa, ajattelin minä. Ensimmäiset pari vuotta keräsinkin saamiani paperisia työmatkalitteroita, joita olikin sitten kerääntynyt niin paljon, että sain niillä melkein maksettua työmatkalippuni Porvoosta Helsinkiin siirtyessäni työmatkasukkuloijaksi elokuussa 2013. Tämä ilahdutti minua, osastonsihteerin varsin pieneltä vielä pienemmälle tekstinkäsittelijän palkalle tiputettua, jonka kuukausipalkasta vast'edes tulisi menemään 250 euroa siihen, että pääsisin kustannuspaikalleni.

Jonkin aikaa nautittuani tätä etuutta, HUS päätti sitten ryhtyä diskriminoimaan niitä työntekijöitä, jotka sattuvat asumaan sellaisissa kehyskunnissa, joissa ei olisi niin viisas valtuusto että olisi päättänyt hakea HSL:n jäsenyyttä. HUS nimittäin otti käyttöön sähköisen matkalippusetelin, jota Porvoon Liikenne ei hyväksy. Jos Porvoon Liikenteen kuukausilippu Porvoo-Helsinki -välille kustantaa sekin 250 euroa, niin Matkahuollon lipun hinta on 312 euroa ja kahdeksankymmentä senttiä, joka on pienipalkkaiselle aika suuri uhraus. Melkein samanaikaisesti tämän uudistuksen kanssa Porvoo joutui vetämään subventionsa pois työmatkalipulta, joka aiemmin oli maksanut sentään "vain" 245,80. Kahdesta samanaikaisesta heikennyksestä tulee aivan varmasti yksi heikennys, kaksi miinusta ei tee plussaa, ei millään matematiikalla.

Selvittelin asiaa "palvelun" tarjoavalta Eazybreakilta, sitä hallinnoivalta HUS-Servis -nimiseltä liikelaitokselta, joka tuottaa emo-organisaatiolleen tuki"palveluita", luottamusmieheltä ja lopulta Eduskunnan oikeusasiamieheltä, onko kyse asuinpaikan mukaan tapahtuvasta syrjinnästä, jos yhtäkkisesti HSL:ään kuulumattomissa kunnissa asuvat eivät enää saakaan aiemmin saamaansa henkilöstöetua, tai siis saavat, mutta eivät voi käyttää. Saamieni vastausten mukaan kyse ei ole syrjinnästä, vaikka ei tämä syrjinnän kokemusta muuksi muuta.

Taisin sitten kuitenkin saada kompensaatiota tästä syrjinnästä, tai siis syrjimättömyydestä, eli lopultakin osalleni tullut käänteissyrjintä korvasi edellämainitun. Kuulin nimittäin helsinkiläiseltä (Helsinki yllättäen kuuluu Helsingin Seudun Liikenneyhtymään eli HSL:ään) kollegaltani, että siinä vaiheessa kun työsuhde-etuutta huononnettiin niin että matkaseteleitä saikin enää aiemman kuukausittaisen kahden litteran sijaan yhden, nämä setelit piti käyttämän 6 kuukauden sisällä; sitä vanhemmat menevät bäst före, vanhenevat. Minulle ei kuitenkaan ollut näin käynyt, vai miten muuten oli selitettävissä se, että käyttötililläni oli kymmenen matkaseteliä?

Matkahuollon laitteilla ei siis voi käyttää sähköisiä matkaseteleitä, joten pitää mennä R-kioskille, jossa riippuu kioskista ja yksittäisestä virkailijasta, osaako hän ladata matkakorttiasi. Minulla sentään oli käynyt siinä mielessä hyvin, että Eazybreak-tililleni oli näitä etuuksia jäänyt hyödyntämättä sadan euron edestä. Ei niitäkään kuitenkaan suoraan voi ladata matkakortille ärrällä, vaan ensin piti mennä Matkahuollon konttoriin, jossa kerrottiin, että kortille voi ladata vain sentyyppistä lipputuotetta, jota sinne on viimeksi ladattu (miksi ihmeessä?) Eli lataamaan sitten Matkahuoltoon, jossa aiemmin kausikorttina toiminut Matkahuollon kantakorttini muuttui sillä hetkellä arvokortiksi kun sinne ladattiin 9 euroa, jolla pääsin yhden kerran kustannuspaikalleni.

Menin sitten bussista Kustaa Vaasan tiellä hypättyäni ensimmäiseen vastaantulleeseen ärrään, jossa ei osattu ladata korttiani, vaikka Matkahuollosta oltiin vakuutettu, että kyllä ärrässä voi ladata arvoa. Soitin Matkahuollon asiakas"palveluun", jonka mies vain totesi jokaiseen kysymykseeni "kyllä", ei vastauksena, vaan retorisena myötätunnonosoituksena. Soitin sitten Porvoon omaan matkahuoltoon, jossa problematiikka tunnetaan paremmin. Siellä vahvistettiin jo aamulla minulle kerrottu: kyllä, tosiaankin ärrällä ladataan matkakortteja, myös Matkahuollon. Minua kehotettiin etsimään toinen är-kioski. Valitsinkin sitten Pasilan aseman ärrän, kun arvelin sen olevan sen verta suuri, että siellä todennäköisesti oltaisiin törmätty tähän(kin) problematiikkaan.

Niin, niistä matkaseteleistä. Ei puhettakaan, että ne saisi käyttöön yhdellä ja samalla tekstiviestillä. Ei, vaan sormet verillä piti minun näpyttelemän aamusta kymmenen kertaa, ja resitoin sitten ärrän myyjälle kymmenestä tekstiviestistä koodit, jotka hän kaikki yksitellen syötti, näppäin-enter, ja niin olin saanut matkakortilleni sata euroa!

Varmaankin tässä on HUS:in ollut tarkoitus säästää tekemällä työsuhde-etuuden käyttäminen jos ei mahdottomaksi niin ainakin niin vaikeaksi, että heikkopäisempi antaa etuuksien itsestään vanhentua.

tiistai 21. kesäkuuta 2016

EK:n ja rasistien epäpyhä allianssi

Sinänsä mainio some-kampanja "Mun tulot ei (väärin taivutettu, mur!) riittäisi perheenyhdistämiseen" on joutunut trollien valtaamaksi. Nämä trollit eivät erota netto- ja bruttotuloja, ja omia ja toisten tuloja toisistaan.

"Seinähullut suvakit perustaneet protestisivun. Tarvitaan sinunkin mielipitettä sinne. °Käy kurkkaamassa."

Nämä trollit näkevät kaikkialla suvakkien salaliittoja, joissa kaksin käsin vedetään muslimeita Suomeen. Ja taustatukea näille antavat porvarit, joiden mielestä syntyperäiset, jotka eivät yllä niihin kriteereihin, joita nuivat ovat maahanmuuttajille asettaneet, ovat näköharha. Heidän maailmassaan vain yhden lajin nettosaajat riittäisivät.

Voi sitten olla, että minä itse näen salaliittoja. Näen sellaisen salaliiton, jossa porvarit ovat tarjonneet ruikutuspuheensa rasistien aseeksi. Nyt nuivistokin valittaa, että bruttotuloiltaan perheenyhdistämisrajan alittava suomalainen ruikuttaa, jos hän toivoo vaaditun 2600 nettotulorajan ylittäviltä empatiaa ja suhteellisuudentajua. Kai se sitten on ruikutusta, jos enemmistö toivoisi Laura Rädyn kaltaisten vieraantuneiden tuntevan paremmin niiden ihmisten todellisuutta, josta on päättämässä.

Jos rasistien mielestä maahanmuuttajat käyvät suomalaisten taskuilla, niin mitä sitten on sanottava verosuunnittelua harrastavista ökyporvareista? Laillistettuja varkaita, jotka aiemmin pienen ihmisen asialla olleet rasistit hyväksyvät, tai ainakin sulkevat tältä varkaudelta silmänsä, he kun ovat rasistien agendalle hyödyllisiä.

Molemmat hyötyvät toisistaan. Rasistit antavat ilmaiseksi käyttöönsä porvarihallitukselle yhden lisäargumentin säästää verovaroja, ja porvarit taas ovat luovuttaneet rasistien käyttöön ruikutuspuheensa. EK siis tarvitsee tässä yhteiskunnallisessa todellisuudessa liittolaisikseen rasisteja, ja rasistit saavat puheelleen lisää pontta porvareilta.



maanantai 20. kesäkuuta 2016

Minun tuloni eivät riittäisi perheeseen

Facebookissa on mainio some-kampanja, jossa jaetaan kokemuksia siitä, mitkä ne ihan tavallisten suomalaisten tulot oikein ovat, onko realistista ja kohtuullista edellyttää maahanmuuttajilta mediaanituloja korkeampia tuloja meikäläisillä työmarkkinoilla ja mitä ylipäätään on se tavallisen suomalaisen realistinen arki, josta hallituksella ei näytä olevan mitään käsitystä (Laura Rädyn mukaanhan ei ylipäätään pitänyt olla mahdollista, että kukaan ansaitsisi vähemmän kuin perheidenyhdistämiseen vaaditut 2600, bruttonakaan, saati nettona). Alla oma panokseni kampanjaan: 

Olen 45-vuotias valtiotieteiden maisteri, joka on työskennellyt mm. yrittäjänä, tutkijana, virkamiehenä ja kansalaisjärjestöissä ja jonka tulot ovat maisteriksi valmistumisen jälkeisenä aikana (1998 -) yhteensä vajaan 11 kuukauden aikana ylittäneet vaaditut 2600 euroa kuukaudessa, bruttona. Viimeiset 5 vuotta nettopalkkani on pyörinyt 1700 euron tietämillä. Tätä taustaa vasten olen yhteiskunnan loinen, jolla ei loogisesti ajatellen pitäisi olla oikeutta perheeseen, ellen olisi sattunut avioitumaan kaksi kertaa itseäni huomattavasti parempituloisen naisen kanssa.

Toim. huom. kampanja olisi kyllä mainio, mutta rasistit ovat vallanneet sen, sekoittaen brutot ja netot. 

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Pahiksien kokoontumisajot

Huomenna Jyväskylässä tapahtuu. Äärioikeistolaiset voimat ovat lyöneet vähenevät rivinsä yhteen.

Kirjoitin viime syksynä siitä, miten oli paljastunut, että Aito Avioliitto ry ei olekaan "aidon" avioliiton puolesta, vaan itse asiassa se onkin rasistien peitejärjestö, vähän samaan tapaan kuin Lakkiaiskomitea on Kokoomusnuorten peitejärjestö. Nyt tämä epäilyni sai lisää vettä myllyynsä:


Varsinainen epäpyhä allianssi. Kaiken pyhän puolesta, kaikkea epäpyhäksi koettua vastaan. Kuten Sakari Timonen kerkesikin jo huomauttamaan, niin eihän noita puolueiden nuoriso-osastoja kukaan ehdi vahtaamaan, keiden kanssa näyttäytyvät, vaikka niiden tehtävä onkin maailman sivu ollut ääripäästä toiseen ja siitä väliltäkin saada kahvit väärään kurkkuun omilta "ukko"puolueiltaan.

Veikkaan, että tässä käy, kuten konsertissa, jota Arthur Rubinstein kuvaili elämäkerrassaan: siellä taisi olla väkeä vain kourallinen, ja pianokin oli aika paska. Rubinstein kuitenkin halusi ammattiylpeänä järjestää kunnollisen show'n, ja tarjosi niissä oloissa parastaan. Mieleeni tästä show'sta tulee myös Norjan hiihtojoukkue, jossa jokaisen hiihtäjän eri jalkoja edustaville suksille taitaa olla varattu erikseen omat voitelijansa, hierojansa ja kisapastorinsa.

Saavatkin sitten harjoitella kasvomaalausta kaikessa rauhassa, ja harjoitella ratsuväentaitojaan. Sen haluaisin nähdä, kaljupäisten urhojen poniratsastuksen. Tuolla järjestäjätahojen jälkikasvun rekrytointikin käy kätevästi. Järjestöt saavat toisiltaan synergiaetuja, kun niihin voi kätevästi liittyä kaikkiin paikan päällä, jos joku paikalle tullut ei vielä olisi muistanut liittyä johonkin niistä.

Nyt ymmärrän, mitä tarkoittaa karusellin englanninkielinen nimitys merry-go-round.

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Liberalismi on uusi vihreä

Norjassa aina viime vuosiin saakka muut puolueet ovat tehneet vihreän puolueen tarpeettomaksi, olemalla paavia itseäänkin paavillisempia, Edistyspuolue FRP:ta lukuunottamatta. Suomessa taas kaikki puolueet ovat tällä hetkellä liberaaleja, ja niinpä täällä ei liberaalille puolueelle olekaan ollut tilausta 70-luvun jälkeen.

Vihreät ovat toisinaan ehdottaneet identiteetikseen liberalismia, kun vasemmalla ei olla ja oikealle ei mennä. Ongelma vaan on se, että kun melkein kaikki puolueet ovat liberaaleja, ainakin markkinaliberaaleja, ja nekin, jotka eivät ole, ovat sitten edes elämäntapaliberaaleja, siis suvaitsevaisiksi ja nykyaikaisiksi ilmoittautuneita, paitsi Kari Rajamäki ja Wille Rydman ja muutama lestadiolaiskeskustalaien.

Liberaaliksi ei kannata ilmoittautua, sillä siellä on tungosta, onhan Vasemmistoliittokin liberaali puolue. Sitäpaitsi ensin pitäisi määritellä, mitä liberalismin varianttia kannattaa: nuorsuomalaisuutta, alkiolaisuutta vai punavihreää kaupunkilaista tönkkäviiniliberalismia. Jotkut liberalistit suhtautuvat tietojärjestelmiin samalla paatoksella kuin kokkarit palveluihin, ja molemmissa tapauksessa käyttäjä eli asiakas on sivuseikka.

Liberalistin on hyvä tehdä selväksi itselleen, miten suhtautua niihin, jotka eivät pärjää palveluntarjoajien tai työvoiman vapaassa kilpailuttamisessa, jotta osaa perustella oman liberalisminsa toisillekin. Ovatko lisääntyneen alkoholintarjonnan seuraukset vain näköharha, tai johtaako tietojärjestelmien kilpailuttaminen kustannuksien nousun pilviin?

Perussuomalaisten nousu on perustunut siihen, että ei-liberaalia vaihtoehtoa ei ole ollut tarjolla, paitsi Kristilliset. Heillä on ollut tarjolla markkinarako, ja maalitaulukin on ollut valmiina: kaikenkarvaiset liberalistit. Liberalistiksi julistautumisessa kannattaa olla hyvin varovainen, etteivät punavihreät, kirkollisvihreät (seurakunnissa on paljon kasvupotentiaalia) ja ekoänkyrät mene pesuveden mukana. Liberalistit ovat helppo maali änkyröille. Vaikka lasselehtisille, lokalaitisille ja timosoineille on helppo nauraa, läheskään kaikki eivät naura. Liberalismista kärsii suuri osa Vihreiden punavihreästä siivestä, joita se karkoittaa Vasemmistoliittoon, ja luonnonsuojelijat, jotka se karkottaa puoluepolitiikan paitsioon.

Liberalismissa kypäräpappi on vaihtunut pyöräilykypärättömyyteen. Suosittelisin liberalistiksi julistautumisen sijaan, että oltaisiin vihreitä.

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Uurnilla tavataan!

Olen jo jonkin aikaa yrittänyt etsiä politiikasta vikoja, mikä on minulle ominainen strategia muissakin instituutioissa, arvon kiistäminen. Jos esimerkiksi tiedostan, ettei työsuhteelleni ole tiedossa jatkoa, kyseenalaistan organisaation toimintatavat tehdäkseni erosta itselleni henkisesti helpompaa. 

Listaan alla syitä, joiden perusteella olen päättänyt tästä lähtien osallistua politiikkaan aktiivisena kansalaisena, äänestäjänä, kriitikkona, enkä minkään puolueen kautta. Tämä ei ole niinkään mikään erityinen epäluottamuslause Vihreille, kuin yleinen selänkääntö puoluepolitiikalle  Äänestäjää arvostetaan politiikassa vain vaalien alla, vaikka hän on kaikkein arvokkainta mitä on. Ilman häntä koko järjestelmä lakkaisi olemasta. 

Ensinnäkin, puoluepolitiikassa viittaussuhteet ovat pielessä: jäsenryhmästä tulee viiteryhmä. Minä tunnen yleensä kroonista ulkopuolisuuden tunnetta vähän kaikkialla, ja en hyväksy sitä, että jopa kunnallispoliitikko samastuu enemmän omaan lautakuntaansa tai puolueeseensa kuin heihin, joita hän edustaa. Kyse kuitenkin on luottamustehtävästä.

Toiseksi: ilmeisesti politiikka on strategista pelailua. Jotenkin olin oivaltavinani tämän jo nuorisopolitiikassa. Jotkut osaavat pelata peliä: olla paitsi oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja sanoa oikeille ihmisille oikeita asioita, ja tällä strategialla Suomessa tie on auki vaikka pääministeriksi. Ei se Kataisen Jyrki mitenkään muista erottunut, ei substanssiosaamisellaan ainakaan, mutta hänen seurassaan ei saanut näppylöitä. En pidä strategisista pelailuista: minä pelaan aina omaa peliäni, esimerkiksi korttipeleissä en osaa ajatella, mitä kortteja sillä toisella on. 

Eräs vanha ystäväni nuorisopolitiikka-ajoiltani onkin luonnehtinut minua "Lahjakkain tuntemani ihminen sosiaalisesti kun on kyse hienovaraisuudesta - ja myöskin ehdottomasti luotetettavin henkilö ei mikään peluri." Voi olla, että tämä ensimmäinen osa tätä luonnehdintaa on kohteliaisuus, sillä sosiaalisesti lahjakkaista tulee ammattipoliitikkoja, mutta peluri en tosiaankaan ole, eikä minusta sellaista saa. Pois se minusta. Pois 

Politiikka on kiinnostava toimintajärjestelmä, mutta sen toimintatavat eivät sovellu henkilölle, joka ei ole peluri, joka kokee itsensä solistiksi enemmän ja joukkuepeluriksi vähemmän - tätähän ei nykyään saa ollenkaan sanoa - joka on väsynyt poliittiseen korrektiuteen ja joka tekee tarpeeksi kompromisseja jo ilman politiikkaakin. 

Jürgen Habermasin jaottelu elämismaailmaan ja systeemiin valaisee sitä, mikä puoluepolitiikassa on mätänä. Jos poliitikkoja usein syytetään vieraantuneiksi tavallisten ihmisten arkisesta elämästä, tämä on epätarkasti sanottu. Kyllä hekin ovat ihan tavallisia ihmisiä, mutta he ovat jähmettyneet osiksi systeemiä, ja systeemi muodostaa elämismaailmaa hylkivän kalvon.

Joskin puoluepolitiikassa opitaan kaikenlaista, se tuskin tekee kenellekään yksilönä hyvää. Minua se lähinnä vituttaa. Hyvinvointini kannalta koetan pysytellä siitä vastaisuudessa vähintään käsivarrenmitan päässä. Ei politiikka hyvää tee ihmisten välilläkään: se saa aikaan rumaa jälkeä silloin kun se sotketaan muiden instituutioiden - kuten urheilun - kanssa. Tai sukulaisuussuhteiden. Politiikka vetää railoja ihmisten välille, kärjistää asioita, korostaa tahallisesti yhtäläisyyksien sijasta eroja. 

Minun kamelinselkärankani katkaisi kaksi asiaa. Ensin eduskunnan hyväksymä päivystysasetus, joka lopettaa synnytykset maakuntasairaaloista; viimeinen pisara oli se kun se väline, jonka valitsin ajaakseni minulle rakkaan Keskuspuiston asiaa, meni rikki, tai ainakin osoittautui vääräksi. Ensin ajattelin, että omani pyllistivät minulle, kun oman puolueeni enemmistö kannatti päivystysasetusta ja Keskuspuiston näivettämistä, mutta asia kirkastui minulle yön yli mietittyäni: puolueet eivät ole toiminnan välineitä vaan esteitä. Minulla asioilla on tärkeysjärjestys, eivätkä tärkeät asiat ole kaupan, eivät minkään kokonaisuuden osina tai sen eduksi.

Parsonslaista jaottelua käyttääkseni: ne ovat jähmettyneet osiksi systeemiä, osiksi rakennetta, mutta toiminta on jossakin toisaalla, ja parhaiten itselle tärkeiden asioiden ajaminen onnistuu puoluepolitiikan ulkopuolella. Tällöin säästyy samalla pakosta ottaa kantaa muihin asioihin, ja ns. omien puolustelemiselta. Kun olet valinnut puolueesi, tästä samalla seuraa käytännössä pakko oikeuttaa itsellesi oman puolueesi nimissä tehdyt heikotkin ratkaisut, jotta niitä voisi puolustella muille ei-poliitikoille.

Puolueettomuudessa on etunsa. Puolueetonta ihmistä ei panna tilille siitä, mitä hänen puoluetoverinsa ovat keksineet jossain mennä tekemään; toiseksikin hänen äänestään kilpaillaan. Hänelle suorastaan kaupitellaan erilaisia etuja. Puolueeton ihminen on vapaa tekemään itse sen ratkaisun, ketä hän voi painostaa ja ketä suositella kavereille. Minusta ei kannata olla huolissani, kyllä minä ne hyvikset osaan erottaa, itse asiassa entistä helpommin, kun olen ottanut silmiltäni värittyneet lasit pois, niin että kyllä se ääneni jatkossakin löytää tiensä hyviksille. Vaaliteltoilla ja uurnilla tavataan!



perjantai 10. kesäkuuta 2016

Lasten systemaattinen heitteillejättö

Olen työurallani ehtinyt kaikenlaista, kuten vastaamaan liikkuvan iltapäivätoiminnan rahoituksesta. Tällöin opin sen, että iltapäiväkerhoja alettiin perustamaan vasta Ahtisaaren presidenttikaudella, Eeva Ahtisaaren luettua tutkimuksen, jonka mukaan alakouluikäisten olisi parempi viettää koulun jälkeiset iltapäivät järjestetyssä aktiviteetissa. Tuolloin ei vielä ollut pleikkareita, tabletteja ja älypuhelimia, joista on jo monissa tapauksissa tullut lasten huoltajia, paitsi että ne eivät ruoki lasta.

Ainakin Helsingissä on iso joukko lapsia jäämässä ilman iltapäiväkerhopaikkaa ensi syksynä. Samanaikaisesti ns. "kilpailukykysopimuksessa" vanhempien työaikoja pidennetään. Nähtävillä on selkeä ristiriita, tai ei se sellainen ole, vaan systemaattinen hallituksen toteuttama lasten heitteillejättö, joka tehdään kilpailukyvyn nimissä.

Joku voi tietysti keksiä, että onko se nyt niin tarpeellista, järjestää iltapäivätoimintaa. Ei sitä ollut minunkaan lapsuudessani, jolloin värjöttelin kuset housuissa Sepänpuiston liukumäen alla piilottelemassa puistokiusaajia. Yhden lukukauden sentään vietin luokkatoverini kotona, siihen aikaan kun vielä elettiin osittaista kotiäitiyhteiskuntaa.

Sellaiseen ollaan taas menossa, kotiäitiyhteiskuntaan, kun niissäkin kahden vanhemman perheissä, joissa molemmilla vielä sattuu olemaan töitä, on jo päädytty laskelmaan, että työnteko ei kannata, sillä matka- ja asumiskulujen ja päivähoitomaksujen jälkeen käteen ei jää tuskin toimeentulotukea enempää, ja tällöin pienempituloinen on se, joka luopuu työurastaan, yleensä äiti, ja nykyhallitus vielä vauhdittaa tätä "kehitystä" työaikoja pidentämällä, kuntien rahoitusnäkymien samanaikaisesti huonontuessa.

Joku voi keksiä, että ei se kuusi minuuttia päivässä nyt niin paljoa ole, nenää kaivamassa. On se silloin, jos asutaan vaikka Vihdissä, jonne se kuuden minuutin työajanpidennys voi tarkoittaa seuraavan bussin odottelua parikin tuntia.


torstai 9. kesäkuuta 2016

Kommunistit Koijärvellä

Puolueet toisinaan naamioituvat toisten, ei-niin-ilmipoliittisten järjestöjen selän taakse, saadakseen imuroitua huomaamatta lisää kannattajia. Ei liene yleisesti tiedossa, että esimerkiksi jokakeväisen ylioppilaiden kulkueen Hietaniemen hautausmaalle järjestänyt "Lakkiaiskomitea" on Kokoomusnuorten peitejärjestö, ja Kansan Raittiusliiton suhde demareihin on vahva. Ja niin edelleen.

Mutta kunnostautuvat ne toisetkin, etenkin kommunistit. Vasemmiston sisäisellä hajanaisuudellahan on Suomessa pitkät perinteet, ja on näkökulmakysymys, oliko SKDL kommunisteille Troijan puuhevonen, vai he SKDL:n paitsio, eli oikeaoppisten vääräoppisia, bolsevikkien mensevikkejä. Asian luulisi korjaantuneen Vasemmistoliiton perustamisen myötä, mutta ei: eivät sinnekään kaikki mahdu. SKP elää edelleenkin, ja voi hyvin perinnekerhona .

Helsingin valtuustossa vaikuttaa ryhmä nimeltä Asukaslista, joka laittaa yhteisen ehdokaslistan kunnallisvaaleissa SKP:n kanssa, tai sen kanssa, jota siitä on jäljellä. Se on sanottava heidän kunniakseen, että tehdessään hannukarpolaista politiikkaa, he ovat olleet aika johdonmukaisesti viheralueiden puolella, nyt viimeksi Keskuspuistoryhmässä, joka pitää eri puoluekantoja edustavien viheralueaktivistien vallata ettei se muutu Hakasten vaaliyhdistykseksi.

Sinänsä on aivan sama, kuka tai ketkä Keskuspuistoa ja muita viheralueita puolustavat, sillä niiden asia on paljon tärkeämpi kuin yksikään puolue, mutta älkäämme jättäkö Keskuspuiston kohtaloa SKP:n kapeille harteille.

Minulla ei ole mitään kommunisteja vastaan, päinvastoin, arvostan sitä, että vielä jollakin on politiikassa periaatteita. Mukaan siis kaikki, muutkin kuin irtopisteitä keräävät perussuomalaiset ja muut Helsingin marginaaliryhmät.

Liikkuvat äänestäjät ratkaisevat vaalit, ja joillekin viheralueiden kohtalo on kynnyskysymys, ja useimpien poliittinen muisti on lyhyt ja äänestyskäyttäytyminen äärimmäisen epäjohdonmukaista. Siltikin näistä äänistä kannattaa taistella, etenkin Vihreiden, jos tosissaan halutaan Helsingin isoimmaksi puolueeksi, jolloin siitä iänikuisesta kaupunkisuunnittelulautakunnan 4-5 -vähemmistöstä voi tulla 5-4 -enemmistö.

Mutta ei vasemmisto ole näin hajallaan ja piiloutunut vain Suomessa. Norjassakin (laita)vasemmisto on pirstoutunut. Siellä "enemmistön" muodostaa SV eli Sosialistiske Venstre, erotukseksi Venstrestä, joka on keskustavihreä puolue, joka aivan viime vuosiin saakka on tehnyt vihreät tarpeettomiksi ja todellisia puhdasoppisia edustaa RV eli punainen vasemmisto, ja sen pitkäaikainen keulahahmo Erling Folkvord on Norjan Yrjö Hakanen. Sekin on pessyt kasvonsa, ollen nykyään vain R eli punaiset.

Mikä sitten yrittää olla tämän tarinan opetus? Älkää vihreät tehkö itseänne tarpeettomiksi, vaan muistakaa Helsingissäkin juurenne kansanliikkeenä. Menkää sinne, missä kansa, viheralueista huolestuneet ovat, muutkin kuin Elina Moisio. Keskuspuistosta voi tulla nykyajan Koijärvi.


keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Maahanmuuttajien ei haluta kotiutuvan

Tuoreen THL:n tutkimuksen mukaan vanhemmista ja sisaruksista erossa olemisella on selvä syy-yhteys maahanmuuttajien hyvinvointiin ja kotiutumiseen. Tämän ei pitäisi olla mikään yllätys. Pikemminkin maalaisjärjen itsestäänselvyys.

Mitä sitten on huono kotiutuminen? Se on itsensä irralliseksi tuntemista, ei-mihinkään-kuulumista. Seurauksena on tutkimuksessakin mainittuja masennus- ja ahdistusoireita, joita vastaan samassa maassa asuvat perheenjäsenet toimisivat suojakilpenä, toisaalta myös apuna uudessa ympäristössä tarvittavien taitojen opettelussa.

Hallituksen maahanmuuttopolitiikka, jossa perheiden yhdistämistä vaikeutetaan monille kantasuomalaisillekin kohtuuttomilla tulovaatimuksilla, aiheuttaa mielenterveysoireita, joista seuraa kustannuksia yhteiskunnallemme. Tai sitten vaihtoehtoisesti juurettomuudentunteesta voi seurata vaikka radikalisoitumista, ihmisillä kun on tarve kuulua johonkin itseään isompaan, josta saada elämälleen jokin merkitys.

Edellämainitusta on mahdotonta tehdä mitään muuta johtopäätöstä kuin se, että hallituksen kaavailut vaikeuttaa perheidenyhdistämistä ovat tahallista ihmisten kiusaamista. Maahanmuuttajien ei halutakaan kotiutuvan, jotta syy kotiutumattomuudesta voitaisiin vierittää heille itselleen. Vielä Suomessa ole tapahtunut mitään gettoutumisilmiötä, mutta sellaista tällä maahanmuuttopolitiikalla suorastaan manataan esiin.

Hesarin jutun THL:n tutkimuksesta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Setämiesten kauhu

Setämiehet kauhistuivat. He pelkäävät demokratiaa, ja koettavat naamioida tämän vaivautumisensa, joka seuraa heidän demokratianvastaisuutensa paljastumisesta, huoleksi demokratian tilasta.

Kun nyt Li Andersson odotusten mukaisesti huudettiin jo ensimmäisellä kierroksella Vasemmistoliiton neuvoa-antavassa, moraalisesti sitovassa jäsenäänestyksessä puolueen uudeksi puheenjohtajaksi, tätä kauhisteli esimerkiksi Iltalehti seuraavin sanakääntein:

"Tällainen puheenjohtajan valintatapa on problemaattinen. Eikö puoluekokouksen pitäisi valita puheenjohtaja ja käydä sitä ennen asiaa koskeva keskustelu. Nyt päätös on sinetöity etukäteen valmiiksi ja puoluekokous saa vain taputtaa. Tästä tulevat mieleen ihan toiset järjestelmät kuin länsimainen demokratia."

Iltalehdessä ei näemmä tiedetä sitä, että ainut puolue, jossa kaikki jäsenet voivat halutessaan osallistua puoluekokoukseen, on Perussuomalaiset. Vihreätkin valitsivat Ville Niinistön 2011 samalla menettelyllä, joten Vasemmistoliitto ei edes tässä keksinyt mitään uutta sanotun demokratian rapauttamiseksi. Vihreissä, joka on ollut Vasemmistoliittoon verrattava puolue kooltaan, puoluekokoukseen mahtuu vain muutamia satoja jäseniä, alle 10% jäsenistöstä.

Puoluekokous on siis jo valikoitunut elin. Vaikka Andersson nimetään siellä puheenjohtajaksi yksimielisesti muiden ehdokkaiden vetäytyessä Anderssonin ylivoiman edessä pois kisasta - hekin haluavat kunnioittaa vetäytymisellään jäsenistön tahtoa - niin jos melkein 2/3 puolueen jäsenistä osallistui puheenjohtajavaaliin, ja heistä melkein 2/3 eli yhteensä lähes puolet puolueen jäsenistä kannattaa Anderssonia puheenjohtajaksi, tämän parempaa tapaa nyt ei olla keksitty saada tietoa kaikkien jäsenten kannasta.

Paitsi Pohjois-Koreassa. Siihen ilmeisesti Iltis viittasikin, mutta huti tuli, siellä kun jäsenistö ei pääse äänestämään mistään.

Setämiesten kannattaisi päivittää tietonsa demokratiasta. Siihen kuuluu sellainenkin mahdollisuus kuin suora kansanäänestys, joka ei ole sama asia kuin kansandemokratiaksi eufemistisesti nimetty puoluejohdon kaikkivaltaisuus, joka on ollut valttia eräissä reaalisosialistisissa järjestelmissä. Ilmeisesti setämiehet pelkäävät Anderssonia, ja ehkä Iltistä vaivaa henkinen perussuomalaisuus, jos kerran sen mielestä kaikkien pitäisi päästä valitsemaan puheenjohtajaa. Tai pohjoiskorealaisuus. Kai Andersson on porvarillisten, hyvätuloisten, jämähtäneiden setien kauhu, nuori ja sanavalmis nainen opposition äänitorvena ja kasvoina.

Veikka Lahtisen mainion analyysin Li Anderssonin valinnan mediareseptiosta voi lukea klikkamalla bloggaukseni otsikkoa.

torstai 2. kesäkuuta 2016

Kevätkesän 2016 parhaat levyt

Pianokauteni vain jatkuu...

Ludwig van Beethoven: Kuutamosonaatti, esittää Solomon. Pelkkää etunimeään käyttänyt pianisti kadottaa ajan tässä miltei puhkisoitetun sonaatin ensimmäisen osan auvossa. Solomonin soitossa ei ole lainkaan itsetehostusta. Vain musiikkia.

Wolfgang Amadeus Mozart: 15. pianokonsertto. Wilhelm Kempff ja Stuttgartin kamariorkesteri joht. Karl Münchinger. Näin kuuluu Mozartia soittaa pyöreällä mutta läpikuultavalla, helmeilevällä saundilla. Ja näin kuuluu Mozartia säestää, tyylillisellä otteella, kamarimusiikillisesti, ei kuten Karajan, jonka tarjoama tausta Mozartin 20. konsertolle on hymytön kuin Don Giovannin kivipatsas (vaikka sitten 21. konsertossa Lipattin kanssa hän näyttääkin kyntensä). Vrt. Clara Haskilin ja Ferenc Fricsayn esimerkillinen tulkinta teoksesta.

Wolfgang Amadeus Mozart: 11. pianosonaatti. Edwin Fischer. Ilman Turkkilaista rondoakin Mozartin suurin pianosonaatti. Jos joku Mozartin sonaatti soitetaan, se on yleensä tämä. Kuunneltuani Lili Krausin, Solomonin ja Fischerin, se on tämä.

Domenico Scarlatti: Sonaatti Kk. 380, Marcelle Meyer. Jos Horowitz soittaa Scarlattia taivaallisesti, niin on Meyerinkin soitossa taivaallinen rauha, ja aikansa paras pianoäänitys.

Johannes Brahms: Balladi no 4. Wilhelm Kempff. Toista kuin Backhausin kuivan maskuliininen ja Rubinsteinin ryhdikkään ylevä Brahms-pianismi. Todellista cantabilea, kuin kirkkokuoro.

Wolfgang Amadeus Mozart: 9. pianokonsertto (Jeunehomme), esittää Wilhelm Kempff ja Stuttgartin kamariorkesteri, joht Karl Münchinger. Ensimmäisen osan kadenssi on satumainen, ja Kempff ehkä kaikkein suurin kadenssitaiteilija. Ei sen paremmin Ashkenazy kuin Barenboimkaan pystynyt minulle perustelemaan, miksi tämä on paitsi ensimmäinen suuri, myös ensimmäinen merkittävä Mozartin pianokonsertto. Kempffin soitto on luonnollista, lyyristä ja pakotonta. Hänellä on riittävä tekniikka, mutta hän ei briljeeraa sillä yhtään, paitsi vähän kadenssissa.

Ludwig van Beethoven: 13. pianosonaatti "Quasi una fantasia", esittää Alfredo Perl. Perl artikuloi sonaatin äärimmäisen selkeästi, ja teoksen monimutkainen rytmiikka, jota on etenkin finaaliosassa, pysyy esimerkillisesti kuosissaan,

Ludwig van Beethoven: 30. pianosonaatti, esittää Annie Fischer. Fischer soittaa kaikkea erinomaisella maulla, musikaalisesti. Beethovenin soittajana hän on yksi suurimmista. 30. sonaatin jatkuvasti kiihtyvä, epätoivoinen viimeinen osa sopii epätoivoiseksi käyneelle aktivistille tunnusmusiikiksi.

Johann Sebastian Bach: das Wohltemperierte Klavier, I kirja, 4. fuuga, esittää Svjatoslav Richter. Tässä usein terässormisena tunnetun Richterin piano laulaa niin että aika pysähtyy ja ulkomaailma katoaa.

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 20. Clara Haskil ja RIAS-sinfoniaorkesteri joht. Ferenc Fricsay. Haskil on ehkä historian luonnollisin Mozart-pianisti, ja kadenssi on aivan hurja. Ympyrä sulkeutuu: Mozartin 20. pianokonsertto opetti minut kuuntelemaan musiikkia 30 vuotta sitten, ja Fricsayn johtamat Mozartin sinfoniat olivat ensimmäinen kotitaloutemme klassillinen levy, joka avasi padot. Nyt he kohtaavat tässä 20. konserton parhaassa kuulemassani levytyksessä.

Muusikko: Wilhelm Kempff
Säveltäjä: Wolfgang Amadeus Mozart

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Kuinka hallitus sai kansan vihaamaan veroja

Pienituloiset rakastavat - tai ainakin heidän kuuluu rakastaa - veroja, tarkoittaen siis palkkatulojen verotusta, sillä he ovat riippuvaisimpia niillä kustannetuista palveluista, vaihtoehtoihin kun heillä ei ole varaa. Nyt kuitenkin tämä syy-yhteys on murrettu, ja kansa on pakotettu sahaamaan omaa oksaansa vaatimalla veronkevennyksiä.

Hallituksen niin sanottu kilpailukykysopimus on taidettu valmistella paitsi EK:n, myös Veronmaksajien keskusliiton kanssa yhteisymmärryksessä, sillä sen sisältämät työelämän heikennykset suorastaan huutavat tasapainottaakseen itseään veronkevennyksiä. Pitkää työmatkaa tekevät, yksinhuoltajat ja ruuhkavuosissa kärvistelevät ovat pakotettuja sanoutumaan irti työajanpidennyksistä ja lyhentämään työaikaansa.

Koska tällä manööverillä ansiotaso laskee pikkuisen, he laskevat toivonsa siihen, että veroja kevennettäisiin sen verta, että vaikutus heidän tilipussiinsa olisi suunnilleen plus miinus nolla, eli veronkevennykset kumoaisivat laskevan ansiotason vaikutukset (lomarahojen kuihtumisen veronkevennykset korvaavat vain niillä, jotka selviytyvät ilman työaikansa lyhentämistä).

Toinen käsi antaa, toinen ottaa. Mitään järkeä tässä ei ole, mutta kun valinnanvapautta piti lisättämän ideologisista syistä. Vielä kun saisi kuukausilippuun osa-aika-alennuksen, mutta kun työmatkalippu maksaa sen saman, teit sitten 2 tai 12 tunnin työpäivää, 3 tai 6 päivää viikossa. Mutta näin saatiin kansa vihaamaan veroja, ja huonomuistisin tai nöyrimmäksi peloteltu kansanosa rakastamaan hallitusta, joka laski heidän verotaakkaansa.