perjantai 30. lokakuuta 2020

Haydnin sinfoniat, ehtymätön runsaudensarvi

Ostin viime talvena itselleni Joseph Haydnin sinfonioiden kokonaislevytyksen. Niissähän ei ole kovinkaan paljoa kilpailua; täydellisiä kokonaislevytyksiä on vain kaksi, molemmat unkarilaiskapellimestareilta; Antal Dorati ja Adam Fischer. 

Pidin Fischeriä ihanteellisena, sillä hän käytti pienehköä kamariorkesteria, jollainen sopii etenkin varhaisemman pään ja Sturm und drang -kauden sinfonioihin, ja lontoolaissinfoniat minulla on jo hyvin katettu isolla orkesterilla (Szell ja Davis). Tein hyvän valinnan. Seuraavaksi joitain nostoja Haydnin tuotannosta siten kun Fischer ne esityttää. Myöhäisemmät lontoolaissinfoniat jätän katsauksessani väliin, sillä juuri niitähän Haydnin tuotannosta soitetaan muutenkin. Kokonaislevytyksen arvo on siinä, että se panee kuuntelemaan myös vähemmän tunnettuja sinfonioita, joita Haydnin tapauksessa onkin kosolti. 

Sinfonia no 22 "Filosofi" Es-duuri lienee pieninumeroisin Haydnin vähänkään enemmän soitetuista sinfonioista. Sen kohokohta on vallankumouksellinen innovaatio: käyskentelevätahtinen ensiosa Adagio. Toisessa Presto-osassa on jo hieman Sturm und drang -henkeä. 

Sinfonia no 26 "Lamentatione" d-molli on kolmiosaisena sonaattimuotoinen. Se on traagissävyinen, tiivis teos, jonka henkinen keskipiste on valittavan laulava toinen Adagio-osa. 

Sinfonia no 34 d-molli. Ensimmäinen osa on hiipivän kaunis ja hiljainen, ja oikeastaan teos aloittaa hengeltään Sturm und drang -sarjan, jonka sinfoniat esittelevät selvästi voimakkaampia emotionaalisia kontrasteja kuin varhaisemmat sinfoniat: elegisen, iloittelevan, synkän ja myrskyävän välillä. Teoksen toinen osa on hyvin iloitteleva. Tässä on jo idullaan kaikki se muotokieli, joka 1800-luvulla jalostettiin huippuunsa Brucknerin ja Brahmsin toimesta, vaikka tässä ensimmäinen osa onkin hieman poikkeuksellisesti hiljainen. 

Sinfonia no 35 H-duuri jatkaa Sturm und drang -linjalla, ja jo ensimmäisessä osassa on laukkamainen, ärhäkästi vaihtuva reipas rytmi. Presto-finaali on todellinen vauhti-iloittelu. 

Sinfonia no 38 C-duuri "Kaiku" omistaa yhden parhaita Haydnin Sturm und drang -kauden ensimmäisiä osia. Allegro di molton päätempo on todella reipas rivitanssi, mutta sen keskeyttää aina välillä triomainen rauhallisempi väliosa. Liikanimi tulee toisesta osasta Andante molto, jossa kaiku vastaa. 

Sinfoniassa no 39 g-molli on erinomaisen eläväinen finaali Allegro di molto, jossa itävalta-unkarilaisten vasket törähtävät korvia hörähdyttävästi. 

Sinfonian no 41 C-duuri toinen osa tuo mieleen kilpaa huhuilevat linnut. Tässä ollaan metsässä, siksi monta lintulajia tässä kuullaan, ja niitä esittävät eri puupuhaltimet. Muuten sinfonia on lähinnä Sturm und drang -keskitasoa. 

Sinfonia no 43 Es-duuri "Elohopea" alkaa rauhallisesti, mutta lähtee sitten oikein räväkkään ja riemuisaan laukkaan. 

Sinfonia no 44 e-molli "Trauer" (en tiedä, onko tälle vakiintunutta nimeä suomeksi, mutta kyse on surusta) omistaa siinä mielessä erikoisen ensiosan, että siinä on traaginen sävy vauhdikkuudesta huolimatta. Ensiosa on eräänlainen epätoivoinen amok-juoksu kyyneleet silmissä. Toinen osa menuetto ja trio ei oikeastaan sisällä varsinaista menuettia, vaan se on suhteellisen vauhdikas läpisoitto, interludi. Adagio on yksi suuria Haydnin adagio-osia, Brucknerin edeltäjä, jonka laulavasta sävystä teoksen englanninkielinen nimi "Mourning" varmaankin on peräisin. Sinfonian hienointa antia lienee kuitenkin presto-finaali, jossa lasketellaan siinä määrin täysillä päin seinää, että siinä ainakaan jousille täydellisen sävelpuhtauden saavuttaminen lienee lähes mahdotonta, ja jotenkin sivuseikka. 

Sinfonia no 45 fis-molli "Jäähyväiset" on tunnettu finaalin lopettavasta Adagiosta, jossa soiton volyymi laskee vähän kerrassaan kun soittaja kerrallaan jättää lavan. Jo teoksen ensiosassa Allegro assaissa hyökätään ilman minkäänlaista johdantoa heti musiikin päälle. 

Sinfonia no 48 C-duuri "Maria Theresia":lla on hyvin valloittavan räväkkä ensiosa, eräänlainen rivitanssi. Sinfonian loppuosat eivät vain ole samalla tasolla. 

Sinfonia no 49 f-molli on liikanimeltään "La Passione". En ole ikinä ymmärtänyt, miksi sama sana passio/passion/passione viittaa sekä kärsimykseen että intohimoon, ja asiayhteydestä pitäisi päätellä. Tämä teos, joka alkaa kauniilla hitaalla Adagio-osalla, ei ainakaan anna selkeää viitettä siihen, kumpaan suuntaan tulkintaa pitäisi vetää. Teoksen toinen osa Allegro di molto on todellista kaahailua, ja kolmas osa Menuet & Trio Haydnin parhaita menuettoja. Finale, presto on yksi Haydnin vauhdikkaimpia lasketteluja, mitä finaaleihin on sattunut. Passione on kyllä kokonaisuutena yksi Haydnin parhaita sinfonioita monitulkintaisuudestaan huolimatta, tai ehkä juuri sen takia. 

Sinfonian no 50 H-duuri toinen osa Adagio on erikoinen puhallinserenadi, jossa eri puhaltimet soittavat sooloja vuorotellen. 

Sinfonia no 52 c-molli alkaa ikään kuin varoittamatta. Ensiosa on vauhdikas, mutta siltikin siinä on jotenkin traaginen taustavire, vähän samaan tapaan kuin Mozartilla. Olen kiintynyt Sigiswald Kuijkenin johtaman La Petite Banden levytykseen. Toisessa osassa, Andantessa on keveä ja jotenkin mystinen ote. Se on yksi Haydnin mielenkiintoisimpia ja hienoimpia hitaita osia, mutta Fischerin soittajisto ei tavoita magiikkaa samaan tapaan kuin Kuijkenin. Presto-finaalissa on äkkiväärästi vaihteleva rytmiikka. 

Sinfonian no 53 D-duuri "L'Imperiale" alku töksähtää fanfaarimaisena kiljaisuna. Pompöösin Largo maestoso -johdannon jälkeen ensiosan Vivace lähtee kovaan menoon. Haydnille tyypilliseen tapaan mielenkiinto pysyy yllä jatkuvilla temmonvaihteluilla ja useilla sivuteemoilla. Tässäkin olen kiintynyt Kuijkenin levytykseen. Toisen Andante-osan alku ennakoi kellosinfoniaa no 101 ja yllätyssinfoniaa no 94. Andanten kellomaisen avauksen jälkeen seuraa menuettimainen väliosa, joka toistuu, toisella kerralla soitinnukseltaan täydennettynä. Menuetto ja trio on kaikkein selvimmin menuetteja, mitä Haydnin keskivaiheen tuotannosta löytyy, tosin temmoltaan aika voimakkaasti aksentoitu. Fischer käyttää sinfoniassa vaihtoehtoista finaalia Capriccio, presto, jossa ei ole mitään yhteistä Kuijkenin käyttämän Capriccio - moderaton kanssa. 

Sinfonia no 60 C-duuri "Il Distratto" on poikkeuksellisesti kuusiosainen. Siinä erikoisinta antia on sen neljäs Presto-osa, joka on sangen äkkiväärää nykimistä. Sille mahdollisimman suuri vastapaino on seuraava Adagio (di Lamentatione) -osa, yksi Haydnin "valitusvirsi"osia. Sen keskivaiheilla on marssi. 

Sinfonian no 68 H-duuri kolmas hidas osa Adagio cantabile on erikoisen herkkäpiirteinen, käyskentelevärytminen serenadi. 

Sinfonian no 70 D-duuri ensiosa on hyvin äkkiväärä. Toinen osa on aivan uniikki: se on kolmiosainen, A-B-A -muotoinen, jossa B on trio. Osan tempomerkintä on erikoislaatuisesti kokonaista "specie d'un canone in contrapunto doppio, andante". 

Sinfonia no 80 d-molli alkaa kuin Wagnerin Valkyyria. Ensiosa on valkyyriamaisen alun jälkeen täynnä tapahtumia, idyllisestä linnunlaulusta traagiseen amok-juoksuun. Toinen Adagio-osa on erikoinen: siinä vuorottelee kaksi osaa: rauhallinen hymni ja kiihkeämpi, pumppaava rytmi. 

Sinfonia no 82 C-duuri "Karhu" aloittaa pariisilaissinfonioiden sarjan (82-87). Se onkin painokkuudeltaan aivan eri mittakaavassa kuin sitä edeltävä Haydnin tuotanto. Jo sinfonian ensiosan Vivace assai avaus jyrää kuin - karhu: voimalla, mutta energisesti. Kolmas osa Menuet & Trio on harvinaisen selkeästi kolmiosainen, ja menuetissa on hyvin painokas rytmi. Trio on eräänlainen solistinen kamarikonsertti. 

Sinfonian no 83 g-molli "Kana" ensiosa on ehkä yksi kaikkein vaihtelevimmista Haydnin sinfonioiden ensiosista rytmiikaltaan ja tunnelmaltaan. Sen joutuisa mutta mollivoittoinen pääteema on jotenkin oopperamainen. Toisessa Andante-osassa ajoittaiset kiihkeät fortepurkaukset keskeyttävät edelleen jatkuvan oopperamaisen tai ainakin laulumaisen sävyn. Osassa on myös kauas korkeuksiin kurkottelevia, aivan ihania puupuhallinsooloja. '

Sinfonian no 86 D-duuri kolmannen scherzo-osan (Menuet & Trio, allegretto) trio on aivan ihastuttava, Haydnin scherzo-osien viehättävimpiä rauhallisia välikkeitä. Finale, allegro con spirito on pidäkkeetöntä rallattelua, tai oikeammin jyräystä, sillä siinä koneisto on sen verran massiivinen, että ihan laukalle ei kuitenkaan nousta.

Sinfonian no 87 A-duuri ensimmäinen Vivace-osa ikään kuin alkaa saumattomasti siitä, mihin edellinen jätti, samalla vauhdilla mutta joitakin matkustajia edelliselle asemalle jääneenä. Se lopettaa pariisilaissinfonioiden sarjan (82-87). 

Sinfonia no 88 G-duuri on ensimmäinen pariisilaissinfonioiden jälkeinen sinfonia. Sen ensiosa Adagio-Allegro on tislaamatonta riemua alusta loppuun. Kauniissa, hitaassa largo-osassa sellolla on prominentti rooli. 

Sinfonian no 90 C-duuri ensiosa Adagio-allegro assai lähtee hölkkäämään rämäkänpainokkaan alun jälkeen. Se enteilee jo lontoolaissinfonioita, ei ehkä vähiten siksi että ensimmäisessä Haydn-äänitteessäni Frans Brüggen oli parittanut sen ensimmäisen lontoolaissinfonian (93) kanssa. Toisen Andante-osa rakenteellista trio-osaa ei ole merkattu; siinä on varsin käyskentelevä, ei niinkään kovin hidas tempo. Sinfonia sisältää yhden parhaita Haydnin menueteista on sellainen osa, että hihat kääritään; trio taas on varsin lyyrinen. 

Sinfonian no 92 G-duuri "Oxford" ensiosa Adagio-allegro spiritoso lienee yksi Haydnin onnistuneimpia ensiosia. Se on varsin suoraviivaisesti eteenpäin jyräävä positiivinen rallattelu. Finaali Allegro con spirito on Jupiter-sinfonian finaalin sukua fuugineen, mutta ei syvällisyysasteeltaan siihen verrattavaa musiikkia.

Kokonaisuutena parhaat Haydnin sinfoniat mielestäni ovat 26, 44, 45, 49, 52, 53, 82, 90, 93, 96, 101 ja 104. Koko sarja kuitenkin kannattaa kuunnella ja kerätä, sillä on se yksi länsimaisen ihmisen merkittävimpiä saavutuksia. Ilman Haydnia ei olisi Beethovenia, ja ilman Beethovenia ei olisi Brahmsia tai Bruckneria, ja ilman heitä ei olisi Mahleria. 

perjantai 2. lokakuuta 2020

Ristiriitaisia argumentteja pääkaupungin rakentamisesta

Usein asuntojen lisärakentamista kuuluu perustellun paitsi kysynnän ja tarjonnan lailla, myös trickle down -efektillä, jossa tämä kysyntä ja tarjonta johtaa siihen, että kun joku ostaa (kalliin) uudisasunnon, tällöin vanha (vähän vähemmän kallis, ei kuitenkaan halpa) asunto vapautuu jollekin toiselle asunnontarvitsijalle. Kuitenkin esimerkiksi suurten liikenneinfrahankkeiden - kuten Raide-Jokerin - yhteydessä kaupungit (RJ:n tapauksessa Espoo ja Helsinki) perustelevat hanketta lähiviheralueista huolestuneille asukkaille, että paranevat liikenneyhteydet lisäävät "vanhojen asukkaiden" omaisuuden arvoa. Hetkinen, eikös uudisrakentamisen - jota sellaistakin juuri näiden infrahankkeiden, aivan erityisesti Raide-Jokerin yhteydessä perustellaan juuri liikenneyhteyksien varteen rakentamisella - pitänytkin laskea vanhan asuntokannan hintaa? Hups. Kumpaa siis tavoitellaankaan? Vai onko kyseessä vain viestinnällis-argumentatiivinen kaksoisstrategia? Rakennetaan asuntoja, joiden piti sekä laskea että nostaa vanhojen asuntojen hintatasoa?
Muun muassa tämä metsä on joutumassa edellämainitun skitsofreenisen strategian uhriksi Helsingin Pajamäessä.