Seitsemän kieltäni

Facebookissa on kiertänyt haasteita erilaisista 7 asian listoista. Seitsemän kieltäni:

1) Suomi. Käytän äidinkieltäni niin rikkaasti (tai pahoinpitelen sitä), että kännyköiden automaattikirjoitus typistää minut. Olin niitä jokseenkin harvoja, joka koulussa rakasti äidinkieltä, ja taipumukseni luovaan kielenkäyttöön tekee minusta kielipuolen millä tahansa muulla kielellä kuin omalla äidinkielelläni, joka antaa minulle siivet kun vierailla kielillä olen siipirikko ja vailla mieltä. Minussa on kielipoliisin vikaa, ja olen nuiva niitä kohtaan, jotka muuten luulevat puolustavansa kansallista kulttuuriamme, mutta eivät ole vaivautuneet opettelemaan kieltään kunnolla.

2) Englanti. Opin huonoa englantia jo 4-vuotiaana, kun Yleisradio oli pakottanut Neil Hardwickin opettamaan suomalaisille, että "cat is in the moon". Englanti on ykköskieleni joissakin minulle niin rakkaissa harrastuksissa, että ne ovat oikeastaan kuin vaatteita, joita hengitän, ainakin musiikissa. Koululaisena suomensin biisien sanoituksia; lopetin tämän ymmärtäessäni, että Elton John ei varmaankaan tarkoittanut laulaa rupikonnien metsästämisestä torvella peltivajan katolla. Puhua olen saanut englantia liian vähän, eikä omiin viiteryhmiini suhteutettuna puhuttu englantini olekaan mitenkään loisteliasta.

3) Ruotsi. Kerran sain kahdeksannen luokan syksyllä sanakokeesta nelosen. Olin jättänyt kahdeksan kohtaa tyhjäksi, jääkaappiin olin pannut "en kylkap" (p.o. ett kylkåp) ja vanhaa tarkoitin sanalla "åld" (p.o. gammal). Tämä sanakokeen nelonen sai aikaan herätyksen: aloin valmistautumaan kokeisiin, ja pian nousi paitsi ruotsinnumeroni, myös kaikki muut numeroni kahdeksaisen tasolta kymppeihin. Otin tämänkin kotimaisen kielen niin vakavasti, että parantelin sitä kahdella abikurssilla, joilla ensimmäisen kerran irtauduin äitini helmoista ja lähdin ulkomaailmaan. Rakastan ruotsin kieltä, mutta vastarakkauden kanssa on ollut niin ja näin. Ruotsin kieltäni on kiittäminen siitä, että opin puhumaan norjaa väärin, ja siitä, että poikani äidinkieli on eri kuin minun (hänelle se on rikkaus, mutta ajoittain tuo haasteita kommunikaatioomme), ja että olen saanut töitä, joihin ruotsintaitoni ei kaikesta panostuksesta huolimatta riitä.

4) Saksa. Jos jokin tekemäni ratkaisu minua askarruttaa, niin se, että kun Lions Club tarjosi minulle mahdollisuutta lähteä vuodeksi vaihto-oppilaaksi, en vielä ollut itsenäistymiskehityksessäni riittävän pitkällä. Periaatteessa ainakin olen ymmärtänyt saksaa ihan kohtalaisesti, mutta muutamista myöhemmistä virittely-yrityksistä huolimatta, se on ruostunut, kuten kaikelle käyttämättömälle käy. Vieläkin osaan lukiossa opettelemani eri sijamuotojen kanssa käytettävät prepositioluettelot.

5) Ranska. Opettelin sen verran ranskan alkeita kasettikurssilta, että minua pyydettiin englanniksi puhumaan hitaammin "speak slow", kun kävin Pariisissa joulun alla 1990. Yliopistolla reputin ranskan tentin ensiyrittämälläni; rakas koirani oli kuollut edellisenä päivänä. Olen kuitenkin soittanut työasioissa Brysseliin ja Strasbourgiin ranskaksi, ja osasin lausua liian oikeaoppisesti Sibelius-Akatemiaan tulleen pianoprofessorin elsassilaisen sukunimen, jota ei pitänytkään sanoa ranskalaisittain "rängesaan" vaan kirjoitusasun mukaan (mutta ei vahingossakaan saksalaisittain) "ringeissen". Pidän ranskaa tuhlailevana kielenä: siinä on varaa kirjoittaa kirjaimia, joita ei vaivauduta lausumaan, vastapuolen kiusaksi tämän ymmärtämistä vaikeuttamaan.

6) Italia. Helpoksi luulemani kieli (ääntäminen kyllä) onkin vaikeampi kuin ranska (kieliopiltaan). Opettelin kesäksi 1997 ravintolaitalian, ja yliopistolla hankkimani alkeisosaaminen on kyllä vieläkin pahemmin ruosteessa kuin saksantaitoni.

7) Norja. Tai pikemminkin norjat. Ilman sosiaalisia verkostoja, sekoitin kaikki mahdottomat tyylilajit, rekisterit ja murteet keskenään, ja huomasin pian, että minun on parempi puhua Oslossa englantia. Ymmärrän kuitenkin norjaa sen verran, että kävin yliopisto-opintoja norjaksi (tai norjia, onhan kirjakieliä kaksi, mihin päälle tulevat dialektit ja idiolektit), ja olen lukenut Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan osat 2-5 alkukielellä.

Seitsemän ensimmäistä työpaikkaani

Interwebissä kiertää meemi itse kunkin seitsemästä ensimmäisestä duunista.

1) SDR-Suoramainonta, mainostenjakaja. Kustansin ensimmäisen lukiovuoteni koulukirjat luukuttamalla suurimpaan osaan Kannelmäkeä, Hakuninmaata ja Maununnevaa lehtiä ja mainoksia. Työn hyötysuhde oli kyllä aika huono, sillä äitinikin lajitteli materiaalia yötä myöten. Työstä sinänsä tykkäsin, se on itsenäistä ja siinä saa ulkoilua. Osaisin vieläkin etsiä varsinkin Maununnevalta melkein kaikki postilaatikot, joista mieleeni jäi erityisesti G. Gould (ihmettelin, mahtoiko suurpianisti Glenn Gouldilla olla piilopaikka Maununnevalla). Toki toivoin aina näkeväni edes vilahduksen silloisista ihastuksistani.

2) Helsingin elintarvikekeskus. Tiskaamalla ja pöytiä pyyhkimällä Kallion virastotalossa kustansin toisen lukiovuoteni opiskelut. Työtovereina ainakin 4 Leenaa ja Matti Castren. Mieleeni jäi kerran radiosta kuulemani oopperalaulaja Kim Borgin tuoreen omaelämäkerran pohjalta tehty haastattelu. En ollut rikkonut yhtään astiaa ennen viimeistä päivää, sillä silloin Matin ja minun piti uhmata onneamme. Aloimme kopittelemaan kahvikuppeja.

3) Maunulan uurnalehto. Nuoressa porukassa mitä erinomaisin kesätyö, ajaen nurmikoita ja kastellen hautausmaata. Joskus ostin työkaverini kanssa oluen (ykkös-), ja menimme ruokatauolla kuusiaidan taakse piiloon hörppimään, ja ajoimme Peluskiksi kutsutulla traktorilla vesisuihkulla aseistautuneena tyttöjä takaa. Opin hautakivien nimet miltei ulkoa. Kerran hienosäätäessäni siimakoneella hautakivien vierustoja, eräs Satu-niminen älykäs tyttö vetäisi kuulokkeet korviltani todeten "sull on hiano kone". Lähestymistapa ja Satu tekivät vaikutuksen. Kerran yli 20 vuotta myöhemmin samainen Satu (ent. Miettinen) tuli esittäytymään baarissa.

Työlläni kustansin paitsi koulukirjani, myös erillishifilaitteiston, josta kaiuttimet ovat vieläkin 27 vuotta myöhemmin käytössä. Ensin olin harkinnut ajokortin ajamista, mutta ymmärsin sen turhaksi, erään Atte-kaverini joskus soitellessa minua kaljakuskiksi. Ymmärsin, että ajokortittomuus tekisi minusta tähän jäävin, olemaan 24/7 päivystävä kaljakuski.

4) Helsingin ulosottovirasto. Tuolloin puhuttiin kovasti paperittomasta toimistosta, mihin minäkin kannoin korteni kekoon, tietokoneistamalla manuaalisia oikeudenkäyntipöytäkirjoja menetelmällä näppäin-enter. Hyväksikäytin myös virka-asemaani karnevalistisesti laittamalla kaverilleni laskun HKL:n tarkastusmaksuista ja isälleni laskelman korkoineen elatusapujen maksamattomista indeksikorotuksista. Tästä isäukkoni pelästyi, ja yhteydenpitomme harveni pariksi vuodeksi. Jos koskaan eläessäni minulla olisi ollut houkutus rikkoa vaitiolovelvollisuus, niin täällä sain tutustua hurjaan materiaaliin esim. sarjaseksirikollisuudesta.

5) Helsingin yliopiston laskentakeskus, joka nykyaikaisti pian nimensä atk-keskukseksi. Tässä työpaikassa, jossa sen omalaatuisen hengen ansiosta viihdyin ehkä paremmin kuin missään työpaikassani sitä ennen tai sen jälkeen, olin sisä- ja tarvittaessa ulkolähetti, etsien joskus sankankin tupakansavun takaa tutkijoita, ja otin aukeama kerrallaan kopioita viisikinsataa sivua paksuista tilastoatk-manuaaleista. Sain esimakua nettikeskustelusta (yliopiston sisäinen PortaCOM-verkko), ottaen suuna päänä kantaa kaikkeen, ja sain elämänikäisen Ensio-ystävän, jonka kanssa minua yhdisti B-linjan musiikki ja juoksu.

Kymmenisen vuotta myöhemmin, käydessäni Ensiota moikkaamassa, näin edelleenkin hänen työhuoneensa seinässä Postit-lapun, jossa luki "huoneessa 594", Ensiolla kun oli tapana tulla aika ajoin huoneeseeni kuuntelemaan radiota. Täällä tankkasin valtsikan pääsykoekirjoja ihan luvan kanssa, niin että osasin varsinkin Allardtin takaperin. Hylkistä on lämmin muisto, siellä kaikki kuuluivat samaan jengiin riippumatta statuksestaan.

6) SOL-siivous; Helsingin messukeskus. Nollatyön paheksujille tiedoksi: ilman nollatyön kieltoa minulla tuskin olisi ollut mahdollisuutta elättää itseni ja asumiseni töölöläisessä taskuyksiössäni, sillä tein töitä oman tarpeeni mukaan. Voi tosin olla, että sain lärvikertoimella parhaita työvuoroja, ja samalla lärvikertoimella keplottelin aina itseni vapaaksi kaikenkarvaisista hymypassi- ja ihmissuhdeajokorttikoulutuksista. Sain ainakin yhden ystävän, Sari Miettinenän. Siivoukseen pätevät samat sanat kuin mainostenjakoon: työ sopii minulle hyvin itsenäisenä. SOL:issa oli hyvää porukkaa.

7) Opetusministeriö. Osallistuin virkamiesharjoittelijana mm. ammattikorkeakoululainsäädännön valmistelutyöhön, soittelin Brysseliin, kirjoittelin puheita ministeri O-P Heinoselle ja valmistelin musiikkioppilaitosten valtionosuuspäätökset. Tässä tehtävässä seurasin Sami Myllynieminenää. Läksiäislahjaksi sain edesmenneeltä opetusneuvos Piriltä hienointa hänen tuntemaansa skottiviskiä, siinä kun luki Finest. Se oli huonointa tuntemaani skottiviskiä.

Mitkä ihmeen länsimaiset arvot uhattuna?

Moni on tulkinnut eilisen Brysselin pommi-iskujen sarjan taas yhdeksi todisteeksi siihen, että länsimaiset arvot olisivat uhattuina, puhumattakaan kulttuurista. No, mitä ne arvot sitten ovat, tai kulttuuri? Tai ihmisyys?  Ihmisyys ei tietenkään palaudu tyhjentävästi kromosomeihin, vaan kyse on ihmisenä olemisesta, joita määrittävät esimerkiksi kulttuuri ja arvot, ja eläinlajina esimerkiksi erilaiset vietit.

Tarkastellaan ensin kulttuuria. Se on molemmissa merkityksissään - niin maan kuin hengenkin viljelynä, kultivointina - peräisin Kaksoisvirtojen maan alueelta, aika lailla niiltä sijoilta, joilla nykyään sijaitsee esimerkiksi Irak, Kurdistan ja Syyria. Ihminen taas on peräisin Itä-Afrikan hautavajoamalaakson alueelta.

Entä sitten länsimainen kulttuuri? Tai länsimaiset arvot? Yleensä niiden lähteeksi mielletään siirtomaahenkisesti Eurooppa, joka sitten on jakanut näitä rikkauksia Pohjois-Amerikkaan ja Australiaan, ja enemmän tai vähemmän väkipakolla yrittänyt viedä näitä myös Afrikkaan. Ainakaan länsimainen kulttuuri ei ole sivistyksen mitta, minkä tietää jokainen vähänkään esimerkiksi Japania, Kiinaa tai Koreaa tunteva, tai sellainen Thaimaan matkaava, joka on malttanut pitää silmänsä auki siltä naimiselta, uimiselta ja syömiseltä.

Onko kreikkalainen filosofia sama kuin länsimainen kulttuuri? Tai onko saksalainen hierarkkisuus länsimainen arvo, tai ranskalainen taipumus älylliseen keskusteluun? Entä amerikkalainen hypettäminen, luonnehtiiko se länsimaalaisuutta? Onko katolilainen perhekeskeisyys (katolinen kirkko ei ole keksinyt perhekeskeisyyttä, lapsia on kaikissa kulttuureissa, ja perhekeskeisiä sukupolvirajat ylittävät suurperheet vasta ovatkin) länsimainen piirre? Tai protestanttinen etiikka, josta moni Suomessa on kuullut vain kuulopuheen tasolla? Joku rajakki varmaankin osaa vastata kysymykseeni: mitä on länsimainen kulttuuri? Jos osaa, varmaankin voi tuoda sitä länsimaista kulttuuria minulle nähtäväksi, peräti takoa kallooni? Miksi suomalainen kulttuuri on länsimaista? Eikö rajat pitänyt laittaa kiinni myös kulttuurilta?

EU lupasi II maailmansodan jälkeisinä kansainvälisen luottamuksen uudelleenrakentamisen vuosina olla ties mitä. Sen piti edistää pääomien ja ihmisten vapaata liikkuvuutta. kansainvälistä liennytystä ja yhdistää maat länsimaiseksi arvoyhteisöksi. On helppo sanoa, että ei ole hyvin mennyt, mutta eilisen kaltaiset tapahtumat eivät ole oire siitä, vaan pikemminkin monet yli ja ohitse ammutut reaktiot eilisiin tapahtumiin, jotka osoittavat, että länsimainen sivistys - jos siitä edes voidaan puhua - ei vielä ole onnistuneesti integroitunut kaikkiin, pikemminkin eräät ovat sanoutuneet siitä irti. Ja tässä mielessä eurooppalaisen arvoyhteisön kriisi on länsimaiden kriisi: niin Slovakian, Unkarin kuin Suomenkin äärioikeistolainen liikehdintä osoittaa, miksi historiaa ja historiasta edelleenkin pitää oppia. Länsimaisia arvoja tai kulttuuria eivät uhkaa ISIS - niin kauhea järjestö kuin onkaan - vaan kaiken maailman breivikit ja immoset ja kaikenkarvaiset tomppeliritarit. Kaikkein suurin uhka on korviemme välissä, ja sen nimi on pelko.

Oslon keskusta pian Breivikin yhden miehen iskun jälkeen.