perjantai 29. tammikuuta 2016

Takavarikkoa Oswiecimin malliin

Vierailin Auschwitzin keskitysleirimuseossa kevättalvella 1993, Krakovassa viettämäni sosiologien viikon opiskelijavaihdon tiimoilta. Muistan sieltä huoneita, joihin oli kerätty vankien henkilökohtaista omaisuutta: vaatteita, silmälaseja, matkalaukkuja, kelloja, koruja. En unohda Auschwitzia koskaan, ja jokaisen tulisi käydä siellä, jotta sisäistäisi ihmiskunnan kollektiivisen muistin omaan sisimpäänsä. Se on museoiden tarkoitus: opettaa ja muistuttaa.

Sinne pitäisi työ- ja oikeusministerimmekin viedä, hän kun ehdotti, että meillä pitäisi Tanskan malliin takavarikoida turvapaikanhakijoiden omaisuutta heistä koituvien kulujen peittämiseksi. Jotta hänkin tietäisi. Voisi saada sieltä perspektiiviä myös toiseen osaamisalueeseensa, työllistämiseen.




Nibelunginsormus

Melkein vakiintuneen käsityksen mukaan sir Georg Soltin levytys Wagnerin oopperatetralogiasta der Ring des Nibelungen on koko levytetyn länsimaisen taidemusiikin huippu, ja kyllä se olikin ainakin omana aikanaan valtava projekti: oopperalaulajia lennätettiin eri oopperataloista vain yhtä roolia varten. Soltin Ring on yhtä paljon sulka tuottaja John Culshawin hattuun.

Olen aikaisemmin kuunnellut Wilhelm Furtwängleriltä koko sarjan Italian yleisradioyhtiö RAI:in taltiointeina, 16 vuoden aikana ehkä noin kolmasti. Kovin montaa Ringiä ei yhden ihmisen elämään mahdu, joten ne kannattaa valita tarkoin. Ja kyllä Ring tulee katetuksi Soltilla ja Furttiksella.

Furtwänglerin tulkinnassa korostuu draaman kaari: se, että kyse on oikeastaan yhdestä ja samasta oopperasta, ei neljästä. Soltilla taas yksittäisten hetkien dramatiikka. En pidä itseäni oopperamusiikin auktoriteettina, mutta en osaa kuvitella, että Ringiä voisi Soltia paremmin kokonaisuutena toteuttaa: se on loistavasti äänitetty, soitettu ja laulettu, alusta loppuun, vaikka häneltä taitaakin jäädä jokin sellainen taso saavuttamatta, jonne Furtwängler kohoaa.

Ring on hyvin epätasainen sarja: parhaita ovat Valkyyria ja Jumalten tuho, Rheingoldin arvo pitää nähdä osana kokonaisuutta, itsekseen sitä ei esitettäisi. Wagnerin tuotannossa kulkee sama musiikillinen tematiikka läpi koko tuotannon, ja oikeastaan hänen tuotantonsa on yksi kokonaisuus, ei vain Ring. Jotta Wagneria voisi todella ymmärtää, pitäisi kuunnella mahdollisimman paljon yhdeltä istumalta, jotta havaitsisi toistuvan, arkkityyppisen tematiikan syy-yhteyksiä ja aistisi draaman kaaren, joka on aina yhtä numeroa ja jopa kokonaista oopperaa suurempi.

Wagner ei ole pikaruokaa. Pienet otteet eivät tee hänelle oikeutta. Musiikinkuuntelijan kannalta on ongelmallista, että suuri osa hänen tuotannostaan, Ringistäkin, tuntuu täytteeltä, jonka tarkoitus on vain kuljettaa draamaa kohti huipentumaa, ja sitä edeltäviä arkkitematiikan muistumia. Kuitenkin tämä mahtipontinen höttöily kannattaa jaksaa edes muutaman kerran elämässään, sillä ovat ne muutamat hetket sen arvoisia.

torstai 28. tammikuuta 2016

Paras urheilija on mykkä tyhjäpää

Teemu Selänteen allaolevasta twiittailusta pääsi syntymään somekohu:



Jos urheilua välittää seurata, silloin on kai pakko hyväksyä se, että urheilu on omalakinen maailmansa. Tosin olisi kyllä kohtuullista toivoa, että jos kerran urheilu ei välitä ulkopuolisen yhteiskunnan normistoista, ja esimerkiksi kaukalossa saa tehdä sellaisia asioita, jotka johtaisivat siviilikanteeseen, niin vastaavasti olisi kohtuullista vaatia urheilijoilta, että he voisivat myös jättää ympäröivän yhteiskunnan vastaavasti rauhaan, ja urheilijat jättäisivät kommentoimasta sellaisia kysymyksiä, joihin heillä ei ole edellytyksiä ottaa kantaa. 

Yleensä yritän olla lukematta urheilijoiden haastatteluja, sillä systemaattisesti niihin saa aina pettyä niin että mitä vähemmän urheilijoiden sielunmaisemaa tuntee, sitä paremmin voi urheilusta nauttia, sillä urheilijoiden sanomiset voivat häiritä omaa sielunmaisemaa. Parhaimmillaankin sieltä tulee sisäistettyä urheilujargonia, jossa haastatelluksi valittu urheilun edustaja toteaa, että hän voi itsensä ja muiden puolesta sanoa, että yrittivät parhaansa. Tai sitten sieltä tulee hassuhöpsismejä á la Nykänen tai Mietaa. Joitakin poikkeuksiakin on., mm. Valentin Kononen, Minna Kauppi tai Janne Holmen.

Kuten oman urheilusankarini Lasse Virenin suuhun on laitettu Mauno Saaren hänestä kertovassa kirjassaan Juoksemisen salaisuudet: "jos olisi harjoitellut puhumista yhtä paljon kuin juoksemista, olisi aika poika sanomaan". Paras urheilija on siis mykkä tyhjäpää, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

Onneksi sentään kaikkien urheilua seuraavien suomalaisten sankari, Teemu, ymmärsi avata tätä twiittaustaan vähän enemmän tuoreessa bloggauksessaan. Siitä Teemulle pojot. 

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Kotoperäiset vaimonhakkaajat

Katupartiomiesten, jotka sanovat toimintansa motiiviksi turvata kotoperäisten naisten koskemattomuuden, sietäisi ottaa malka ulos omasta silmästään. Jotta ei tarvitsisi tulkita katupartioita omavaltaisesti eli pahantahtoisesti ja nähdä jotain mieltä sellaisessa, jossa mieltä ei ole, annetaan heille itselleen suunvuoro: kuten Joensuun Odinin sotureiden pääpukareista totesi, "Pointti on juuri se, että meillä on rikollisia omasta takaa. Tarvitseeko heitä tuoda ulkopuolelta lisää?"

Niin on. Meillä tosiaan on rikollisia omasta takaa. Heitä on ainakin katupartiomiehissä, joista moni on johtoa myöten tuomittu väkivaltarikoksista maahanmuuttajia ja naisia kohtaan.

Kun rikolliset lähtevät turvaamaan naisten katurauhaa, tarkoituksena on kääntää yleinen huomio omasta rötöstelystä johonkin muuhun. Naisia maahanmuuttajamiesten kaltoin kohtelulta suojaavat partiot ovat sumuverho, jonka takana kotoperäisten miesten sopii sitten kohdella naisia miten hyvänsä.

MTV3:n uutisen aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

tiistai 26. tammikuuta 2016

Työ ja oppiminen

Työllä ja oppimisella on kokemukseni mukaan monitahoinen suhde. Ensinnäkin, monessa tehtävässä tarvitaan dokumentaatio yksilön oppimiskyvystä, minun tapauksessani valtiotieteiden maisterin tutkinto. Olen kokenut tutkinnostani olevan käyttöä työhistoriallani lähinnä minimiedellytysten verran: joissakin tehtävissäni - kuten virkamiestöissäni Opetusministeriössä ja korkeakoulujen opintosuunnittelijana - vaaditaan ylempää korkeakoulututkintoa, joihinkin tehtäviin se on suoranainen dismeriitti, ja "hyvä" koulutus olisi ainakin nykyiseen tehtävääni jotain aivan muuta. Toki tutkijan töihin pääsemiseen ylempi korkeakoulututkinto on ollut valttikortti. 
Tutkijan ja virkamiehen lisäksi olen työskennellyt siivoojana, lehdenjakajana, luennoitsijana, osaamisyrittäjänä, konsulttina, epäpätevänä luokanopettajana, RAY- ja ESR-projektien vetäjänä niin julkisessa hallinnossa kuin kansalaisjärjestöissäkin. 90-luvulta yleistynyt puhe kolmannesta sektorista on "voimaannuttanut" kansalaistoimintaa, jolle sitten onkin sälytetty tehtäviä, jotka ennen hoidettiin viranomaistyönä, ja monessa tapauksessa kunnat ovat ulkoistaneet niille toimintojaan. Tämä onkin venyttänyt työn käsitettä, sillä usein ainoa näissä järjestöissä, joka saa tekemisestään palkkaa, on toiminnanjohtaja (ja ehkä työllistetty toimistosihteeri): muu, usein perustoimintokin, hoidetaan projektiavustuksilla. Näissä tapauksissa useinkaan projektissa ei pääse syntymään edes hiljaista tietoa: loppuraportin lisäksi, kaikki projektissa syntynyt uusi tieto jää projektityöntekijälle, joka sitten muuntaa sen omaksi pääomakseen, jonka sitten tuotteistaa seuraavalle työnantajalleen.
Taustani on saanut minut miettimään työn käsitteen venyttämistä: suurin osa mielekkäästä tekemisestäni, jossa olen voinut kokea omalla panoksellani, osaamisellani, kokemuksellani ja palollani tuottavan lisä- tai ylipäätään arvoa, on sijoittunut palkkatyön ulkopuolelle, kansalaisjärjestöihin mutta myös vapaaseen kansalaistoimintaan. Olenkin vakuuttunut, että perustulo - joksi kansalaispalkkaa nykyään yleensä nimitetään - rohkaisisi nykyistä useampia jakamaan oman osaamisensa arkusta, jolloin työn käsitekin venyisi. 
Viimeiset melkein 5 vuotta olen työskennellyt HUS:in osastonsihteerinä, johon jo hakijana minun annettiin ymmärtää olevan ylikoulutettu ja tämän vuoksi epäluotettava työntekijä, minun kun oletetaan hakevan koulutustani vastaaviin tehtäviin. Erityisesti hyvin tayloriläisesti toimivassa talossa, vakiintuneiden, sanattomien käytäntöjen tunteminen ja sosiaalisten koodistojen ymmärtäminen on osoittautunut tärkeäksi, mutta myös jatkuvien turhautumisten lähteeksi. Sama pätee lukuisiin viranomaisäädöksiin, jotka puitteistavat terveydenhoitoa; erityisesti niiden kohdalla jatkuvaa oppimista ja poisoppimista ei voi liikaa korostaa, kun ne jatkuvasti muuttuvat. Käytännön haittaa koulutuksesta tässä tehtävässä on lähinnä siksi, että ylikoulutuksesta tulee itseään toteuttava ennuste; lisäksi korkeakoulutuksessa opitusta kyseenalaistamisesta on haittaa kaikissa tehtävissä, vaikka jo työhaastatteluissa kuuluu rutiininomaisesti toistaa mantrana, että työnantaja toivoo työntekijältä rakentavaa, kriittistä ja kehittävää otetta suhteessa työhön.
Oppiminen aiheuttaa turhautumista suhteessa työelämän todellisuuteen; opintojeni kautta ymmärrän kirkkaasti sen, että asemani ei vastaa koulutustani, mitä Johan Galtung ja Erik Allardt kutsuvat rankiepäjohdonmukaisuudeksi. 
Vaihdettaessa työtä, poisoppiminen on tärkeää; esimerkiksi OPS tarkoittaa koulutusorganisaatioissa opetussuunnitelmaa, mutta terveydenhuollossa jotakin aivan muuta.  Jossain vaiheessa tulee saturaatiopiste vastaan uusien käyttäjätunnuksien ja salasanojen oppimisessa. 
Puheet oppivista organisaatioista ovat pelkkää huhupuhetta, jos alakohtaiset stereotypiat koulutukseen liittyvine odotuksineen ja sukupuolirooliodotuksineen toistuvat samalla varmuudella kuin keväällä nousee hiirenkorvia puihin, jos ainoa asia, joka organisaatiossa opitaan, on se, että osastonsihteeriksi ei kannata palkata korkeakoulutettua miestä. 
Työn ja oppimisen suhde liittyy jatkuvan poisoppimisen tarpeen lisäksi lähinnä vaihteluntarpeeseen: kun aikansa on koettanut keksiä työelämässä jotain järjellistä käyttöä oppimalleen, niin lopulta oppimisen halu voittaa, ja työntekijänä kaipaan käyttöä töissä surkastuneille ajatteluelimilleni. Tämä kokemus ajoi minut nyt kasvatustieteen opintoihin.
Tämä kirjoitus toimi avauspuheenvuorona kurssin Oppiminen työssä, organisaatioissa ja verkostoissa keskustelualueella. 

maanantai 25. tammikuuta 2016

Panokseni kilpailukyvylle

Valtiovarainministeri Alexander Stubb ehdotti, että 15 prosentin leikkaus ostovoimaan auttaisi hänen mielestään sellaisen kasvu-uran alkuun pääsemiseen, joka nostaisi Suomen kilpailukykyä. Mitä tämä sitten voisi tarkoittaa? Tarkastelen paria vaihtoehtoa omalta kannaltani.

Jos bruttopalkkaani leikattaisiin 15%, jäljelle jäisi 1856 €. Jos taas tarkoitus olisi leikata ostovoimaa, tällöin selkeintä olisi leikata nettopalkkaa nostamalla verotusta siten, että käteen jäisi n. 1500. Tästä kun vähennetään asuminen, puhelin, bussilippu, sähkö, minimi-visanlyhennys, niin käteen jäisi noin 450-500 € kuussa, 

Kun samanaikaisesti vielä nostetaan päivähoitomaksuja ja vähennetään työmatkavähennyksiä, ilmoitan jääväni pois työelämästä, mikäli Stubbin kaavailut toteutuvat. 

Silloin kun tulot ovat vakio, menoihin voi vaikuttaa. Helpoimmin näistä menoista on poistettavissa bussimaksu, mikä tarkoittaisi jäämistäni pois työelämästä. Siinä olkoon panokseni kilpailukyvylle.

Jutun Stubbin ehdotuksesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa. 

perjantai 22. tammikuuta 2016

Kenen vapautta on kauppojen aukioloaikojen vapauttaminen?

Liberalismin yksi äärimmäinen muoto on oman valinnanvapauden asettaminen niiden edelle, jotka tätä valinnanvapautta tarjoavat. Tässä ajatussuunnassa ihmiskunta jakautuu kahteen lajiin: palveltaviin ja palvelijoihin. Tämä minua aina on liberalismissa epäilyttänyt: se on vahvojen vapautta.

Onhan se tietysti mainiota, laitattaa yksinhuoltajaäiti käkkimään klo 11 asti lähi-Siwassa, sulkea hänen lapsensa siksi aikaa 24/7 (yö)päiväkotiin, kun itse tulen sen toisen 24/7 kautta (joka on kuntosali), ja vähän vielä Pohjanmaankin, ja sitten saan päähäni muistaa, että ai niin. Kotona ei ollutkaan minulle yhtään yöpalaa.

Yksi valituksenaihe vaan: miksi eivät voi myydä sitä Euroshopper-tölkkiviiniä niin että voisin kätevästi käydä täydentämässä varastojani, yöttömässä yössä?

Jos kauppojen aukioloaikojen vapauttaminen on ollut parkkeerauskiekon liberalisoinnin ohella hallituksen positiivisin aikaansaannos, ei hyvin mee, ei sen paremmin hallituksella kuin oppositiollakaan, jolle tämä aikaansaannos kelpasi.

torstai 21. tammikuuta 2016

Näillä lakeuksilla ei Janitskinia pilkata

Jos kriittinen kansalaisjournalisti erehtyy ilmaisemaan kritiikkiä ns. maahanmuuttokriittistä mediaa - kuten MV-julkaisua, joka sekin on naamioitunut kriittisen kansalaisjournalismin valepukuun - kohtaan, kuraa tulee niskaan. Miksi?

No siksi, että kun arvostelet mediaa, tulet samalla arvostelleeksi päin taulua kyseisen median käyttäjien medianlukutaitoa, ja osoittaneeksi maailmankuvan perustuvan luulottelulle ja hötölle. Kun loukkaat mediaani, loukkaat minua. Vaikka medianlukutaito olisikin puutteellinen, medialukutaidon puutteen sentään arvataan olevan jotenkin raskauttava argumentti, ja se argumentti romauttaa tällaisen maahanmuuttokriittisen aineiston uskottavuuden.

Lukeminen opettaa kirjoittamista. Ja päinvastoin. Millainen on kirjoitustaito, sellainen on lukutaitokin. Jokainen, joka on joskus erehtynyt vilkaisemaan jotakin sosiaalisen median ketjua, jossa on mukana enemmän kuin yksi maahanmuuttokriitikko, tietää, mitä tarkoitan. Jollakin on jäänyt caps lock päälle, toinen on profiilikuvansa perusteella koira, kuten Kannelmäen Facebook-sivulla joku mainiosti luonnehti.

Jokaiselle, joka riemastuu, että nyt tässä haastetaan virallista totuutta, muistuttaisin, että nyt tässä Espanjaan veroja paennut liikemies nauraa matkalla pankkiin.

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Kannanottoni Helsingin yleiskaavaan

Helsingin yleiskaava ei ole reaktio Helsingin nopeaan väestönkasvuun, vaan lähtee liikkeelle tietoisesti valitusta strategiasta, jossa Helsinki haalitaan mahdollisimman täyteen. Tässä strategiassa, jossa tavoitellaan lisää veronmaksajia, toissijaista on nykyisten asukkaiden viihtyvyys ja helsinkiläisten palveluja pyörittävien kehyskuntalaisten liikenneyhteydet.

Helsingin kasvattaminen perustuu peiteltyihin premisseihin, jotka perustellaan virallisesti tarkoitusperiään ylevimmiksi. Suosituin peruste Helsingin kasvattamiselle perustellaan ekologisella yhdyskuntarakenteella: sillä, että kaavoittamalla lisää asuntoja Helsinkiin, hidastetaan väestön sirottautumista ympäri kehyskuntia. Kuitenkin, niissä kehyskunnissa asutaan yleensä ihan vapaaehtoisesti, eivätkä kaikki ole joutuneet kehyskuntiin vain siksi, että heillä ei ole varaa asua Helsingissä. Tämä väite halventaa kehyskuntien asukkaita.

Kun edellinen premissi perustuu sille oletukselle, että jokseenkin kaikki haluavat asua Helsingissä, tästä on johdettu asuntojen tarjonnan ja kysynnän välinen ristiriita, jota en täysin kiistä. En myöskään kiistä sitä, että asuminen on ainakin pääkaupunkiseudulla liian kallista (mitä se on myös kehyskunnissa, ainakin Porvoossa). Tähän suunniteltu miljoonien kerrosneliömetrien massoittaminen ei kuitenkaan ole ratkaisu: jos nyt Helsingin uudisalueilla neliöhinta on herkästikin 6000-8000 euroa, vasta yleiskaava-asteella oleva kaavoitus tuskin mahdollistaa tuota edullisempaa asumista. Uusi Helsinki siunaa sen, että kaupunkiin halutaan vain "hyviä" veronmaksajia.

Yleiskaavaan sisältyvä ajatus kaupunkibulevardeista kuulostaa periaatteena hyvältä, jos kaupungin sisääntuloväylien asuntokaavoittaminen merkitsisi samanaikaisesti viheralueiden säästämistä. Yleiskaavakartan ns. "verikartan" perusteella näin ei kuitenkaan ole esimerkiksi Hämeenlinnantien varrella, jossa Keskuspuiston varsi reunustetaan kortteliriveillä, jotka eivät puhdista kaupunki-ilmaa, eivätkä suodata hulevesiä, kuten tekee metsä. Helsinkiin halutaankin oikeasti lisää kaupunkia, virkistysmahdollisuuksista viis.

Oikeissa kaupungeissa kuitenkin arvostetaan virkistysalueita; esimerkiksi New Yorkin Keskuspuiston rajat on kiveen hakattu, ja Oslon kaupunkimetsä on suojeltu erityislainsäädännöllä. Kaupunkia - tarkoittaen urbaania ympäristöä - ei sitä paitsi voi tuottaa massoittamalla, minkä tietää jokainen, joka on joskus käynyt niinkin kaukana kuin Espoossa tai Vantaalla. Lisää kaupunkia tarkoittaakin käytännössä lähiöiden levittämistä lähemmäs keskustaa, sillä erotuksella, että ne sijoitetaan moottoriteiden varsille. Lähiöt voivat olla viihtyisiä, mutta kuka haluaa asua lähiössä moottoritien varrella?

Lisäksi kaupunkibulevardit perustuvat varsin idealistiseen oletukseen autoliikenteen vähenemisestä Vironniemellä: vaikka se vähenisikin per capita, toki lisääntyvä asukasmäärä lisää liikennettä, etenkin siltä osin kun se koostuu uushelsinkiläisistä. Lisäksi bulevardisaatio sulkee silmänsä niiden autoliikenteeltä, jotka tulevat Helsinkiin kehyskunnista työskennelläkseen täällä. Bulevardisaatio vaikeuttaa kehyskuntalaisten jokapäivästä arkilogistiikkaa hidastaen liikennettä, joka jo nyt mataa alle kävelyvauhtia esimerkiksi Sturenkadulla niin että jo nykyään on täysin mahdotonta ennustaa, saapuuko Porvoon bussi 861 tai 863 Kumpulaan aikataulussaan, 10 vai 20 minuuttia myöhässä. Kaupunkibulevardien havainnekuvien esittämä iloinen katuelämä ei vaikuta suomalaisessa kulttuurissa ja ilmastossa realismilta.



Yleiskaava perustuu moniin epäilyttäviin oletuksiin. Mainitsen tässä yhden erityisesti, Pisara-radan, jonka kustannus-hyöty -suhde on esimerkiksi Antero Alkun selvityksien mukaan kyseenalainen; sitäpaitsi se nakertaa kahta virkistysaluetta; Eläintarhaa ja Alppipuistoa.

Kaikkein keskeisin sisäinen ristiriita, johon yleiskaava kompastuu, on asukasmäärän kasvattamisen aiheuttama lisääntyvä virkistäytymisen tarve, johon yleiskaava vastaa vähentämällä virkistysalueiden määrää kaupungista radikaalisti.



Michael Perukangas
helsinkiläissyntyinen, Helsingissä työskentelevä,
kaupunkitutkija drop-out, Porvoo

tiistai 19. tammikuuta 2016

Veri on vettä sakeampaa

Viime aikoina minulla on ollut paljonkin aihetta itsetutkiskeluun siinä määrin, että olen ymmärtänyt olevani pohjimmiltani introvertti. Tämä tarkoittaa sitä, että mieluiten valitsen itse sen, milloin ja missä merkeissä seurustelen, ja kenen kanssa.

Edelläsanotusta huolimatta, olen myös perin juurin poliittinen eläin siinä määrin, että jo vähän alle 11-vuotiaana tein tukkimiehen kirjanpitoa radion ääressä, kun Koiviston ääniä laskettiin, ja jännäsin, tuleeko hänestä ensimmäisellä kierroksella presidentti. Tiedän järjestöhistoriani kautta, että yleensä jaksan olla aktiivinen aikani, kunnes taas sitten vedän henkeä aktiivivaikuttamisesta, säännönmukaisesti tehdäkseni sitten paluun ennemmin tai myöhemmin.

Yleensä jaksan puolitoista vuotta kerrallaan, eikä tämä aktivismin projektiluontoisuus ole mikään oma erityisominaisuuteni, lyhytjänteisyyden osoitus, vaan yleinen lainalaisuus: kun kuitenkin järjestövaikuttaminen (johon luen myös kunnallispolitiikan, sillä siitä ei saa palkkaa) on vapaaehtoistyötä, se on aina jostakin muusta pois, vaikka sitten siitä saisi sisältöäkin. Viime aikoina olen lisääntyvässä määrin alkanut kokemaan, että ei saa.

Puoluepolitiikka on oiva väline tutustua uusiin, usein suuressa katsannossa samanmielisiin ihmisiin, ja se myös sivistää: ilman puoluepolitiikkaa en tietäisi mitään monestakaan kysymyksestä, eikä minulla myöskään olisi niistä mielipidettä. Mutta onko sillä sitten niin väliä, mielipiteellä, saati minun mielipiteelläni, paitsi niissä kysymyksissä, joissa minulla on jotain erityistä annettavaa, ja silloin kun ei ole annettavaa, pitäisi olla edes jaksamista vääntää tovereita kannattamaan omaa katsantokantaa sellaisissa asioissa, josta ei itsekään ole niin varma vain siksi, että kyse on minua valistuneempien näkemyksestä tai puolueen linjasta?

Politiikka kyllä saattaa yhdistää samanmielisiä, mutta usein näyttää siltä, että ketkään eivät ole keskenään niin erimielisiä kuin samanmieliset. Puolueet paitsi yhdistävät, myös erottavat: ne osoittavat vihollisen värin ja paikan, ja antavat aiheen kritisoida taktisista ja valtasyistä silloinkin kuin aihetta ei olisi. Tällainenhan on toki kiva retorinen harrastus, peli, mutta ehkä sitä voi muutakin ihminen tehdä. Joskus harvoin se kyllä yhdistääkin, mistä saatiin osoitus Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjan aikana. Siksi se olikin yksi palkitsevimmista asioista, joita olen ollut tekemässä.

Melkein niin kauan kuin muistan, yleinen käsitys on ollut, että Suomi olisi epäpolitisoitunut niin että puolueita ei erottaisi toisistaan edes pimeässä, ei edes poliisi. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että puolueet erottavat ihmisiä toisistaan niin että väliin tarvitaan kohta poliisi: Perussuomalaisten nousu (ja tuho) ovat kärjistäneet yhteiskunnallista keskustelua niin että jokaisella on jostakin jokin mielipide, siitäkin, mistä ei ole, ja tämän politisoitumisen seurauksena veljet, serkut ja naapurit huomaavat olevansa vastakkaisilla puolilla rintamalinjoja. Sosiaalinen media ruokkii näitä vastakkainasetteluja.

Näin ei tarvitsisi olla. Viime aikoina Facebookissa on alkanut putkahtelemaan kadonneiksi luulemiani sukulaisia, ja vaikka monessakin tapauksessa vettä on virrannut Niilissä niin että en enää tunnista heitä muuten kuin nimen perusteella, veri on vettä sakeampaa. Jotkut heistä varmaankin ajattelevat politiikasta eri tavalla kuin minä, ihmisiä kun ovat ja aion antaa heille linnarauhan, heillä kun on henkilökohtaiseen tilaansa oikeus, enkä ryhdy agitoimaan, käännyttämään tai saarnaamaan, kun kyllä yhden sukupolven aikana ihmiset ehtivät lähtemään eri suuntiin, päätymään jokseenkin samoista premisseistä erilaisiin johtopäätöksiin. Ajatelkoot siis kukin miten lystäävät, olkoot vaikka väärässäkin, kunhan eivät väkivaltaisiksi herkeä.

Sosiaalisessa mediassa voi jakaa kivempaakin aineistoa kuin tukkia se politiikalla. Näin tulenkin toistaiseksi tekemään. Politiikasta seuraa velvoite seurata aikaansa, mitä tosin muutenkin teen hyvin valikoivasti. Nyt on aika introspektion, itsensä, luonnon ja musiikin tutkimisen, opiskelun ja perheen. Kyllä te sitten huomaatte, milloin kuppi taas alkaa menemään nurin. Ei ulkomaailma mihinkään karkaa, vaikka en siellä vähään aikaan nenääni näyttäisikään.

Tulen varmasti edelleenkin vaikuttamaan itselleni läheisten asioiden - kuten vaikka kaupunkimetsien tai Porvoon sairaalan synnytysosaston - puolesta, silloin kun minulle sopii. Puoluepolitiikassa omat tavoitteet kuitenkin tahtovat vesittyä, eivätkä ne ole tovereilla samassa tärkeysjärjestyksessä. Juuri nyt en kuitenkaan uhraa rahtustakaan ajatusta kunnallisvaaleille. jos nyt äänestämään pääsisi. Kevääseen 2017 on kuitenkin vielä aikaa, joten saa nähdä, mihin seepra juovistaan pääsee...


maanantai 18. tammikuuta 2016

Savijalkainen opetussuunnitelma

Uusi, uljas lukio-opetuksen opetussuunnitelma perustuu oppimiskäsitykseen, jonka mukaan "opetussuunnitelman perusteet pohjautuvat oppimiskäsitykseen, jonka mukaan oppiminen on seurausta opiskelijan aktiivisesta, tavoitteellisesta ja itseohjautuvasta toiminnasta".

Hyvä, kuulostaa hienolta! Kuitenkin lukioon on jo pitkään hakeutunut, ja hakeutuu aina vain lisääntyvässä määrin oppilaita (anteeksi, opiskelijoiksihan heitä piti sanoa, oppilaitahan ei ole peruskoulussakaan (anteeksi, perusopetuksessa) ollut enää edellisenkään opetussuunnitelman mukaan), joilta itseohjautuvuuden vaatiminen on heitteillejättö.

Tämän heitteillejätön siunaa nyt opetussuunnitelma. Aiempien koulupudokkaiden - peruskoulun jälkeen lopettaneiden - lisäksi saadaan sitten lukion keskeyttäneitä.

Kaikkein tärkein kysymys, johon lukion opseissa tulisi ottaa kantaa, on oppilaiden lähtötaso, Jos perusta on laho, ei sille voi rakentaa kestävästi; kuitenkin opsit lähtevät olettamuksesta, jonka mukaan oppilailla on esimerkiksi sellainen käsitteellisen kielen hallinta ja kyky abstraktiin ajatteluun sekä itseohjautuvuuteen ja tavoitteiseen toimintaan, jota opetussuunnitelma edellyttää. Tämä savijalkainen idealismi kuvautuu opsissa seuraavasti "Koska oppiminen on monimuotoista ja sidoksissa aiemmin hankittuun osaamiseen, käytetään lukiossa monipuolisia opetus-, ohjaus- ja opiskelumenetelmiä. Menetelmien valinnassa otetaan huomioon eri oppiaineissa edellytetty käsitteellinen ja menetelmällinen osaaminen."

Tämä aiempi osaaminen otetaan siis annettuna, silloinkin kun se on osaamattomuutta, samaten käsitteellinen ja menetelmällinen osaaminen pitää monasti rakentaa tyhjän päälle.

Kävin sitten tarkistamassa vielä erityisesti suomen opetuksesta sanotun, oman äidinkielen osaaminen kun on pohja kaiken muunkin oppimiselle. Opsin mukaan "Arvioinnin tukena, opettajan työvälineenä sekä opiskelijan itse- ja vertaisarvioinnin välineenä käytetään Eurooppalaiseen viitekehykseen perustuvaa kehittyvän kielitaidon kuvausasteikkoa.".

Hurraa. Ei hyvin mene, jos jo opetussuunnitelmatasolla on luovuttu suomen kielen oikeinkirjoituksen periaatteista, "eurooppalainen" kun kirjoitetaan meillä pienellä alkukirjaimella. Ilmeisesti oikeinkirjoituksesta on sitten luovuttu myös opetuksessa, sillä ei kai oppilailta voi vaatia sellaista, jota ei ole opetussuunnitelmassa?

Uuden lukion opetussuunnitelman voi käydä katsomassa klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

perjantai 15. tammikuuta 2016

Koulujen valikoinnin seuraukset

Tämä on kasvatustieteiden kurssin Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri -opintojakson esseen kolmas ja viimeinen osa. 

Mihin sitten koulujen sosiaalinen valikointi johtaa? Se johtaa koulutasolla itseään vahvistavaan winner-takes-it-all –kehitykseen, jossa parhaiden oppilaiden valitessa parhaat koulut, nämä koulut saavuttavat aina vain parempia oppimistuloksia, kun taas toiset kurjistuvat, jolloin suurin osa lopuistakin hyvistä oppilaista jättää nämä koulut. Erityisen selkeästi tämä näkyy vuosittaisissa lukiokohtaisissa ylioppilaskirjoitusten mukaisessa ranking-listauksessa, jossa ei lainkaan huomioida oppilaiden lähtotasoa, vaikka on toki helpompi kouluttaa kympin oppilaasta laudaturoppilasta kuin kutosen oppilaasta, tai ylioppilas ylipäätään.

Kun uusliberalistisessa diskurssissa korostetaan vapaata valintaa paitsi koulujen välillä, myös valinnaisuuden lisäämistä oppisisällöissä, kyvyt suorittaa näitä valintoja eivät jakaudu tasaisesti. Tämä heijastuu jo lukiotasollekin, jossa ainakin periaatteessa oppilaiden tulisi itse ottaa vastuu opiskelustaan; tämä näkyy jo siinäkin, että siellä oppilaita kutsutaan opiskelijoiksi. Vailla tietoa muusta sopivasta ja kiinnostavasta vaihtoehdosta lukioon ajautunut ei välttämättä kuitenkaan ole motivoitunut valitsemaan jatkomahdollisuuksiensa kannalta oikeita aineyhdistelmiä, tai edes kykenevä siihen.

Jos ”keskiluokka” annetaan yhteiseksi nimeksi niiden oppilaiden sosiaaliselle taustalle – viitattiin sillä sitten sosioekonomiseen tai sosiokulttuuriseen ulottuvuuteen, jotka eivät käy yksi yhteen – niin yksi ulottuvuus kouluvalinnoista liittyy maahanmuuton keskittymisellä joihinkin kouluihin. Tätä ilmiötä on kutsuttu valkoiseksi paoksi, white flight, ja perusteena hakeutumiselle pois kouluista, joissa maahanmuuttajat ovat yliedustettuina, on usein se, että maahanmuuttajien pelätään olevan usein kotimaisia kieliä vielä heikosti taitavina opetuksen resurssisyöppöjä, vieden luokkatyöskentelyssä huomiota syntyperäisiltä oppilailta (Bernelius 2011), olettaen, että nämä olisivat oppimiskykyisiä ja ennen kaikkea –haluisia. Lapsille tosin sosiaalistuminen ja kielen oppiminen käy yleensä aikuisia sutjakkaammin, joten pelko on tässä valossa ainakin osittain liioiteltu.

Koulutuksen markkinaistaminen, ts. se, että oppilaat nähdään koulutuksen asiakkaina, jotka valitsevat vapaasti koulutushyödykkeitä tarjoavien oppilaitosten välillä, ei kuitenkaan merkitse koulutuksen laadun kohoamista, ja koulutukselliselle tasa-arvolle nämä pyrkimykset ovat suoranaisesti vahingollisia, kuten Geoff Whittyn tutkimusryhmän tutkimukset osoittavat (Antikainen etc. 2000, 326); tosin tasa-arvo ei ole koskaan ollutkaan uusliberalistien tavoitteena.

Koulutuksellinen mahdollisuuksien tasa-arvo ei liity ainoastaan yhteiskuntaluokkien välisten mahdollisuuserojen kaventamiseen, vaan on myös alueellinen kysymys: koulun vapaa valitseminen jää periaatteelliselle tasolle syrjäseuduilla, joilla saavutettavuus menee saatavuuden edelle. (Antikainen etc., 328). Tähän suuntaan vaikuttaa sekin, että syrjäseuduilla on vaikea tarjota kovin laajaa valinnaisaineiden valikoimaa jo siitäkin syystä, että sinne on vaikea houkutella opettajia.

White flight –ilmiö on kontrafinaalinen: se kiihdyttää sitä kehitystä, jota se vastustaa. Jos keskiluokka jättää koulun, tämä heikentää oppimistuloksia, jolloin on kyseenalaista syyttää maahanmuuttajia koulun kurjistumisesta. (Bernelius 2011). Tosin Sonja Kosusen väitöskirjan mukaan tiettyjen koulujen välttämiseen on muitakin syitä kuin maahanmuuttajien välttely; maine kouluna, jossa on rauhattomuutta, päihdeongelmaa tai sisäilmaongelmia, ovat syitä ”poisvalita” kyseinen koulu. Tällainen tieto on sosiaalista pääomaa, joka kulkee hyväosaisten sosiaalisissa verkostoissa. (HS 9.1.2016.)

Uusoikeistolainen koulutuspolitiikan doktriini, joka korostaa kilpailua niin oppilaiden kuin koulujenkin välillä, on pudottanut etenkin paljon työväenluokkaisia poikia kokonaan koulutusjärjestelmän ulkopuolelle (Gordon & Lahelma 2004, 73); tosin willisläisen tradition mukaan kyse on myös siitä, että työväenluokkaiset pojat kehittävät kouluvastaisen vastakulttuurin selviytymisstrategiakseen, suojakseen ja positiivisen identiteetin rakennuspuiksi  keskiluokkaisuutta vastaan (http://www.peda.net/veraja/joensuu/erilliset/siironen/ohjataan_jatko-opintoihin_ja_tyoelamaan/willis; Sassateli etc. 2009, 265; http://sociologytwynham.com/2008/12/27/willis-anti-school-subculture/)

Koulupudokkuutta kutsutaan hallinnollisesti syrjäytymiseksi; näitä syrjäytyneitä on eri arvioiden mukaan useita kymmeniä tuhansia (HS 13.3.2011), ja ilmiöön on koetettu tarttua esimerkiksi nuorten työpajatoiminnalla ja kymppiluokilla ja työssäoppimisen opinnollistamisella. Tosin on syytä huomauttaa, että nuoret itse eivät välttämättä koe itseään syrjäytyneiksi; Perukangas 2010, 7), vaan tutkintoon johtavan, tavoitteellisen koulutusputkiston ulkopuolelle ajautuminen voi heijastella muuttunutta arvomaailmaa, jossa palkkatyön identiteettiä rakentava merkitys on vähentynyt (emt., 19).

Moni kokee koulutuksessa ja työelämässä koko ajan ja kaikkialla korostuvan kilpailun niin armottomaksi, että ei kerta kaikkiaan selviydy, jolloin välityömarkkinainstrumentiksi tarkoitettu nuorten työpaja tai kuntouttava työtoiminta yleensäkin voi olla ei vain instrumentti, puolimatkankoti matkalla kohti palkkatyön jäsentämää elämää vaan ainoa näille kilpailukyvyttömille soveltuva paikka, jossa voi olla oma itsensä (emt., 23). Vuosien 2009-2010 vaiheilla itsensä läpi lyönyt nuorisoon kohdennettu yhteiskuntatakuun idea, jossa jokaiselle peruskoulunsa päättävälle taataan opiskelu- tai harjoittelupaikka, on valitettavasti kuitenkin tapettu lapsivuoteelleen nykyhallituksen politiikassa, jossa kuritetaan kaikkia sektoreita. Yhteiskuntatakuu on syntysijoillaan osoittautumassa liian kalliiksi, kun yritetään aikaansaada lyhytnäköisiä säästöjä.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, onko tämänhetkisellä sivistystä halveksuvalla ilmapiirillä, jossa korkeakoulutusta ajetaan alas ja aina pääministeriä myöten on tullut normaaliksi pilkata yliopistotutkijoita, vaikutuksensa kouluvalintoihin. Hayekin minimivaltioajatus, jossa julkisia palveluita, kuten koulutus, alibudjetoidaan (Hilpelä 2004, 58), on ainakin osoittautunut tällä hetkellä ajankohtaiseksi opinkappaleeksi, ja ainakin sosiaalista mediaa seuraamalla on helppo tulla johtopäätökseen, että tällä hetkellä arvostetuin, tai ainakin suosituin koulu on elämänkoulu, vieläpä erikseen kirjoitettuna, poikkeuksena se osa oikeistosta, joka on sen verran käynyt muutakin koulua, että tietää jopa oppi-isänsä nimen. Uusliberalistisessa koulutuspolitiikassa on helppo esimerkiksi perustella perustutkimuksen alasajo, ja perustella tämä korvaamalla totuuden hyödyllisyys hyödyllisyyden totuudella, ja kun tämä uusliberalismi on liittoutunut sivistyksen halveksunnan kanssa, koulutuksellinen tasa-arvo tulee elämään kovia aikoja. 

torstai 14. tammikuuta 2016

Uusliberalistista koulutuspolitiikkaa

Tämä on kasvatustieteiden kurssin Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri -opintojakson esseen toinen osa. 
Uusliberalismi kieltää itsensä ja sosiaalisten taustatekijöiden merkityksen

Uusliberalistinen diskurssi on kuitenkin koulutusvalinnoissa tai koulutukseen valikoitumisessa siinä mielessä relevantti, että siinä asiakkuusdiskurssin läpäisevyys ulottuu lapsiinkin, jotka ymmärretään oppilaitosten asiakkaiksi, ja heidän valintansa kuluttamiseksi (Hilpelä 2004, 58). Konkreettiseksi policy-suositukseksi vietynä tämä voisi tarkoittaa koulutusseteleitä.

Relevantti uusliberalistinen diskurssi onkin koulutuskontektissa, uusoikeistolaiseksi nimettynä, ainakin, jos on Gordonia ja Lahelmaa (2004, 68) uskominen; he jäljittävät uusliberalistisen maihintulon koulutuspolitiikkaan 1990-luvun alkuun, suuren laman aikaan. Uusliberalismi tai –oikeistolaisuus on käynnistänyt koulutuksessa sellaisia kehityskulkuja kuin koulujen välisen kilpailun korostamisen, laadun korostamisen tasa-arvon kustannuksella ja koulujen jatkuvan arvioinnin (Gordon & Lahelma 2004, 68).

Uusliberalismin isänä pidetty Friedrich von Hayek ei näe mitään moraalista ongelmaa siinä järjestyksessä, jossa toiset ovat toisia pystyvämpiä suorittamaan valintoja, sillä hänelle ihmisten arvo määräytyy heidän tuottamansa panoksen perusteella, ja tätä Hayek pitää koko ihmiskunnan eloonjäämisen kannalta tarkoituksenmukaisena. Hayekin mielestä ihmisiä ajaa eteenpäin halu kilpailla ja menestyä, he ovat ahneita ja itsekkäitä, ja tämä on hyväksyttävää. Hayekin hyötyajattelussa kyvyttömyys toimia subjektina ja tehdä yksilöllisiä valintoja on yksilön oma vika (Hilpelä 2004, 57). Tämän ajatuksen kanssa on kuitenkin räikeässä ristiriidassa se, että moni Hayekin opetuslapsi sortuu läpinäkyvään sosiobiologismiin, jossa lahjakkuuserot ovatkin synnynnäisiä, eli toisin sanoen yksilön itsensä valinnoista riippumattomia (emt., 59).

Vaikka yhteiskuntaluokat kiistettäisiinkin, ainakin kulttuuri selittää valintoja sitä kautta, miten se ohjaa arvostuksia. Toki yhteiskuntaluokat eivät ole siinä määrin näkyviä kuin esimerkiksi Iso-Britanniassa yksityiskoulujärjestelmineen, tai Ranskassa kulttuurisine distinktiotajuineen (Käyhkö 2011, 424), mutta tämä ei tarkoita niiden poissaoloa. Tietystä yhteiskuntaluokasta tai kulttuurista ponnistavalle lapselle on luontevaa suuntautua tietyn roolin toteuttajaksi yhteiskunnallisessa työnjaossa, ja silloinkin, kun tausta ei määrää valintoja, se vaikuttaa valintoihin siinä mielessä, että se voidaan haluta aktiivisesti kiistää, tekemällä täysin erilaisia valintoja kuin omat vanhemmat. Yleensä tämä ymmärretään sosiaalisena nousuna (emt., 417); tosin koulutustason ja yhteiskuntaluokan yhteys on siinä mielessä problematisoitunut, että enää ”hyvä” koulutus ei samassa mielessä takaa korkeaa yhteiskunnallista asemaa kuin omilla vanhemmilla, ei edes korkeaa tulotasoa.  

Pierre Bourdieun distinktion käsite sisältää erilaisia hienovaraisia erotteluja; taloudellisesti hyväosaisilla perheillä on eniten myös muita pääoman lajeja, kuten sosiaalista ja kulttuurista pääomaa, joita tarvitaan ja joita suositaan koulutuksessa (Antikainen, Rinne & Koski 2003, 126).



keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Koulutuksen periytymisen paluu

Tämä on kasvatustieteiden kurssin Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri -opintojakson esseen ensimmäinen osa. 

Koulutus uusintaa luokkayhteiskunnan

Koulutuksen periytyvyys on viime aikoina taas alkanut uudelleen lisääntymään: prosessi, jota ehkäisemään peruskoulun idea paljolti perustuu, kun ennen peruskoulun synnyttämistä valikoituminen tapahtui jo siinä vaiheessa, kun osa ikäluokasta jatkoi oppikouluun. Tästä on viitteitä Eriksonin ja Jonssonin tutkimuksessa jo vuodelta 1996; tutkimuksen mukaan aiemmin selkeästi edennyt koulutuksellinen tasa-arvoistumiskehitys näytti katkeavan niinkin varhain kuin jo 1970-luvulle (Antikainen, Rinne & Koski 2000, 124).

Osa tästä prosessista voi selittyä Basil Bernsteinin rajoittuneella ja kehittyneellä koodilla. Tällä hän tarkoitti sitä, että vanhempien sivistystaso määrittää sitä, miten perheessä suhtaudutaan lukemiseen ja millaista kieltä perheessä käytetään, ja tämä puolestaan vaikuttaa lapsen kykyyn omaksua opiskelussa tarvittavaa abstraktia kieltä. Bernsteinin tutkimuksen – joka tosin koski meitä selkeämmin rakenteistunutta luokkayhteiskuntaa eli Englantia – mukaan työläisperheissä kieli oli sanavarastoltaan köyhää, sisälsi usein keskeneräisiä lauseita ja oli vailla abstrakteja käsitteitä, mikä tekee opiskelun hankalaksi. (Allardt 1988, 92).

Antikaisen, Rinteen ja Kosken mukaan koulutuksellista eriarvoisuutta voi selittää useilla eri tekijöillä. Ensiksikin, perintötekijöitä korostavien tutkijoiden mukaan ihmisten erilaisuus, mm. erot kyvykkyydessä liittyvät heidän sosiaaliseen taustaansa. Äärimmilleen vietynä tällainen selitysmalli on sosiobiologinen, jolloin sellaista järjestystä, jossa lahjakkuus katsotaan perinnölliseksi, pidetään luonnollisena. Toiseksi koulutuksellista eriarvoisuutta voidaan selittää kodin ympäristötekijöillä, jolloin korostetaan kodin vuorovaikutustilanteita ja perhekulttuureita, jolloin sosiaalista pääomaa kasautuu usein niille perheille, joilla on myös taloudellista pääomaa. Kolmanneksi, koulutuksen voidaan nähdä suosivan keskiluokkaista kulttuuria ja keskiluokkaisia arvoja, normeja ja käytöstottumuksia, jolloin koulu jo itsessään suorittaa valikointia sosiaalisten taustan perusteella. Neljänneksi voidaan korostaa taloudellisia esteitä koulutukselle, jotka ainakaan Suomessa eivät kuulu keskeisimpiin selittäjiin, meillä kun peruskoulutus on maksutonta. Viidenneksi, perheen taloudellinen asema korreloi lapsiluvun kanssa, vaikkakin tätä vaikutusta onkin lievitetty hyvinvointivaltion väliintulolla; nyt merkittävämpi perhetaustan asettama haaste on perheiden hajoaminen ja niiden moniongelmaisuus. (Antikainen etc. 124-125). Eriksson ja Jonsson päätyvät siihen, että edellämainituista premisseistä on johdettavissa ainakin se, että vanhempien korkeampi koulutus korreloi lasten paremman koulumenestyksen kanssa, koska vanhemmat siirtävät lapsiin omaa koulutaitoaan ja opettavat heitä navigoimaan koulutusjärjestelmässä ja tekemään sen edellyttämiä valintoja (emt., 127).

Koulutukseen valikoituvuuden sosiaalisuudesta kirjoitettiin Helsingin Sanomissa 9.1.2016, että vaikka kuka tahansa voikin periaatteessa pyrkiä esimerkiksi musiikki- tai kieliluokalle, todellisuudessa yhteiskuntaluokka näkyy valinnoissa, ainakin Espoossa tuoreen Sonja Kosusen väitöskirjan mukaan. Yhteiskunnallisen taustan vaikutus painotetun opetuksen luokkiin (kuten juuri musiikki- tai kieliluokille) ilmenee mm. siinä, että hyväosaisten perheiden lapsilla on varaa harrastaa, ja esimerkiksi musikaalisuus harjaantuu, jos lapsi on käynyt soittotunneilla. (HS 9.1.2016.) Vaikka hankitut taidot eivät periydykään, taitojen hankkimismahdollisuudet periytyvät.

Joskin kouluvalinta voi olla vapaa kaikille, voi olla, että kyvyt tehdä valintoja vaihtelevat, ja ainakin osa tästä vaihtelusta voi olla sosiaalisesti määräytynyttä. Tätä periytyvää sosiaalista määräytyvyyttä voi kutsua esimerkiksi yhteiskuntaluokaksi. (Käyhkö 2011, 416-417.) Uusliberalistinen diskurssi ei siinä mielessä tarjoa mitään uutta, miten se suhtautuu yhteiskuntaluokkiin: ne kiistetään.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Mikä estää paikallisen sopimisen?

Juha Sipilän hallitus nimesi syyskuussa yhteistoiminta-asiamiehen selvittämään edellytyksiä helpottaa yritysten paikallista sopimista työsuhteen ehdoissa. Kansan Uutisten 14.9. päivätyssä jutussa yhteistoiminta-asiamies Harri Hietala luonnehtii "– Toimeksiantoni on kaksipuoleinen. Siinä puhutaan sekä paikallisen sopimisen lisäämisestä että työntekijöiden aseman vahvistamisesta yrityksen päätöksenteossa. Kokoomusta lähellä olevien Verkkouutisten 28.9.2015 päivätyn julkaisun mukaan "Hallituksen näkemyksen mukaan Suomen kilpailukyvyn palauttamisessa on välttämätöntä tinkiä ainakin jonkin verran työehtosopimusten yleissitovuudesta ja mennä kohti paikallista sopimista", ja jo ennen vaaleja Alexander Stubb oli julistanut haluavansa, että "työnantajat voivat sopia omien työntekijöidensä kanssa näiden palkoista ja muista työehdoista ilman, että työehtosopimukset sitä estävät" (Demokraatti, 1.2.2015). 

Mikä sitten estää paikallisen sopimisen?

Sipilän hallitus sen estää. TEM:in ehdotuksessa lakipaketti sisältää mm "muutokset (, jotka) koskevat sairausajan palkkaa, loppiaisen ja helatorstain työaikaa pidentävää vaikutusta, vuosilomien enimmäispituutta ja lomarahojen enimmäismäärän rajoittamista." ja "Lakipakettiin sisältyvien asioiden osalta työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen oikeutta sopia työehtosopimuksilla työntekijän kannalta paremmista eduista rajoitetaan." 

Jos hallitus aikoo lisätä paikallista sopimista, ei se ainakaan käy asettamalla sellaisia reunaehtoja, jotka kaventavat sitä aluetta, jolla voidaan sopia. Jos esimerkiksi hallitus päättää muuttaa arkipyhät palkattomiksi, siinä ei sitten jää mitään paikallisesti sovittavaa sen suhteen, miten arkipyhien kanssa menetellään, kuten huomautti Hankenin professori Niklas Bruun.

Perustuslakiasiantuntija, professori Niklas Bruunilla on muitakin varauksia hallituksen työelämäpaketin suhteen. Niitä voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.



maanantai 11. tammikuuta 2016

Starman

Äitini mukaan 60-luvulla nuoriso jakautui kahtia: beatlesläisiin ja rollareihin. Edelliset olivat tyylitellympiä ja kiltimpiä poppareita, jälkimmäiset rupisempia ja kapinallisempia rokkareita. Jos minun pitää valita puoleni, olen ehdottomasti pop, epäsuosittunakin.

Tänään kuulin yllätyksekseni David Bowien poismenosta. Aina kun kuulen Bowieta, muistan äitiäni, jolle tämä oli kaikkein suurin artisti, Mozartin ohella, ja äitini peruja myös minulle hän on itsestäänselvästi popmusiikin suurin nimi, ei vain lauluntekijä, vaan myös herkkä-ääninen laulaja, tyylittelijä, musiikin Andy Warhol, androgyyni, joka pakeni määrittelijöitä, ja määritteli itsensä.

Bowie teki mitä halusi, muut mitä pystyivät. Hän oli täysin muotivirtausten yläpuolella, sillä hän loi ne, kieltääkseen ne sitten itse ja nauraakseen niille. Samalla hän myös määritteli popmusiikin mahdollisuuden taiteena. Samalla Bowie paikoitti myös kevyen musiikin yleisemminkin: itse asiassa Lennonkin seisoi toinen jalka rockissa ja sen kautta bluesissa, toinen popissa, se, joka kuului myös Yoko Onolle. Bowie kuului kokonaan popille, oli sen ikoni.

Muutin äitini kanssa heinäkuun 2. päivä 1980 Ullanlinnasta Kannelmäkeen. Syksyn 1980 vietin paljolti yksinäni, äitini tehdessä iltavuoroja, Koiramme-lehtiä lueskellen, uutta lähiympäristöäni haltuunottaen kävellen ja Tapani Ripatin Rockradiota kuunnellen. Olin 9-vuotias. Joku voisi sanoa, että ennen aikojani sysätty nuoruuteen, mutta nuorisolaiseksi en tullut koskaan. Ne olivat hyviä aikoja.

Tuona syksynä kaiken muun yläpuolelle nousi kappale nimeltään Ashes to Ashes. Mitään sellaista en ole ollut koskaan kuullut, yhtä fantastista.

R.I.P. Starman.

David Bowien videon Ashes to Ashes voi katsoa klikkaamalla bloggauksen linkkiä.

Miten minusta tuli minä III: kyynistynyt sosiologi



Minun piti mennä opiskelemaan jotain biologian johdannaista, mutta päädyin sosiologiksi. Opiskeluaikana en uhrannut ajatustakaan sille, mikä minusta tulisi isona. Oletin edelleenkin käyväni sitä pakollisesta välivaihetta, joka alkoi jo peruskoulussa, jatkuen lukion läpi yliopistoon, joka piti lusia läpi, jotta minusta voisi tulla yliopistoprofessori (edesmennyt Niilo-pappanikin kiusoitteli minua aina tosentiksi ja kantitaatiksi). Kun sitten opintotuki uhkasi loppua, ja jouduin ulkomaailmaan yliopistolta, jonne olin paennut lamaa, sitä suurten ikäluokkien eläköitymisen myötä avautuvan julkisen sektorin elinikäisten suojatyöpaikkojen taivasta ei enää ollutkaan.

En ole tehnyt elämässäni ainuttakaan valintaa siinä mielessä, että olisin miettinyt niiden hyödyllisyyttä itselleni uramielessä. Olen aina ravistanut yltäni sanat ammatti tai ura vaivautuneena, olen niitä vierastanut itselleni käsittämättöminä ja kiusallisina, ikään kuin likatahroja takissani tai jotain vastenmielisiä poltinmerkkejä. Suhteeni työelämään on ollut hyvin impressionistinen, olen osannut suuntautua lähinnä siihen, että saan maksettua seuraavan kuun vuokrani. Nyt tämä laiminlyönti onkin kostautunut.

Pidän yhteyttä reaalimaailmassa vain pariin entiseen koulukaveriini. Mielestäni se periaate, että lapsia sullotaan viettämään suurin osa hereilläoloaikaansa neljän seinän sisälle toisten lasten kanssa, on jotenkin perverssi, etenkin kun yhdistäviä tekijöitä ei välttämättä löydy muita kuin kohortti ja asuinpaikka. Olen toisaalta skeptinen nykyistäkin suuntausta kohtaan, jossa lapset irrotetaan paikallisyhteisöistään ja kuljetellaan ympäri kaupunkia erikoiskouluihin – oli erikoistumisaiheena sitten suunnistus, kiinan kieli tai skandinaavisuus – tai lastenpsykiatrisen diagnoosin vaatiman erityisen tuen perässä. Aikuiset sentään voivat valita seuransa mieltymystensä perusteella; tosin tämä ei päde työelämässä, vaikka toki joskus työpaikalle voikin valikoitua samanmielisiä ihmisiä, ja tämä samanmielisyys kumpuaa yhteisestä tehtävästä tai alasta.

Olen muistelmissani painottanut lapsuuttani, sillä jo lapsuudessa kylvettiin siemen sille, mikä olen edelleen, ja aikuisuus on paljolti ollut aikuistumisen harjoittelua, pään seinään iskemistä kun ihanteeni ovat yksi kerrallaan säröytyneet, ja lupaukset jääneet lunastamatta ja silmät auenneet.

Kun koulussa pääsin loistamaan, sen sijaan työelämän suuri kuva näyttäytyy minulle pettymysten sarjana: en ole lunastanut kykyjäni. Suurin osa onnistumisen kokemuksistani on tapahtunut oikeastaan missä tahansa muualla, etupäässä kansalaistoiminnassa. Olen pitänyt ystäviäni ja myöhemmin perhettäni aina ensisijaisena työhön nähden, ja voi olla, että seurauksesta on tullut syy.

Viimeiset 10 vuotta oikeastaan kaikki mielekäs tekemiseni on sen seurausta, että kerran kesällä 2005 lenkilläni Keskuspuistossa törmäsin puuhun kiinnitettyyn lappuun, jossa sanottiin, että alueelle suunniteltiin asuinalueen kaavoittamista. Otin yhteyttä Kaupunkisuunnitteluvirastoon, menin infotilaisuuteen, laitoin listan kiertämään, listasta tuli kansalaisliike, se poiki liittymisen Vihreisiin, viimeisen 10 vuoden mielekkäimmän työpaikan ja keskenjääneen väitöskirjan.

Kriittinen suhtautuminen tietoon menetteli vielä yliopistossa, mutta työelämässä kyseenalaistaja joutuu vaikeuksiin. Vaadin auktoriteetin voivan perustella auktoriteettinsa lähteen: auktoriteettiasema on tilannekohtainen, tiettyyn rooliin tai tehtävään sidottu, ja se on voitava perustella ylivertaisella osaamisella tai tiedoilla. Kuvaavaa on, että kun nykyisessä työssäni lastenpsykiatrian tekstinkäsittelijänä olen saanut ohjeistuksen pitäytyä tiukasti kirjoittamaan vain sen, jonka kuulen lääkärin sanelevan, kyseenalaistan senkin, mitä sitten on se, minkä kuulen: millainen skeema minun on valittava, mistä genrestä on kyse, onko tällä genrellä mitään konventioita, millä perusteella minun pitää olettaa jotain mutta jättää jotain olematta ja suhtaudunko tehtävään kuten haastattelujen litterointiin vai oikolukemiseen.

Minulla on kaikkeen tekemiseeni ja oikeastaan elämäänkin kahtalainen ote: tutkijan ja aktivistin. Usein nämä roolit sekoittuvat tai ainakin limittyvät. Olen oman ja toisten elämän osallistuva havainnoitsija.

Elämäni on jatkuvaa garfinkelläistä häirintäkoetta. Jos havaintokokemus ja oma näkemykseni asioiden mielestäni oikeasta tolasta ovat ristiriidassa, sen pahempi havaintokokemukselle. Olen jälkikäteisesti ymmärtänyt maalanneeni itseni usein työsuhteissani nurkkaan, helpottaakseni erotyötäni ja vastaisia valintojani, muuten kun en osaa valita, mihin keskittyisin työnhaussa niin että siltojen polttaminen ainakin vähentää vaihtoehtoja. Olen aiemmin yrittänyt uskotella itselleni ja toisillekin työnhauissa, että olen juuri sillä tavalla kaikkien kanssa toimeen tuleva verkostoituja kuin pitääkin, mutta vanhemmiten joko käsitykseni itsestäni on kärjistynyt, tai sitten kärjistynyt olen minä.

Nykyisessä työssäni ilmenevien ristiriitojen takia vaadin laajoja työkykytutkimuksia, jotta minun ja työni yhteensopivuudesta spekulointi voitaisiin lopettaa, ja tietoa olen aina arvostanut, arvelut jättänyt sikseen (niin että kun koulun matematiikantunnillakin pyydettiin arvioimaan, mitä on 81 toiseen potenssiin, ilmoitin, että se on noin 6561).

Vielä tätä kirjoitettaessa on epäselvää, voiko monia toimintaani selittävän maailmankuvani erityispiirteitä selittää lätkäisemällä päälleni Asperger-liimalappu, vai onko kyse ”vain” haastavasta persoonallisuudesta, eli oman maailmankuvani ja odotuksieni kriisiytymisestä työelämän todellisuuden kanssa. Kaikesta huolimatta koen olevani oikea mies kroonisesti väärässä paikassa, enkä väärä mies oikeassa paikassa. Minun on nykyisin hyvin vaikea tehdä mitään sellaista, jota en koe mielekkääksi, ja tämä työelämän uusien, mielekkäiden avauksien etsiminen on minut tuonut nyt opiskelemaan kasvatustieteitä.

lauantai 9. tammikuuta 2016

Nykymusiikin liepeiltä

Olen melkein ammattimainen musiikinkuuntelija. Melkein, koska en saa siitä palkkaa, ja koska en ole kovin systemaattisesti pyrkinyt tuttavuuteen modernin musiikin kanssa.

Tämän väistöliikkeen olen tehnyt mukavuussyistä: suurin osa modernista musiikista, Mahleria. Straussia ja Sibeliusta uudempi oikeastaan Sostakovitsia lukuunottamatta on minulle siksi verran vaikeaa, että mieluummin pysyttelen mukavuusalueellani.

Tosin oli Beethovenkin modernia joskus, ja minulle vielä 30 vuotta sitten. Viimeiseen yli 20 vuoteen uudet, riemastuttavat, elämääni toden teolla rikastuttavat musiikilliset tuttavuudet voi laskea yhden käden sormilla, ja tämä epäily musiikin kuolemasta elävänä taidemuotona on aika ajoin saanut minut niin epätoivoisiin tekoihin, että olen kuunnellut jopa jatsia tai yrittänyt löytää jotain itselleni uutta vanhojen kasarisuosikkieni liepeiltä.

Joskin varsin harva nykymusiikki on sellaista, että sitä haluaa kuulla uudestaan, sama pätenee vaikka Mozartin aikaan. Perspektiivivirhe aiheutuu siitä, että nykymusiikista otokseni on häviävän pieni verrattuna wieniläisklassismiin tai romantiikkaan. Minulle riittää yksi kerta Hassea, Dittersdorfia tai Schmittiä, ja kuuntelen mieluummin sen tuhannennen ensimmäisen kerran Bachia, Mozartia ja Bruckneria. Ja siksi edellämainittuja ei soitetakaan. Useimmiten säveltäjän unohtamisella tai muistamisella on syynsä. Toki se yksikin kerta kannattaa ottaa riski: ilman riskejä en olisi koskaan tutustunut Edmund Rubbraan tai Vagn Holmboehen.

Levykokoelmani kuvastaa ei-ammatillista musikaalista dieettiäni: sieltä löytyy toistakymmentä versiota Beethovenin sinfonioista, mutta ei yhtään äskettäin edesmennyttä Pierre Boulezia, Stockhausenia, Beriota, Lindbergiä, Saariahoa tai edes Kevätuhria. Silvestrov, Salmenhaara, Lutoslawski ja Salonen sentään löytyvät.

Jos suhteeni musiikinkuunteluun on konservatiivinen äänilevyjen keräilyllä mitattuna, konserteissa sen sijaan kuuntelen mielelläni modernia, peräti nykymusiikkia ja käyn kantaesityksissä. Jos haluan kuulla Beethovenia, valitsen Kempen, Klempererin, Toscaninin, Szellin, Furtwänglerin, isä-Kleiberin ja Norringtonin väliltä.

Tämän teen muunakin kuin sosiologisena kenttäkokeena: konserttona yleisölle, jonka reaktioita on aina kiintoisaa seurata hämmennyksen äärellä, sitä, miten tarve olla menettämättä kasvoja moukkana voittaa nykymusiikin käsittämättömyyden aiheuttaman hämmennyksen tunteen, epämukavuudenkin.

Nykymusiikkia kuunnellessa ei nimittäin tiedä, mitä tapahtuu. Tämä kahdestakin syystä: se ei ole ennalta tuttua, ja se ei etene tonaalisessä mielessä loogisesti.

Kävin eilen kuuntelemassa tunnetun, minullekin hieman ennalta tutun nykysäveltäjä John Adamsin musiikkia kahden teoksen verran. Draivia löytyi ensimmäisestä alkusoittonumerosta Short ride in a fast machine, ja moderniksi musiikiksi Adamsin Sheherazadesta löytyi paikka paikoin kauneuttakin, ja taatusti minulle uusia sonoriteetteja. Solisti Leila Josefowitzille hänelle omistettu musiikki oli niin totta, että minäkin miltei uskoin siihen.

Kuitenkin, kaikesta edelläsanotusta huolimatta, konsertin jälkiosassa kuultu Sostakovitsin viides sinfonia oli suurta musiikkia, ja resonoi ensimmäisestä tummien jousten avauksesta alkaen, joka leikkaa kuin lihaveitsi. Ja jo ensiavaus antoi aavistella, että nyt oli tulossa rutiinin yläpuolelle nouseva hetki. Hannu Lintu ylitti itsensä Sostakovits-tulkkina, ja oli paljon parempi, dramaattisempi, tummempi ja piti teoksen paremmin koossa kuin esimerkiksi Sostakovitsin hyvin tuntenut Rostropovits.

Kiitos vielä Hannu Linnulle ja Leila Josefowitzille, yhdessä ja erikseen näin jälkikäteisesti! Valitettavasti en ehtinyt antamaan niitä suosionosoituksia, joita konsertti olisi ansainnut, kun luulin ehtiväni Porvoon-bussiin.


perjantai 8. tammikuuta 2016

Miten minusta tuli minä II: ihmelapsesta hikariksi



Muistan ensimmäisen koulupäiväni kuin eilisen. Ensin en löytänyt luokkaani – koulupäivää seurannut Helsingin Sanomat raportoi, että eksynyt pikkupoika olisi sulattanut Idi Amininkin sydämen - mutta jo heti ensimmäisenä päivänä opin koululaisen perustaidot, ruokailutapoja lukuunottamatta. Viittasin ja kävin kysymässä koko luokan kuullen kotitaloni A-rapussa asuneelta Minnalta ”vieläkö sä oot yhtä ilkee ku ennen”?
Tiedollisesti pärjäsin koulussa niin hyvin, että olisin turhautunut, ellei tarkkanäköinen opettaja olisi antanut minulle tehtäväksi kuudennen luokan matematiikankokeita. Toinen varaventtiilini oli puheopettaja, jonka kanssa käytyjen tapaamisten piilo-opetussuunnitelmana olivat paleontologiset ja egyptologiset keskustelumme. 

Opettajani yritti rohkaista minua sosiaalisesti hienovaraisesti pakottamalla minua mukavuusalueeni – kuten Sarasvuon muotitermi kuuluu – ulkopuolelle, esimerkiksi esiintymään koulunäytelmiin ja tv-sarjan koekuvauksiin, vaikka en kokenut näihin mitään kutsumusta. Mitään traumaa näistä kokemuksista ei kuitenkaan jäänyt, ja kukaties minun on myöhemmin ollut helpompi ottaa puhemiehen rooli kaikenkarvaisessa aktivismissa näiden kokemusten rohkaisemana.
Niin, siitä kiusaamisesta. Totuin siihen ja enimmäkseen osasin elää sen kanssa. Tiesin, että kiusaajani edustivat toisia, ja toiset olivat yleensä väärässä ja minä oikeassa. Osasin antaa sanallisesti takaisin, ja myöhemmin pelkkä isokokoisuuteni riitti saamaan kiusaajat järjestykseen. Äitini koetin pitää kiusaamisten ulkopuolella, hänellä oli enemmän kuin kotitarpeiksi omia vaikeuksiaan heikon terveytensä kanssa, taistellessa satunnaisten hanttihommien, työllistämiskurssien, työttömyysjaksojen ja eläkehakemuksien kanssa.
Vaihdoin kolmannelle luokalle kaupunginosaa ja –koulua, ja ensimmäisen syksyn ajan yritin pitää yhteyttä vanhoihin kavereihini, mikä oli puhelittomassa kotitaloudessa haasteellista, lastenpsykiatrisen eufemismin mukaisesti. Opinkin sitten kulkemaan itsenäisesti bussilla Kannelmäestä Erottajalle.
Uudessa koulussani vallitsivat viidakon lait. Olin siellä kuin huutomerkki, pikku-Einstein, ja huomasin pian, että jouduin opettelemaan itseni puolustamista. Ensimmäisen syksyn ajan olin vapaata riistaa ennen kuin ymmärsin olevani fyysisesti varsin suurikokoinen. Sitä en ymmärtänyt – enkä ymmärrä vieläkään – että miten oli mahdollista olla saman pojan kanssa kaveri koulun ulkopuolella, mutta koulussa tämän kiusaama, ja koulumatkatkin luettiin tässä katsannossa kouluun. Kavereita olen kuitenkin aina saanut varsin helposti.
En ole koskaan piitannut siitä, mikä on milloinkin muodikasta. Olen aina tuntenut itseni luokan mittakaavassa ulkopuoliseksi: en pystynyt osallistumaan suosittuja tv-ohjelmia käsitteleviin keskusteluihin (en pysty vieläkään; meillä ei muutamaan vuoteen ollut televisiota, tuskin muutoinkaan olisin katsonut), ja yläasteella muistan ihmetelleeni, että mihin ihmeen Byggalle niitä lippuja taas myydään. Olin kantelupukin maineessa: kantelin sekä kiusatuksi tulemisesta että nähdessäni toisten rikkovan sääntöjä. Varsinaisia järjestysongelmia en koulussa aiheuttanut, mutta sen sijaan harmaita hiuksia opettajille, jotka eivät olleet varustautuneet näsärikkiviisaaseen oppilaaseen, joka oli usein maantiedon ja biologian oppikirjoja paremmin ajan tasalla eläinpopulaatioista ja asukasluvuista.
Selviydyin koulunkäynnistä puolihuolimattomasti toisella kädellä yläasteelle saakka yleisen lukeneisuuteni ansiosta, sillä kognitiivisesti kouluopetus ei tuonut minulle juuri mitään uutta, ja lopustakin selvisin retoriikalla. Koulun oppimäärä sisältyi vapaa-aikanani lukemaan, joka ylittikin sen moninkertaisesti. Kerran sitten kahdeksannella luokalla ruotsintunnilla pidettiin sanakoe, johon valmistautumattomana jätin kahdeksan kohtaa tyhjäksi, kysymykseen ”vanha” vastasin ”åld” ja jääkaappi oli ”en kylkap”. 

Minulle tämä elämäni ensimmäinen nelonen toimi herättäjänä. Päätin sitten lukea seuraavaan ruotsinkokeeseen, mistä sainkin kympin. Tämän yhden sanakoeherätyksen ansiosta koko asenteeni koulunkäyntiin muuttui, ja keskiarvoni nousi kasin pinnasta yhdeksään ja puoleen. Minusta tuli hikari muutoinkin kuin kateellisten, koulussa menestymättömien silmissä. Ylioppilaaksi kirjoitin sitten yhtenä koulumme viiden ällän ylioppilaista.
En uskaltanut lähteä abiluokalle vaihto-oppilaaksi Saksaan, vaikka paikallinen Lions Club olisi tätä minulle tarjonnut. Tämä jäi hieman kaivertamaan mieltäni, vaikka olenkin jo lapsesta asti ymmärtänyt, että asioita ei kannata katua, sillä mitään tehtyä ei saa tekemättömäksi, eikä tekemätöntä tehdyksi. Muistan kaksi isältäni saamaa kasvatusohjetta, joista toinen oli, että minun pitäisi hankkia ulospäinsuuntautunut tyttöystävä, joka veisi minua ulkomaailmaan.
Hoidin ulkosuhteeni sitten lopulta ihan itse. Ilmoittauduin lukion tokalla tanssikurssille suuresti odottamieni vanhojen tanssien alla – odottihan siellä pääpalkinto, pitkäaikainen pakkomielteenomainen yksipuolinen ihastukseni Heidi, jonka olin itselleni harvinaisella määrätietoisuudella junaillut daamikseni – ja abiluokan kesällä yhdelle ja joulutauolla toiselle ruotsin kielen abikurssille. Nämä abikurssit olivat minulle ensimmäinen kerta poissa äidin helmoista, jos ei lasketa muutamia öitä serkuillani, ja havaitsin, että omat siipeni kantavat. 

Liityin vielä Kokoomusnuoriinkin, jotka sitten jätin pian sosiologian opintojeni aloittamisen jälkeen, huomattuani olevani väärässä porukassa, joka ei kyennyt suhtautumaan siihen, että en voinutkaan noin vain lähteä Itävaltaan laskettelemaan isäni BMW:llä, jota ei ollut, ja tämä oli koko kokoomusepisodini aatteellisinta antia.

torstai 7. tammikuuta 2016

Miten minusta tuli minä I: ihmelapsi



Otan tietoisen riskin julkaistessani sarjana kasvatustieteisiin kirjoittamani esseen, jossa piti pohtia sosialisaatiohistoriaansa suhteessa oppimiseen, kouluun ja työelämään. En ole muitakaan valintojani tehnyt uramielessä, joten peli lienee jo menetetty. Katson sitäpaitsi olevani sen verran velkaa minut vain vähän aikaa tai pinnallisesti tunteville, että pysyttäydyn kerran valitsemallani julkisuuspolitiikan tiellä; ehkä jollekin nämä paperille pohdinnat voivat selittää jotakin toimintani motiiveista. Minut hyvin ja pitkään tunteville tarjolla tuskin on mitään radikaaleja paljastuksia. Heitä, joiden on ollut tarkoitus pysyä matkassani mukana, kiitän siitä, että ovat jaksaneet pysytellä ulottuvillani; muut valitkoot itse, missä vaiheessa hyppäävät pois kyydistä, eikä heistä ole niin paljoa väliä.

Miten minusta tuli minä –kysymykseen en voi vastata, sillä se edellyttäisi, että olen valmis. Tällainen olen nyt.

Kerran päiväkävelyltä kotiin vanhempieni kanssa tultuani, lastenvaunuista kuului toteamus: ”ai, että voita on tarjouksessa”. Se olin minä, joka ilmoitin oppineeni lukemaan K-kaupan ikkunaa. Olin kolmevuotias.

Lukemaan oppiminen on määrittänyt minua enemmän kuin yksikään toinen asia.
Kolmevuotiaasta alkaen pystyin itse tyydyttämään tiedonjanoni, ja usein vastaukset löytyivät vanhempieni kirjahyllystä. Tosin aina ne eivät löytyneet: esimerkiksi bussimatkoillani mummolaan halusin aina tietää, kuinka kovaa ajoimme, ja missä olimme.

Jo lapsesta asti olen oppinut, että voin tarkistaa kaikkien väittämien todenperäisyyden ihan itse, ja minulle oli turha syöttää pajunköyttä joulupukeista tai että banaanit tulisivat banaanimaasta (kerran mursin erään lapsuudenystäväni isäänsä kohtaan tuntemansa kunnioituksen, valistamalla, että hänen isänsä väite banaanien alkuperämaasta olikin älyllistä laiskuutta ja sellaisena valhetta).

Olen hyvä esimerkki siitä, miten varhaislapsuus määrittää koko ihmisen elämää. Primaarisosialisaatiossa oppimani tiedonjano on tasoittanut sekundaarisosialisaatiotani. Vaikeudet alkoivat vasta myöhemmin. Lukemaan oppimisen lisäksi se, että en koskaan ollut päivähoidossa, edesauttoi kehittymistäni omissa oloissa varsin hyvin viihtyväksi.

Hyvin nuoret vanhempani – alle 19 ja 21 syntyessäni – olivat onneksi siinä mielessä kaukaa viisaita, että toivat lastentarhan luokseni. Meillä oli suuren osan lapsuuttani säännöllisiä hoitolapsia, Raiko, Arto, Virpi, Tuija ja joitakin lyhytaikaisempia yrittäjiä, joista osasta tuli miltei perheenjäseniä. Suuri osa näistä lapsista asui samassa kaksirappuisessa Alkon kerrostalossa kanssamme. Talossa asui paljon eri-ikäisiä lapsia, joiden kanssa pihalle vanhempieni piti minut toisinaan työntää, kilpaa huutamaan muiden kanssa ”äiti tuu ikkunaan, täällä huutaa sejase”.

Tiedollisesti olin monessakin mielessä varhaiskypsä, näsäviisas, suorastaan ihmelapsi. Olin 4-vuotias kirjailija, joka tilastoi ja keräsi kaikkea mahdollista ja kronologinen muistini ulkomaailman tapahtumista ulottuu reilusti alle kouluikään. Sen sijaan sosiaaliset valmiuteni aiheuttivat vanhemmissani huolta, ja he passittivatkin minut kolmivuotiaana perheneuvolan psykologin pakeille.

Psykologin vastaanoton ovi avautui, ja sieltä tuli vesamattiloirimaisesti kaatuileva, ja mykkäfilmikoomikkomaisesti keikkuva ja törmäilevä lapsi. Olin päättänyt laittaa tilanteen täysin lekkeriksi. Psykologi vahvisti vanhempieni epäilyt: järjenjuoksussani ei totisesti ollut vikaa, mutta sosiaaliset valmiuteni kaipasivat kehittämistä. Niinpä äitini alkoikin käydä kanssani seurakunnan äiti-ja lapsi –kerhoissa, jossa tutustuimme toiseen äitiin ja poikaan, Eevaan ja Koutaan. Minua yritettiin passittaa myös musiikkileikkikouluun. Ensimmäisellä tunnilla tuskastuin heti alkuunsa, kun en ymmärtänyt, miksi nuo toiset vääntelivät käsiään niin lapsellisesti jonkun hämähäkin takia. Vähän paremmin kävi seurakunnan kerhossa, jossa jaksoin käydä pari kertaa, mutta kerran sitten juoksin sisävaatteissani kotiin asti saatuani tarpeekseni kohdalleni osuneesta kiusaamisesta. Sitä tulikin sitten osakseni pitkin koulu-uraani yhden pojan tarpeiksi, kiusaamista.

maanantai 4. tammikuuta 2016

Helsinkiläinen poliitikko ei tarvitse porvoolaista kannattajaa

Poliitikot ovat riippuvaisia kannattajistaan, jotka taas tarvitsevat poliitikkoa tekemään heidän etujensa mukaisia päätöksiä, ajamaan heidän asiaansa. Kyse on symbioosista: ei ole kansanedustajaa ilman kannattajia.

Olen useissa vaaleissa toiminut jonkun helsinkiläispoliitikon tukiryhmässä, senkin jälkeen kun olen emigroitunut Helsingistä Porvooseen. Olen kokenut tämän luontevaksi monestakin syystä.

Ensiksikin siksi, että olen sudeettihelsinkiläinen, jonka identiteetti edelleen on vahvasti kytköksissä pääkaupunkiin jopa niin että joskus vanhasta tottumuksesta kirjoitan postinumerokseni 00610. Edes nollia en osaa paikoilleen laittaa. Edellämainitusta seuraavat muut syyt: koen, että Helsingissä on paljon etujani valvottavana, ja nämä ovat liittyneet esimerkiksi kansalliseen kaupunkipuistoon, joukkoliikenteeseen ja muihin sellaisiin palveluihin, joita tällainen sudeettihelsinkiläinenkin käyttää.

Sudeettihelsinkiläisyydestäni johtuen tunnen edelleen paljon helsinkiläisiä, oikeastaan suurin osa ystävistäni edelleen asuu siellä. Kun vielä satun omistamaan aktivistitaustaa, olenhan jo kouluajoista ollut se, joka johtaa kaikenkarvaisia karvalakkilähetystöjä milloin rehtorin, milloin vääpelin kansliaan, olen tottunut siihen, että sanallani on ollut jonkin verran painoa vaikuttamiseen liittyvissä asioissa niin että olen kokenut kutsumuksekseni käyttää tämän vaikuttamisen paikan, vaikka sitten hieman agitaatioksikin olisi mennyt.

Nyt se on loppu. En enää vastaisuudessa julkisesti tue helsinkiläisiä poliitikkoja, siis anna äänestyssuosituksia Helsingin vaalipiiriin tai jaa ainuttakaan helsinkiläisen ehdokkaan mainosta. Se on ajanhukkaa, ja senkin ajan tuen mieluummin hyviä uusmaalaisia ehdokkaita. Miksi tukisin? Minkä puolesta agitoisin? Kenen etujen puolesta? Kohta viisi vuotta, vähän yli vaalikauden Porvoossa asuneena silmäni ovat auenneet.

Helsinkiläiskansanedustajille on aivan se yksi ja sama, miten me syrjäseutulaiset pääsemme huolehtimaan jokapäiväisestä leivästämme, pyörittämään teidän palveluitanne. Helsinkiläispoliitikko viis veisaa siitä, että porvoolaisilta lähtee synnytyssairaala alta, päin vastoin he ovat alttiita toimimaan tässä pyöveleinä; samalla sitten jonkun lähiökoulun pelastamiseksi perustetaan kansalaisliike (minkä entisenä lähiökoulun kasvattina kyllä ymmärrän hyvin), tai valitetaan kun helsinkiläisillä synnyttäminen täytyi väliaikaisesti käydä suorittamassa 5 km kauempana Naistenklinikan remontin aikana, kun meille syrjäseutulaisille tällainen valinnanmahdollisuus on elitismiä: kyse on meille palvelun saatavuudesta, jonka kanssa saavutettavuus kulkee käsi kädessä.

Olisin halunnut uskoa, että pääkaupungin ja muun Suomen vastakkainasettelu olisi vain Kepun ja heidän haukkujiensa jälkijättöistä, turhien ja olemattomien rajojen pystyttämistä. Mutta valitettavasti vastakkainasettelujen aika ei ole ohi. Esimerkiksi pettymyksekseni lähes kaikkien helsinkiläisten poliitikkojen yksituumaisesti kannattaman, monessakin mielessä yhteiskuntataloudellisesti kyseenalaisen Pisara-radan rahat ovat pois itäsuunnan ratarahoista. Kun Helsingissä sentään on vaihtoehtoja, esimerkiksi köyhän miehen Pisara eli raitiovaunu, ei tarvitse mennä Hinthaaraa kauemmas kun ei oikein ole mitään, tai edes sen pahempaan periferiaan kuin Vihtiin.

Olen koettanut olemattomalla menestyksellä viritellä keskustelua pariinkin otteeseen siitä, miksi kaikki tietämäni helsinkiläiskansanedustajat ja moni muukin yliopistokaupungin edustaja painoi nappia synnytykset mitä ilmeisimmin Porvoon sairaalasta lopettavan päivystysasetuksen puolesta, joka samalla käynnistänee lumivyöryefektin, jossa erikoissairaanhoito käy koko maakunnassa uhanalaiseksi.

En kysele enää, sillä se on ollut metsään huutamista. Mieluummin menen sitten huutamaan metsään. Miksi kannattaisin poliitikkoa, joka tekee etujeni vastaisia päätöksiä? Me olemme kyllä kelvanneet tukiryhmiin, mutta muuta arvoa meillä ei sitten olekaan. Tässä siis kiitos tuhansista luukutetuista mainoksista ja linkatuista linkeistä. No, ainakin kuntolenkeistä nämä luukutukset ovat käyneet, ja keskusteluakin on tullut herätettyä, mikäli sellainen on sosiaalisessa mediassa mahdollista.

Osaan sammuttaa valot itsekin. Ei niitä tarvitse Arkadianmäeltä sammuttaa.