Seksipuheet syrjäyttävät

Entinen vihreä kansanedustaja Rosa Meriläinen, joka on mitä mainioin persoona, karismaattinen ja sosiaalisesti lahjakas, on peräänkuuluttanut seksipositiivisuutta. Se on ilmeisesti sitä mistä Vihreiden tuoreen puheenjohtajan mielitietty Iris Flinkkilä toteaa, että miksei sitä voisi bylsiä vaikka ensitapaamisella.

Niin, miksei. Olen minäkin niin tehnyt vapaina ja villeinä aikoinani, jos se on tuntunut luontevalta. Ja luontevalta se ei voi tuntua, jos se ei ole sitä molemmille. Seksiin voi suhtautua kuin nautintoaineena, ja siitä on mahdollista nauttia myös vaikka seksiä tapahtuisi muualla kuin parisuhteessa. Tiedän tämän oikein hyvin. Varmaankin Rosa ja Iris ajavat takaa tällä manifestaatiollaan sitä, että tabujen purkaminen vähentäisi joidenkin seksuaalisuuteen liittyvää ahdistusta.

Voi se niinkin tehdä, mutta voi se myös lisätä sitä. Seksipositiivisuus - jos se tarkoittaa sitä, että seksi nähdään luonnollisena ja ei-tabuna - voi johtaa myös siihen, että seksikokemukset nähdään normaalina, ja normaalius helposti velvoittaa. Ajattelen eri syistä seksittömässä elämässä eläviä, jotka voivat tämän seksipositiivisuuden tulkita niin että ovat jotenkin deprivoituja. Suurimman osan aikaansa he ovat ehkä oppineet tulemaan toimeen seksittömän elämäntilanteensa kanssa, ja julkinen avoimuuden korostaminen muistuttaa että he ovat ainakin kahdella tapaa puutteellisia: paitsi että elävät selibaatissa, eivät edes puhu seksistä, ihan kuin siinä olisi jotain väärää, että joku haluaa pitää yksityisasiana yksityisinä. Kai tämä sitten on joko takapajuisuuden tai ahdistuneisuuden merkki, mene ja tiedä, mutta kai yksilöllä on oikeus olla edes ahdistunut rauhassa? Avoimuus on ehkä uusi musta, mutta mitä jos ei haluakaan olla avoin, ja ahdistuu sen vaatimisestakin?

Ei seksi siinä mielessä ole subjektiivinen oikeus kuin vaikka asunto että sitä voisi vaatia sen paremmin keltään toiselta kuin voisi vaatia yhteiskunnan täyttävän tämän tarpeen. Ja jos voisi vaatia, mitä tämä tarkoittaisi? Valtiojohtoisia bordelleja? Miten tämä ollaan ajateltu hoitaa esimerkiksi vaikeavammaisilla, ja kenen toimesta?

Ihmiset ovat eri syistä vailla seksiä. Jotkut vain siksikin, että heidän libidonsa mahtuu heidän housuihinsa.

Jatkuva seksistä puhuminen joukkotiedotusvälineissä luo omalla tavallaan siis uuden syrjäytyneiden luokan. Soisin siis kuitenkin edes vähäsen hävyliäisyyttä sen hävynkin kanssa. 

Kun omat heittävät leijonille

Rosa Meriläinen nosti Facebook-profiilissaan esiin kysymyksen siitä, miten vapaaehtoistoiminnassa osallistuminen kasaantuu, ja tämä aiheuttaa järjestöväsymystä. Tästä väsymyksestä kärsivät sekä aktiiviset yksilöt ja yhdistykset tai muut vapaaehtoiskollektiivit, olivat sitten järjestäytyneitä tai eivät. Kun samat harvalukuiset persoonat kantavat toimintaa omilla kapeilla harteillaan, ne hartiat väsähtävät ja aktiivit jaksavat oman kokemukseni mukaan yleensä korkeintaan puolitoista tai kaksi vuotta vastata lakisääteisistä velvoitteista, puhumattakaan sitten toiminnan kehittämisestä ja ideoinnista. 

Yhdistyksissä hommat joka tapauksessa kasaantuvat, eikä tätä muuta miksikään se, saako tästä se yksi ihminen palkkaa vai ei. Yhdistyksen hallituskin on aika pieni porukka tekemään kaiken, ja avainkysymyksenä olisikin rivijäsenten aktivoiminen. Yhdistyksissä pitäisi jotenkin saada kerättyä tietoa siitä, mitä jäsenet osaavat ja minkä puolesta olisivat valmiita käärimään hihat, jolloin yhdistysten toiminta pyörisi enemmän rivijäsenten harteilla, motivoisi heitä ja leventäisi yhdistyksen (tai minkä tahansa yhteenliittymän) harteikkoa. Tällöin lakisääteiset asiat jäisivät hallitukselle, mikä se taas ei sitten kovin pitkää aikaa motivoi muita kuin osallisuussauruksia. Kokemukseni mukaan kaksi vuotta alkaa olla maksimi, jonka yhdistystoiminnassa jaksaa olla aktiivisesti mukana, sitten tarvitaan ainakin hengähdystauko tai sitten jotain ihan muuta. Ellei sitten ole niin onnellisesti, että yhdistystoiminta muodostaa myös keskeisimmän harrastuksen ja sosiaalisen elämän. 

Meriläisen seinällä keskustelu lähti aaltoilemaan, kuten hyvään somekeskusteluun kuuluukin. Siellä mm. kommentoitiin, että sekin auttaisi jaksamaan, jos omat tyypit eivät vaikeuttaisi aktiivien toimintaa ja jopa suoranaisesti heittäisi heitä leijonille. Tämä on kuitenkin väistämätöntä ainakin Vihreissä, joka on Meriläisenkin tunnetuin viiteryhmä ja jota suurin osa keskusteluun osallistujistakin edusti. Vihreissä, jos missä, toimii monenlaisten erilaisten asioiden aktivisteja. Vihreät eivät ole yhden asian vaan monen eri yhden asian liike, ja silloin on väistämätöntä, että niiden toisten asioiden puolesta taistelevien tärkeysjärjestys voi toisinaan näyttää väärältä toisten asioiden esitaistelijoiden vinkkelistä. Tästä tyypillinen esimerkki on viime aikoina Helsingissä päätään yleiskaavoituksen yhteydessä nostanut eri puolilla nousseitten paikallisten luonnonsuojelutavoitteiden ja yleisekologisilla tavoitteitteilla perusteltu lisää kaupunkia -aktivismin välinen vääntö.

Tähän kommentoitiin, ettei toimijoiden monenkirjavuus ole ongelma vaan se, ettei yhteisistä tavoitteista pidetä kiinni. Mutta miten sitten löydät niitä yhteisiä tavoitteita, kun jokaisella laajemmassa kollektiivissa (kuten tässä esimerkissä Helsingin Vihreät) toimivilla on omat tavoitteensa tai ainakin oma arvojärjestyksensä niille tavoitteille. Jokaisella on tämänsä, sanoi Saarikoski, ja erot saattavatkin olla yhtäläisyyksiä suuremmat (vaikka yhteistoiminnassa ja politiikassa sen erityistapauksena pitäisikin toki kernaammin korostaa yhtäläisyyksiä erojen asemesta, tiedän). 

Puoluepolitiikka saattaakin lopulta olla sellainen erityislaji aktivismia, joka lisää turhautumista kun "omatkin" jyräävät henkilökohtaiset tavoitteet. Puhumattakaan sitten vielä siitä vesittymisestä, jota niille tavoitteille tapahtuu kun nämä puolueiksi yhdistyneet laajemmat yhteiset edut - puolueet on kai perustettu jakamaan sitä yksittäisten toimijoiden harteille kasattua kuormaa - törmäävät vielä eri puolueiden edustamiin ideologispainotteisiin ja eturyhmäpaineista johtuviin sokeisiin pisteisiin ja kynnyskysymyksiin. Vihreät vieläpä ovat siitä erityinen puolue, että sitä yhdistävää ideologiaa on hyvin vaikea löytää tai ainakin määritellä, ja kuten eräs kommentaattori Rosa Meriläisen keskusteluketjussa totesi, silloin on vaarana, että ihmisten välit kiristyvät, jos ei tunnisteta sitä, että erimielisyys juontuu eriävistä ideologisista lähtökohdista, jotka ovat vielä tavoitteiden välisiä ristiriitaisuuksia syvemmällä, koska nämä ideologiset erot ovat niiden tavoite-erojen taustalla. 

Tosin ovat ainakin melkein kaikki puolueet eräänlaisia kokoomuksia. On ironista, että 90-luvun Lipponen oli paljon Rinnettä modernimpi; Lipposesta punervuus oli haalistunut vuosikymmenten aikana. Hänestä ei oikein tiedä, onko hän haalistunut punainen kärpässieni vai punertuva, kun taas Rinne on vähintäänkin toinen jalka ... siellä jossain, ei ainakaan samalla kirkkomaalla kuin Urpilainen, puhumattakaan Jungnerin ja Harakan edustamasta New Laborista. Kokoomukseen mahtuu nimensä mukaan kypäräpappi, mustapaitaa, kansainvälistä liberaalia á la Stubb; Sari Sairaanhoitaja on heitetty yli laidan. Keskustapuolue herättää minussa poliittisena ikieläimenä vain ontologista ikihämmennystä. RKP:llä sentään löytyy yhteinen nimittäjä, ja aatteena on pragmaattisuus. Vasemmisto yrittää kutsua punavihreitä pyllistämättä liikaa lihaa syöville korjausmiehille, ja Perussuomalaisten päästyä herrahissiin he ovat alkaneet tekemään itse tyhjäksi itseään. Kaikkein yhtenäisin porukka poliittisista puolueista on ehdottomasti Kristilliset, jotka ovat arvokonservatiiveja sosiaalisin vivahtein, mitä ikinä tarkoittaakaan. 

Jos yhtäläisyyksiä haluaa puoluepolitiikassa etsiä, silloin kannattaa etsiä tapauskohtaisesti liittolaisia eri ryhmittymistä, omalle asialle myötämielisiä muista puolueista. Tällöin ainakin välttää turhauman kun ei tarvitse välittää ideologioista ja voi jopa yllättyä iloisesti löytäessään liittolaisia yllättävistä paikoista. Esimerkiksi luontoa voi suojella punainen, sininen tai vihreäkin. 

Vuosi 2005

Sain Facebookissa Rosa Meriläiseltä vuosihaasteeksi vuoden 2005. Vuonna 2005 olin juuri tavannut Susannan, josta tuli sitten ensimmäinen puolisoni, ja suhteesta hänen kanssaan jäi todisteeksi nyt ekaluokkalainen Simeon-poika. Irtisanoin vuokrasopimukseni - asuin Munkkivuoressa Porintie kakkosessa taloyhtiön vuokrakaksiossa 450 euron vuokralla - reilun kuukauden tuttavuuden jälkeen, ja pian asuimme Munkkivuoren uudemmassa kylkiäisessä, Talinrannassa Taiteentekijäntiellä. 

Tein monenlaisia töiksi kai luonnehdittavia projekteja, joissa oli mukana korkeakouluja, muotoilijoita, yrittäjiä ja tutkijoita, mm. Jari Koskinen, Sami Karmakka, Hannaliisa Johnson ja Markku Wilenius, ja välillä tarkastin ja valvoin Stadian tenttejä, mikä sitten loppuikin osaltani tuohon kevääseen. Keväällä kävin 2 viikon mittaisen yrittäjyyskurssin Markkinointi-instituutissa, ja opiskelin italiaa kansalaisopistossa. Kevään 2005 sävy taisi olla kaiken kaikkiaan toiveikas, täynnä ideoita ja virtaa. 

Loppukesästä lähdin kerran lenkille Talinrannasta kohti Keskuspuistoa, ja törmäsin puuhun kiinnitettyyn aaneloseen, jossa kerrottiin, että Laakson alueelle suunniteltiin asuinrakentamista. Otin yhteyttä Kaupunkisuunnitteluvirastoon, sain kutsun tiedotustilaisuuteen Meilahden koululle, jossa laitoin nimilistan kiertämään, ja pian meillä oli Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -kansalaisliike. Tempauduin mukaan myös Vihreisiin. 

Vuotena tapahtui siis paljon, ja tuo Keskuspuisto-sattumus on paljolti määritellyt kaikkea sen jälkeen tapahtunutta. Oikeastaan tuosta vuodesta voisi sanoa tiiviisti, että tapasin ensimmäisen elämänkumppanini, kokeilin yrittäjyytttä, liityin puoluepolitiikkaan ja löysin elämäntehtäväni Keskuspuistosta.

Mitä ovat häpeäbiisit?

Rosa Meriläinen - tuo tavattoman rohkea, valovoimainen, karismaattinen ja sitäpaitsi älykäs nainen - kirjoitti eilen Hesarin kolumnissaan häpeäbiiseistä, jotka hänen mukaansa ovat sellaisia, joita hänen kaltaisensa rohkeatkin, valovoimaiset, karismaattiset ja älykkäät ihmiset kehtaavat kuunnella vain kuulokkeilla, pimeässä peiton alla. 

Nyt en tunnista ollenkaan koko ilmiötä, josta Rosa kirjoittaa. Ensi kertaa kävi näin, aina aiemmin Rosa on osunut paitsi johonkin yleiseen ytimeen, useimmiten myös minun ytimeeni. Ilmeisesti kuitenkin kyse on jostain olemassaolevasta ilmiöstä, sillä niin paljon hänen kirjoituksensa resonoi. 

En osaa sanoa, mitkä ovat hipsterartisteja ja mitkä junttia. Eikä koko kysymykseen tarvitsekaan ottaa kantaa.

Annan ilmaisen neuvon: vältä radion ja teeveen kuuntelemista. Sen sijaan kuuntele hyvää musiikkia, sellaista, jota itse haluaisit kuulla mutta jota sinulle ei osata tarjota. Vältyt paskalta musalta ja kaupanpäälliseksi häpeältäkin. 

Klasaripuolella ehkä Andrea Bocellista tykkääminen voisi olla junttia, mutta hipsteriä? Hmm. Ehkä Hermann Abendroth -fanitus. 

Ehkä taannoinen Esa-Pekka Salosen haastattelu vähän hipaisi tätä ilmiötä: tässä haastattelussa hän sanoi inhoavansa Philip Glassia, pitävänsä sitä taiteellisesti kelvottomana ja sitäpaitsi mielenkiinnottomana, ja pitävänsä esimerkiksi Abbasta enemmän. Minä voin myöntää pitäväni Abbasta, enkä siitä miksikään likaannu. Pidän kyllä myös Philip Glassista, mutta minun ei tarvitsekaan ammatillisen kentän sisäisten arvostuksien takia olla snobi. Pitihän Sostakovitskin Straussin valsseista, ja tunnusti tämän pelkäämättä juntiksi leimaamista. 

Snobeja on jokaisessa ihmisryhmässä. 

Rosan kolumnin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.