Keväättömän kevään musiikkia

Tällaista musiikkia olen kuunnellut nyt keväättömänä keväänä:

Frank Sinatra: American Beauty Rose. Olen toki tiedostanut, että Sinatra-laulujen orkesteritausta on aika torvivoittoinen, mutta tässä trumpetit ja pasuunat suorastaan haastavat toisiaan. Sinatra on siltikin tämän torvien kukkotappelun - josta vastaa Billy Mayn orkesteri - päällä aivan suvereeni.

Gustav Mahler: Alles Vergängliche sinfoniasta no 8 "Tuhannen". Lontoon sinfoniaorkesteri, kuorot ja solistit, yht. n. 765 esiintyjää, joita johti Jascha Horenstein. Kuunnellessani tätä historian mahtavinta musiikkitaltiointia taas bussissa, alkoivat silmäni kyyneltyä.

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 9. Stanislaw Skrowaczewski. Jäntevä, dramaattinen, paras kuulemani stereoäänitys tästä länsimaisen musiikin sinfonisen musiikin referenssiteoksesta. Samoilla linjoilla kuin Karajan ja Szell - nuorekkaan energistä mutta aikuisen täyteläistä musiikkia - mutta parempi, varsinkin hitaassa osassa. Skrowaczewskin esitys on toiveikkaan eteenpäinkatsova, se antaa hänelle edun verrattuna Karajaniin ja Szelliin.

Johann Sebastian Bach: Johannespassio. Lasset uns den nicht zerteilen. Münchenin Bach-kuoro ja orkesteri, johtaa Karl Richter. Upean räyhäkkäästi ja selkeästi artikuloitua kuorohaukuntaa. Muodista pudonnut Richter on mainettaan eloisampaa musisointia, kaikkea muuta kuin kuivakkaan kapumaista.

Anton Bruckner: Sinfonia 00. Saarbrückenin radio-orkesteri, johtaa Stanislaw Skrowaczewski. Nyt tämä kuulostaa ihan täysipätöiseltä musiikilta! Skrorawczewski ei olekaan mikään Barenboim, saati Ashkenazy, vaan musiikin rakenteet säveltäjän tavoin ymmärtävä kapellimestari.

Johann Sebastian Bach: Matteuspassio. Lasst ihn, haltet, bindet nicht! Elisabeth Grümmer, Marga Höffgen, Wiener Sängerknaben, Wiener Singakademie, Wienin filharmonikot johtaa Wilhelm Furtwängler. Furttiksen herkän monumentaalinen tyyli ei taatusti edusta nykykäsityksen mukaan autenttista musisointia, mutta kyllä varmasti autenttista muusikkoutta. Furtwänglerin hieman leikellyn liveversion jälkeen kaikki muut versiot tuntuvat jotenkin pliisuilta, ja näissä vanhemmissa saksalaislevytyksissä - Furtwängler, Klemperer, Richter, Gönnenwein ja niin edelleen - laulajat ovat todella suurenmoisia, mitään barokkipihinää tai raapinaa ei kuulla, vaan täysiveristä tulkintataidetta, jossa jokainen sana on eletty.

Piotr Tsaikovski: Sinfonia no 4. Berliinin filharmonikot johtaa Herbert von Karajan. Teoksen ylittämättömän kiihkeä levytys on tosin Sergei Koussevitzkyn johtamien Bostonin sinfoniaorkesterin kanssa tehty vanha taltiointi, mutta ihanneversio lienee Karajan, jos haluaa usein kohtuuttomuuksiin sortuvan Tsaikovskinsa mahdollisimman koherenttina sinfonisena musiikkina. Karajan on Tsaikovskissa - kuten Schumannissakin, jota käsittelin viime kerralla - aivan parhaimmillaan: tässä on hänen tutun krominen sointinsa, mutta rutiinista ei ole tietoakaan, vaan intensiteetti on hehkuva.

Tapio Rautavaara: Kulkuriveljeni Jan. Tässä hieman vähemmän tutussa laulelmassa - joka on yllättävän pitkä ollakseen Rautavaara-schlager - Rautavaaran tarinankertojan ominaisuudet pääsevät oikeuksiinsa. Rautavaara on uskottava esittäessään mitä hyvänsä, aivan samoin kuin Sinatra, Taube ja Cash.

John Coltrane: Everytime We Say Goodbye. Muutaman ensimmäisen elinviikkonsa aikana Siiri-vauvani on jo tottunut nukahtamaan Coltranen sulosäveliin. Tässä on yksi Raskaansarjan Mestarin kauneimmista raidoista, joka on jotenkin nokturnaalinen. Siinä soittavat lisäksi McCoy Tyner, Steve Davis ja Elvin Jones.

Miles Davis: Blue 'N' Boogie. Tässä kättelevät toisiaan ellingtonilainen bigband ja brubeckläinen akateeminen svengi innoittuneesti, ja tuloksena on big bang.

Säveltäjä: Bach
Esittäjä: Skrowaczewski

Mahlerin musiikki on aina uutta

Ihmeteltyäni ääneen perjantaina Facebookissa sitä, mitä järkeä on kuunnella musiikkia esivalittujen soittolistojen mukaisesti, heränneessä keskustelussa puhuttiin toisten ohi. Kun yksi totesi, että soittolistojen ideana on musiikkimaun laajentaminen tuomalla uutta musiikkia (jonka laadusta voi toki olla montaa mieltä, mutta se älköön olko tämän messun aihe), niin toinen taas totesi, että onhan minullakin listoja. Parhaat kapellimestarit, parhaat pianistit.

Toki voi kuulostaa surulliselta, että minä voin näyttäytyä musiikin museonvartijalta, ja se onkin aina harvinainen ilon aihe, kun kohtaan jotakin itselleni uutta musiikkia, jonka haluan kuulla toisenkin kerran. Viimeisen 20 vuoden aikana tällaista konserttimusiikkia on tullut vastaan hyvin vähän; tosin viimeiseen 30 vuoteen enpä ole kuullut paljoakaan uutta sellaista populaarimusiikkia, jonka haluaisin kuulla edes kerran, joten jos joku pitää konserttimusiikkia museaalisena, mitä sitten voidaan sanoa popmusiikista, jos kuitenkin edelleenkin halutaan palata Beatlesiin, Abbaan, Elvikseen, Olavi Virtaan, Frank Sinatraan tai Edith Piafiin? Nykyajan musiikintekijät menkööt itseensä.

Tässä keskustelussa vanha ystäväni - johon minut muunmuassa yhteinen musiikkiharrastus sitoo jo kohta neljännesvuosisadan ajalta, olemme initioineet toisiamme omiin maailmoihimme, hän minulle Milesta, Coltranea ja Garbarekia, minä hänelle Klempereriä, Furtwängleriä ja Horensteinia - muistutti, että Bach ja Coltrane ovat aina listalla. Hänen listallaan. Eikä muilla listoilla ole merkitystä, näille muusikoille, joiden musiikki on aina ajankohtaista.

Bachilta ilmestyy sitäpaitsi koko ajan uusia levytyksiä: jokaisen ajan muusikot haluavat tehdä Bachista omansa, sillä Bach on niin suurta, ja siksi. Niinpä Landowskan, Richterin ja Gouldin Bach ovatkin kuin kolme eri universumia, tai ainakin universumi eri suunnista ja eri valaistuksessa. Bachilla on enemmän kuin tuhat teosta, joista jokainen on oma universuminsa, ja niissä kyllä riittää kuunneltavaa yhdeksi ihmiselämäksi. Samaten Kubelikin ja Bernsteinin Mahler on aivan eri musiikkia, mutta siltikin yhtä. Se onkin sen suuruus. Sitten kun ne on kuunneltu, voi siirtyä Haitinkiin, Soltiin, ja kun ne kuunneltu, Adleriin ja Abravaneliin.

Niin että ei musiikki onneksi lopu. Rikas musiikki tarjoaa itsensä aina uutena, satojenkin vuosien päästä. Mahlerin yhdeksännestä löytyi ensimmäisestä osasta seitsemän minuutin kohdalta taivaallinen synkooppikeinunta, jonka minulle etsi Rafael Kubelik, satojen kuuntelukertojen jälkeen minulle uutena. Se jää nähtäväksi, miten on käynyt sadan vuoden päästä näille sanneille ja anneille, niille, joita yritetään tarjota kerta kerran päälle uusina Kuin elämää -showssa.