Paras vappudrinkki

Moni klassikoksi päätynyt ruokalaji on syntynyt sattumalta, niistä aineksista joita kaappeihin on sattunut jäämään. Niin myös moni drinkki.

Olisikohan se ollut ehkä 1999 vuoden vappu, kun ostin kai elämäni ainoan pullon raakaa viinaa. En muista mitä se oli, mutta ei sen väliä. Vaihdettavat vaihtaen. Sitten, tietysti, kun vapusta on kyse, pitää olla simaa.

Koska raaka viina oli ja on edelleenkin - paitsi jos kyse on aivan pakastinkylmästä votkasta, ellei se sitten satu olemaan luksusvotkaa, jolloin sitä hyvässä tilaisuudessa ottaa pöytälämpimänäkin - niin kauhistuttavan pahaa, kuin liimaa joisi, niin ei sitä sietänyt selvin päin ottaa. Siihen oli pakko blandata mitä nyt sattui olemaan.

Sattui olemaan simaa. Hörppäsin simapullostani sopivasti sen verran että sinne mahtui tuo viinapullollinen. Syntyi Simao, tunnetun portugalilaisen jalkapalloilijan mukaan. 

Simao:
- sopivasti kirkasta viinaa (tai sen verran kuin sattuu olemaan) ja
- loput simaa (kaupan muovipullosimakin käy)

Millaiset ihmistyypit eivät pärjää työelämässä?

Fasilitoija, muutosvalmentaja ja konsultti Jari Koskinen listasi eilen Facebookissaan sellaisia ihmistyyppejä, jotka eri syistä ovat vaikeuksissa työelämässä. Tiedän ja tunnen Jarin. Olen työskennellyt hänen kanssaan, ja hän työnsä kautta on kohdannut paljon kitkaa ihmisten ja organisaatioiden välillä.

Jari Koskisen listaus:

– jäänyt hetkeksi downshiftaamaan, etsimään itseään ja tekemään jotain kivaa, mutta ei pääse enää kiinni töihin, joista maksetaan rahapalkkaa
– keksii koko ajan kaikkea kiinnostavaa, mutta mikään niistä ei koskaan toteudu
– korporaatioihminen, joka ilman korporaatiota haukkoo ilmaa kuin kala kuivalla maalla
– työtön, entinen pätkätyöläinen, joka ei löydä paikkaansa yhteiskunnassa - kaikki on muiden ja yhteiskunnan vika
– riidankylväjä, joka ajautuu kiistoihin minne meneekin
– johtaja, joka ei ole enää johtaja mutta haluaisi olla
– liian erikoinen tyyppi
– ihminen, joka jatkuvasti etsii itseään ja alaansa muttei löydä
– elämän kolhuissa katkeroitunut
– tutkija, jonka osaaminen on joko a) liian kapeaa tai b) luonteeltaan liian teoreettista
– friikuksi pakotettu palkkatyöläinen, joka ei sopeudu
– hälläväliä elämäntaiteilija-asenteelle päivä kerrallaan elävä
– yksilö, joka osaa vähän kaikkea muttei oikein mitään kunnolla
– ihminen, joka on vähintään 20 vuotta aikaansa edellä

Ymmärrän nämä tyypit toisiaan täydentäviksi: monella on osia useista näistä. Pätkätyöläinen usein juuri osaa monesta asiasta vähän, mutta sen oman erikoisosaamisen kiteyttäminen voi olla vaikeaa. Pätkätyöläiselle voi kehittyä pätkätyön myötä sellainen psyyke, tietty peruslevottomuus, jossa jatkuvasti etsitään omaa paikkaa, osaamatta asettua. Pätkätyöläiseen iskostuva levottomuus voi johtaa siihen, että hän kyllä yrittää miettiä selviytymisstrategioita - yrittäjyyttä, taiteilua, munkiksi ryhtymistä, mitä hyvänsä; olen minäkin joskus Klubi-askin kanteen luonnostellut kaverini kanssa Platonin dialogeihin perustuvaa nelinäytöksistä oopperaa - mutta kun uusi vuokra-asunto pitää taas löytää, niin ei sitä aina oikein muista, että mihinkäs kohtaan siinä libretossa oikein viimeksi jäätiinkään.

Näen listauksen rivien välin osoittavan nykytyöelämässä tyypillistä performatiivista ristiriitaa: yhtäältä vaaditaan erikoisosaamista, toisaalta sopeutuvuutta. Työnhakijoista tehdään sijaiskärsijöitä siihen, että työnantaja ei tiedä, mitä haluaa. 

Riidankylväjä voi olla Koskisen tarkoittamalla tavalla myös se tyyppi, joka projisoi omat epäonnistumisensa muualle. Tämä voi olla itsesuojelua: jos työnkuva jatkuvasti muuttuu, työolot muuttuvat ja jopa heikkenevät yksipuolisesti, ei tarvita erityistä riidankylvöä jos työntekijä vain huolehtii omista oikeuksistaan. Toki työnantajan näkökulmasta tällainen työntekijä on helppo leimata hankalaksi tyypiksi. 

Katkeroitumisen ymmärrän kyllä oikein hyvin. Jos ei pääse hyödyntämään omaa osaamistaan ja vielä altistuu tempoilevalle ja öykkäröivälle johtamiselle ja puolustaessaan omaa integriteettiään ja suojellessaan itsekunnioitustaan leimataan hankalaksi tyypiksi, on aika vaikea säilyttää hymyä huulessaan. 

Lista on muuten aika aamen, mutta lisään tähän itse yhden: siltojenpolttaja. Ihminen, joka toimii enemmän tai vähemmän alitajuisesti niin, että kun havaitsee, että ei viihdy organisaatiossa ja havaitsee jatkon siellä olevan tukossa, alkaa alitajuisesti polttamaan siltoja em. organisaatiossa. Johtamisesta listaus ei myöskään sano juuri mitään. Valitettavan paljon narsisteja ja kontrollifriikkejä ajautuu johtajiksi, tai sitten johtaminen ruokkii narsismia, ja valta korruptoi. 

Koskinen vielä lisäsi listaan kiusatun, huomauttaen, että yllättävän usein kiusaaja kyllä pärjää, mutta kiusattu savustetaan ulos. Näinhän se on koulussakin, kiusattu joutuu vaihtamaan koulua. Ehkä työpaikoilla tulisi - kuten kouluissa - ottaa käyttöön Kiva työpaikka -ohjelma. 

Libretot jäävät joskus kesken. Sellainen on se epäitsenäisen (pätkätyöläisen) elämän tarina. Hänestä tuntuu siltä, että joku toinen on tehnyt sävellyksen ja orkestraation, ja hänen pitäisi pystyä jälkikäteisesti näkemään tässä jotain mielekästä, kirjoittaa se libretto. 

Nykyaikaa ei ole ilman historiaa ja tulevaisuutta

"Musta on aika hölmöä tässä tilanteessa miettiä sadan vuoden päähän, mikä on maapallon tila, että me ei kumpikaan eletä silloin".

Näin sanoi SDP:n puheenjohtaja (mahdollisesti väistyvä) ja valtiovarainministeri (varmasti väistyvä), Antti Rinne, haastattelussaan. Oletan, että esimerkiksi kestävyysvajeeseen varautuminen ei oikein käy tällä analyysillä, tai kestävien energiaratkaisuiden tekeminen, vaikka Rinne onkin toisaalla sanonut, että sadan vuoden päästä hän näkee ydinvoimasta vapautuneen Suomen.

Rinteen mukaan eo. viite on irrotettu asiayhteydestään. Jotta näin ei kävisi, kyseisen haastattelun voi kuunnella klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

En ole ollenkaan iloinen, saatikka vahingon- siitä, miten demareilla menee. Puukkoa ei tarvitsisi kääntää haavassa, sillä Suomi tarvitsisi yhden vasemmistopuolueen, ettei verotuksemme ja sen myötä julkinen talous ja kaikille yhteisten palveluiden rahoituspohja romahda. Ei kuitenkaan tarvitse ihmetellä sitä, miksi he eivät ole kyenneet päivittämään itseään jälkiteolliseen maailmaan, jos he uskovat saavansa Suomen kuntoon teollisuuspistoraiteilla ja jos tulevaisuusanalyysi on tuo. Ei nykyaikaa käy haltuunottaminen ilman tulevaisuusperspektiiviä eikä lähihistorian tajua.

Keppiä, vaan ei porkkanaa.

Aika moni nyt valituista kansanedustajista olisi valmis lyhentämään ansiopäivärahakautta ilman ensimmäistäkään ehdotusta, minne työttömät sitten laitettaisiin. Keppiä on tarjolla, mutta ei porkkanaa.

Yhtenä suosittuna perusteena tälle on käytetty sitä, että tilastojen mukaan työllistymisessä tapahtuu piikki juuri ennen ansiopäivärahakauden loppumista. Tietysti tapahtuu, kun rahat loppuvat. Siitä ilmeisesti viis, mitä tämä työllistyminen on, tuleeko sillä toimeen tai vastaako se osaamista tai intressejä tai onko kyseinen työ mitenkään yhdistettävissä esimerkiksi perhelogistiikkaan, kuten päiväkotimatkoihin. Pakko on paras pakkotyöllistäjä.

Niin, niistä lisätyöpaikoista, minne työttömät pitäisi saada sullottua? Tiedän Norjasta, että energiateollisuuden spinoffit  - mukaanlukien sijoitussektori - tällä hetkellä paljolti pitävät Norjaa pystyssä ja maassa lähes täystyöllisyyttä, niin että ei biotalouden varaan laskeminen aivan haihattelua ole. Edelleenkään kuitenkaan ihan kaikkia työnhakijoita ei sinne saada sullottua.

Olen sen verran vasemmistolainen, että vierastan erilaisia etuseteleitä, mutta toki voisi pohtia, jos ansiopäivärahasta osa voitaisiin korvamerkitä eräänlaiseksi vanhemman työntekijän sanssikortiksi madaltamaan työllistämisen kynnystä.

Ainakin vihreistä joillakin epäilen tällä kepin käytöllä taustamotiivina olevan ammattiyhdistysten vierastamisen. Tämä vierastaminen johtunee siitä, että meikäläisissä ns. epätyypilliset työsuhteet ovat tyypillisiä, kun taas ammattiyhdistyksissä ne ovat epätyypillisiä. Eivät ammattiyhdistykset kuitenkaan ole vihollisia. Ilman ammattiyhdistykseni juristia minulla olisi erinäissäkin työsopimuksissani ollut epäselvyys jäänyt tulkitsematta, ja paikalliset luottamusmieheni jääneet ilman tukea.

Ja jos ammattiyhdistykset olisivat vihollisia, vihollisiinhan kannattaa liittyä, jolloin epätyypillisistä tulisi tyypillisiä. Me vihreäthän olemme muuten erinomaisia saamaan asioita ulos marginaalista, miksi emme tässä?

Jos ansiopäivärahaan halutaan koskea tasa-arvosyistä, jotta etuoikeutetut saataisiin pudotettua yhtä alas kuin ne hölmöt, jotka eivät kuulu omasta vapaasta typeryydestään ammattiliittoihin, tämäkin on yleisen vihreän tasa-arvostrategian vastaista. Yleensähän me pyrimme suorittamaan lähtökohtien tasaamisen nostamalla alimmassa kuopassa olijat.

Vihreys on muutakin kuin talouspolitiikkaa

Siitä, että vihreydellä on todellakin monta sävyä, on luultavasti tehty liian iso numero. Ei nimittäin ole.

Joskin talouspoliittisesti vihreä kirjo kattaakin aika ison vaihteluvälin tasa-arvon takaavaa valtiota korostavasta vasemmistosta talousliberaalismiin, niin kyllä talouspolitiikassakin yhteisiä nimittäjiä löytyy. Esimerkiksi käy perustulo, jota melkein kaikki vihreät kannattavat.

Se, että vihreät on saatu näyttämään niin kirjavalta joukolta, johtunee paljolti edellämainitusta. On kuitenkin muitakin politiikan sektoreita: on maaseutupolitiikka, on liikennepolitiikka, on kehitysmaapolitiikka, on energiapolitiikka, on koulutuspolitiikka, on elinkeinopolitiikka, on kulttuuripolitiikka, on turvallisuuspolitiikka, on maahanmuuttopolitiikka. Ja niin edelleen. Suurimmassa osassa näistä suurin osa vihreistä mahtuu hyvinkin samalle kirjan sivulle.

Maaseutupolitiikassa suurin osa tykkää maatilamatkailusta, luomuviljelystä ja etätyöstä, liikennepolitiikassa suurin osa tykkää ratkaisuista, jotka tekevät mahdolliseksi pärjätä myös pyöräillen, kävellen tai junalla, kehitysmaapolitiikassa suurin osa on sitä mieltä, että kehitysyhteistyömäärärahojen kasvattaminen 0,7 prosenttiin on myös parasta sisäpolitiikkaa, energiapolitiikassa kaikki vastustavat fossiilisia polttoaineita, koulutuspolitiikassa suurin osa elleivät kaikki toivo tutkintoon johtavan koulutuksen olevan jatkossakin maksutonta, elinkeinopolitiikassa suurin osa uskoo pienten yritysten työllistävän eniten, kulttuuripolitiikassa uskoisin suurimman osan uskovan tarjonnan pluralismiin, ja verovarojen tukevan tätä tavoitetta paremmin kuin esimerkiksi mainosrahoin maksettujen tiedotusvälineiden, turvallisuuspolitiikassa suurin osa ymmärtänee sen, että perinteisten sotilaallisten uhkien lisäksi on muitakin haasteita (kuten ympäristö- ja kyberuhat) ja suurin osa meistä ajatellee niin, että maamme rajat eivät voi olla auki yhteen suuntaan.

Tiedän kyllä, että valitulla talouspoliittisella linjalla on heijasteensa esimerkiksi sosiaalipolitiikkaan ja muihinkin politiikan sektoreihin. Kuitenkin, minulle talous on "vain" puitteet, raamit. Jos taulun raamit määräävät teoksen koon, ne eivät ota mitään kantaa sen sisältöön. Ja sisältö on - vihreä. Niin että kyllä vihreillä on paljon enemmän yhdistäviä kuin erottavia nimittäjiä.

Työn kautta, ja rohkeasti

Moni ehdokas ja puolue lähti eduskuntavaaleihin korostamalla työtä. Usein tämä jäi ilmaan roikkumaan: halusivatko sanoa, että halusivat luoda työpaikkoja? Kaikkien puolueiden näytöt työpaikkojen luomisessa ovat olemattomat. Tarkoittivatko he sanoa hakevansa itse töitä (kansanedustajaksi)? Halusivatko työtä korostavat ehdokkaat, että toiset tekisivät (pakko)työtä vaikka heidänkin edestään, pyytettömästi uhrautuen vai halusivatko he korostaa tekevänsä itse töitä, mahdollisesti (ja pyyteettömästi) kansalaisten puolesta uhrautuen? Viimeinen vaihtoehto tuo mieleen kysymyksen, että mikä se on sellainen poliitikko, joka ei tee työtä? Miten keskustalainen, sosialidemokraattinen, vihreä ja kokoomuslainen työ eroavat toisistaan? Uhrataanko kansalaiset vai uhrautuvatko päättäjät kansalaisten puolesta? 

Toinen hyvin suosittu slogani, tai pikemminkin ominaisuus, jota ehdokkailla (ja puolueilla) oli jakaa ylijäämäksi asti, oli rohkeus. Mitä se sitten tarkoittaa? Rohkeus tehdä mitä? Uhrautuvatko poliitikot kansalaisten puolesta, heittäykse leijonain ruoaksi kansalaistensa edestä? Heittäytyvät tuleen? Onko rohkeutta sanoa tyhmästi, kuten loukata jotakin ihmistä tai ryhmää? Onko se rohkea poliitikko, joka leikkaa mahdollisimman paljon? Onko rohkeutta tehdä mahdollisimman epäsuosittuja päätöksiä? Eroavatko kokoomuslainen, sosialidemokraattinen tai kristillisdemokraattinen rohkeus jotenkin toisistaan? 

Demariveneen laidat vuotavat

Sen verran monet vaalit olen jo ehtinyt näkemään, että tiedän minkään puolueen hautajaisilmoituksen jättämisen ennenaikaiseksi. Maalaisliitonkin kannatuksen olisi pitänyt alkaa jo hiipumaan suuren kaupungistumisen myötä 60-luvulta alkaen, mutta siellä ne porskuttavat, tosin eri nimellä. Demarien projekti eli hyvinvointivaltio taas saavutti lakipisteensä ennen 90-luvun alun lamaa, ja maailma tuli valmiiksi 70-luvulla, teollistumisen saavuttaessa lakipisteensä. Yllättävän hyvin hekin ovat sinnitelleet.

Nyt kuitenkin on demareilla itsensä uudelleen keksimisen paikka. Heidän tiiviit kytköksensä työväenliikkeeseen ovat estäneet tunnustamasta sitä, että työelämä on muuttunut, ja sen myötä hyvinvointivaltion kytkökset työhön.

En osaa olla tästä rappiosta ollenkaan hyvilläni. Tarvittaisiin yksi vahva vasemmistolainen vaihtoehto, muuten olemme veronalennusten, hyvinvointivaltion romuttamisen ja sosioekonomisten terveys- ja koulutuserojen kasvun tiellä.

Neljä vuotta sitten vaikutti hetken siltä, että demarit olisivat Suomen toivo, kun Perussuomalaiset olivat ottamassa kolmipuoluejärjestelmässämme Keskustan paikan. Nyt demarit itse tarvitsisivat toivoa, tai sitten ripeän eutanasian. Siinä armomurhassa demareiden oikea laita - kuten Juhana Vartiainen - vuotaa Kokoomukseen ja viimeiset vasemmistolaiset Vasemmistoliittoon. Liberaalit - kuten Susanna Rahkonen - Vihreisiin ja konservatiivit - kuten Matti Putkonen - perussuomalaisiin.

Punavihreästä kuplasta

Krista Kosonen sanoi tänään Hesarissa, ettei tunne ketään Perussuomalaisia äänestänyttä. Minä tunnen, muutamankin, ja loput eivät kehtaa tunnustaa kun tiedän että elän kuplassa ja antavat minun elää siinä kuplassa.

Ei tämä tietämättömyys ole mikään aihe ainakaan röyhistää rintaa. En minäkään tunne sitä "toista"kossu-Suomea kovin hyvin, mutta tiedän sentään sen olemassaolon. Ja ei se ole toista Suomea, se on samaa Suomea. Meitä on erilaisia ihmisiä, mikä Krista Kososelle tiedoksi vietäväksi sinne hänen kuplaansa. Jos heitä ei muualla tapaa, niin esimerkiksi vaalitoreilla tai -lautakunnissa. Tai jos on pitänyt yhteyttä joihinkin sellaisiin ystäviin, jotka on tuntenut jo kouluaikana. Tai niin edelleen.

Ei Kosonen yksin kuplassaan ole. Samassa jutussa haastateltiin myös mm. Anssi Kelaa. Maailma näyttää hieman toisenlaiselta poliittisen eläimen kuin pääkaupunkiseutulaisen taiteilijan silmin. Symppaan heidän maailmaansa, mutta suosittelen silmien avaamista, ainakin jos haluaa kirjoittaa lauluja siitä todellisuudesta, jossa ihmiset elävät ja esittää sellaisia hahmoja, joita Suomessa ihan oikeasti elää. Muitakin kuin sketsi-.

Hesarin jutun voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Ensifiiliksiä vaalituloksesta

Vaalitulos osoitti sen kuplan, jossa elän. Toivottavasti Sipilän sanaan on luottaminen, eikä jo kerran sovittua lainsäädäntöä revitä auki. Viittaan tässä erityisesti sukupuolineutraaliin avioliittolakiin. Sen sijaan soidensuojelu ei tule tällä kaudella edistymään.

Hallituspohja tulee siis olemaan Keskusta-PS-Kok, ehkä KD ja/tai RKP. Toivottavasti edes Vasemmisto otettaisiin sisään puolustamaan vähäosaisia. Vihreitä en voi nähdä Perussuomalaisten kanssa samassa hallituksessa, RKP:lläkin on vaikeaa jatkaa ikuista hallitustaivaltaan ja Kokoomus tarvitaan varmistamaan enemmistö. Kristilliset tarvitaan ehkä uudeksi takiaispuolueeksi, ja toivon mukaan heille ei luvata kuita taivailta.

Pääkaupunkiseudun infrahankkeet eivät varmastikaan edisty Sipilän hallituksessa, varsinkaan Pisara. Pisaran kohtalosta ja pääkaupunkiseudulle keskittämisen maltillistumisesta neljäksi vuodeksi en osaa olla pahoillani, vaikka ei sitä rahaa tarvitsisi säkeillä kantaa kaiken maailman yksisuuntaisille pistoraiteillekaan, jotka sitäpaitsi syö routa. Ehkä kuitenkin Helsingistä itään vievä raideyhteys olisi myytävissä Sipilälle?

Perustulon aika saattaisi olla nyt. Kaikkein heikoimmin potentiaalisista apupuolueista meni demareilla, joten he eivät ole sitä kaatamassa. Tosin muuten en osaa olla demareiden rappiosta onnellinen. Valtakunta tarvitsisi vankan vasemmistolaisen vaihtoehdon, eikä sellaiseksi kyllä ole Vasemmistoliitostakaan. Ellei sitten uutta nousua Li Anderssonin johdolla.

Ehkä vasemmistolla ei enää ole tilausta, en tiedä. Ainakin sen olisi pitänyt keksiä itsensä uudestaan jo 40 vuotta sitten. Ei se onnistu, jos Rinne ehdottaa elvytykseksi teollisuuden pistoraiteiden rakentamisen. Se juna meni jo.  Prekariaatti voisi olla uusi duunaristo, ja Vihreillä olisi paikka vallata demareiden paikka. Jos se Vihreille kelpaa. Ei kelpaa kaikille, vaikka oikea-vasen -akselilla me ja demarit sijaitsemme samalla paikalla. Arvoja kuvaavalla Y-akselilla demarit ovat arvokonservatiisempi versio meistä. Ensin pitäisi kuitenkin uudistaa ammattiyhdistykset.

Vihreiden voiton lisäksi positiivista kotiin kannettavaa jäi kahden maahanmuuttajataustaisen kansanedustajan verran. Nasima Razmyar ja Ozan Yanar tulevat olemaan esikuvina monille, ja osoittamaan, että he eivät ole mitään listankoristeita.

Julkista sektoria tullaan karsimaan, tosin en tiedä, miten. Kuntien irtisanomissuojaan Keskusta tuskin haluaa kajota, joten vaihtoehdoiksi jäävät peruspalveluiden karsiminen (joka sekään ei ole kuntapuolue Keskustalle järkevä vaihtoehto). Todennäköisesti karsinta tullaan suorittamaan väliporrasta edustavia lupaviranomaisia karsimalla, kuten ELY-keskuksia.

Verotusta tullaan keventämään, joten peruspalvelut tulevat joka tapauksessa kurjistumaan. Sitten tullaan hoksaamaan, että kunnat eivät selviä velvoitteistaan, joten niitä tullaan karsimaan. Sitten...

Ympäristölle vaalitulos on katastrofi. Sipilän hallitukseen ei tule ympäristöministeriötä, elleivät Vihreät sitä sinne vaadi. Eivätkä ole vaatimassa, jos Perussuomalaiset tulevat hallitukseen,

Sote-uudistus viedään maaliin maakuntamallina. Palvelujen saavutettavuuden kannalta se on luultavasti hyvä. Valmisteilla ollut malli, jossa esimerkiksi vaasalaisten keskussairaala olisi Tampereen sijasta ollut Turku, ei vaikuttanut palvelujen saavutettavuuden kannalta hyvältä.

Kannattaisiko nuoria äänestää?

Kun katsoo eduskuntaa, niin ei siellä ole alle kolmekymppisiä kuin vajaa kourallinen. Toisin oli silloin, kun uraansa aloittelivat Sundqvist, Väyrynen, Tuomioja, Kanerva ja niin edelleen. Tästä pitäisi olla etenkin nuorten itsensä huolestuneiden, mutta kyllä myös meidän iäkkäämpien. Puhun nyt 44-vuotiaan setämiehen kokemuksella.

Ei meistä setämiehistä nyt enää niin väliä, mutta lapsistamme kyllä. Kannattaa tietysti äänestää itseään valistuneempia ehdokkaita, jos sellaisia ei löydy - jos ei löydä, niin itse lähteä ehdolle, iästä riippumatta. Uskon kuitenkin, että nuoret tekevät pääsääntöisesti valistuneempia, sivistyneempiä, kauaskatseisempia ja - parempia päätöksiä. Nuoret eivät vielä tiedä sellaisista esteistä kuin varainsiirtoveroista tai nuivista esimiehistä, onneksi. Siksi heillä onkin pokkaa muuttaa maailmaa mieleisekseen.

Nuoret ovat meitä koulutetumpia, kielitaitoisempia, matkustellumpia, heille ovat itsestäänselvyyksiä esimerkiksi tasa-arvo ja ilmastonmuutos, vaikka ei tämä aina välttämättä näkyisikään sen perusteella, mikä on ulkona näkyvien nuorten otoksen käyttäytyminen. Fiksuimmilla ei ole aikaa hengailuun. He pelastavat maailmaa.

Jos nuorissa jotain kehittämistä on, niin se, että he ovat - nuoria. Tästä syystä he ovat kehityskelpoisia, ja oppivat kyllä esimerkiksi sen, että heidän käsityksensä itsestään ja maailmastaan muuttuu kyllä vielä moneen otteeseen, ei välttämättä parempaan suuntaan, jos ei huonompaankaan. Toivottavasti ei yhdestä ehdottomuudesta toiseen, vaan näkemään harmaan sijasta monia sävyjä.

Joskin mediassa nuoruus olisi yliarvostettua, ei se näy päättäjistössä. Meidän lapsemmekin ansaitsevat maailman, joka ei välttämättä ole parempi, mutta se toivottavasti on vielä asumis- ja elämiskelpoinen. Kannattaa vakavasti miettiä, jos kannattaisi äänestää nuoria, myös meidän vanhempien ihmisten, tasapainottamaan kalkkeutumista, jota jotkut myös elämänkokemukseksi nimittävät.

Ankeuttajien studio

On aika ankeaa valita ankeuttajien välillä: halutaanko mestaus suorittaa hirttämällä, ampumalla vai myrkyllä. Jos Vihreiden vaalilauseena onkin Nyt jos koskaan, yleisvaikutelma vaaleista on että Nyt jos ei koskaan.

Vaaleista ainakin Yleisradion suuren vaalikeskustelun perusteella loistavat poissaolollaan kulttuuri, köyhyydestä, työttömyydestä tai sairaudesta johtuva pahoinvointi, ja EU:kin oli mukana vain iänikuisena Kreikka-levyn pyörittämisenä. Tämä on journalistinen valinta, josta voi syyttää huonosti ajan tasalla olevia juontajia. Sillä ei näemmä ole mitään väliä, että juuri Europpaan pyrkineitä hukkui 400, siis kokonainen laivallinen.

Juontajilla oli painotetut nopat, joissa on kuusi ykköstä. He ovat valinneet lähtökohtansa, joka on velan välttäminen. Etenkin naisjuontajalla. Studioon marssitettiin kolme "talousviisasta" (kaikki muuten keski-ikäisiä miehiä, mikä muuten alleviivaa asian vakavuutta), joista ainoata viisasta Markus Jänttiä ei kuunneltu, hänet jätettiin aina viimeiseksi ja juontajat väänsivät hänen sanomansa systemaattisesti vastakkaiseksi.

Paljon oli puhetta siitä, miten rakenteita pitää uudistaa, mutta ei juuri mitään siitä, miten. Sipilä vain pyörittää samaa levyään byrokratian vähentämisestä, eikä Stubb ymmärrä sitä, että palkankorotusten nollaratkaisu ei lisää kulutuskysyntää, ja jos kulutuskysyntää aiotaan lisätä keventämällä verotusta, Stubb ei ymmärrä sitä, että hänenkin mainitsemastaan hyvinvointivaltiosta ei tuolloin enää voida puhua.

Sympatiat kääntyivät väkisinkin Antti Rinteen puolelle, jota juontajat koulukiusasivat, koettaen käräyttää poliittisesta kokemattomuudesta (mikä huomio ei sitten näköjään koske Juha Sipilää).

Päivi Räsänen uhkailee seksuaalivähemmistöjä vastuuttomasti, aiheuttaen heissä pelkoa jo kerran luvatun tasa-arvoisen ihmisoikeuden peruuttamisesta. Hyi.

Timo Soini peräänkuulutti ensin byrokratian karsimista, sitten maahanmuuton tarveharkintaa. Olisi kiintoisaa nähdä sellainen mystinen tarveharkintaprosessi, joka ei lisäisi byrokratiaa.

Vaalikeskustelun perusteella ankealta näyttää. Edes vähän toivoa tarjoavat vain vasemmistopuolueet, ja Ville Niinistö, joka on oppinut sanomaan asiansa kiitettävän ytimekkäästi. Hänen pari kertaa mainitsemansa perustulo olisi sellainen rakenteellinen uudistus, jota ohjelmassa kaivattiin. Muita ehdotuksia ei oikein tullut. Jos äänestyspäätös pitää jättää vaalitentin varaan, veikkaan, että sunnuntaina hyvin moni jää kotiin.

Ei uskovaisesta voi amputoida uskontoa

Päätöksenteon tulisi tietystikin perustua tutkittuun tietoon uskomusten sijasta, ja esimerkiksi kansantaloudesta tulee konsultoida kansantaloustieteilijöitä ja ilmastosta ilmastotutkijoita eikä esimerkiksi naapurin astrologia. En kuitenkaan tiedä, miten toteutetaan uskonnon ja päätöksenteon eristäminen toisistaan loukkaamatta uskovien ihmisten perusoikeuksia.

Uskovaisesta ei voi amputoida pois uskoa niin että hän tekisi poliittiset ratkaisunsa uskolleen immuunina, että "älä sitten tule sotkemaan omia uskomuksiasi tähän, vaan jätä arvosi narikkaan". Tämä olisi sama vaatimus kuin että korkeakoulutettua vaadittaisiin tekemään päätöksensä siten, että hän ei uskoisi tutkittuun tietoon vaan hänen pitäisi suorittaa itselleen epistemologinen ja moraalinen lobotomia, palautettava itsensä episteemisessä mielessä lapseksi.

Jos suhtaudutaan nuivasti uskonnollisiin puolueisiin, entäs sitten kielipuolueet, onhan kielikin yksi kulttuurin ilmenemismuoto tai kantaja? Kohdistuuko tämä vaatimus tehdä arvovapaita päätöksiä vain oman kulttuuripiirin perinteisen valtauskonnon edustajiin vai myös esimerkiksi muslimeihin, jolloin kyse olisi puhtaasta rasismista?

Eikä uskonto sulje pois tutkittua tietoa. Kyllä monella tutkijalla voi olla ja on oma vakaumuksensa. Omaan ystäväpiiriini kuuluu esimerkiksi kaksi eksaktin tieteen edustajaa - matemaatikkoa, joilla on harras kristitty vakaumus, ja kuten kirjoitin ihan äskettäin (bloggaukseni Järjen päätöksiä löytyy klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa), vakaumukseton ihminen on nihilistisessä onttoudessaan pelottava.

Meillä jokaisella on omat ennakko-oletuksemme ja -luulomme, pelkommekin. Näiden akuuttiin oirehteluun ei auta tietopohjainen argumentti, minkä tietää jokainen joskus lasten kanssa tekemisissä ollut.

Mikään tiede ei selvitä meille sitä, mitä on ihmisyys, eikä anna vastauksia tässä ihmisen maailmassa elämisen kysymyksiin. Tässä kohdassa astuvat peliin uskonnot ja taiteet. Uskolla voidaan perustella monenlaista sortoa ja misantrooppisia käytäntöjä, mutta on varmaa, että mikään tiede ei opeta meille armoa.

Armo ja arvot eivät ole uskontojen yksinomaisuutta, mutta arvovapaa päätöksenteko on usein armovapaata ja aina arvotonta.

P.S. Vierastan nk. kristillisdemokratiaa, mutta ainakin he ovat avoimia ja rehellisiä sen suhteen, mihin he päätöksensä pohjaavat.

Jalkapallossa pelaajat eivät ole tasa-arvoisia

Jalkapallossa tasa-arvolla ei ole mitään sijaa siinä mielessä, että jotakin pelaajaa saa rikkoa mielin määrin, kun taas jonkun jokainen ronkkiminen rangaistaan. Miksi näin, ja miksi tämä näennäinen epäoikeudenmukaisuus on oikeudenmukaista?

Jalkapallossa reilun pelin henki on tasa-arvoa tärkeämpi periaate. Oikeudenmukainen erotuomari osaa lukea peliä. Jos joku pelaaja esimerkiksi tapaa itse koko ajan ronkkia ja raastaa mutta itse sitten kaatuu pelkästä puhalluksesta, hänen on annettava maistaa omaa lääkettään. Pelaaja, joka ei noudata kultaista sääntöä - käyttäydy itse kuten vaadit toisten käyttäytyvän sinua kohtaan - ansaitsee varoituksen. Tämä tulkinta kunnioittaa pelin henkeä, ja on looginen ja sitäpaitsi reilu kanssapelaajia kohtaan.

Itse asiassa jalkapallon reilun pelin sääntö muistuttaa progressiivista verotusta. Rikkeet ovat pelin valuuttaa. Niiltä, joilla on paljon, otetaan paljon, jos rikkeitä riittää vihellettäviksi asti.

Äänestyssuosituksia muihin vaalipiireihin

Koska minulla on jonkin verran tuttavia muissakin vaalipiireissä kuin nykyisessä kreivikunnassani Uudellamaalla ja entisellä asuinsijallani Helsingissä, lyön kaksi kärpästä samalla iskulla, ja autan sekä ystäviä hädässä että hyviksi tietämiäni ehdokkaita kampanjoinnissaan.

Varsinais-Suomessa jos asuisin, ääneni menisi Suomen luonnonsuojeluliiton tiedottaja, luomuviljelijä, suurpetojen suojelija Laura Rantaselle, no 125. Hyviä ehdokkaita ovat myös ympäristöministerinä erinomaisesti onnistunut puheenjohtaja Ville Niinistö, no. 122 ja paljon syrjäseutujen elinvoimaisuutta ajava, pienelinkeinoja ja maaseutupolitiikkaa ymmärtävä varapuheenjohtaja Anne Bland, no 116.

Kaakkois-Suomessa asuvaa kehotan äänestämään Katja Andrejevia. Numero on 131.

Savo-Karjalan vaalipiirissä hyviä ehdokkaita ovat esimerkiksi ympäristöhistorioitsija Harri Hölttä (21), varapuheenjohtaja Krista Mikkonen (26) ja kokenut Jouni Vauhkonen (32).

Keski-Suomessa kannattaa äänestää suurta vihreää barbaaria, Touko Aaltoa numerolla 16. Energinen Touko on verkostoitunut tuleviin työtovereihinsa Jani Toivolan eduskunta-avustajana, ja tietää Sotesta kaiken tietämisen arvoisen. Keski-Suomen edustajanpaikka saattaa olla parista äänestä kiinni; nyt ääni Toukolle, ja teemme historiaa!

Oulun vaalipiirissä Mika Flöjt (10) on pitkän linjan luonnonsuojelija, joka tuntee etenkin vesistöt ja erityisen hyvin Talvivaaran metkut. Pro Hanhikivi-liikkeen perustaja Hanna Halmeenpää (13) taas on energia-asioiden asiantuntija.

Lapissa äänestäisin isoa nuorta vihreää miestä, Miikka Kerästä (112). Miikka uskaltaa rohkeasti pitää esillä vaikeitakin asioita, kuten sitä, millaista on olla homoseksuaali seurakuntanuori Lapissa.

Much ado about doing in the julkinen sektori

Maaseudun Tulevaisuuden nettikolumnissa normitalkoiden valepuvulla halutaan pienentää julkista sektoria:

"Ennen työtä tehtiin. Nyt se ei enää ole mahdollista kuin korkeintaan itsensä työllistäjille.

Nyt työtä annetaan, teetätetään, valvotaan, ohjaillaan ja raportoidaan. Työtä tekee pienempi joukko kuin mitä on valvontaan sidottu ja vihitty joukko. Joka kolmas työkuntoinen ei mahdu kumpaankaan laariin.

Ennen oli ammatin ja yrittämisen vapaus. Nyt on normitus, kiintiöt, luvitus ja korttisulkeiset."

Mutta on tässä perääkin. On selvää, että monien työ jo itsessään koostuu lähinnä raportoinnista ja valvonnasta, jo peruspalveluissakin, ja jos julkisia varoja halutaan käyttää vastuullisesti eli siten, että saadaan mitä tilataan eli palvelua, silloin tätä sälää pitää karsia. 

On toki populistista vaatia tätä karsintaa erittelemättä sitä, mitä se on ja miksi sitä tehdään. Esimerkiksi potilaiden hoidon raportoinnilla taataan potilaan oikeuksien turvaaminen: potilaan oikeus saada tietoa omasta hoidostaan ja hoidon jatkuvuuden turvaaminen. Mutta kyllä tähän joku roti pitäisi saada. Hoitajat raportoivat yhtä ja samaa käyntiä useampaan erilaiseen järjestelmään, sen lisäksi vielä raportoivat työaikansa käytönkin, sihteerit keräävät hoitoihin liittyviä tunnuslukuja - kuten erilaisia mittareita, joiden käyttökelpoisuuteen alan ammattilaiset suhtautuvat erittäin nihkeästi, osastonhoitajat keräävät tilastoja toteutuneista käynneistä ja työajasta, lääkärit vahtivat, mitä osa edellisistä ammattiryhmistä tekee työaikanaan ja tämä kaikki sälä tehdään osastoryhmien päälliköille, jotka esimerkiksi tekevät väitöskirjaansa näistä abstrakteista numeroista, varmaankin tehden niistä erilaisia käppyröitä.

Kuvaavaa on, että julkisen terveydenhuollon yksikössä tulee sanktioita, jos työntekijä ei yllä tiettyihin suoritemääriin (=raportoitujen käyntien määrä tietyssä aikayksikössä), mutta itse tästä raportoinnista ei kerry suoritteita, ja se pitää sitten tehdä vaikka palkattomana ylityönä. Ja jos lääkäri on päättänyt, että seuraava käynti järjestetään vasta kesälomakauden jälkeen, hoidossa myös mukana oleva hoitaja saa kärsiä tämän päätöksen nahoissaan, kun suoritteita ei kerry.

Niin että kyllä julkisen sektorin työntekemisen tavoissa olisi järkeistämistä. Joka toivottavasti tehdään ilman järkeistämistä. 

Maaseudun Tulevaisuuden kolumnin voi lukea klikkaamalla otsikkoa. 

Nykyajan fariseukset

Nalle Wahlroosin lipsahduksista harva enää osaa hätkähtyä. Tai mitä lipsahduksia ne ovat, kun ökykapitalisti ystävällisesti jakaa muille arvomaailmansa. Mutta on näitä muitakin.

Kyllä minä viimeistään siitä lähtien olen tiennyt, että pankit eivät ole hyväntekeväisyyslaitoksia kunnes Aktia nauroi minut ulos tunnustellessani heiltä muutaman sadan lyhytluottoa kattaakseni elämiseni siieksi kun saisin jo lupaillun ensimmäisen palkkani paluumuutettuani Suomeen. Ystävällisesti tekivät. Olisivat voineet ottaa niska-perse ja heittää ovi ulos.

Tänään oman pankkini pääekonomisti sitten sanoi. Nordean Aki Kangasharjun mukaan köyhille ei kannata jaella rahoja, sillä eivät nämä osaa käyttää sitä. Varmaankin on kuunnellut kokoomusnuoria, sillä joku näistähän oli joitakin vuosia sitten sanonut, että hassaavat vain tupakkaan ja viinaan. Pankkien johtokunnissa kannattaisi määrätä suukapula näille fariseuksille, sillä aina jokin pankki jossain menettää asiakkaita kun nämä avaavat leipäläpensä.

Minulle on turha selitellä mitään, etten muka kuuluisi tähän ö-luokkaan, vaikka ovat harhautuneet nostamaan kastiluokitustani pankin torppariksi. Olen ollut elämässäni 11 kk lukuunottamatta selvästi mediaanituloista vähätuloisempi, ja joka loukkaa yhtä vähistä siskoistani ja veljistäni, loukkaa minua.

Tarvittaisiin nykyajan Jeesus kaatamaan fariseusten pöydät. Nämä Nallet ja Kangasharjut ovat nykymaailman fariseukset.

Bloggaukseni otsikkoa klikkaamalla voi lukea Hesarin jutun Kangasharjun ja sosiologian professori, köyhyystutkija Juho Saaren väittelystä.

Jos ei haluaisi mitenkään äänestää Vihreitä...

... siinä tapauksessa annan äänestyssuosituksia tänään alkaneihin ennakkovaaleihin.

Jos asuu Hämeessä, yksi hyvä ehdokas ja tulevaisuuden päättäjä on Sanna Marin, SDP.

Pohjanmaalla Demareita äänestävän kannattaa antaa äänensä Joanna Juurakolle.

Varsinais-Suomessa vasemmalle päin kallistuva voi antaa äänensä Li Anderssonille.

Pirkanmaalla kansanedustaja Anna Kontula ei kumartele ketään. Hän on epämiellyttävien totuuksien ja pienen ihmisen puolella, ja on fiksu. Tykkään.

Helsingissä ääni kannattaa antaa Jarmo Niemiselle, jos haluaa äänestää Kokoomusta. Todellinen luontovihreä, tai Sari Sarkomaata, jos haluaa sosiaalista omatuntoa. Demareiden kannattajille löytyy useampikin hyvä vaihtoehto, esimerkiksi Erkki Tuomioja, Nasima Razmyar ja Pentti Arajärvi. Jos intohimona on kaupunkisuunnittelu, tällöin parempaa ehdokasta ei voine löytää kuin Kaarin Taipale, ainakaan jos haluaa päätöksenteon perustuvan tutkittuun tietoon. Keskustan edelleenkin suhteellisen harvalukuiset äänestäjät voisivat äänestää sivistynyttä Laura Kolbea, ja Vasemmistoliiton kannattajille esimerkiksi Dan Koivulaakso on hyvä valinta, ja Paavo Arhinmäki on aina varma valinta.

Omassa vaalipiirissäni Vasemmistoliiton kannattaja voi äänestää Joonas Dachingeria tai Jussi Saramoa. Perussuomalaisia äänestävän paras mahdollinen valinta on Arja Juvonen. Demariehdokkaista tiedän parhaiten porvoolaiset Mirja Suhosen ja Marianne Korven. He ovat hyviksiä.

Listaus ei tietenkään ole mitenkään kattava, vaan vedin hatustani niitä nimiä, joita muistan. En tietenkään tunne kattavasti muiden puolueiden ja muiden vaalipiirien ehdokkaita, joten siksikin listani on vino ja muistinvarainen.

Suosittelen kuitenkin ensisijaisesti Vihreiden äänestämistä. Uudellamaalla hyviä numeroita ovat etenkin 111 (Jocke Lybeck), 100 (Johanna Karimäki) ja 92 (Tatu Chanth). Helsingissä valinta kallistuu Outi Alanko-Kahiluotoon (69), Johanna Sumuvuoreen (84) tai Maria Ohisaloon (77), ja jos haluaa äänestää miestä, Pekka Haavistoa (70) parempaa ei olekaan.

Miehet, jotka eivät tappaneet Karl Richteriä

Cembalisti-urkuri-kapellimestari Karl Richter on jäänyt valitettavan unohduksiin nykypolvilta. Nyt hänet muistetaan lähinnä passiolevytyksistään, jotka muodostivat 60-70 -lukujen normin, vaikka hän oli paljon monipuolisempi muusikko kuin uskoisi. Hän esiintyi kapellimestarina myös oopperassa, ja johti sinfoniakapellimestarina mm. Bruckneria ja Schumannia; Bachin lisäksi hän oli erikoistunut Händeliin, ja urkurina oli Bachin lisäksi Reger-spesialisti. Miksi Richter sitten on unohdettu?

Luultavasti siitä samasta syystä, jota englanninkielinen Wikipedia tarjoaa myös hänen aikaista (54 v) poismenoaan edesauttamaan: musikaaliset muodit olivat murroksessa Richterin uran loppuvaiheissa, ja 70-80 -luvuilla Bachin esitysnormit määrittelivät Nikolaus Harnoncourt, Gustav Leonhardt, Sigiswald Kuijken, John Eliot Gardiner ja Trevor Pinnock. Se, että Wikipedia väittää Richterin kuolleen katkeruuteen siitä, että hänestä oli tullut musikaalisesti epäkurantti, muistuttaa Amadeus-näytelmän ja elokuvan tarinaa Salierista, joka saatiin kätevästi syypääksi Mozartin liian varhaiseen kuolemaan.

Liian hyvä tarina, jotta se voisi olla ja joka on syytä pilata. Richterin Bach on edelleenkin mitä kuranteinta, musiikillisesti ehdottoman autenttista siinä mielessä, että sen innoittajana toimi partituurin perehtynyt, asiaansa uskova ja sen vakavasti ottava sielu. Richter kuoli heikon terveydentilan - ketjupolttaja, jolla oli heikko sydän - edesauttamana, ei epämuodikkuuteen. Richter tiesi aikansa rajallisuuden, ja hänen elämäntyönsä tuli valmiiksi.

Karl Richterin esityksen Matteuspassiosta - joka palauttaa aina mieleeni sessioni edesmenneen Ensio-ystäväni kanssa - voi kuunnella klikkaamalla otsikon linkkiä. Ei tätä voi tämän komeammin tehdä. Richterin Bach on eloisaa, ylevää, vakavan iloista samalla kertaa.

Katkeruus, tuo maatarakentava uudistusvoima.

Luulin olevani katkera, koska sisällöllisesti mielenkiintoinen yliopistokoulutus ei tehnytkään minusta yliopistotutkijaa. En olekaan.

Katkera voi olla se entinen tuleva huippuosaaja, joka luuli tulevansa diplomaatiksi. Katkera on pitkään masennuksesta kärsinyt, joka yrittää saada joka paikasta vastakaikua, ja saa lähinnä ohitusta ja väheksyntää. Katkera voisi olla sellainen tuleva diplomi-insinööri, jonka työhistorian onnettomuus pyyhkäisi pois ja joka ei nyt ole kunnolla edes samalla viivalla sähköasentajan kanssa, tai sellainen, joka ei päässyt oppikouluun sukupuolensa takia, vaikka haluttomat ja lahjattomat veljet pääsivät, mutta ei.

Katkeruus on inhimillisesti ymmärrettävää, mutta sillä ei rakenneta mitään: ei itselle uutta työhistoriaa, ei tyttöystävää, sillä ei saada perhettä. Katkeruudella ei varsinkaan muuteta niitä asiantiloja paremmiksi, joiden takia ollaan katkera. Sillä ei saada kuntoutustukea, poisteta karensseja, nosteta Kela-korvauksia tai saada huoltajuutta.

En suosittele. Katkeran ruokakin maistuu pahalta. Katkeralta.

Järjen päätöksiä

Poliitikot, jotka väittävät tekevänsä päätökset silkkaan järkeen nojautuen, ovat mielestäni pelottavia. He unohtavat kokonaan sen, että arvomme seuraavat meitä aina, ja jos eivät, niin silloin kyse ei ole ihmisistä vaan roboteista tai hirviöistä, ja päätöksistä tulee sekä epäinhimillisiä että arvottomia, käsitteen molemmissa merkityksissä,

Järkeä yliarvostavissa poliitikoissa ei voi välttää myöskään ylimielistä vaikutelmaa: ikäänkuin toisia ei olisi siunattu järjellä, vaan he olisivat jotenkin kehittymättömiä. En toivota paraatiovesta politiikkaan sellaista uskonnon ja politiikan sotkemista, jota näkee paljon esimerkiksi USA:ssa, puhumattakaan Iranin tai Israelin kaltaisista valtioista, mutta toivoisin, että jokainen päättäjä muistaisi omat arvolähtökohtansa ja julkistaisi ne avoimesti.

Tällä tarkoitan sitä, että toivoisin jokaiselta poliitikolta listauksen siitä, mikä on heille pyhää, mistä he eivät missään tapauksessa luovu ja mitä eivät myy. Muuten en voi välttyä tekemästä johtopäätöstä, että jos millään ei ole mitään arvoa, kaikki on myytävissä ja ostettavissa, poliitikotkin.

Kahden ehdokkaan loukussa

Olen aina puoluetoiminnassa aktiivisesti toimiessani etsinyt itselleni sopivan eduskuntavaaliehdokkaan. Tämä on käynyt aina aika helposti: monasti olen tuntenut henkilökohtaisesti sellaisen ehdokkaan, johon olen uskaltanut luottaa ihmisenä siinä määrin, että olen voinut luottaa hänen harkintakykyynsä sellaisissakin kysymyksissä, joissa ehdokkaani on eri linjoilla kuin minä. Joskus on myös ehdokas valinnut minut, ei ehkä suoranaisesti feissaamalla, mutta edustamalla sellaisia arvoja, joita minäkin tunnustan ja olemalla mukana edustamassani toiminnassa niin että teidemme on ollut ikään kuin pakko risteytyä.

Olen asunut Helsingissä suuren osan elämääni, joten on luonnollista, että edelleen seuraan, mitä entisessä kotikaupungissani tapahtuu. Samoin on luonnollista, että edelleen tunnen runsaasti helsinkiläisiä, ja tästä kaikesta luonnollisena seurauksena suosittelen edelleen myös helsinkiläisiä ehdokkaita. Henkilökohtaisten suosikkieni - Outi Alanko-Kahiluodon, Johanna Sumuvuoren, Maria Ohisalon ja Pekka Haaviston - lisäksi osaan suositella myös joistakin tietyistä teemoista kiinnostuneille: Ozan Yanaria taloudesta huolestuneille, Maria Vuorelmaa suomenruotsalaisille, Emma Karia lapsiperheille, Otso Kivekästä kevyestä ja tietoliikenteestä ja Hannu Oskalaa kulttuurista kiinnostuneille. Jos haluaa kohottaa eduskunnan älyllisen keskustelun tasoa, voi äänestää Jukka Relanderia ja jos haluaa pelastaa maapallon, silloin luonteva valinta on Leo Stranius. Ja niin edelleen. Anteeksipyyntöni niille jotka unohdin nopeasta listauksestani. Nämä olivat vain esimerkkejä.

Suhtauduin vihreään politiikkaan pikatienä uusmaalaistumiseen, ja vihreys onkin ollut oikotie tutustua keskipienen kaupungin hyviksiin (muitakin tapoja on, kuten Mahdollisuuksien tori. Siksi tunnenkin myös hyviä vasemmistolaisia). Näitä hyviksiä yhdisti Haaviston Pekka, ja hyviksien paikalliseksi suojeluspyhimykseksi muodostui Jocke Lybeck, joka tarjosi ensin tilansa, sitten ideoitaan ja aikaansa ja lopulta myös henkilönsä. Jos Jockea ei olisi, ei häntä pystyisi keksimään: tuon epäsovinnaisella, luovalla tavalla salaovelan, suuren persoonan, hienon miehen, jonka tuntee ja joka tuntee puoli Porvoota. Jockelle ei voi sanoa ei. Jocke on kuten Pekka Haavistokin, kaikkien kaveri, myös vihollistensa, joita hänellä ei ole. Hän edustaa suurinta osaa siitä hyvästä, jota Porvoossa on. Haluan katsoa loppuun asti Lätsäjäbä-Jocken matkan kohti Arkadianmäkeä. Tarina on jo tähän saakka niin ihmeellinen, että sille ei voi nähdä mitään muuta loogista seurausta.

Porvoolaisuuden ja entisen helsinkiläisen lisäksi olen, kuten sanottu, uusmaalainen. Lisäksi olen luonnonystävä, ja näissä ominaisuuksissani olen tullut törmänneeksi Johanna Karimäkeen. Johannan kunniaksi on sanottava myös se, että hän on tullut aina mielellään vierailemaan Porvooseen; lisäksi hän on ihmisenä äärimmäisen mutkaton ja sydämellinen, helposti lähestyttävä ja tavoitettava. Johanna on, kuten Jockekin, pienten ja heikkojen puolustaja, ja äärimmäisen ahkera ihminen. Hän muistaa viiteryhmiään, mutta välittää muistakin. Johanna edustaa kaikkea sitä hyvää, jota eduskunnassa ei edes keksisi olevan.

Kahden ehdokkaan loukku on tietenkin ensimmäisen maailman ongelma, kun monissa paikoissa valittavana on vain yksi, ja sekin on pakkovalinnan paikka. Välttyäkseni pahoittamasta kummankaan ehdokkaani, Jocken tai Johannan mieltä, aion lykätä äänestyspäätöstäni koppiin asti. Jos minulla olisi kaksi ääntä, äänestäisin molempia, nyt joudun valitettavasti olemaan jommalle kummalle uskoton. Onneksi omatuntoaan voi paikata tekemällä vaalitöitä molemmille. Uskon, että saan kyllä ainakin sen yhden äänen taisteltua takaisin sille jommalle kummalle, jolle ääneni ei tällä kertaa riittänyt.

Akava vääristelee Suomen verotusta

Keskusliittoni Akava pyrkii kokoomuslaisessa hengessä laskemaan tuloveroastetta tasaisesti kaikissa tuloluokissa. Tällä se sanoo tavoittelevansa parempaa työllisyysastetta, joka olisi sen mielestä vähintään 75%. Mitään täystyöllisyyden tavoittelusta he eivät puhu.

Tämä verotuksen tipauttaminen perustellaan, kuten aina, väittämällä Suomen kokonaisveroasteen olevan eurooppalaisessa katsannossa jotenkin erityisen suuren. Faktabaari-sivuston mukaan läntisten EU-maiden veroaste on kuitenkin vain 40,6 prosenttia (lähde: OECD:n tilastot), ei 50,2 prosenttia, kuten Akavan lähteet (Eurostat ja "oma laskelma") osoittaisivat.

On kummallista, että Akavassa ei tiedetä sitä, että Eurostat laskee esimerkiksi työeläkemaksut mukaan veroasteeseen.

Sitten, Akava jatkaa vertailuaan. Heidän vertailussaan Suomen kokonaisveroaste on 54,8 %, kun Faktabaarin mukaan se on vain 44,0%.

Akava valitsee lähteensä tarkoin. He haluavat saada verotuksen näyttämään suurelta, niin Euroopassa yleisestikin mutta Suomessa erityisesti. Tätä he kokoomuslaisittain pitävät maatamme nävertävänä tautina, joka pitää nujertaa.

Minä, Akavan jäsenjärjestön jäsen en allekirjoita Akavan laskelmia. Sen allekirjoitan, että on olemassa sellaista julkista rahoitusta, josta voisi leikata. Leikkaukset voitaisiin aloittaa esimerkiksi turhista yritystuista, ja konsulttipalveluiden ostamisesta, ja siinä olen Akavan linjoilla, että turhat ylivuodot pitäisi tilkitä tarttumalla harmaaseen talouteen ihan oikeasti. Tähän mennessä tähän ei ole riittänyt hallituksillamme mielenkiintoa. Aivan erityisen nihkeästi harmaan talouden kitkemiseen on tähän asti suhtautunut Kokoomus; onko rahaa piilossa?

Vielä Akavan kannanotossa todetaan, että
"Pienituloisten, kokopäiväisten palkansaajien ansiotuloverotus on Suomessa eurooppalaisittain kilpailukykyinen. Kuitenkin korkeiden ja kiristyvien rajaveroasteiden takia keskimääräistä paremmilla palkkatasoilla, erityisesti erityisasiantuntija- ja johtotehtävissä toimivilla palkansaajilla, ansiotuloverotuksen taso on selkeästi korkeampi kuin Länsi-Euroopassa yleensä. "

Niin se on, ainakin pienituloisten osalta. Minulla ei 2183 euron bruttotuloilla ole mainittavammin nurisemisen aihetta liian korkeissa veroissa. Minä olen pienituloinen, kokopäiväinen palkansaaja ja pienituloinen, kokopäiväinen Akavan jäsen. Akavan veropoliittinen ohjelma osoittaa, että he eivät välitä pienituloisista jäsenistään. Omassa veroprosentissani - jonka laskin juuri työmatkakulujen tarkistamisen myötä yhteentoista - ei nimittäin riitä ihan kauheasti laskunvaraa, ainakaan siinä määrin että alkaisin yht'äkkiä ihan hirveästi sijoittamaan esimerkiksi yksityisten, työllistävien palveluiden käyttöön (työllistävät ne julkisetkin palvelut). Akava näyttää olevan hyvätuloisten etujärjestö, joka pyllistää pienituloisille jäsenilleen, jotka ovat varmaankin näköharha.

Me emme kuitenkaan ole näköharha. Voimme ehkä olla epämiellyttävä totuus koulutuspolitiikan, opinnonohjauksen tai uraohjauksen epäonnistumisesta, mutta olemme kuitenkin olemassa. Esimerkiksi omalla työpaikallani on kaksi akateemista sihteeriä. Kaltaisillemme työssäkäynti on ylipäätään perusteltavissa työmatkavähennyksen avulla, ei verotustamme kuitenkaan olla miinusmerkkiseksi laittamassa, ei Akavan eikä kenenkään muunkaan toimesta. Kaltaisillemme toimivat, universaalit julkiset palvelut ovatkin elinehto.

Paitsi että me saamme niistä palvelua, myös työskentelemme niissä. Mitä Akava on tarjoamassa tilalle epäonnistuneille maistereille, huonoille jäsenilleen? Kortistoa lyhennetyllä ansiosidonnaisella, pidennetyllä karenssilla ja ehkä pakkotyöllä?

Akavan veropoliittisen ohjelman voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Miksi kristinuskoa kritisoidaan?

Facebook-kaverini seinälle oltiin jaettu taas yksi juttu, jossa kerrottiin kaikista niistä kauheuksista, joita Allahin nimeen vannoen tehdään. Aika paljon vähemmän keskustellaan siitä, mitä kaikkea tehdään silloin kun vannotaan käsi Raamatulla, tai lyödään Raamatulla. Tämä tiedoksi annettakoon heille, joiden mielestä muslimeilta hyväksytään kaikki.

En mielelläni lähtisi tällaiseen keskusteluun, sillä paljon enemmän pitäisi korostaa kaikkea sitä hyvää, mihin uskonto antaa innoitusta. Kyllä meidän yhteiskunnassamme, päätöksenteossammekin, kaipaisi enemmän armoa ja rakkautta, vähemmän sanallisia, kuvallisia tai oikeita polttopulloja. Yleensäkin toisessa pitäisi ensisijaisesti pyrkiä näkemään hyvä.

Tietenkään armo ei ole kristinopin tai minkään muunkaan uskonnollisen suuntauksen monopoli, mutta uskonto on monille ainoa syy muistaa, että on olemassa muitakin tarpeita kuin oman navan.

Miksi kristinuskoa sitten kritisoidaan? Yksinkertaisesti samasta syystä kuin valtaapitäviä instituutioita aina on kritisoitu. Kritiikin kohteeksi joutuminen nyt vaan on vallanpitäjän osa, ja valtiokristillisessä Suomessa on vahvat kristilliset perinteet ja kirkko on monella, huomaamattomallakin tavalla soluttautunut kulttuurisiin käytäntöihimme. Tämä tiedoksi kaikille niille, jotka ihmettelevät, miksi vähemmistöuskontoja suvaitaan, ja kritiikki suuntautuu omaan uskontoon, tai ainakin oman kulttuurin valtauskontoon.