Musiikki antaa kosketuksen tiedostamattomiin tunteisiin

Kuunnellessani Ferenc Fricsayn Berliinin filharmonikkojen kanssa tekemää, freneettisyydessään ylittämätöntä levytystä Tsaikovskin kuudennesta, niinsanotusta Pateettisesta sinfoniasta sain oivalluksen. Musiikki antaa minulle kosketuksen tunteisiin, sellaisiin, joita en itsessäni edes tunnista omiksi kokemisentavoikseni. 

Kävin aika laajat neuropsykologiset ja -psykiatriset tutkimukset lävitse joitakin vuosia sitten. Silloin kävi ilmi, että minun oli hyvin vaikea kuvailla tuntemuksiani ja tunteitani ja monien asioiden ja tilanteiden kirvoittamia reaktioita. Osoittautui, että minulle on ollut vaikeaa tunnistaa omia tunteitani ja tunnereaktioitani monissa tilanteissa, enkä oikein ole osannut sanallistaa niitä. 

Musiikin kuuntelemiseen on minulla monia syitä: nostalgia, nautinto, buustin saaminen, ja minkä nyt oivalsin: joskus ainakin tähän saakka tiedostamattani, saada kosketus tunteisiin, joista en muuten ole tietoinen. Ja kuitenkin jokaisessa ihmisessä asuvat kaikki mahdolliset tunteet, tai ainakin niiden potentiaali. Kyllä ne tunteet varmaan ovat jossain olemassa, mutta on ehkä tarpeen olla niistä myös tietoinen. 

Esimerkiksi mainittu Tsaikovskin Pateettinen välittää tunnelmaa tukahdutetun intohimon herättämästä epätoivosta. Ja Mahlerin yhdeksännen sinfonian toinen osa, ainakin Otto Klempererin johtamana kompuroi omaan kömpelöön sarkasmiinsa, tilanne, mikä ei minulle ole suinkaan vieras, ja Frans Lisztin Au lac de Wallenstadt sarjasta Vaellusvuosia Wilhelm Kempffin soittamana vangitsee hetkellisen, haihtuvan seesteisen onnentunteen, mikä on oma käsitykseni onnesta. 

Kathleen Ferrierin laulamana der Einsame im Herbst Mahlerin laulusarjasta tai oikeastaan sinfoniasta das Lied von der Erde muistuttaa minua siitä, että jokainen meistä on viime kädessä yksin, ja Sostakovitsin kymmenennen sinfonian avaus saa aikaan luihin ja ytimiin, suorastaan munaskuihin käyvän autiudentunteen, joka on niin kouriintuntuva, että suorastaan viluttaa. 

Arnold Schönbergin Kirkastettu yö aikaansaa minussa positiivisessa mielessä painottoman, kelluvan tunteen. Saman vaikutuksen herättävät Debussyn Nokturnit. Jos se nyt on tunne. Tuntemus se ainakin on. Anton Brucknerin kuudes sinfonia, etenkin Otto Klempererin johtamana muistuttaa minua rakkauden katoavuudesta, ja Brucknerin seitsemäs sinfonia taas soi karkeanhellää rakkaudentunnetta. 

Bachin preludi ja fuuga a-molli Bachin teosten luettelosta numeroituna BWV 543 Helmut Walchan soittamana muistuttaa minua omasta pienuudestani kosmisessa maailmanjärjestyksessä. Jos se nyt on tunne. Virallisesti hyväksytty emootio se ei ainakaan taida olla, siis tunne erotukseksi tuntemuksesta. 

Kuolon ääni

Olen instrumentaalimusiikin varaukseton ystävä, ja minulle laulukin on yksi instrumentti muiden joukossa. Usein se, että joku erehtyy avaamaan suunsa, pilaa jopa laulettavaksi tarkoitetun musiikin minulta, kuten käy vaikkapa Wilhelm Furtwänglerin polttavan intensiivisessa Lemmenkuolossa Wagnerin Tristanissa.

En yleensä ole ymmärtänyt, miksi juuri laulu on kaikista taidemuodoista suosituin niin että siitä järjestetään sen seitsemää kilpailuakin. Olen usein kokenut laululyriikat musiikin käyttöohjeiksi, eikä oma fantasiani, joka haluaa liittää vapaasti musiikin omiin kokemuksiini ja tunnelmiini, tarvitse niitä, vaan sanoitukset häiritsevät vapaata kiinnittymistä.

Mutta, mutta. Säännöstä on pari poikkeusta. Caruson laulama Helmenkalastajan aaria tai Una furtiva lacrima sisältävät niin paljon herkkyyttä, että ne melkein menevät rikki, ja Kathleen Ferrierin Mahler on hänen omaa joutsenlauluaan.

Olen usein vierastanut oopperamusiikkia alleviivaavan ja miltei kornin melodramaattisena. Mutta kyllä se saa olla melodramaattista, jos sen laulaa niin tosissaan kuin Maria Callas, paino yhdyssanan jälkimmäisellä osalla. Kaikesta oopperamusiikista eniten melodraamaa on Puccinissa, ja enemmän sitä ei löydy kuin Manon Lescaut'n loppukohtauksessa Sola, perduta, abbandonata.

Vaikkei tietäisikään, että kohtauksessa yksin jätetty, hylätty nainen purkaa kuolonahdistustaan, niin Maria Callasia kuunnellessa on selvää, että nyt tehdään kuolemaa, kuten oopperoissa piintyneen eikä ihan perättömän huhun mukaan yleensäkin. Kaikki muu oopperalaulaminen ja muut laulajat ovat tämän rinnalla rokokoosievistelyä.

Ei tarvitse kuunnella kuin yksi ääni, alkaen kohdasta 4:23. Sitä on mahdotonta kuunnella tärisemättä ja vailla tuskanhikeä. Tässä yhdessä äänessä tiivistyvät sekä päähenkilö Manonin kohtalo että koko oopperamusiikin inhimillinen merkitys taidemuotona. Jo tämä seitsemään sekuntiin tiivistynyt suurin mahdollinen samanaikainen tuska, kauhu, pelko ja haavoitettu ylpeys riittäisivät tekemään Maria Callasista kuolemattoman.

Manonin aarian Maria Callasin laulamana voi kuunnella klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Torvella rupisammakoiden kimppuun

Minulla on vamma. En kuuntele musiikin sanoituksia, koska minulle lauluääni on yksi akustinen elementti, instrumentti muiden joukossa. Siitä huolimatta nautin esimerkiksi Bob Dylanin musiikista.

Olen joskus yrittänyt kuunnella musiikkien sanoituksia. Kokemukset eivät ole olleet palkitsevia tahi rohkaisevia. Ei auta edes Friedrich Schiller. Hänen sanoituksensa Beethovenin ysin Ilon hymniin on sellaista diibadaabaa, että muistan siitä vain alun. Lopun tapaan korvata bla-bla-bla-bla-bla-blablaalla, ja nyt poikanikin valitettavasti luulee, että kappale kuuluu näin.

Siitä, että laulu on minulle instrumentti, ei seuraa kuitenkaan sitä ettei variskin saisi oikeuden visertää äänellään. En voisi kuvitella Placido Domingoa runtelemassa Eric Claptonin musiikkia, ja Matti Salmisen Juice kuulostaa kornilta. Sen sijaan tästä asetelmasta aiheutuu vahva fiksaatio, jossa tiettyä laulua vastaa tietty laulaja. Kathleen Ferrier ja Julius Patzak omistavat Mahlerin das Lied von der Erden, ja Jussi Björling omistaa Adolphe Adamin O Heliga Nattin.

Nuorempana luulin, että musiikissa on tärkeää sanottavaa. Että se kertoisi jostain. Otin 11-vuotiaana englannin sanakirjan ja aloin suomentamaan musiikkitekstejä. Lopetin kun aloin epäillä että tehtävä on toivoton. Kun Elton Johnin kappale Goodbye Yellow Brick Road huipentuu siihen, että kappaleen minäkertoja istuu peltivajan katolla metsästämässä torvella rupisammakoita, ja kun diskohitin nimi oli Tahdotko pelätä (Do you wanna funk). Aloin epäillä, että tässä on jotain mätää, ja lopetin musiikin sanojen kuuntelun. Ne olivat puutaheinää tai ainakin dadaa.

Päätin, että musiikilla on minulle tärkeää sanottavaa. Musiikki tuli minulle kertomaan sitä miltä se kuulosti, ja sanat ovat häiriöksi. Aika usein ne tulevat musiikkikokemuksen tielle: esimerkiksi Wagnerin Tristan ja Isolden Liebestod on laulettuna korni kun sitä vertaa esimerkiksi siihen ylevään paatokseen johon Wilhelm Furtwänglerin sota-ajan konserttitallenteessa päästään, pelkällä orkesterilla.

Sitä en kiistä, etteikö suurin osa mieltäni eniten ylevöittävästä musiikista sisältäisi laulua. Se johtuu siitä, että laulajista kuulee vielä soittajiakin kouriintuntuvammin, jos esiintyjiin itseensä on tarttunut vähän esityksen ainutlaatuisuuden tai musiikin pyhyyden kultapölyä tai liikutusta. Tässäkin tapauksessa laulu on minulle sooloinstrumentti, ei tarinan kertoja.

Sanat ovat musiikin käyttöohjeita, enkä minä tarvitse ketään kertomaan, miten musiikki pitäisi ymmärtää. Ymmärrän sen itse tai sitten en, ilman besserwissereitä, joita kutsutaan laulajiksi.

Kathleen Ferrier. Kuvalähde: http://www.cantabile-subito.de/Contraltos/Ferrier__Kathleen/ferriernew2.jpg

No words can make justice

So far my canon for greatest recordings have included the Mahler's das Lied von der Erde by Bruno Walter, sung by the incomparable Julius Patzak and Kathleen Ferrier, the live recording of Beethoven's 9th by Furtwängler from Bayreuth and Bruckner 6th by Otto Klemperer. This canon has been unchanged since the early 90s and I had resigned to the fact that it is to be that way. And it was, until I heard this live enhancing performance. I can only be grateful that microphones were present so that I can feel I was there, as the performance is very truthfully preserved. 

What about the performance, then? No words can make justice to it. The eighth symphony was for me an enigma long after I was otherwise well into Mahler's world. First came upon the much awarded Klaus Tennstedt recording, with no reward, long after Rafael Kubelik's recording, which opened the gates. Then entered Gary Bertini, who helped me to appreciate the work.

Horenstein the explorer guides his mighty ship into the unknown territory, filled with beauties no one had ever seen before, yet there are hazards and dangers along. Yet he ever rushes things. When the performance enters the two last movements, the audience - including me - are in heaven, eyes sweating with tears. Of course this was not the premiere of the work, but for the performers, audience and the appreciative world it was.

Horenstein has guided me through unknown terrains where I have experienced sounds I have never before heard. This greatest of possible man-made creations with one of greatest cumulative climaxes receives here the greatest possible realisation.

I will want to get this played in my funeral.

Horenstein's live recording of the Mahler 8th symphony was reviewed for Amazon, and it can be listened by clicking on the headline of this review. I will also use the opportunity to thank conductor's cousin Misha Horenstein who has shared this recording for the greater audience who deserves to hear it.

10 suurinta biisiä

Facebookissa kiersi kysely 10 suosikkimusiikkikappaleesta. Koska tämä vaihtelee päivän kunnon mukaan, ja kymmenestä voisi helposti tulla 300, päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni listatakseni kymmenen suurinta musiikkikappaletta:

Gustav Mahler: das Lied von der Erde. Suurin levytys tästä on Bruno Walterin Wienissä 1952 johtama, jossa tenoriroolin laulaa Julius Patzak luonteikkaasti ja sopivan elähtäneellä äänellä. Levytyksestä tekee kuitenkin kuolemattoman altto Kathleen Ferrier, jonka joutsenlaulu tämä on. Otto Klemperer tarjoaa hienosti lauletun kirjastoversion, jossa solisteina loistavat Christa Ludwig ja Fritx Wunderlich. Jascha Horensteinin liveversio on tunnelmaltaan hyytävä, ei vähiten siksi, että Horenstein itse vähän ennen kuolemaansa oli todennut, että traagisinta kuolemassa on se, ettei enää voi kuulla das Liediä.
Mahler: Sinfonia no 2 (Ylösnousemus). Definitiivisen version tästäkin tarjoaa Bruno Walter, Mahlerin läheinen ystävä.
Mahler: 8. sinfonia (Tuhannen). Kuunneltuani pari vuosikymmentä Kubelikia ja sittemmin Bertiniä, kuitenkin vasta Jascha Horenstein nosti teoksen minulla arvoonsa. Tämän konserttitaltioinnin sanotaan aloittaneen Mahlerin arvonnousun Englannissa ja nostaneen kapellimestarinsa suurnimeksi. Vuonna -59 Royal Albert Halliin onneksi tuotiin paikalle stereoäänityslaitteisto. Taltiointi toistaa uskollisesti suuren tapauksen; kyse on paitsi definitiivisestä teoksen (re)konstruktiosta, myös yhdestä kaikkien aikojen suurimmista livetaltioinneista.
Mahler: Sinfonia no 9. Kuten edellä, Bruno Walterin levytys on autenttisin ja tekee parhaiten oikeutta teokselle. Walter teki teoksesta livetaltioinnin jo ennen sotia Wienissä, mutta vanhoilla päivillään Columbia-levy-yhtiölle tekemä taltiointi on ehkä historian hienoin studiosinfonialevytys, joka kuulostaa uskomattoman tuoreelta. Kuitenkin sitten - taas - Horensteiniin tutustuminen (tässä tapauksessa Lontoon livelevytykseen v. 1966) jättää Brunon version jotenkin pinnalliseksi. Horenstein tarjoaa enemmän elämänmakuisuutta kuin kukaan. Jos teoksesta kaipaisi kuitenkin vain yhtä levytystä, Bernard Haitinkin versio olisi lähellä ideaalia.
J.S.Bach: Matteuspassio. Edesmennyt ystäväni Ensio oli erikoistunut Matteuspassioon: hänellä oli kotonaan kymmeniä versioita. Minulle teoksen kattavat Otto Klemperer, Wilhelm Furtwängler ja Gustav Leonhardt. Klemperer tarjoaa muhkean ja hartaan näkemyksen, Furttis korostaa teoksen tragiikkaa livetaltioinnissaan (joka ei ole ihan kokonainen), ja Leonhardtin levytys on hyvä kompromissi romanttisemman ja autenttisen tradition välillä. Sekä Klemppiksen että Furttiksen versioiden Jeesuksena on Dietrich Fischer-Dieskau, joka on Jeesus.
J.S.Bach: Johannespassio. Isoveljensä veroinen teos, jossa on suhteessa enemmän kohokohtia ja vähemmän tarinaa kuljettavaa "löysää", kuten resitatiiveja. Minulle oikea versio on varsin pienellä alkuperäiskokoonpanolla Sigiswald Kuijkenin ja La Petite Bandin tarjoama, ja perinteisemmän version ystäviä tyydyttää Karl Richterin versio.
J.S.Bach: das Wohltemperierte Klavier. Pianon vanha testamentti on oikeastaan 64 teosparia, mutta koska se on julkaistu kokonaisuutena tai ainakin kahtena kokonaisuutena, käsittelen sitä yhtenä teoksena. Glenn Gouldin oikukasta ja nerokasta WTK:ta ilman ei voi kukaan olla, kun taas Edwin Fischerin pioneeriversio on ehkä kaikkein musikaalisin. Cembalolla Wanda Landowska taritsee ihan omanlaisensa kattauksen, cembalolla, joka jytisee kuin kirkon lasimaalaukset pommituksissa. Samuel Feinbergin vaikeasti saatava levytys on kuitenkin omaa luokkaansa. 
Beethoven: 9. sinfonia. Furtwänglerin taltionti Bayreuthista vuodelta 1951 on ehkä suurin musiikillinen livedokumentti koskaan. Furttis luo teoksen tuossa taltioinnissa, joka tuo kotikuuntelijan luomistapahtuman ääreen. Toscaninin äärikiihkeä versio tarjoaa ääripään; menevää ja muhevaa peruslevytystä halajavat tyytyvät Herbert von Karajanin tai George Szellin versioihin.
Beethoven: 3. sinfonia (Eroica). Minulle teoksen esitteli Bruno Walter, mutta varsinaisesti tykö toi vasta Roger Norrington. Tämänhetkinen suosikkini on Klemperer (stereoversio), mutta lämpimästi voi suositella myös Rudolf Kempeä, Toscaninia ja Erich Kleiberiä.
Bruckner: 8. sinfonia. On, kuten Mahlerinkin kasi, ollut minulle hieman problemaattinen. Günter Wand tarjoaa ihanne-esityksen, jos haluaa saada jotakin tolkkua teoksesta. Wandin levytyksessä on kaikkea kohtuullisesti, mitään ei liikaa, mittasuhteet kohdallaan. Adagion hiljaisimmatkin kohdat kuulee, eikä teoksen jännite missään vaiheessa ole vaakalaudalla. Ennen kaikkea: se pysyy koossa.

Äänilevyn sosiologiaa

Sijoitin maanantaina 88 euroa 50 senttiä saadakseni nähdä Stevie Wonderin livenä. Se on varmaankin noin kolminkertaisesti niin paljon kuin mitä olen koskaan konsertista maksanut. Miksi sen tein? 

Miksi Madonnan tai vähäpätöisempienkin artistien ystävät ovat valmiita maksamaan 70-80 euroakin nähdäkseen idolinsa elävänä, kun taas sinfoniakonsertteihin pääsee parillakympillä? Selitykseksi ei kelpaa se, että nk. ”konserttimusiikkia” tavataan subventoida verovaroista, vaikka sisältää se Madonnankin runsaasti ulkomusiikillisuuksia sisältävä showkin konsertin, kun tarpeeksi osaa pintaa raaputtaa.

Miksi ylipäätään käydä konserteissa? Monilla itseilmaisun tarve löytää kanavansa musiikissa; joistakin tulee uuden musiikin luojia eli säveltäjiä kun taas toiset toteuttavat muusikkouttaan luomalla toisten ideoista soivia toteutuksia. Vaikka sanat ”konservatorio” ja ”säilyke” ovatkin samaa perua, musiikki ei ole säilötty oppilaitoksiin, vaan äänilevyihin, ja uusilla glenngouldeilla ja annesophiemuttereilla onkin vastassaan voittamaton kilpailija: alkuperäinen, jonka voi helposti tarkistaa äänilevyiltä ja hyväksi havaita.

Glenn Gouldinsa tunteva ei voi välttyä Olli Mustosta kuunnellessaan siltä tunteelta, että on tainnut Ollikin Gouldinsa kuunnella, vaikka muusikoille aihe onkin perinteisesti ollut tabu. Ihan kuin muusikoiden muka olisi mahdollista luoda oma traditionsa tyhjiössä; sosiologinkin on ensin tunnettava Marxinsa jotta hän voisi sen edes hylätä. Pianistin onkin tunnettava Rahmaninovinsa, Gouldinsa ja Horowitzinsa, kapellimestarin Toscanininsa ja Furtwänglerinsä ja laulajan Callasinsa, Carusonsa ja Saljapininsa.

Tunnetut suomalaistaiteilijat ovat vasta viime aikoina alkaneet varovaisesti lähestymään perusohjelmistoa, koska siitä on olemassa jo niin paljon legendaarisia levytyksiä. Ei ole mieltä julkaista uutta Berliinin filharmonikkojen Beethoven-sykliä, kun saatavilla on ainakin Furtwänglerin, Karajanin (muutamaankin kertaan) ja Abbadon syklit.

Puolalaissäveltäjä Karol Szymanovskin musiikkia sisältävä levy on ollut Suomen klassisen listan kärjessä, jossa taas Bach-levyä ei ole näkynyt miesmuistiin, vaikka Bach on varmasti paljon Szymanovskia suositumpi säveltäjä. Ilmiön selittää esittäjän kultti; jos tunnettu suomalainen taiteilija levyttää Szymanovskia tai Hindemithiä, se nousee listan kärkeen. Mustonen, Salonen ja Jumppanen ovatkin tehneet Szymanovskille, Hindemithille ja Boulezille suuren palveluksen. Mustonen, Salonen ja Jumppanen ovatkin paljon tunnetumpia kuin Szymanovski, Hindemith ja Boulez, ainakin Suomessa.

Szymanovski-levytyksissä kilpailu ei kuitenkaan ole niin kova kuin Bach- tai Beethoven -levytyksissä, ja kansainväliset levy-yhtiötkin suostuvat levyttämään tunnettua perusohjelmistoa ainoastaan jos kyseessä on sellainen kansainvälisen luokan taiteilija, joka on omalle levy-yhtiölleen ”profiilitaiteilija” tai jos luvassa on mittatikkulevytys, jotakin aivan uutta. Kärjistäen: Sibeliusta lukuunottamatta, klassista perusohjelmistoa ovat suomalaiset tähän saakka koskettaneet vain alkuperäisinstrumentit- nimisillä pitkillä tikuilla Tuija Hakkila ja Anssi Mattila, ja hekin suomalaiselle levymerkille tai Kalevi Kiviniemi, joka tekee perusohjelmistosta showsovituksia uruille. Osmo Vänskän ainakin suomalaisessa lehdistössä ylistetty Beethoven-sykli Minnesotan orkesterin kanssa kansainväliselle (joskin pohjoismaalaisuutta vahvasti liputtavalle ruotsalaiselle BIS:ille) edustaakin aivan uutta aluevaltausta.

Mikä on musiikin hinta-laatusuhde, voiko sellaisen määritellä ja onko siitä mielekästä edes puhua? Miksi kuluttajan tulee saada uusinta uutta; miksei vanha ja hyväksi koettu kelpaa? Yksi selitys uusien levytysten suosiolle on se, että levy-yhtiöt panostavat niiden esillepanoon, jakeluun ja mainostamiseen. Tämä luultavasti siksi, ettei kaikki kallis työ levytysstudiossa menisi hukkaan. Ehkä Fritz Reinerin Richard Strauss-levytyksetkin nousisivat listoille, jos niitä markkinoitaisiin. Kuitenkin, ne peijakkaan Sennheiser-mikrofonit aseteltiin paikoilleen jo 50 vuotta sitten, ja tuottaja Jack Pfeifferkin on jo kuollut.

Tässä astuvat kuvaan ulkomusiikilliset arvot. On helpompaa myydä Vanessa Maen, Elina Garancan tai Olli Mustosen kuin Ida Händelin, Kirsten Flagstadin, Benno Moiseiwitshin tai Fritz Reinerin levyjä, koska heistä ei saa nättejä kansikuvia ja mainosjulisteita tekemälläkään, ei edes meikkaamalla, koska kuolleita ei oikein voi stailata, mitä nyt vähän levynkansidesignilla. Ehkä musiikista onkin tullut kauneuskilpailu, mistä säännöstä sentään muistetaan aina esittää yksi (!) poikkeus: talidomibaritoni Thomas Quasthoff kuin yksinäisenä vaikkakin ulkoisesti puolikkaana Don Quijotena, sallittavana poikkeuksena siitä, että pitkän kyräilyn jälkeen keskenään avoliiton solmineet musiikkijournalismi ja musiikkimarkkinointi voivat osoittaa säännön vääräksi. Samalla he oikeuttavat professionsa: edelleenkin musiikissa on sisältö ja osaaminen tärkeintä.

Naxos mullisti äänilevymarkkinat 80-luvun puolivälissä, aikana, jolloin cd-levy vasta teki tuloaan. Tuntemattomien itäeurooppalaistaiteilijoiden levytykset, joissa solistina – jos ohjelmisto sattui sisältämään sooloviulun – sattui olemaan levy-yhtiön perustaja-tuottaja-omistaja Klaus Heymannin vaimo, maksoivat noin kolmanneksen siitä, mitä vielä tuolloin usein ainoina vaihtoehtoina tarjotut Herbert von Karajanin levyt. Karajanin levyt perustuivat esittäjän kulttiin; Karajan oli brändi, ja tunnettu huippulaadun tae. Karajan oli – kiitos paljolti Wienin filharmonikkojen uudenvuoden konsertin – niin tunnettu, että jopa peruskoulun musiikkitunnin häiriköt, nekin, jotka luulevat, että Beethoven on bernhardinkoira, osasivat tehdä huitomisliikkeitä ilmassa. Karajan oli opettanut ilmakitaristit ilmajohtamaan.

Kun Karajanin levyjä mainostettiin Karajanilla, niin Naxos-levyt toivat musiikin keskiöön. Ilmiön veivät huippuunsa ”levymerkittömät” Anttila-versiot, joissa Alfred Walter, Anton Nanut ja Alberto Lizzio toivat koko perusohjelmiston peruskuluttajien ulottuville, pakkasnesteen ja oluthyllyjen väliin Eka-marketissa. Nämä levytykset, joita tuli kuin sieniä sateella, antoivat aiheen epäillä Walterin ja Nanutin olevan vain olleet 50-60 –lukujen Columbia Symphony Orchestran tapaan levy-yhtiön keksimiä synteettisiä, esittäjän persoonallisuuden kätkeviä peitenimiä. Vastaavanlainen käytäntö löytyy elokuvateollisuudesta, jossa nimimerkin ”Alan Smithee” taakse on kätketty epäonnistuneita elokuvia. Nämä epälevyt, joista ei edes löydy mainintaa äänilevykatalogeista ja musiikkilevyistä, tekivät musiikista laskettavan suureen. Levyjen kansiin nostettiin se, että ne todellakin sisälsivät musiikkia enemmän kuin 60 minuuttia (mikä oli lp-levyyn verrattuna hyve), ja joissakin tapauksissa, muusikon sukunimikin ansaitsi kohtalaisen suuren fontin, jos hän sattui olemaan jonkun tunnetun taiteilijan sukunimikaima. Alfred Walterkin on varmaan myynyt jokusen levyn Bruno Walterin siivellä.

Naxos on kuitenkin tahtomattaan nostanut esittäjän kultin uudestaan esille takaovesta, eikä vain esittäjän vaan myös esityksen. Pärjätäkseen myyntikilpailussa, vastavetona Naxokselle vakiintuneet levy-yhtiöt, kuten Deutsche Grammophon, Emi, Sony/Cbs, RCA, Philips ja Decca alkoivat uudelleenjulkaista 90-luvun alussa ”back-catalogynsa” legendaarisia esityksiä uusina painoksina ja uusina laitoksina. 50-70 –lukujen lp-julkaisut saivat uuden elämän, yleensä vanhan lp-levyn ulkoasua pienoiskoossa jäljitellen. Nyt Reinerin Straussitkin olivat kuluttajan ulottuvissa; näiden uudelleenjulkaisujen hinnat laskettiin ensin 90-luvun alussa hajurakoetäisyydelle Naxoksesta ja myöhemmin Naxoksien tasolle. Nämä, RCA:n 50-luvun varhaiset ja levynkansiin monistettujen d-kirjaimienkin jälkeen ylittämättömät stereolevytykset ovat luoneet äänityksen kultin. RCA Living Stereo ja Mercury Living Presence kilpailevat keskenään Antal Doratin ja Fritz Reinerin versioilla Bartokin orkesterikonsertoista. Kuitenkaan, edelleenkin Naxosta ostetaan enemmän, koska sillä on parempi jakelukoneisto ja koska se on onnistunut luomaan itsestään 25 tunnetun brändin; usea ei varmaankaan tunne muita klassisen musiikin julkaisijoita kuin Naxoksen.

Kaikki kunnia kuitenkin Naxokselle. Naxos on tuonut musiikin lukuisiin uusiin olohuoneisiin, ja alkudumppauksen jälkeen – jolloin Naxoksen piti nopeasti luoda perusohjelmisto saataville valikoimiinsa - levytysten taso on huomattavasti noussut. Monissa tapauksissa Naxos tarjoaa musiikillisestikin aivan varteenotettavan vaihtoehdon, ja nyttemmin se on laajentanut ohjelmistoaan perusklassisesta myös nykymusiikkiin. Aivan viimeisin aluevaltaus on ollut ostaa julkaisuoikeuksia legendaarisiin savikiekkoajan levytyksiin; Naxos on tuo Rahmaninovin omat levytykset, Toscaninit ja Sergei Koussevitzkyn Sibeliukset markkinoille huomattavasti aikaisempaa kuluttajaystävällisempään hintaan.

Koska aikakonetta ei olla keksitty, äänilevyt ovat paras korvike, jos haluaa kuulla Dinu Lipattia, Fritz Kreisleria tai Kathleen Ferrieria. Kuitenkin musiikki on perustaltaan sosiaalinen instituutio, syntyen vuorovaikutuksessa esittäjän ja yleisön välillä, tai säveltäjän ja yleisön, taiteilijan ollessa ”vain” säveltäjän tulkki. Konserteissa käydään paitsi kuuntelemassa musiikkia, myös olemassa osana musiikkiyhteisöä, imemässä sitä tunnelmaa, jonka saattoi saada esimerkiksi täpötäydessä mutta kroonisten bronkiitikkojen kerrankin loistaessa poistaolollaan, hiirenhiljaisessa Finlandia-talossa, joka oli todistamassa Svjatoslav Richterin viimeistä Suomen-konserttia. Konserteissa myös näyttäydytään, eli näytetään itsensä arvostetun harrasteen eli taidemusiikin parissa. Harrastus kun on kuin kultahiekkaa: siitä aina tarttuu arvoa harrastajaansa.

Myös äänilevyjen keräily on mitä sosiaalisin harrastus. Äänilevyjen keräilijä yleensä arvottaa ensimmäisenä äänilevykokoelman arvon kyläillessään uudessa paikassa, samalla sijoittaen talon isännän ja/tai emännän oikealle paikalleen Elysiumissa. Siitä, onko hyllyssä Alfred Walteria vai Bruno Walteria, riippuu, oletko tuomittu vai pelastettu.

Musiikin kuluttaminen on voimakkaasti sukupuolittunutta. Kun korkeasti koulutetut keski-ikäiset naiset ovat selkeästi yliedustettuina konserttiyleisössä, niin pääosin miehet ovat tehneet äänilevyjen ostamisesta systematisoitua keräilyä. Varsinaisia psykologisia tai mahdollisia kulttuurisia tai peräti geneettisiä syitä tähän sukupuolittumiseen ei tunneta tarkasti, mutta yleensäkin keräily on vahvasti miehinen harrastus, lukuunottamatta nimenomaisesti pikkutytöille suunniteltuja täsmäkeräilytuotteita, kuten kiiltokuvia.

Mitä Richter sitten viimeisessä Suomen-konsertissaan soitti? Joillekin saattoi olla pettymys, ettei hän soittanutkaan Beethovenia tai Bachia, vaan – Griegiä. No, heillekään se loppujen lopuksi ei ollut kynnyskysymys. He olisivat tulleet paikalle, vaikka Richter olisi vain istunut flyygelin ääressä, ja ollut soittamatta. Aivan kuten John Cagen epäteoksen tunnetuimmassa epäesityksessä 4,33 tai kuten teatterilegenda Tarmo Mannin viimeisessä esityksessä, jossa Manni istui lavalla kerrankin hiljaa. Hän – ja yleisö – kuunteli Mahlerin 9.sinfoniaa. Musiikki on mitä yhteisöllisin taidemuoto; yleisö on osa esitystä ja yhteisö määrittää musiikin arvon, oli sitten kyseessä konserttiyleisö tai keräilijäyhteisö.

Niin, miksi laitoin niin paljon rahaa konserttilippuun, minä vannoutunut äänilevymies? Kai se on se tunnelma. Äänilevyjen kuunteleminen on harvoin ainutkertainen kokemus, mutta Stevie W:n muistan toivottavasti loppuelämäni, aivan samoin kuin muistan Kurt Sanderlingin, Svjatoslav Richterin, Vladimir Ashkenazyn, Murray Perahian, Kurt Masurin ja Giuseppe Sinopolin.

Muusikon jäljittelemätön kädenjälki

Taide - myös musiikki - on oikeastaan käsityötä, tai ainakin käsityö on sille toimiva metafora, riippumatta siitä, onko kyseessäolevan taidemuodon ruumiillinen käyttövoima suu, kädet, jalat, silmät vaiko koko kroppa.

Tarkastelen seuraavaksi muusikoita, joiden oma persoonallinen käden-(tai jalanjälki) on aina erotettavissa, ihan riippumatta siitä, mitä musiikkia he esittivät tai esittävät. Valikoimani on pakostakin ja tarkoituksella vino, koska lopetin pop-/rockmusiikin aktiiviseuraamisen samoihin aikoihin kun kohtasin Amadeuksen.

Laulajien oma, selkeästi tunnistettava tyyli on ymmärrettävä kadunmiehellekin. Hyvä imitaattori voi "esittää" Elvistä, Frank Sinatraa tai Edith Piafia, mutta kuitenkin, parhaimmillaankin esitys on hyvä imitaatio, ja näitä artisteja imitoidaankin juuri siksi, että heillä on niin persoonallinen tyyli. Ei vähäpätöistä artistia kannata matkia, vaikka varmaan Matti Nykäsenkin V-tyyliä on kokeiltu.

Laulajat:

Kathleen Ferrier (1912-1953), englantilainen alttolaulaja, joka jää historiaan etenkin Mahlerin tulkkina. Ferrierin vibraatto lienee taltioidun laulumusiikin historian suurin, ja on siinä ja siinä hyvän maun rajoilla; samaten on hyvän maun siinä rajoilla, kuuluuko taiteilijan itkeä vai itkettää.

Maria Callas (1923-1977), kreikkalainen (mezzo)sopraano, joka tekee mistä hyvänsä - kehnostakin - musiikista totisinta draamaa. Callasin kuuluisimmat esitykset lienevät Tosca ja La Traviata.

Jussi Björling (1911-1960), ruotsalainen tenori, jonka laulun helppous ja valoisuus on omaa luokkaansa. Björlingin laulu kuulostaa siltä että hänen ei tarvitse kuin avata suunsa ja päästää. Ainakin Suomessa "Jussi" on jäänyt kansalliseen soivaan muistiin Adolphe Adamin joululaulun "omistajana"; Jussi hiljentää edelleenkin joka joulu tuhansia suomalaiskoteja.

Dietrich Fischer-Dieskau (1925-), ainakin ennen Pavarottin aikaa eniten levyttänyt klassinen mieslaulaja, jonka ääni on monille sama kuin Schubert, mutta myös sama kuin Jeesus. Dietrichin ääni säteilee viisautta, hyvyyttä ja lämpöä.

Fjodor Saljapin (1873-1938), venäläinen bassolaulaja, jonka kyky karakterisoida komiikasta tragediaan on kaikkien suurten bassolaulajienkin joukossa täysin omassa kastissaan. Erityisesti Saljapinin Boris Godunov on jäänyt historiaan.

Enrico Caruso (1873-1921), monille oopperatenoreiden synonyymi, kuten ikätoverinsa Saljapin, suuri karakterisoija ja ennen kaikkea, luultavasti ensimmäinen suuri äänilevytähti. Caruson ääni ei ollut aivan perinteinen tenori, vaan siinä oli varsin baritonaalisiä sävyjä.

Luciano Pavarotti (1935-2007), jonka äänen tunnistaa moni sellainenkin, joka ei muuten kuuntele "klassista", on tehnyt luultavasti enemmän kuin kukaan muu oopperalaulun popularisoimiseksi yhtenä Kolmesta tenorista, joka on duetoinut myös Zuccheron ja ties vaikka kenen kanssa. Kuitenkin, 80-luvulle saakka Pavarotti oli myös aikansa suurin oopperatenori ihan oikeasti, jonka - kuten Björlinginkin - tarvitsi vain avata suunsa.

Billie Holiday (1915-1959), jazzlaulaja, joka on antanut kissalle inhimillisen äänen. Holidayn ääni on dialektinen sekoitus kärsimystä ja kiusoittelua.

Edith Piaf (1915-1963), Pariisin varpunen, jonka tapa kirota ja räkiä ranskaa edustaa monille ranskan kieltä, mukaanlukien itseni.

Louis "Satchmo" Armstrong (1901-1971), trumpetisti, laulaja, jonka bulldoggimainen olemus ja Tom Waitsmainen rääkkyminen levittivät hyvää mieltä. Satchmon ääni lienee kaikkein tunnistettavin ihmisääni.

Frank Sinatra (1915-1998), "Vanha sinisilmä", joka tulkitsi uskottavasti vaikka puhelinluetteloa, on ehkä matkituin laulaja koskaan (Elviksen ohella). Monesta standardista on tullut Frankin laulavana Frankin "omaisuutta"; kuka hyvänsä esittääkään laulut My Way ja Strangers in the Night, joutuu aina jäämään Frankin varjoon, tai muussatapauksessa tekemään kunniamurhan.

Ei-laulajat 1: Instrumentalistit

Miles Davis (1926-1991), trumpetisti, joka runsaalla, jäljittelemättömällä - mutta ehkä jazzmusiikissa kaikkein eniten jäljitellyllä - vibraatolla varustetulla mutta sordiinoakin käyttäessään, uskomattoman kirkkaalla äänellä, rikkoi genrerajoja enemmän kuin kukaan muusikko häntä aikaisemmin.

Jan Garbarek (1947-), norjalainen saksofonisti, joka on "keksinyt" jazzin pohjoisen tai ainakin norjalaisen äänen. On mahdollista, että Garbarekin kermainen mutta korkealla leijuva saksofoninääni on kaikista instrumentalisteista kaikkein tunnistettavin.

Keith Jarrett (1945-), jolle ei tee täyttä oikeutta sanoa häntä jazzin Glenn Gouldiksi, vaikka hänen kirkas sormituksensa ja haltioitunut hyrinänsä tuovatkin Gouldin mieleen.

Glenn Gould (1932-1982), klassisen Keith Jarrett, jonka sormien irtonaisuus oli omassa kastissaan, samaten äärimmäisen säästeliäs pedaalin käyttö. Gould tunnetaan etenkin Bachistaan, mutta ihan sama, mitä hän soitti, aina kyse oli Gouldista hyräilyineen ja narisevine jakkaroineen. Gouldin muusikkous ei kuitenkaan tyhjene Bachiin; hänen wieniläisklassikonsa ovat jotensakin pinnallisia - hän ei itse arvostanut Mozartia ja Beethovenia - mutta esimerkiksi hänen Sibeliuksensa avaa korvat, etenkin Szalkiewicziin ja Tawaststjernaan tottuneelle suomalaiselle.

sir Sidney Sutcliffe (1918-2001), englantilainen oboisti, pitkäaikainen Lontoon Philharmonia-orkesterin oboesolisti, jonka oboessa on enemmän vibraattoa kuin kaikkien muiden maiden kaikkien sinfoniaorkesterien oboesolisteilla yhteensä. 50-60-levytyksissä paljon orkesteria johtaneen Otto Klempererin - joka antoi puupuhaltimien kuulua - levyille Sutcliffe antaa aivan oman nasaalisävynsä. Kannattaa kuunnella erityisesti Klempererin levytys Brucknerin kutosesta, jossa oboe todella nyyhkii. En koskaan ehtinyt kiittää sir Sidneytä henkilökohtaisesti, mutta thanks, Sidney!


Adolph (Bud) Herseth  (1921-2013), norjalaissyntyinen trumpetisti, joka johti Chicagon sinfoniaorkesterin trumpettisektiota 53 vuoden ajan (1948-2001), myötävaikutti Chicagon soinnin kehittymiseen siinä missä kapellimestari Fritz Reinerkin, koska Chicagon orkesteri tunnetaan nimenomaan loisteliaasta, trumpettijohtoisesta soundistaan.

Fritz Kreisler (1875-1962), wieniläisviulisti, joka määritteli ja johon päättyi saksalaistyylinen romantiikka musiikin tulkinnassa. Kreislerin tyyli glissandoineen voi asiallisista nykykorvista olla asiallisuuden rajoilla, mutta Kreisler on omassa tyylissään linjakas. Myös yksi ensimmäisiä todellisiä äänilevytähtiä, Kreislerin kadenssit suuriin konserttoihin ovat edelleenkin standardi, samaten Kreislerin tulkinta Beethovenin konsertosta. Kaikkein tyypillisimmillään hän kuitenkin oli "lyhyissä erikoisissaan", kuten sovituksissaan ja pikku wieniläisminiatyyreissään, jotka hän yleensä julkaisi salanimellä.

Wanda Landowska (1879-1959), puolalainen pianisti ja ennen kaikkea cembalisti, joka oli esiäiti koko "autenttisen" musisoinnin liikkeelle. Tosin Landowskan soittopeli ei mitenkään kuulostanut nykykorviin cembalolta, oli sen verta iso ja rämisevä.

Andres Segovia (1893-1987), espanjalainen kitaristi, klassisen kitaran isä, jonka ansiota on käytännössä miltei koko klassinen kitaraohjelmisto, paitsi hänen tilaamansa, myös suurin osa sovituksista. Segovia ei tyytynyt vain näpyttelemään, hän liu'utti kieleltä toiselle vähän samaan tyyliin kuin Kreisler viululla.

Pablo Casals (1876-1973), espanjalainen kitaristi ja orkesterinjohtaja, jonka sello karjui kuin leijona.

Ei-laulajat: orkesterinjohtajat

Otto Klemperer (1885-1973) ja Philharmonia Orchestra. Levytuottaja sir Walter Leggen levytysorkesteri perustama Lontoon Filharmonialla oli paljon hienoja instrumenttisolisteja, jotka pääsevät oikeuksiinsa parhaiten Klempererin läpivalaisutyylissä. Orkesterin kanssa ovat tehneet hienoja levytyksiä myös esimerkiksi Furtwängler, Karajan ja myöhemmin vaikka Sinopoli, mutta oikeastaan vain Klempererin kanssa sillä on omanlaisensa ääni, ja oikeastaan Klemperer ja Philharmonia on ainoa, täysin omanlaiseltaan kuulostava johtaja-orkesteriyhdistelmä. Varsinainen koloristi Klemperer ei ollut, eikä hänen soundiaan voi luonnehtia hienostuneeksi, vaan pikemminkin selkeäksi.

Arturo Toscanini (1867-1957), italilaisamerikkalainen kapellimestari, jonka kiihkeää, tiukkaa, nuottiuskollista tyyliä on moni - esimerkiksi George Szell, Fritz Reiner ja koko autenttinen liikehdintä - jäljitellyt, mutta alkuperäisen Tosciksen tunnistaa aina, ei vähiten siksi että suurin osa hänen levytyksistään on tehty täysin kaiuttomassa ja kuivassa 4H-hallissa.

Gil Evans (1912-1988), amerikkalainen sovittaja-orkesterinjohtaja, jolta muistetaan erityisesti Miles Davisin kanssa tehdyt levyt, joissa käytetään Evansin sovituksia ja Evansin omaa orkesteria. Evansin saundi on aivan omanlaisensa, sykkivä ja tuoksuva kuin Malagan yö.

Konserttitalot:

Konserttisalitkin ovat oikeastaan instrumentteja, tai, lopultakin, ne ovat kuin organismeja. Tapa, miten musiikki kiertää, levittäytyy, vangitsee tai karkaa riippuu paitsi konserttitalon mallista, koosta ja materiaaleista, myös sen "ambienssista" ja "muistista".

New Yorkin 4h-sali: kts. Toscanini

Amsterdamin Concertgebouw-halli: sen ambienssi on aivan omaa luokkaansa, vaikka kuuntelisi 30-luvun Mengelbergin levytyksiä, tai myöhempiä van Beinumeita, Szellejä tai Haitinkeja, aina kuulee että levytykset on tehty Concertgebouw'ssa. Willem Mengelbergin muisto edelleenkin leijailee jopa uudempien Riccardo Chaillyn levytyksien yllä.

Kirkastettua Mahleria

Gustav Mahler (1860-1911), jonka mukaan sinfonian piti sisältää kaikki, oli julkilausutusti oman mestarimme Sibeliuksen antiteesi: Sibeliuksen musiikissa yksi johtoteema kantoi yhden teoksen alusta loppuun. Kun Sibeliuksen taide on tiivistämisen ja kiteytyksen taidetta, Mahlerin musiikki on kuin runsaudensarvi, sekahedelmäsalaatti ja valintamyymälä: sama teos voi sisältää sekä taivaan että helvetin, suurimman ilon ja kauhistuttavamman ahdistuksen, inhimillisen sivistyksen ja luonnonläheisyyden samalla kertaa.

Mahlerin musiikki raottui minulle pikkaisen murrosikäisenä, jolloin kuulin radiosta Ylösnousemussinfoniaa (no 2) ja laulusarjaa das Lied von der Erde (joka on oikeastaan sinfonia altolle ja tenorille). Pidin musiikkia kiehtovana, mutta en rohjennut vielä lähteä siihen oma-aloitteisesti tarttumaan, kunnes lainasin 21-vuotiaana Töölön kirjastosta Bernard Haitinkin levytyksen hänen 4.sinfoniastaan. Tämä avasi Mahlerille portit.

Mitä levytyksiä Mahlerin teoksista sitten kannattaa kuulla? Ensimmäisestä, toisesta ja yhdeksännestä Bruno Walterin 50-60 -luvun vaihteen levytykset ovat itseään suosittelevia klassikoita, vaikkakin monoversio ykkösestä onkin vieläkin parempi. Ykkösestä Rafael Kubelikin levytys on eloisa ja karakteristinen, ja modernimmalta kuulostavasta Mahlerista pitävä on tyytyväinen James Levineen.

Kakkosesta Walterin vastapooli Klempererin levytys on klassinen ja koherentti, ja mahtuu sitäpaitsi yhdelle cd:lle! Myös Kubelik tarjoaa hyvän vaihtoehdon, lyyrisen, dramaattisen ja koherentin, joka sitäpaitsi mahtuu yhdelle cd:lle. Historiallisesti tiedostavan pitää kuulla Oskar Friedin akustinen levytys 20-luvun alkupuolelta, jonka äänenlaatu vaatii kyllä toleranssia.

Kolmosesta klassinen versio on Jascha Horensteinin monikanavalevytys 60-luvulta. Tosin en ole vielä aivan löytänyt sen sanottuja hienouksia, vaikka olen Jascha-fani; finaali tosin puristaa viimeisetkin mehut irti, ne, jotka Bernsteiniltakin on jäänyt ottamatta. Kolmosessa Leonard Bernsteinin äärimmäinen paisuttelu ja ekstroversio palvelee musiikkia hänen egonsa asemesta, ja hänen romanttinen otteensa sopii tälle länsimaisen sinfoniamusiikin kookkaimmalle järkäleelle. Hänellä on teokseen sopivasti rinta rottingilla. New Yorkin filharmonikoilla on autenttinen Mahler-saundi, hieman rupinen verrattuna esimerkiksi Concertgebouw-orkesteriin.

Jos haluaa elää todella vaarallisesti, hankkii paketillisen valitettavan vähän levyjä tehneen Dimitri Mitropouloksen livetaltiointeja. Kolmas sinfonia on leikelty, jotta se olisi mahtunut radiolähetykseen, mutta selväksi käy se, että Mitropoulos ei halua siloitella mitään. Gary Bertinin kolmonen on paitsi upeasti soitettu ja äänitetty, se onnistuu olemaan hieman alitulkittunakin vakuuttava. Bernard Haitinkin Concertgebouw-versio on lähellä ihanteellista: siinä on muhkeasti mutta paisuttelematta, aivan henkeäsalpaavasti soitettu niinkuin nuoteissa on, kaikki, jota sieltä lähtee, ilman Bernsteinin yritystä mahtipontisuuteen, mutta ei yhtään häntä pienemmin. James Levine aloittaa pöyhkeästi ja on pöyristyttävän muhkeasti soitettu, mutta jotenkin mielenkiinto lopahtaa ekan osan jälkeen, jossa todella marssitaan peitset pelottomasti tanassa, niin pystyssä että melkein kaadutaan selälleen. Sinfonia on enemmän kuin osiensa summa, vaikka Levine toteuttaakin ne osat esimerkillisesti, lukuunottamatta finaalin hengiltä raahaamista, Levinen helmasynti. Sen sijaan huomattavasti introvertimpi Kubelik pysyy hienosti koossa, ja siinä on vähiten "löysää" tässä teoksessa, jossa mielenkiinto voi herpaantua. Ihanne-esitys tästä teoksesta.

Nelosesta Willem Mengelbergin livelevytys vuodelta -39 on jännittävä, ja siinä Concertgebouw-akustiikka pääsee yllättävän hyvin oikeuksiinsa, vaikka taltiointi on näinkin vanha. Hyviä peruslevytyksiä nelosesta on tarjolla sitten vaikka kuinka paljon; esimerkiksi mainittu Haitink, Kubelik, Levine, Szell ja Paul Kletzki.

Vitosesta on hyviä levytyksiä pilvin pimein. Itselleni mittatikku on John Barbirollin humaani versio; myös Herbert von Karajanin upeasti soitettu vitonen, jonka Adagietton lopussa on upea, pitkä sellolegato, on hieno, vaikka Mahlerille omistautunut Tony Duggan ei viitsikään mainita sitä kuin näön vuoksi. Erich Leinsdorfin vitonen taas on vaarallinen ja äkkiväärä kun taas Gary Bertinin vitosessa etenkin finaali on huikean virtuoosinen. James Levinen levytyksessä kaikki tapahtuu suunnilleen keskiarvoisesti, hyvällä maulla, hienosti toteutettuna, mutta vailla voimakkainta henkilökohtaista profiilia ja kovin omaperäisiä ideoita. Kelpo peruslevytys joka tapauksessa. En voisi olla enempää samaa mieltä Mahler-auktoriteetti Tony Dugganin kanssa: Levinen levytys on vain pari piirua suuruudesta. Tosin Duggan totesi Karajanin levytyksestä, että mainittuaan sen hän siirtyy eteenpäin.

Kutosessa ääripäitä edustavat George Szellin marssimainen leppymätön levytys ja sir John Barbirollin versio, jossa sinfonia on kuin kuoleva elefantti. Szell on teoksen tulkkina Mitropouloksen linjoilla, Mitron pureutuessa ehkä vieläkin syvemmälle syövereihin. Tässäkin teoksessa Horenstein osuu ytimeen. Häneltä löytyy kaksi livelevytystä, joista Bournemouthissa tehty on paljon parempi. Ei piehtaroi siinä missä Barbirolli, mutta on aivan yhtä järkyttävä. Haitinkin levytys on melko sivistynyt, mutta kohtuullisen joutuisa, ja näyttää keskitien Mitropouloksen ja Horensteinin, tai Szellin ja Barbirollin välillä. Kubelikin joutuisa levytys on miltei optimistinen, mikäli se on kuudennesta sinfoniasta mahdollista.

Seiskasta hyviä peruslevytyksiä tarjoavat ainakin sir Georg Solti, Gary Bertini, James Levine, Rafael Kubelik ja Bernard Haitink. Vielä eloisampaa karakterisointia halajavat tekevät hyvin kun hankkivat Hermann Scherchenin livelevytyksen, mutta kokonaisuutena ylittämätön on tässäkin Horensteinin 70-luvun vaihteen varsin käyttökelpoinen livestereo.

Kahdeksaisen ylenpalttisuuden minulle avasi Rafael Kubelikin mozartmaisen musikaalinen levytys, joka on myös sopivasti draamallinen, jääden kaipaamaan vain hieman ekspansiivisempaa otetta ja muhkeampaa levytystä. Kuitenkin vasta Jascha Horenstein nosti teoksen minulla arvoonsa. Tämän konserttitaltioinnin sanotaan aloittaneen Mahlerin arvonnousun Englannissa ja nostaneen kapellimestarinsa suurnimeksi. Vuonna -59 Royal Albert Halliin onneksi tuotiin paikalle stereoäänityslaitteisto. Taltiointi toistaa uskollisesti suuren tapauksen; kyse on paitsi definitiivisestä teoksen (re)konstruktiosta, myös yhdestä kaikkien aikojen suurimmista livetaltioinneista. Paras kasin yleislevytys on kuitenkin Gary Bertinillä, jonka versio on paitsi muhkea, myös erotteleva, mikä on melkoinen saavutus, ottaen huomioon äärimmäisen raskaan tekstuurin. Tosin Horensteinin jälkeen se on jotenkin - lattea.

Yhdeksäisestä Horensteinilta löytyy ainakin kuusi taltiointia; yksi studio- ja viisi liveversiota. Paras on Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa v. 1966 tehty, ja sen rinnalla kaikki muut kuulemani ysit ovat jotenkin puutteellisia ja kuolleita. Horenstein löytää ysistä enemmän kuin yksikään toinen. Niin paljon, että jo ensimmäisen osan intensiteetti musertaa, ja voimia ei ehkä enää jää loppujen osien kuuntelulle (joista kaksi keskimmäistä scherzo-osaa ovat selvästikin aliharjoiteltuja). Bruno Walterin liveversio Wienistä sodan kynnyksellä on kuitenkin historiallisena dokumenttina ylittämätön referenssi, vaikka hänen 60-luvun alun uusintaottonsa onkin teknisesti upea, tunnelmaltaan lämpimän nostalginen. Pidin sitä pitkään referenssilevytyksenä.

Hienoja levytyksiä ysistä ovat tehneet myös Otto Klemperer, jonka versio on armottoman kompromissiton, ja Kurt Sanderling, jolla tästä teoksesta löytyy ainakin neljä versiota, tarjoaa kiireetöntä ja kohtuullista Mahleria, jossa mitään ei ole liikaa. Yllättävä löytö tulee 60-luvun Prahasta, jossa Karel Ancerl ja Tsekkiläinen filharmonia tarjoavat loistavan levytyksen. Carlo Maria Giulinin livelevytystä Philadelphiasta ei ole saatavilla, mutta siinä on jokseenkin kaikki kohdallaan, ja yllättävän paljon karheuttakin tälle miehelle, jolta viha ja rumuus eivät yleensä onnistu. Bernard Haitinkin Concertgebouw-levytys lienee kuitenkin ihanteellinen studioversio, jos ajattelisi pärjäävänsä yhdellä koko elämänsä. Se on eloisampi kuin mitä Haitinkilta odottaisi, ja soitto on eloisuuden lisäksi virheetöntä. Haitinkin levytyksessä kaikki soitinnuksen yksityiskohdat ja dynamiikan hienoudet erottuvat niin hyvin, että siinä kuljetaan jo mikromanageroinnin rajoilla.

Dimitri Mitropouloksen yhdeksäisessä kokonaisuus pysyy harvinaisen hyvin koossa, ja finaalissa ei ole ennätysjoutuisanakaan kiire minnekään. Mitropoulos todistaa, että valon nopeuden ylittäjä ei menekään eteenpäin. Gary Bertini onnistuu pitämään finaalissa pulssin yllä melkein puolituntisenakin, mihin Levine ei kykene. Rafael Kubelikin ekassa osassa löytyi 7 minuutin kohdalta aiemmin tavoittamatonta painotonta kauneutta harppusynkoopeista, joita ei muilla kuulu. John Barbirollin kokonaisnäkemys on tasapainoinen ja hyvin lähellä ideaalia, ja etenkin finaali on upeasti toteutettu; tosin levytyksestä aistii sen, että vielä 60-luvulla Berliinin filharmonikot olivat selkeästi epävarmalla maaperällä. Joidenkin kriitikkojen suunnilleen koko länsimaisen levytyskirjallisuuden ylittämättömäksi kruununjalokiveksi nostamat Herbert von Karajanin levytykset (2 kpl, studio ja live) sen sijaan pyöristävät ja parfymoivat kappaleen tunnistamattomaksi. Niitä pitää välttää kaikin mahdollisin keinoin.

Kymmenennen sinfonian tyydyn käsittelemään kursorisesti, sillä en usko säveltäjien luonnostelmien täydennyksien olevan autenttisia rekonstruktioita. Mahler sai valmiiksi vain adagio-osan, josta intensiivisin esitys lienee Dimitri Mitropoulosilla, joka selvästi uskoi maailman pelkällä täydentämättömällä adagiollakin olevan parempi kuin ilman sitä. Rafael Kubelik on erinomainen vaihtoehto, jos haluaa esityksensä vähän täyteläisemmällä äänentoistolla. Sen lisäksi minulta löytyy Deryck Cooken täydennyksistä James Levinen ja Mark Wigglesworthin levytykset.

Kathleen Ferrierin ja Julius Patzakin kanssa tehty das Lied von der Erde on ohittamaton, ei vähiten laulajien ansiosta. Horensteinin harvinainen studiolevytys on myös upea. Horenstein saa teoksesta esiin enemmän alakuloista kauneutta kuin kukaan toinen, siihen sopien, että hänen sanotaan viimeisiksi sanoikseen surreen sitä, että "ikävintä kuolemassa on se, että ei enää koskaan kuule das Lied von der Erdeä". Hienoiten laulettu versio, kokonaisuutena tyydyttävin studioversio on Otto Klempererin levytys, jossa solisteina loistavat Christa Ludwig ja Fritz Wunderlich.

Dmitri Mitropoulosilta löytyy valitettavan vähän taltiointeja, mutta tämä suotta historian ja Leonard Bernsteinin pimentoon jäänyt kreikkalaisjohtaja maahantoi Yhdysvaltoihin Mahleria jo silloin kun Bernstein suunnilleen opetteli pois potalta. Mitron Mahler on vaarallista, karkeaakin, ja autenttisuuden osoituksena normiesitystä 20 minuuttia ripeämmän Mahlerin kolmosen "sensurointeja" ei edes huomaa ilman partituuria. Kolmosessa etenkin newyorkkilaisten vasket loistavat, ja esitys on hämmästyttävän järkeenkäypä huolimatta rivakuudestaan. Intensiteetiltään se jättää kaikki muut varjoonsa. Kutonen on nimensä mukaisesti traaginen, eikä edes finaalissa ole yhtään ylimääräistä tahtia, ja kellon mukaan ennätysrivakassa adagiossa mihinkään ei ole kiire. Mahler-entusiasti ei voi olla ilman kuuden levyn pakettia Mitron koottuja Mahlereita.

Sinfonioiden kokonaislevytyksiä on tarjolla hyvin paljon. Kokonaisuudessaan olen kuunnellut Kubelikin, Bernsteinin uudemman paketin, Bernard Haitinkin, Klaus Tennstedtin, Eliahu Inbalin, Maurice Abravanelin, Pierre Boulezin ja Gary Bertinin paketin. Israelilainen Gary Bertini (1927-2005) on ehtinyt hankkia pienimuotoisen kulttimaineen nimenomaan Mahler-levytyksillään, jotka hän teki Kölnin radio-orkesterin (nyk. WDR Rundfunk Orchester) kanssa 80-luvun jälkipuoliskolla ja 90-luvun alussa. Niitä voi pitää Bertinin pääteoksena, ja niihin piintynyt arvostelma "välimerellisyys" on vähättelyä. Kyllä niissä voimaa ja täyteläisyyttä on yllin kyllin. Luonnonvalolla ne kyllä käyvät. Tähän saakka kuulemistani kokonaislevytyksistä Bertini ja Kubelik ovat parhaimmat.

Miksi sitten sinfonioista kannattaa hankkia kokonaislevytyksiä? Niissä ilmenee säveltäjän tyylin muuttuminen ja sinfonioiden sijoittuminen keskenään säveltäjän kaanonissa. Saman kapellimestarin sinfonioissa on sama perussoundi, kun taas Kubelikin ja Bernsteinin rinnastaminen on kuin rinnastettaisiin kesäkeitto ja stroganoffi.

Bertiniin verrattuna Tennstedt on tosikkomainen ja eloton, Kubelik kevyen kamarimusiikillinen ja Bernstein niin suurmaailmallinen, että menee miltei ulos kiertävältä radalta. Kubelikin mozartmainen, klassinen lyyrisyys pääsee oikeuksiinsa erityisen hyvin ykkösessä ja nelosessa, mutta se on yleisestikin ottaen eloisasti ja hienosti karakterisoitua. Bernsteinin tyyli korostaa musiikin romanttista subjektiivisuutta. Soltin lihaksikas ja virtuoosinen tyyli sopii erityisen hyvin seiskaan, mutta toimii hienosti myös ykkösessä ja kakkosessa. Tennstedt korostaa musiikin vakavuutta ja tekisi mieleni sanoa, totisuutta tylsyyteen asti. James Levinen epätäydellinen paketti (josta puuttuvat kakkonen ja kasi) tarjoaa musikaalisia, hienosti äänitettyjä ja soitettuja perusesityksiä, joista parhaita ovat ehkä ykkönen ja seiska. Yhdeksäisen kanssa on niin ja näin, pysyykö se koossa. Levine toteuttaa monia hienoja sinfonioiden osia, tai ainakin osien osia, mutta kokonaisuudet eivät oikein toimi. Haitinkin kokonaislevytyksen heikko lenkki on jokseenkin lattea ja epäinspiroitunut kahdeksikko; muuten proosallinen yleisilme palvelee Mahleria etenkin näin satumaisen upeasti soitettuna. Yhdeksäinen lienee kaikkien aikojen parhaita Mahler-levytyksiä.

Hankin Bertinin pienimuotoisen kulttimaineen saaneen paketin hyvien arvostelujen perusteella. Eikä siitä ole heikkoa kohtaa löytynyt. Yksittäisiä huippuja siitä on vaikea nostaa, koska se on niin vahva kokonaisuus. Bertinin Mahler on virtuoosista, oivaltavaa, kimmeltävää, kaunista ja upeasti äänitettyä. Esityksinä Kubelik on vähintäänkin tasaveroista tavaraa Bertiniin verrattuna, ehkä hieman Bertiniä eloisammin karakterisoitua, mutta plussia Bertinillä ovat äänitys ja bonuksena tarjoiltava das Lied. Haitink on myös vahvasti suositeltava kokonaislevytys, jossa ajoittainen rumuuskin tarjotaan kultturellisti. Vain kahdeksas sinfonia jää selkeästi kaipaamaan dramaattisempaa otetta: Haitinkin levytys onnistuu olemaan aika lattea, ja viides sinfonia on ehkä hieman proosallinen.

Minulle problemaattisen ja ylenpalttisuudessaan aiemmin jotenkin tunkkaisen kasin finaalista Bertini löytää ylimaallista läpikuultavuutta, ja ysin finaali, jonka hän melkein raahaa tunnistamattomaksi (29 min. Bruno Walterin 21 min. vastaan) on ainutlaatuisen intensiivinen ja kaunis yhtä aikaa, yhtä pitkää legatoa. Vieläkin vähän pidemmäksi ysin finaalin murjova Levine raahaa sen tunnistamattomaksi. Paketin heikkona lenkkinä pidetty kutonen on analyyttinen ja kiihkoton, antaen musiikin tragiikan puhua omalla painollaan, alleviivaamatta mitään. Vitosen finaalin jousien sahaus on uskomattoman tarkkaa ja yksimielistä. Das Lied von der Erden kimmeltävän mystinen orkesterikudos on toteutettu uskomattoman kauniisti. Jos suhtautuu Mahleriin epäillen, Bertinin paketti voi voittaa hänelle uusia ystäviä: Bertinin Mahler kuulostaa niin musiikilta kuin mahdollista on.