Vuoden 2022 parhaat levyt

Vuosi 2022 on ollut maailmalle huono vuosi, mutta minulle se on ollut erinomainen musiikkivuosi. Olen systemaattisesti koettanut laajentaa ohjelmistoani, ja vuoden säveltäjänimiä minulle ovatkin olleet Brucknerin, Mahlerin ja Beethovenin sijaan tai oikeastaan heidän lisäkseen Bach, Dvorak, Berlioz, Suk, Wagner ja Martinu. Olen systemaattisesti vertaillut levytyksiä esimerkiksi Beethovenin viulukonsertosta, Beethovenin 3. pianokonsertosta, Dvorakin ja Martinun sinfonioista sekä Berliozin Requiemista ja Janacekin pianomusiikista. 

Gustav Mahler: Sinfonia no 9. Bostonin sinfoniaorkesteri joht. Seiji Ozawa

Ozawa ei tule ensimmäisenä mieleen Mahler-johtajista, eikä edes toisena, mutta kaikki Ozawan taltioidut Mahlerin ysit ovat erinomaisia. Ozawan tyyli on ehkä hieman hitaasti lämpiävä; hän ei paljasta heti kaikkia korttejaan, mutta hänen Mahlerissaan on hiljaista intensiteettiä. 

Antonin Dvorak: Sinfonia no 7. Clevelandin orkesteri joht. George Szell

Viime talven lumikenkäilylenkeilläni ahmin Dvorak-levytyksiä, ja Szell on seitsemännessä sinfoniassa täysin omassa luokassaan. Minulle testinä toimii heti ensimmäisen osan avaus, joka on useimmilla aivan liian veltto. Vertailukohtina olivat mm. Kubelik, Kertesz, Neeme Järvi, Dohnanyi, Mariss Jansons, Colin Davis ja Pierre Monteux, joka olisi kakkoslevytykseni. 

Ralph Vaughan Williams: Sinfonia no 5. Liverpoolin filharmonikot, joht. Vernon Handley

Rakastuin Ralph Vaughan Williamsin musiikkiin syksyllä 2021 polkulenkeilläni. Viides sinfonia on hänen ylivoimaisesti melodisin sinfoniansa; sen jousicantabile on vastustamaton, ja Handleyn levytys on syystäkin legendaarinen. 

Josef Suk: Asrael-sinfonia. Tsekkiläinen filharmonia, joht. Vaclav Neumann

Josef Suk oli kevättalven löytöjäni, ja Tsekkiläinen filharmonia kuulosti vielä 1980-luvulla tsekkiläiseltä, ja tähän teokseen vaadin kansallista sointiväriä. Neumannin levytyksessä myös ensiosan koodan kohtalokkaat rummuniskut kuulostavat kohtalokkaamilta kuin missään muussa levytyksessä.

Bela Bartok: Konsertto orkesterille. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Bernard Haitink

Haitink ei enää minua yllätä, mutta toisillekin tiedoksi: jopa hänen Bartokinsa pärjää intensiteetiltään syntyperäisille unkarilaisille, kuten Reiner ja Dorati. Fricsay on oma lukunsa. Ja tietenkin Concertgebouw-orkesterin soittoa kuuntelee ilokseen. 

Richard Strauss: Alppisinfonia. Berliinin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan

Tätä teosta on turha esittää, jos ei halua hehkuttaa. Ja sen Karajan ja Berliinin filharmonikot osaavat. Alppisinfonia liteä ei minulle. 

Claude Debussy: Pelleas et Melisande. Solistit ja Orchestre de la Societe des Concerts du Conservatoire de Paris, joht. Roger Desormiere

Ranskalainen laulukoulukunta on ihan oma juttunsa. Siihen kuuluu tietty nasaalisuus. Tähän levytykseen tutustuin, koska Gronowin ja Saunion Äänilevyn historia -kirjassa sitä pidettiin peräti onnistuneimpana kaikista toisen maailmansodan aikana tehdyistä levyistä. Autenttinen atmosfääri ainakin on ihan katossa.

Richard Wagner: Parsifal. Solistit ja Bayreuthin musiikkijuhlien orkesteri ja kuoro, joht. Hans Knappertsbusch

Knappertsbusch ja Parsifal kuuluvat yhteen, ja häneltä onkin noin kymmenen taltiointia tästä armottoman pitkästä teoksesta. Tässä vuoden 1951 livetaltioinnissa, joka kaiken lisäksi on todella hidas, ei ole siltikään sekuntiakaan liikaa. Knappertsbusch onnistuu venyttämään jousen juuri niin pitkäksi, että se ei aivan katkea. Mitähän Celibidache olisi Parsifalille tehnyt. Hmm. 

Antonin Dvorak: 1. sinfonia "Zlonicen kellot". Slovakian filharmoninen orkesteri, joht. Zdenek Kosler

Yllättäen Dvorakin ensimmäinen sinfonia on hänen pisimpänsä, viimeisen eli Sinfonian uudesta maailmasta ohella. Kosler laittaa teoksen heti sen alun kellonkuminaa muistuttavan alun jälkeen reippaaseen pyörteeseen, niinkuin tämä hieman ylipitkä teos kuuluukin laittaa. Muutenkin tykkään tämän hieman vähemmän tunnetun tsekkikapellimestarin Dvorakista. Se kuulostaa mitä idiomaattisimmalta; muissa Dvorakin sinfonioissa Kosler sen sijaan suosii yleensä keskivertoa rauhallisempia tempoja. Vuoden aikana hankin Koslerin lisäksi (valitettavasti Brilliant Classicsin julkaisussa 8. sinfonia on korvattu Yehudi Menuhinin ja 9. sinfonia Paavo Järven ihan sinänsä asiallisilla levytyksillä) Ivan Anguelovin ja Otmar Suitnerin kokonaislevytykset. 

Sergei Rahmaninov: 3. pianokonsertto. Martha Argerich ja Berliinin RSO joht. Riccardo Chailly

Tässä olivat jumalat kohdillaan. Arvoituksellinen luonnonvoima nimeltään Argerich saatiin onneksi purkitettua ja Chailly malttoi seurata ja myötäillä häntä. Täysin magneettista soittoa. 

Hector Berlioz: Grande messe des Morts. Wienin filharmonikot ja solistit, joht. Dimitri Mitropoulos

Minulla oli touko-kesäkuussa kausi, jolloin ahmin Berlioz'n Requiemia, josta Eliahu Inbalin levytys ei selvästikään ollut minulle riittävästi. Hankin legendaarisen Roger Desormieren levytyksen, Leonard Bernsteinin ja Charles Münchin lp-levyllä lähinnä asiallisen Inbalin levytykseni täydennykseksi, mutta silloin kun haluan kuulla Berliozin kuolinmessun, tartun mieluiten tähän äärimmäisen keskittyneeseen livetaltiointiin Salzburgista. Siinä on sitäpaitsi aivan kelpo ääni, vaikka kyseessä on 50-luvun livetaltiointi.

Ludwig van Beethoven: 3. pianokonsertto. Claudio Arrau ja Philharmonia-orkesteri, joht. Otto Klemperer

Syksyllä metsästin ihanteellista Beethovenin kolmannen pianokonserton levytystä. Jonkin aikaa kandidaattejani olivat Edwin Fischer ja Stephen Bishop-/Kovacevich, mutta tässä tapauksessa kahden hyvin erikaltaista esteettistä käsitystä edustavan muusikon kohtaaminen tuotti jotain hedelmällistä. Klempererin luja tausta ja sitä vastaan Arraun sointimagiikka. 

Richard Wagner: der Ring des Nibelungen. Bayreuthin juhlaorkesteri ja solistit, joht. Joseph Keilberth

Ehkä paras Ring siinä mielessä, että tässä historiallisessa pitkään arkistoissa piilotellussa historiallisessa stereolevytyksessä on taltioitu aikansa (1955) kultainen Wagner-sukupolvi aidossa Bayreuthin akustiikassa. Keilberth pitää asiat liikkeessä koko ajan, ja varsinkin Astrid Varnay paaluttaa minulle sen, miltä Brünnhilde kuulostaa. 

Leos Janacek: Umpeenkasvaneella polulla. Radoslav Kvapil

Olen vuosikymmeniä kierrellyt ja kaarrellut tätä pianosarjaa, josta löysin nyt itselleni ihanteellisen tulkin. Tsekkiläinen Kvapil soittaa teoksen sopivan evokatiivisesti ja haikeasti. Tämän musiikin voi toki hurjastellakin, kuten tekee Kvapilin maanmies Firkusny, mutta minulle tämä on parempi näin. Martino Tirimo on toinen suosikkini.

Ludwig van Beethoven: Viulukonsertto. Arthur Grumiaux ja Concertgebouw-orkesteri joht. Colin Davis

Syystalvella projektinani sitten oli etsiä minulle ihanteellista Beethovenin viulukonserton levytystä. Grumiauxin lyyrinen ja linjakas viulu ja Colin Davisin rauhallinen tyyli mätsäävät hyvin yhteen. Levytys ei ole kaikkein kiihkein, mutta sen sijaan äärimmäisen kaunis.

Hector Berlioz: Sinfonie Fantastique. Lamoureux-orkesteri, joht. Igor Markevitch

Hankin kesällä ison Markevitch-boksin tutustuakseni tähän itselleni aiemmin suhteellisen vieraaseen kapellimestariin. Erityisen kiinnostunut olin Markevitchin Beethoven- ja Berlioz -levytyksistä. Markevitchin käsissä tämä värikäs partituuri soi hyvin kukkeasti, mutta kuitenkin voimakkaisiin kohtiin riittää aivan tarpeeksi voimaa. Matkani Sinfonie Fantastiquen kanssa on kuitenkin vasta alkutekijöissään, ja esimerkiksi Charles Münchin ja Dimitri Mitropouloksen levytysten tunteminen on välttämätön. Georges Pretre tarjoaa myös positiivisen yllätyksen. 

Ludwig van Beethoven: 1. sinfonia. Lamoureux-orkesteri, joht. Igor Markevitch

Näin vakuuttavaa Beethovenin ensimmäistä sinfoniaa en ole koskaan kuullut. En Toscaninilta, en Reinerilta, en Wandilta. Tarvitseeko sanoa enempää? Ote on vitaali, ja ranskalainen nasaalinen soundi tuo tähän hauskan mausteen. Tekisi melkein mieli sanoa, että autenttisen.

Hector Berlioz: Les Nuits d'Ete. Dame Janet Baker ja Hallé-orkesteri, joht. sir John Barbirolli

Laulumusiikin arvosteleminen on siinä mielessä suoraviivaista, että joko laulajan äänestä tykkää tai ei. Maineikkaasta Regine Crespin levytyksestä en siinä mielessä niin välitä, että en lämpene hänen nenä-äänelleen. Janet Bakerin ja John Barbirollin moneen kertaan kuninkaallisesti palkittu esittäjistö sen sijaan tarjoaa hunajata.

Maurice Ravel: Ma Mere l'Oye. Südwestrundfunkorchester Baden-Baden, joht. Hans Rosbaud

Hans Rosbaud oli paljon muutakin kuin modernisti. Itse asiassa, hän johti mitä tahansa suurenmoisesti Haydnista Messiaeniin. Suurimman yllätyksen kuitenkin tarjoaa hänen ranskalainen ohjelmistonsa, joka yhdistää Boulezin analyyttisyyden Dutoitin kolorismiin. Hänen Debussyn Faunin iltapäivänsä ja Ravelin Hanhiemo ovat revelatorisia; kuin kuulisi musiikin ensimmäistä kertaa. 

Dimitri Sostakovits: 10. sinfonia. Berliinin sinfoniaorkesteri, joht. Kurt Sanderling

Tähän saakka olen pitänyt Karajanin levytyksiä tästä sinfonioista nimenomaan ideaalilevytyksinä, ja Mitropouloksen taas tavoittavan parhaiten teoksen lohduttoman, synkän luonteen. Sanderling on kuitenkin niin lähellä definitiivistä kuin saattaa olla, jos näkee teoksen nimenomaan lohduttoman synkkänä ja maisemaltaan autiona. 

Arnold Schönberg: Gurre-Lieder. Leipzigin radio-orkesteri, kuoro ja solistit, joht. Herbert Kegel

Tämän levytyksen paikka olisi ollut tällä listalla jo kaksi vuotta sitten, mutta vielä siihen aikaan se ei ollut levyhyllyni valikoimissa. Syksyllä 2020 ahmin lähes kaikki saatavilla olevat levytykset Gurre-Liederistä, joka oli minulle silloin uusi tuttavuus. Suosikeiksi valikoituivat Michael Gielen ja Herbert Kegel, jonka sain hankittua vasta nyt osana Great Recordings -settiä. Minulle kappale paljolti kaatuu jo teoksen avaavaan orkesteripreludiin, jonka useimmat kapellimestarit kiirehtivät. Kegel sen sijaan suorastaan velloo tunnelmassa, joka ei niinkään ole dodekafonistinen kuin impressionistinen ja vieläpä ekspressionistinen. Kegelin käsissä tämä teosmonsteri on pakahduttavan kaunis. 

Johann Sebastian Bach: Kantaatti nro 82 "Ich habe genug". Lontoon filharmonia-orkesteri, joht, Anthony Bernard. Solistina Hans Hotter

Hans Hotterin ääni on hunajaa, mutta minulle siltikin tämän esityksen tähti ja ruusuke on jumalainen oboesolisti Sidney "Jock" Sutcliffe, jonka oboe itkee siihen tapaan, että tämä on vaarana tarttua kuulijaankin. 

Ralph Vaughan Williams: 6. sinfonia. Kuninkaallinen skottilainen orkesteri joht. Bryden Thomson

Ehkä historian muhkein levytys mistään VW:n sinfoniasta. Toimii hyvänä vastalääkkeenä niille, jotka luulevat Vaughan Williamsin vain toljottavan lehmiä laitumella. 

Johann Sebastian Bach: 2. brandenburgilaiskonsertto. Münchenin Bach-solistit, joht. Karl Richter

Kaipasin viime kevättalvella vaihtoehtoja peruslevytyksilleni: Kuijken orkesterisarjoissa ja Pinnock Brandenburgilaiskonsertoissa. Ne ovat palvelleet sentään yli 30 vuotta, ja Bach on niin universaalia musiikkia, että siitä ei välttämättä tarvitse niin montaa esitystä, sillä Bachille on mahdotonta olla tekemättä oikeutta jos muusikko täyttää kompetenssiltaan vähimmäisvaatimukset. Richter ja toinen brandenburgilaiskonsertto on ehkä paras edustamaan tätä etsintävaihettani: konsertto on mahdottoman värikäs ja tarjoaa suoranaisen bukeen sooloja.

Erkki Melartin: 5. sinfonia. Radion sinfoniaorkesteri joht. Jussi Jalas

Melartinin oppilas, Jussi Jalas teki 70-80 -luvuilla radionauhoitukset Melartinin kahdesta viimeisestä sinfoniasta. Viidennessä sinfoniassa aivan erityisesti on imua, mutta molemmat, niin viides kuin kuudes pitäisi kyllä saada äänilevylle. 

Bohuslav Martinu: 3. sinfonia. Tsekkiläinen filharmonia joht. Karel Ancerl

Viime talvena päätin ottaa vihdoin haltuun Martinun sinfoniat, niitä aina välillä kuultuani ja tämän aivan poikkeksellisen omaäänisen musiikin herätettyä mielenkiintoni. Ostin Bryden Thomsonin ja Kuninkaallisen skottilaisen orkesterin kokonaislevytyksen lisäksi Ancerlin levytyksiä, joissa on minun korvaani kaikkein autenttisin tunnelma. Kolmas sinfonia on ehkä säveltäjän tyypillisin teos siinä mielessä, että siinä piano on osana orkesterikudosta ja rytmiikka on pyörivää. 

Alfred Cortot: Chopinin etudit.

Kyseessä on ihmiskunnan historian legendaarisimpia pianolevytyksiä, ja joskus nuoruudessani kuunnellessani sen läpi ja muutakin Cortot'n soittoa, silloin ei ollut sen aika. Nyt on. Chopin on ollut minulla jäähyllä varmaan kymmenisen vuotta, ainakin, ja Cortot herätti ohjelmiston uudelleen. Rajattoman poeettista ja mielikuvitusrikasta soittoa, joka on teknisestikin mainettaan parempaa. Minun on hankala nostaa etudeistä esille yhtään yksittäistä, miellän teoksen kokonaisuudeksi. 

Täydellistä Beethovenin viulukonserttoa metsästäessä

Yläkouluni aamunavaukset olivat toisinaan ikimuistoisia: viisisataa nuorta ahtautuneena ulkovaatteissa aivan liian ahtaaseen aulaan. Muistan ainakin erään Nooran kerran pyörtyneen; ei mikään ihme, ilma varmaan oli lopussa. Yhdessä ainakin minulle ikimuistoisimmasta aamunavajaisista jo silloin sairas matikanopettaja Inkeri Kapari ei sanonut juurikaan mitään, laittoi vain jo hieman rahisevan levytyksen Beethovenin viulukonsertosta soimaan. 

En tuohon aikaan - olin 14 tai 15 - tuntenut teosta, mutta sen alku teki valtavan vaikutuksen. Hankin miltei hetimiten ensimmäisen teoksesta näkemäni levytyksen, joka oli Marskin Valintatalosta tsekkiviulisti Josef Sukin ja Adrian Boultin levytys. En kuitenkaan löytänyt siitä aivan sitä samaa hurmosta kuin ilmeisesti ikiajoiksi arvoitukseksi jäävästä Kaparin sentimentaalisesta suosikista. Sen jälkeen olen odottanut sellaisen levytyksen löytämistä, tai ilmestymistä, joka palauttaisi minut noihin tunnelmiin.

On minullakin pari sentimentaalista suosikkia, joista ylittämätön on vuoden 1926 melkein esihistoriallinen Fritz Kreislerin ja Leo Blechin levytys. Kreislerin tyyli on jäljittelemätön charmanttiudessaan ja portamentossaan, ei vähiten siksi että tämä on teokseen monien - myös minun - mielestä elimellisesti kuuluvan Kreislerin kadenssin ensilevytys. Toinen varhainen suosikkini on Yehudi Menuhin ja Otto Klemperer; tässä tapauksessa solisti ja kapellimestari ovat jotenkin eri aaltopituudella, kuin eri teoksessa, ja Menuhinin intonaatio ei ole puhtaimpia. Oikeastaan levytys puolustaa paikkaansa lähinnä Klempererin orkesterikonserttona. Kuitenkin minulla on sitä kohtaan lukkarinrakkautta; intensiivisen mutta hieman hauraan Menuhinin ja Klempererin jämeryyden yhdistelmää. 

Paremmin Menuhin selviytyy 50-luvun alun levytyksessään Furtwänglerin kanssa. Jascha Heifetzin ja Charles Münchin levytys taas on tiukassa poljennossaan aika charmiton. On kuin siinä olisi kengällä poljettu poljento-obligato. Aivan hyviä tuntemiani levytyksiä ovat myös varsin suurten linjojen Perlman/Giulini, jotka ovat jonkin verran lyyrisempiä kuin Menuhin ja Klemperer ja Oistrah/Cluytens. Legendaarisessa maineessa olevalle Wolfgang Schneiderhanin/Eugen Jochumin levytykselle en edelleenkään muutaman yrityksenkään jälkeen oikein lämpene. Jochumin orkesteriosuus on erinomainen ja suuri, mutta Schneiderhanin viulunääni ei ole kauneimpia. Enemmän pidän kokonaisuutena esimerkiksi Zino Francescattin soittamasta ja Bruno Walterin johtamasta esityksestä. Francescatin viulunääni ei ole välttämättä kovin suuri, mutta linjakas ja vibraatiolla varustettu. Kamarimusiikillisesta otteesta tykkäävälle, modernille levytykselle lämpiävälle sopii hyvin vaikkapa Frank-Peter Zimmermann/Jeffrey Tate.

Jätin loppuun kaksi jokeria. Joseph Szigeti ja Bruno Walterin johtamat New Yorkin filharmonikot tarjoavat erinomaisen esityksen, joka on aikakauteensa (1946) varsin hyvin äänitetty, vielä nuoren (70 v.) Walterin orkesteriosuus on vitaali ja hieman temperamenttinenkin ja Szigetillä on kultainen ja suuri, miltei alttoviulumainen ääni. Tämänhetkinen suosikkini stereolevytyksistä on kuitenkin belgialalaisviulisti Arthur Grumiauxin ja Colin Davisin. Colin Davis ja Grumiaux tekevät samaa kappaletta. Davisin orkesteriosuus on hienopiirteinen ja sävykkään kamarimusiikillinen ja Grumiauxin soitolle on leimallista jalo ja kamarimusiikillinen ote. Grumiauxhan on alanharrastajien suuresti arvostama etenkin Bachin ja viulusonaattien soittajana, mutta solistina ei aivan ykkösluokan legendaprofiili. Heidän levytyksensä kanssa voisin elää.