Miten sananvapaus suhtautuu politiikkaan?

Jo pitkään poliittisen vaikuttamisen liepeillä toimineena olen huomannut, että sananvapaus jää poliittisissa puolueissa usein sanahelinäksi. Annan tästä seuraavaksi joitakin esimerkkejä. Oma kymmenien vuosien odysseiani on kulkenut oikealta vasemmalle. En kuitenkaan ole mikään Jörn Donner siinä mielessä että olisi puoluetta suurempi. Olen vain minä. En ole osa politiikkaa, vaan se on osa minua.

Kesä 1992. Luoteis-Helsingin Kokoomusnuorista pari hallituksen jäsentä otti minuun yhteyttä. He pyysivät ylimääräistä yhdistyksen kokousta, jonka tarkoitus oli syrjäyttää silloinen yhdistyksen puheenjohtaja. No, sellainen pidettiin, ja minut valittiin uudeksi puheenjohtajaksi. Kun valinta kantautui lomailleen syrjäytetyn puheenjohtajan korviin, hän ns. tuli lankoja pitkin, ja sanoi selkosuomeksi antavansa minulle turpaan.

Pian tämän jälkeen aloitin sosiologian opinnot. Tapasimme fuksiryhmän kanssa mennä ns. ottelemaan pohjia erään fuksiryhmäläisemme pikkuyksiöön. Nyttemmin tämän SDP:ssä toimivan opiskelukaverini yksiön päätyseinältä minua tervehti Che Guevara. Kun asunto koostui vain eteisestä ja huoneesta, Chen katse ulottui kaikkialle, ja hänet näki jo sisääntullessa. Chen katse vuosikymmenien takaa mittasi minut kiireestä kantapäähän. Hänen mielestään toimintani Kokoomuksessa perustui itsepetokseen ja väärään tietoisuuteen.

Tein tämän harhaekskursion taustoittaakseni sitä päätöstä, kun heti alkusyksystä 1992 erosin Kokoomusnuorista. Heti eroamiseni jälkeen minulle soitti merkittävä vaikuttaja Kokoomuksen Nuorten Liitosta, joka kysyi, mitä oikein haluan. Kun osoittautui, ettei se asia ollut raha vaan aate, minulle tarjottiin paikkaa ohitse minkään hakumenettelyiden Kokoomuksen aatetyöryhmässä. Näinhän aatteellisuuden kanssa onkin kätevä toimia politiikassa: ulkoistaa se jollekin tietylle porukalle, jotteivät vain ihanteet pääsisi häiritsemään sulle-mulle -harjoitteita.

Sitten elettiin suunnilleen vuotta 2006. Toimin tuolloin aktiivisesti Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -kansalaisliikkeessä, jota olin ollut perustamassa. Tässä ominaisuudessa, kerran juuri kotiuduttuani vastaperustetun Kaupunkimetsäliikkeen kokoontumiseen Vuosaaresta soitin silloiselle demareita edustavalle kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtajalle, joka oli kovakorvaisen betonoijan maineessa. Häneen verrattuna Ylermi Runkokin vaikutti partiopojalta. Näpytellessäni keskustellessamme muistiinpanoja hän uhkasi minua oikeustoimilla, jollen välittömästi lopettaisi näpytystäni ja vieläpä hävittäisi muistiinpanojani. Säikähdin, sillä tätä ihmistä ei voinut olla tottelematta; myöhemmin tosin olen ymmärtänyt, että ei muistiinpanojen tekemistä puhelinkeskustelusta voi kieltää, saati uhata siitä oikeustoimilla. Suunnilleen samoihin aikoihin saman puolueen edustaja kaupunginhallituksessa yritti käydä kanssani kauppaa. Hän kysyi minulta, että jos ei Laaksoon voi kaavoittaa, minne sitten, ikään kuin järjestäytymättömän, epämuodollisen kansalaisliikkeen edustajana olisin siinä asemassa, että voisin käydä kauppaa. Myöhemmin kun paljastin Mustavuoressa pidetyn muka-puolueettoman luontoretken järjestäjänä toimivan Luontodemarit, hän poistui Facebook-kavereistani.

Keväällä 2010 Helsingin Vihreiden kevätkokouksessa kuohui. Siellä pari vihreää nuorta nostivat ns. kynnyskysymykseksi erään sittemmin puoluetta vaihtaneen eduskuntavaaliehdokasehdokkaan mukanaolon ehdokaslistoilla, tämä kun oli blogannut kannattavansa pedofiliasta tuomittujen rikollisten henkilöllisyyden julkistamista (miten sivumennen sanoen tehdäänkin). Nämä pari vihreää nuorta vaativat kyseisen henkilön poistamista ehdokaslistoilta. Niin tehtiinkin. Kun bloggasin tästä manööveristä, minulle soitti kyseisen piirijärjestön puheenjohtaja, ja vaati minua poistamaan blogikirjoitukseni, näyttihän se hänen järjestönsä jäsentensäväliset ikään kuin kokoaan suuremmassa valossa.

En toimi enää missään näistä edellämainituista puolueista; Demareissa en olekaan toiminut, joten katson voivani nyt pölyn hieman laskeuduttua jakaa kokemukseni siitä, miten sananvapaus suhtautuu puoluepolitiikkaan. Tämä ei kuitenkaan ole hyvästijättö politiikalle, sillä itseni tuntien, saatan hyvinkin vielä joskus tehdä paluun. Siinä tilanteessa tulen katsomaan eteenpäin, ja voidakseni tehdä sen, katsoin nyt taaksepäin jotta sekin suunta on käsitelty.

Kirjoitustani inspiroi arvostamani vihreä toimija, pitkän linjan aktiivi, herkkä ihminen, joka vaalii ihanteitaan, joka nostatti epäilyä siitä, onko mahdollista olla vääränlainen ihminen (vihreään) politiikkaan. Kyllä voi. Voi nimittäin olla vääränlainen ihminen politiikkaan, jos nimittäin on asioita, joista ei suostu käymään kauppaa.

Luonnonrauha on kaupunkisuunnittelun nainen

On yllättävää, kuinka monesta betonipuoluelaisesta on sukeutunut luonnonrauhan puolustaja, heidän perustellessaan Helsingin yleiskaavan suunnitelmia nirhiä virkistysalueita kaupunkibulevardeiksi muunnettavien sisäänajoväylien varsien rakentamisella. Kaavoitustavoitteiden lisäksi he kun perustelevat tämän rakentamisen hyväksyttäväksi sillä, että talot suojaisivat metsää liikennemelulta. Toinen käytetty argumentti on se, että bulevardisoitavien sisäänajoväylien varsien kaavoittamisella voidaan säästää metsää jossain muualla. Kumma kyllä, yleensä juuri tätä "jossain muualla" pidetään säälittävimpänä nimby-argumenttina. Näköjään tätä "jossain muuallaa" koskee sama kuin perussuomalaista sananvapautta: on vain minun sananvapauteni ja minun jossainmuualla, ja muut ovat näköharhoja.

Luonnolle löytyy siis puolustajansa, tai ainakin sen taakse voi piilottaa märät betoniunet. Luonto on lisääkaupunkiahelsinkiin-jengille samantapainen keppihevonen kuin nainen rajatkiinni-porukalle, joka taas on tunnetusti hyvin huolissaan naisten koskemattomuudesta. Kumma kyllä se porukka, joka yleensä on hyvin huolestunut siitä, kenelle kaupunkitila kuuluu, ei ole lainkaan huolestunut siitä, että Keskuspuistosta on tulossa yksityistä tonttimaata. Kai se ole kiinnostavaa, sitä kun ei voi vallata kadunvaltausbileiksi, metsää. Ainakaan ei ole yhtä mediaseksikästä levittää piknikfilttiä sinivuokoille kuin ratikkakiskoille. Jos Keskuspuisto nimettäisiin popup-commonsiksi, sitten se kai kelpaisi jopoilijoille.

Je ne suis pas Charlie

Kun ranskalaisessa aivopierujulkaisu Charlie Hebdossa julkaistiin taannoin joitakin muslimeja loukanneita pilakuvia, tästä ilahtuivat monet kahdesta syystä, Eräät sananvapauden esitaistelijoiksi itseään mieltävät mukasuvaitsevaiset ilahtuivat tästä, koska heidän mielestään ei ole mitään pyhää, joka olisi arvostelun ulko- ja yläpuolella. Jotkut taas innostuivat, koska heidän mielestään islaminusko ei olisi arvostelun ulko- ja yläpuolella. Vaihda "mitään" sanaan "islam", muuten argumentin muoto on identtinen.

"Ei mitään" on sama kuin "mikä tahansa". Kun loukataan "ei mitään", samalla tullaan väittäneeksi, että tähän ei-mihinkään uskovat eivät ole mitään. Kannattaa lukea Emile Durkheimia: yhteisöt pyhittävät itsensä toteemeillaan, ja kun loukataan toteemia, loukataan yhteisön jäseniä. Ja silloin kun mikään ei ole arvokasta, ei millään ole väliä. Sen tautologisemmin en tautologiaa osaa sanoa. On äärimmäisen nihilististä, jos toisiltakin kielletään arvon mahdollisuus vain siksi, että itse on täydellinen nihilisti.

En muuten usko siihen, että olisi olemassa poliittisilta arvoiltaan kaksi äärilaitaa, vaan yksi marginaali ja maltillinen mainstreami, mutta jos sananvapaus olisi kuvio, olisi se pallo, jonka kehältä löytyisivät nämä em. näennäisesti kahta hyvin erityyppistä lajia olevia sananvapauden esitaistelijat. He tässä pallossa eivät ehkä sijaitsisi äärilaidoilla, koska pallo on sulkeutuva kuvio, vaan vastapäissä, ja kuten vastapäät pallossa käyttäytyvät, ne olisivat vierekkäin.

Tästä minua muistutti brasilialaiskirjailija Paolo Coelhon kannanoton postannut ystäväni, joka yritti muistuttaa joitakin mukasuvaitsevaisia huonolla menestyksellä. Kyseisen kannanoton voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Vääriä kannanottoja väärään aikaan

Olen nyt viikon seurannut Vihreiden reagointiyrityksiä Ranskassa tapahtuneeseen tragediaan, jossa pari fundamentalistikahjoa murhasi ns. kriittisen Charlie Hebdo -lehden toimituksen. Olen toivonut selkeäsanaista kannanottoa, jossa sanouduttaisiin irti sananvapaudeksi kutsutusta herjaamisesta. Mutta ei ole tullut.

Vihreissä on aika iso sananvapausfundamentalistisiipi, jonka muodollinen argumentointi eroaa nk. maahanmuuttokriitikoiden sananvapauskäsityksestä vain yhdessä suhteessa: kun mamukriitikot käyttävät sananvapautta jälkikäteisesti omien höläystensä suojelemiseen, meillä sananvapautta sovelletaan etukäteisesti siten, että me yritämme kuoliaaksihalata kaikki mahdolliset mielipiteet, toivoen naiivisti, että kyllä urpous sillä vähenee että kun annetaan urpojen huudella niin että väsyvät itsestään omaan urpouteensa. Ai niin, on toinenkin ero: loukkaaminen on ihan ok, kunhan se vaan tehdään fiksummilla sanoilla, poistamalla poliittisesti epäkorrektit sanat, tai "taiteen" nimissä. Ihan kuin siinä olisi jotain poliittisesti korrektia, että esitetään jumalia tai heidän palvelijoitaan harrastamassa anaaliseksiä keskenään.

On totta, että ihmisiä on hankala alkaa suojelemaan omalta typeryydeltään, mutta nyt näyttäisi siltä, että meidän suurempaa suojelustamme nauttii urpous, sananvapaudeksi sanottu "vapausoikeus" loukata toisia kuin oikeus olla joutumatta tämän urpouden kohteeksi, eläen omaa elämäänsä, kukin uskoen siihen, mihin uskoo, tai ollen uskomatta.

Meidän keskuudessamme on aivan liikaa naiivin positivista tiedeuskovaisuutta, ja aliarvioidaan ihmisen omaa kokemusta ja muita sosiaalisia faktoja, jotka nekin kai pitäisi jotenkin pystyä empiirisesti mitaten todentamaan. Tätä vaatimusta on aniharva esittänyt Auguste Comten jälkeen.

Vihreissä on aivan liikaa naiiviutta sen suhteen, että me voimme ottamalla käsitteet haltuun muuttaa sitä, miten ne yleisesti ymmärretään. Tämä on näkynyt säännöllisesti aina samalla tavalla esiin pulpahtavassa feminismikeskusteluissa aiemmin, nyt tässä.

Kertauksen vuoksi: on kahdenlaista vapautta. Positiivinen vapaus tarkoittaa vapautta tehdä jotakin, kuten vaikka piirtää. Negatiivinen vapaus taas on vapautta olla joutumatta em. positiivisen vapauden harjoittamisen kohteeksi. Jos ette minua usko, uskokaa edes M.A. Nummista.

Toivon puoluejohdoltani selkeäsanaista kannanottoa, joka kunnioittaa ihmisten oikeuksia uskonrauhaan. Mahtaako sellaista tulla? Voi toki olla, että jumalanpilkkapykälä on aikansa elänyt, mutta vaatimus sen poistamisesta on esitetty äärimmäisen tökeröllä hetkellä, luultavasti vain estämään muutaman sadan liberaalien äänten vuotamista piraateille. Vai haluttiinko tässä mielistellä niitä muutamia satoja äänestäjiä, jotka arpovat Perussuomalaisten ja Vihreiden välillä? Näitäkin nimittäin on, kuten ystäväpiiristäni tiedän.

Suositan menemään opiksi ja ojennukseksi Youtubeen kuuntelemaan M.A. Nummisen laulun Tahdon vapauden.

Jumalien loukkaaminen loukkaa ihmisiä

Sananvapaus on hankala termi, enkä ole uskaltanut nostaa sitä oman poliittisen toimintani pääteemaksi, koska ensinnäkin, Suomessa se on pääosin varsin hyvissä kantimissa, ainakin verrattuna moniin muihin maihin. Toinen sananvapauden ongelma on se, että sitä voidaan käyttää omien sanallisten tekojen puolusteluun jälkikäteisesti, ja oikeuttaa sillä hyvinkin erilaisia poliittisia ideologioita.

Huomattava osa omasta sosiaalisesta mediastani on lähtenyt komppaamaan hengessä mukana ranskalaislehti Charlie Hebdon-lehden terroriattentaatin kohteeksi joutunutta toimitusta, ja tehtäköön selväksi: vaikka sananvapaudella kokeiltaisiin kuinka tyhmänrohkeasti tahansa, siitä rankaiseminen ei ole oikeutettua muulla kuin laittamalla sana sanaa vastaan. En halua kuitenkaan sitoutua sellaisen tyhmän- ja hullunrohkean sananvapauden puolustamiseen, joka lapsellisessa ähäkutti-hengessä kokeilee, miten hurjasti oikein voi sanoa.

Kun jotkut sananvapauden ritarit perustelevat omaa rasismiaan sananvapaudella, yhtä lailla kyseenalaista on lähteä koettelemaan sananvapauden rajoja vähän duudsonihengessä, ähä kutti, uskalsinpas minä tölväistä-tyyppisesti. Ja ihmeen moni ateisti vaivautuu näkemään vaivan sellaisen pilkkaamiseen, jonka olemassaoloon ei edes usko. Olisi paljon parempi pilkata maahisia kuin jumalia, ainakaan sen ei pitäisi loukata ketään, ellei sitten maahisia itseään, ja yleensäkin mieluummin suuntaamaan toimintatarmonsa johonkin kehittävään. Vapauteen, myös sananvapauteen, liittyy vastuu.

Monien, etenkin ateisteiksi itsensä mieltävien, on mahdotonta ymmärtää sitä, että loukkaamalla jumalia, loukataan niihin uskovia ihmisiä, koska samalla pilkataan heitä valistumattomiksi ja heidän maailmaankuvaansa harhaiseksi. Kun oman puolueeni puheenjohtaja kiirehti poistamaan jumalanpilkkapykälän, toivoisin kuitenkin jokaiselle uskonrauhaa, ja empatiakykyä ateisteille. Suosittelisin luettavaksi kaikkea sitä, mitä Emile Durkheim on kirjoittanut uskonnoista: ihmisyhteisöt rakentavat jumalista oman kuvansa, ja pyhittävät yhteisönsä toteemillaan, joka on jumala. Ja samalla kun hyväksytään jumalien pilkkaaminen, samalla toivotetaan rasismi ja muut suvaitsemattomuuden muodot sisälle takaovesta.