Keskuspuisto, Helsingin luontohelmi

Suomen Luonnonsuojeluliitolla on Suomen 100 luontohelmeä -hanke käynnissä kesäkuun loppuun saakka. Itse ehdotin hankkeeseen Helsingin Keskuspuistoa. Alla perustelujani otsikoineen (jotka on saatu SLL:n hankkeen ehdotuslomakkeesta)

Yleiskuvaus ehdotetusta luontohelmikohteesta

Helsingin Keskuspuisto on maailmanlaajuisestikin ainutlaatuinen: lähes pääkaupungin ytimeen asti ulottuva metsäalue, joka takaa sen, että pääkaupunkimme keskustasta on käveltävissä oleva välimatka metsäalueeseen. joka saumattomasti jatkuu periaatteessa Lappiin saakka. Luen Keskuspuistoon mukaan siihen saumattomasti liittyvät, virallisesti Helsinkipuistoon luetut alueet sekä siihen saumattomasti liittyvät metsäalueet, joilla ei ole suojanaan puistoasemakaavaa. Nyt Helsingin uusi yleiskaavasuunnitelma uhkaa kaventaa Keskuspuiston paikoitellen lähes olemattomiin.

Mikä on alueen luonnon merkitys ihmisille? Esimerkiksi virkistys- ja maisema-arvot, kulttuuriset merkitykset ja perinteet.

Keskuspuisto toimii paitsi lähivirkistyksen aarreaittana, siellä myös luodaan ja hoidetaan luontosuhdetta. Siellä ulkoilevat päiväkoti- ja koululaisryhmät, joilla ei muuten olisi pääsyä metsäluontoon, ja siellä hoitavat kuntoaan ihmiset, joilla muuten olisi vaikea pääsy metsäluontoon. Useiden tutkimusten, mm. Liisa Tyrväisen tutkimusten mukaan metsässä ulkoilemisen virkistysarvolla on huomattavia kansanterveydellisiä  ja -taloudellisia merkityksiä. Kulttuurihistoriallisesti Keskuspuisto liittyy paitsi New Yorkin Keskuspuiston ja sen perustajan Frederick Law Olmstedin työhön, jossa periaatteena oli se, että viheralueet ovat demokraattinen kaupunkihyödyke, brittiläinen yhteismaiden perinne vietynä kaupunkeihin, jotka ovat muuten epäterveellinen asuinympäristö. Olmstedin työn pohjoismainen sovellus ovat kaupunkimetsät, joista Oslon kaupunkimetsillä on erityisasema: ne on erityislainsäädännöllä suojeltu.

Mitä erityisiä luontoarvoja alueella on? Esimerkiksi harvinaiset tai uhanalaiset lajit ja luontotyypit.

Haltialan aarnimetsä, Laakson tervaleppäkorpi ja Laaksossa kasvava lehtonata (josta tunnetaan koko maassa vain 3 esiintymää).

Kuvailkaa luontohelmikohteen arvojen säilymiseen kohdistuvia mahdollisia uhkia ja toimia niiden torjumiseksi: 

Helsingin uudessa yleiskaavasuunnitelmassa Hämeenlinnantien kaupunkibulevardi kaventaa Keskuspuiston paikoin olemattomiin, jolloin metsän tuntu katoaa, etenkin Pirkkolassa. Lisäksi alueelle on suunniteltu asuinrakentamista muuallekin, mm. Laaksoon ja Maunulan kupeeseen. Lisäksi Jokeri I:n raidelinjaus ja Kuninkaantammen asuinalue kovertavat Keskuspuistoa sisältäpäin ontommaksi.

VAPAA SANA. Mitä toiveita, ideoita tai terveisiä haluatte lähettää Suomen luonnonsuojeluliitolle ja Suomen 100 luontohelmeä -hankkeelle?

Tällä hankkeella on mahdollisuus nostattaa kansalaisten ja päättäjien tietoisuutta luontohelmistämme. Kaupungissa luonnon arvon tärkein "mittari" on virkistyskäyttö, mutta usein kaupungeista löytyy helpoimmin lähes koskematonta luontoa, sillä usein erityisesti maaseutuluontoa hoidetaan talousmetsän kriteerein. Tämä hanke toivottavasti myötävaikuttaa siihen, ettei kaupunkiluontoonkin sovelleta samoja kriteereitä.

Kannanottoni Helsingin yleiskaavaan

Helsingin yleiskaava ei ole reaktio Helsingin nopeaan väestönkasvuun, vaan lähtee liikkeelle tietoisesti valitusta strategiasta, jossa Helsinki haalitaan mahdollisimman täyteen. Tässä strategiassa, jossa tavoitellaan lisää veronmaksajia, toissijaista on nykyisten asukkaiden viihtyvyys ja helsinkiläisten palveluja pyörittävien kehyskuntalaisten liikenneyhteydet.

Helsingin kasvattaminen perustuu peiteltyihin premisseihin, jotka perustellaan virallisesti tarkoitusperiään ylevimmiksi. Suosituin peruste Helsingin kasvattamiselle perustellaan ekologisella yhdyskuntarakenteella: sillä, että kaavoittamalla lisää asuntoja Helsinkiin, hidastetaan väestön sirottautumista ympäri kehyskuntia. Kuitenkin, niissä kehyskunnissa asutaan yleensä ihan vapaaehtoisesti, eivätkä kaikki ole joutuneet kehyskuntiin vain siksi, että heillä ei ole varaa asua Helsingissä. Tämä väite halventaa kehyskuntien asukkaita.

Kun edellinen premissi perustuu sille oletukselle, että jokseenkin kaikki haluavat asua Helsingissä, tästä on johdettu asuntojen tarjonnan ja kysynnän välinen ristiriita, jota en täysin kiistä. En myöskään kiistä sitä, että asuminen on ainakin pääkaupunkiseudulla liian kallista (mitä se on myös kehyskunnissa, ainakin Porvoossa). Tähän suunniteltu miljoonien kerrosneliömetrien massoittaminen ei kuitenkaan ole ratkaisu: jos nyt Helsingin uudisalueilla neliöhinta on herkästikin 6000-8000 euroa, vasta yleiskaava-asteella oleva kaavoitus tuskin mahdollistaa tuota edullisempaa asumista. Uusi Helsinki siunaa sen, että kaupunkiin halutaan vain "hyviä" veronmaksajia.

Yleiskaavaan sisältyvä ajatus kaupunkibulevardeista kuulostaa periaatteena hyvältä, jos kaupungin sisääntuloväylien asuntokaavoittaminen merkitsisi samanaikaisesti viheralueiden säästämistä. Yleiskaavakartan ns. "verikartan" perusteella näin ei kuitenkaan ole esimerkiksi Hämeenlinnantien varrella, jossa Keskuspuiston varsi reunustetaan kortteliriveillä, jotka eivät puhdista kaupunki-ilmaa, eivätkä suodata hulevesiä, kuten tekee metsä. Helsinkiin halutaankin oikeasti lisää kaupunkia, virkistysmahdollisuuksista viis.

Oikeissa kaupungeissa kuitenkin arvostetaan virkistysalueita; esimerkiksi New Yorkin Keskuspuiston rajat on kiveen hakattu, ja Oslon kaupunkimetsä on suojeltu erityislainsäädännöllä. Kaupunkia - tarkoittaen urbaania ympäristöä - ei sitä paitsi voi tuottaa massoittamalla, minkä tietää jokainen, joka on joskus käynyt niinkin kaukana kuin Espoossa tai Vantaalla. Lisää kaupunkia tarkoittaakin käytännössä lähiöiden levittämistä lähemmäs keskustaa, sillä erotuksella, että ne sijoitetaan moottoriteiden varsille. Lähiöt voivat olla viihtyisiä, mutta kuka haluaa asua lähiössä moottoritien varrella?

Lisäksi kaupunkibulevardit perustuvat varsin idealistiseen oletukseen autoliikenteen vähenemisestä Vironniemellä: vaikka se vähenisikin per capita, toki lisääntyvä asukasmäärä lisää liikennettä, etenkin siltä osin kun se koostuu uushelsinkiläisistä. Lisäksi bulevardisaatio sulkee silmänsä niiden autoliikenteeltä, jotka tulevat Helsinkiin kehyskunnista työskennelläkseen täällä. Bulevardisaatio vaikeuttaa kehyskuntalaisten jokapäivästä arkilogistiikkaa hidastaen liikennettä, joka jo nyt mataa alle kävelyvauhtia esimerkiksi Sturenkadulla niin että jo nykyään on täysin mahdotonta ennustaa, saapuuko Porvoon bussi 861 tai 863 Kumpulaan aikataulussaan, 10 vai 20 minuuttia myöhässä. Kaupunkibulevardien havainnekuvien esittämä iloinen katuelämä ei vaikuta suomalaisessa kulttuurissa ja ilmastossa realismilta.

Yleiskaava perustuu moniin epäilyttäviin oletuksiin. Mainitsen tässä yhden erityisesti, Pisara-radan, jonka kustannus-hyöty -suhde on esimerkiksi Antero Alkun selvityksien mukaan kyseenalainen; sitäpaitsi se nakertaa kahta virkistysaluetta; Eläintarhaa ja Alppipuistoa.

Kaikkein keskeisin sisäinen ristiriita, johon yleiskaava kompastuu, on asukasmäärän kasvattamisen aiheuttama lisääntyvä virkistäytymisen tarve, johon yleiskaava vastaa vähentämällä virkistysalueiden määrää kaupungista radikaalisti.

Michael Perukangas
helsinkiläissyntyinen, Helsingissä työskentelevä,
kaupunkitutkija drop-out, Porvoo

Lisaa lähiötä Helsinkiin?

Lisää kaupunkia Helsinkiin! -taisteluhuudokseen ottaneet väärinymmärretyn urbanismin tunnustajat aikovat lisätä Helsingin lähiöitymistä. Sillä jos kaupunkia rakennetaan lisää rakentamalla lisää lähiötä tiivistämällä lähiöitä, saadaan tiiviimpiä lähiöitä, ei kaupunkia.

Ei kaupunki ole pelkkä asukas- ja kuutiometrikeskittymä. Jos olisi, silloinhan esimerkiksi vankilaa voisi väittää kaupungiksi, tai varuskuntaa. Kaupunki on myös ihmisten toimintaa, heidän välisiä suhteitaan, merkityksenantoja, historiaa, joka myös toki elää tämän toiminnan, suhteiden ja merkityksenantojen mukana ja uusintaa itsensä aina uusille kaupunkilaisille. Kaupunki on kuitenkin vähän kuin valtio, tai yhteiskunnallinen instituutio: vaikka se on ihmisten rakentama, on se paljon muutakin kuin inhimillisen interaktion summa: kaupungin olemus, sen substanssi ei palaudu oikein mihinkään muuhun kuin kaupunkimaisuuteen. Eikä kaupunkia voi rakentaa, kuten olen aiemmin kirjoittanut. Vaikka tuotettaisiin Hakaniemen torista tarkka pastissi Tuurin kyläkaupan ulkopuolelle, ei se olisi kaupunkia, koska se olisi historiaton, epäaito, suhteeton, merkityksetön.

Lisää lähiötä rakentaminen tarkoittaa sitä, että lähiön vanhojen asukkaiden ympäristö huononee, ja uudet asukkaat saavat huomattavasti vanhaa rakennuskantaa kalliimpia asuntoja. Jos ja kun rakentamista perustellaan sillä, että tarjonnan lisääminen hillitsisi hintatasoa, tämä hillintä ei oikein ole osoittautunut toimivaksi. En vastusta kategorisesti kaikkea rakentamisesta, mutta ovatko esimerkiksi Vallilan konepajan asunnot laskeneet Vallilan hintatasoa tai Kalasataman rakentaminen Sörnäisten hintatasoa?

Lähiön rakentamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa, sillä lähiöissä on paljon hyvää: suhteellisen luonnonläheinen ympäristö ja (yleensä) kuitenkin toimivat joukkoliikenneyhteydet keskustaan (jollainen pääkaupunkiseudulla kuitenkin edelleenkin on yksi tosiasiallinen, Leppävaaran, Itäkeskuksen, Myyrmäen ja Aviapoliksen noususta ja Espoo-Kazakstanin nostattamisesta huolimatta. Ja Tapiola, josta piti tulla luonnonläheinen satelliittikeskusta, on jotenkin unohdettuna näivettynyt).

Lähiöiden tärkein vahvuus on kuitenkin niiden kohtuullinen asumisen hintataso (verrattuna keskustaan); kalliin uusiorakentamisen sanotaan milloin laskevan vanhemman asuntokannan hintaa ja milloin taas nostavan vanhan asunto-omaisuuden arvoa, koska uusiorakentamisen sanotaan takaavan palveluiden pysymisen alueella ja toisaalta nostavan myös alueen yleistä arvostusta. Jolloin uudet, kalliimmat asunnot nostavat vanhempien, halvempien asuntojen hintoja. Kaupungin lisälähiöittäjät vievät lähiöiltä niiden hyvät puolet: luonnonläheisyyden ja kohtuullisen hintatason.

Eivät oikein osaa päättää nämä, nykyiset urbanistit, mitä haluavat ja millä argumenteilla. Kannattaa olla tarkkana siinä, että valitsee etukäteen sellaiset perustelut, jotka voi osoittaa jälkikäteen oikeaan osuneiksi.

Mikä sitten voisi olla oikeaa kaupunkia? Kelpaisiko Manhattan? Sen asukastiheys on melkein 28 000 asukasta neliökilometriä kohden, kun se Helsingissä taas on 2944 asukasta neliökilometrillä. Kaupunkimaiseksi ympäristöksi Manhattanin erottaa paitsi asukastiheytensä perusteella, myös sillä, että sen kaupunkikuva on kaupunkimainen. Ja sitä nämä lisää kaupunkia -haikailijat eivät ymmärrä. He kun luulevat, että kaupunkia tuotetaan vain heittämällä lisää kuutioita kaupunkiin, kaupunkimaisuudesta viis.

Eroksi metropoliksi haikailevaan Helsinkiin Manhattanilla on myös ymmärretty virkistysalueiden arvo: ei tulisi kuuloonkaan, että Central Parkille rakennettaisiin koskaan yhtään mitään, toisin kuin meidän Keskuspuistoomme, jota ovat viimeksi huonontaneet Hakamäentien leventäminen, Kuninkaantammen rakentaminen, ylimitoitetut Jokeri kakkosen tunnelityöt; lisäksi sinne on suunniteltu asuinaluetta Laaksoon ja keskisen Keskuspuiston kaventamista "kaupunkibulevardin" takapihoiksi.

Ison Omenan orkesterikulttuuria

Hollantilainen kapellimestari Willem Mengelberg tuli tehneeksi uraauurtavan levytyksensä Richard Straussin orgaanisesta orkesterispektaakkelista, Ein Heldenlebenistä vuonna 1928. Ehdottoman epämuodikas kappale, joka omistettiin Mengelbergille, kuulostaa tässä 80 vuotta vanhassa levytyksessä uskomattoman autoritaariselta. Levytys on oman aikansa huippua; äänitystekniikka on – tietyin varauksin toki – niin hyvä, että siitä saa käsityksen, että 20-30 –luvun New Yorkin filharmonikot olivat kenties yksi kaikkien aikojen parhaita orkestereista. Heldenleben on oikeastaan orkesterikonsertto, joka tarjoaa orkesterin solisteille – kuten viulisti Scipione Guidille ja käyrätorvisolisti Bruno Jaenickelle – mahdollisuuden loistaa. Ja loistavia solistit ovatkin; orkesterissa kuulee vielä muistumia 1800-luvun portamentosta, jossa jouset liu’uttavat ääneltä toiselle staccaton sijaan, jossa äänenkorkeuden vaihtelu tapahtuu ikään kuin veitsellä leikaten.

Samanaikaisesti Mengelbergin kanssa vetovastuun New Yorkin filharmonikoista jakoi italialaissyntyinen legenda Arturo Toscanini. Nykyaikaisen epäromanttisen tulkintataiteen referenssi, staccatotyylin ilmentymä Toscanini kavahti portamentoa, väittäen että hänen poissaollessaan Mengelberg pilasi ”hänen” orkesterinsa. Oli miten oli, kolmelle cd:lle koottu RCA:n paketti Toscaninin levytyksistä New Yorkin filharmonikkojen kanssa vuosilta 1926-1936 esittelee aikansa orkesteritaidetta parhaimmillaan; nämä levytykset ovat myös Toscaninin edustavimpia. Erityisesti Haydnin 101. sinfonian ”Kellon” levytys on esikuva siitä, miten Haydnia kuuluu soittaa. Haydn on kineettistä, rytmikästä, värikästä ja jatkuvaa keksintöä täynnä olevaa musiikkia, jolle hämmästyttävän notkea jättiorkesteri ja Toscaninin uskomattoman tarkka ja täsmällinen rytminkäsittely tekee täydellisesti oikeutta. Täysin hän ei ole onnistunut parantamaan orkesteria Mengelberg-taudista portamentoineen, onneksi. Myös Toscaninin Verdi, Rossini ja Mozart ovat esikuvallisia; Beethovenin 7.sinfonia ja Wagnerin Siegfried-idylli toimivat hienosti, ilman romanttista paisutteluakin; Beethoven on toiminnallista ja energistä mutta täyteläistä ja Wagner tunnelmallista. Toscaninin levytys Brahmsin Haydn-muunnelmista lienee vertaansa vailla.

Edellämainitut levytykset ovat oman aikansa parhaita orkesterilevytyksiä, todistaen sen, että orkesterikulttuuri ei ole mihinkään noussut. Se oli saavuttanut huippunsa jo 20-30 –lukujen New Yorkissa. Mengelbergin ja Toscaninin levytyksien vertaaminen todistaa myös sen, että maksimaalisen vakuuttaviin tuloksiin voi päästä täysin vastakkaisista lähtökohdasta; sekä äärimmäisiä vapauksia ottavat, teoksen henkeä tavoittelevat, sävellyksiin säveltäjän luovuudella suhtautuvat romantikot ja partituurin kirjainta noudattavat puritaanit ovat oikeassa. Mengelbergiä ja Toscaninia yhdistää kuitenkin yksi tärkeä asia: molemmat ottivat musiikin äärimmäisen vakavasti, onnistuen vakuuttamaan orkesterinsa siitä, että musiikki on oikeastaan kaikki kaikessa, ja muusikot soittivatkin kuin heidän henkensä olisi kyseessä.