Ihmiskeskeisyydestä maapallokeskeisyyteen

Usein kuulee kaivattavan esimerkiksi päätöksentekoon ihmiskeskeisyyttä. Tämä lienee sanotun ns. teknokratian vastareaktio: päätöksentekoon toivottaisiin vaikutusanalyysejä ja tunteita puhtaan rationaalisuuden sijaan. Esimerkiksi synnytyssairaalan tai koulun lakkauttamisella on sellaisia hieman vaikeasti laskettavia inhimillisiä kerrannaisvaikutuksia, joiden taloudellinen kannattavuus on usein ainakin lyhyellä aikavälillä vaikea osoittaa. Vaikka inhimillisyyden voisinkin toivottaa tervetulleeksi, ihmiskeskeisyyttä en niinkään toivoisi, sillä se tuo mukanaan takaovesta luomakunnan kruunuksi itsensä kohottamisen, ajattelun jossa maa ja sen hedelmät ovat olemassa vain ihmisen hyväksikäytettäviksi.

Ihmiskeskeisyyden sijasta minä kaipaisin maapallo- tai (eko)systeemikeskeisyyttä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, myös ihmisen toiminta lluontoon ja luonto ihmiseen, olemmehan me luontokappaleita. Ihmiskeskeisyys on mennyt metsään lähtiessään siitä että luonto on nautintojamme varten, vaikka toki luonnosta voikin saada ehtymättömästi nautintoa. Tämä näkyy siinä, kuinka luonto määritellään ekosysteemipalveluksi, luonnonvaroiksi, riistaksi ja metsäomaisuudeksi. Sen itseisarvon sijasta tunnustetaan vain virkistys- ja raaka-ainearvo. Siksi esimerkiksi kaupunkimetsästä sietäisi yhden koulukunnan mielestä siivota kaikki laho- ja maapuu "rumentamasta" maisemaa ja "vaikeuttamasta" siellä liikkumista. Ihmiskeskeisyyden yksi osoitus on myös se, että kun nuo kymmenet tuhannet tuossa vieressä pilaavat ilmaa autoilla, niin me muutamat sadat saamme tuhota hiilinielut kaatamalla puut pyöräbaanamme tieltä. Pesäpuista, biodiversiteetista tai hiilinieluista viis, jotta voitaisiin pullistella hauiksia. Että nyt on meidän vuoromme kaataa puita, vaikka vieressä kulkisi jo toinen pyöränkin kuljettava reitti, joka kiertää viisikymmentä metriä.

Olen kirjoittanut sen tänne aikaisemminkin, mutta en tunnusta maaomaisuutta. Me emme voi omistaa luontoa, vaan olemme vain käymässä täällä. Me kuulumme luonnolle ja luontoon, ja velvollisuutemme on jättää se jälkipolville. Ei meille, eikä vain tytöillemme ja pojillemme, vaan tikoille, lahottajakuoriaisille ja liito-oraville.

Dehumanisaatio mahdollistaa raiskaukset, rasismin ja sodan

Keskustelin aamukahvipöydässä - mikä on harvinaista herkkua lapsiperheessä - siitä, miten raiskaukset ovat mahdollisia. Siitä samasta syystä kuin rasismi ja sodassa tappaminenkin: toista ihmishenkeä ei kunnioiteta, koska sitä ei tarvitse kunnioittaa.

Sellaista ei voi kunnioittaa, jolla ei ole arvoa. Toisen osapuolen ihmisyyden kieltäminen kieltää samalla toisen arvon - vaikka on eläimelläkin itseisarvo - ja tämä arvon kieltäminen mahdollistaa myös toisen ihmisen kaltoinkohtelun. Kun se toinen onkin lähtökohtaisesti jotain vähempiarvoista: ei ihminen, veli, toveri tai kollega, vaan alainen, kilpailija, vammainen, vääräuskoinen tai värivirheinen.

Ei sen kaltoinkohtelun tarvitse olla edes näin räikeää, toisen osapuolen elämän uhkaamista: kyllä vastapuolen nöyryyttämistä tapahtuu koulussa ja töissäkin.

Kaiken juju on toisten ihmisten näkeminen samanarvoisena kuin itse. Tämän edellytyksenä on se, että korostetaan yhtäläisyyksiä erojen sijaan: eri uskonnoissa puhutaan samoista asioista eri metaforilla, toisten ihonvärillä on sama merkitys kuin heidän vaatetuksellaan. Ja niin edelleen.

Mitä jos oltaisiin ihmisiä ihmiselle? Ja tajuttaisiin, että yhdessä tässä ollaan, käppäillään tämän ainoan planeettamme päällä, eikä toinen ole vastapuoli vaan kumppani.