Kaikissa paitsi yksipuoluejärjestelmissä valta vaihtuu yleensä vaaleissa

Yliopiston pääsykoe-Allardtia tahkotessani jäin jumiin teoriaan, jossa puhuttiin arvosykleistä. Arvojen syklillä tarkoitetaan sitä, että eri sukupolvilla vallitsevat erilaiset arvot, eikä "kehitys" ole mitään edistyksen suoraviivaista voittokulkua. Allardtin kirjassa Sosiologia I väitettiin, että seuraava sukupolvi (kirja päivitettiin viimeisen kerran 80-luvulla) tulisi olemaan edellistä, eli kirjan päivitysaikaan nuorta aikuissukupolvea konservatiivisempi. En tuolloin 35 vuotta sitten käsittänyt tai ainakaan halunnut käsittää tätä teoriaa, mutta nyt sukupolvi (biologisessa mielessä) myöhemmin Allardtin sanat ovat tulleet toteennäytetyiksi. Toki tämä on yleistys, seksuaalivähemmistöjen asian ja ympäristöaktivismin uuden sukupolven nostaessa päätään, ja ehkä biologisten sukupolvien suorittaman isänmurhan sijaan olisi paikallaan puhua ennemminkin Zeitgeistista tai kulttuurisista sukupolvista. 

Jokainen politiikkaa seurannut tietää, että kaikissa paitsi yksipuoluejärjestelmissä yleensä valta vaihtuu vaaleissa. Pitääkö siitä sitten päätellä, että ajan henki olisi muuttunut jotenkin oikeistolaisemmaksi ja konservatiivisemmaksi, että punavihreä hallitus vaihdettiin oikeistohallitukseen? Ei. Kyse on politiikan normaalista heiluriliikkeestä, jossa riittävän moni kansalainen, liikkuva äänestäjä haluaa vaihtelua. Kuitenkin poliittiset puolueet ovat vain päällysrakennetta Marxin sanoin, ja kyllä siellä pinnan alla oikeastikin kuohuu.

Moni minua asiaa lähempää katsellut ja enemmän tutkinut on todistellut sitä, että perussuomalaisuus, melonismi, orbanismi ja trumpilaisuus ovat elämäänsä pettyneiden ratkaisu, eräänlainen pyllistys yhteiskunnalle, jonka katsovat pettäneen heidät. Kun ei enää koeta olevansa relevantteja, entisellä koulutuksella tai sen puutteella ei saa töitä ja vanhat iskurepliikit eivät enää päde. Tämä on kuitenkin vasta ensimmäinen osa analyysiä, sen alku. Nämä puolueet valjastavat puolelleen työväenpuoleisiin pettyneitä ja käyttävät käyttövoimanaan kulttuurisotia jo tutuksi tulleen muukalaisvihamielisyyden lisäksi. Kun tuntuu siltä, että ei ole enää headhuntereitten tai oikeastaan minkään kohderyhmää, niin olisiko Andrew Taten. Ja kun alakulttuurit pirstoutuvat entistä pienempiin osiin; esimerkiksi entisen kahden sukupuolisuuden ilmentymän lisäksi kirjaimia on niin paljon, että heikkopäisin ei osaa enää laskea. 

Kun samaan aikaan on pettynyt, vihainen, hämmentynyt ja kaikin puolin veneestä pudonnut olo, niin vaikka sille harmituksen aiheelle ei pystyttäisikään tekemään mitään, että enää ei ole markan bensaa, niin ainakin se harmitus voidaan hetkeksi unohtaa muistuttamalla, kuinka nurin ovat asiat, kun täti onkin setä ja Lakupekkaa ei enää saa, liekö Mustapekkaakaan. Vika ei kuitenkaan ole naapurin Muhammedissa, vaan pikemminkin Muskissa, Zuckerbergissa ja Bezosissa, jotka ovat naamioituneet osaksi ratkaisua, mutta he itse ovat ongelma. Heidän edustamansa rosvokapitalismi on lakkauttanut kokonaisia toimialoja, vienyt työntekijöiltä vessatauot ja luonut uudenlaisen paarialuokan. Sen paarialuokan pitäisi vanhan työväestön tavoin katkoa kahleensa ja yhtyä. Kongolaisen kaivosmiehen, nigerialaisen jätteitä lajittelevan lapsen ja uzbekinistalaisen kutojan asia on todellakin meidän asiamme, sillä heidän työnsä valuu pyramidihuijaukseksi muuttuneessa ryöstökapitalismissa näille rosvoille, joita miljardööreiksi nimitetään.

Tämä teksti julkaistiin hieman lyhennettynä eilisessä (5.3.) Uusimaassa.

Rehellisyyttä valtiovarainministerin tapaan

Oikeistopuolue Kokoomuksen oikean laidan toivo Susanna Koski - jota ei kai kuitenkaan saa sanoa äärioikeistolaiseksi näillä spekseillä - tylyttäessään monisairasta pitkäaikaistyötöntä televisiossa sai puoluejohtaja Petteri Orpon nuhteet. Orpon mukaan hän ei itse olisi "käyttänyt näitä sanavalintoja".

Tämä freudilainen lipsahdus paljastaa Kokoomuksen linjan. Köyhät kyykkyyn, ota vuoteesi ja kävele, kunhan vaan pitää nämä ajatuksensa omana tietonaan. Orpon lausahdus oli samantyyppistä julkista "harjaamista" kuin mitä Perussuomalaisissa on ollut Timo Soinin aikana tapana harrastaa vielä silloin kun he yrittivät esittää hallituskelpoista ja samanaikaisesti kansanpuoluetta.

Tällä harjaamisella osoitetaan kaksoisstandardi. Ei nyt näin muka ole sopivaa sanoa, mutta kuitenkin Susanna Koski vain porskuttaa. Pitkäaikaistyöttömät monisairaat eivät kuulu Kosken - ja Kokoomuksen - kohderyhmään, joten heistä viis.

Susanna Koskea ei siis vaiennettu, vain toruttiin siitä että hän lipsautti ääneen sen mitä moni kokoomuslainen ajattelee. Miten sitten mahtaa käydä Orpon alaisen ministeriön valtiosihteeri Martti Hetemäelle, joka osoitti että Sote-uudistuksen Kokoomuksen lempilapsen - johon se on itsensä hirttänyt - eli valinnanvapauden säästövaikutus on puhdas nolla. Sen verran lojaali hänkin on esimiehelleen, että tappioista hän vaikenee, mutta joka tapauksessa säästöjä ei ole luvassa.

Tähän saakka Orpo on vaiennut kuoliaaksi alaisensa selvityksen, joka osoittaa Sote-rakennelman lahouden. Tämä on peräti kummallista valtionhoitajapuolueeksi jo 90-luvun alkupuolen lamasta itsensä naamioituneelta porukalta, joka leimaa kaikki muut - etenkin vasemmistopuolueet - asioita omanväristensä lasien läpi politisoiviksi. Itsehän Kokoomus on väittänyt tekevänsä ainoana vastuullista politiikkaa huolehtiessaan yhteisistä (vero)varoista vastuullisesti (tästä kannattaa lukea Kennet Haraldin erinomainen artikkeli Pekka Sulkusen ja Jukka Törrösen toimittamasta teoksesta Semioottisen sosiologian näkökulmia).

Nähtäväksi siis jää, tämä Kokoomuksen vastuullisuus. Nähtäväksi myös jää, työskenteleekö siellä Valtiovarainministeriössä sellaisia viranhaltijoita, joiden asiantuntemukseen Orpo uskaltaa yhtään luottaa, jos ei valtiosihteerin työpanos kelpaa.

Niin, siitä valinnanvapaudesta vielä sananen. Kai sekin on valinnanvapautta, valita Terveystalon ja Terveystalon välillä.

Hesarin jutun Martti Hetemäen selvityksestä voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Ideologinen sokeus on katsojan silmissä

Vasemmistoa aina syytetään sokeasta ideologisuudesta, jonka sanotaan näyttäytyvän esimerkiksi kaiken yksityisen vihaamisena vain siksi että se on yksityistä. Kuitenkin, mitä muuta kuin ideologisuutta on pakkomielle yksityistää kaikki paitsi ideologista sokeutta, paitsi sokeutta omalle ideologisuudelle? On se itse asiassa muutakin kuin ideologisuutta, ellei sitten omien viiteryhmien -mutta vain heidän - etujen johdonmukainen ajaminen ole ideologista.

Tämä on tullut mieleen tästä hallituksen yrityksestä Sote-uudistukseen. Mitä muuta kustannuksien kasvattaminen antamalla avoin potti jatkohoitoja auliisti oman yritystoimintansa kannattavuuden takia kirjoittaville yksityisklinikoille ja jälkihoitoihin julkiselle puolelle passittaville yksityisklinikoille on kuin ideologisuutta, ja mitä muuta halu piilottaa veronmaksajien varoja verosuunnittelun keinoin paisutettaviksi harvojen pääomavoitoiksi on kuin ideologisuutta? Ellei sitten kenenleipiäsyötsenlaulujalaulat-ajattelua pidetä puhtaan käytännöllisyyden sanelemana, ja tässä tapauksessa leivät tarjoaa EK, Terveystalo ja Attendo. Ja mitä muuta on kuin ideologista ihmisvihamielisyyttä esimerkiksi turvapaikanhakijoiden pikakäännytyksien poliittinen ohjaileminen?

Vasemmistolaisuus on ideologia toki sekin, siinä missä oikeistolaisuus, liberalismi tai fasismikin. Kun vasemmistolaista syytetään ideologisesta veroreikien paisuttamisesta, tästä ei liene kysymys, jos tarkoituksena on estää nimenomaisesti verovarojen valuttaminen veroparatiiseihin, optiovoitoiksi tai terveydenhoidossa terveiden sairaiksi kannattavuuden nimissä määritteleminen.

Yksi asia, josta vasemmistoa säännönmukaisesti syytetään, on yrittäjävastaisuus. Kovin yrittäjämyönteistä tuskin on sekään politiikka, jossa "kilpailukykyä" edistetään porvarihallituksen aikaansaattamilla palkansaajien lomarahaleikkauksilla. Siinä jäävät monet kotimaankin lomamatkat tekemättä, mikä tiedoksi annettakoon elinkeinoministeri Mika Lintilälle, joka kehotti tänään suomalaisia isänmaallisena tekona kantamaan lomarahansa kotimaanmatkailuun.  Itse aionkin edistää kotimaista kysyntää tekemällä tänä kesänä vielä ainakin yhden Onnibus-retken Helsinkiin.

Uuden Suomen jutun, joka sisältää ministeri Lintilän lähetyskäskyn, voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. 

Miksi vasemmistolaiset eivät äänestä?

Kuntavaalien jälkeen on alkanut tavanomainen jälkipyykki, etenkin voittaneissa ryhmittymissä, tai niiden edustajia lähinnä tunnen. Jos Vihreät ovat pitäneet - tähän saakka - ikuisena ongelmana potentiaalisen kannatuksen realisoitumattomuutta, niin Vasemmistolla vasta sitä piilokannatusta jääkin realisoitumatta. Miksi, semminkin kun juuri nimenomaan äänestämättä jättävien, jos keiden, kannattaisi käyttää tämä oikeutensa?

Sosiaalisessa mediassa moni vasemmistolainen on tarjonnut syyksi oman kodin puutteellista "demokratiakasvatusta": siis sitä, että kotona ei olla opittu osallisuuden mallia. Varmaan osittain näinkin. Sitten asian toinen puoli on se, miksi sitten poliittinen oikeisto eli Kokoomus hyötyy säännönmukaisesti alhaisesta äänestysaktiivisuudesta? Miksi Kokoomus saa äänestäjänsä uurnille? Kokoomuslainen vastaus tähän olisi se, että riittävän moni uskoo trickle down-teoriaan eli siihen että hyväosaisilta tippuu sen verran muruja että jo sillä laihempi pärjää; toiseksikin vasemmiston politiikka tekee kaikista yhtä köyhiä ja kurjia kun taas oikeistolainen politiikka tekee äänestäjistään niin kauniita ja rikkaita kuin he itse halajavat, ja niistä muista ei niin väliä kun eivät osaa itsestään huolehtia sen vertaa että pääsisivät uurnille. Korkeintaan tuhkauurnille. Kokoomusta äänestävät ne, joilla jo menee hyvin ja ne, jotka haluaisivat, että heihinkin tarttuisi edes osa menestyjien kultapölystä.

Edelläsanottu johtunee siitä, että kokoomuslaisesta politiikasta hyötyvät saavat asiansa hyvin ajetuiksi: nythän verotus, varsinkin pääomaverotus on ihan hävettävän alhaalla, ja hyvätuloisten valinnanvapaudesta on kyllä osattu huolehtia. Tämä on itseään vahvistava kehä: kun omat edut tulevat ajetuiksi, kannattaa äänestää. Ja päinvastoin, mikä on itseään vahvistava kehä sekin, noidansellainen: jos poliittinen porvaristo porskuttaa vasemmiston kustannuksella, tällöin vähäosaisia auttava toisenlainen politiikka, joka lähtee verovaroilla maksetuista julkisista ja universaaleista palveluista, ei ole ajankohtainen.

Toki Vasemmiston valuma olisi edes hitusen vähäisempi ilman sitä ikiaikaista keskinäistä riitelyä siitä, kuka on kaikkein eniten kosher ja kuka on revisionistisin, ja ilman sitä riitelyä esimerkiksi Yrjö Hakanen olisi ollut jo kansanedustaja. Vaikka nämä SKP:t ja KTP:t ovatkin paperipuolueita, niin ei tällainen keskinäinen päättämätön kyräily vakuuta ainakaan äänestäjää. Kokoomuksessa ei tällaista keskustelua käydä, eikä sitä katsota tarpeelliseksi, Rydmanin Ville ja Pietikäisen Sirpa mahtuvat hyvin saman brändin alle.

Voin antaa kokemuksestani esimerkin siitä, miten syväluotaavaa Kokoomuksen aatteellinen keskustelu voi olla. Kun ilmoitin alkusyksystä 1992 jättäväni kaikki tehtävät Kokoomusnuorissa, minulle soitti eräs sen ajan vaikutusvaltaisimpia valtakunnallisen Kokoomusnuorten järjestön edustajia, udellen, oliko kyseessä kaipuu tehdä aatteellisempaa politiikkaa, tarjoten paikkaa aatetyöryhmässä. Muistaakseni tämän jälkeen kysyi hintaani kun ensimmäinen tarjous ei napannut. Sanoin etten ollut myytävänä. Ihan kuin sillä olisi väliä, olisiko isäni ajamatta BMW:ta tai Mersua, kuten pohdiskeli eräs kokoomusnuorikaverini kysellessään minua ex tempore -skimbausmatkalle Itävaltaan "voit varmaan lainata isäsi Mersua. Ai eikö ole. No Bemaria sitten" henkilölle, joka on ainakin kolmannen polven autoton.

Kokoomus, jos mikä, on eturyhmäpuolue, vaikka he kiistävätkin yhteiskuntaluokkien olemassaolon, ne kun ovat laadullisia suureita ja Kokoomus uskoo määrään, vain siihen, jonka voi laskea. Leipäjonoissa seisojista, laitossiivoojista, opiskelijoista, työttömistä yksinhuoltajista ja eläkeläisistä ei oikein saa ryhmää. Jos esimerkiksi Kajaanin homot ovat ryhmä, Helsingin heterot eivät ole.

Miksi sitten vähäosaisten satunnainen parlamentaarinen protestointi ei kanavoidu Vasemmistoliittoon vaan pikemminkin Tony Halmeen kaltaisiin omankädenoikeudenjulistajiin? En osaa antaa muuta vastausta kuin sen, että jos tarjolla ei ole vastauksia niin ainakin voimaannuttamista. Kuten Susan Fainstein sanoi, Vasemmisto on ehkä löytänyt objektin, tavoittelemisen arvoisen utopian, mutta subjekti, joka kokee tämän utopian tavoittelemisen arvoiseksi, on jäänyt hahmottelematta.

Kannattajasta äänestäjäksi on pitkä matka

Viime eduskuntavaaleissa 91,5% äänestävistä kansalaisista kannatti jotain muuta puoluetta kuin Vihreitä. Tämä on toki yksi tapa tarkastella puolueen kannatusta, siis kannatuksen aktualisoitumista. Siitä tullaankin potentiaaliseen kannatukseen, joka näkyy gallupeissa. Niissä Vihreiden kannatus näyttäisi hypänneen 13-14% tietämille.

Jos tavoitellaan mahdollisimman suurta potentiaalista kannatusta, tässä tulee esiin Vihreiden poliittisen position tietty ambivalenssi/monitahoisuus/epämääräisyys. Joillekin Vihreät ovat vasemmistopuolue, toisille oikeistopuolue, ja tämä yhtäältä-toisaalta -asetelma kyllä voi tuoda lisää potentiaalisia kannattajia. Mahdollisimman suuren kannatuspotentiaalin tavoittelu, moneen suuntaan kurkottelu taas aiheuttaa sen, että siitä potentiaalisuudesta aktuaaliseen äänestämiseen onkin sitä pidempi matka, sillä joitakin karkottaa joidenkin vihreiden liberaalius ja joitakin taas vasemmistolaisuus.

Äänestämispäätöstä pähkäilevälle on turha alkaa selittämään, että "emme ole vasemmalla tai oikealla vaan edellä". Edellä oleminen ei ota mitään kantaa esimerkiksi kansalaisia kiinnostavien palvelujen järjestämisen tapaan tai verotuksen painopisteeseen palkkatulojen ja pääomien välillä. Joskin sitä verotusta voi painottaa esimerkiksi haittaverojen suuntaan, nämä haittaverot eivät tee eroa käyttäjänsä taloudellisen hyvä- tai huono-osaisuuden suhteen. Itse asiassa ne ovat tasaveroina oikeistolaisia, niin paljon kuin vasemmalle kallistuvana kannatankin kulutuksen verottamista kulutuksen haitallisuutta vähentämään ohjailevasti.

Mistä tullaankin Vihreiden perinteiseen tai ainakin alkuperäiseen raison d'etreen, eli ympäristöön. Ympäristö ei erottele köyhien ja rikkaiden välillä. Raikkaasta ilmasta ja luonnosta voivat kaikki nauttia tai ainakaan se ei kysy tilipussia, mutta tämäkään ideaali ei ota mitään kantaa siihen, mitä verotetaan ja mitä verotuksella saa eli miten palvelut tuotetaan.

Jos vasen-oikea -jaottelu yritetään välttää toteamalla, että Suomessa (ainakin melkein) kaikki puolueet ovat enemmän tai vähemmän keskustalaisia, ja keskustankin väri on vihreä, niin tämäkään ei ota mitään kantaa alkuperäisiin huolenaiheisiini: miten palvelut järjestetään ja miten ne maksetaan?

Edelleenkin äänestäjillä on vain yksi ääni. Vaikka Vihreät olisivatkin mahdollisimman monen äänestäjän mahdollinen tai jopa kakkossuosikkipuolue, siihen äänestyslippuun voi piirtää vain yhden äänen. Vaikka maailma pelastettaisiinkin kunnissa, vielä pitäisi ottaa jotakin kantaa siihen, pelastetaanko ne kunnat ja kuntalaiset.

Nelonen maitokauppaan, ja vitonen kioskille

Halukkuus vapauttaa alkoholinmyyntiä lienee niitä jokseenkin harvoja yksittäisiä poliittisia aihekysymyksiä, joihin kristillisiä lukuunottamatta suurin osa suhtautuu suopeasti, laidalta laidalle. Tämä todistaa sen, että niin vasemmistossa kuin oikeistossa kuin ei-missäänistössäkään (Vihreät, PS ainakin) on omaksuttu liberaali identiteetti. Olen liberalismia koettanut ruotia lukuisia kertoja, saamatta oikeastaan vastakaikua, mikä voi selittyä sillä, että omaan identiteettiin voi olla vaikea ottaa analyyttistä etäisyyttä, semminkin kun se on epäselvästi määritelty, ja perustuu puutteelliseen analyysiin käsitteen ulottuvuuksista.

Heikosti tunnettu liberalismin oppihistoria heijastuu paitsi puutteelliseen itseymmärrykseen, myös siihen, että oma mukavuudenhalu enemmän tai vähemmän läpinäkyvästi verhotaan milloin minkäkinlaisen valekaavun alle: joskus sillä perustellaan kotimaisten pienyrittäjien tukemista, joskus alkoholi"kulttuurin" kehittämistä, joskus ihan vain valinnanvapautta, vaikka kaikella valinnanvapaudella on sellainen taipumus, että ne, jotka eivät sitä osaa käyttää, sortuvat, joko puutteellisina kulutussubjekteina, kykenemättöminä toteuttamaan yksilöyttään tai jäävät vahvempien jalkoihin, kärsimään siitä, että vahvemmilla, tiedostavammilla ja tietoisemmilla yksilöillä on mistä valita.

Kun yleensä nämä samat liberalistit väittävät tarjonnan ohjaavan kysyntää, silloin kansanterveydestä viis. Oma mukavuudenhalu saada erikoisoluita lähi-Siwasta on tärkeämpää kuin jo nyt määrällisen riskikäytön rajalla taiteilevien maksa ja päivystyspolien kasvavat jonot. Vainajia tulee, ei vain lisääntyneen "kohtuukäytön" uhreista, vaan myös näiden käyttäjien uhreista, kun joku jää aina hoitamatta lisääntyviltä juopoiksi huomaamattaan lipsahtaneilta tissuttelijoita. Eivät määrälliset juopot ole mitään laadullisesti kelvottomampaa ihmislajia; helposti mittari lipsahtaa ns. kunnollisissakin asemissa toimivilla punaisen puolelle.

Mitä vikaa siinä on, jos keskaria vahvempien juomien rajoittaminen Alkoihin panee itse kunkin vähän suunnittelemaan kulutustaan? Kun nestettä on vähän vaikeampi saada, kynnys hakea arki-illan iloksi chateauta nousee, kun tarjolla ei ole chateau de Siwaa.

On äärimmäisen itsekeskeisyyden merkki, jos ei jaksa hakea juomiaan erikoisliikkeistä, kun kuitenkin kaikki kokemus puhuu sen puolesta, että tarjonnan lisääminen lisää kulutusta, ja lisääntynyt kokonaiskulutus valuu kaikkiin väestöryhmiin, paitsi absolutisteihin. Tämä näkyy suoraan päivystyspoleilla, jonne eivät tämän liberalisaation takia pääse jotkut hoitoa oikeasti tarvitsevat, kun niihin tullaan sitten näkemään jatkuvasti kasvava virta oman tai jonkun toisen pään halkaisseitta. Mutta sekin on liberalistille sivuseikka, kun pitää saada nelonen maitokauppaan, miksei samaten vitonen ärrälle.