Ja ajatus lensi katkennein siivin: ruostuuko akateemisesti koulutettu koulutustaan vastaamattomissa töissä?

Hesarin 30.5. jutun mukaan monissa töissä pärjäisi ilman korkeakoulututkintoa, tai oikeastaan niin, että siitä tehtiin eräänlainen patologia, jos korkeakoulutettu työskentelee koulutustaan vastaamattomissa tehtävissä. Tiedä sitten, mitä ne koulutusta vastaamattomat tehtävät ovat; lukiessani 1989 tai 1990 sosiologian valintaopasta, opintoaineen kuvauksen lopussa lueteltiin ammattinimikkeet, joissa sosiologi voi työskennellä,  tai siis mistä kaikkialta heitä on löytynyt. Siinä luettelossa oli 94 nimikettä, viimeisenä muistaakseni siivooja. No, se, että siivoojia ei enää ole vaan heidät on "ylennetty" siistijöiksi, ei muuta koulutustavastaamattomuutta miksikään, pikemminkin vain korostaa sitä, sillä ennenhän siivoustöitä saattoi tehdä kuka tahansa, työtön sosiologi (tai tohtori; minunkin yhtenä työkaverinani Messukeskuksessa oli tohtoriksi väitellyt viisikymppinen mies), mutta nyt tarvitaan erilaisia passeja ja mieluummin kiinteistönhoidon koulutusta. Laitoshuoltajat ovat vielä erikoisosaamisineen erikseen.

Korkeakoulutus tulkitaan haussa usein dismeriitiksi, sillä moni työnantaja ajattelee, että koulutettu ei kuitenkaan pysy koulutustaan vastaamattomassa työssä, vaan heti ensimmäisen tilaisuuden tullen livahtaa huippuosaajaksi. Dismeriitiksi se tulkitaan myös siksi, että se, että korkeakoulutettu hakee koulutustaan vastaamatonta työtä, tulkitaan merkiksi hänen epäonnistumisestaan: että hänessä täytyy olla jotain mätää, kun hän ei kehittelekään lääkepatentteja tai kirjoittele sumerilaisten kielien tutkija-apurahahakemuksia. 

Jollakin kuitenkin täytyy myös elää. Korkeakouluissa ei opeteta markkinoimaan itseään, tai ainakaan ei opetettu silloin kun minä opiskelin sosiologiaa. Eikä se sovikaan kaikille, itsensä tuotteistaminen 4D- ja 5G -avattariksi. Myös uraohjaus loisti poissaolollaan; yliopistot kouluttavat tutkijoiksi, ja oletuksena on, että suurimmasta osasta näitä tulee kuitenkin virkamiehiä. On ihan samantekevää, onko tehnyt gradunsa eksegetiikasta vai slaavilaisesta filologiasta; se kuitenkin pätevöi esimerkiksi käsittelemään oppilaitosten valtionosuushakemuksia.

Vakavammin akateeminen koulutus kuitenkin epäpätevöi siksi, että korkeakouluopetukseen on sisäänrakennettuna ruokkia kykyä kriittiseen ajatteluun. Vaikka työnhakutilanteissa usein mantrana toistellaankin toivomusta työnhakijan kykyä ajatella omilla aivoillaan ja tarttua epäkohtiin, tämä tehdään luultavasti siksi, että työnantaja haluaa viestiä itsestään ennakkoluulottomana ja avoimena organisaationa. Käytännössä kuitenkin yleensä turpaan tulee tästä kriittisyydestä. 

Hesarin jutussa kuultu "Elsa", jonka ansioluettelo on silppuinen - kuten usein akateemisesti koulutetuilla on akateemisten töiden määräaikaisuusluontoisuuden ja apurahataistelujen takia - toteaa päättämättömyytensä, määrätietoisuuden puutteen ehkä ainakin osin selittävän sitä, että hän ei ole päätynyt koulutustaan vastaaviin töihin. Tai siis ei ollut siellä jutuntekohetkellä. Väitän, että päättämättömyys ja määrätietoisuuden puute eivät ole vain syitä vaan myös seurauksia. Hortoilu apurahahakemusten, tuotteistamisten ja pätkätyöttömyyden välillä muuttaa ihmistä. Se lisää epävarmuuden tunnetta, mutta se saattaa myös luoda sellaisen selviytymisstrategian, jossa "välttämättömyydestä hyveeksi" on uusi identiteetti. 

Tämä tarkoittaa sitä, että oman elämän merkityksellisyys opitaan hankkimaan palkkatöiden ulkopuolelta, harrastuksista, perheestä ja ystäviltä, ja silloin sellainen työ, joka ei seuraa mukaan kotiin eikä täten haittaa harrastuksia, onkin itse asiassa ihan ok, vaikka toki vielä ihanteellisempi tilanne saattaisi olla se, että voisi tehdä harrastuksestaan työn. Tosin tämäkin voisi rajoittaa sitä itsensä toteuttamista harrastuksensa kautta; kun luontoaktivistina yrittää vaikeuttaa kaavoitusta löytämällä liito-oravanpapanoita, virkamiehenä taas pitää keksiä syitä, miten saada poikkeuslupia niistä liito-oravanpapanoista huolimatta.

Vallitseva suhtautuminen on suhtautua opiskeluun välivaiheena, välineenä valmistua tekemään jotakin, saada muodollinen pätevyys. Mutta ehkä uran huipulla ollaankin jo opiskellessa, kun tiedon hankkiminen, matka päämäärän sijasta onkin itseistarkoitus ja täyttymys? Ainakin opiskeluun liittyy palkitsevuuden kaksoissidos; yhtäältä omalta osaltaan kannetaan edes pieni korsi kekoon ihmiskunnan yhteisen tietovaraston kartuttamiseksi, toisaalta henkilökohtaisella tasolla on palkitsevaa löytää uusia asioita ja havaita oppivansa. 

Hesarin jutussa kuultu Elsa totesi määräaikaisuuksissaan "yrittäneensä saada jalkaa oven väliin" siinä toivossa, että määräaikaisuudesta voisi poikia jos ei nyt ihan välttämättä vakituista, pitkää joskin kapeaa leipää niin ainakin jatkoa, yhtä lenkkiä lisää määräaikaisuuksien ketjuun. Itse keksin ehkä semilupaavan virkamiesurani jossain vaiheessa, että ei se noin mene. Kun projekti loppuu, niin se loppuu. Miksi pedata mitään, kun sängyllä ei ole edes jalkoja?

Hesarin jutussa yritettiin selittää kuitenkin koulutusta vastaamattomuus muuksikin kuin epäonnistumiseksi tai näköharhaksi. Se voi olla myös "tilapäinen näköharha", eli esimerkiksi lasten kanssa ruuhkavuosina työ, joka ei seuraa mukaan kotiin, vapauttaa aikaa perheelle. Kun kotona naputtelee lääkäreiden saneluita eikä työmatkaan kulu sen enempää kuin mitä makuuhuoneesta kävellään työhuoneen virkaa toimittavaan toisen tyttären huoneeseen, epäilemättä säästän ainakin verrattuna siihen kun sukkuloin bussilla Isolle Kirkolle toimittamaan - sihteerintyötä akateemisin paperein. Ja minulle jää aikaa myös polkujuoksuun ja pysähtyä kuuntelemaan peipposten laulua. 

Hesarin jutussa minulle positiivisena yllätyksenä ymmärrettiin kuulla myös työterveyspsykologi Heikki Särkelää. Hän totesi, että myös neuropsykiatrisilla ja -psykologisilla poikkeavuuksilla normista voi olla oma selittävä osuutensa. Meille "maalaisjärjen" vaatiminen on hankalaa, kun sitten pitäisi vielä osata vaistota, missä vaiheessa sen käyttö pitäisi lopettaa. Ja kaikki muut työpaikkojen kirjoittamattomat säännöt, eksplikoimattomat työnkuvaukset, jatkuvat organisaatio- ja atk-järjestelmämuutokset ovat meidän vihollisiamme. Koko työelämälle pitäisi laatia kognitiivisen esteettömyyden kartoitus, mihin koko problematiikkaan ollaan nyt pikku hiljaa heräämässä. Minäkin olen tainnut lanseerata tämän herätyksen oman työnantajani työsuojeluorganisaatioon. Meidän taakse ei saa piiloutua ja tehdä meistä syypäitä työpaikan paskaan organisaatiokulttuuriin.

Elsa kaipasi työn imua, flow-tilaa, joka on jäänyt puuttumaan koulutusta vastaamattomissa töissä. Minulta on kysytty joskus kehityskeskusteluissa, milloin olen viimeksi kokenut flow'ta. Luultavasti kesällä 2019 työharjoittelussani Kumpulan koulukasvitarhalla tai syksyllä 2019 kun tein luontokartoituskeikkaa Loviisan takametsissä. Siis hommissa, jotka ovat lähinnä harrastusten ja opiskelujen parissa. Joku voisi nähdä tämän oireellisena, suorastaan patologisena tilanteena, mutta entäs jos tabu onkin syytä nostaa pöydälle. Onko töissä nyt niin tarpeen viihtyä, kunhan siellä ei mahdottoman kamalaa ole? Ehkä työn tarkoitus onkin kustantaa asuntolainat, päivähoitomaksut, lasten jalkapallot ja cd-kokoelmat?

Toki välttämättömyydestä hyve -ajattelua se on tämäkin, että yritetään perustella sisäisesti vain vähän antavan rutiinityön myönteisiä puolia, vaikka oikeasti koko ajan siinä mennään enemmän kesannolle, kun atk-taitojen päivityksessä jäädään koko ajan enemmän jälkeen ja keskivartalo lahoaa istukselemiseen. Oikeasti suhtaudun vähän kaihoisasti opiskelukavereihini, jotka ovat jääneet yliopistolle, heidän tarvitsematta joutua altistumaan kaikelle sille jatkuvan kehittämisen ja tulosvastuun hömpälle, joka ulkomaailmaa on kohdannut. Vaikka sen perusteella, mitä olen kuullut, niin taitaako tuossa olla niin kadehtimisen aihetta. Muutos on päässyt livahtamaan sinnekin, eikä yliopistollakaan enää kuulemma saada keskittyä perustehtävään.

Vaikka yhtä minä kaipaan: ajatuksen lentoa, ja kun muuten työ ei tarjoa haasteita, niin niitä haasteita sitten vaikka kehitetään haastamalla omaan työhön liittyviä, yleisesti jaettuja itsestäänselvyyksiä, kuten vakiintunutta ammattidiskurssia. Onneksi ajatus pääsee lentämään sentään seuratessa korpin lentoa metsälenkillä. 

Miten SoTe-ja maakuntauudistus ottaa huomioon osatyökykyiset?

Juuri luin, että aspergerdiagnosoiduista vain 15% kävisi töissä (en tiedä lähdettä). Jos jostakin as-diagnosoidusta tuntuisi siltä, että olisi alisuoriutunut työelämässä, niin kyse taitaakin olla ylisuoriutumisesta, jos ylipäätään käy töissä. Osapäivätyö tai pajatoiminnan yhdistäminen voisivat toimia joillekin. Meidän maailmamme on siinä mielessä armoton, että siinä ei oikein tunneta välimuotoja 9-17 ja työttömyyden välillä. Etätyön lisääntyminen saattaa kyllä tuoda neuroepätyypillisille uusia avauksia ja mahdollisuuksia työelämään.

Nyt kun työllistäminen on siirtymässä kunnille, kunnilla on entistäkin suurempi vastuu osatyökykyisistä, joiden työllistäminen lopultakin on työllistämistä, ei sosiaalitointa tai terveydenhuoltoa. Viimeksimainittujen siirtyessä maakuntiin, kuntien ja maakuntien tulee yhdessä kehittää ratkaisut osatyökykyisten työllistämiseen.

Aiemminkin työpajatoimintaa monissa pienissä kunnissa on järjestänyt kuntayhtymä, kun kunnan omat hartiat eivät ole riittävän jykeviä. Hieman epäselväksi jääkin, mikä on työpajatoiminnan rooli tulevaisuuden sotessa ja maakunnissa. Edelleenkään kai kuntayhtymiä ei olla lakkauttamassa, ja sektorirajat ylittävä yhteistyö on mahdollista esimerkiksi ns. seinättömässä pajatoiminnassa, jossa työllistettävä sijoitetaan avoimille työmarkkinoille mutta tuettuna. Maakunta- ja SoTe-uudistuksessa tällainen sektorirajat ylittävä yhteistyö voi olla siinä mielessä kimuranttia, että osa sektoreista toimii kunnissa ja osa maakunnissa kun aiemmin kaikki oli kunnan omaa toimintaa.

Toivoisin, että kuntouttavan työtoiminnan ja työpajatoiminnan vastuut ja toimijoiden roolit määriteltäisiin em. uudistuksissa, sillä jos niitä ei määritellä, vaarana on, että kukaan ei hoida, ettei käy kuten takavuosien Myrskylässä, joka kuului Uudenmaan lääniin mutta osti palveluitaan Päijät-Hämeestä. Kun 2010 tein valtakunnallista palvelukartoitusta nuorten työpajatoiminnasta, sosiaalisesta työllistämisestä ja välityömarkkinoista, osoittautui, että Päijät-Hämeen työpaja oli Sysmässä, siis melkein Keski-Suomessa.

Soitin sitten Sysmään. "Päivää. Onko täällä näkynyt myrskyläläisiä?" "Poika, katso karttaa!" Myrskylästä Sysmään on toistasataa kilometria ilman joukkoliikenneyhteyttä, eli tekemätön paikka nuorelle mopoikäiselle, mielenterveyskuntoutujalle, autismikirjon ihmiselle tai ajokortittomalle.

Kuntouttava työtoiminta on sellaista "rosvosektorin" palvelua, jolla ei ole kotia millään sektorilla, vaan se ikään kuin putoaa sosiaali- ja työllistämissektorin väliin, ja joissakin kolmas sektori on tärkeässä asemassa, samoin yritykset, joissa kuntouttavaa työtoimintaa toteutetaan "seinättömästi". Joissakin palvelu tilataan myös kuntayhtymältä tai joltain toiselta kunnalta, jos muistetaan. Jossain tapauksessa tämä kuntayhtymä on eri maakunnan alueella tai ainakin toinen taho kuin miltä sosiaali- ja terveyspalvelut hankitaan.

Toivon siis että tulevissa SoTe- ja maakuntauudistuksissa on mietitty osatyökykyisten palvelujen kenttä: kenelle kuuluu. Entä kuka hoitaa työterveyshuollon kuntouttavassa työtoiminnassa? En ole valitettavasti aivan yltiöpäisen toiveikas. Jos kyse kerran on työllistämisestä, joka taas kuuluu kunnalle, onko siitä vastuussa kunta, jolloin olisi luontevaa, että kuntouttavan työtoiminnan työterveyshuoltoa koskisi sama, mitä on sovittu kunnan työterveyshuollosta.

Korona kaataa työkykyneuvotteluiden kolmikannan

Yrittäessäni varata työterveyshoitajalta aikaa ikäkausitarkastukseen, sain tietää että koronapandemian vuoksi sellaisia ei tehdä, koska korona syö niin paljon resursseja normaalista lakisääteisestä toiminnasta.

En tiedä tarkkaan, miten poikkeustilalainsäädäntö suhtautui esimerkiksi yhteistoimintalakiin tai työterveyshuoltoa, työsuojelua ja yhteistoimintaa koskevaan lainsäädäntöön, mutta jos suhtautui, Suomessa poikkeustilalainsäädäntö on joka tapauksessa päättynyt.

Silloin kun työntekijän työkykyä on syytä epäillä, työpaikoilla voidaan järjestää erilaisia työkykyprosesseja: työkykytutkimuksia, työkykyneuvotteluja ja ihan päivittäisen yhteistoiminnan puitteissa esimerkiksi työterveyshuollon työpaikkakäyntejä tai työergonomianeuvontaa. Onko kaikki tämä toiminta edelleenkin seis? 

Jos työpaikalla tulee eteen yhteistoimintaneuvottelu, jonka tavoitteena ovat irtisanomiset tai työvoiman muut uudelleenjärjestelyt, nämä toteutetaan kolmikantaisina, eli mukana ovat työnantaja, työntekijä ja työsuojelu tai työterveyshuolto. Jos työntekijällä on työntekoon vaikuttavia terveydellisiä seikkoja, tällöin tämä kolmas "jalka" on luontevasti työterveyshuolto. Onko asiallista tai edes laillista järjestää yt-neuvotteluja niin kauan kuin kolmikanta on vain kaksikanta, ja kaikkia tarvittavia seikkoja työntekijän työkyvystä ei ole käytettävissä? Mitä jos siellä ikäkausitarkastuksessa paljastuisi työkykyyn vaikuttavia tai työntekijän tarvitseman tuen tai kuntoutuksen suunnittelussa välttämättömiä seikkoja?

Toistan siis alussa toteamani: lakia yhteistoiminnasta, työterveyshuollosta tai työsuojelulainsäädäntöä ei olla poikkeustilassakaan kumottu väliaikaisesti eikä pysyvästi. Kehotan siis kaikkia työnantajia lykkäämään mahdollisia yt-neuvotteluja, kunnes työterveyshuoltoviive on saatu ajantasaiseksi. 

Kun työterveyshuoltolaki ei toteudu

Työterveyshuoltolain 3 § puhuu työkykyä ylläpitävästä toiminnasta. Sillä tarkoitetaan "yhteistyössä toteutettua työhön, työoloihin ja työntekijöihin kohdistuvaa suunnitelmallista ja tavoitteellista toimintaa, jolla työterveyshuolto omalta osaltaan edistää ja tukee työelämässä mukana olevien työ- ja toimintakykyä"

Ainakaan tämä ei toteudu silloin jos kyse on työntekijän työssään olennaisesti tarvittavista työvälineistä, jos kyseessä ovat silmät. Ja päätetyötä tekevälle silmät ovat keskeisin työväline käsien ohella. Kävin suunnilleen vuosi sitten työnantajan kustantamien päätesilmälasien tarkastuksessa, missä yhteydessä minusta otettiin silmänpohjakuvaukset. Niissä näkyi alkavaa rappeumaa, ja optikko suositteli minulle silmälääkäriin menemistä, sillä hänen mielestään tilanteen etenemistä pitäisi seurata.

Tämä jos mikä olisi em. laissa määriteltyä työelämässä mukana olevien työ- ja toimintakyvyn tukemista suunnitelmallista, päästä silmälääkäriin, jossa voitaisiin määritellä ja määrätä mahdollisia silmien toimintakykyä edistäviä hoitotoimia, joiden ansiosta voisi ehkä olla työkykyinen pidempäänkin. Tämä ei kuitenkaan ole sallittua, kahdestakaan syystä.

Ensiksiksin, nämä tarkastukset HUS määrää suorittamaan omalla ajalla. Niin että se siitä yhteistyössä toteutetusta. Toiseksikin: työterveyslääkäri (eikä kyllä sen puoleen myöskään terveyskeskuslääkäri) pysty kirjoittamaan lähetettä HUS:in silmäklinikalle, sillä vaivani ei ole akuutti. 

Nähtävästi työterveyslain ennaltaehkäisyn periaate ei toteudu ainakaan silmien osalta ja kyse onkin laajemmasta ongelmasta, jossa ennaltaehkäisyn merkitystä ei osata ymmärtää kansanterveydellisesti ja -taloudellisesti järkeväksi. Näin ollen saatan pikku hiljaa menettää työkykyni kun näköni rappeutuu, sillä eihän tässä ole mitään järkeä, että joudun 2000 euron kuukausipalkalla kustantamaan yksityisen silmälääkärin voidakseni ylläpitää työvälinettäni. Rapautukoon sitten, tulkoon vaikka kaihi. Sittenpä keskityn enemmän musiikinkuunteluun jos näkö menee. 

Tarina työsilmälaseista

Teen tekstinkäsittelijän työtä, eli kirjoitan työkseni lääkärien saneluita. Tämä työ edellyttäisi oikeasti laboratorio-olosuhteet: jos ohjeena on kirjoittaa täsmälleen ja vain se, mitä lääkärit sanelevat, silloin avokonttori on työlle väärä ympäristö. Itse asiassa, työ sujuisi parhaiten etänä, mikä onkin mahdollistettu, mutta ei ole kaikille mahdollista. Kuten kahden pienen kotonaolevan lapsen isälle. Niinpä olenkin päättänyt suojautua mahdollisimman hyvin kaikilta toimisto-olosuhteiden haitoilta. Tähän tarkoitukseen vastamelukuulokkeet ovatkin hyvät: paksuilla pehmusteilla varustetut kuulokkeet leikkaavat sen verran pois ulkopuolisesta hälystä, että saneluihin keskittyminen on mahdollista. Kuitenkin näissä kuulokkeissa on varjopuolensa: ne puristavat silmälasinsankoja sen verran tiukasti, että muutamassa kuukaudessa jouduin säädättämään omia silmälasejani sen verran monituista kertaa, että säätövara tuli loppuunkäytetyksi. Viimeisenä keinona optikko suositteli päässäpysymistä parantamaan nenätyynyjen asentamista. Ne pysyivät kehyksissä noin kaksi viikkoa, ja toinen nenätyyny vei mukanaan palasen sankaa. Tarvitsin siis kahdet silmälasit: itselleni uudet ja erikseen työkäyttöön tarkoitetut päätelasit.

Sain uudet päätelasit loppujen lopuksi aika nopeasti. En kertaa tässä niiden hankkimisproseduuria, sillä se löytyy erikseen kuvattuna intranetista ja esimiehiltä. Heti ensimmäisenä päivänä osoittautui, että ne oli kiristetty niin tiukoiksi, että nenänpäällinen ja korvantaukset alkoivat vihlomaan. Lähdin säädättämään kehyksiä, työajalla, koska työnteko kävi mahdottomaksi, koska kyse oli työterveyteen mielestäni rinnasteisesta asiasta ja koska yksityisistä perhesyistä en ehdi käymään erikseen toisella suunnalla sijaitsevassa optikkoliikkeessä.

Tämä ei kuitenkaan esimiehen mukaan käy, vaan jos työkäyttöön tarkoitettuja, työnantajan maksamia päätelaseja haluaa tarkastuttaa, tämä tapahtuu joko omalla ajalla tai sitten tarkoitukseen käytetty työaika pitää joskus korvata. Tämä on oikeustajuni vastaista: käyttää omaa aikaa työnteon mahdollistamiseen. Eikä tämä esimerkiksi yksinhuoltajalle ole mahdollistakaan, työpäivän pidentäminen, jos jonkun pitäisi lapsetkin hakea päivähoidosta.

Jos saneluiden taso romahtaa, se johtuu vain siitä, että olen joutunut ottamaan päätelasit pois päästäni niiden aiheuttaman hankauksen takia, enkä ilman niitä näe päätteelle, enkä enää toisia omia silmälaseja lähde rikkomaan.

Työpaikkakiusaamista á la HUS

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri HUS on laatinut menettelytapaohjeiston työpaikkakiusaamisen varalle. Ohjeistuksessa on siinä mielessä perspektiivivirhe, että se esittää vaatimuksia ainoastaan sen varalle, miten kiusatun tulee menetellä, ja hänellä yksin on todistelutaakka. Jos kiusaaja toimii esimiehistön suojeluksessa, hän on käytännössä koskematon, ja mikä pahinta, esimiehistö vetää yhtä köyttä, riippumatta siitä, tulevatko nämä edes keskenään toimeen.

Kiusaamisohjeistuksen ensimmäinen kiusatulta edellyttämä toimenpide on vaatia kiusattua ottamaan asia puheeksi kiusaajan kanssa. Tämä on suorastaan uhkarohkeaa, vaatia jo lähtökohtaisesti heikommassa asemassa olevaa osapuolta ikäänkuin riisuuntumaan vahvemman edessä, ja antaa tälle lisää aseita kiusaamiseen. Tästä syystä kiusaamistapauksista leijonanosaa ei lähdetä edes selvittämään, vaan kiusattu jää kärsimään kaikessa hiljaisuudessa kunnes hän pimahtaa tai menee vain muuten rikki. Kiusatun oireilusta joutuu kärsimään koko työyhteisö: hänen työnsä saattavat kaatua muille, ja hän saattaa alkaa projisoimaan pahaa oloaan kiusaamalla toisia tai vain tiuskimalla kollegoilleen.

Annan seuraavaksi muutamia tuntemiani esimerkkejä HUS:issa tapahtuvasta työpaikkakiusaamisesta.

Tapaus 1. Poliklinikalla pitkään työskennellyt sihteeri edellyttää, että uudet työntekijät ihailevat häntä. Jos nämä ovat naisia, näiden pitää tunnustaa tämän asema poliklinikan sosiaalisen elämän mehiläiskuningattarena, ja jos nämä ovat miehiä, näiden on ihailtava häntä, muuten he ovat käyttökelvottomia. Käyttökelvottomilta kollegoilta hän epää kollegiaalisen avun, ja lopettaa näiden tervehtimisen.

Tämä sihteen on ystävystynyt entisen osastonhoitajan kanssa, joka käytännössä edelleen henkilökohtaisella arvovallallaan johtaa päivittäistä toimintaa. Eikä tässä kaikki, sillä hän ainakin väittää ystävystyneensä myös osastoryhmän päällikön kanssa, ja yleisen käsityksen mukaan hän sotkeutuu ystävyyssuhteitaan väärinkäyttäen kollegoidensa rekrytointeihin. Kiusaaja pysyy, mutta uudemmat yrittäjät kuluvat nopeasti loppuun tässä ilmapiirissä.

Tapaus 2. Poliklinikalle tulee erikoistuva lääkäri, jonka määräämät hoitosuunnitelmat ylilääkäri - joka on erikoistuvaa lääkäriä ammatillisesti epäpätevämpi - systemaattisesti kumoaa, jopa sellaisissa hoitotapaamisissa, joissa molemmat ovat läsnä, eivätkä vain nämä lääkärit, vaan myös esimerkiksi potilas. Kyseisestä ylilääkäristä - jonka syntilista ei suinkaan jää tähän, vaan hän esimerkiksi alkoi kyttäämään mielestään väärää sukupuolta olevan ja ylikoulutetun sihteerin virheitä; muutenkin hän systemaattisesti sovelsi hajota ja hallitse -menetelmää - lopulta päästiin eroon, kun kyseiseltä poliklinikalta irtisanoutui lukuisia työntekijöitä ja irtisanoutumisella uhkasi moni muukin.

Tapaus 3. Poliklinikalla pitkään työskennellyt henkilö on useita vuosia joutunut kollegansa kiusaamaksi. Kun hän yrittää saada apua, häntä lähinnä pompotellaan kuin kuumaa perunaa. Kun hän pyytää apua työpsykologilta, samaan "vaivaan" myönnettävät kolme tapaamista on aika nopeasti käytetty. Ammattiliiton juristi kehottaa ottamaan yhteyttä työsuojeluvaltuutettuun, joka kehottaa puhumaan lähiesimiehen kanssa, joka taas kehottaa palaamaan siihen kiusaamisohjeistukseen ja nostamaan kissan pöydälle kiusaajan kanssa. Tätä hän ei suurin surminkaan halua tehdä, sillä osana tätä kiusaamistaan kiusaaja levittelee esimiehelle tietoja kiusatusta, esimerkiksi hänen työpaikkapsykologikäynneistään.

HUS on ihmisorganisaatioiden joukossa tuskin mitenkään ainutlaatuinen siinä mielessä, että aikuiset, koulutetut ihmiset käyttäytyvät toisiaan kohtaan kuin hiekkalaatikolla, mutta suutarin lapsilla pitäisi edes siinä mielessä olla kengät, että kiusaamiseen pitäisi vallita nollatoleranssi. Terveydenhoito-organisaatiossa pitäisi olla ymmärrystä myös työntekijöiden hyvinvointia kohtaan. HUS tarvitse suunnanmuutoksen suhteessaan kiusaamiseen, ja helpointa se on aloittaa kiusaamisohjeiston päivittämisestä. Lisäksi HUS tarvitsee luottamushenkilöitä, jotka panevat itsensä likoon, eivätkä alistu vaikenemisen muurin edessä. Antamalla äänen ensi maanantaina alkavissa työsuojeluvaaleissa numerolle 32 saa takuuvarmasti sellaisen työsuojeluvaltuutetun, joka ei jätä työpaikkakiusattuja puolustaessaan yhtään kiveä kääntämättä.

Esteettömyys on muutakin kuin pyörätuoliliuskoja

Nykyaikana puhutaan paljon esteettömyydestä. Se ei tarkoita vain ympäristöä, jossa pääsee liikkumaan pyörätuolilla, vaan myös ympäristöä, jossa maailman ei välttämättä poikkeavasti mutta eri tavoin hahmottavat voisivat pärjätä. Tällä tarkoitan esimerkiksi kognitiivisen ergonomian vakavasti ottamista.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Esimerkiksi virkakieli syrjäyttää: vain paatuneimmat alan "miehet" tietävät, että positiivinen diagnoosi on inhimillisesti jotain ihan muuta, ja että "maksetaan" tarkoittaa veropäätöksessä että kansalainen maksaa. Virkakielen epäergonomisuudesta on hyvänä esimerkkinä Kelan käyttämä kieli ja lääketieteelliset epikriisit. Virkakielessä tulisi aina pyrkiä yleiskielisyyteen ja vierasperäisten ilmaisujen välttämiseen. Ihanteena tulee pitää selkokieltä.

Myös työpaikoilla esteettömyys tulisi ymmärtää nykyistä laajemmin. Jatkuva hyppelehtiminen tietojärjestelmistä toiseen ja keskeytykset aiheuttavat työmuistin - ei tietokoneen, vaan työntekijän, eikä työntekijä edelleenkään ole tietokone - kuormitusta ja virhealttiutta suoranaisten inhimillisten oikosulkujen riskin lisääntyessä. Ei kenellekään ole herkkua luoviminen tietojärjestelmien välillä avokonttoriympäristössä jatkuvasti salasanoja vaihdellen, saati sitten neuropsykologisia oireita kokeville, jatkuvissa, usein edestakaisissakin ja itsetarkoituksellisilta näyttävissä organisaatiouudistuksissa, joissa työntekijän odotetaan sitoutuvan yksipuolisesti siihen työnantajaan, jonka nimikin oli eri kuin viime viikolla. Ja jos niitä oireita ei vielä ollut, niin sopii kysyä, mikä on syy, mikä seuraus. Suutarinkaan lapsilla ei ole kenkiä; niinpä esimerkiksi terveydenhuollon tukitehtävissä työskenteleviltä odotetaan lehmän hermoja, kykyä priorisoida se, mikä pöydälle lätkäistyistä toimeksiannoista on eniten priorisoitava, milloin oma ajattelu on syytä lopettaa ja lisäksi tunnistaa erilaisia julkilausumattomia rooliodotuksia ja kyky pelata kielipelejä, ja tämä kaikki toimitetaan jokseenkin nälkäpalkalla. Jos tällaisessa ympäristössä ihminen ei ala tuntemaan itseään kädettömäksi ja kroonisesti moniosaamattomaksi, niin ei missään.

Kenellä sitten on vastuu diagnosoimatta jääneistä neuropsykologisista ongelmista, ja tuotetaanko niitä nykyaikaisessa työelämässä? Onko vastuu työpaikoilla, joille nämä toiminnanohjausvammaiset ovat livahtaneet kuin takaovesta vai opinahjoilla, joilla sentään näihin haasteisiin on tarjota - joskin vaihtelevia - keinoja tukea toiminnanohjaushaasteissa vai liberaalin voimautusdiskurssin mukaisesti, ihmisellä itsellään? Ainakin lienee selvää, että neuvoloiden ja kouluterveydenhuollon resursseja ei saa vähentää, ja lasten kanssa työskenteleviä tulee kouluttaa neuropsykologisten haasteiden tunnistamisessa, jotta varhainen puuttuminen olisi mahdollista. Seuraukset kantaa työterveyshuolto ja neuropsykiatrinen erikoissairaanhoito, joka joutuu punnitsemaan, missä määrin potilaalla on kyseessä patologinen persoonallisuuden erityispiirre, tipahtaminen järjestelmässä olevasta aukosta vai työelämän ja koulutuksen välisen yhteensovittamisen patologiasta. 

Miten suojaat aivojasi ylikuumentumiselta?

Työterveyspsykologi Tanja Lapin mukaan aivoja tulisi suojella töissä tapahtuvalta ylikuormitukselta. Hän puhuu aivoergonomiasta, jonka erityistyyppi on kognitiivinen ergonomia, jonka koen erityisen tärkeäksi lajiksi aivoergonomiaa. Tätä aivoergonomiaa uhkaavat esimerkiksi jatkuvat keskeytykset, avokonttorit, mahdottomuus itse priorisoida työtehtäviään sekä esimerkiksi univaikeudet ja huono fyysinen kunto.

Tanja Lappi julkisti 11 kohdan ohjelman, jolla tätä aivoergonomiaa voisi vaalia:
1. Vähennä hälyä.
2. Vähennä työn keskeytyksiä.
3. Keskity yhteen asiaan kerrallaan, vie yksi tehtävä loppuun ennen kuin aloitat seuraavaa.
4. Opettele kuri digitaalisten työkalujen kanssa.
5. Muista tauottaa työtäsi.
6. Vältä pitkään istumista.
7. Ole fyysisesti aktiivinen.
8. Opettele rauhoittumisen ja rentoutumisen taidot.
9. Lue kirjoja.
10. Priorisoi unta.
11. Huolehdi hyvinvoinnistasi.

Tanja Lappi lienee vilpittömästi ja hyvällä asialla liikkeellä, mutta nämä ohjeet ovat vähän kuin toivottaisi spitaalisen ottamaan vuoteensa ja kävelemään. Ehkä nämä sopivat jollekin erikoisosaaja-tieto-etätyöläiselle, mene ja tiedä.

Hälyä on hankala vähentää, jos esimerkiksi työhuoneesi ympäri ajaa säännöllisesti ruohonleikkuri ees taas, eikä tähän mistään esimiehille ilmoituksista huolimattakaan ole saanut lopetettua. Ja jos osastonsihteeri yksipuolisesti julistaa vähentävänsä työn keskeytyksiä ja vievänsä yhden tehtävän kerrallaan loppuun, hän saattaa jo koeaikanaan huomata työsuhteensa tulevan puretuksi, koska hän on osoittautunut kättelyssä toiminnanohjausvaivaiseksi. Ja miten julistat kurin digitaalisten työkalujen kanssa, jos työssä käytettävät lomakkeet kaikki sijaitsevat jossain extra- tai intranettien takana, ja pulmatilanteissa pitää kääntyä chatissa sijaitsevan help deskin puoleen? Onneksi sentään listan viimeiseen seitsemään kohtaan useimpien on mahdollista vaikuttaa, edes viiteen viimeiseen, nehän kun tapahtuvat vapaa-ajalla, olettaen ettei työ tai työperäinen ahdistus tunkeudu kaikkein yksityisempäänkin, eli yöuniin.

Toisen iltapäivälehden aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Valitaan taksin ja ladon välillä

Monen etenkään helsinkiläisen ei ole mahdollista ymmärtää sitä, että (So)Te-uudistuksen valinnanvapaus jää hyvin teoreettiseksi, jos valittavaa ei ole. Ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan: jo lakkautettu Itä-Uusimaa riittää. Valinnanvapauden jäämisen teoreettiseksi varmisti jo ennen SoTe-uudistusta voimaansaatettu päivystysasetus, jonka ollakseni reilu hallitusta kohtaan, siunasi suurin osa eduskuntapuolueista, myös oppositiossa. Vain Vasemmistoliitolta ja RKP:lta löytyi rotia olla medikalisoimatta synnyttämistä ja pitää se lähipalveluna, RKP:lla kielisyistä.

Mitä sitten tarkoittaa tämä SoTe:en keskeiseksi elementiksi leivottu valinnanvapaus, jolla uudistusta pyritään myymään kadunmiehellekin? Voiko jatkossa työtön valita työterveyspalveluidensa tuottajan? Minkä välillä? Entä porvoolainen synnyttäjä? Kilpailuttaako hän vapaasti Joensuun ja Vaasan synnytyssairaaloiden välillä? Ai niin, Vaasakin oli lopetettu. Missä on Attendon synnytyssairaala? Pornaisissa vai Neitsytsaarilla?

Supistusten tullessa onneksi sentään takseja on tarjolla, ja ne muuten ovat kaikki yksityisiä, mikä Kokoomuksen iloksi kerrottakoon. Sen lisäksi kiiresynnyttäjä voi valita ladon ja saunan välillä.

Työkuntoa työajalla

Nostokonefirma Pekkaniska on tullut tunnetuksi siitä, että sen työntekijät voivat kuntoilla työaikana työtehtävien sen salliessa. Ja aika usein työtehtävät sen sallivat, ainakin melkein kaikissa sellaisissa työpaikoissa ja tehtävissä, joista minulla on kokemusta.

Pekkaniska ei rankaise huonoista terveystottumuksista, vaan antaa porkkanoita itsensä huoltamisesta. Pekkaniska maksaa bonusta jokaisesta työajalla suoritetusta juoksukilometristä, euron kilometriltä ja kertakorvauksena tonnin tupakoinnin loppumisesta. Lisäksi he palkitsevat työmatkapyöräilystä 25 senttiä kilometriltä. Pekkaniskalla tienaisin aika hyvin.

Taipuuhan työaika sitäpaitsi kiiltokuvien liimailuun, Tupperware-kuvastojen kierrätykseen, juoruamiseen ja tupakointiin, joista mistään ei ole mitään hyötyä työn kannalta. Päinvastoin, selkä rapautuu, keuhkot ja sydän alkavat piiputtaa ja peffa venyy entisestään. Tämä kaikki tapahtuu työajalla ja täydellä palkalla, jopa paradoksaalisesti terveydenhoitoalalla.

Sitä en sano, että työntekijöiden työajanvalvontaa pitäisi lisätä siihen malliin kuin esimerkiksi THL:ssä, jossa työpöydän liiketunnistin rekisteröi, jos palkkaorja kehtaa poistua esimerkiksi kokoukseen, vaan pikemminkin päinvastoin: työnantajien tulisi lähtökohtaisesti luottaa siihen, että työntekijä itse osaa priorisoida ajankäyttönsä, hänhän on oman työnsä ja työkykynsä paras asiantuntija. Luottamus heijastunee suoraan lisääntyvään työkykyyn, puhumattakaan siitä, että näin palkkaorja joskus voisi priorisoida esimerkiksi lähtemällä lenkille silloin kun töitä ei ole. Tämä kaikki heijastunee vähenevänä työterveyshuollon tarpeena.

Rohkaisisinkin muitakin työnantajia seuraamaan Pekkaniskan esimerkkiä. Jutun Pekkaniskasta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Onko etätyö vain yksi pakkoyrittäjyyden muoto?

Etätyön lisääntymisestä tietointensiivisissä ja ns. asiantuntijatöissä on hehkutettu pitkään, ja tämän pitäisi tukea esimerkiksi maaseudun pitämistä elävänä, kun enää ei ole pakko ainakaan päivittäin suhata kustannuspaikalle kuluttamaan sitä takapuoltaan. On se näinkin. Positiivista etätyössä on myös se, että siinä säästetään selvää aikaa ja rahaa, ainakin sen verran mikä työmatkoihin menee. Etätyöläinen säästyy myös kahvipöytäseurustelulta, hyvässä kuin pahassakin, ja avokonttorihälinältä, jossa altistutaan tahtomattaan kollegoiden viikonloppubailauksen jälkipesuille.

Tähän saakka kaikki kuulostaa siis siltä, että voiton puolelle jäätäisiin. Kuitenkin etätyö on myös keino kohottaa ammattien arvoa, mutta tämä arvonnousu jää näennäiseksi. Ei tekstinkäsittelijä siitä asiantuntijaksi muutu, että hänen työnteostaan tulee ulkoisena rituaalina tutkijantyön näköistä, kun ei se näy palkkapussissa, ja valvontaan ja pelotteluun perustuva johtaminen vain piiloutuu verkkoihin. Uusi muoto foucaultlaisuudesta on se, että johtaja menee "pilveen".

Etätyö on myös keino ulkoistaa työnteon riskejä työntekijälle itselleen samalla tavalla kuin pakotetussa lumeyrittäjyydessä. Etätyössä pitää esimerkiksi määritellä, miten määritellään työtapaturma ja millainen ympäristö ja mitkä työajat oikeuttavat työterveyshuoltoon. Jos etätyössä liukastutaan matkalla jääkaapille hakemaan lounasta, onko kyseessä työtapaturma, jos ollaan liukastuttu vaikkapa lapsen lattialle jättämään leluun? Entä työpaikkaruokailu? Jos sitä subventoidaan työpaikkaruokaloissa, miten tämä hoidetaan etätyössä niin etteivät työntekijät asetu subvention suhteen eri viivoille? Entä virikesetelit? Onko etätyöläinen oikeutettu niihin, tai (käyttökelvottomiin) työmatkaseteleihin?

On turha kuvitella, että etätyö poistaisi turhan työntekijöiden valvonnan ja kyttäämisen, irrottaen työn tuloksia fyysisestä työajasta, tehden työnajankäytöstä järkiperäisempää, sillä tämä valvonta vain siirtyy "pilveen" tai työasemapohjaiseksi: ainahan esimies voi halutessaan tarkistuttaa atk-huollolta, miten paljon ja millä intensiteetillä tuloksia on miltäkin työasemalta tuotettu, ja milloin taukoja ollaan pidetty.

Hesarin kolumnin avokonttoreista, joka sai minut miettimään tällaisia, voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Miten perustella työssäkäynnin tarpeellisuus?

Sain eilen kotimatkallani tiedon hyvän ystäväni irtisanomisesta. Jäin miettimään sitä, mikä on palkkatyön merkitys ihmisyksilölle ja yhteiskunnalle. Miten perustella työssäkäynnin tarpeellisuus moraalisesti velvoittavana pakkona ihmiselle, jonka sosiaaliset verkostot eivät työttömyyteen tyhjene, ihmiselle, jonka ystävät, työkaverit mukaanlukien pysyvät, he, joiden on tarkoituskin, ja pankistakin saa lyhennysvapaata?

Tänä aamuna, ajaessani työmatkallani J:n ohitse, joka reilu kolmekymppisenä ei oikein ole löytänyt paikkaansa (mikä tarkoittaa yleisen käsityksen mukaan samaa kuin paikkaansa työelämässä), edellisen päivän ajatuskulut palasivat mieleeni täsmentyäkseen. J on kyllä kokeillut kaikenlaista: lukiota, ammattikoulua, armeijaa, sivaria, vapausrangaistustakin (mikä palkkatyökin on), työkokeiluja, mikään ei ole tuntunut omalta.

J ei ole yksinäinen, toimeton tai koe olevansa syrjäytynyt. Hän elää äärimmäisen säästeliäästi, urheilee, ei juo oikeastaan lainkaan alkoholia, eikä vastanne useimpien käsitystä pitkäaikaistyöttömästä. Hän on viranomais- ja tutkijanäkökulmasta ikäänkuin pitkittynyt nuorisotyötön, joka on lipsahtanut ulos nuorisotakuun kohderyhmästä ja lähestyy kohta keski-ikää. Yhteiskunnallisesti hän on eräänlainen epäaikuinen, koska hän ei tuota mitään. Mitä hänen sitten pitäisi tuottaa? Miten perustella hänelle työssäkäynnin tarpeellisuus?

Otetaan vielä toiseksi esimerkiksi K, kolmeakymmentä lähestyvä J:n kohtalotoveri. Häneen pätevät miltei samat sanat kuin J:hin, sillä lisäyksellä, että hän opiskelee japania, soittaa kitaraa ja tekee lauluja. Ja vielä lisäksi A, joka harrastaa juoksua, hiihtoa ja pöytätennistä, ja hankkii merkittävän osan ruokaansa kalastamalla.

Yksilöä yritetään houkutella palkkatyön pauloihin korostamalla itsetoteutuksen ja sosiaalisen johonkin kuulumisen näkökulmia. Edellä on juuri todistettu, että nämä yksilöön palautettavat työn positiiviset kannusteet eivät oikein päde, vasitenkin kun valitettavan usein se työpaikan tuoma sosiaalisuus tuppervaarakerhoineen, kiiltokuvanliimaustalkoineen ja työpaikkakiusaamisineen ei ole mikään lisäarvo. Tarvitaan muita, yksilöä suurempia, yksittäiseen työttömään redusoimattomia perusteluja.

Kokeillaan kuluttamista. Mitä enemmän ihminen ansaitsee (palkkatyöllänsä, osakemiljonäärit eivät kelpaa esimerkiksi, sillä hekin ovat "jouten" kuten työttömät), sitä enemmän hän (ainakin periaatteessa) voi kuluttaa, pitäen tuotannon ja palveluiden pyörät pyörimässä. Joillekin kuluttaminen on jopa olennainen itseilmaisun muoto, ja onhan ostaminen kivaa, joten vielä olemme positiivisten kannusteiden puolella. Mutta kuten esimerkkitapauksestamme A (pätee myös muihin, alussa mainitsemastani kaverista en vielä tiedä, hän vasta hakee työttömän identiteettiään) tiedämme, ihmisyksilö voi rakentua muullakin kuin kulutuksella, jopa niin, että A on suoranainen antikuluttaja.

Työssäkäyntiä ei oikein voi palauttaa hyödyllisyyteenkään, sillä on palkkatyöläisiä, joita säilytetään kustannuspaikoillaan varsin matalalla hyötysuhteella, kun taas vapaana palkkatyöstä heillä olisi paremmin aikaa vaikkapa hoitaa lapsia, tehdä lauluja, opiskella japania tai vaikkapa kehittää naapurustonsa viihtyvyyttä. Tai sitten näennäisen itsekkäästi vaikka vain hoitaa palkkatyössä rapistunut itsensä kuntoon, niin ettei rasita enää työterveyttä ja avoterveydenhoitoa työperäisillä selkävaivoilla ja pääkivuilla.

Työssäkäynti pitää siis pelastaa jollakin muulla. Siksi työtön onkin pakko syyllistää huoltosuhteen heikentämisestä ja pakottaa kepillä pois kuleksimasta, vaikka töitä ei sitten olisikaan. Siksi onkin kuntouttavaksi työtoiminnaksi naamioitu alivastikkeellinen ilmais- ja pakkotyö.

Työttömät, nykyajan hullut

Nykyisiä hulluja sanottiin ennen kylähulluiksi. Heitä siedettiin nurkissa, koska joillakin oli selvästi näkemisen taito. Kaikilla ei ollut. Jotkut heistä olivat vähän eksentrisiä, kuten kapellimestari Otto Klemperer, joka karkaili Los Angelesin kaduille yöpaidassa, poltti itseään toistuvasti piipulla sänkyyn ja huomautteli nuorille naisille. Tämä katsottiin läpi sormien jos he tuottivat jotakin, ja vaikkeivät tuottaneetkaan, heitä silti siedettiin.

Nykyään työttömiä sanotaan sairaiksi. Heitä ei siedetä nurkissa, koska joillakin selvästi on ollut taito nähdä selvästi monissa töissä sisäänrakennettuja, mädännäisyyden mekanismeja, eivätkä he myöskään tuota mitään (sitä ei lasketa, jos joku hoitaisikin vaikka kaverinsa koiraa tai lapsia tai ajaisi naapurinsa nurmikon).

Ennen vain vaaralliset hullut saattoi laittaa pakkohoitoon. Nyt sinne joutavat työttömät.

Linkattuani eilen vähän varomattomankin innoissani Hesarin uutislinkin, jonka mukaan nyt on todistettavasti laskettu, että syrjäytyneestä nuoresta voi koitua jopa 170 000 terveydenhoitolasku vuodessa, minut palautti Facebook-kaveri maan pinnalle toteamalla, että tässähän onkin oiva veruke laittaa työttömät pakkotyöhön, jotteivät syrjäytyisi vieläkin pahemmin.

Ei pitäisi antaa tällaista vinkkiä viranomaisille. Toivottavasti pääsevät pakkotyöllistettävät edes työterveydenhoidon piiriin, sellaisen, joka toimii. Sellaistakin kuulemma jossain vielä on.

Hesarin jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Lopetetaan Kela-korvaukset

Kela subventoi ainoastaan yksityisen terveydenhuollon käyttöä, ei julkisen. Olisi kiinnostavaa tietää tähän virallinen meriselitys; todellinen syy lienee se, että julkisen terveydenhuollon jonot on hyväksytty pysyvänä asiantilana. Toinen syy on se, että Kelan subventio antaa virallisen siunauksen sille, että nämä jonot laivataan yksityisen terveydenhuollon pohjattomiin taskuihin.

Kelan tuki kattaa lääkärinkäyntien ja tutkimuskäyntien laskusta noin 1/4-1/5. Jos lisäksi on yksityinen sairausvakuutus, voi vielä hakea korvauksia Kela-korvauksen lisäksi sieltäkin. Julkinen terveydenhuolto on virallisesti yhteiskunnan subventoimaa, esimerkiksi poliklinikkamaksu on 27,50 € Suomessa asuvalle, mutta noin 20-kertaisesti tämä ulkomaiden kansalaisille, joilla ei ole esittää kansainvälistä sairausvakuutuskorttia. Jos siis ulkomaalaisena satut joutumaan onnettomuuteen, maksat yli 500 euron poliklinikkamaksun omasta pussistasi.

Kela-tuki on piilotettua yhteiskunnallista subventiota yksityiselle liiketoiminnalle, jonka voitot sitäpaitsi valuvat ylikansallisten palveluntuottajien kautta veroparatiiseihin, joten yksityinen terveydenhuolto on verovaroista kustannettu parasiitti.

Vaikka yhteiskunta tukee julkista terveydenhuoltoa noin 95% käynnin hinnasta, tämä ei poista sitä, että Kela-korvaukset luovat etuoikeutetun ohituskaistan maksukykyisille ja lisäävät eriarvoisuutta. Kela-korvaukset siis lisäävät sosioekonomisia sairastavuuseroja, joten ne voisi poistaa, ja samalla summalla plus vielä lisääntyneillä verotuloilla kun yritysten voitot eivät enää valu veroparatiiseihin, voitaisiin subventoida suoraan julkista terveydenhoitoa ja saada se sellaiseen kuntoon, että yksityistä ohituskaistaa tarvitsisivat enää ainoastaan kaikkein valikoivimmat asiakkaat. Näin verovarat menisivät suoraan suomalaisten hyväksi: poistamalla Kela-korvaukset, jonoista päästäisiin eroon, eikä jonoja tarvitsisi enää ohjata yksityisille terveydenhuoltoyrityksille.

Kun työstä tulee rangaistus

Työn mielekkyyttä voi hahmottaa suunnikkaalla, jonka kulmia edustavat työn sisällöllinen mielekkyys, palkkaus, työolosuhteet ja työhön liittyvä logistiikka. Silloin kun useampi noista kärjistä on kurassa, kyseessä on paskatyö. Jos jokin niistä on kullattu, tämä kultaus voi auttaa jos ei unohtamaan niin ainakin sietämään sen että kengät ovat kurassa.

Työn valitseminen - puhun työn valitsemisesta hyvin suurin varauksin, sillä yleensä ihminen valitsee sen työn, jonka saa, toinen vaihtoehto on olla työtön - riippuu siis siitä, miten painottaa edellämainittuja kriteereitä. Ja se, missä määrin todellisuus vastaa odotuksia, ratkaisee sen, valitseeko ihminen pysyä tuossa työssä vai toisen vaihtoehdon. Ja pystyykö ylipäätään valitsemaan, sillä usein taloudelliset reunaehdot ovat jo suorittaneet valinnan puolestasi.

Joillakin se toinen vaihtoehto saattaa tarkoittaa sitä, että on mahdollista valita toinen työ. Jotkut valitsevat työttömyyden, eivätkä läheskään aina siksi, että vieroksuisivat työtä vaan siksi, että he joutuvat karvaasti havaitsemaan, etteivät heidän ennakkolaskelmansa, joiden mukaan kokonaisuuden mielekkyys menisi plussan puolelle, pidäkään kutinsa.

Jos työhön matkustaminen, ja muu arkielämän välttämätön logistiikka, kuten lapsen hakeminen päivähoidosta kestää kohtuuttoman kauan suhteessa työn sisällölliseen palkitsevuuteen, mahdollisuuteen joustaa edes joskus työntekijän voitoksi tai ylivertaisen kivaan työyhteisöön (mikä se on?), silloin valitaan yleensä työn tappioksi, koska niitä toisia harvemmin voi valita pois. Ja niiden toisten valitseminen pois olisi virhe, sillä juuri ne ovat elämässä tärkeitä.

Palkkauksen palkitsevuudesta on sanottu jo muuallakin kuin täällä paljon, mutta työntekijä saattaa päätyä heikkoina hetkinään laskemaan, jääkö hänelle puhtaan matemaattisesti enemmän viivan päälle työllisenä kuin työttömänä sen alle, pitää huomioida työn oheiskustannukset: työmatkat, työpaikkaruokailu, työmatkoihin kuluva aika (joka on pois jostakin muusta), jolloin työntekijä ei pääse edes laskennalliselle tuntipalkalle, mahdollisesti puuttuvan työterveyshuollon pulittaminen omasta pussista ja niin edelleen. Jos työ on sisällöllisesti hyvin palkitsevaa, silloin sen perään matkustamista voi ajatella kuin jokapäiväisenä pyhiinvaellusrituaalina ikään.

Jos työolosuhteet - työkaverit, työilmapiiri, ergonomia, mahdollisuus vaikuttaa työnkuvaansa, työaikajoustojen mahdollisuus, työajankäytön tehokkuus, johtaminen - tökkivät, silloin kyllä koko rakennelma romahtaa. Tuolloin ei enää työtä koeta sisällöllisestikään mielekkääksi, jos siihen sisältöön ei pääse vaikuttamaan tai jos koetaan, että työtä on vain kaksi tuntia ja muu aika ollaan säilössä. Tämäkin kuitenkin kaikki on vain bagatellimaista sormiharjoittelua, jos työilmapiiri jäytää savustamisen, epäluottamuksen, kuppikuntien tai jonkun muun syyn takia.

Varsinkin jos jo alun perin kaikki alussa mainitun suunnikkaan kärjet eivät ole olleet ihan terässä: jos palkka on huono, työmatka pitkä tai työnkuva ei nyt niin mahdollista itsetoteutusta, vaikka edes vain jokin niistä, silloin hanhen selkä on katkaistu, jos päälle lykätään vielä sietämättömät työolot, joihin ei voi itse vaikuttaa, eikä motivoiduksi työntekijäksi enää ole paluuta.

Jos tätä ei muuten ymmärrä, sitten saattaa työntekijän ruumis tehdä tenän, ja jalat sananmukaisesti kieltäytyä kuljettamasta työpaikalle, askeleen pettäessä alta noustessa aamulla sängystä. Jos ei petä pää, sitten pettää jokin muu ruumiinosa, jos pää ei anna lupaa itselleen olla heikko. Siinä eivät palkkaus, mielekäs työ tai kätevä logistiikka silloin paljoa auta.

Työ on siis paskatyö, jos useampi alussa johtamistani työn mielekkyyden kriteereistä mättää. Ja kun irtisanoutuminen siitä paskatyöstä johtaa taloudellisen kantokyvyn romuttavaan karenssiin, vaihtoehdon ollessa oman terveyden romuttuminen, paskatyötä ei enää sen enempää tarvitse määritellä.

Julkisten palveluiden työntekijöillä ei ole kenkiä

McDonaldsissa työntekijät eivät saa syödä omasta kuormasta. No, on niitä McDuuneja muuallakin.
Minulla on työkokemusta kolmesta HUS:iin kuuluvasta paikasta, joten uskallan väittää, että näitä on muunmuassa julkisessa terveydenhuollossa.

Vaikka voittopuolisesti HUS:illa on töissä hienoja ihmisiä, jotain vikaa on Englanninmaassa, alassa, johtamisessa tai työkulttuurissa kun siellä pilataan työntekijöiden työkyky ja lopulta terveys savustamalla, suosikkijärjestelmillä, kyttäämällä ja keräämällä syntilistoja, pahimpien foucaultlaisten perinteiden mukaisesti. Ja sitten kun pitäisi päästä työterveyslääkärille tutkituttamaan oma työkyky, seuraavia aikoja on tarjolla vasta kahden kuukauden päästä. Aikaisintaan.

Mitä sitten asiasta sanoo työterveyslaki?

4 §

Työterveyshuollon järjestäminen

Työnantajan on kustannuksellaan järjestettävä työterveyshuolto työstä ja työolosuhteista johtuvien terveysvaarojen ja -haittojen ehkäisemiseksi ja torjumiseksi sekä työntekijöiden turvallisuuden, työkyvyn ja terveyden suojelemiseksi ja edistämiseksi.

Työterveyshuolto tulee järjestää ja toteuttaa siinä laajuudessa kuin työstä, työjärjestelyistä, henkilöstöstä, työpaikan olosuhteista ja niiden muutoksista johtuva tarve edellyttää, siten kuin tässä laissa säädetään.

No, miten tämä palvelu tulee järjestää?

  

7 § (22.12.2009/1271)

Palvelujen tuottaminen

Työnantaja voi järjestää tässä laissa tarkoitetut työterveyshuollon palvelut:

1) hankkimalla tarvitsemansa palvelut kansanterveyslaissa (66/1972) tarkoitetulta terveyskeskukselta;

2) järjestämällä tarvitsemansa työterveyshuoltopalvelut itse tai yhdessä toisten työnantajien kanssa; tai

3) hankkimalla tarvitsemansa palvelut muulta työterveyshuoltopalvelujen tuottamiseen oikeutetulta toimintayksiköltä tai henkilöltä.

Edellä 1 momentin 1–3 kohdassa tarkoitettu työterveyshuollon palvelujen tuottaja voi hankkia työterveyshuoltoon kuuluvat laboratorio- ja kuvantamispalvelut, kliinisfysiologiset tutkimukset sekä kliiniset neurofysiologiset tutkimukset myös sairaanhoitopiirin toimintayksiköltä tai yksityisestä terveydenhuollosta annetussa laissa (152/1990) tarkoitetulta terveydenhuollon toimintayksiköltä

Selväksi on käynyt, että työnantaja hankkii palvelut kansanterveyslaissa tarkoiteltulta terveyskeskukselta, mutta työntekijä maksaa laskun. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä: töistä aiheutuneiden sairauksien hoidon työntekijä joutuu maksamaan siis itse. Sama palvelujen ulkoistaminen koskee myös lääkäreitä itseään, mukaanlukien terveyskeskuslääkärit, joiden työterveyshuolto on ulkoistettu asiakkaan oman valinnan (eli maksukyvyn) mukaan julkiselle avoterveydenhuollolle tai yksityisille palveluntuottajille.

Tosin, ollakseni HUS:ia kohtaan reilu, tämä tapa on yleistymässä myös kunnissa, joissa työterveyshuolto ulkoistetaan myös asiakkaan oman valinnan (eli maksukyvyn) mukaan julkiselle avoterveydenhuollolle tai yksityisille palveluntuottajille. Erityisen kätevää tämä on niissä (kehys)kunnissa, joissa henkilöstö käy vain töissä, jolloin palvelun tuottaa henkilöstön asuinkunta, jolloin palvelu ulkoistetaan toisen kunnan maksettavaksi.

Työterveyshuolto kannattaisi laittaa Kelan maksettavaksi, niin päästäisiin kuntien vapaamatkustamisesta, ja saataisiin kaikki työntekijät lakisääteisessä työterveyshuollossa samalle viivalle. HUS:in tapauksessa ulkoistaminen on erityisen absurdia, jos kuntayhtymä ulkoistaa palvelunsa peruskunnille, jolloin maksajana on joka tapauksessa ja viime kädessä - kunta.