Väkivaltainen miessukupolvi?

Viidennes miehistä tänään julkaistun ja päivässä jo paljon siteeratun mielipidetutkimuksen mukaan katsoo, että naisten satuttaminen on oikeutettua ja jopa heidän oma syynsä. Tämä mielipidetutkimus, jonka tulokset kieltämättä järkyttävät, osoittaa sen, että maailma ei ole valmis, semminkin kun tutkimuksen nuorimmat ikäluokat katsoivat naisten satuttamisen useammin oikeutetuksi kuin keski-ikäiset (45-64).

Sosiologi Erik Allardtin klassikosta Sosiologia I mieleeni jäi Allardtin puhe arvojen syklistä. Allardt kyseenalaisti ajatuksen jatkuvasta kehityksestä, joka vieläpä näyttäytyisi edistyksellisyyden jatkuvana voittokulkunsa. Arvojen syklillä hän tarkoitti sitä, että aina välillä tulee sukupolvi, joka on keskimäärin konservatiivisempi kuin edeltäjänsä.

En ymmärtänyt 19-20 -vuotiaan vielä hieman yksioikoisella elämänkokemuksellani, mitä Allardt tarkoitti ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että oma historiani ei vielä kattanut kuin yhden sukupolven. Olen nyttemmin laajentanut Allardtin ajatusta siten, että sukupolvia on paitsi lisääntymisen määrittämällä tavalla biologisessa mutta myös kulttuurisessa merkityksessä, ja nämä kaksi sukupolven käsitettä koko ajan loittonevat toisistaan.

Teknologian ja joukkotiedotuksen muuttuessa ja muuttaessa maailmaa koko ajan nopeatempoisemmin, kulttuurinen sukupolvi lyhenee kun taas biologinen pitenee. Lisääntyvä epäjatkuvuus näiden välillä aiheuttaa yhä useammissa hämmennystä. Aina vain useampi kokee pudonneensa kärryiltä, ei ymmärrä omaa aikaansa eikä hahmota itseään siinä ajassa. Tämä selittää myös tällaiset ilmiöt, joiden olisi jo luullut unohtuneen jonnekin historian romukoppaan.

Mistä johtuu terveydenhuollon henkilöstöpula?

Syinä terveydenhuollon akutisoituneeseen henkilöstöpulaan ovat muun muassa seuraavat (mieleenjuolahtamisjärjestyksessä):

Huono palkkaus. Toki huonous on suhteellista, sillä absoluuttisesti sairaanhoitajia pahemmassa palkkakuopassa ovat terveydenhuollon "tukipalveluiden" työntekijät, kuten laitoshuoltajat ja yhä harvinaisemmiksi käyvät osastonsihteerit ja tekstinkäsittelijät. Ja tehdään päiväkodeissakin vastuullista työtä. Entäs koulunkäynninohjaajat?

Huono johtaminen, suorastaan pelolla johtaminen. Terveydenhuoltoon on pesiytynyt norsunluutorniajattelu, jossa sitä itseään valuu ylhäältä alas, ja ylempiin pomoihin, jopa ylilääkäreihin suora yhteydenotto on kielletty. Pelolla johtamisesta palkitaan esimerkiksi ehdokkuudella koko höskän toimitusjohtajaksi. Tämä pelolla johtaminen on alan kulttuuria, talon tapa.

Henkilöstöä ei kuulla työvuorosuunnittelussa. Perheelliset varsinkaan eivät ihan tuosta vain vaihda lennosta työvuorojaan, mutta auta armias, jos pitäisikin päästä esimerkiksi hammaslääkäriin, niin työvuorot eivät joustakaan sitten milliäkään työntekijän suuntaan.

Yhteistoiminnallisuus ei toteudu esimerkiksi tietojärjestelmähankkeissa, jotka ostetaan sellaisinaan karvoineen päivineen. Ei se toteudu myöskään organisaatiouudistuksissa tai päätettäessä, milloin, missä ja mitä toimipisteitä suljetaan tai minne toimintoja siirretään. 

Räikeä, suorastaan huutava ristiriita julkilausuttujen arvojen ja käytännössä toteutuvien arvojen välillä ei liene missään niin ilmiselvä kuin terveydenhuollossa, jossa väitetään sitouduttavan yhdenvertaisuuteen, asiakaslähtöisyyteen ja kaikkeen mahdolliseen kauniiseen. 

Tietojärjestelmät ovat kuin tuli: hyvä renki, huono isäntä. Terveydenhuollossa työtä vaikeuttavista tietojärjestelmistä on tullut isäntä. Ennen Apottia käytetyssä Arielissa (joka sekään ei ollut mikään kehityksen huippu) pääsi yhdellä klikkauksella esimerkiksi tarkistamaan laboratoriotulokset, röntgenlähetteen tai kirjoittamaan lääkärinlausunnon. Nyt se pitää kirjoittaa tekstinkäsittelyohjelmaan - mutta ei Wordiin, sillä siellä kirjoitettuna siitä tulee pikselimössöä - josta se leikataan ja liimataan kappale kerrallaan lausuntolomakkeelle. Tässä välissä ohjelmia pitää availla ja sulkea edestakaisin. Ja jotta lääkäri uskaltaisi luottaa osastopotilaan saavan lääkityksensä, Apotin lääkitystoiminnon sijasta hän ottaa (omalla) kännykällään valokuvan paperisesta lääkelistasta (jos potilas on sellaisen ymmärtänyt tehdä) tai lääkepurkista ja liittää tämän valokuvan Apotin etusivulle.

Jatkuvat, edestakaiset organisaatiouudistukset liikelaitoskokeiluineen. Kaikki alkoi eskaloitumaan tekstinkäsittelijöiden määrittelemisestä tukipalveluiksi. Nämä tukipalvelut sitten irrotettiin emo-organisaatiosta henkilöstön yleiseksi roskapankiksi, jonne sijoitettiin eri syistä työmarkkina-asemaltaan heikoimmassa asemassa olevia työntekijöitä. Sentään tässä ihmiskokeessa otettiin taka-askel, ja liikelaitos otettiin takaisin talon omaksi toiminnoksi. Vaikka on niitä vieläkin huslabbeja ja huslogistiikoita. Sitten kun työntekijä on juuri ehtinyt oppimaan uuden yksikkökoodin, tulee taas uusi organisaatiouudistus. 

Pitkäjänteisyyden, kokonaisvaltaisuuden, asiantuntemuksen ja visionäärisyyden puute terveydenhuollon suunnittelemisessa ja kehittämisessä. Hyvänä tai oikeammin pahana esimerkkinä olkoon se, mitä on tapahtunut synnytyksille. Ensin päivystysasetus lakkautti Porvoon synnytykset, sitten home lakkautti Kätilöopiston ja remontti (joka sekin meni huonosti) sekoitti Naistenklinikan. Ei ole ihme, että kätilöjä on jättänyt talon kun on tosi vaikea tietää, missä ollaan töissä seuraavana vuonna.

Yhä useamman toiminnon määritteleminen "tukipalveluksi", joista on helppo säästää. Tukipalveluiksi määritellään varsinaisen "substanssin" eli terveydenhuollon varsinaisen "tuotteen" kannalta sitä palveleva toiminto: apteekit, logistiikka, laitoshuolto, ruokahuolto, vahtimestarit, osastonsihteerit ja tekstinkäsittelijät. Ongelma vaan on se, että nämä koko ajan vähennetyt tukihenkilöt tekivät myös varsinaiseen hoitoon liittyviä toimia; tekstinkäsittelijät kirjoittavat lääkärinlausuntoja, osastonsihteerit laittavat lähetteitä eteenpäin jatkohoitoon ja niin edelleen. Tai siis tekivät näin, mutta nyt lääkärit joutuvat tekemään näitä itse.

Hierakkisuus ja ammattiryhmien välisen yhteistyön puute. Tämä liittyy läheisesti ihmisvihamieliseen johtamiseen ja sen määrittelemiseen, mikä on "substanssia". 2015-2016 tämä kärjistyi lastenpsykiatriassa, joka sai syystä tai toisesta tulospalkkion. Varmaan siksi, että työntekijät tekivät parhaansa tilanteessa, jossa lähetteiden määrä alkoi räjähtämään käsiin. Kerran eräs osastonsihteeri sattui kuulemaan käytäväkeskustelun, jossa osastoryhmän päällikkö ja ylilääkäri vetivät yksissä tuumin yhden ammattiryhmän ylitse tulospalkkion saajista: osastonsihteerit. Sana levisi ja osastonsihteereitä irtisanoutui kuusi tai seitsemän. Pari vuotta hommia hoidettiin alalla o.t.o:na, sillä työnantajakuva oli kärsinyt haaksirikon eikä vakansseja tahdottu pystyä täyttämään. Tai voi toki olla, että niitä ei myöskään haluttu täyttää, kun osoittautui, että selkänahkaa venyttämällä "tukipalveluista" onkin mahdollista karsia. Prosessi osoitti myös sen, että yhteistyötä ammattiryhmien välillä on kyllä, mutta se ilmenee vain horisontaalisella tasolla; johtajat vetävät viime kädessä yhtä köyttä.

Hoitajamitoituslaki, joka sinänsä tähtää hyvään, mutta kuten jo kymmenisen vuotta sitten, kun tätä lakia alettiin puuhata, sanoin, tyhjästä on paha nyhjästä. Ei niitä hoitajia tule vaikka laki sanoisi, että niitä pitää olla.

Sitten vielä yksi alan työn tekemisen edellytyksiin vaikuttava seikka, johon alalla ei voida vaikuttaa muutoin kuin palkkoja nostamalla ja ehkä rakennuttamalla työsuhdeasuntoja. Käsistä karanneet asumiskustannukset suurissa kaupungeissa ja niiden liepeillä aiheuttavat sen, että alan työntekijät joutuvat sukkuloimaan kustannuspaikkoihinsa niin kaukaa, että tämä ei toteudu enää päivähoitologistiikan puitteissa, jos lapsetkin pitäisi hakea. Sama vaikutus yksityiselämän ja työn yhdistämiseen on, jos käsistä karanneiden kustannusten peittämiseksi on tehtävä montaa työtä tai vuoroa. 

Nyt tiedän, mitä on se Allardtin tarkoittama uuskonservatismi

Ihmettelin noin 30 vuotta sitten lukiessani sosiologian pääsykoekirjaa, Erik Allardtin Sosiologia ykköstä, että mitä siinä oikein houritaan. Siinä puhuttiin arvosykleistä: siinä ennustettiin arvojen kääntyvän parin-kolmenkymmenen vuoden aikana kohti konservatismia, tai oikeastaan uususkonnollisuutta, jonka olin tuolloin ymmärtänyt konservatismina. Allardt nojautui tässä arvojen historiallisessa pikakatsauksessaan sellaisiin nimiin kuin Pitirim Sorokiniin ja Oswald Spengleriin. Nyt ymmärrän, mistä Allardt puhui.

Monessa mielessä maailma on kyllä yleisellä tasolla kulkenut suvaitsevaisempaan eli parempaan suuntaan. Ajatellaanpa vaikka seksuaalivähemmistöjen tilannetta. Toki poikkeuksiakin on, kuten Unkari ja Afganistan, joten edistys ei aina ole kehitystä. Perussuomalaisten tämänhetkinen menestys perustuu siihen, että he ovat sanoneet, että kyseessä ei ole petos ihmisyyttä kohtaan, jos keski-ikäisillä ja/tai työväenluokkaisilla miehillä on jäänyt välistä pari päivitystä. Arvojen tilanne on kuitenkin monin paikoin vahvasti polarisoitunut. 

Tunnen liikkuvani heikoilla jäillä, sillä tiedän, että minun tulee valita puoleni ja sitten liputtaa yksituumaisesti sen puolesta, ja tiedän senkin, että minut joku voi keksiä "canceloida" tästä, mutta konservatismia on muutakin kuin Aito avioliitto, Rajat kiinni, Suomi suomalaisille -tyyppinen liikehdintä. Konservatismi ylipäätään on oman elämänmuodon tiukkaa puolustamista väärää käyttäytymistä vastaan, ja mitä muuta on kuin konservatismia naureskella ELÄMÄMKOULULAISILLE ja paheksua Thaimaan-matkaajille etenkin jos he vieläpä kehtaavat postata Instaan kuvia tästä saastutuksestaan, kutaleet. Vaikka itsetoteutuksen piti olla juuri modernin elämänmuodon uskonkappale, mutta kun tämä on väärää itsetoteutusta samoin kun muskeliveneetkin. Pitäisi kai oikeastaan sanoa itsesaastutusta. Lipsahdukset oikeamielisyydestä aiheuttavat sisäistetyn yliminän toimesta ennakoivasti häpeän tunnetta, kun kuvaa liha-ateriasta ei uskalleta laittaa nettiin. Ei ollakaan oltu tarpeeksi puritaaneja. 

Millekään ei uskalla nauraa, paitsi varmuuden vuoksi omille ennakkoluuloilleen. On parasta känseloida itsensä itse ennen kuin joku toinen ehtii. Ruben Stiller osaa tämän aika hyvin. Keski-ikäisen valkoisen heteromiehen pitääkin, koska hänellä ei ole ruumissaan pisaraakaan toiseutta. Ainakin tässä yhdessä mielessä keski-ikäinen mies on kehittyneempi elämänmuoto kuin terminaattorit: hän sentään osaa vetää itsensä vessanpöntöstä alas. 

Kyse ei ole siis liberalismin ja konservatismin tai suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden välisestä taistelusta. Rajalinjat ovat ihan jossain muualla: lukeneisto vs. ei-lukeneisto. Ne, jotka erottavat Proustin Prostista ja ovat lukeneet muutakin kuin Autokoulun käsikirjan, mutta eivät sitä. Tässä symbolisessa taistelussa uudemman ajan sosiologiklassikko Pierre Bourdieun tarkoittama distinktiotaju on ratkaiseva valuutta: toisilla se on ja toisilla ei ole enää edes hyvää kulttuuritahtoa kun he ovat huomanneet tulevansa joka tapauksessa nauretuiksi akateemikkojen toimesta, kun hyllyssä onkin Dostojevskin sijaan lyhennettyjä kirjavalioita. Kyse on ihan klassisesta me ja muut -asetelmasta, jossa itseä vahvistetaan paheksumalla toisten tekemiä vääriä valintoja. 

Lopulta tämä omien valintojen ja arvostusten nostaminen toisia paheksumalla on yksi ilmentymä uskontososiologi Emile Durkheimin tarkoittamaa oman yhteisön totemisoimista. Jos tämä ei täytäkään perinteisen uskontotieteellisen näkemyksen tarkoittamaa käsitystä uskonnosta sosiaalisesti järjestettynä, opilliselta näyttävältä merkkijärjestelmältä, niin juuri oman yhteisön, kulttuurin ja elämänmuodon totemisointi selittää sen toiseuden ulossulkemisen, jota esiintyy yhtä lailla molemmissa piireissä. Jokainen, joka loukkaantuu tästä, todistaa, että Durkkis oli oikeassa: itselle saa kyllä nauraa, mutta se pitää toimittaa suoraan. Jos on epäonnistunut itsekilvoittelussa, silloin sopii kieriskellä tervassa ja höyhenissä, mutta kilvoittelua ei sovi kyseenalaistaa.  

Tekstiäni innoitti Juha Siltalan kirja Keskiluokan nousu, lasku ja pelot (2017).

Pedofiiliruhtinaitten kanssa veronmaksajien rahoilla

Timo Soini, hillotolpan löytänyt mies. Kun muut yleensä löytävät korkeintaan hädin tuskin taksitolpan nakit silmillä, ulkoministerimme on löytänyt hillotolpan nakkimuki kourassaan. Hänen hillotolppansa nimi on veronmaksajien pohjaton kukkaro.

En ole nähnyt ulkoministerimme sanallakaan tuomitsevan Syyrian kansan hävittämistä, saati Suomen tarjoavan minkäänsorttista humanitarista apua pommitusten uhreille. Sen sijaan hän käy kertomassa Syyrian pohjoisen naapurimaan diktaattorille, joka itkettää pikkutyttöjä, jotka olisivat tämän mukaan valmiita mihin tahansa (diktaattorinsa puolesta), että Suomi jakaa samat (demokraattiset) arvot tämän roiston edustaman hallinnon kanssa. Ja tästä reissusta veronmaksajat maksoivat 70 000 euroa.

Kannattaako Suomi siis diktatuuria, yliopisto-opettajien vaientamista, etnisen vähemmistön kurjistamista ja lapsien käyttämistä diktatuurin oikeuttajina ja koristeina? Sellaisetko ovat Suomenkin arvot, jos ulkoministeriämme on uskominen?

Iltalehden jutun Soinin ihmisoikeuksienedistämismatkoista voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Dehumanisaatio mahdollistaa raiskaukset, rasismin ja sodan

Keskustelin aamukahvipöydässä - mikä on harvinaista herkkua lapsiperheessä - siitä, miten raiskaukset ovat mahdollisia. Siitä samasta syystä kuin rasismi ja sodassa tappaminenkin: toista ihmishenkeä ei kunnioiteta, koska sitä ei tarvitse kunnioittaa.

Sellaista ei voi kunnioittaa, jolla ei ole arvoa. Toisen osapuolen ihmisyyden kieltäminen kieltää samalla toisen arvon - vaikka on eläimelläkin itseisarvo - ja tämä arvon kieltäminen mahdollistaa myös toisen ihmisen kaltoinkohtelun. Kun se toinen onkin lähtökohtaisesti jotain vähempiarvoista: ei ihminen, veli, toveri tai kollega, vaan alainen, kilpailija, vammainen, vääräuskoinen tai värivirheinen.

Ei sen kaltoinkohtelun tarvitse olla edes näin räikeää, toisen osapuolen elämän uhkaamista: kyllä vastapuolen nöyryyttämistä tapahtuu koulussa ja töissäkin.

Kaiken juju on toisten ihmisten näkeminen samanarvoisena kuin itse. Tämän edellytyksenä on se, että korostetaan yhtäläisyyksiä erojen sijaan: eri uskonnoissa puhutaan samoista asioista eri metaforilla, toisten ihonvärillä on sama merkitys kuin heidän vaatetuksellaan. Ja niin edelleen.

Mitä jos oltaisiin ihmisiä ihmiselle? Ja tajuttaisiin, että yhdessä tässä ollaan, käppäillään tämän ainoan planeettamme päällä, eikä toinen ole vastapuoli vaan kumppani.

Lapsiperheille lisää äänivaltaa?

Esimerkiksi yleiskaavoitusprosessin yhteydessä olen usein törmännyt argumenttiin, jossa kaupunkia rakennetaan tulevien asukkaiden tarpeisiin. Tällä argumentilla välillä tampataan nykyisten asukkaiden tarpeita, esimerkiksi kaavoittamalla heidän virkistysalueilleen asuntoja.

Toki tässä argumentissa onkin sinänsä paljonkin järkeä, ja yleensäkin politiikassa soisi tehtävän budjettivuoden tai vaalikauden ylittävää strategista suunnittelua paljon nykyistä enemmän, tai edes vaikutusarviointia ja visiointia. Miten tulevien sukupolvien tarpeet sitten tulisivat nykyistä paremmin huomioonotetuiksi?

Yksi mahdollisuus voisi olla antaa lapsiperheille lisä-ääniä lapsiluvun mukaan? Tämä ratkaisu vaan voisi aiheuttaa perheissä ristivetoa kiistellessä siitä, käyttäisikö nämä äänet kokoomuslainen isi vai vasemmistolainen äiti. Harvoissa perheissä tähän ongelmaan kuitenkaan törmättäisiin, koska yleensä samanmieliset hakeutuvat toistensa seuraan. Suurempi ongelma olisikin se, että lapsiperheiden äänioikeuden kasvattamisella saattaisi olla ei-toivottuja seurauksia.

Mitä nämä seuraukset voisivat olla? On vaikea nähdä, miten päätökset voisivat olla ainakaan nykyistä tulevaisuushakuisempia antamalla lapsiperheille bonusääniä lapsista, sillä yleensä suuri lapsiluku ja vanhempien konservatiivinen arvomaailma korreloivat keskenään positiivisesti. Toki arvokonservatiivit voivat olla esimerkiksi luonnonsuojelumyönteisiä, mutta heidän maailmankuvansa tulee törmäämään heidän lapsiensa maailmankuvan kanssa näiden kasvettua ulos kotitaustastaan.

En siis kuitenkaan olisi taipuvainen antamaan lapsista lisä-ääniä, mutta sen sijaan toivoisin kaikkien päätösten ympäristö-, tasa-arvo-, liikenne- ja lapsivaikutusten arviointia.

Mitkä ihmeen länsimaiset arvot uhattuna?

Moni on tulkinnut eilisen Brysselin pommi-iskujen sarjan taas yhdeksi todisteeksi siihen, että länsimaiset arvot olisivat uhattuina, puhumattakaan kulttuurista. No, mitä ne arvot sitten ovat, tai kulttuuri? Tai ihmisyys?  Ihmisyys ei tietenkään palaudu tyhjentävästi kromosomeihin, vaan kyse on ihmisenä olemisesta, joita määrittävät esimerkiksi kulttuuri ja arvot, ja eläinlajina esimerkiksi erilaiset vietit.

Tarkastellaan ensin kulttuuria. Se on molemmissa merkityksissään - niin maan kuin hengenkin viljelynä, kultivointina - peräisin Kaksoisvirtojen maan alueelta, aika lailla niiltä sijoilta, joilla nykyään sijaitsee esimerkiksi Irak, Kurdistan ja Syyria. Ihminen taas on peräisin Itä-Afrikan hautavajoamalaakson alueelta.

Entä sitten länsimainen kulttuuri? Tai länsimaiset arvot? Yleensä niiden lähteeksi mielletään siirtomaahenkisesti Eurooppa, joka sitten on jakanut näitä rikkauksia Pohjois-Amerikkaan ja Australiaan, ja enemmän tai vähemmän väkipakolla yrittänyt viedä näitä myös Afrikkaan. Ainakaan länsimainen kulttuuri ei ole sivistyksen mitta, minkä tietää jokainen vähänkään esimerkiksi Japania, Kiinaa tai Koreaa tunteva, tai sellainen Thaimaan matkaava, joka on malttanut pitää silmänsä auki siltä naimiselta, uimiselta ja syömiseltä.

Onko kreikkalainen filosofia sama kuin länsimainen kulttuuri? Tai onko saksalainen hierarkkisuus länsimainen arvo, tai ranskalainen taipumus älylliseen keskusteluun? Entä amerikkalainen hypettäminen, luonnehtiiko se länsimaalaisuutta? Onko katolilainen perhekeskeisyys (katolinen kirkko ei ole keksinyt perhekeskeisyyttä, lapsia on kaikissa kulttuureissa, ja perhekeskeisiä sukupolvirajat ylittävät suurperheet vasta ovatkin) länsimainen piirre? Tai protestanttinen etiikka, josta moni Suomessa on kuullut vain kuulopuheen tasolla? Joku rajakki varmaankin osaa vastata kysymykseeni: mitä on länsimainen kulttuuri? Jos osaa, varmaankin voi tuoda sitä länsimaista kulttuuria minulle nähtäväksi, peräti takoa kallooni? Miksi suomalainen kulttuuri on länsimaista? Eikö rajat pitänyt laittaa kiinni myös kulttuurilta?

EU lupasi II maailmansodan jälkeisinä kansainvälisen luottamuksen uudelleenrakentamisen vuosina olla ties mitä. Sen piti edistää pääomien ja ihmisten vapaata liikkuvuutta. kansainvälistä liennytystä ja yhdistää maat länsimaiseksi arvoyhteisöksi. On helppo sanoa, että ei ole hyvin mennyt, mutta eilisen kaltaiset tapahtumat eivät ole oire siitä, vaan pikemminkin monet yli ja ohitse ammutut reaktiot eilisiin tapahtumiin, jotka osoittavat, että länsimainen sivistys - jos siitä edes voidaan puhua - ei vielä ole onnistuneesti integroitunut kaikkiin, pikemminkin eräät ovat sanoutuneet siitä irti. Ja tässä mielessä eurooppalaisen arvoyhteisön kriisi on länsimaiden kriisi: niin Slovakian, Unkarin kuin Suomenkin äärioikeistolainen liikehdintä osoittaa, miksi historiaa ja historiasta edelleenkin pitää oppia. Länsimaisia arvoja tai kulttuuria eivät uhkaa ISIS - niin kauhea järjestö kuin onkaan - vaan kaiken maailman breivikit ja immoset ja kaikenkarvaiset tomppeliritarit. Kaikkein suurin uhka on korviemme välissä, ja sen nimi on pelko.

Oslon keskusta pian Breivikin yhden miehen iskun jälkeen. 

Maahanmuuttajat kuluttavat ja työllistävät

Maahanmuuttoon liittyvä niin sanottu keskustelu tuppaa olemaan siinä mielessä yksipuolista, että siinä maahanmuuttajat - siis eivät sellaiset, joilla on työpaikka täällä valmiina - nähdään yksipuolisesti pelkkinä kuluerinä, ja tämäkin tarkastelu vielä tehdään lyhyehköllä aikajänteellä. En ole mielelläni ensimmäinen enkä edes viimeinen ihminen muuntamaan rahaksi sellaista, joka ei ole rahaksi muunnettavissa, kuten ihmisyyttä tai luontoa, ylipäätään mitään, jonka olemassaololla on itseisarvo, mutta väännetään nyt hieman kuitenkin. Ihminen ei minulle ole ensi- eikä edes viimesijaisesti kuluttaja, vaan arvon tuottaja, enkä tarkoita tällä ensisijaisesti tuotannollista arvoa. Vaikka ei mikään todistelu änkyröiden mieltä muuta, sillä he ovat jo valmiiksi lukkinneet katsantonsa.

Vaikka otettaisiin maahanmuuttajien kotoutumiseen nihkeämpi kanta, ja oletettaisiin heidän työllistymisensä olevan ainakin alkuvaiheessa heikonlaista, siltikään heidän kansantaloudellinen saldonsa ei ole yksituumaan kielteinen. Miksi näin?

Vaikka maahanmuuttaja olisi vasta matkalla oman elämänsä subjektiksi, itsensä saati toisten työnantajaksi, hallinnollisena objektinakin hän työllistää: paitsi virkamiehiä, tutkijoita ja sosiaalitointa, joita tietenkin niin nuivisto kuin hallituskin yksimielisesti pitävät julkisrahoitteisina pahoina, he myös ostavat palveluita ja tuotteita. Eli työllistävät yksityisten palveluiden tuottajia, pitäen omalta osaltaan pyöriä pyörimässä. Ei tarvitse tuntea kansantaloustiedettä ymmärtääkseen, että lisääntyvä kulutuskysyntä lisää tuotantotarvetta, mikä taas lisää mahdollisuuksia työllistää.

Tämä siis lyhyellä tähtäimellä. Pidemmällä tähtäimellä maahanmuuttajat muuttuvat arvon kuluttajista sen tuottajiksi. Vaikka kyllä he jo lyhyemmällä tähtäimelläkin he tuottavat tänne arvoja, jotka ravistelevat, avaavat ja tuulettavat ummehtuneen, sisäsiittoisen, ksenofobisen, masentavan ja lannistavan ilmapiirimme. Mutta tämä menee nuiviston mielestä sen verta hippiosastolle, että olkoon oman messunsa väärti aihe.

Kun tolkuttomuuskriittinen presidentti jakoi kansan kahtia

Ns. tolkkua puolustanut tasavallan presidentti valitsi sitten puolensa. Hän on tolkun mies tai ainakin tolkuttomuuskriittinen.

Tolkun luulisi viittaavan ns. ääripäiden väliin, siihen tilaan, jossa suuri, hiljainen enemmistö sijaitsisi, mutta koska toinen ääripää sijaitsee vain äärioikeistobloggareiden fantasiamaailmassa, poissulkemismenetelmällä tolkkua ei voi paikantaa minnekään muualle kuin juuri tänne. Äärioikeiston fantasiamaailmaan. Ainakin minulle on opetettu sellainen ontologia, jossa olevaisen ja tyhjän välissä ei voi olla mitään muuta kuin tyhjää.

Kun Sauli Niinistö oli juuri ehtinyt suosittelemaan tolkullisuutta, hänen seuraava puheensa sitten paikoitti lopullisesti tolkun ontologian, sen,  missä se tolkku on. Tolkullisuus on presidentin kuvaamana suvaitsemattomuuden suvaitsemista, rasismin hyssyttelyä, vaikenemista ja käsien nostelua.

Presidentin tulee olla arvojohtaja, ei peesaaja. Retorisesti tämä kieltämättä yrittää olla ovela temppu: käyttää arvojohtajan asemaa, toimien peesaajana niille tahoille, jotka ovat nousseet valtaan sillä, että ovat keksineet johtaa parinkymmenen prosentin kansanosaa harhaan siinä määrin, että ovat myyneet heille sen ajatuksen, jonka mukaan edustavat heitä, vaikka tosiasiassa he johtavat näitä harhaan omassa vallanhimossaan. Tosiasiassa he ovat markkinamiehiä, jotka kaupittelevat arvotyhjiössä eläville omia arvojaan.

Nyt meillä on siis presidentti, joka mukailee ja peesailee nuivia. Jos se on arvojohtamista, että peesaillaan sitä, että hallituksessa peitellään rasistien tekosia ja naamioidaan se hyväksyttävän näköiseksi, olen sitten johtamiskriittinen.

Ei se politiikka, vaan tehdyt päätökset

Ilmoitin tänään julkisesti, että en tästä lähtien kannata poliitikkoja, jotka tekevät keskeisten arvojeni tai etujeni valtaisia päätöksiä, Miksi kannattaisin? Minähän olen ensin kansalainen, ja sellaisena äänestäjä, joka suorittaa äänestyskopissa kuluttajanvalinnan, ja tätä olen aina,  vaikka itse lukeutuisinkin päättäjiin, millaiseksi en itseäni puolueen on-off -aktiivina rivijäsenenä lue.

Jos olisin tästä toista mieltä, tällöin minun pitäisi pystyä sijoittamaan janalle kaikkien asioiden tärkeysjärjestys, jolloin voisin samalla hyväksyä tavoitteideni vastaiset päätökset itselleni vähemmän tärkeissä asioissa. Samaten minun pitäisi pystyä perustelemaan itselleni, miksi ihmeessä puolustelisin itselleni ja toisillekin tällaisia itselleni vääriä ratkaisuja, jotka ovat tehneet toiset kuin minä itse. Ja tähän en pysty, kansalaisena, enkä näe sitäpaitsi siinä pointtia. En ymmärrä, miksi minun pitäisi nähdä jotain puolusteltavaa esimerkiksi helsinkiläisten tai jossain muualla asuvien poliitikkojen päätöksissä, jotka ovat omien etujeni ja arvojeni vastaisia.

Viime kädessä kyse on siitä, miksi näkee poliittisten puolueiden tehtävän. Ovatko ne jonkin asian hoitamista varten perustettuja asiayhteisöjä (Gesellschaft), vaiko yleisesti ottaen samanmielisten yhdessäoloyhteisöjä (Gemeinschaft). Toki yhteenliittymissen edellytyksenä on riittävän yhteneväinen arvomaailma, silloinkin kun yhteisön tehtävä nähtäisiin käytännöllisenä, ellei sitten puolueita redusoida silkoiksi vaaliyhdistyksiksi tai -liitoiksi.

Loppuun sopii sitaatti sellaiselta poliitikolta, jonka toimintaa ja arvoja en kovin usein allekirjoita. Ben Zyskowicz totesi kerran Hyvissä herroissa "Moses is moses and bisnes is bisnes". Näin se on. Ystävät ovat yksi asia, poliittiset päätökset toinen.

Alhon opetus I: arvot täyttävät tyhjiöt

Poliittisesti valveutuneena lapsena ja nuorena minua jo aikanaan arvelutti veroministerinä toimineen Arja Alhon kohtalo, tai ei kohtalo, vaan kohtelu. Aavistin siinä palaneen käryä, syntipukin etsintää. Törmäsin häneen sosiologian jatkokoulutusseminaaressa vain muutamia vuosia julkisen teurastuksensa jälkeen; samassa seminaarissa muuten istui mm. Jouko Kajanoja, ja emeritus -Allardtin hyväntahtoinen hahmo kuunteli esityksiä, haluamatta mitenkään antaa suuren hahmonsa varjostaa.

Olisivatpa muutkin yhtä hyväntahtoisia kuin Allardt. Mutta eivät ole, ainakaan työelämässä. Alhon kirjan "Kafka kävi täällä" epilogi herätti minussa monia sellaisia ajatuksia, joita jo kirjan lukeminen oli saanut iduilleen. Alho opettaa tärkeitä asioita organisaatioiden toiminnasta, arvoista, kiitollisuudesta (tai pikemminkin sen puutteesta), solidaarisuudesta (tai pikemminkin sen puutteesta) ja siitä, kuinka ystävät pysyvät kun taas töissä ei voi luottaa kehenkään, eikä mihinkään.

Ei ole olemassa arvovapaata toimintaa, oli kyse sitten tutkimuksesta tai mistä hyvänsä valinnoista. Kun erosin kokoomusnuorista aloitettuani sosiologian opinnot ja Chen mittailtua minua kiireestä kantapäähän, minulle soitti eräs keskeinen kokoomusnuorten vaikuttaja, jolle kerroin eroavani arvosyistä. Tähän hän tarjosi ensin lääkkeeksi lainaa - takaisinmaksusta ei ollut puhetta - mutta ymmärrettyään, että siitä ei kenkä puristanut, lupaili junailla minut arvotyöryhmään. Siellä voisi keskustella arvoista niin että eivät arvot tulisi politiikanteon tielle. Arvot on kätevä piilottaa erilliseen arvotyöryhmään niin että muu politiikka voisi olla arvovapaata. Niinhän Kokoomuksessa taidetaan ihan oikeasti ajatella: he tekevät järkipäätöksiä, muut sen sijaan politikoivat.

Tämä on räikeässä ristiriidassa sen yksilön kanssa, johon Kokoomus muuten uskoo. Yksilön valinnanvapaushan on muuten heille suvereeni arvo. Mitä valinnanvapautta se nyt on, jos vain sopeudutaan liike-elämän vaatimuksiin ja rahan imperatiiviin, säästämisen pakkoon?

En tunne liike-elämän toimintaa kuin kuulopuheena, mutta oma työelämäsuhteeni alkoi kriisiytymään vuoden 2001-2002 vaiheilla, kun havaitsin vähän jokaisessa virastossa puuhailtavan jotain hämärää. Kaapista kaiveltiin arvoja, joita oltiin tarvittu viimeksi joskus Snellmanin kaudella. Arvot olivat samassa kaapissa kirjoituskoneen, helmitaulun ja riimukiven kanssa. Samasta kaapista löytyivät myös missiot.

Sen sijaan yllätyksenä tuli se, että siellä kaapissa ei ollutkaan visiota, vaan se piti erikseen keksiä. Visio keksittiin käyttämällä niitä kaapista löytyneitä välineitä: fläppitauluja, tussikyniä ja Postit-lappuja.

Minä jo tuolloin kehtasin epäillä, että mitä ihmettä tuolla oikein peitellään? Ryhdyin esittämään kysymyksiä, joita rituaalinomaisena mantrana toisteltiin työpaikkahaastatteluissa, mutta joita kukaan ei oikeasti halua kuulla. Jos joku kaipaa arvoja, minulle herää epäily, että mahtoiko niitä ensinkään olla. Kun arvot, missiot ja visiot työstetään oikein kaikelle kansalle nähtäviksi niin että organisaation nettisivullakin niitä voidaan osoittaa olevan, niin kai niitä sitten on.

Vesi täyttää tyhjiön. Samoin tekevät arvot. Jos arvoja ei ole omasta takaa - kuten ilmeisesti kokoomusnuorilla ei ollut - ne ilmeisesti pitää sitten keksiä, tai muuten joku tulee ulkopuolelta ja laittaa tyhjiöön omat arvonsa. Näin kävi julkisella sektorilla vuosituhannen alkuvuosina, kun ministeriöt alkoivat tulossopimuksessa vaatimaan perustehtävän eksplikointia. Tämä tapa harjoittaa arvoharjoituksia on peräisin suoraan yritysmaailmasta, samoin se, että kaikkea voidaan mitata, eli pitää. Vaikka ei aiemminkaan ollut epäselvää, mikä on esimerkiksi konservatorion arvo: siellä opiskellaan musiikkia, joka on itsessään arvokasta, eikä sitä tarvitse erikseen perustella, ei varsinkaan sitä, että onko se kenties arvokkaampaa kuin kuvanveisto, maalaustaide, teatteri tai tanssi.

Miten Arja Alho sitten tähän liittyy? Hänen kirjansa sai minut ajattelemaan arvoja. Arja Alho puhuu kirjassaan paljon arvoista: sosialidemokratian arvoista, politiikan arvoista, totuuden arvosta, ystävyyden arvosta, solidaarisuuden arvosta, Kokoomuksen ja keskustapuolueen arvoista. Kaikki toiminta, poliittinen eritoten, on arvovalintojen sävyttämä. Ei tarvita Marxia osoittamaan, että se, että ihmistä kohdellaan lisäarvoa tuottavana tuotantovälinenä, on arvovalinta. Arvovalinta on sekin, jos väittää toimivansa arvovapaasti.

Miksi uskominen on fiksua tai ainakin funktionaalista

Aiemmasta blogikirjoituksestani - jonne pääsee klikkaamalla tään tekstin otsikko - sikisi vilkas keskustelu Facebookissa, joka kirvoitti minussa lisää ajatuksia. Jos sanoo, että "riittävän fiksut" ymmärtävät olla valitsematta olla uskomatta jumaliin ja sen sijaan etsivän vastauksia tieteestä, tällöin tulee samalla nimittäneeksi uskovia tyhmiksi. Ei näin. Kyse on tässäkin moniarvoisuudesta, eiväthän yksiavioisetkaan ole tyhmiä, eiväthän, vaikka heidän elämäntapansa edustaakin enemmistöä? 

Enemmistöelämäntavassa ei kuitenkaan ole kyse lammasmaisesta oletusarvoisuuden kopioinnista. Kyllä moni uskoo Jumalaansa tai elää ydinperheessä siksi, että se tuntuu heille oikealta.

Sitäpaitsi uskominen voi olla sekä yksilön että yhteisön kannalta funktionaalista. Eli järkevää aivan samalla tavalla kuin ne luonnossa eläimillä esiintyvät käyttäytymismallit, jotka evoluutiossa ovat osoittautuneet toimiviksi.

Miksi uskominen sitten on rationaalista? Se vastaa moniin inhimillisiin perustarpeisiin: tarjoaa maailmankuvan ja -katsomuksen, lisäten perusturvaa ja vähentäen monien ihmisten ahdistuneisuuden kokemusta. Tämä perusturvallisuus toteutuu myös siksi, että uskovainen tietää hänen puolestaan rukoiltavan. 

Uskovaiset elävät keskimäärin ei-uskovia terveellisemmin: monissa uskontulkinnoissa suhtaudutaan nihkeästi tupakkaan ja alkoholiin; lisäksi yhteisöllisyyden vahvistava vaikutus antaa lisävuosia. Tämähän tiedetään myös suomenruotsalaisista.

Uskominen oman yhteiskuntansa vallitsevaan uskontoon on myös rationaalista siksi, että se kiinnittää yhteisöön, tiivistäen Gesellschaft-tyyppistä asiayhteisöä Gemeinschaft-lajisilla yhdessäolositeillä. Toisaalta sama vallitsee negatiivisemminkin: usein vallitsevan uskonnon tunnustaminen kannattaa ihan turvallisuussyistä, jos vähemmistöjä vainotaan.

Toki uskonnoilla on lieveilmiönsäkin. Niiden käsittelemisen jätän kuitenkin muille, sillä näitä käsittelijöitä riittää. 

Mitä Ode oikein sanoo?

Osmo Soininvaara on joutunut luonnonsuojeluihmisten hampaisiin. Hänestä on tehty Helsingin umpibetonoittamisen ja hengiltätiivistämisen apostoli, jonka piikkiin laitettu uskonto - tosin ei Jeesuskaan perustanut jeesuslaisuutta - on saanut opetuslapsia kokonaisen Facebook-ryhmän verran.  Onko Ode sitten ansainnut tämän kyseenalaisen huomion ja tuomion?

Soininvaara kirjoittaa:

"Luontokohteilla on arvoa toisaalta asukkaille, mutta toisaalta luontokohteet ovat arvokkaita itsessään, vaikka niitä ei kukaan kävisi koskaan katsomassa."

Tässä Soininvaara edustaa samoja linjoja kuin luontoaktivistien enemmistö. Minä olen kuitenkin taipuvainen sille realistiselle kannalle, jossa on myönnytty tunnustamaan, että kaupungissa luonnon itseisarvokin pitää - valitettavasti - pystyä perustelemaan, jolloin perustelut voivat löytyä virkistyskäytön kansanterveydellisistä ja ennaltaehkäisevistä hyödyistä, ja tutkitusti mahdollisimman luonnontilainen virkistysalue virkistää tehokkaimmin, sellainen, jossa syntyy illuusio villistä luonnosta. Mieluummin toki tyytyisin olemaan metsän hippi, uskoen, että puita halaamalla niitä ei kukaan sieltä hae minnekään, mutta ei se niin mene.

"Luonnon itseisarvoinen suojelu sopii minusta vähän huonosti Helsinkiin, jossa maan vaihtoehtoiskäytön hinta on yksi maan suurimmista. Jos luonto olisi neuvotteluissa osapuoli, se myisi nämä luontokohteet Helsingissä rakennusmaaksi ja ostaisi sillä rahalla satoja kertoja suurempia alueita muualta Suomesta.
Siltä osin kuin luontokohteet ovat ihmistä varten, niitä ei voi vaihtaa toisella puolella maata oleviin kohteisiin, koska ne ihmiset ovat täällä."

Niin ovat. Ja tässä Ode palauttaakin sitten luonnon itseisarvon sen virkistyskäyttöön. Ei ole ihan yksinkertaista tämä. Ehkä kaupunkiluonnon itseisarvo on siis sen virkistyskäyttöarvo, ja mitä enemmän luontokohteella on potentiaalisia virkistyskäyttäjiä, sitä arvokkaampi se sitten on?

"Mutta: vanhojen metsien suojelu Helsingissä ja juuri Helsingissä on perusteltua virkistyskäytön kannalta. Itsetarkoituksellinen vanhojen metsien suojelu kuuluu muualle, mutta metsillä on arvonsa ihmisille täällä. Oikealla metsällä on verrattomasti parempi arvo myös virkistykselle kuin puupelloilla."

Tätä en minäkään sen selvemmin voisi sanoa. Mikä sitten on Oden synti? Sekö, että hän kehtaa pohtia ääneen Suomen suosituimmassa kaupunkisuunnitteluakin ruotivassa poliitikkoblogissa luonnon itseisarvon palauttamista välinearvoihin?

Välinearvot ovat kuitenkin perusteltuja. Luonnon itseisarvoa on turha todistella betonipuolueille, se on tullut jo moneen kertaan todennettua. Jotta koko Helsinkiä ei tiivistettäisi hengiltä, on voitava osoittaa, että maan vaihtoehtoiskäyttö muuhun kuin rakennusmaaksi tai liikenneväylien alustaksi on kannattavaa ja siksi perusteltua.

Osmo Soininvaaran kirjoituksen voi lukea kokonaisuudessaan klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Ratkaisuyrityksiä niukkuuden asuntomarkkinoilla

Kun linkitin Facebookissa Osmo Soininvaaran blogikirjoituksen, jossa hän kannatti Talin golfkentän kaavoittamista asunnoiksi, ja ilmoitin kannattavani Soininvaaran ehdotusta, tämä linkitys poiki vilkasta keskustelua.

Vasemmistolainen tuttavani kiteytti hyvin osuvasti: poliitikot voivat ehdottaa asuntopulan ratkaisuksi jonkin sellaisen kaupunkimaankäyttötavan kaavoittamista asunnoiksi, joita omat äänestäjät eivät käytä. Vääräleukainen kovan linjan kokoomuslainen voisi ehdottaa pyöräteiden kaavoittamista, köyhä, kommunisti tai commonisti taas ihmettelee sitä, miksi yhdelle pelille varataan ekslusiivinen (ja vielä railakkaasti naurettavan alhaisella maanvuokralla subventoitu) maankäyttöoikeus Helsingissä.

Kyse on niukkuudesta. Asuntojen ja kaavoitettavan maan niukkuudesta, ja Talissa olisi sitä kaavoitettavaa maata. Ja tulisi hieno kartanomiljöö paljon nykyistä laajemman väestön käyttöön, joten kaikki voittaisivat, paitsi golfarit.

Helsingissä on kymmeniä tuhansia asuntoja tyhjillään, joten ongelmana ei ole ainoastaan asuntojen puute. Asuntoja on, mutta niitä ei ole tarpeeksi vapaana. Olen ehdottanut aikaisemminkin, että tyhjänä pitämistä pitäisi verottaa vastaavanlaisen asunnon käyvän markkinavuokran verran, ei vuokraamisesta, paitsi sitten kun pyydetään markkinahinnan ylittävää vuokraa, jolloin tämä markkinahinnan ylitys tulisi verottaa sataprosenttisesti.

Tätä toinen tuttavani kommentoi, että valtion ei pitäisi säädellä sitä, miten omaisuuttaan käyttää, ja tämä säätely sotii hänen vapausoikeuskäsityksiään vastaan. Jotta tälle käsitykselle voisi esittää tyydyttävän vasta-argumentin, pitää tarkastella oikeuksia ja arvoja, asettaa ne hierarkkisiin suhteisiin.

Golfin pelaaminen voi olla kivaa, ja ihan kivaa se onkin, satun sen tietämään, sillä olen sitä kokeillut muutamia kertoja. Omistaminenkin voi olla kivaa, vähän niinkuin vaikka hellyyden saaminen tai suklaan syönti. Hellyyttä ei kuitenkaan voi taata millään lainsäädännöllä, korkeintaan sen vastakohdan eli väkivallan voi kriminalisoida. On siis olemassa oikeuksia, joita voi korkeintaan edistää, ei taata. Jos väitän, että minulla on oikeus syödä suklaata, tämä väittämä ei kelpaa julistukseksi. Minulla on toki oikeus sitä syödä, omilla rahoillani, muiden estämättä, mutta en voi vaatia valtiolta valtiollista suklaatehdasta tai edes yhtä suklaalevyä.

Kun perustuslaissa taataan jokaiselle katto pään päälle, asunnon omistamista ei voida taata, koska tuolloin pitäisi taata jokaiselle kansalaiselle sellainen tulotaso että omistaminen olisi mahdollista, tai sitten asumisen tulisi olla kokonaan ilmaista, jolloin se kustannettaisiin kokonaan verovaroista. 

Omistaminen ei ole perusoikeus, asuminen on. Perusoikeudet ovat jotakin, joka on itseisarvoista ihmisarvoisen elämän toteutumiselle, kuten esimerkiksi asuminen. Omistaminen on väline asumisoikeuden toteutumiselle, meidän verotusjärjestelmämme sanelema käytännöllinen ratkaisutapa asumiseen.