Vuoden 2021 parhaat levyt

Vuoden 2021 parhaat äänilevyni. Kaikki eivät välttämättä ole ilmestyneet vuonna 2021, mutta olen tutustunut niihin nyt päättyvänä vuonna tai sitten ne ovat kolahtaneet juuri nyt, ollen minulle ajankohtaisia ja ajankuvaa, nykyajan soundträckiä, jonka avulla voin myöhemminkin palata näihin kuviin ja näihin tunnelmiin.

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Günther Herbig ja Saarbrückenin radio-orkesteri. Herbig yltää aivan harvinaislaatuiseen eksaltaatioon, ja osaa rakentaa tämän teoksen vähittäisesti, kuten kuuluukin. 2000-luvun paras levytys Brucknerin viidennestä sinfoniasta. 

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 4. Herbert Blomstedt ja Staatskapelle Dresden En ollut huomannut, että levyhyllyssäni oli helmi kun lahjoitin Blomstedtin Beethovenit Atelle muuttopalkkioksi Porvooseen muuttaessani 2011. Blomstedtin Beethoven on täyteläistä ja ennen kaikkea, ehkä kaikkein upeasointisinta kuulemaani Beethovenia. Tämänhetkinen ihannelevytykseni tästä kahden ison väliin unohdetusta teoksesta. 

Franz Schubert: Sinfonia no 9. Günter Wand ja Berliinin filharmonikot Hyvä on Wandin studiolevytyskin, mutta tässä on harvinaisen paljon ilmaa ympärillään, pakoton ja valoisa tunnelma. Wandin levytys ohitti Kripsin ihannelevytyksenäni. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 8. Herbert Kegel ja Leipzigin radio-orkesteri Kegelin levytyksessä on aivan ihanteelliset tempot ja orkesterilla hauskan räyhäkkä sointi. 

Kaseva: Monen vuoden jälkeen Kasevan melodinen ja surumielinen sävelkielensä on aivan omanlaisensa. Tätä kuuntelin viime kesänä nauttiessani oluesta hellepäivän iltana Hirvikallion pohjoispuolella olevalla kalliolla, jossa maisemat ovat kuin Lapista. 

Richard Wagner: Siegfriedin reininmatka Jumalten tuhosta. Carl Schuricht ja SWR-sinfoniaorkesteri (Stuttgart) Schuricht kumuloi teoksen kiihtyvän amok-juoksun todella esimerkillisesti tässä 1950-luvun alun erittäin hyvässä äänityksessä. En olisi koskaan uskonut nauttivani Wagnerin musiikista näin paljoa. 

Piotr Tsaikovski: Sinfonia nro 3. Bernard Haitink ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri Haitinkin esittämänä Tsaikovskin varsinkin varhaiset sinfoniat nousevat vähintäänkin b+ -luokan sinfoniamusiikiksi, ja paremmin en ole kuullut esitetyn Tsaikovskin kolmatta sinfoniaa. 

Ralph Vaughan Williams: 1. sinfonia "Meri". sir Adrian Boult ja London Philharmonic Orchestra Historian innoittunein Vaughan Williams -levytys, joka on tarkoitettu kaltaisilleni ihmisille, jotka vielä ennen tämän kuulemista luulivat VW:n musiikin olevan pölyistä ja minnekäänpäin menemätöntä maisemamaalailua. Kuoron sointi on viehättävä, muistuttaen Kivistön kirkkokuoroa 70-luvulta, ja sopraanosolisti Isobel Bailliesta joko tykkää tai ei. Minä jumaloin hänen lapsekasta ääntään. Boult saa tässä suhteellisen varhaisessa 1950-luvun alun levytyksessä generoitua paitsi innostusta, myös valtavasti ääntä. 

Max Reger: Mozart-muunnelmat. Carl Schuricht ja Stuttgartin radio-orkesteri Regerin musiikki oli minulle lähes uusi tuttavuus, ja Mozart-muunnelmat ovat Regerin musiikkia parhaimmillaan ja mielenkiintoisimmillaan. Mozartin pianosonaatin teemasta tehty puolituntinen orkesterimuunnelmateos voi ajatuksen tasolla kuulostaa pitkäpiimäiseltä, mutta tämä on samaa genreä kuin Brahmsin Haydn-muunnelmat, Dvorakin sinfoniset muunnelmat tai Elgarin Enigma-muunnelmat. 

Franz Liszt: Canzone (Venezia e Napoli). Jorge Bolet. Äärimmäisen herkkää soittoa, jossa etenkin aivan viimeiset noin 20 sekuntia Bolet esittelee, miten kauniita sonoriteetteja tältä pianon vasaroijaksikin luullulta säveltäjältä voi löytyä. Ainakin Bolet niitä löytää. 

Robert Schumann: 3. sinfonia "Reiniläinen". Clevelandin orkesteri joht. George Szell Tästä Kölnin tuomiokirkon musikaalisesta kuvasta ei ole olemassa reippaampaa levytystä. Szell tekee Schumannin tukkoiseksi haukutulle orkesterikudokselle mahdollisimman runsaasti oikeutta, retusoidenkin hieman orkestraatiota. Szellin levytykset Schumannin sinfonioista ovat parhaat Karajanin ja ehkä Sawallischin ohella. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 7. Saarbrückenin radion sinfoniaorkesteri joht. Stanislaw Skrowaczewski. Skrowaczewskin rakkaudellinen tyyli tuudittaa kuulijansa kuin pumpuliin.

Gustav Mahler: das Lied von der Erde. Marjana Lipovsek ja Ben Heppner, Kölnin radio-orkesteri joht. Gary Bertini Tämänhetkinen ihannelevytykseni, vaikka kirjastoversioksi kelpaava itselleni hyvin henkilökohtaisesti läheisestä das Lied von der Erdestä. Laulajat vetävät vertoja tunnetumpien levytysten solisteille, mutta levytyksen varsinainen tähti on kuitenkin Bertini, joka saa orkesterisointiin tismalleen oikean sävyn. 

Claude Debussy: Pagodes sarjasta Estampes, soittaa Claudio Arrau. Toukokuussa perheleirillä kun minulla oli univaikeuksia, Arraun soittama Debussyn pianomusiikki oli siihen "tiketti" kahteenkin kertaan, toisin kuin esimerkiksi Michelangelin soittamana. Arraun Debussyä kuunnellessa ymmärtää, miksi Debussyä sanotaan koloristiksi. Tässä piano soi kuin sarja kelloja. 

Dimitri Sostakovits: 24 preludia ja fuugaa, ensimmäinen preludi. Tatjana Nikolajeva. Tämä "päivitetty" laitos Bachin das Wohltemperierte Klavierista kiehtoi minua jo murrosikäisenä. Vasta nyt muistin tarttua siihen. Nikolajevan versio tästä Uudesta testamentista, joka on kuin houreista Bachia, on definitiivinen. 

Vuoden paras biisi: Richard Wagner: Siegfriedin reininmatka Jumalten tuhosta. SWR-sinfoniaorkesteri (Stuttgart), joht. Carl Schuricht

Vuoden muusikko: Carl Schuricht

Alkusyksyn parhaat levyt

Tapio Rautavaara: Kulkurin iltatähti. Tämän surumielisestä tunnelmasta mieleeni tulee sielunsa yksinäisyyttä lauantaina saunan jälkeen keittiön pöydän ääressä itkevä Niilo-pappani. Suomalaisen, etenkin perinteisen miehisen sielunmaiseman ohittamaton tulkki Tapsa on ehdottomasti omemmillaan tällaisen aineiston kanssa kuin rillumarein retvakkuuden.

Anton Webern: Passacaglia.  Berliinin filharmonikot, johtaa Pierre Boulez. Tässä on monellakin tapaa paradoksaalinen, muureja murtava esimerkki: atonaalinen musiikki voi olla räiskyvän romanttista, ja jäämies Boulez johtaa sitä todella leiskuvasti. Markkinamielessä 4D-äänitykseksi leimatun äänityksen olen tiennyt muhkeaksi, ja kyllä se muutaman vuoden tauon jälkeen asian tarkistettua sitä olikin: paitsi ilmava ja muhkea, myös käsittämättömän eloisa. Paras tuntemani modernin musiikin levytys.

Joaquin Rodrigo - Jim Hall: Concierto de Aranjuez. Tämä klassinen renkutus - jossa romantillisen toisen osan lisäksi ei oikein ole mitään oleellista nähtävää - on siinä mielessä harvinaisuus, että alkuperäinen versio ei ole paras, vaikka Rodrigo hermostuikin Miles Davisin ja Gil Evansin sovituksesta, ja vain tuottajan vakuuttelu tulevista rojalteista rauhoitti herran. Tämä on aivan toinen luenta, mutta ainakin lähes yhtä hieno, ja vasta pitkällisen harharetken jälkeen Rodrigon alkuperäisteemaan palaaminen palauttaa maan pinnalle.

Gustav Mahler: Sinfonia no 8. "Tuhannen". Kölnin radio-orkesteri ja lukuisia muita esittäjiä, johtaa Gary Bertini. Jos haluaa tämän mannerlaatatkin siirtävän teoksen mahdollisimman muhkeana, silloin ei voine tehdä paremmin kuin Bertini, jonka esitys on paitsi riittävän muhkea, myös koko ajan eteenpäinmenevä. Horenstein tietysti on tässä teoksessa koskematon, mutta jos vierastaa liverosoisuutta, silloin valinta on Bertini (vaikka live-versio tämäkin on, mitä on mahdoton uskoa taltioinnin virheettömyydestä).

Johann Sebastian Bach: Gleich wie der Regen und Schnee von Himmel fällt. BWV 18. Concentus Musicus Wien ja solistit, johtaa Nikolaus Harnoncourt. Bachin kantaatit ovat koko inhimillisen kulttuurin suurin aarreaitta, ehtymätön aarteisto, ja Bachin asteikollakin tämä kantaatti on yksi kauneimpia. Erityisesti alun aivan maagisen kaunis ja herkkä orkesterijohdanto, joka alkaa matalien jousten hiipivällä murinalla, ja sitten siihen pikku hiljaa liittyy muita soittimia, tuo mieleeni Laskentakeskuksen ajat yli neljännesvuosisadan takaa, Ension ja Pasilan kirjaston musiikkiaarteiston.

Claude Debussy: Jeux de Vagues, sarjasta La Mer. Lontoon Philharmonia Orchestra, johtaa Guido Cantelli. Jos olen tällä palstalla pariinkin otteeseen arvostellut Cantellin levytystä Debussyn Nokturneista, Debussyssä Cantelli on parhaimmillaan. Cantellin kehittyneen väriaistin ja rytmiikan tajun yhdistelmä pääsee tässä oikeuksiinsa, lisättynä erehtymättömällä balanssintajulla. Kaikki Cantellin Debussyt mahtuvat yhdelle levylle, joka lienee yksi historian suurimmista Debussy-levyistä.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Berliinin filharmonikot, johtaa Herbert von Karajan. Tässä HvK on parhaimmillaan, eikä se ole aivan vähän. Karajanille tyypilliseen kultaiseen jousisointiin yhtyy tässä käristävän intensiivinen vaskien räikynä, ja kirkkoakustiikka sopii tälle ylimaalliselle sinfonialle. Tässä lienee ihannelevytys tästä teoksesta, jos yhdellä pitäisi pärjätä.

Johann Sebastian Bach: "Gottes Zeit ist die allerbeste Zeit". BWV 106 Leonhardt-Consort ja solistit, johtaa Gustav Leonhardt. Kantaattiprojektini - kuuntelin työntekoni lomassa puolessatoista viikossa Bachin koko kantaattituotannon läpi - toinen ehdoton huippukohta, jonka en muistanut jo piilottelevan levyhyllyssäni. Tämän herkemmänkaunista, yksinkertaisuudessaan liikuttavanriipaisevaa musiikkia ei liene olemassa. Ensimmäinen osa on kahden huilun ja sellocontinuon koruttoman kaunis sonatiini; ykköshuilisti on muuten muuan Frans Brüggen. Tästä en kykene saamaan kyllikseni, vaan se on kuunneltava useamman kerran päivässä. Jos jokainen ihminen kuuntelisi tämän päivänsä aluksi, lopuksi, huonoina hetkinä ja aina ajatustensa lähtiessä ottamaan harha-askelia, niitä harha-askelia tapahtuisi paljon vähemmän. Tämän voi kuunnella klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Gustav Mahler: Sinfonia no 4. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Otto Klemperer. Tästä olen kuunnellut moneen kertaan kaikki saatavilla olevat levytykseni viime aikoina, jotkut useampaan kertaan. Joskin Mengelbergin historiallinen levytys on referenssi, ja Haitink avasi minulle Mahlerin maailman, ja Szellin soitatus etenkin toisessa scherzo-osassa on esimerkillistä, niin Klemperer, tuo vinon salahuumorin mies on keck im Ausdruck, kuten Mahlerissa pitääkin olla. Klempererin tapa tehdä Mahleria ei missään tapauksessa ole ainoa oikea, eikä sovi kaikille, mutta hänen levytyksensä kasvaa minussa. Siinä ei ole mitään kosiskelevaa, vain musiikki kaikkine kujeineen.

Antonin Dvorak: Sinfonia no 8. Tsekkiläinen filharmonia, johtaa Vaclav Talich. Olen vakuuttunut siitä, että olen aikaisemmassa elämässäni ollut tsekki, niin syvälle munaskuihini minuun vetoaa tsekkiläinen jääkiekko ja kansallislaulukin. Keväällä 1993 kuuntelin urakalla saatavillaolevia levytyksiä itselleni silloin uudesta ihastuksesta, Dvorakin kahdeksannesta sinfoniasta, ja tämä on kaikkien vuosikymmenien jälkeenkin ylittämätön. Jos mielialaansa haluaa jollakin nostattaa, se käy tällä; vaarana vain on, että se, mitä olit silloin tekemässä, keskeytyy, ja sinun on pakko pompata ylös pomppimaan ja huitomaan.

Eliahu ja Maurice

Minun piti ensin aloittamani Eliahu Inbalin johtaman Frankfurtin radio-orkesterin Mahler-levytysten maratoni. Lopetin sen aika pian, sillä kupletin juoni kävi selväksi: ne eivät efektejä korostavan, varhaisen digiäänityksen lisäksi tarjoa juuri mitään. Kokeilin seuraavaksi Maurice Abravanelin johtamia Utahin sinfonikkoja, joiden soitanto jo ensimmäisen sinfonian finaalissa levisi kuin Elanto. Päätin kuitenkin jatkaa Abravanelin opastuksessa, sillä oletin retkestä tulevan paljon mielenkiintoisemman, vaikka on hyvällä soitannolla ja äänitysteknologiallakin puoltoargumenttinsa.

Mahleria on joskus kiva kuunnella korvakarkkina, ottaa mukava takanoja ja nauttia äänikylvystä. Sitä tarjoavat esimerkiksi Bernard Haitink ja Gary Bertini, kenties Chailly ja Solti. Kuitenkin tämän uudemman ajan Beethovenin ymmärtämiseksi - kuten eräs nettiarvostelija Mahleria osuvasti luonnehti, löytyyhän hänen sinfonioistaan nykyään kymmeniä kokonaislevytyksiä, jotka kaikki on tehty viimeisen puolen vuosisadan aikana - kannattaa kuunnella aika ajoin myös Bernsteinia, Horensteinia, Kubelikia, Klempereriä, Walteria, Schercheniä ja Mitropoulosta.

Jatkan siis edelleen Abravanelin kokonaislevytyksen parissa, ja sen jälkeen yritän Gieleniä tai Zanderia, mitä tahansa paitsi Inbalia, joka kelpaa peruslevytykseksi silloin kun vasta muodostetaan suhdetta Mahlerin musiikkiin. Jo Mahlerinsa tunteva kuitenkin haluaa jonkun uuden tulokulman tähän uudemman ajan Beethoveniin. Inbalista on digitaalisen teknologian esittelylevytykseksi, ei juuri muuhun.

Alkusyksyn toivotut levyt

Gustav Mahler: 8. sinfonia "Tuhannen": osa 2: "Imple superna gratia". Lontoon sinfoniaorkesteri, kuorot ja solistit, johtaa Jascha Horenstein. Tätä levytystä on enää hankala esittää minulle minään uutena löytönä, mutta aina kun palaan tähän, taivaan portit aukenevat ja käsivarteni menevät kananlihalle. Viimeistään tässä kohdassa ensimmäisen kerran.

Claude Debussy: Nokturnit. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Guido Cantelli. Oli viime alkusyksyni soundtrack, ja vähintäänkin niin hyvä kuin muistin, palattuani siihen vuoden perästä. Varsinkin Filharmonian puhaltimet tekevät itsensä ylpeiksi; Cantellin nokturnit eivät ole pelkkää tunnelmamaalailua, vaan sykkivää ja jännittävää musiikkia.

Hector Berlioz: Le Carnaval Romain. Montrealin sinfoniaorkesteri, johtaa Charles Dutoit. Berlioz´n alkusoitot ovat auttamatta poissa muodista, mutta niissä on oma viehätyksensä, tarkasteli asiaa sitten romanttiselta tai autenttiselta kannalta. Iskevin alkusoitoista on Rooman karnevaali, ja paremmin tälle musiikille ei voi tehdä äänilevyllä oikeutta kuin Dutoit, joka edustaa modernina aikana parhaimmillaan jo kadonnutta, Reinerin ruumiillistamaa virtuoosiperinnettä.

Depeche Mode: Flies on the Windscreen. Sain kuulla ensimmäistä kertaa kunnollisesti asiallisella äänentoistolla - pitkään jouduin tyytymään kasettikopioon 80-luvun tyyliin - varhaisnuoruuteni suosikkia, joka oli Mozartin maihinnousuvaiheessa ainoa ei-klassinen poikkeus, dieetissäni. Hämmästyttävän hyvältä tämä levy - Black Celebration -  edelleenkin kuulostaa, vaikka Mozart on sittemmin päivittynyt Mahleriksi ja täysin liannut tulkintahorisonttini.

Ludwig van Beethoven: 6. sinfonia "Pastoraali". Berliinini filharmonikot, johtaa Eugen Jochum. Ensiosa on niin lyyristä ja tanssillista, että on kuin kuuntelisi määrätietoista Dvorakia, ja laulava toinen osa valaisi aamuni, tehden minut onnelliseksi.

Claude Debussy; Iberia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Fritz Reiner. Reiner on aito reiner, hänen levynsä ovat parhaita orkesterilevyjä koskaan, ja parhaimmillaan hän on virtuoosimusiikissa, kuten Strauss, Ravel ja Debussy.

Franz Liszt: Benediction de Dieu dans la solitude, soittaa Claudio Arrau. Viime kevätkesän pianokaudellani käydessäni lävitse Lisztin tuotantoa, tämä oli sen keikan kohokohta. Arvelin tuolloin hieman kulmikasta Aldo Ciccolinia kuunnellessani, että jos joku tälle voisi tehdä oikeutta, niin Arrau. Tilasin Arraun kootut Liszt-levytykset ja huomasin arvelleeni oikein. Arrau on piilovirtuoosi, jonka soitosta ei koskaan saa vaikutelmaa, että tekniikkaa olisi tuhlailtavaksi saakka. Arraun sointiväripaletti on ehtymätön, lihaistaen usein lähes perkussionistisen Lisztin musiikin luurangon.

Arnold Schönberg: Tod und Verklärung. Vaikka Arskan piti lopettaa (romanttinen) musiikki sietämättömänä eli mahdottomana, romantillisempaa musiikkia ei oikeastaan ole. Tämä aisankannattajuudessa kieriskely esittäytyi kaikkein verevimmillään live-konsertissa kesällä -97 Ravennassa, jossa Giuseppe Sinopolin johtaman Dresdenin valtionorkesterin pianissimoita olisi voinut leikata veitsellä. Orkesteri on nyt Filharmonia, joka ei ole paljoa Statskapellea huonompi.

Maurice Ravel: Gaspard de la Nuit. Hallussani olevissa levytyksissä Werner Haas soittaa jotenkin kulmikkaasti. Walter Gieseking on jo toista tasoa. Suosikkini on kuitenkin Marcelle Meyer.

Gustav Mahler: Sinfonia nro 3. Kölnin radio-orkesteri johtaa Gary Bertini. Toinen suosikkilevytykseni tästä megalomaanisesta mutta lyyrisestä järkäleestä Rafael Kubelikin ohella. Bertinin tyyliä voisi luonnehtia "vaikka" -tyyliksi: tietyllä tavalla varautunut, ei-alleviivaava, vaan antaa musiikin soljua omalla painollaan, ja sitä tällä teoksella onkin niin paljon, ettei sitä tarvitse enää erikseen korostaa. Sekä soitannollisesti että äänitysteknisesti ei jätä mitään toivomisen varaa.

Blood, sweat and tears

Hankittuani noin vuosi sitten James Levinen Mahler-levytyksiä, ensi alkuun kaikki vaikutti olevan suurin piirtein kunnossa. Ne olivat erinomaisesti levytettyjä, loistavasti soitettuja, musikaalisia, hyvällä maulla toteutettuja, kaikki yksityiskohdat kuuluivat, jopa minulle uusia instrumentaation detaljeja. Hyvän ensivaikutelman ne onnistuivat antamaan, mutta kuitenkin niistä puuttuu jokin X-tekijä, joka pitäisi mielenkiinnon yllä.

Esimerkiksi Mahlerin kolmosessa ja yhdeksikössä muhkeaa stereolevytystä kaipaava tuntee ensin helpotusta: tässä ne nyt ovat. Kuitenkaan edes kyseisten sinfonioiden puolituntisten ensiosien kaari ei tahdo kantaa, saati sitten koko teos. Molempien edellämainittujen sinfonioiden finaalit Levine raahaa tunnistamattomiksi, vaikka kyllä finaalit voi hitaastikin tehdä: Gary Bertinin yhdeksäinen on tästä hyvä esimerkki.

Mahler omien sanojensa mukaan halusi mahduttaa sinfonioihinsa kaiken, mitä maailmassa on. Kuitenkaan hänen sinfoniansa eivät ole mitään idealuetteloita tai efektivarastoja, vaan koherentteja sinfonioita, joskin ne sisältävät kokonaisen maailman. Levine ei vaan tavoita sitä, että kyseessä on yksi koherentti kuvaus maailmasta, ei maailma itse. Mahlerin musiikin pitää aina roikkua yhden langan varassa, "hang in the balance", jotta se paradoksaalisesti pysyisi kasassa.

Voi olla, että asiaa olisi auttanut, jos Levine olisi käyttänyt Mahlerillensa paremmin vihkiytyneitä orkestereita, kuten lontoolaisorkestereita, New Yorkin filharmonikkoja, Wienin filharmonikkoja, Concertgebouw-orkesteria tai jotain saksalaista radio-orkesteria. Philadelphian orkesterin kermainen ja kultainen soundi sopii slaavilaiselle musiikille (joksi luen tässä myös Sibeliuksen), mutta Mahlerista se tekee liian nättiä ja sulavaa. Chicagon orkesterin soundi taas on liian hehkuva, pianissimot eivät oikein rekisteröidy.

Musiikissa pitää kuulua ruumiineritteet ja mieluiten muutama ruumiskin, kernaasti jotenkin runneltuna. Siinä pitää olla verta, hikeä, räkää, kuolaa, epätoivoa ja kyyneleitä, menetystä tai ainakin kokemusta menetyksen pelosta, ja ennen kaikkea pierua. Jos jossakin tämä pätee erityisesti, niin Mahlerissa, joka ei keikistele, vaan horjahtelee.

Levine luulee, että sinfonia on osiensa summa, ja mitä enemmän ne sisältävät asioita, sitä suurempi sinfonia on. Sinfonian tulee olla suurempi kuin osiensa summa. Tämä toteutuu ainakin Klempererillä, Walterilla, Horensteinilla, Kubelikilla, Mengelbergillä, Mitropoulosilla, Bertinillä, Barbirollilla, Haitinkilla ja ajoittain Bernsteinilla. Näistä varauksista huolimatta, Levine toteuttaa Mahlerin sinfonioista ainakin nelosen ja seiskan jokseenkin ihanteellisesti, ja ykkösen ja vitosenkin hyvin.

Pojat rengasmatkalla

Pyöräilin kolmen parhaan kaverini kanssa n. 200 kilometrin mittaisen saariston rengastien ympäri kolmessa päivässä. Vain yksi kaveri porukasta puuttui, ja ilmatkin olivat ennustettua siedettävämmät. Oikeastaan ihanteelliset pyöräilyyn: 20 asteen ympärillä ja vaihtelevaa poutaa, vain kaksi sadekuuroa.

Päätimme kulkea reitin tällä kertaa vastapäivään, Turusta luoteeseen eli Naantalin suuntaan. Sanon "tällä kertaa", sillä mukana oli jo kokeneita saaristopyöräilijöitä. Sellainen on myös kotiin tällä erää jäänyt puolisoni, jonka ansiosta mukana oli kaikki tarpeellinen ja vähän enemmänkin. Seuraavaksi kerraksi hankin kevyemmän teltan, ja jätän erillisen sadekatoksen hankkimatta. Ehkä parilla vähemmälläkin vaatekerralla pärjäisi, vaikka Suomen kesäyö osaa olla yllättävänkin kalsea.

Ensimmäinen matkustusvälineemme oli juna, joka kyllä ottaa muutaman pyörän kyytiin, kunhan asian varmistaa ajoissa.

1. päivä: Turku-Raisio-Naantali-Merimasku-Teersalo n. 46 km. Reitin alkupää Naantaliin saakka on pyörätietä. Kuitenkin pyörätien loppuessa parhaat maisemat vasta alkavat. Velkuan ensimmäinen kyläkauppa menee kiinni jo viideltä, jälkimmäinen on auki kuuteen, jos ensimmäiseen ei ehtinyt. Meidät ravitsi Old Smugglers Teersalon vierasvenesatamassa, joka on todistanut lukuisien eturivien artistien vierailua, mm. Isokynä Lindholm ja Sielunveljet, ei kuitenkaan Sielun Veljet. Yövyimme metsikössä varsin juurakkoisessa maastossa.

 Tyytyväinen retkue identtisen tilauksen kanssa: neljä olutta ja neljä nyhtöpitsaa.

Sielunveljet. Yritimme muistella edes yhtä JanneTauski HurmePeltosen kappaletta, mieleen ei tullut yhtäkään.

Telttakylän lujat. Minulle kävi kuin Linkolan Penan sille lintupopulaatiolle, jolle sattui vähän huonompi hiihtokenkä. Juurakkoisessa maassa en olisi nukkunut edes sitä kahta-kolmea tuntia ilman Hans Knappertsbuschin taritsemaa Bruckner-nimistä unilääkettä.

Velkuan vierasvenesataman maisemat kyllä rauhoittivat mielen.

2.päivä: Teersalo-Hakkeenpää (lossi)-Taivassalo-Heponiemi-Kannvik (lossi)-Iniö-Dalen-Mossala (lossi)-Houtskäri-Kittuis n. 59 km

Ehdottomasti pyöräretken kiintoisin päivä. Repaleinen saaristo näytti parhaat puolensa, ja lossiliikennöinti tuli tutuksi. Taivassalossa oli idyllinen kyläkauppa ja -ravitsemusliike, ja Houtskarissa hieman nuhjuinen kyläkauppa, mutta kuitenkin melko hyvin varustettu. Iniön ja Houtskarin välin lauttamatka oli reitin ainoa maksullinen lossietappi.

Kittuisten idyllisellä leirintäalueella teltta aivan rannassa ilta sujui rattoisasti kahden vastakkaiseen suuntaan pyöräilevän hauskan naishenkilön leirinuotoseurassa, sosialisoiden sinapin, talouspaperin ja juomat sekä kehittäen hyviä (?) liikeideoita. Jos olisi ollut Klubi-aski, siihen ne olisin raapustanut. Heitin talviturkinkin, oli ehkä kaikkein kylmintä merivettä, jota olen heinäkuussa kokenut. Holotna voda.

Toim. huom. Jascha Horensteinin Mahler on kelvotonta unilääkkeeksi. Se on liian rikasta. Kokeilen ensi kerralla Gary Bertiniä.

Suomalaiset eväät kittuislaisessa kesäillassa.

Näin läheltä laivat menevät. Ja näin suuria ovat.

Lossit tulivat matkalla tutuiksi.

3. päivä: Kittuis-Galtby (lossi)-Retais-Pärnäs (lossi)-Nauvo-Prostvik-Lillmalö-Parainen 50 km

Korppoo oli oikeastaan koko matkan ylämäkeä. Väylä oli hienokuntoinen yhdistetty pyörä- ja autotie, joka oli normaalin yhdistetyn pyörätien ja kevyen liikenteen väylän levyinen. Nauvon keskusta on yllättävänkin kaupunkimainen ja suuri, vaikkakin selkeästi se elää ja kuolee kesän turistisesongin mukana. Sieltä löytyy jopa Alko. Nyhtöpitsa näyttäisi olevan saariston erikoisuus; sitä oli täälläkin tarjolla. Nauvossa jouduttiin myös allekirjoittaneen renkaanvaihtotalkoisiin. Ilmeisestikin liiallinen kuorma oli painanut takalokarin vasten rengasta, mikä aiheutti ylimääräistä kitkaa ja lopulta hitaan puhkikulumisen. Tulinpahan hankkineeksi itselleni ehdoin tahdoin vähän lisää vastusta.

Alun alkaen meidän oli tarkoituksena yöpyä Nauvossa, mutta säiden helliessä päätimme posottaa saman tien Paraisille asti. Mistä olimme viimeisenä päivänä kiitollisia. Nauvon leirintäalue on tässä porukassa jo legendaarinen; hintaan kuuluu hyvin avulias palvelu ja vastarannan naapureiden takia hyssytteleminen.

Mantereelle päästyämme, Paraisten läpipyöräily oli matkan puuduttavin osuus. Melkein koko matka ylämäkeä kapealla pientareella, ohi ajaa rekka-autoja. Virallinen pyörätie, jolla mopotkin saisivat ajaa, on oikeastaan luontopolku, ja vielä päätietäkin mäkisempi. Jos asuisin Paraisilla, se olisi lenkki- mutta ei missään nimessä pyöräreittini. Joten äänestimme piennarta. Onneksi suunnilleen puolivälissä saarta löytyi erinomainen taukopaikka, josta sai kahvila-ravintolatuotteita.

Paraisilta löytyivät taas vaihteen vuoksi kaikki palvelut, myös leirintäalue keskustan välittömässä läheisyydessä, jossa kattava aamiaispuhvetti kustansi vain 8 euroa.

Onnelliset pojat Paraisten leirintäalueella. Melkein maalissa.

4. päivä: Parainen-Kaarina-Turku. 26 km. Loppumatka olikin helppoa pyöräiltävää, Kaarinassa alkoi pyörätie Turkuun saakka. Viimeinen päivä sisältää muistumia aiemmasta elämästäni. Yhdellä matkalaisella alkoi takapyörä piiputtamaan noin 5 km ennen Turkua. Syyksi diagnosoitiin kahden pinnan irtoaminen, ja nämä korjautettiin pikavauhtia Visan pyöräkorjaamolla.

Parhaassa seurassa mailit taittuvat huomaamatta. Reissu otetaan taas uusiksi jollain kokoonpanolla luultavasti jo ensi kesänä, mutta vähemmin kantamuksin ainakin allekirjoittaneella.

Kaksi suurta yhdeksäistä

Beethovenin antaman esimerkin jälkeen, niin Brucknerin kuin Mahlerinkin sinfoninen tuotanto jäi yhdeksään sinfoniaan. Päällisin puolin Mahler kuulostaa 1900-luvulle venytetyltä Brucknerilta, mutta Günter Wand on opettanut minulle, että Bruckner onkin 1900-lukua kohti venytettyä Schubertia.

Bruckner oli syvästi uskonnollinen kristitty, ja persoonana naiivinkin yksinkertainen. Hänen musiikkinsa heijastelee säveltäjää luonnonrakkaudessaan ja kosiskelevien tehokeinojen välttelyssään. Kuten katolilainen ja linziläinen Bruckner, Wienin juutalainen Mahler oli myös itävaltalainen. Mahlerin musiikista taas ei puutu ulkoisia tehokeinoja. Se on jopa laskelmoivaa maailmojensyleilyssään, kun taas Brucknerin maailma on introspektiivinen. Missään tämä ero - introspektion ja ekstroversion - ei näy kuten heidän viimeisissä sinfonioissaan.

Kertonee musiikin suuruudesta, että sen paremmin Mahlerin kuin Brucknerinkaan ysiä ei oikein voi esityksellä pilata, sillä ne ovat suurempia kuin mikään mahdollinen niiden esitys. Mahlerin musiikki voi kuulostaa laskelmoidummalta kuin Brucknerin, mutta molempia rakastan yhtä lailla, ominaisuuksineen ja vikoineen, sillä ne ovat inhimillisiä piirteitä, tekijänsä näköisiä.

Brucknerin ysissä säveltäjä jättää finaalissaan hyvästit maalliselle maailmalle. Kertoneeko teoksen yleispätevästä universalimista, että sitä ei oikein voi tulkinnalla pilata. Yhdeksäisen tulkinnan ääripäät ovat Wilhelm Furtwängler ja Otto Klemperer. Kompromisseja näiden väliltä tarjoavat Jascha Horenstein ja Herbert von Karajan. Furtwänglerin sota-ajan tulkinta on kuin yksi kaari, jossa ei vedetä hetkeäkään henkeä. Jos maailmasta löytyy yksikin musiikillinen taltiointi, johon sopii "kärventävän intensiivinen", se on tämä. Klemperer taas on niin graniittinen, että on siinä ja siinä, kulkeeko musiikki. Kyllä hän siltikin tiesi tarkkaan, mitä teki, vaikka ei käsi ehkä enää noussutkaan niin korkealle, vaikka kliimaksit ovat miltei understatement, ja jos scherzo on leikkisä, niin sitten minä olen Schweinsteiger. Horenstein tarjoaa molempien lähestymistapojen paremmat puolet, Klempererin rakenneanalyysin ja Furtwänglerin kiihkeyden, ja Herbert von Karajanin levytys (myöhempi kahdesta) on ihanteellinen kirjastoversio: siinä on kaikkea siinä määrin kohtuudella, paitsi upeaa soittoa, jota on luksöösisti, että se esittää teoksen ihanteellisessa valossa. Sama pätee Günter Wandiin, jonka NDR-versio ei ole niin kiiltäväksi hiottu kuin von Karajanin levytys, mutta siinäkin on kaikki kohtuullista ja kohdallaan, kaikessa klassisuudessaan ensimmäisen osan koodan rajuudessaan yllättäenkin. Eugen Jochumin myöhempi Dresdenin levytys taas esittää teoksen sopivan karkeana ja hieman epätoivoisessakin sävyssä itäsaksalaisine torvineen. Hans Knappertsbuschilla on sekä live- että studioversioissa Furtwängleriltä perityt intensiivisesti laulavat jouset, mutta vain puolet hänen intensiteetistään. Mikä sekin on paljon. Lisäksi Knan käyttämä laitos sisältää pari minulle uutta ratkaisua. Sergiu Celibidachen näkemys on aivan oma lukunsa: 20 minuuttia normiesitystä hitaampanakin esittäjä onnistuu välittämään uskottavasti, että jokaisella äänellä on väliä. Kuitenkin, jos vain yksi levytys pitäisi valita, päätyisin Carlo Maria Giuliniin.  Giulinissa on Klempererin ylevyys, Karajanin sointi ja Furtwänglerin intensiteetti; sen lisäksi Giulini välittää ihmettelyä, ihailua ja rakkautta musiikkia kohtaan, jota hän pitää mitä suurimpana jumalallisena luomismysteerinä.

Mahlerin ysin ensiosan koodassa Mahler ei jätä hyvästejä maailmalle, vaan maailma jättää hyvästejä hänelle. Hän huipentaa marssin päin maailmanloppua, ja hänen koko tuntemansa 1800-luvun maailma romahtaa ensiosan koodassa kuin maankuoreen repeytyneeseen aukkoon. Yhdeksäisestä pidin pitkään Bruno Walterin nostalgista, humaania, turvallista lämmintä, täyteläistä intiaanikesälevytystä ihanteellisena. Siinä etenkin keskiosat ymmärretäänkin juuri oikein, mutta finaalia kohtaan Walter poti sokeutta, ja hän juoksenkusi sen samoin kuin legendaarisessa 30-luvun wieniläislivelevytyksessäänkin. Vastakohtana on Otto Klemperer, minkä Otto itsekin ymmärsi, luonnehtien Walteria moralistiksi ja itseään immoralistiksi. Klempererin levytys välttää kaikkea sentimentaalisuutta, vaikka ei Walterkaan kyyneleissä piehtaroi. Hänen koherenttiudelleen on vaikeaa tehdä sanallisesti oikeutta, mutta sekä Philharmonia että Klemperer ovat tässä parhaimmillaan, ja levytys on yksi Klempererin uran huipentumista. Eikä se ole aivan vähän. Jascha Horenstein taas rakentaa teoksen varovaisesti, antaen teoksen - jonka suurimman mahdollisen tragedian hän kokee omakseen - kehkeytyä vähän kerrassaan niin että voima on lopulta musertava. Dimitri Mitropouloksen ysin tunnelma on ankara, mutta finaali joutuisanakin hämmästyttävän intensiivinen, eikä yhtään hätäilty, kuten Walterilla, osoitus Mitropouloksen nerokkuudesta. Yleensä suurenmoisen Mahler-tulkki John Barbirollin tulkinta on koostettu eri konserteista, ja sen huomaa, sillä se ei muodosta kokonaisuutta. Finaali siinä tosin on upea, mutta Mahlerin idiomi oli ainakin vielä 60-luvulla hämmästyttävän vierasta Berliinin filharmonikoille. Gary Bertinin yhdeksäinen on uskomattoman kaunis, ja äärihitaaksi raahatun finaalinkin hän onnistuu pitämään koossa, toisin kuin James Levine.

Hienoja tulkintoja teoksesta tarjoavat vielä ainakin Leonard Bernstein vanhemmassa New York-paketissaan, Karel Ancerlin johtamat tsekkiläiset filharmonikot ja Kurt Sanderling, jonka levytyksistä parhaassa maineessa on BBC:n sinfoniaorkesterin kanssa tehty tallenne. Sanderlingin levytys sijaitsee jossakin Klempererin rauhallisen ja jyhkeän strukturalismin ja Horensteinin subjektiivisen tragedian välistä, kerrassaan erinomainen. Myös Rafael Kubelikin kokonaislevytyksen yhdeksäinen on jäntevä kokonaisuus, sopivasti annosteltuna lyriikkaa ja jäntevyyttä. Ensimmäisessä osassa kahdeksan ja kahdeksan puolen minuutin välin keinunta saa unohtamaan maailman kappaleen ulkopuolella ja kappaleen kohdan ulkopuolella, ennen ja jälkeen sen, siltikin kohdan orgaanisesti kehkeytyen kudoksesta. Orgaaninen on avainsana Kubelikin tulkinnassa.

Jos kuitenkin pitäisi valita yksi ihannelevytys teoksesta, sen tarjoaisi Bernard Haitink, jonka Concertgebouw-orkesteri soittaa yksityiskohdat henkeäsalpaavasti, niin henkeäsalpaavasti, että kokonaisuuden pelkäisi jo kärsivän. Mutta onneksi ei. Haitinkilla rupisuuskin on hallittua.

Musical Mahler without the greatest individual stamp

Levine provides very musical library style Mahler with no real disappointments yet without the greatest individual stamp. For most general listeners this is more than adequate, yet one doesn't reach the cosmic heights of Horenstein, rugged power of Klemperer or daring humanism of Walter.

Levine's Mahler is very well played and recorded; the finest performances were probably Nos 1, 4 and 7, followed by 3 and 5. I would put his seventh probably as the ideal modern sounding studio production. Only 6th and 9th disappoint somewhat as they would gain from greater intensity, but this is only relatively speaking as they are enjoyable in their own rights. His 6th is certainly the most beautiful version I have yet heard of this austere and even cruel work.

Levine's style underlines the melody and underplays the conflicts and struggle, but so stunning is the playing that it reveals occasionally completely new details in instrumentation, which is no mean feat. This applies especially to Third, but for me, when compared with a recording with comparable style, Bertini succeeds better in Ninth if a slow and somewhat detached style is premium.

If second and eighth symphony were included, this would be one of the most consistent cycles. Quite free from any idiosyncracies in good and worse, Levine's set pays repeated listening and wears well.

My review of James Levine's incomplete Mahler cycle can also be read at Amazon.co.uk by clicking the headline of this blog.

No words can make justice

So far my canon for greatest recordings have included the Mahler's das Lied von der Erde by Bruno Walter, sung by the incomparable Julius Patzak and Kathleen Ferrier, the live recording of Beethoven's 9th by Furtwängler from Bayreuth and Bruckner 6th by Otto Klemperer. This canon has been unchanged since the early 90s and I had resigned to the fact that it is to be that way. And it was, until I heard this live enhancing performance. I can only be grateful that microphones were present so that I can feel I was there, as the performance is very truthfully preserved. 

What about the performance, then? No words can make justice to it. The eighth symphony was for me an enigma long after I was otherwise well into Mahler's world. First came upon the much awarded Klaus Tennstedt recording, with no reward, long after Rafael Kubelik's recording, which opened the gates. Then entered Gary Bertini, who helped me to appreciate the work.

Horenstein the explorer guides his mighty ship into the unknown territory, filled with beauties no one had ever seen before, yet there are hazards and dangers along. Yet he ever rushes things. When the performance enters the two last movements, the audience - including me - are in heaven, eyes sweating with tears. Of course this was not the premiere of the work, but for the performers, audience and the appreciative world it was.

Horenstein has guided me through unknown terrains where I have experienced sounds I have never before heard. This greatest of possible man-made creations with one of greatest cumulative climaxes receives here the greatest possible realisation.

I will want to get this played in my funeral.

Horenstein's live recording of the Mahler 8th symphony was reviewed for Amazon, and it can be listened by clicking on the headline of this review. I will also use the opportunity to thank conductor's cousin Misha Horenstein who has shared this recording for the greater audience who deserves to hear it.

Todellisuus on todellisuutta ihmeellisempi

Viime vuosikymmeninä yhä useampi muusikko on alkanut tekemään levytyksensä livenä, ja nyt digitaalinen tekniikka mahdollistaa sen, että kaikki livetilanteen musiikin ulkopuoliset "häiriöäänet" voidaan leikata pois. On livedokumentteja aiemmiltakin vuosikymmeniltä säästynyt, onneksi, sillä muuten olisimme lähes jääneet paitsi Jascha Horensteinin taidetta.

Mitään juttua livemusisoinnin ja äänitteen suhteesta ei voi tehdä suhtautumatta mitenkään kahden ääripään; pianisti Glenn Gouldin ja kapellimestari Sergiu Celibidachen filosofioihin. Glenn Gould vetäytyi konserttilavoilta 32-vuotiaana, koska oli sitä mieltä, että musiikin voi toteuttaa täydellisesti vain supernaturaalisti eli koostamalla parhaista studio-otoista "täydellinen" versio. Sergiu Celibidache taas ei nuoruuden jälkeen tehnyt levytyksiä, koska hänen mielestään äänilevyn kuunteleminen olisi kuin rakastelisi Brigitte Bardot'n pahvikuvan kanssa. Aloitankin suurimpien livetaltiointien perkaamisen Celin levytyksistä, jotka hänen poikansa on julkaissut autorisoituna laitoksena piratismin estämiseksi.

Kun ensimmäinen erä näitä Celin levytyksiä putkahti maailmalle, Jukka Isopuro suitsutti ne uunilämpiminä koko äänilevyhistorian huipuksi. Vannoutuneena Bruckner-miehenä hankin tietystikin käsiini Isopuron eniten kehumat nelosen, kutosen ja kasin. Ja kyllähän ne komeita ovatkin, eritoten kutonen, varmasti kasikin - vaikkakin kameliajajamaisen verkkainen - ja tietyin varauksin nelonenkin, mutta onnistuin vakuuttamaan Hesarin toimituksen niin että minulle jaettiin sieltä Isopuron suora numero, ja keskustelimme puhelimessa pitkään kriitikon eetoksesta. Mielestäni Isopuro loi kohtuuttomat odotukset, joihin ei mikään äänilevy voi yltää. Brucknereitten lisäksi Celiltä ehdottomasti kuuntelemisen arvoista on ainakin hänen Debussynsä ja Tsaikovskinsa. Debussy on ihan toista maata (tai merta), mutta äärimmäisen hienoa orkesterimaalausta joka tapauksessa. Kaikissa kuulemissani tapauksissa äänilevyt voidaan jakaa kahtia: celibidacheihin ja muihin. Ehkä aito celi onkin eräänlainen epälevy?

Suhteellisen äskettäin kuollut autenttisuusguru Frans Brüggen teki livelevytyksiä jo 80-luvulla; kuulostanevatko esimerkiksi hänen Haydninsa siksi niin eloisilta ollakseen alkuperäissoittimin? Museaalisuus on kaukana tästä rämäkästä musisoinnista, joka tarjoaa alkuperäissoitinnusta soinnikkaimmillaan ja sinfoniallisimmillaan.

Parhaat esimerkit suurista suurimman Wilhelm Furtwänglerin taiteesta ovat livelevytyksiä. Niistä edustavin osa on koottu 10 cd:n kokoelmaan sota-aikaisia levytyksiä. Jos kestää kuunnella paikka paikoin bronkiittista yleisöä itse sairastumatta, muuten äänitykset ovat yllättävän hyviä; Saksan radiotekniikka oli aikansa huippua. Elämääni ovat vaikuttaneet ainakin Beethovenin nelonen, vitonen ja seiska, Sibeliuksen Satu, Ravelin Daphnis ja Chloe -sarja, Schubertin C-duuri -sinfonia, Brahmsin toinen konsertto Edwin Fischerin kanssa, Brucknerin vitonen ja Straussin Sinfonia Domestica; lisäksi erillisenä ostettu levy, joka sisältää kärventävän intensiivisen, hengästyttävän Brucknerin ysin ja Tristan ja Isolden alkusoiton ja liebestodin, sisältänee intensiivisimmän koskaan kuulemani nousun kliimaksiin. Italian radiolle tehty Ring-sykli on ollut aikanaan valtava ponnistus. Edustavin dokumentti Furttiksen taiteesta lienee kuitenkin Bayreuthin Wagner-juhlien Beethovenin ysi vuodelta 1951. Se alkaa epävarmasti, ikään kuin nousee tuhkasta Feeniks-linnun tavoin. Jonkin verran lyhennettynäkin ja suhteellisen primitiivisesti äänitettynäkin Bachin Matteus-passio keväältä 1954 on ainutlaatuisen harras kokemus.

Sibelius-guru Paavo Berglundin vanhoilla päivillään tekemät Sibelius-levytykset Lontoon filharmonikkojen kanssa tarjoavat pakotonta, kiireetöntä, kaikesta turhasta puhdistettua Sibeliusta, jossa intensiteetti on osattu piilottaa pinnan alle vähän samaan tapaan kuin Horensteinin livetaltioinneissa. On hienoa, että Berglund sai vielä kerran tilaisuuden huippuorkesterin kanssa taltioida Sibeliuksensa jälkimaailmalle. Toivottavasti vielä joskus julkaistaan myös hänen viimeisestään konsertistaan tehty tallenne, jonka esitykseen Ainolan mestarin neljännestä sinfoniasta Berglund itse oli miltei tyytyväinen. Heimo Haiton ja Paavo Berglundin tallenne Sibeliuksen viulukonsertosta on intensiteetiltään omassa luokassaan, ja tallenneteknisesti yllättävän hyvä (60-luvun puolivälin Suomi). Heifetzien ja Oistrahienkin rinnalla, Haiton tulkinta on mittapuu.

Sibeliuksen seiskasta tiedän kaksi täysin vastakkaista näkemystä: Jevgeni Mravinskin äänitykseltään yllättävän hyvä taltiointi on pelkkää staccatoa, taukoa tauon perään, äärimmäisen dramaattinen. John Barbirollin näkemys taas päinvastoin on yksi, laaja, tauoton kaari, pelkkää legatoa. Nämä kaksi versiota oikeastaan kattavat ääripäät, laidasta toiseen sen, mitä Sibeliuksen seiska, tuo koko sinfoniakirjallisuuden tiivein teos, jossa ei ole ainuttakaan turhaa ääntä, voi olla.

Leukemiaan vain 33-vuotiaana menehtyneen Dinu Lipattin taiteesta on onneksi myös ajankohtaansa nähden (Lipatti kuoli 1950) erinomaisesti tuotettuja studiolevytyksiä, mutta järkyttävimpiä dokumentteja hänen taiteestaan ovat kuolemansairaana tehdyt Mozartin 21. konsertto ja kaksi Schubertin impromptua. Mozartissa Lipattin kosketus on jo niin eteerinen, että se oikeastaan hajoaa tomuksi, ja Schubertissa hän viimeisillä voimillaan nauraa kyynelten läpi.

David Oistrahin live-levytys Prahasta Sostakovitsin 1. viulukonsertosta on äänitykseltään suhteellisen primitiivinen, mutta Oistrahin viulu timanttiporan lailla leikkaa läpi. Sosialistisen realismin realismia kauhistuttavimmillaan. Lisäksi edellämainitun kapellimestari Jevgeni Mravinskilta on taltiointi Sostakovitsin 8. sinfoniasta 80-luvun alusta, jossa parjattu neuvostotekniikka on paljon mainettaan parempi. Taltioinnissa myös mahorkkayskäänsä yleensä yskivä neuvostoyleisö on ymmärtänyt imeä yskänpastilleja, sillä se on hiljaa. Mravinskin orkesteri on kuin tehdas pilleineen ja tuotantolinjoineen, ja jos minun pitäisi valita yksi huippuedustaja Neuvostoliiton saavutuksille, se olisi tämä, toisen ollessa Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin, jonka joissakin laitoksissa muuten käytetään musiikkina tätä sävellystä. Kaunista tämä musiikki ei totisesti ole, koska siinä ei kaunistella neuvostojärjestelmää vaan näytetään, millainen se on: ruostunut helvetinkone.

Vladimir Horowitzilta löytyy ainakin kolme tai neljä livetaltiointia Tsaikovskin konsertosta. Intensiivisimpiä ovat appiukko-Toscaninin kanssa tehdyt tallenteet, joissa tarjotaan vertaansa vailla olevaa sarjakonekivääritulitusta.

Vanhimpia tunnettuja legendaarisen statuksen saaneita livetaltiointeja on Bruno Walterin taltiointi Mahlerin 9.sinfoniasta vuodelta 1938. Ensikuuleman perusteella finaalin lopun jousisointi oli joutuisanakin todella eteeristä, ja kuuluu tässä levytyksessä hämmästyttävän hyvin. Aina ei hitaus ole intensiteetin ja traagisuuden synonyymi, minkä olisi voinut kertoa myös Celibidachelle.

Willem Mengelberg taltioi marraskuussa 1939 Mahlerin 4. sinfonian. Äänitys oli aikakautensa ehdotonta huippua maailman ehkä parhaassa Amsterdamin konserttitalossa, ja levytys äkkiväärine ja salaoveline temponvaihdoksineen ja glissandoineen edustaa vanhempaa tulkintatraditiota kuin Mahler itse.

Josef Hofmannin taltioinnit Chopinin kahdesta pianokonsertosta ovat virtuositeetissaan ylittämätöntä Chopin-soittoa. Äänitystekniikka on varsin primitiivinen, mutta se haittaa lähinnä orkesteria, mikä taas ei niinkään haittaa Chopinia. Tämä alkoholisoituva entinen lapsitähti tarjoaa hurjimmat kuulemani juoksutukset.

Oikeastaan kaikki sellisti Pablo Casalsin yhdeksänkymppisenä Marlboron musiikkijuhlilla kapellimestarina tekemät taltioinnit ovat ehdottoman musikaalisia. Niistä kuuluu sellaista kiireetöntä kokemusta, musisoimisen iloa ystävien kesken, että tietyn rosoisuudenkin antaa anteeksi. Ehkä ihastuttavin esimerkki näistä levytyksistä on Schubertin 5. sinfonia, jota ei voi kuvailla muulla attribuutilla kuin "ihana".

Gary Bertini teki Mahler-syklinä 80-90 -lukujen taitteessa osin studiossa, osin livenä. Sinfoniat 1, 8 ja 9 sekä das Lied von der Erde ovat livetaltiointeja Tokiosta, ja niitä ei teknisesti erota sarjan studiotaltioinneista. Olen ylistänyt Bertinin Mahler-sykliä aiemminkin, ja en osaa kuvitella parempaa. Kahdeksas on paras kuulemani moderni levytys, joka vasta todella avasi minulle teoksen (Horenstein, jonka käsittelen lopuksi, onkin sitten oma lukunsa), ja yhdeksäs on äärimmäisen kaunis esitys, jossa finaali äärettömästä verkkaisuudestaan huolimatta pitää.

Dmitri Mitropoulosilta löytyy valitettavan vähän taltiointeja, mutta tämä suotta historian ja Leonard Bernsteinin pimentoon jäänyt kreikkalaisjohtaja maahantoi Yhdysvaltoihin Mahleria jo silloin kun Bernstein vasta opetteli pois potalta. Mitron Mahler on vaarallista, karkeaakin, ja autenttisuuden osoituksena normiesitystä 20 minuuttia ripeämmän Mahlerin kolmosen "sensurointeja" ei edes huomaa ilman partituuria. Kolmosessa etenkin newyorkkilaisten vasket loistavat, ja esitys on hämmästyttävän järkeenkäypä huolimatta rivakuudestaan. Intensiteetiltään se jättää kaikki muut varjoonsa. Kutonen on nimensä mukaisesti traaginen, eikä edes finaalissa ole yhtään ylimääräistä tahtia, ja kellon mukaan ennätysrivakassa adagiossa mihinkään ei ole kiire. Mahler-entusiasti ei voi olla ilman kuuden levyn pakettia Mitron koottuja Mahlereita.

Günter Wand teki viimeisen 10 vuoden levytyksensä käytännössä kaikki konserttitaltiointeina. Hän ehti uusimaan Bruckner-syklinsä kolmea ensimmäistä sinfoniaa lukuunottamatta; anteeksi Celibidache, mutta sinä itse olet kamelinajaja! Wandin vanhana, lähes yhdeksänkymppisenä tehty Bruckner on ihanteellista, ja Berliinin filharmonikkojen kanssa tehty nelonen ehkä kaikkien aikojen paras Bruckner-levytys. Samaten Mozartin kolme viimeistä sinfoniaa sisältävä äänite sisältää parasta kuviteltavissa olevaa, musikaalista ja eloisaa big band -mozartia. Ei näitä ainakaan tämän paremmin olisi studiossa voitu toteuttaa, joten Glenn Gouldin haamulle tiedoksi: kyllä naturaali on supernaturaalia naturaalimpi.

Tartuin 25 vuoden jälkeen aluksi hylkäämääni Carlo Maria Giulinin live-levytykseen Brucknerin ysiin Wienistä. Ensin hylkäsin sen, koska siinä oli liiaksi samaa Klempereriin, joka esitteli minulle teoksen. Kuitenkin Giulinissa on Klempererin ylevyys, Karajanin sointi ja Furtwänglerin intensiteetti; sen lisäksi Giulini välittää ihmettelyä, ihailua ja rakkautta musiikkia kohtaan, jota hän pitää mitä suurimpana jumalallisena luomismysteerinä.

Keith Jarrettin Kölnin konsertti kuulostaa sarjalta pitkittyneitä improvisaatioita, flyygelille ja Jarrettille. Milloinkaan mikään variaatio ei kuitenkaan kuulosta pitkitetyltä, ja Jarrett on kuunnellut paitsi Bachinsa, myös Gouldinsa. Tai päinvastoin.

Dave Brubeckin parhaat levytykset ovat livetaltiointeja: Jazz at Oberlin, jonka How high the moon sisältää hurmioituneen pianosoolon, sekä Jazz goes to college.

Johnny Cash kävi heittämässä keikan Folsomin vankilassa vuonna 1968. Harvoin ovat yleisö ja esiintyjä olleet niin hyvin samalla aaltopituudella, vaikka ei saatukaan rokkia. Johnny kuitenkin on rock.

Joy Divisionin taiteen minulle autenttisin esimerkki löytyy Still-kokoelmalta, jonne on koottu livetaltiointeja. Studioalbumien versiot tuntuvat Stilllin rosoiseen angstiin verrattuna jotenkin siisteiltä.

U2, tuo ehkä maailman paras livebändi, on parhaimmillaan varhaisessa livealbumissaan Under the blood red sky, jossa kuullaan kaikki kahden ensimmäisen - ja parhaan - albumin tunnetuimmat kappaleet energisinä versioina. Vaikka en enää jaksakaan tämän nuoruuden suosikkiorkesterini intensiteettiä, oli tämä hieno, tai aika kultaa muistot.

Jascha Horenstein teki varsin vähän studiolevytyksiä, koska ei ottanut vastaan (tai saanut) vakiokiinnityksiä orkestereihin. Edustavimmat näytteet Jaschan taiteesta löytyvät Mahler- ja Bruckner-osastolta (levytti hän studiossa klassikkoasemaan nousseet Mahlerin 1., 3. ja 4. sinfoniat). Mahlerin seiskan hän toteuttaa paremmin kuin kukaan muu, ja das Lied von der Erdestä hän löytää enemmän alakuloista kauneutta kuin kukaan muu, Bruno Walter mukaanluettuna. Mahlerin ysistä häneltä löytyy kuusi livetulkintaa; Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa tehty erinomainen vuoden -66 tallenne esittää Mahlerin teoksen eloonjäämiskamppailuna, josta ei puutu repiviä ja traagisia sävyjä ja johon verrattuna Bruno Walterin aiemmin ihanteellisena pitämäni levytys kuulostaa jotenkin siloitellulta.

Brucknerin yhdeksäs on ihanne-esitys, ja vitosen Horenstein ainoana kuulemanani kapellimestarina toteuttaa teoksen siten kuin se suunnilleen pitääkin: osista koostuvana kokonaisuutena, jossa hyvä seuraa lopussa: finaali, jossa palaset kootaan yhteen, kiihtyy pikku hiljaa viimeisen kolmen minuutin eksaltaatioon. Horensteinin taide yhdistää Klempererin rakenteentajua Furtwänglerin ekstaasiin, ja lisäksi hän osaa antaa ymmärtää alleviivaamatta, pinnan väreillä kätkettyä voimaa. Horensteinin käsissä englantilaiset radio- ja provinssiorkesterit soittavat henkensä hädässä, uhkuen piilotettua voimaa kuin tiikeri. Horenstein oli myös suurenmoinen Beethoven-johtaja; Ranskan radio-orkesterin kanssa tehty versio Beethovenin ysistä on Furtwänglerin jälkeen hienoin kuulemani, ja Missa Solemnis on ylittämätön esitys, Klempererin versio on kuollut Horensteiniin verrattuna.

Huippu seuraa lopussa; maaliskuussa 1959 BBC:llä sattui olemaan jäänyt käyttämättömiä varoja, ja ne piti polttaa musiikkiesitykseen. Päätettiin sitten toteuttaa suurimman kuviteltavissa olevan koneiston vaativa teos, Mahlerin 8. "Tuhannen" sinfonia, joka vaati tässä esityksessä pitkälti kahdeksattasataa esittäjää. Tilaisuuteen tuotiin onneksi myös kokeellinen stereoäänitystekniikka, joka sai olla dokumentoimassa teoksen Lontoon ja Horensteinin ensiesitystä; tämän esityksen sanotaan myös aloittaneen kansainvälisen Mahler-renessanssin ja nostaneen Horensteinin maineeseen.

Etenkin teoksen viimeinen vartti lienee uskomattominta koskaan taltioitua livemusiikkia, uskomattominta ainakin sellaiselle ihmiselle, joka on muuten omistautunut Mahlerille pitkään (kuten minä), mutta jolle juuri tämä teos oli pitkään jossakin määrin enigmaattinen. Upeaa musiikkia tämä on Kubelikin tai Bertininkin tulkintana, mutta he raapaisevat vain pintaa. Tässä on onnistuttu taltioimaan koko esittävän taiteen historian suurimpia hetkiä. Suurenmoista, mahtavaa, sanoinkuvaamattoman suurta ja rajattoman kaunista, salpaa hengityksen, saa silmistä valumaan hikeä ja puhkoo lastenvaunujen renkaat. Esiintyjistä paistava onni olla mukana tekemässä historiaa, olla ylittämässä itseään, paistaa läpi; onnekkaita olivat myös ne 3000, jotka mahtuivat paikalle kuuntelemaan. Ja onnekas olen minä, jota varten tämä tilanne on tallennettu,

Soitossa on livetilanteen rosoa, ja esiintyjät eivät vain joutuneet kohtaamaan rajansa vaan ylittämään sen, mutta se, miten suuren tilanteen intensiteetti välittyy taukoamattomana pikku hiljaa yltyvänä virtana, joka loppua kohti yltyy valtaisaksi pauhuksi, on täysin sanoinkuvaamatonta. Esitys välittää sellaisia ääniä, joita en tiennyt olevan olemassakaan, ainakaan tässä maanpäällisessä maailmassa, esimakua taivaasta, jonne teos ja taltiointi pikku hiljaa saapuvat. Se, miten orkesteri, solistit ja kuoro kietoutuvat yhteen lopussa, on jokaisen kuultava ennen kuolemaansa.

Mahlerin 8. sinfoniaa Horensteinin esityksenä pääsee kuuntelemaan klikkaamalla otsikon linkkiä.

Kirkastettua Mahleria

Gustav Mahler (1860-1911), jonka mukaan sinfonian piti sisältää kaikki, oli julkilausutusti oman mestarimme Sibeliuksen antiteesi: Sibeliuksen musiikissa yksi johtoteema kantoi yhden teoksen alusta loppuun. Kun Sibeliuksen taide on tiivistämisen ja kiteytyksen taidetta, Mahlerin musiikki on kuin runsaudensarvi, sekahedelmäsalaatti ja valintamyymälä: sama teos voi sisältää sekä taivaan että helvetin, suurimman ilon ja kauhistuttavamman ahdistuksen, inhimillisen sivistyksen ja luonnonläheisyyden samalla kertaa.

Mahlerin musiikki raottui minulle pikkaisen murrosikäisenä, jolloin kuulin radiosta Ylösnousemussinfoniaa (no 2) ja laulusarjaa das Lied von der Erde (joka on oikeastaan sinfonia altolle ja tenorille). Pidin musiikkia kiehtovana, mutta en rohjennut vielä lähteä siihen oma-aloitteisesti tarttumaan, kunnes lainasin 21-vuotiaana Töölön kirjastosta Bernard Haitinkin levytyksen hänen 4.sinfoniastaan. Tämä avasi Mahlerille portit.

Mitä levytyksiä Mahlerin teoksista sitten kannattaa kuulla? Ensimmäisestä, toisesta ja yhdeksännestä Bruno Walterin 50-60 -luvun vaihteen levytykset ovat itseään suosittelevia klassikoita, vaikkakin monoversio ykkösestä onkin vieläkin parempi. Ykkösestä Rafael Kubelikin levytys on eloisa ja karakteristinen, ja modernimmalta kuulostavasta Mahlerista pitävä on tyytyväinen James Levineen.

Kakkosesta Walterin vastapooli Klempererin levytys on klassinen ja koherentti, ja mahtuu sitäpaitsi yhdelle cd:lle! Myös Kubelik tarjoaa hyvän vaihtoehdon, lyyrisen, dramaattisen ja koherentin, joka sitäpaitsi mahtuu yhdelle cd:lle. Historiallisesti tiedostavan pitää kuulla Oskar Friedin akustinen levytys 20-luvun alkupuolelta, jonka äänenlaatu vaatii kyllä toleranssia.

Kolmosesta klassinen versio on Jascha Horensteinin monikanavalevytys 60-luvulta. Tosin en ole vielä aivan löytänyt sen sanottuja hienouksia, vaikka olen Jascha-fani; finaali tosin puristaa viimeisetkin mehut irti, ne, jotka Bernsteiniltakin on jäänyt ottamatta. Kolmosessa Leonard Bernsteinin äärimmäinen paisuttelu ja ekstroversio palvelee musiikkia hänen egonsa asemesta, ja hänen romanttinen otteensa sopii tälle länsimaisen sinfoniamusiikin kookkaimmalle järkäleelle. Hänellä on teokseen sopivasti rinta rottingilla. New Yorkin filharmonikoilla on autenttinen Mahler-saundi, hieman rupinen verrattuna esimerkiksi Concertgebouw-orkesteriin.

Jos haluaa elää todella vaarallisesti, hankkii paketillisen valitettavan vähän levyjä tehneen Dimitri Mitropouloksen livetaltiointeja. Kolmas sinfonia on leikelty, jotta se olisi mahtunut radiolähetykseen, mutta selväksi käy se, että Mitropoulos ei halua siloitella mitään. Gary Bertinin kolmonen on paitsi upeasti soitettu ja äänitetty, se onnistuu olemaan hieman alitulkittunakin vakuuttava. Bernard Haitinkin Concertgebouw-versio on lähellä ihanteellista: siinä on muhkeasti mutta paisuttelematta, aivan henkeäsalpaavasti soitettu niinkuin nuoteissa on, kaikki, jota sieltä lähtee, ilman Bernsteinin yritystä mahtipontisuuteen, mutta ei yhtään häntä pienemmin. James Levine aloittaa pöyhkeästi ja on pöyristyttävän muhkeasti soitettu, mutta jotenkin mielenkiinto lopahtaa ekan osan jälkeen, jossa todella marssitaan peitset pelottomasti tanassa, niin pystyssä että melkein kaadutaan selälleen. Sinfonia on enemmän kuin osiensa summa, vaikka Levine toteuttaakin ne osat esimerkillisesti, lukuunottamatta finaalin hengiltä raahaamista, Levinen helmasynti. Sen sijaan huomattavasti introvertimpi Kubelik pysyy hienosti koossa, ja siinä on vähiten "löysää" tässä teoksessa, jossa mielenkiinto voi herpaantua. Ihanne-esitys tästä teoksesta.

Nelosesta Willem Mengelbergin livelevytys vuodelta -39 on jännittävä, ja siinä Concertgebouw-akustiikka pääsee yllättävän hyvin oikeuksiinsa, vaikka taltiointi on näinkin vanha. Hyviä peruslevytyksiä nelosesta on tarjolla sitten vaikka kuinka paljon; esimerkiksi mainittu Haitink, Kubelik, Levine, Szell ja Paul Kletzki.

Vitosesta on hyviä levytyksiä pilvin pimein. Itselleni mittatikku on John Barbirollin humaani versio; myös Herbert von Karajanin upeasti soitettu vitonen, jonka Adagietton lopussa on upea, pitkä sellolegato, on hieno, vaikka Mahlerille omistautunut Tony Duggan ei viitsikään mainita sitä kuin näön vuoksi. Erich Leinsdorfin vitonen taas on vaarallinen ja äkkiväärä kun taas Gary Bertinin vitosessa etenkin finaali on huikean virtuoosinen. James Levinen levytyksessä kaikki tapahtuu suunnilleen keskiarvoisesti, hyvällä maulla, hienosti toteutettuna, mutta vailla voimakkainta henkilökohtaista profiilia ja kovin omaperäisiä ideoita. Kelpo peruslevytys joka tapauksessa. En voisi olla enempää samaa mieltä Mahler-auktoriteetti Tony Dugganin kanssa: Levinen levytys on vain pari piirua suuruudesta. Tosin Duggan totesi Karajanin levytyksestä, että mainittuaan sen hän siirtyy eteenpäin.

Kutosessa ääripäitä edustavat George Szellin marssimainen leppymätön levytys ja sir John Barbirollin versio, jossa sinfonia on kuin kuoleva elefantti. Szell on teoksen tulkkina Mitropouloksen linjoilla, Mitron pureutuessa ehkä vieläkin syvemmälle syövereihin. Tässäkin teoksessa Horenstein osuu ytimeen. Häneltä löytyy kaksi livelevytystä, joista Bournemouthissa tehty on paljon parempi. Ei piehtaroi siinä missä Barbirolli, mutta on aivan yhtä järkyttävä. Haitinkin levytys on melko sivistynyt, mutta kohtuullisen joutuisa, ja näyttää keskitien Mitropouloksen ja Horensteinin, tai Szellin ja Barbirollin välillä. Kubelikin joutuisa levytys on miltei optimistinen, mikäli se on kuudennesta sinfoniasta mahdollista.

Seiskasta hyviä peruslevytyksiä tarjoavat ainakin sir Georg Solti, Gary Bertini, James Levine, Rafael Kubelik ja Bernard Haitink. Vielä eloisampaa karakterisointia halajavat tekevät hyvin kun hankkivat Hermann Scherchenin livelevytyksen, mutta kokonaisuutena ylittämätön on tässäkin Horensteinin 70-luvun vaihteen varsin käyttökelpoinen livestereo.

Kahdeksaisen ylenpalttisuuden minulle avasi Rafael Kubelikin mozartmaisen musikaalinen levytys, joka on myös sopivasti draamallinen, jääden kaipaamaan vain hieman ekspansiivisempaa otetta ja muhkeampaa levytystä. Kuitenkin vasta Jascha Horenstein nosti teoksen minulla arvoonsa. Tämän konserttitaltioinnin sanotaan aloittaneen Mahlerin arvonnousun Englannissa ja nostaneen kapellimestarinsa suurnimeksi. Vuonna -59 Royal Albert Halliin onneksi tuotiin paikalle stereoäänityslaitteisto. Taltiointi toistaa uskollisesti suuren tapauksen; kyse on paitsi definitiivisestä teoksen (re)konstruktiosta, myös yhdestä kaikkien aikojen suurimmista livetaltioinneista. Paras kasin yleislevytys on kuitenkin Gary Bertinillä, jonka versio on paitsi muhkea, myös erotteleva, mikä on melkoinen saavutus, ottaen huomioon äärimmäisen raskaan tekstuurin. Tosin Horensteinin jälkeen se on jotenkin - lattea.

Yhdeksäisestä Horensteinilta löytyy ainakin kuusi taltiointia; yksi studio- ja viisi liveversiota. Paras on Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa v. 1966 tehty, ja sen rinnalla kaikki muut kuulemani ysit ovat jotenkin puutteellisia ja kuolleita. Horenstein löytää ysistä enemmän kuin yksikään toinen. Niin paljon, että jo ensimmäisen osan intensiteetti musertaa, ja voimia ei ehkä enää jää loppujen osien kuuntelulle (joista kaksi keskimmäistä scherzo-osaa ovat selvästikin aliharjoiteltuja). Bruno Walterin liveversio Wienistä sodan kynnyksellä on kuitenkin historiallisena dokumenttina ylittämätön referenssi, vaikka hänen 60-luvun alun uusintaottonsa onkin teknisesti upea, tunnelmaltaan lämpimän nostalginen. Pidin sitä pitkään referenssilevytyksenä.

Hienoja levytyksiä ysistä ovat tehneet myös Otto Klemperer, jonka versio on armottoman kompromissiton, ja Kurt Sanderling, jolla tästä teoksesta löytyy ainakin neljä versiota, tarjoaa kiireetöntä ja kohtuullista Mahleria, jossa mitään ei ole liikaa. Yllättävä löytö tulee 60-luvun Prahasta, jossa Karel Ancerl ja Tsekkiläinen filharmonia tarjoavat loistavan levytyksen. Carlo Maria Giulinin livelevytystä Philadelphiasta ei ole saatavilla, mutta siinä on jokseenkin kaikki kohdallaan, ja yllättävän paljon karheuttakin tälle miehelle, jolta viha ja rumuus eivät yleensä onnistu. Bernard Haitinkin Concertgebouw-levytys lienee kuitenkin ihanteellinen studioversio, jos ajattelisi pärjäävänsä yhdellä koko elämänsä. Se on eloisampi kuin mitä Haitinkilta odottaisi, ja soitto on eloisuuden lisäksi virheetöntä. Haitinkin levytyksessä kaikki soitinnuksen yksityiskohdat ja dynamiikan hienoudet erottuvat niin hyvin, että siinä kuljetaan jo mikromanageroinnin rajoilla.

Dimitri Mitropouloksen yhdeksäisessä kokonaisuus pysyy harvinaisen hyvin koossa, ja finaalissa ei ole ennätysjoutuisanakaan kiire minnekään. Mitropoulos todistaa, että valon nopeuden ylittäjä ei menekään eteenpäin. Gary Bertini onnistuu pitämään finaalissa pulssin yllä melkein puolituntisenakin, mihin Levine ei kykene. Rafael Kubelikin ekassa osassa löytyi 7 minuutin kohdalta aiemmin tavoittamatonta painotonta kauneutta harppusynkoopeista, joita ei muilla kuulu. John Barbirollin kokonaisnäkemys on tasapainoinen ja hyvin lähellä ideaalia, ja etenkin finaali on upeasti toteutettu; tosin levytyksestä aistii sen, että vielä 60-luvulla Berliinin filharmonikot olivat selkeästi epävarmalla maaperällä. Joidenkin kriitikkojen suunnilleen koko länsimaisen levytyskirjallisuuden ylittämättömäksi kruununjalokiveksi nostamat Herbert von Karajanin levytykset (2 kpl, studio ja live) sen sijaan pyöristävät ja parfymoivat kappaleen tunnistamattomaksi. Niitä pitää välttää kaikin mahdollisin keinoin.

Kymmenennen sinfonian tyydyn käsittelemään kursorisesti, sillä en usko säveltäjien luonnostelmien täydennyksien olevan autenttisia rekonstruktioita. Mahler sai valmiiksi vain adagio-osan, josta intensiivisin esitys lienee Dimitri Mitropoulosilla, joka selvästi uskoi maailman pelkällä täydentämättömällä adagiollakin olevan parempi kuin ilman sitä. Rafael Kubelik on erinomainen vaihtoehto, jos haluaa esityksensä vähän täyteläisemmällä äänentoistolla. Sen lisäksi minulta löytyy Deryck Cooken täydennyksistä James Levinen ja Mark Wigglesworthin levytykset.

Kathleen Ferrierin ja Julius Patzakin kanssa tehty das Lied von der Erde on ohittamaton, ei vähiten laulajien ansiosta. Horensteinin harvinainen studiolevytys on myös upea. Horenstein saa teoksesta esiin enemmän alakuloista kauneutta kuin kukaan toinen, siihen sopien, että hänen sanotaan viimeisiksi sanoikseen surreen sitä, että "ikävintä kuolemassa on se, että ei enää koskaan kuule das Lied von der Erdeä". Hienoiten laulettu versio, kokonaisuutena tyydyttävin studioversio on Otto Klempererin levytys, jossa solisteina loistavat Christa Ludwig ja Fritz Wunderlich.

Dmitri Mitropoulosilta löytyy valitettavan vähän taltiointeja, mutta tämä suotta historian ja Leonard Bernsteinin pimentoon jäänyt kreikkalaisjohtaja maahantoi Yhdysvaltoihin Mahleria jo silloin kun Bernstein suunnilleen opetteli pois potalta. Mitron Mahler on vaarallista, karkeaakin, ja autenttisuuden osoituksena normiesitystä 20 minuuttia ripeämmän Mahlerin kolmosen "sensurointeja" ei edes huomaa ilman partituuria. Kolmosessa etenkin newyorkkilaisten vasket loistavat, ja esitys on hämmästyttävän järkeenkäypä huolimatta rivakuudestaan. Intensiteetiltään se jättää kaikki muut varjoonsa. Kutonen on nimensä mukaisesti traaginen, eikä edes finaalissa ole yhtään ylimääräistä tahtia, ja kellon mukaan ennätysrivakassa adagiossa mihinkään ei ole kiire. Mahler-entusiasti ei voi olla ilman kuuden levyn pakettia Mitron koottuja Mahlereita.

Sinfonioiden kokonaislevytyksiä on tarjolla hyvin paljon. Kokonaisuudessaan olen kuunnellut Kubelikin, Bernsteinin uudemman paketin, Bernard Haitinkin, Klaus Tennstedtin, Eliahu Inbalin, Maurice Abravanelin, Pierre Boulezin ja Gary Bertinin paketin. Israelilainen Gary Bertini (1927-2005) on ehtinyt hankkia pienimuotoisen kulttimaineen nimenomaan Mahler-levytyksillään, jotka hän teki Kölnin radio-orkesterin (nyk. WDR Rundfunk Orchester) kanssa 80-luvun jälkipuoliskolla ja 90-luvun alussa. Niitä voi pitää Bertinin pääteoksena, ja niihin piintynyt arvostelma "välimerellisyys" on vähättelyä. Kyllä niissä voimaa ja täyteläisyyttä on yllin kyllin. Luonnonvalolla ne kyllä käyvät. Tähän saakka kuulemistani kokonaislevytyksistä Bertini ja Kubelik ovat parhaimmat.

Miksi sitten sinfonioista kannattaa hankkia kokonaislevytyksiä? Niissä ilmenee säveltäjän tyylin muuttuminen ja sinfonioiden sijoittuminen keskenään säveltäjän kaanonissa. Saman kapellimestarin sinfonioissa on sama perussoundi, kun taas Kubelikin ja Bernsteinin rinnastaminen on kuin rinnastettaisiin kesäkeitto ja stroganoffi.

Bertiniin verrattuna Tennstedt on tosikkomainen ja eloton, Kubelik kevyen kamarimusiikillinen ja Bernstein niin suurmaailmallinen, että menee miltei ulos kiertävältä radalta. Kubelikin mozartmainen, klassinen lyyrisyys pääsee oikeuksiinsa erityisen hyvin ykkösessä ja nelosessa, mutta se on yleisestikin ottaen eloisasti ja hienosti karakterisoitua. Bernsteinin tyyli korostaa musiikin romanttista subjektiivisuutta. Soltin lihaksikas ja virtuoosinen tyyli sopii erityisen hyvin seiskaan, mutta toimii hienosti myös ykkösessä ja kakkosessa. Tennstedt korostaa musiikin vakavuutta ja tekisi mieleni sanoa, totisuutta tylsyyteen asti. James Levinen epätäydellinen paketti (josta puuttuvat kakkonen ja kasi) tarjoaa musikaalisia, hienosti äänitettyjä ja soitettuja perusesityksiä, joista parhaita ovat ehkä ykkönen ja seiska. Yhdeksäisen kanssa on niin ja näin, pysyykö se koossa. Levine toteuttaa monia hienoja sinfonioiden osia, tai ainakin osien osia, mutta kokonaisuudet eivät oikein toimi. Haitinkin kokonaislevytyksen heikko lenkki on jokseenkin lattea ja epäinspiroitunut kahdeksikko; muuten proosallinen yleisilme palvelee Mahleria etenkin näin satumaisen upeasti soitettuna. Yhdeksäinen lienee kaikkien aikojen parhaita Mahler-levytyksiä.

Hankin Bertinin pienimuotoisen kulttimaineen saaneen paketin hyvien arvostelujen perusteella. Eikä siitä ole heikkoa kohtaa löytynyt. Yksittäisiä huippuja siitä on vaikea nostaa, koska se on niin vahva kokonaisuus. Bertinin Mahler on virtuoosista, oivaltavaa, kimmeltävää, kaunista ja upeasti äänitettyä. Esityksinä Kubelik on vähintäänkin tasaveroista tavaraa Bertiniin verrattuna, ehkä hieman Bertiniä eloisammin karakterisoitua, mutta plussia Bertinillä ovat äänitys ja bonuksena tarjoiltava das Lied. Haitink on myös vahvasti suositeltava kokonaislevytys, jossa ajoittainen rumuuskin tarjotaan kultturellisti. Vain kahdeksas sinfonia jää selkeästi kaipaamaan dramaattisempaa otetta: Haitinkin levytys onnistuu olemaan aika lattea, ja viides sinfonia on ehkä hieman proosallinen.

Minulle problemaattisen ja ylenpalttisuudessaan aiemmin jotenkin tunkkaisen kasin finaalista Bertini löytää ylimaallista läpikuultavuutta, ja ysin finaali, jonka hän melkein raahaa tunnistamattomaksi (29 min. Bruno Walterin 21 min. vastaan) on ainutlaatuisen intensiivinen ja kaunis yhtä aikaa, yhtä pitkää legatoa. Vieläkin vähän pidemmäksi ysin finaalin murjova Levine raahaa sen tunnistamattomaksi. Paketin heikkona lenkkinä pidetty kutonen on analyyttinen ja kiihkoton, antaen musiikin tragiikan puhua omalla painollaan, alleviivaamatta mitään. Vitosen finaalin jousien sahaus on uskomattoman tarkkaa ja yksimielistä. Das Lied von der Erden kimmeltävän mystinen orkesterikudos on toteutettu uskomattoman kauniisti. Jos suhtautuu Mahleriin epäillen, Bertinin paketti voi voittaa hänelle uusia ystäviä: Bertinin Mahler kuulostaa niin musiikilta kuin mahdollista on.