Vaikka olenkin äänilevymusiikin - ja nimenomaan orkesterimusiikin - intohimoinen ystävä, moni suurimmista äänilevytaltioinneista on konserttitaltiointi. Ja jo jonkin aikaa äänitystekniikka on mahdollistanut sen, että enää ei ole välttämätöntä tavoitella superrealismia, johon on mahdollista yltää vain studiossa. Konsertin nyt-hetki nimittäin parhaimmillaan tuo musiikkiin yhden lisäulottuvuuden, joka välittyy myös levyllä.
Pianistinero Glenn Gould oli siis väärässä: kyllä tekniikka mahdollistaa realismin parantelun myös livetilanteessa, tosin ehkei vielä hänen elinaikanaan (-82). Samaten zenbuddhistikapellimestari Sergiu Celibidache oli väärässä: kyllä äänilevy on enemmän kuin pelkkä kaksiulotteinen pahvinen korvike, Brigitte Bardot'n kuva. Vaikkei se nyt ihan BB:kään toki ole.
Seuraavaksi käyn läpi oman listani hienoimmista tietämistäni orkesterilevytyksistä, Olen päivittänyt hieman listaa viimeisten 5-6 vuoden osalta, jolloin olen onneksi löytänyt itselleni uusia, hienoja levytyksiä.
Wilhelm Furtwängler: Levytykset 1942-1944. Sodan aikana puna-armeijan kaappaamat konserttitaltioinnit ovat osuvin muistutus siitä, mitä taide voi merkitä ihmiskunnan kaikkein vaikeimpina aikoina. Paikka paikoin bronkiittinen yleisö keskellä pommituksia sai todistaa kaikkien aikojen suurimman orkesterinjohtajan ehkä kaikkein suurimpia hetkiä. 10 cd:n paketti on täynnä huippuhetkiä: Straussin Sinfonia Domestica, jossa orkesteri on kuin hyökkäysvaunu, maanisen alkuvoimaiset Beethovenin sinfoniat 4, 5 ja 7, Brahmsin 2. pianokonsertto elementaarisesti ja monumentaalisesti Edwin Fischerin kanssa, Schubertin C-duurisinfonia kaikkine niinekin kiihdytyksineen ja hidastuksineen, jotka eivät kuulu kirjaan mutta kyllä henkeen ja käsittämättömän koloristinen Ravelin Daphnis -sarja, jonka rinnalla kaikki muut ranskalaisen musiikin esitykset kuulostavat parfyymiltä ilman lihallista sisältöä.
Arturo Toscanini: New Yorkin levytykset 1926-1936. Edellisen tyylillinen, filosofinen ja auditiivinen vastapooli kaikkein edustavimmillaan ja parhaimmillaan. Kun useimmat Tosciksen levytykset vähän latistuvat äärikuivaan akustiikkaan, näissä New Yorkin levytyksissä saatetaan kuulla mahdollisesti kaikkien aikojen parasta orkesterisoittoa. Ei tarvitse kuunnella kuin esimerkiksi Haydnin 101. ”kello”sinfoniaa. Yhtään sen paremmin Haydnia ei voi esittää.
Georg Friedrich (Georg Friderick) Händel: Orkesterimusiikkia. The English Concert, joht. Trevor Pinnock. Luultavasti tasaisen vauhdin taulukolla kaikkein eniten kuuntelemaani "käyttömusiikkia". 6 cd:n paketti, josta edelleenkin 22 vuoden jälkeen teen uusia löytöjä. Händelin orkesterimusiikki on turhaan jäänyt Bachin varjoon, se on täynnä yllätyksiä. Pinnock on nuoruuteni ehkä suurin musiikillinen vaikuttaja. ja tässä hän tarjoilee autenttista instrumentaatiota eloisimmillaan.
Paul Hindemith: Mathis der Maler etc/San Franciscon filharmonikot, joht. Herbert Blomstedt. Pois muodista jäänyt Hindemith, jossa aikalaiskollega Sostakovitsin mukaan ei ollut mitään muuta vikaa kuin että se oli ”kuunneltavaksi kelpaamatonta”, näyttäytyy tässä niin hyvin tehtynä, soitinnettuna ja sitäpaitsi soitettuna ja äänitettynä kuin on mahdollista, jos ottaa huomioon, että se on kuunneltavaksi kelpaamatonta.
Leos Janacek: Sinfonietta ja Taras Bulba/Wienin filharmonikot, joht. Charles Mackerras. Tsekkiläiseen musiikkiin wieniläisklassikoiden ohella erikoistunut melko äskettäin kuollut, Suomessa melko vähän arvostettu australiaiskapellimestari tarjoaa häkellyttävän autenttista tsekkiläismusiikkia, jossa arkaaiset kaiut on modernisoitu aivan ainutlaatuisella klangilla. Mitään vastaavanlaista musiikkia ei olla koskaan tehty.
Antonin Dvorak: Sinfonia no 9 "Uudesta maailmasta". Berliinin filharmonikot, johtaa Ferenc Fricsay. Muistan 90-luvun alussa lukeneeni, että Dvorakin Uudesta maailmasta on sinfoniakirjallisuuden levytetyin teos, jota levy-yhtiöt joskus ehdottivat kapellimestareille levytettäväksi. Näin kävi 90-luvulla Georg Soltille, joka ei aiemmin ollut edes esittänyt teosta, ja opettelikin sen kahdeksankymppisenä. No, Fricsay ei ole mikään täytelevytys: siinä yhdistyy Toscaninin kiihkeys ja Furtwänglerin verevyys.
Anton Bruckner: Sinfoniat no 4 ja 6/Philharmonia ja New Philharmonia Orchestra, joht. Otto Klemperer. Klempererin orkesteri kahdella eri nimellä ei tarjoa mitään korviahivelevää hyväilyä a la Karajan, vaan goottilaiskatedraalin tavoin jäsenneltyä, selkeydessään ja jaloudessaan lähes luurangoksi riisuttua musiikkia kaikessa kauneudessaan ja traagisuudessaan. Erityisesti oboisti Jock Sutcliffen oboesoolo 6.sinfonian 2. osassa on oman sieluni ääni, jo siitä lähtien kun ensirakkauteni kohta 20 vuotta sitten päättyi, jolloin Sutcliffe hoiti itkemisen puolestani.
Anton Bruckner: Sinfoniat no 4, 6 ja 8/Münchenin filharmonikot joht. Sergiu Celibidache. Hesarin kriitikko Jukka Isopuro antoi paljolti innoituksen tähän juttuun tai ainakin livelevytyksien pohtimiseen. Isopuro puffasi tuoreeltaan näitä levyjä koko äänilevyhistorian suurimmiksi levytyksiksi. Näihin levytyksiin liittyy paradoksi: niitä ei oikeastaan ole, sillä kapellimestari Celibidache ei suostunut tekemään äänilevyjä. Hänen mielestään musiikin kuuntelu äänilevyltä on kuin rakastelisi Brigitte Bardot’n pahvikuvan kanssa. Kuitenkin hänen konserttitaltiointejaan julkaistiin hänen poikansa autorisoimana laitoksena melkein heti kun Celibidachen hautakummulta olivat tomut laskeutuneet, ja tämä vain siksi, että muuten piraattien taskuun menevät rahat voitaisiin kanavoida Celin arvostamiin tarkoituksiin. Zen-buddhalainen Celin Bruckner-levytykset eivät käy taustamusiikiksi: niihin pitää keskittyä hievahtamatta. Ne ovat ehkä kaikkien aikojen muhkeimpia livelevytyksiä, ja siinä mielessä ehkä kaikkien aikojen parhaita levytyksiä, että niissä on Celibidachen tarkoittama nyt-hetki onnistuttu jähmettämään jälkipolvillekin toistettaviksi.
Anton Bruckner: Sinfonia no 4/Berliinin filharmonikot joht. Günter Wand. Jos pitäisi valita vain yksi Bruckner-levytys, se voisi hyvin olla tämä yksi. Kenties tämä Wandin levytys on jopa kaikkien aikojen paras sinfonialevytys. Siinä missä Celin laahaus herättää ristiriitaisia tunteita, Wandin Bruckner on "vain" komeaa, täyteläistä mutta ilmavaa, ilman mitään idiosynkratismeja.
Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Wienin filharmonikot joht. Carlo Maria Giulini. Pitkään vieroksuin tätä levytystä, sillä se on temmoiltaan lähes identtinen Otto Klempererin levytyksen kanssa, joka kasvatti minut tähän teokseen. Suostuin löytämään Giulinin levytyksen vasta uudella yrityksellä 25 vuotta myöhemmin, ja se on yksi parhaita Bruckner-levytyksiä. Siinä Wienin filharmonikkojen jäljittelemättömän jalo jousisointi yhdistyy syvästi koettuun riipaisevuuteen. Aikaisemmin olin sitä mieltä, että levytys jää kaipaamaan intensiteettiä. Kaikkea muuta. Sitä nimittäin löytyy silloin kun sitä tarvitaan, ja sitäkin enemmän.
Antonin Dvorak: Slaavilaiset tanssit/Clevelandin orkesteri joht. George Szell. Useasti oppi-isänsäkin ”ulostoscaninisoinut” Szell, joka kehitti pikkutarkan tutti-soiton pilkkuunsa, esittelee tässä myös roppakaupalla charmia. Yksi kaikkien aikojen parhaista orkesterilevytyksistä: rytmiä, väriä, kaihoa, romantiikkaa ja charmia vähintääkin yhden puutarhallisen verran, täydellisesti esitettynä. Kun usein urheilusuorituksia on pidetty ikuisesti lyömättöminä, tämä on Bob Beamon, Michael Johnson, Jesse Owens ja Usain Bolt samalla levyllä.
Gustav Mahler: Sinfonia no 9/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Ehkä kaikkien aikojen paras sinfonialevytys, jossa Mahlerin autorisoiduin tulkki on saanut aikakoneella kuljettua vuosisadan vaihteen Wienin 1960-luvun Yhdysvaltoihin. Studio-orkesteri soittaa kuin henkensä hädässä, vaikka tässä ei olekaan kenelläkään minnekään kiire, ei edes finaalissa, joka soitetaan lähes 10 minuuttia nopeammin kuin yleensä.
... paitsi että vieläkin parempi on Bernard Haitinkin ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin levytys, ei vähiten soitannollisesti. Siinä sitäpaitsi finaalikin menee oikein.
Jos kuitenkin pitäisi valita yksi ja vain yksi Mahler-levytys nimenomaan soitannolliselta kannalta, päätyisin Claudio Abbadon Luzernissa tekemään live-levytykseen Ylösnousemussinfoniasta. Siinä tämä ad hoc -tähdistö soittaa henkensä hädässä, tai oikeastaan syöksyvät tuleen Abbadon puolesta.
Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfoniat no 35-41/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Samat sanat kuin Szellin slaavilaisisista tansseista: tätä ei voi paremmaksi pistää. Tuntuu siltä, että Walter olisi ollut myös Mozartin henkilökohtainen ystävä, ei vain Mahlerin. Reilusti yli 8-kymppinen Walter on sitäpaitsi vitaalimpi ja löytää Mozartista enemmän sekä riemua että voimaa kuin yksikään nuorempi orkesterinjohtaja.
Jean Sibelius: Sinfoniat no 2+7 ja 5+6 (+Tuonelan joutsen)/Lontoon filharmoninen orkesteri joht. Paavo Berglund. Definitiivisen Sibelius-tulkin viimeinen sana on ehkä myös kaikkein tuoreinta ja raikkainta Sibeliusta. Toinen pääinspiraationi tämän juttuni kirjoittamiseen; jos Isopurolle Celin Bruckner oli syy äänilevyjen olemassaoloon, nämä livetaltioinnit suuren Paavon viimeisiltä vuosilta merkitsevät minulle samaa kuin Isopurolle Celibidachet. Sibelius, kuten Beethovenkin, on aina suurempaa kuin yksikään sen esitys, opin nyt viimeistään. Siltikin definitiivistä. Vielä kun saisi sen Ranskan radio-orkesterin kanssa tehdyn Siban nelosen, jota maestro itse piti 80-vuotishaastattelussaan jo miltei onnistuneena...
Dimitri Sostakovits: Sinfonia no 8/Leningradin filharmonikot, joht. Jevgeni Mravinski. Ei sosialistista realismia vaan realismia sosialistisesta realismista. Realistisismia kaikessa inhorealismissaan, jossa orkesteri kuulostaa ruostuneelta tehtaalta.
Ottorino Respighi; Rooman suihkulähteet. Ranskankielisen Sveitsin orkesteri, joht. Ernest Ansermet. Fritz Reinerin johtavat Chicagon sinfonikot ovat vieläkin virtuoosisempia, mutta Ansermet poisti listaltani Riccardo Mutin johtamien philadelphialaiset roomalaistrilogialevyn. Siinä ei ollut yhtään musiikkia Ansermetin verrattuna, joka saa tähän musikaalisesti hieman kyseenalaisen rajalla liikkuvaan hehkutukseen runsain mitoin lämpöä, ja äänitys on parasta Deccan spektaakkelia.
Richard Strauss: Ein Heldenleben/New Yorkin filharmonikot, joht. Willem Mengelberg. Oman aikansa (1928) hämmästyttävin orkesterilevytys. Mengelberg johti 20-30 –lukujen vaihteessa vuorotellen Toscaninin kanssa oman aikansa ja ehkä kaikkien aikojen hienointa sinfoniaorkesteria, New Yorkin filharmonikkoja, ja molemmat syyttivät toista ”oman” orkesterinsa pilaamisesta. Myös oman aikansa hifiä. Mengelbergin tyylissä kuulee vielä kaikuja 1800 –luvun portamentosta, jossa jouset liu’uttamalla siirtyivät sävelkorkeudesta toiseen, ja sooloviulisti Scipione Guidi on tämän tyylin mestari.
Richard Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Hifiä todella tarvitaankin tähän musiikkiin, ja hifi on kuin keksitty Straussia varten. Ja Reiner keksi hifin, voisi sanoa, sitä myöten, että hän itse ripusti mikrofonit levytyssessioihin. Moni epäilee, että ei se ole musiikkia. Se on kuitenkin sivuseikka. Nämä ovat kautta aikojen ensimmäiset kaupalliset stereolevytykset. Ja ne ovat edelleenkin kautta aikojen parhaat. Tekniikka ei ole mennyt yhtään eteenpäin vuodesta 1954 (!), puhumattakaan orkesterikulttuurin korkeakulttuurista. Reiner välttää kaikkea tyhjää sensationalismia. Sen sijaan hän esittää Straussin virtuoosipaletin kaikissa mahdollisissa väreissä. Kuka sanoi, että Debussy on koloristi? Tämä kaikkien aikojen paras orkesterilevy on myös Chicagon orkesterin monikymmenvuotisen soolotrumpetisti Adolph Hersethin ”soolokonsertto”.
Vienna! Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Samat sanat kuin Szellin Slaavilaisiin tansseihin: kyse ei ole vain tanssiviihteestä, vaan sinfonisesta runoelmamusiikista. Olisivat vaan saaneet jättää pois Weberin tanssiinkutsun, joka on paitsi täysin vanhentunut teos, myös täysin mitäänsanomatonta paskaa.
Maurice Ravel: Rapsodie Espagnole/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. No, kyllä ranskalaisessakin musiikissa voi olla värejä. Kunhan se annetaan Reinerin johtamalle Chicagon orkesterille. Aivan henkeäsalpaavaa soittoa, jossa orkesteri on aivan varpahillaan.
Claude Debussy: Iberia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Fritz Reiner. Muuten samat sanat kuin edellä, paitsi että tässä korostuu rytmiikka, jota ei tämän napakammin voi enää toteuttaa.
Maurice Ravel: Daphnis et Chloe/Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Charles Münch. Sensuellia, alkuvoimaista, seksuaalista, tuoksuvaa kuin juhannusöinen metsä. Pääsyyllinen siihen, että aloin löytämään ranskalaisen musiikin 1990-luvun puolivälissä, ylipäätään pitämään mahdollisena sitä, että Ranskassa muutkin voivat tehdä musiikkia kuin Edith Piaf. Yksi 1900 –luvun hämmästyttävimmistä partituureista, ainakin kaikkien aikojen orgastisinta musiikkia.
Maurice Ravel: Ma Mere L'Oye. Montrealin sinfonikot joht. Charles Dutoit. Me too -kärähdyskään ei sitä miksikään muuta, että soitto on hämmästyttävän sensuaalista, kuin öisten kesäkukkien tuoksua.
Anton Webern: Boulez conducts Webern vol II. Berliinin filharmonikot, joht. Pierre Boulez. Jos ei usko moderniin musiikkiin, niin tämän jälkeen uskoo. Eikä tämä johdu vain siitä, että levytyksessä on vielä yksi ”D” digitaalisuuden merkkinä enemmän kuin mikä on mahdollista. Tekniikka on tässä valjastettu modernin musiikin palvelukseen niin täydellisesti kuin mahdollista.
Claude Debussy: Nokturnit. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Guido Cantelli. 36-vuotiaana kuollut Toscaninin oppipoika ja henkinen perillinen Cantelli ei ehtinyt lunastamaan kaikkia suuria lupauksiaan, mutta tallenteet hänen taiteestaan todistavat harvinaislaajuisesta lahjakkuudesta, jossa yhdistyi kehittynyt väriaisti ja rytmin hallinta. Mitä useamman kerran nämä kuuntelee, sitä selvempää on, miksi tämä on epätäydellisenäkin - Cantelli levytti vain kaksi osaa, kolmannen, sen, jossa kuoro laulaa oo-oo-oo, hän jätti pois - uskomattoman virtuoosisen tiukkuva ja samaan aikaan tuoksuu kesäyön tunnelmaa; tosin se kesäyö on miltei kuumeisen kiihkeä. Erityisesti loistavat FIlharmonian puupuhaltimet.
Camille Saint-Saens; Urkusinfonia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Daniel Barenboim. Varmasti paras Barenboimin kapellimestarin ominaisuudessa tekemä levytys, ainakin kuulemistani. Daniel onnistuu selkeästikin tartuttamaan innostuneisuutena orkesteriin, ja kuten tavallista, chicagolaisten - etenkään torvisektion - soitto ei jätä toivomisen varaa. Tässä on sellaista intheheatofmoment-fiilistä, jossa ollaan heittäydytty musiikkiin mukaan, mutta ihan aina ei Barenboimin oma inspiraatio tartu orkestereiden kaikkiin sektioihin.
Claudio Abbado, Berliinin filharmonikot: Johannes Brahmsin orkesterimusiikki. Olin pitkään kapinallinen tätä cd-opusten ykkössuositusta kohtaan, sillä halusin olla mies, joka kulkee esoteerisesti omia polkujaan, ja suosinkin Kurt Sanderlingia. Kun lainasin nämä sitten ystävältäni, jo ensimmäisen sinfonian ensi-isku paljasti, miksi näillä on tämä maine. Soitto on valoisaa, täyteläistä, erottelevaa, rytmiikka vie eteenpäin. Sanalla sanoen: gloriöösiä.
Jätin tällä kertaa pois vokaaliosuuksia ja sooloinstrumentteja sisältävät levytykset. Ne esitellään seuraavassa osassa. Listalle olisi kuulunut päästä myös Miles Davisin Gil Evansin orkesterin kanssa tehdyt levytykset, mutta niitä on hankala paikoittaa tähän listaan. Mainitaan ne kuitenkin. Evansin sykkivä, latinosävytteinen sointi, jossa Miles trumpetti leijailee ylimpänä, kietoutuen välillä orkesterikudokseen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Celibidache. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Celibidache. Näytä kaikki tekstit
tiistai 18. helmikuuta 2020
maanantai 6. maaliskuuta 2017
Brucknerin kahdeksannen sinfonian salaisuus on paljastunut
Anton Brucknerin (1824-1896) 9 sinfoniaa ovat olleet uskollisia seuralaisiani jo keväästä 1993 asti, siitä alkaen kun lainasin Töölön kirjastosta ensin Bernard Haitinkin levytyksen seitsemännestä sinfoniasta ja sitten Otto Klempererin levytykset neljännestä ja kuudennesta sinfoniasta. Näistä kestoltaan tunnin molemmin puolin olevista sointikatedraaleista, jotka monessakin mielessä ovat länsimaisen kulttuurin mittavimpia saavutuksia ainakin sinfoniamusiikin kategoriassa, mittavin ja samalla ongelmallisin ainakin minulle on kahdeksas.
Kahdeksas on jäänyt minulle problemaattisimmaksi Brucknerin sinfonioista. Tätä ei sivullinen ehkä huomaisi levyhyllystäni, sillä siksi verran paljon sieltä löytyy eri versioita kahdeksaisesta: Karajanin vuoden -57 EMI-levytys, Haitinkin, Wandin ja molempien Jochumin kokonaispakettien mukana tulevat versiot, Horensteinin liveversio, kaksi Knappertsbuschin levytystä. Giulini ja Celibidache. Näistä Karajan ja Giulini edustavat hyvää perus-Bruckneria. Yksittäiset irtolevytykset ainakin ovat osoituksia siitä, että olen etsinyt, metsästänyt kahdeksannen sinfonian henkeä sitä täysin tavoittamatta, vaikka toki olenkin viettänyt hienoja hetkiä kahdeksaisen äärellä.
Knappertsbuschin levytyksissä on aina oma viimeistelemättömyyden tuntunsa ja särönsä, ja ne ovatkin mielenkiintoisia. Hallussani oleva Haitinkin ensimmäinen taltiointi on hänen kokonaislevytyksensä epäonnistunein levytys, se on jotenkin juosten kusaistu. Jochumeissakin pidetään liikaa kiirettä paikka paikoin, mutta niissä sentään ymmärretään joskus pysähtyä kauneuden äärelle. Horensteinissa on periaatteessa kaikki kohdallaan, mutta se ei oikein lähde lentoon; poikkeuksellista kyllä, tämä vähittäisen jännitteen rakentaja ei oikein saa tätä katedraaliansa valmiiksi. Celibidachen näkemys on singulaari, ja ehdottomasti kuulemisen arvoinen, puoli tuntia keskivertolevytystä hitaampanakin. Georg Solti, jota en yleensä yhdistä Bruckneriin, tarjoaa omassa logiikassaan vaihtoehtoisen version, jossa ei niinkään mehustella mystiikalla, vaan sen sijaan kahdeksas sinfonia on lähestulkoon koherentti kokonaisuus. eräänlainen sinfonian luuranko.
Kokonaisuudessaan parhaana levytyksenä olen tähän saakka pitänyt Günter Wandin kokonaispaketin mukana tullutta versiota. Siinä tempot ovat keskivertoa ja kokonaisuus noudattaa tämän sinfonian kultaista leikkausta. Wand oli siis ihanne-esitys levytetyistä versioista, tähän saakka. Kunnes kuuntelin äskettäin 93-vuotiaana kuolleen Stanislaw Skrowaczewskin levytyksen.
Skrowaczewski tekee saksalaisen provinssiradio-orkesterin kanssa Saarbrückenin ihmeen. Soitto on sen verran valoisaa, että sinfoniasta kuulee minulle aiemmin pimentoon jääneitä yksityiskohtia, mm. hitaan osan kauniin viulusoolon; myös puupuhaltimet kuuluvat klemperermäisen selkeästi. Kaikki tässä tuntuu oikealta: tempot mutta ennen kaikkea balanssi. Torvet räikyvät, mutteivät peitä jousten laulavaa tremoloa ja puupuhaltimet kuuluvat. Sointi on tavattoman eloisa ja läpikuultava. Tässä levytyksessä hidas osa on taivaallinen, ja siihen haluaa palata aina uudelleen, ja kerrankin finaalin jaksaa kahlata läpi, vaikkeivät finaaliosat olekaan mitään sinfonioiden säännönmukaisia huipentumia, kuten Otavan musiikkitietosanakirjassa on väitetty.
Kunnes olen tilannut tämän levytyksen (nykyään kannattaa tilata suuria cd-paketteja, tässä tapauksessa Skrowaczewskin kootut Saarbrückenin levytykset kattavat 28 levyä), palaan siihen YouTuben kautta aina kun haluan kuulla Brucknerin kahdeksannen. Melkein neljännesvuosisadan etsittyäni, se on nyt tässä. Kahdeksannen sinfonian salaisuus on paljastunut.
Mahler-tuntija Tony Duggania mukaellen: jos minut pakotettaisiin tuhoamaan kaikki muut levytykset ja jättämään jäljelle vain yhden, se olisi tämä. Voi olla, että Skrowaczewskin tilaaminen tulee jättämään joitakin Brucknerin kahdeksikkoja kodittomiksi...
Stanislaw Skrowaczewskin johtaman Saarbrückenin radio-orkesterin levytyksen Anton Brucknerin 8. sinfoniasta voi kuunnella klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.
Kahdeksas on jäänyt minulle problemaattisimmaksi Brucknerin sinfonioista. Tätä ei sivullinen ehkä huomaisi levyhyllystäni, sillä siksi verran paljon sieltä löytyy eri versioita kahdeksaisesta: Karajanin vuoden -57 EMI-levytys, Haitinkin, Wandin ja molempien Jochumin kokonaispakettien mukana tulevat versiot, Horensteinin liveversio, kaksi Knappertsbuschin levytystä. Giulini ja Celibidache. Näistä Karajan ja Giulini edustavat hyvää perus-Bruckneria. Yksittäiset irtolevytykset ainakin ovat osoituksia siitä, että olen etsinyt, metsästänyt kahdeksannen sinfonian henkeä sitä täysin tavoittamatta, vaikka toki olenkin viettänyt hienoja hetkiä kahdeksaisen äärellä.
Knappertsbuschin levytyksissä on aina oma viimeistelemättömyyden tuntunsa ja särönsä, ja ne ovatkin mielenkiintoisia. Hallussani oleva Haitinkin ensimmäinen taltiointi on hänen kokonaislevytyksensä epäonnistunein levytys, se on jotenkin juosten kusaistu. Jochumeissakin pidetään liikaa kiirettä paikka paikoin, mutta niissä sentään ymmärretään joskus pysähtyä kauneuden äärelle. Horensteinissa on periaatteessa kaikki kohdallaan, mutta se ei oikein lähde lentoon; poikkeuksellista kyllä, tämä vähittäisen jännitteen rakentaja ei oikein saa tätä katedraaliansa valmiiksi. Celibidachen näkemys on singulaari, ja ehdottomasti kuulemisen arvoinen, puoli tuntia keskivertolevytystä hitaampanakin. Georg Solti, jota en yleensä yhdistä Bruckneriin, tarjoaa omassa logiikassaan vaihtoehtoisen version, jossa ei niinkään mehustella mystiikalla, vaan sen sijaan kahdeksas sinfonia on lähestulkoon koherentti kokonaisuus. eräänlainen sinfonian luuranko.
Kokonaisuudessaan parhaana levytyksenä olen tähän saakka pitänyt Günter Wandin kokonaispaketin mukana tullutta versiota. Siinä tempot ovat keskivertoa ja kokonaisuus noudattaa tämän sinfonian kultaista leikkausta. Wand oli siis ihanne-esitys levytetyistä versioista, tähän saakka. Kunnes kuuntelin äskettäin 93-vuotiaana kuolleen Stanislaw Skrowaczewskin levytyksen.
Skrowaczewski tekee saksalaisen provinssiradio-orkesterin kanssa Saarbrückenin ihmeen. Soitto on sen verran valoisaa, että sinfoniasta kuulee minulle aiemmin pimentoon jääneitä yksityiskohtia, mm. hitaan osan kauniin viulusoolon; myös puupuhaltimet kuuluvat klemperermäisen selkeästi. Kaikki tässä tuntuu oikealta: tempot mutta ennen kaikkea balanssi. Torvet räikyvät, mutteivät peitä jousten laulavaa tremoloa ja puupuhaltimet kuuluvat. Sointi on tavattoman eloisa ja läpikuultava. Tässä levytyksessä hidas osa on taivaallinen, ja siihen haluaa palata aina uudelleen, ja kerrankin finaalin jaksaa kahlata läpi, vaikkeivät finaaliosat olekaan mitään sinfonioiden säännönmukaisia huipentumia, kuten Otavan musiikkitietosanakirjassa on väitetty.
Kunnes olen tilannut tämän levytyksen (nykyään kannattaa tilata suuria cd-paketteja, tässä tapauksessa Skrowaczewskin kootut Saarbrückenin levytykset kattavat 28 levyä), palaan siihen YouTuben kautta aina kun haluan kuulla Brucknerin kahdeksannen. Melkein neljännesvuosisadan etsittyäni, se on nyt tässä. Kahdeksannen sinfonian salaisuus on paljastunut.
Mahler-tuntija Tony Duggania mukaellen: jos minut pakotettaisiin tuhoamaan kaikki muut levytykset ja jättämään jäljelle vain yhden, se olisi tämä. Voi olla, että Skrowaczewskin tilaaminen tulee jättämään joitakin Brucknerin kahdeksikkoja kodittomiksi...
Stanislaw Skrowaczewskin johtaman Saarbrückenin radio-orkesterin levytyksen Anton Brucknerin 8. sinfoniasta voi kuunnella klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.
lauantai 5. maaliskuuta 2016
What's wrong with sanity?
Haitink is often labeled as a sane and safe conductor, bordering on dullness. This hardly does justice to his work. Work of Haitink needs to be reevaluated and appreciated as he is quite misunderstood as a merely safe pair of hands. Haitink has an impeccable taste, and everything is well judged. Everything in this set is first rate, and some even more: there is hardly a better Mahler 9th around, and if Günter Wand's Bruckner 4th is raved about and rightly so, so is Haitink's Bruckner 4th uncommonly fresh and unaffected. Only Mahler's and Bruckner's 8th are somewhat controversial.
If compared to some of his colleagues, he is Karajan without his outsize ego and Szell with warmth. Every single instrument is audible so that these performance can be used for pedagogical purposes to learn the scores. Haitink is certainly a shrewd guide, as he introduced both Bruckner (7th) and Mahler (4th) to me in almost quarter a century ago. Still Haitink's recordings set the standard for me, they are to live with. More savagery might occasionally be wanted, as the Concertgebouw execute even the ugliest sounds cleanly, and manage to elevate some moments of banality to meaningfulness in the sheer perfection of playing.
Haitink's Brahms is throughoutly enjoyable, and in comparison Klemperer whose set I just acquired feels somewhat rugged if charismatic. In Haitink's Bruckner only 6th and 8th need to be replaced with another recordings; in 6th Klemperer or Celibidache and in 8th almost anybody, e.g. Wand. Haitink clearly believes that Bruckner's early symphonies are also music to be taken seriously. In Mahler the 9th is a top recommendation, quite probably the number one recommendation in studio recordings. In Mahler 3th Haitink's restraint works beautifully, but there is no want of intensity, it is only kept in check. 6th symphony is surprisingly lively. Only 8th symphony somewhat disappoints, as it only gathers momentum in the great finale, prior to it being too lightweight.
What about alternative versions, then? In Mahler 4th his later recording with the Concertgebouw is more desirable, and in Bruckner 8th his digital recording with the Vienna represents both Bruckner and Haitink better. Otherwise and in general his earlier thoughts as assembled here will do, and are in most cases more than adequate. Haitink managed to suprise me throughout this set with his selfless top class musicianship. These recordings are to live with, and more than so.
Merry 87th birthday, Bernard! I have my 45th birthday on Monday and I celebrated by ordering this set. This review can be read also at Amazon.co.uk.
If compared to some of his colleagues, he is Karajan without his outsize ego and Szell with warmth. Every single instrument is audible so that these performance can be used for pedagogical purposes to learn the scores. Haitink is certainly a shrewd guide, as he introduced both Bruckner (7th) and Mahler (4th) to me in almost quarter a century ago. Still Haitink's recordings set the standard for me, they are to live with. More savagery might occasionally be wanted, as the Concertgebouw execute even the ugliest sounds cleanly, and manage to elevate some moments of banality to meaningfulness in the sheer perfection of playing.
Haitink's Brahms is throughoutly enjoyable, and in comparison Klemperer whose set I just acquired feels somewhat rugged if charismatic. In Haitink's Bruckner only 6th and 8th need to be replaced with another recordings; in 6th Klemperer or Celibidache and in 8th almost anybody, e.g. Wand. Haitink clearly believes that Bruckner's early symphonies are also music to be taken seriously. In Mahler the 9th is a top recommendation, quite probably the number one recommendation in studio recordings. In Mahler 3th Haitink's restraint works beautifully, but there is no want of intensity, it is only kept in check. 6th symphony is surprisingly lively. Only 8th symphony somewhat disappoints, as it only gathers momentum in the great finale, prior to it being too lightweight.
What about alternative versions, then? In Mahler 4th his later recording with the Concertgebouw is more desirable, and in Bruckner 8th his digital recording with the Vienna represents both Bruckner and Haitink better. Otherwise and in general his earlier thoughts as assembled here will do, and are in most cases more than adequate. Haitink managed to suprise me throughout this set with his selfless top class musicianship. These recordings are to live with, and more than so.
Merry 87th birthday, Bernard! I have my 45th birthday on Monday and I celebrated by ordering this set. This review can be read also at Amazon.co.uk.
maanantai 31. elokuuta 2015
Musiikillinen viivästetty orgasmi
Viides sinfonia on Brucknerin sinfonioista parhaiten rakennettu teos. Siinä kaikki palvelee kokonaisuutta, ja jokaisesta sävelestä pystyy päättelemään, miten teos etenee ja kuinka se päättyy. Näin ei voi sanoa mistään muusta hänen teoksestaan, yhdeksättä sinfoniaa ehkä lukuunottamatta. Brucknerin musiikkia rakastetaankin sen muotopuolista ja vioista piittaamatta - kuten rakastettua ihmistäkin - sellaisenaan.
Kuuntelin teoksen eilen elämäni toista kertaa livenä. Teos pääseekin oikeuksiinsa erityisen hyvin konsertissa orgaanisesti kohti ekstaattista loppuhuipennusta kasvavana. Konsertin käsiohjelma ja Vesa Sirén aivan oikein totesivat teoksen ottavan mallinsa Beethovenin yhdeksännestä (kuten Brahmsin ensimmäinenkin, mutta aivan eri tavoin): se alkaa hiljaa, miltei epävarmasti, ja finaali kokoaa aiempien osien teemoja niitä kehitellen. Teos ei oikein missään vaiheessa tunnu pääsevän käyntiin; se hakee aina uudestaan vauhtia, kohti vääjäämätöntä loppuhuipennustaan. Oikeastaan kaikki, mitä teoksessa on tapahtunut ennen kolmea-neljää viimeistä minuuttia, on sivuseikka ennen loppuhuipennusta. Brucknerin viides on musiikillinen viivästetty orgasmi.
Ensimmäisellä kerrallani - jolloin teoksen esittivät nuoruuden oletuskapellimestarini J-P Saraste ja RSO - joku poloinen yritti päättää päivänsä kesken ensimmäisen osan, jolloin neljä sivullista pelasti tämän miesparan hyppäämästä alas uuden oopperatalon parvelta. Nyt teoksen esitti maailman parhaaksikin sinfoniaorkesteriksi sanottu Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri Daniel Hardingin johdolla.
Oli nautinto kuunnella teosta akustiikassa, jossa sai olla Brucknerin ympäröimänä, todella täyteläisesti soitettuna. Kuitenkaan musiikissa ei soitto ole aivan kaikki kaikessa, vaan tärkeää ovat myös marginaali, se, jota yritetään sanoa, vaikkei ihan pystyttäisikään. Valaisen tätä muutamalla levytetyllä esimerkillä, joista moni kiinnostavin on livetaltiointi, teoksen jännittyneisyyteen sopivasti.
Ensimmäinen kuulemani levytys oli Wilhelm Furtwänglerin sota-aikainen taltiointi yskäisyineen, kahinoineen, paukkeineen ja rasahduksineen. Furtwänglerin tulkinnassa ei ole ainuttakaan kuollutta hetkeä - mikä on tässä teoksessa ja Brucknerissa yleensäkin hämmästyttävä saavutus - mutta ennätysvauhdikkaanakaan siinä ei paradoksaalisesti ole kiire minnekään. Furtwänglerin tulkinta onkin ihanteellinen, jos teokseen haluaa tutustua puhtaalta pöydältä.
Jos tämän puhtaalta pöydältä tutustumisen haluaa tehdä hieman paremmalla äänityksellä, silloin voi aloittaa Günter Wandin levytyksestä, joka muuten oli myöhemmin Bruckner-spesialistina tunnetun Wandin ensimmäinen Bruckner-taltiointi. Wandin Bruckner on hyvin kompaktia, lyyristä ja klassista, eikä siinäkään ole mitään turhaa, sikäli mikäli tämä on Brucknerin musiikissa mahdollista.
Wandin täydellisin mahdollinen vastakohta on Sergiu Celibidache, jonka livetaltiointi on ennätyksellisen verkkainen, ilmava ja lavea, todellinen one-off, ja sellaisena se kuuluu jokaisen Brucknerin musiikin vakavasti ottavan valikoimaan.
Aivan toisenlaista livemusisointia tarjoaa Jascha Horenstein, jonka levytyksen kuuleminen avaa sen, miksi soitto ei sittenkään ole pääasia soitettaessa. BBC:n sinfoniaorkesterin soitto ei missään nimessä ole suorituspuhdasta, ja teoksen katkelmallisuus tulee Horensteinin tulkinnassa paremmin esille kuin missään. Hän on kuitenkin ymmärtänyt teoksen kokonaisdramaturgian parhaiten, ja loppuhuipennuksen ekstaasi hakee vertaistaan.
Eugen Jochumin Berliinin levytys on erinomainen finaaliin asti. Sitten tapahtuu jotakin - tai pikemminkin on tapahtumatta - ja loppuhuipennus on loppuhuipennus ilman loppuhuipennusta. Kehuttua Jochumin viimeistä levytystä (live Concertgebouw) en valitettavasti ole kuullut.
Eilen kuulin paikoin huumaavaa ja miltei pökerryttävää sointikylpyä, ja valtaisista huipennuksista huolimatta kokemuksesta ei saanut päänsärkyä. Harding tarjoili Harnoncourt-tyylistä lean fat free -dieettiä, jossa paikka paikoin yritettiin turboahtamisen maailmanennätystä. Jäin kuitenkin miettimään, että ehkä Brucknerin musiikin yleisinhimillisyyden ymmärtämiseen tarvitaan vähintäänkin 50- ellei 60-vuotias kapellimestari, sillä pyhyyden kokemus jäi tällä kertaa tavoittamatta. Tai sitten Harding on ateisti, ja teokseen tarvitaan vähintäänkin panteisti.
Harding ei selvästikään halunnut ympätä Bruckneriin mitään musiikin itsensä ulkopuolista ohjelmallisuutta, vaan otti teoksen absoluuttisena musiikkina, ja sellaisena se saikin komeasti soivan toteutuksen, vaikka uskonkin tässä musiikissa olevan muutakin, tämän musiikin takana väijyvän vieläkin perustavampaa laatua olevamman absoluutin, johon on pakko uskoa voidakseen todella uskoa tähän musiikkiin. Minä ja muut kuolevaiset - Bruckner mukaanlukien - olemme liian pieniä ymmärtämään, mitä se olisi, mutta meidän on pakko uskoa, että se on, ja sen absoluutin pakenevuudesta Bruckner on tuskaisenkin tietoinen, pieni ihminen jumalallisuuden äärellä.
Taukoselfie kuohuviinillä. Brucknie?
Kuuntelin teoksen eilen elämäni toista kertaa livenä. Teos pääseekin oikeuksiinsa erityisen hyvin konsertissa orgaanisesti kohti ekstaattista loppuhuipennusta kasvavana. Konsertin käsiohjelma ja Vesa Sirén aivan oikein totesivat teoksen ottavan mallinsa Beethovenin yhdeksännestä (kuten Brahmsin ensimmäinenkin, mutta aivan eri tavoin): se alkaa hiljaa, miltei epävarmasti, ja finaali kokoaa aiempien osien teemoja niitä kehitellen. Teos ei oikein missään vaiheessa tunnu pääsevän käyntiin; se hakee aina uudestaan vauhtia, kohti vääjäämätöntä loppuhuipennustaan. Oikeastaan kaikki, mitä teoksessa on tapahtunut ennen kolmea-neljää viimeistä minuuttia, on sivuseikka ennen loppuhuipennusta. Brucknerin viides on musiikillinen viivästetty orgasmi.
Ensimmäisellä kerrallani - jolloin teoksen esittivät nuoruuden oletuskapellimestarini J-P Saraste ja RSO - joku poloinen yritti päättää päivänsä kesken ensimmäisen osan, jolloin neljä sivullista pelasti tämän miesparan hyppäämästä alas uuden oopperatalon parvelta. Nyt teoksen esitti maailman parhaaksikin sinfoniaorkesteriksi sanottu Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri Daniel Hardingin johdolla.
Oli nautinto kuunnella teosta akustiikassa, jossa sai olla Brucknerin ympäröimänä, todella täyteläisesti soitettuna. Kuitenkaan musiikissa ei soitto ole aivan kaikki kaikessa, vaan tärkeää ovat myös marginaali, se, jota yritetään sanoa, vaikkei ihan pystyttäisikään. Valaisen tätä muutamalla levytetyllä esimerkillä, joista moni kiinnostavin on livetaltiointi, teoksen jännittyneisyyteen sopivasti.
Ensimmäinen kuulemani levytys oli Wilhelm Furtwänglerin sota-aikainen taltiointi yskäisyineen, kahinoineen, paukkeineen ja rasahduksineen. Furtwänglerin tulkinnassa ei ole ainuttakaan kuollutta hetkeä - mikä on tässä teoksessa ja Brucknerissa yleensäkin hämmästyttävä saavutus - mutta ennätysvauhdikkaanakaan siinä ei paradoksaalisesti ole kiire minnekään. Furtwänglerin tulkinta onkin ihanteellinen, jos teokseen haluaa tutustua puhtaalta pöydältä.
Jos tämän puhtaalta pöydältä tutustumisen haluaa tehdä hieman paremmalla äänityksellä, silloin voi aloittaa Günter Wandin levytyksestä, joka muuten oli myöhemmin Bruckner-spesialistina tunnetun Wandin ensimmäinen Bruckner-taltiointi. Wandin Bruckner on hyvin kompaktia, lyyristä ja klassista, eikä siinäkään ole mitään turhaa, sikäli mikäli tämä on Brucknerin musiikissa mahdollista.
Wandin täydellisin mahdollinen vastakohta on Sergiu Celibidache, jonka livetaltiointi on ennätyksellisen verkkainen, ilmava ja lavea, todellinen one-off, ja sellaisena se kuuluu jokaisen Brucknerin musiikin vakavasti ottavan valikoimaan.
Aivan toisenlaista livemusisointia tarjoaa Jascha Horenstein, jonka levytyksen kuuleminen avaa sen, miksi soitto ei sittenkään ole pääasia soitettaessa. BBC:n sinfoniaorkesterin soitto ei missään nimessä ole suorituspuhdasta, ja teoksen katkelmallisuus tulee Horensteinin tulkinnassa paremmin esille kuin missään. Hän on kuitenkin ymmärtänyt teoksen kokonaisdramaturgian parhaiten, ja loppuhuipennuksen ekstaasi hakee vertaistaan.
Eugen Jochumin Berliinin levytys on erinomainen finaaliin asti. Sitten tapahtuu jotakin - tai pikemminkin on tapahtumatta - ja loppuhuipennus on loppuhuipennus ilman loppuhuipennusta. Kehuttua Jochumin viimeistä levytystä (live Concertgebouw) en valitettavasti ole kuullut.
Eilen kuulin paikoin huumaavaa ja miltei pökerryttävää sointikylpyä, ja valtaisista huipennuksista huolimatta kokemuksesta ei saanut päänsärkyä. Harding tarjoili Harnoncourt-tyylistä lean fat free -dieettiä, jossa paikka paikoin yritettiin turboahtamisen maailmanennätystä. Jäin kuitenkin miettimään, että ehkä Brucknerin musiikin yleisinhimillisyyden ymmärtämiseen tarvitaan vähintäänkin 50- ellei 60-vuotias kapellimestari, sillä pyhyyden kokemus jäi tällä kertaa tavoittamatta. Tai sitten Harding on ateisti, ja teokseen tarvitaan vähintäänkin panteisti.
Harding ei selvästikään halunnut ympätä Bruckneriin mitään musiikin itsensä ulkopuolista ohjelmallisuutta, vaan otti teoksen absoluuttisena musiikkina, ja sellaisena se saikin komeasti soivan toteutuksen, vaikka uskonkin tässä musiikissa olevan muutakin, tämän musiikin takana väijyvän vieläkin perustavampaa laatua olevamman absoluutin, johon on pakko uskoa voidakseen todella uskoa tähän musiikkiin. Minä ja muut kuolevaiset - Bruckner mukaanlukien - olemme liian pieniä ymmärtämään, mitä se olisi, mutta meidän on pakko uskoa, että se on, ja sen absoluutin pakenevuudesta Bruckner on tuskaisenkin tietoinen, pieni ihminen jumalallisuuden äärellä.
Taukoselfie kuohuviinillä. Brucknie?
sunnuntai 23. marraskuuta 2014
Todellisuus on todellisuutta ihmeellisempi
Viime vuosikymmeninä yhä useampi muusikko on alkanut tekemään levytyksensä livenä, ja nyt digitaalinen tekniikka mahdollistaa sen, että kaikki livetilanteen musiikin ulkopuoliset "häiriöäänet" voidaan leikata pois. On livedokumentteja aiemmiltakin vuosikymmeniltä säästynyt, onneksi, sillä muuten olisimme lähes jääneet paitsi Jascha Horensteinin taidetta.
Mitään juttua livemusisoinnin ja äänitteen suhteesta ei voi tehdä suhtautumatta mitenkään kahden ääripään; pianisti Glenn Gouldin ja kapellimestari Sergiu Celibidachen filosofioihin. Glenn Gould vetäytyi konserttilavoilta 32-vuotiaana, koska oli sitä mieltä, että musiikin voi toteuttaa täydellisesti vain supernaturaalisti eli koostamalla parhaista studio-otoista "täydellinen" versio. Sergiu Celibidache taas ei nuoruuden jälkeen tehnyt levytyksiä, koska hänen mielestään äänilevyn kuunteleminen olisi kuin rakastelisi Brigitte Bardot'n pahvikuvan kanssa. Aloitankin suurimpien livetaltiointien perkaamisen Celin levytyksistä, jotka hänen poikansa on julkaissut autorisoituna laitoksena piratismin estämiseksi.
Kun ensimmäinen erä näitä Celin levytyksiä putkahti maailmalle, Jukka Isopuro suitsutti ne uunilämpiminä koko äänilevyhistorian huipuksi. Vannoutuneena Bruckner-miehenä hankin tietystikin käsiini Isopuron eniten kehumat nelosen, kutosen ja kasin. Ja kyllähän ne komeita ovatkin, eritoten kutonen, varmasti kasikin - vaikkakin kameliajajamaisen verkkainen - ja tietyin varauksin nelonenkin, mutta onnistuin vakuuttamaan Hesarin toimituksen niin että minulle jaettiin sieltä Isopuron suora numero, ja keskustelimme puhelimessa pitkään kriitikon eetoksesta. Mielestäni Isopuro loi kohtuuttomat odotukset, joihin ei mikään äänilevy voi yltää. Brucknereitten lisäksi Celiltä ehdottomasti kuuntelemisen arvoista on ainakin hänen Debussynsä ja Tsaikovskinsa. Debussy on ihan toista maata (tai merta), mutta äärimmäisen hienoa orkesterimaalausta joka tapauksessa. Kaikissa kuulemissani tapauksissa äänilevyt voidaan jakaa kahtia: celibidacheihin ja muihin. Ehkä aito celi onkin eräänlainen epälevy?
Suhteellisen äskettäin kuollut autenttisuusguru Frans Brüggen teki livelevytyksiä jo 80-luvulla; kuulostanevatko esimerkiksi hänen Haydninsa siksi niin eloisilta ollakseen alkuperäissoittimin? Museaalisuus on kaukana tästä rämäkästä musisoinnista, joka tarjoaa alkuperäissoitinnusta soinnikkaimmillaan ja sinfoniallisimmillaan.
Parhaat esimerkit suurista suurimman Wilhelm Furtwänglerin taiteesta ovat livelevytyksiä. Niistä edustavin osa on koottu 10 cd:n kokoelmaan sota-aikaisia levytyksiä. Jos kestää kuunnella paikka paikoin bronkiittista yleisöä itse sairastumatta, muuten äänitykset ovat yllättävän hyviä; Saksan radiotekniikka oli aikansa huippua. Elämääni ovat vaikuttaneet ainakin Beethovenin nelonen, vitonen ja seiska, Sibeliuksen Satu, Ravelin Daphnis ja Chloe -sarja, Schubertin C-duuri -sinfonia, Brahmsin toinen konsertto Edwin Fischerin kanssa, Brucknerin vitonen ja Straussin Sinfonia Domestica; lisäksi erillisenä ostettu levy, joka sisältää kärventävän intensiivisen, hengästyttävän Brucknerin ysin ja Tristan ja Isolden alkusoiton ja liebestodin, sisältänee intensiivisimmän koskaan kuulemani nousun kliimaksiin. Italian radiolle tehty Ring-sykli on ollut aikanaan valtava ponnistus. Edustavin dokumentti Furttiksen taiteesta lienee kuitenkin Bayreuthin Wagner-juhlien Beethovenin ysi vuodelta 1951. Se alkaa epävarmasti, ikään kuin nousee tuhkasta Feeniks-linnun tavoin. Jonkin verran lyhennettynäkin ja suhteellisen primitiivisesti äänitettynäkin Bachin Matteus-passio keväältä 1954 on ainutlaatuisen harras kokemus.
Sibelius-guru Paavo Berglundin vanhoilla päivillään tekemät Sibelius-levytykset Lontoon filharmonikkojen kanssa tarjoavat pakotonta, kiireetöntä, kaikesta turhasta puhdistettua Sibeliusta, jossa intensiteetti on osattu piilottaa pinnan alle vähän samaan tapaan kuin Horensteinin livetaltioinneissa. On hienoa, että Berglund sai vielä kerran tilaisuuden huippuorkesterin kanssa taltioida Sibeliuksensa jälkimaailmalle. Toivottavasti vielä joskus julkaistaan myös hänen viimeisestään konsertistaan tehty tallenne, jonka esitykseen Ainolan mestarin neljännestä sinfoniasta Berglund itse oli miltei tyytyväinen. Heimo Haiton ja Paavo Berglundin tallenne Sibeliuksen viulukonsertosta on intensiteetiltään omassa luokassaan, ja tallenneteknisesti yllättävän hyvä (60-luvun puolivälin Suomi). Heifetzien ja Oistrahienkin rinnalla, Haiton tulkinta on mittapuu.
Sibeliuksen seiskasta tiedän kaksi täysin vastakkaista näkemystä: Jevgeni Mravinskin äänitykseltään yllättävän hyvä taltiointi on pelkkää staccatoa, taukoa tauon perään, äärimmäisen dramaattinen. John Barbirollin näkemys taas päinvastoin on yksi, laaja, tauoton kaari, pelkkää legatoa. Nämä kaksi versiota oikeastaan kattavat ääripäät, laidasta toiseen sen, mitä Sibeliuksen seiska, tuo koko sinfoniakirjallisuuden tiivein teos, jossa ei ole ainuttakaan turhaa ääntä, voi olla.
Leukemiaan vain 33-vuotiaana menehtyneen Dinu Lipattin taiteesta on onneksi myös ajankohtaansa nähden (Lipatti kuoli 1950) erinomaisesti tuotettuja studiolevytyksiä, mutta järkyttävimpiä dokumentteja hänen taiteestaan ovat kuolemansairaana tehdyt Mozartin 21. konsertto ja kaksi Schubertin impromptua. Mozartissa Lipattin kosketus on jo niin eteerinen, että se oikeastaan hajoaa tomuksi, ja Schubertissa hän viimeisillä voimillaan nauraa kyynelten läpi.
David Oistrahin live-levytys Prahasta Sostakovitsin 1. viulukonsertosta on äänitykseltään suhteellisen primitiivinen, mutta Oistrahin viulu timanttiporan lailla leikkaa läpi. Sosialistisen realismin realismia kauhistuttavimmillaan. Lisäksi edellämainitun kapellimestari Jevgeni Mravinskilta on taltiointi Sostakovitsin 8. sinfoniasta 80-luvun alusta, jossa parjattu neuvostotekniikka on paljon mainettaan parempi. Taltioinnissa myös mahorkkayskäänsä yleensä yskivä neuvostoyleisö on ymmärtänyt imeä yskänpastilleja, sillä se on hiljaa. Mravinskin orkesteri on kuin tehdas pilleineen ja tuotantolinjoineen, ja jos minun pitäisi valita yksi huippuedustaja Neuvostoliiton saavutuksille, se olisi tämä, toisen ollessa Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin, jonka joissakin laitoksissa muuten käytetään musiikkina tätä sävellystä. Kaunista tämä musiikki ei totisesti ole, koska siinä ei kaunistella neuvostojärjestelmää vaan näytetään, millainen se on: ruostunut helvetinkone.
Vladimir Horowitzilta löytyy ainakin kolme tai neljä livetaltiointia Tsaikovskin konsertosta. Intensiivisimpiä ovat appiukko-Toscaninin kanssa tehdyt tallenteet, joissa tarjotaan vertaansa vailla olevaa sarjakonekivääritulitusta.
Vanhimpia tunnettuja legendaarisen statuksen saaneita livetaltiointeja on Bruno Walterin taltiointi Mahlerin 9.sinfoniasta vuodelta 1938. Ensikuuleman perusteella finaalin lopun jousisointi oli joutuisanakin todella eteeristä, ja kuuluu tässä levytyksessä hämmästyttävän hyvin. Aina ei hitaus ole intensiteetin ja traagisuuden synonyymi, minkä olisi voinut kertoa myös Celibidachelle.
Willem Mengelberg taltioi marraskuussa 1939 Mahlerin 4. sinfonian. Äänitys oli aikakautensa ehdotonta huippua maailman ehkä parhaassa Amsterdamin konserttitalossa, ja levytys äkkiväärine ja salaoveline temponvaihdoksineen ja glissandoineen edustaa vanhempaa tulkintatraditiota kuin Mahler itse.
Josef Hofmannin taltioinnit Chopinin kahdesta pianokonsertosta ovat virtuositeetissaan ylittämätöntä Chopin-soittoa. Äänitystekniikka on varsin primitiivinen, mutta se haittaa lähinnä orkesteria, mikä taas ei niinkään haittaa Chopinia. Tämä alkoholisoituva entinen lapsitähti tarjoaa hurjimmat kuulemani juoksutukset.
Oikeastaan kaikki sellisti Pablo Casalsin yhdeksänkymppisenä Marlboron musiikkijuhlilla kapellimestarina tekemät taltioinnit ovat ehdottoman musikaalisia. Niistä kuuluu sellaista kiireetöntä kokemusta, musisoimisen iloa ystävien kesken, että tietyn rosoisuudenkin antaa anteeksi. Ehkä ihastuttavin esimerkki näistä levytyksistä on Schubertin 5. sinfonia, jota ei voi kuvailla muulla attribuutilla kuin "ihana".
Gary Bertini teki Mahler-syklinä 80-90 -lukujen taitteessa osin studiossa, osin livenä. Sinfoniat 1, 8 ja 9 sekä das Lied von der Erde ovat livetaltiointeja Tokiosta, ja niitä ei teknisesti erota sarjan studiotaltioinneista. Olen ylistänyt Bertinin Mahler-sykliä aiemminkin, ja en osaa kuvitella parempaa. Kahdeksas on paras kuulemani moderni levytys, joka vasta todella avasi minulle teoksen (Horenstein, jonka käsittelen lopuksi, onkin sitten oma lukunsa), ja yhdeksäs on äärimmäisen kaunis esitys, jossa finaali äärettömästä verkkaisuudestaan huolimatta pitää.
Dmitri Mitropoulosilta löytyy valitettavan vähän taltiointeja, mutta tämä suotta historian ja Leonard Bernsteinin pimentoon jäänyt kreikkalaisjohtaja maahantoi Yhdysvaltoihin Mahleria jo silloin kun Bernstein vasta opetteli pois potalta. Mitron Mahler on vaarallista, karkeaakin, ja autenttisuuden osoituksena normiesitystä 20 minuuttia ripeämmän Mahlerin kolmosen "sensurointeja" ei edes huomaa ilman partituuria. Kolmosessa etenkin newyorkkilaisten vasket loistavat, ja esitys on hämmästyttävän järkeenkäypä huolimatta rivakuudestaan. Intensiteetiltään se jättää kaikki muut varjoonsa. Kutonen on nimensä mukaisesti traaginen, eikä edes finaalissa ole yhtään ylimääräistä tahtia, ja kellon mukaan ennätysrivakassa adagiossa mihinkään ei ole kiire. Mahler-entusiasti ei voi olla ilman kuuden levyn pakettia Mitron koottuja Mahlereita.
Günter Wand teki viimeisen 10 vuoden levytyksensä käytännössä kaikki konserttitaltiointeina. Hän ehti uusimaan Bruckner-syklinsä kolmea ensimmäistä sinfoniaa lukuunottamatta; anteeksi Celibidache, mutta sinä itse olet kamelinajaja! Wandin vanhana, lähes yhdeksänkymppisenä tehty Bruckner on ihanteellista, ja Berliinin filharmonikkojen kanssa tehty nelonen ehkä kaikkien aikojen paras Bruckner-levytys. Samaten Mozartin kolme viimeistä sinfoniaa sisältävä äänite sisältää parasta kuviteltavissa olevaa, musikaalista ja eloisaa big band -mozartia. Ei näitä ainakaan tämän paremmin olisi studiossa voitu toteuttaa, joten Glenn Gouldin haamulle tiedoksi: kyllä naturaali on supernaturaalia naturaalimpi.
Tartuin 25 vuoden jälkeen aluksi hylkäämääni Carlo Maria Giulinin live-levytykseen Brucknerin ysiin Wienistä. Ensin hylkäsin sen, koska siinä oli liiaksi samaa Klempereriin, joka esitteli minulle teoksen. Kuitenkin Giulinissa on Klempererin ylevyys, Karajanin sointi ja Furtwänglerin intensiteetti; sen lisäksi Giulini välittää ihmettelyä, ihailua ja rakkautta musiikkia kohtaan, jota hän pitää mitä suurimpana jumalallisena luomismysteerinä.
Keith Jarrettin Kölnin konsertti kuulostaa sarjalta pitkittyneitä improvisaatioita, flyygelille ja Jarrettille. Milloinkaan mikään variaatio ei kuitenkaan kuulosta pitkitetyltä, ja Jarrett on kuunnellut paitsi Bachinsa, myös Gouldinsa. Tai päinvastoin.
Dave Brubeckin parhaat levytykset ovat livetaltiointeja: Jazz at Oberlin, jonka How high the moon sisältää hurmioituneen pianosoolon, sekä Jazz goes to college.
Johnny Cash kävi heittämässä keikan Folsomin vankilassa vuonna 1968. Harvoin ovat yleisö ja esiintyjä olleet niin hyvin samalla aaltopituudella, vaikka ei saatukaan rokkia. Johnny kuitenkin on rock.
Joy Divisionin taiteen minulle autenttisin esimerkki löytyy Still-kokoelmalta, jonne on koottu livetaltiointeja. Studioalbumien versiot tuntuvat Stilllin rosoiseen angstiin verrattuna jotenkin siisteiltä.
U2, tuo ehkä maailman paras livebändi, on parhaimmillaan varhaisessa livealbumissaan Under the blood red sky, jossa kuullaan kaikki kahden ensimmäisen - ja parhaan - albumin tunnetuimmat kappaleet energisinä versioina. Vaikka en enää jaksakaan tämän nuoruuden suosikkiorkesterini intensiteettiä, oli tämä hieno, tai aika kultaa muistot.
Jascha Horenstein teki varsin vähän studiolevytyksiä, koska ei ottanut vastaan (tai saanut) vakiokiinnityksiä orkestereihin. Edustavimmat näytteet Jaschan taiteesta löytyvät Mahler- ja Bruckner-osastolta (levytti hän studiossa klassikkoasemaan nousseet Mahlerin 1., 3. ja 4. sinfoniat). Mahlerin seiskan hän toteuttaa paremmin kuin kukaan muu, ja das Lied von der Erdestä hän löytää enemmän alakuloista kauneutta kuin kukaan muu, Bruno Walter mukaanluettuna. Mahlerin ysistä häneltä löytyy kuusi livetulkintaa; Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa tehty erinomainen vuoden -66 tallenne esittää Mahlerin teoksen eloonjäämiskamppailuna, josta ei puutu repiviä ja traagisia sävyjä ja johon verrattuna Bruno Walterin aiemmin ihanteellisena pitämäni levytys kuulostaa jotenkin siloitellulta.
Brucknerin yhdeksäs on ihanne-esitys, ja vitosen Horenstein ainoana kuulemanani kapellimestarina toteuttaa teoksen siten kuin se suunnilleen pitääkin: osista koostuvana kokonaisuutena, jossa hyvä seuraa lopussa: finaali, jossa palaset kootaan yhteen, kiihtyy pikku hiljaa viimeisen kolmen minuutin eksaltaatioon. Horensteinin taide yhdistää Klempererin rakenteentajua Furtwänglerin ekstaasiin, ja lisäksi hän osaa antaa ymmärtää alleviivaamatta, pinnan väreillä kätkettyä voimaa. Horensteinin käsissä englantilaiset radio- ja provinssiorkesterit soittavat henkensä hädässä, uhkuen piilotettua voimaa kuin tiikeri. Horenstein oli myös suurenmoinen Beethoven-johtaja; Ranskan radio-orkesterin kanssa tehty versio Beethovenin ysistä on Furtwänglerin jälkeen hienoin kuulemani, ja Missa Solemnis on ylittämätön esitys, Klempererin versio on kuollut Horensteiniin verrattuna.
Huippu seuraa lopussa; maaliskuussa 1959 BBC:llä sattui olemaan jäänyt käyttämättömiä varoja, ja ne piti polttaa musiikkiesitykseen. Päätettiin sitten toteuttaa suurimman kuviteltavissa olevan koneiston vaativa teos, Mahlerin 8. "Tuhannen" sinfonia, joka vaati tässä esityksessä pitkälti kahdeksattasataa esittäjää. Tilaisuuteen tuotiin onneksi myös kokeellinen stereoäänitystekniikka, joka sai olla dokumentoimassa teoksen Lontoon ja Horensteinin ensiesitystä; tämän esityksen sanotaan myös aloittaneen kansainvälisen Mahler-renessanssin ja nostaneen Horensteinin maineeseen.
Etenkin teoksen viimeinen vartti lienee uskomattominta koskaan taltioitua livemusiikkia, uskomattominta ainakin sellaiselle ihmiselle, joka on muuten omistautunut Mahlerille pitkään (kuten minä), mutta jolle juuri tämä teos oli pitkään jossakin määrin enigmaattinen. Upeaa musiikkia tämä on Kubelikin tai Bertininkin tulkintana, mutta he raapaisevat vain pintaa. Tässä on onnistuttu taltioimaan koko esittävän taiteen historian suurimpia hetkiä. Suurenmoista, mahtavaa, sanoinkuvaamattoman suurta ja rajattoman kaunista, salpaa hengityksen, saa silmistä valumaan hikeä ja puhkoo lastenvaunujen renkaat. Esiintyjistä paistava onni olla mukana tekemässä historiaa, olla ylittämässä itseään, paistaa läpi; onnekkaita olivat myös ne 3000, jotka mahtuivat paikalle kuuntelemaan. Ja onnekas olen minä, jota varten tämä tilanne on tallennettu,
Soitossa on livetilanteen rosoa, ja esiintyjät eivät vain joutuneet kohtaamaan rajansa vaan ylittämään sen, mutta se, miten suuren tilanteen intensiteetti välittyy taukoamattomana pikku hiljaa yltyvänä virtana, joka loppua kohti yltyy valtaisaksi pauhuksi, on täysin sanoinkuvaamatonta. Esitys välittää sellaisia ääniä, joita en tiennyt olevan olemassakaan, ainakaan tässä maanpäällisessä maailmassa, esimakua taivaasta, jonne teos ja taltiointi pikku hiljaa saapuvat. Se, miten orkesteri, solistit ja kuoro kietoutuvat yhteen lopussa, on jokaisen kuultava ennen kuolemaansa.
Mahlerin 8. sinfoniaa Horensteinin esityksenä pääsee kuuntelemaan klikkaamalla otsikon linkkiä.
Mitään juttua livemusisoinnin ja äänitteen suhteesta ei voi tehdä suhtautumatta mitenkään kahden ääripään; pianisti Glenn Gouldin ja kapellimestari Sergiu Celibidachen filosofioihin. Glenn Gould vetäytyi konserttilavoilta 32-vuotiaana, koska oli sitä mieltä, että musiikin voi toteuttaa täydellisesti vain supernaturaalisti eli koostamalla parhaista studio-otoista "täydellinen" versio. Sergiu Celibidache taas ei nuoruuden jälkeen tehnyt levytyksiä, koska hänen mielestään äänilevyn kuunteleminen olisi kuin rakastelisi Brigitte Bardot'n pahvikuvan kanssa. Aloitankin suurimpien livetaltiointien perkaamisen Celin levytyksistä, jotka hänen poikansa on julkaissut autorisoituna laitoksena piratismin estämiseksi.
Kun ensimmäinen erä näitä Celin levytyksiä putkahti maailmalle, Jukka Isopuro suitsutti ne uunilämpiminä koko äänilevyhistorian huipuksi. Vannoutuneena Bruckner-miehenä hankin tietystikin käsiini Isopuron eniten kehumat nelosen, kutosen ja kasin. Ja kyllähän ne komeita ovatkin, eritoten kutonen, varmasti kasikin - vaikkakin kameliajajamaisen verkkainen - ja tietyin varauksin nelonenkin, mutta onnistuin vakuuttamaan Hesarin toimituksen niin että minulle jaettiin sieltä Isopuron suora numero, ja keskustelimme puhelimessa pitkään kriitikon eetoksesta. Mielestäni Isopuro loi kohtuuttomat odotukset, joihin ei mikään äänilevy voi yltää. Brucknereitten lisäksi Celiltä ehdottomasti kuuntelemisen arvoista on ainakin hänen Debussynsä ja Tsaikovskinsa. Debussy on ihan toista maata (tai merta), mutta äärimmäisen hienoa orkesterimaalausta joka tapauksessa. Kaikissa kuulemissani tapauksissa äänilevyt voidaan jakaa kahtia: celibidacheihin ja muihin. Ehkä aito celi onkin eräänlainen epälevy?
Suhteellisen äskettäin kuollut autenttisuusguru Frans Brüggen teki livelevytyksiä jo 80-luvulla; kuulostanevatko esimerkiksi hänen Haydninsa siksi niin eloisilta ollakseen alkuperäissoittimin? Museaalisuus on kaukana tästä rämäkästä musisoinnista, joka tarjoaa alkuperäissoitinnusta soinnikkaimmillaan ja sinfoniallisimmillaan.
Parhaat esimerkit suurista suurimman Wilhelm Furtwänglerin taiteesta ovat livelevytyksiä. Niistä edustavin osa on koottu 10 cd:n kokoelmaan sota-aikaisia levytyksiä. Jos kestää kuunnella paikka paikoin bronkiittista yleisöä itse sairastumatta, muuten äänitykset ovat yllättävän hyviä; Saksan radiotekniikka oli aikansa huippua. Elämääni ovat vaikuttaneet ainakin Beethovenin nelonen, vitonen ja seiska, Sibeliuksen Satu, Ravelin Daphnis ja Chloe -sarja, Schubertin C-duuri -sinfonia, Brahmsin toinen konsertto Edwin Fischerin kanssa, Brucknerin vitonen ja Straussin Sinfonia Domestica; lisäksi erillisenä ostettu levy, joka sisältää kärventävän intensiivisen, hengästyttävän Brucknerin ysin ja Tristan ja Isolden alkusoiton ja liebestodin, sisältänee intensiivisimmän koskaan kuulemani nousun kliimaksiin. Italian radiolle tehty Ring-sykli on ollut aikanaan valtava ponnistus. Edustavin dokumentti Furttiksen taiteesta lienee kuitenkin Bayreuthin Wagner-juhlien Beethovenin ysi vuodelta 1951. Se alkaa epävarmasti, ikään kuin nousee tuhkasta Feeniks-linnun tavoin. Jonkin verran lyhennettynäkin ja suhteellisen primitiivisesti äänitettynäkin Bachin Matteus-passio keväältä 1954 on ainutlaatuisen harras kokemus.
Sibelius-guru Paavo Berglundin vanhoilla päivillään tekemät Sibelius-levytykset Lontoon filharmonikkojen kanssa tarjoavat pakotonta, kiireetöntä, kaikesta turhasta puhdistettua Sibeliusta, jossa intensiteetti on osattu piilottaa pinnan alle vähän samaan tapaan kuin Horensteinin livetaltioinneissa. On hienoa, että Berglund sai vielä kerran tilaisuuden huippuorkesterin kanssa taltioida Sibeliuksensa jälkimaailmalle. Toivottavasti vielä joskus julkaistaan myös hänen viimeisestään konsertistaan tehty tallenne, jonka esitykseen Ainolan mestarin neljännestä sinfoniasta Berglund itse oli miltei tyytyväinen. Heimo Haiton ja Paavo Berglundin tallenne Sibeliuksen viulukonsertosta on intensiteetiltään omassa luokassaan, ja tallenneteknisesti yllättävän hyvä (60-luvun puolivälin Suomi). Heifetzien ja Oistrahienkin rinnalla, Haiton tulkinta on mittapuu.
Sibeliuksen seiskasta tiedän kaksi täysin vastakkaista näkemystä: Jevgeni Mravinskin äänitykseltään yllättävän hyvä taltiointi on pelkkää staccatoa, taukoa tauon perään, äärimmäisen dramaattinen. John Barbirollin näkemys taas päinvastoin on yksi, laaja, tauoton kaari, pelkkää legatoa. Nämä kaksi versiota oikeastaan kattavat ääripäät, laidasta toiseen sen, mitä Sibeliuksen seiska, tuo koko sinfoniakirjallisuuden tiivein teos, jossa ei ole ainuttakaan turhaa ääntä, voi olla.
Leukemiaan vain 33-vuotiaana menehtyneen Dinu Lipattin taiteesta on onneksi myös ajankohtaansa nähden (Lipatti kuoli 1950) erinomaisesti tuotettuja studiolevytyksiä, mutta järkyttävimpiä dokumentteja hänen taiteestaan ovat kuolemansairaana tehdyt Mozartin 21. konsertto ja kaksi Schubertin impromptua. Mozartissa Lipattin kosketus on jo niin eteerinen, että se oikeastaan hajoaa tomuksi, ja Schubertissa hän viimeisillä voimillaan nauraa kyynelten läpi.
David Oistrahin live-levytys Prahasta Sostakovitsin 1. viulukonsertosta on äänitykseltään suhteellisen primitiivinen, mutta Oistrahin viulu timanttiporan lailla leikkaa läpi. Sosialistisen realismin realismia kauhistuttavimmillaan. Lisäksi edellämainitun kapellimestari Jevgeni Mravinskilta on taltiointi Sostakovitsin 8. sinfoniasta 80-luvun alusta, jossa parjattu neuvostotekniikka on paljon mainettaan parempi. Taltioinnissa myös mahorkkayskäänsä yleensä yskivä neuvostoyleisö on ymmärtänyt imeä yskänpastilleja, sillä se on hiljaa. Mravinskin orkesteri on kuin tehdas pilleineen ja tuotantolinjoineen, ja jos minun pitäisi valita yksi huippuedustaja Neuvostoliiton saavutuksille, se olisi tämä, toisen ollessa Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin, jonka joissakin laitoksissa muuten käytetään musiikkina tätä sävellystä. Kaunista tämä musiikki ei totisesti ole, koska siinä ei kaunistella neuvostojärjestelmää vaan näytetään, millainen se on: ruostunut helvetinkone.
Vladimir Horowitzilta löytyy ainakin kolme tai neljä livetaltiointia Tsaikovskin konsertosta. Intensiivisimpiä ovat appiukko-Toscaninin kanssa tehdyt tallenteet, joissa tarjotaan vertaansa vailla olevaa sarjakonekivääritulitusta.
Vanhimpia tunnettuja legendaarisen statuksen saaneita livetaltiointeja on Bruno Walterin taltiointi Mahlerin 9.sinfoniasta vuodelta 1938. Ensikuuleman perusteella finaalin lopun jousisointi oli joutuisanakin todella eteeristä, ja kuuluu tässä levytyksessä hämmästyttävän hyvin. Aina ei hitaus ole intensiteetin ja traagisuuden synonyymi, minkä olisi voinut kertoa myös Celibidachelle.
Willem Mengelberg taltioi marraskuussa 1939 Mahlerin 4. sinfonian. Äänitys oli aikakautensa ehdotonta huippua maailman ehkä parhaassa Amsterdamin konserttitalossa, ja levytys äkkiväärine ja salaoveline temponvaihdoksineen ja glissandoineen edustaa vanhempaa tulkintatraditiota kuin Mahler itse.
Josef Hofmannin taltioinnit Chopinin kahdesta pianokonsertosta ovat virtuositeetissaan ylittämätöntä Chopin-soittoa. Äänitystekniikka on varsin primitiivinen, mutta se haittaa lähinnä orkesteria, mikä taas ei niinkään haittaa Chopinia. Tämä alkoholisoituva entinen lapsitähti tarjoaa hurjimmat kuulemani juoksutukset.
Oikeastaan kaikki sellisti Pablo Casalsin yhdeksänkymppisenä Marlboron musiikkijuhlilla kapellimestarina tekemät taltioinnit ovat ehdottoman musikaalisia. Niistä kuuluu sellaista kiireetöntä kokemusta, musisoimisen iloa ystävien kesken, että tietyn rosoisuudenkin antaa anteeksi. Ehkä ihastuttavin esimerkki näistä levytyksistä on Schubertin 5. sinfonia, jota ei voi kuvailla muulla attribuutilla kuin "ihana".
Gary Bertini teki Mahler-syklinä 80-90 -lukujen taitteessa osin studiossa, osin livenä. Sinfoniat 1, 8 ja 9 sekä das Lied von der Erde ovat livetaltiointeja Tokiosta, ja niitä ei teknisesti erota sarjan studiotaltioinneista. Olen ylistänyt Bertinin Mahler-sykliä aiemminkin, ja en osaa kuvitella parempaa. Kahdeksas on paras kuulemani moderni levytys, joka vasta todella avasi minulle teoksen (Horenstein, jonka käsittelen lopuksi, onkin sitten oma lukunsa), ja yhdeksäs on äärimmäisen kaunis esitys, jossa finaali äärettömästä verkkaisuudestaan huolimatta pitää.
Dmitri Mitropoulosilta löytyy valitettavan vähän taltiointeja, mutta tämä suotta historian ja Leonard Bernsteinin pimentoon jäänyt kreikkalaisjohtaja maahantoi Yhdysvaltoihin Mahleria jo silloin kun Bernstein vasta opetteli pois potalta. Mitron Mahler on vaarallista, karkeaakin, ja autenttisuuden osoituksena normiesitystä 20 minuuttia ripeämmän Mahlerin kolmosen "sensurointeja" ei edes huomaa ilman partituuria. Kolmosessa etenkin newyorkkilaisten vasket loistavat, ja esitys on hämmästyttävän järkeenkäypä huolimatta rivakuudestaan. Intensiteetiltään se jättää kaikki muut varjoonsa. Kutonen on nimensä mukaisesti traaginen, eikä edes finaalissa ole yhtään ylimääräistä tahtia, ja kellon mukaan ennätysrivakassa adagiossa mihinkään ei ole kiire. Mahler-entusiasti ei voi olla ilman kuuden levyn pakettia Mitron koottuja Mahlereita.
Günter Wand teki viimeisen 10 vuoden levytyksensä käytännössä kaikki konserttitaltiointeina. Hän ehti uusimaan Bruckner-syklinsä kolmea ensimmäistä sinfoniaa lukuunottamatta; anteeksi Celibidache, mutta sinä itse olet kamelinajaja! Wandin vanhana, lähes yhdeksänkymppisenä tehty Bruckner on ihanteellista, ja Berliinin filharmonikkojen kanssa tehty nelonen ehkä kaikkien aikojen paras Bruckner-levytys. Samaten Mozartin kolme viimeistä sinfoniaa sisältävä äänite sisältää parasta kuviteltavissa olevaa, musikaalista ja eloisaa big band -mozartia. Ei näitä ainakaan tämän paremmin olisi studiossa voitu toteuttaa, joten Glenn Gouldin haamulle tiedoksi: kyllä naturaali on supernaturaalia naturaalimpi.
Tartuin 25 vuoden jälkeen aluksi hylkäämääni Carlo Maria Giulinin live-levytykseen Brucknerin ysiin Wienistä. Ensin hylkäsin sen, koska siinä oli liiaksi samaa Klempereriin, joka esitteli minulle teoksen. Kuitenkin Giulinissa on Klempererin ylevyys, Karajanin sointi ja Furtwänglerin intensiteetti; sen lisäksi Giulini välittää ihmettelyä, ihailua ja rakkautta musiikkia kohtaan, jota hän pitää mitä suurimpana jumalallisena luomismysteerinä.
Keith Jarrettin Kölnin konsertti kuulostaa sarjalta pitkittyneitä improvisaatioita, flyygelille ja Jarrettille. Milloinkaan mikään variaatio ei kuitenkaan kuulosta pitkitetyltä, ja Jarrett on kuunnellut paitsi Bachinsa, myös Gouldinsa. Tai päinvastoin.
Dave Brubeckin parhaat levytykset ovat livetaltiointeja: Jazz at Oberlin, jonka How high the moon sisältää hurmioituneen pianosoolon, sekä Jazz goes to college.
Johnny Cash kävi heittämässä keikan Folsomin vankilassa vuonna 1968. Harvoin ovat yleisö ja esiintyjä olleet niin hyvin samalla aaltopituudella, vaikka ei saatukaan rokkia. Johnny kuitenkin on rock.
Joy Divisionin taiteen minulle autenttisin esimerkki löytyy Still-kokoelmalta, jonne on koottu livetaltiointeja. Studioalbumien versiot tuntuvat Stilllin rosoiseen angstiin verrattuna jotenkin siisteiltä.
U2, tuo ehkä maailman paras livebändi, on parhaimmillaan varhaisessa livealbumissaan Under the blood red sky, jossa kuullaan kaikki kahden ensimmäisen - ja parhaan - albumin tunnetuimmat kappaleet energisinä versioina. Vaikka en enää jaksakaan tämän nuoruuden suosikkiorkesterini intensiteettiä, oli tämä hieno, tai aika kultaa muistot.
Jascha Horenstein teki varsin vähän studiolevytyksiä, koska ei ottanut vastaan (tai saanut) vakiokiinnityksiä orkestereihin. Edustavimmat näytteet Jaschan taiteesta löytyvät Mahler- ja Bruckner-osastolta (levytti hän studiossa klassikkoasemaan nousseet Mahlerin 1., 3. ja 4. sinfoniat). Mahlerin seiskan hän toteuttaa paremmin kuin kukaan muu, ja das Lied von der Erdestä hän löytää enemmän alakuloista kauneutta kuin kukaan muu, Bruno Walter mukaanluettuna. Mahlerin ysistä häneltä löytyy kuusi livetulkintaa; Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa tehty erinomainen vuoden -66 tallenne esittää Mahlerin teoksen eloonjäämiskamppailuna, josta ei puutu repiviä ja traagisia sävyjä ja johon verrattuna Bruno Walterin aiemmin ihanteellisena pitämäni levytys kuulostaa jotenkin siloitellulta.
Brucknerin yhdeksäs on ihanne-esitys, ja vitosen Horenstein ainoana kuulemanani kapellimestarina toteuttaa teoksen siten kuin se suunnilleen pitääkin: osista koostuvana kokonaisuutena, jossa hyvä seuraa lopussa: finaali, jossa palaset kootaan yhteen, kiihtyy pikku hiljaa viimeisen kolmen minuutin eksaltaatioon. Horensteinin taide yhdistää Klempererin rakenteentajua Furtwänglerin ekstaasiin, ja lisäksi hän osaa antaa ymmärtää alleviivaamatta, pinnan väreillä kätkettyä voimaa. Horensteinin käsissä englantilaiset radio- ja provinssiorkesterit soittavat henkensä hädässä, uhkuen piilotettua voimaa kuin tiikeri. Horenstein oli myös suurenmoinen Beethoven-johtaja; Ranskan radio-orkesterin kanssa tehty versio Beethovenin ysistä on Furtwänglerin jälkeen hienoin kuulemani, ja Missa Solemnis on ylittämätön esitys, Klempererin versio on kuollut Horensteiniin verrattuna.
Huippu seuraa lopussa; maaliskuussa 1959 BBC:llä sattui olemaan jäänyt käyttämättömiä varoja, ja ne piti polttaa musiikkiesitykseen. Päätettiin sitten toteuttaa suurimman kuviteltavissa olevan koneiston vaativa teos, Mahlerin 8. "Tuhannen" sinfonia, joka vaati tässä esityksessä pitkälti kahdeksattasataa esittäjää. Tilaisuuteen tuotiin onneksi myös kokeellinen stereoäänitystekniikka, joka sai olla dokumentoimassa teoksen Lontoon ja Horensteinin ensiesitystä; tämän esityksen sanotaan myös aloittaneen kansainvälisen Mahler-renessanssin ja nostaneen Horensteinin maineeseen.
Etenkin teoksen viimeinen vartti lienee uskomattominta koskaan taltioitua livemusiikkia, uskomattominta ainakin sellaiselle ihmiselle, joka on muuten omistautunut Mahlerille pitkään (kuten minä), mutta jolle juuri tämä teos oli pitkään jossakin määrin enigmaattinen. Upeaa musiikkia tämä on Kubelikin tai Bertininkin tulkintana, mutta he raapaisevat vain pintaa. Tässä on onnistuttu taltioimaan koko esittävän taiteen historian suurimpia hetkiä. Suurenmoista, mahtavaa, sanoinkuvaamattoman suurta ja rajattoman kaunista, salpaa hengityksen, saa silmistä valumaan hikeä ja puhkoo lastenvaunujen renkaat. Esiintyjistä paistava onni olla mukana tekemässä historiaa, olla ylittämässä itseään, paistaa läpi; onnekkaita olivat myös ne 3000, jotka mahtuivat paikalle kuuntelemaan. Ja onnekas olen minä, jota varten tämä tilanne on tallennettu,
Soitossa on livetilanteen rosoa, ja esiintyjät eivät vain joutuneet kohtaamaan rajansa vaan ylittämään sen, mutta se, miten suuren tilanteen intensiteetti välittyy taukoamattomana pikku hiljaa yltyvänä virtana, joka loppua kohti yltyy valtaisaksi pauhuksi, on täysin sanoinkuvaamatonta. Esitys välittää sellaisia ääniä, joita en tiennyt olevan olemassakaan, ainakaan tässä maanpäällisessä maailmassa, esimakua taivaasta, jonne teos ja taltiointi pikku hiljaa saapuvat. Se, miten orkesteri, solistit ja kuoro kietoutuvat yhteen lopussa, on jokaisen kuultava ennen kuolemaansa.
Mahlerin 8. sinfoniaa Horensteinin esityksenä pääsee kuuntelemaan klikkaamalla otsikon linkkiä.
lauantai 21. kesäkuuta 2014
Suurimmat orkesterilevytykset
Vaikka olenkin äänilevymusiikin - ja nimenomaan orkesterimusiikin - intohimoinen ystävä, moni suurimmista äänilevytaltioinneista on konserttitaltiointi. Ja jo jonkin aikaa äänitystekniikka on mahdollistanut sen, että enää ei ole välttämätöntä tavoitella superrealismia, johon on mahdollista yltää vain studiossa. Konsertin nyt-hetki nimittäin parhaimmillaan tuo musiikkiin yhden lisäulottuvuuden, joka välittyy myös levyllä.
Pianistinero Glenn Gould oli siis väärässä: kyllä tekniikka mahdollistaa realismin parantelun myös livetilanteessa, tosin ehkei vielä hänen elinaikanaan (-82). Samaten zenbuddhistikapellimestari Sergiu Celibidache oli väärässä: kyllä äänilevy on enemmän kuin pelkkä kaksiulotteinen pahvinen korvike, Brigitte Bardot'n kuva. Vaikkei se nyt ihan BB:kään toki ole.
Seuraavaksi käyn läpi oman listani hienoimmista tietämistäni orkesterilevytyksistä, jatkaen sarjaa, jossa kävin läpi suurimpia pianolevytyksiä (löytyvät klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa):
Wilhelm Furtwängler: Levytykset 1942-1944. Sodan aikana puna-armeijan kaappaamat konserttitaltioinnit ovat osuvin muistutus siitä, mitä taide voi merkitä ihmiskunnan kaikkein vaikeimpina aikoina. Paikka paikoin bronkiittinen yleisö keskellä pommituksia sai todistaa kaikkien aikojen suurimman orkesterinjohtajan ehkä kaikkein suurimpia hetkiä. 10 cd:n paketti on täynnä huippuhetkiä: Straussin Sinfonia Domestica, jossa orkesteri on kuin hyökkäysvaunu, maanisen alkuvoimaiset Beethovenin sinfoniat 4, 5 ja 7, Brahmsin 2. pianokonsertto elementaarisesti ja monumentaalisesti Edwin Fischerin kanssa, Schubertin C-duurisinfonia kaikkine niinekin kiihdytyksineen ja hidastuksineen, jotka eivät kuulu kirjaan mutta kyllä henkeen ja käsittämättömän koloristinen Ravelin Daphnis -sarja, jonka rinnalla kaikki muut ranskalaisen musiikin esitykset kuulostavat parfyymiltä ilman lihallista sisältöä.
Arturo Toscanini: New Yorkin levytykset 1926-1936. Edellisen tyylillinen, filosofinen ja auditiivinen vastapooli kaikkein edustavimmillaan ja parhaimmillaan. Kun useimmat Tosciksen levytykset vähän latistuvat äärikuivaan akustiikkaan, näissä New Yorkin levytyksissä saatetaan kuulla mahdollisesti kaikkien aikojen parasta orkesterisoittoa. Ei tarvitse kuunnella kuin esimerkiksi Haydnin 101. ”kello”sinfoniaa. Yhtään sen paremmin Haydnia ei voi esittää.
Georg Friedrich (Georg Friderick) Händel: Orkesterimusiikkia. The English Concert, joht. Trevor Pinnock. Luultavasti tasaisen vauhdin taulukolla kaikkein eniten kuuntelemaani "käyttömusiikkia". 6 cd:n paketti, josta edelleenkin 22 vuoden jälkeen teen uusia löytöjä. Händelin orkesterimusiikki on turhaan jäänyt Bachin varjoon, se on täynnä yllätyksiä. Pinnock on nuoruuteni ehkä suurin musiikillinen vaikuttaja. ja tässä hän tarjoilee autenttista instrumentaatiota eloisimmillaan.
Paul Hindemith: Mathis der Maler etc/San Franciscon filharmonikot, joht. Herbert Blomstedt. Pois muodista jäänyt Hindemith, jossa aikalaiskollega Sostakovitsin mukaan ei ollut mitään muuta vikaa kuin että se oli ”kuunneltavaksi kelpaamatonta”, näyttäytyy tässä niin hyvin tehtynä, soitinnettuna ja sitäpaitsi soitettuna ja äänitettynä kuin on mahdollista, jos ottaa huomioon, että se on kuunneltavaksi kelpaamatonta.
Leos Janacek: Sinfonietta ja Taras Bulba/Wienin filharmonikot, joht. Charles Mackerras. Tsekkiläiseen musiikkiin wieniläisklassikoiden ohella erikoistunut melko äskettäin kuollut, Suomessa melko vähän arvostettu australiaiskapellimestari tarjoaa häkellyttävän autenttista tsekkiläismusiikkia, jossa arkaaiset kaiut on modernisoitu aivan ainutlaatuisella klangilla. Mitään vastaavanlaista musiikkia ei olla koskaan tehty.
Antonin Dvorak: Sinfonia no 9 "Uudesta maailmasta". Berliinin filharmonikot, johtaa Ferenc Fricsay. Muistan 90-luvun alussa lukeneeni, että Dvorakin Uudesta maailmasta on sinfoniakirjallisuuden levytetyin teos, jota levy-yhtiöt joskus ehdottivat kapellimestareille levytettäväksi. Näin kävi 90-luvulla Georg Soltille, joka ei aiemmin ollut edes esittänyt teosta, ja opettelikin sen kahdeksankymppisenä. No, Fricsay ei ole mikään täytelevytys: siinä yhdistyy Toscaninin kiihkeys ja Furtwänglerin verevyys.
Anton Bruckner: Sinfoniat no 4 ja 6/Philharmonia ja New Philharmonia Orchestra, joht. Otto Klemperer. Klempererin orkesteri kahdella eri nimellä ei tarjoa mitään korviahivelevää hyväilyä a la Karajan, vaan goottilaiskatedraalin tavoin jäsenneltyä, selkeydessään ja jaloudessaan lähes luurangoksi riisuttua musiikkia kaikessa kauneudessaan ja traagisuudessaan. Erityisesti oboisti Jock Sutcliffen oboesoolo 6.sinfonian 2. osassa on oman sieluni ääni, jo siitä lähtien kun ensirakkauteni kohta 20 vuotta sitten päättyi, jolloin Sutcliffe hoiti itkemisen puolestani.
Anton Bruckner: Sinfoniat no 4, 6 ja 8/Münchenin filharmonikot joht. Sergiu Celibidache. Hesarin kriitikko Jukka Isopuro antoi paljolti innoituksen tähän juttuun tai ainakin livelevytyksien pohtimiseen. Isopuro puffasi tuoreeltaan näitä levyjä koko äänilevyhistorian suurimmiksi levytyksiksi. Näihin levytyksiin liittyy paradoksi: niitä ei oikeastaan ole, sillä kapellimestari Celibidache ei suostunut tekemään äänilevyjä. Hänen mielestään musiikin kuuntelu äänilevyltä on kuin rakastelisi Brigitte Bardot’n pahvikuvan kanssa. Kuitenkin hänen konserttitaltiointejaan julkaistiin hänen poikansa autorisoimana laitoksena melkein heti kun Celibidachen hautakummulta olivat tomut laskeutuneet, ja tämä vain siksi, että muuten piraattien taskuun menevät rahat voitaisiin kanavoida Celin arvostamiin tarkoituksiin. Zen-buddhalainen Celin Bruckner-levytykset eivät käy taustamusiikiksi: niihin pitää keskittyä hievahtamatta. Ne ovat ehkä kaikkien aikojen muhkeimpia livelevytyksiä, ja siinä mielessä ehkä kaikkien aikojen parhaita levytyksiä, että niissä on Celibidachen tarkoittama nyt-hetki onnistuttu jähmettämään jälkipolvillekin toistettaviksi.
Anton Bruckner: Sinfonia no 4/Berliinin filharmonikot joht. Günter Wand. Jos pitäisi valita vain yksi Bruckner-levytys, se voisi hyvin olla tämä yksi. Kenties tämä Wandin levytys on jopa kaikkien aikojen paras sinfonialevytys. Siinä missä Celin laahaus herättää ristiriitaisia tunteita, Wandin Bruckner on "vain" komeaa, täyteläistä mutta ilmavaa, ilman mitään idiosynkratismeja.
Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Wienin filharmonikot joht. Carlo Maria Giulini. Pitkään vieroksuin tätä levytystä, sillä se on temmoiltaan lähes identtinen Otto Klempererin levytyksen kanssa, joka kasvatti minut tähän teokseen. Suostuin löytämään Giulinin levytyksen vasta uudella yrityksellä 25 vuotta myöhemmin, ja se on yksi parhaita Bruckner-levytyksiä. Siinä Wienin filharmonikkojen jäljittelemättömän jalo jousisointi yhdistyy syvästi koettuun riipaisevuuteen. Aikaisemmin olin sitä mieltä, että levytys jää kaipaamaan intensiteettiä. Kaikkea muuta. Sitä nimittäin löytyy silloin kun sitä tarvitaan, ja sitäkin enemmän.
Antonin Dvorak: Slaavilaiset tanssit/Clevelandin orkesteri joht. George Szell. Useasti oppi-isänsäkin ”ulostoscaninisoinut” Szell, joka kehitti pikkutarkan tutti-soiton pilkkuunsa, esittelee tässä myös roppakaupalla charmia. Yksi kaikkien aikojen parhaista orkesterilevytyksistä: rytmiä, väriä, kaihoa, romantiikkaa ja charmia vähintääkin yhden puutarhallisen verran, täydellisesti esitettynä. Kun usein urheilusuorituksia on pidetty ikuisesti lyömättöminä, tämä on Bob Beamon, Michael Johnson, Jesse Owens ja Usain Bolt samalla levyllä.
Gustav Mahler: Sinfonia no 9/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Ehkä kaikkien aikojen paras sinfonialevytys, jossa Mahlerin autorisoiduin tulkki on saanut aikakoneella kuljettua vuosisadan vaihteen Wienin 1960-luvun Yhdysvaltoihin. Studio-orkesteri soittaa kuin henkensä hädässä, vaikka tässä ei olekaan kenelläkään minnekään kiire, ei edes finaalissa, joka soitetaan lähes 10 minuuttia nopeammin kuin yleensä.
... paitsi että vieläkin parempi on Bernard Haitinkin ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin levytys, ei vähiten soitannollisesti. Siinä sitäpaitsi finaalikin menee oikein.
Jos kuitenkin pitäisi valita yksi ja vain yksi Mahler-levytys nimenomaan soitannolliselta kannalta, päätyisin Claudio Abbadon Luzernissa tekemään live-levytykseen Ylösnousemussinfoniasta. Siinä tämä ad hoc -tähdistö soittaa henkensä hädässä, tai oikeastaan syöksyvät tuleen Abbadon puolesta.
Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfoniat no 35-41/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Samat sanat kuin Szellin slaavilaisisista tansseista: tätä ei voi paremmaksi pistää. Tuntuu siltä, että Walter olisi ollut myös Mozartin henkilökohtainen ystävä, ei vain Mahlerin. Reilusti yli 8-kymppinen Walter on sitäpaitsi vitaalimpi ja löytää Mozartista enemmän sekä riemua että voimaa kuin yksikään nuorempi orkesterinjohtaja.
Jean Sibelius: Sinfoniat no 2+7 ja 5+6 (+Tuonelan joutsen)/Lontoon filharmoninen orkesteri joht. Paavo Berglund. Definitiivisen Sibelius-tulkin viimeinen sana on ehkä myös kaikkein tuoreinta ja raikkainta Sibeliusta. Toinen pääinspiraationi tämän juttuni kirjoittamiseen; jos Isopurolle Celin Bruckner oli syy äänilevyjen olemassaoloon, nämä livetaltioinnit suuren Paavon viimeisiltä vuosilta merkitsevät minulle samaa kuin Isopurolle Celibidachet. Sibelius, kuten Beethovenkin, on aina suurempaa kuin yksikään sen esitys, opin nyt viimeistään. Siltikin definitiivistä. Vielä kun saisi sen Ranskan radio-orkesterin kanssa tehdyn Siban nelosen, jota maestro itse piti 80-vuotishaastattelussaan jo miltei onnistuneena...
Dimitri Sostakovits: Sinfonia no 8/Leningradin filharmonikot, joht. Jevgeni Mravinski. Ei sosialistista realismia vaan realismia sosialistisesta realismista. Realistisismia kaikessa inhorealismissaan, jossa orkesteri kuulostaa ruostuneelta tehtaalta.
Ottorino Respighi; Rooman suihkulähteet. Ranskankielisen Sveitsin orkesteri, joht. Ernest Ansermet. Fritz Reinerin johtavat Chicagon sinfonikot ovat vieläkin virtuoosisempia, mutta Ansermet poisti listaltani Riccardo Mutin johtamien philadelphialaiset roomalaistrilogialevyn. Siinä ei ollut yhtään musiikkia Ansermetin verrattuna, joka saa tähän musikaalisesti hieman kyseenalaisen rajalla liikkuvaan hehkutukseen runsain mitoin lämpöä, ja äänitys on parasta Deccan spektaakkelia.
Richard Strauss: Ein Heldenleben/New Yorkin filharmonikot, joht. Willem Mengelberg. Oman aikansa (1928) hämmästyttävin orkesterilevytys. Mengelberg johti 20-30 –lukujen vaihteessa vuorotellen Toscaninin kanssa oman aikansa ja ehkä kaikkien aikojen hienointa sinfoniaorkesteria, New Yorkin filharmonikkoja, ja molemmat syyttivät toista ”oman” orkesterinsa pilaamisesta. Myös oman aikansa hifiä. Mengelbergin tyylissä kuulee vielä kaikuja 1800 –luvun portamentosta, jossa jouset liu’uttamalla siirtyivät sävelkorkeudesta toiseen, ja sooloviulisti Scipione Guidi on tämän tyylin mestari.
Richard Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Hifiä todella tarvitaankin tähän musiikkiin, ja hifi on kuin keksitty Straussia varten. Ja Reiner keksi hifin, voisi sanoa, sitä myöten, että hän itse ripusti mikrofonit levytyssessioihin. Moni epäilee, että ei se ole musiikkia. Se on kuitenkin sivuseikka. Nämä ovat kautta aikojen ensimmäiset kaupalliset stereolevytykset. Ja ne ovat edelleenkin kautta aikojen parhaat. Tekniikka ei ole mennyt yhtään eteenpäin vuodesta 1954 (!), puhumattakaan orkesterikulttuurin korkeakulttuurista. Reiner välttää kaikkea tyhjää sensationalismia. Sen sijaan hän esittää Straussin virtuoosipaletin kaikissa mahdollisissa väreissä. Kuka sanoi, että Debussy on koloristi? Tämä kaikkien aikojen paras orkesterilevy on myös Chicagon orkesterin monikymmenvuotisen soolotrumpetisti Adolph Hersethin ”soolokonsertto”.
Vienna! Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Samat sanat kuin Szellin Slaavilaisiin tansseihin: kyse ei ole vain tanssiviihteestä, vaan sinfonisesta runoelmamusiikista. Olisivat vaan saaneet jättää pois Weberin tanssiinkutsun, joka on paitsi täysin vanhentunut teos, myös täysin mitäänsanomatonta paskaa.
Maurice Ravel: Rapsodie Espagnole/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. No, kyllä ranskalaisessakin musiikissa voi olla värejä. Kunhan se annetaan Reinerin johtamalle Chicagon orkesterille. Aivan henkeäsalpaavaa soittoa, jossa orkesteri on aivan varpahillaan.
Claude Debussy: Iberia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Fritz Reiner. Muuten samat sanat kuin edellä, paitsi että tässä korostuu rytmiikka, jota ei tämän napakammin voi enää toteuttaa.
Maurice Ravel: Daphnis et Chloe/Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Charles Münch. Sensuellia, alkuvoimaista, seksuaalista, tuoksuvaa kuin juhannusöinen metsä. Pääsyyllinen siihen, että aloin löytämään ranskalaisen musiikin 1990-luvun puolivälissä, ylipäätään pitämään mahdollisena sitä, että Ranskassa muutkin voivat tehdä musiikkia kuin Edith Piaf. Yksi 1900 –luvun hämmästyttävimmistä partituureista, ainakin kaikkien aikojen orgastisinta musiikkia.
Maurice Ravel: Ma Mere L'Oye. Montrealin sinfonikot joht. Charles Dutoit. Me too -kärähdyskään ei sitä miksikään muuta, että soitto on hämmästyttävän sensuaalista, kuin öisten kesäkukkien tuoksua.
Anton Webern: Boulez conducts Webern vol II. Berliinin filharmonikot, joht. Pierre Boulez. Jos ei usko moderniin musiikkiin, niin tämän jälkeen uskoo. Eikä tämä johdu vain siitä, että levytyksessä on vielä yksi ”D” digitaalisuuden merkkinä enemmän kuin mikä on mahdollista. Tekniikka on tässä valjastettu modernin musiikin palvelukseen niin täydellisesti kuin mahdollista.
Claude Debussy: Nokturnit. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Guido Cantelli. 36-vuotiaana kuollut Toscaninin oppipoika ja henkinen perillinen Cantelli ei ehtinyt lunastamaan kaikkia suuria lupauksiaan, mutta tallenteet hänen taiteestaan todistavat harvinaislaajuisesta lahjakkuudesta, jossa yhdistyi kehittynyt väriaisti ja rytmin hallinta. Mitä useamman kerran nämä kuuntelee, sitä selvempää on, miksi tämä on epätäydellisenäkin - Cantelli levytti vain kaksi osaa, kolmannen, sen, jossa kuoro laulaa oo-oo-oo, hän jätti pois - uskomattoman virtuoosisen tiukkuva ja samaan aikaan tuoksuu kesäyön tunnelmaa; tosin se kesäyö on miltei kuumeisen kiihkeä. Erityisesti loistavat FIlharmonian puupuhaltimet.
Camille Saint-Saens; Urkusinfonia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Daniel Barenboim. Varmasti paras Barenboimin kapellimestarin ominaisuudessa tekemä levytys, ainakin kuulemistani. Daniel onnistuu selkeästikin tartuttamaan innostuneisuutena orkesteriin, ja kuten tavallista, chicagolaisten - etenkään torvisektion - soitto ei jätä toivomisen varaa. Tässä on sellaista intheheatofmoment-fiilistä, jossa ollaan heittäydytty musiikkiin mukaan, mutta ihan aina ei Barenboimin oma inspiraatio tartu orkestereiden kaikkiin sektioihin.
Claudio Abbado, Berliinin filharmonikot: Johannes Brahmsin orkesterimusiikki. Olin pitkään kapinallinen tätä cd-opusten ykkössuositusta kohtaan, sillä halusin olla mies, joka kulkee esoteerisesti omia polkujaan, ja suosinkin Kurt Sanderlingia. Kun lainasin nämä sitten ystävältäni, jo ensimmäisen sinfonian ensi-isku paljasti, miksi näillä on tämä maine. Soitto on valoisaa, täyteläistä, erottelevaa, rytmiikka vie eteenpäin. Sanalla sanoen: gloriöösiä.
Jätin tällä kertaa pois vokaaliosuuksia ja sooloinstrumentteja sisältävät levytykset. Ne esitellään seuraavassa osassa. Listalle olisi kuulunut päästä myös Miles Davisin Gil Evansin orkesterin kanssa tehdyt levytykset, mutta niitä on hankala paikoittaa tähän listaan. Mainitaan ne kuitenkin. Evansin sykkivä, latinosävytteinen sointi, jossa Miles trumpetti leijailee ylimpänä, kietoutuen välillä orkesterikudokseen.
Pianistinero Glenn Gould oli siis väärässä: kyllä tekniikka mahdollistaa realismin parantelun myös livetilanteessa, tosin ehkei vielä hänen elinaikanaan (-82). Samaten zenbuddhistikapellimestari Sergiu Celibidache oli väärässä: kyllä äänilevy on enemmän kuin pelkkä kaksiulotteinen pahvinen korvike, Brigitte Bardot'n kuva. Vaikkei se nyt ihan BB:kään toki ole.
Seuraavaksi käyn läpi oman listani hienoimmista tietämistäni orkesterilevytyksistä, jatkaen sarjaa, jossa kävin läpi suurimpia pianolevytyksiä (löytyvät klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa):
Wilhelm Furtwängler: Levytykset 1942-1944. Sodan aikana puna-armeijan kaappaamat konserttitaltioinnit ovat osuvin muistutus siitä, mitä taide voi merkitä ihmiskunnan kaikkein vaikeimpina aikoina. Paikka paikoin bronkiittinen yleisö keskellä pommituksia sai todistaa kaikkien aikojen suurimman orkesterinjohtajan ehkä kaikkein suurimpia hetkiä. 10 cd:n paketti on täynnä huippuhetkiä: Straussin Sinfonia Domestica, jossa orkesteri on kuin hyökkäysvaunu, maanisen alkuvoimaiset Beethovenin sinfoniat 4, 5 ja 7, Brahmsin 2. pianokonsertto elementaarisesti ja monumentaalisesti Edwin Fischerin kanssa, Schubertin C-duurisinfonia kaikkine niinekin kiihdytyksineen ja hidastuksineen, jotka eivät kuulu kirjaan mutta kyllä henkeen ja käsittämättömän koloristinen Ravelin Daphnis -sarja, jonka rinnalla kaikki muut ranskalaisen musiikin esitykset kuulostavat parfyymiltä ilman lihallista sisältöä.
Arturo Toscanini: New Yorkin levytykset 1926-1936. Edellisen tyylillinen, filosofinen ja auditiivinen vastapooli kaikkein edustavimmillaan ja parhaimmillaan. Kun useimmat Tosciksen levytykset vähän latistuvat äärikuivaan akustiikkaan, näissä New Yorkin levytyksissä saatetaan kuulla mahdollisesti kaikkien aikojen parasta orkesterisoittoa. Ei tarvitse kuunnella kuin esimerkiksi Haydnin 101. ”kello”sinfoniaa. Yhtään sen paremmin Haydnia ei voi esittää.
Georg Friedrich (Georg Friderick) Händel: Orkesterimusiikkia. The English Concert, joht. Trevor Pinnock. Luultavasti tasaisen vauhdin taulukolla kaikkein eniten kuuntelemaani "käyttömusiikkia". 6 cd:n paketti, josta edelleenkin 22 vuoden jälkeen teen uusia löytöjä. Händelin orkesterimusiikki on turhaan jäänyt Bachin varjoon, se on täynnä yllätyksiä. Pinnock on nuoruuteni ehkä suurin musiikillinen vaikuttaja. ja tässä hän tarjoilee autenttista instrumentaatiota eloisimmillaan.
Paul Hindemith: Mathis der Maler etc/San Franciscon filharmonikot, joht. Herbert Blomstedt. Pois muodista jäänyt Hindemith, jossa aikalaiskollega Sostakovitsin mukaan ei ollut mitään muuta vikaa kuin että se oli ”kuunneltavaksi kelpaamatonta”, näyttäytyy tässä niin hyvin tehtynä, soitinnettuna ja sitäpaitsi soitettuna ja äänitettynä kuin on mahdollista, jos ottaa huomioon, että se on kuunneltavaksi kelpaamatonta.
Leos Janacek: Sinfonietta ja Taras Bulba/Wienin filharmonikot, joht. Charles Mackerras. Tsekkiläiseen musiikkiin wieniläisklassikoiden ohella erikoistunut melko äskettäin kuollut, Suomessa melko vähän arvostettu australiaiskapellimestari tarjoaa häkellyttävän autenttista tsekkiläismusiikkia, jossa arkaaiset kaiut on modernisoitu aivan ainutlaatuisella klangilla. Mitään vastaavanlaista musiikkia ei olla koskaan tehty.
Antonin Dvorak: Sinfonia no 9 "Uudesta maailmasta". Berliinin filharmonikot, johtaa Ferenc Fricsay. Muistan 90-luvun alussa lukeneeni, että Dvorakin Uudesta maailmasta on sinfoniakirjallisuuden levytetyin teos, jota levy-yhtiöt joskus ehdottivat kapellimestareille levytettäväksi. Näin kävi 90-luvulla Georg Soltille, joka ei aiemmin ollut edes esittänyt teosta, ja opettelikin sen kahdeksankymppisenä. No, Fricsay ei ole mikään täytelevytys: siinä yhdistyy Toscaninin kiihkeys ja Furtwänglerin verevyys.
Anton Bruckner: Sinfoniat no 4 ja 6/Philharmonia ja New Philharmonia Orchestra, joht. Otto Klemperer. Klempererin orkesteri kahdella eri nimellä ei tarjoa mitään korviahivelevää hyväilyä a la Karajan, vaan goottilaiskatedraalin tavoin jäsenneltyä, selkeydessään ja jaloudessaan lähes luurangoksi riisuttua musiikkia kaikessa kauneudessaan ja traagisuudessaan. Erityisesti oboisti Jock Sutcliffen oboesoolo 6.sinfonian 2. osassa on oman sieluni ääni, jo siitä lähtien kun ensirakkauteni kohta 20 vuotta sitten päättyi, jolloin Sutcliffe hoiti itkemisen puolestani.
Anton Bruckner: Sinfoniat no 4, 6 ja 8/Münchenin filharmonikot joht. Sergiu Celibidache. Hesarin kriitikko Jukka Isopuro antoi paljolti innoituksen tähän juttuun tai ainakin livelevytyksien pohtimiseen. Isopuro puffasi tuoreeltaan näitä levyjä koko äänilevyhistorian suurimmiksi levytyksiksi. Näihin levytyksiin liittyy paradoksi: niitä ei oikeastaan ole, sillä kapellimestari Celibidache ei suostunut tekemään äänilevyjä. Hänen mielestään musiikin kuuntelu äänilevyltä on kuin rakastelisi Brigitte Bardot’n pahvikuvan kanssa. Kuitenkin hänen konserttitaltiointejaan julkaistiin hänen poikansa autorisoimana laitoksena melkein heti kun Celibidachen hautakummulta olivat tomut laskeutuneet, ja tämä vain siksi, että muuten piraattien taskuun menevät rahat voitaisiin kanavoida Celin arvostamiin tarkoituksiin. Zen-buddhalainen Celin Bruckner-levytykset eivät käy taustamusiikiksi: niihin pitää keskittyä hievahtamatta. Ne ovat ehkä kaikkien aikojen muhkeimpia livelevytyksiä, ja siinä mielessä ehkä kaikkien aikojen parhaita levytyksiä, että niissä on Celibidachen tarkoittama nyt-hetki onnistuttu jähmettämään jälkipolvillekin toistettaviksi.
Anton Bruckner: Sinfonia no 4/Berliinin filharmonikot joht. Günter Wand. Jos pitäisi valita vain yksi Bruckner-levytys, se voisi hyvin olla tämä yksi. Kenties tämä Wandin levytys on jopa kaikkien aikojen paras sinfonialevytys. Siinä missä Celin laahaus herättää ristiriitaisia tunteita, Wandin Bruckner on "vain" komeaa, täyteläistä mutta ilmavaa, ilman mitään idiosynkratismeja.
Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Wienin filharmonikot joht. Carlo Maria Giulini. Pitkään vieroksuin tätä levytystä, sillä se on temmoiltaan lähes identtinen Otto Klempererin levytyksen kanssa, joka kasvatti minut tähän teokseen. Suostuin löytämään Giulinin levytyksen vasta uudella yrityksellä 25 vuotta myöhemmin, ja se on yksi parhaita Bruckner-levytyksiä. Siinä Wienin filharmonikkojen jäljittelemättömän jalo jousisointi yhdistyy syvästi koettuun riipaisevuuteen. Aikaisemmin olin sitä mieltä, että levytys jää kaipaamaan intensiteettiä. Kaikkea muuta. Sitä nimittäin löytyy silloin kun sitä tarvitaan, ja sitäkin enemmän.
Antonin Dvorak: Slaavilaiset tanssit/Clevelandin orkesteri joht. George Szell. Useasti oppi-isänsäkin ”ulostoscaninisoinut” Szell, joka kehitti pikkutarkan tutti-soiton pilkkuunsa, esittelee tässä myös roppakaupalla charmia. Yksi kaikkien aikojen parhaista orkesterilevytyksistä: rytmiä, väriä, kaihoa, romantiikkaa ja charmia vähintääkin yhden puutarhallisen verran, täydellisesti esitettynä. Kun usein urheilusuorituksia on pidetty ikuisesti lyömättöminä, tämä on Bob Beamon, Michael Johnson, Jesse Owens ja Usain Bolt samalla levyllä.
Gustav Mahler: Sinfonia no 9/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Ehkä kaikkien aikojen paras sinfonialevytys, jossa Mahlerin autorisoiduin tulkki on saanut aikakoneella kuljettua vuosisadan vaihteen Wienin 1960-luvun Yhdysvaltoihin. Studio-orkesteri soittaa kuin henkensä hädässä, vaikka tässä ei olekaan kenelläkään minnekään kiire, ei edes finaalissa, joka soitetaan lähes 10 minuuttia nopeammin kuin yleensä.
... paitsi että vieläkin parempi on Bernard Haitinkin ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin levytys, ei vähiten soitannollisesti. Siinä sitäpaitsi finaalikin menee oikein.
Jos kuitenkin pitäisi valita yksi ja vain yksi Mahler-levytys nimenomaan soitannolliselta kannalta, päätyisin Claudio Abbadon Luzernissa tekemään live-levytykseen Ylösnousemussinfoniasta. Siinä tämä ad hoc -tähdistö soittaa henkensä hädässä, tai oikeastaan syöksyvät tuleen Abbadon puolesta.
Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfoniat no 35-41/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Samat sanat kuin Szellin slaavilaisisista tansseista: tätä ei voi paremmaksi pistää. Tuntuu siltä, että Walter olisi ollut myös Mozartin henkilökohtainen ystävä, ei vain Mahlerin. Reilusti yli 8-kymppinen Walter on sitäpaitsi vitaalimpi ja löytää Mozartista enemmän sekä riemua että voimaa kuin yksikään nuorempi orkesterinjohtaja.
Jean Sibelius: Sinfoniat no 2+7 ja 5+6 (+Tuonelan joutsen)/Lontoon filharmoninen orkesteri joht. Paavo Berglund. Definitiivisen Sibelius-tulkin viimeinen sana on ehkä myös kaikkein tuoreinta ja raikkainta Sibeliusta. Toinen pääinspiraationi tämän juttuni kirjoittamiseen; jos Isopurolle Celin Bruckner oli syy äänilevyjen olemassaoloon, nämä livetaltioinnit suuren Paavon viimeisiltä vuosilta merkitsevät minulle samaa kuin Isopurolle Celibidachet. Sibelius, kuten Beethovenkin, on aina suurempaa kuin yksikään sen esitys, opin nyt viimeistään. Siltikin definitiivistä. Vielä kun saisi sen Ranskan radio-orkesterin kanssa tehdyn Siban nelosen, jota maestro itse piti 80-vuotishaastattelussaan jo miltei onnistuneena...
Dimitri Sostakovits: Sinfonia no 8/Leningradin filharmonikot, joht. Jevgeni Mravinski. Ei sosialistista realismia vaan realismia sosialistisesta realismista. Realistisismia kaikessa inhorealismissaan, jossa orkesteri kuulostaa ruostuneelta tehtaalta.
Ottorino Respighi; Rooman suihkulähteet. Ranskankielisen Sveitsin orkesteri, joht. Ernest Ansermet. Fritz Reinerin johtavat Chicagon sinfonikot ovat vieläkin virtuoosisempia, mutta Ansermet poisti listaltani Riccardo Mutin johtamien philadelphialaiset roomalaistrilogialevyn. Siinä ei ollut yhtään musiikkia Ansermetin verrattuna, joka saa tähän musikaalisesti hieman kyseenalaisen rajalla liikkuvaan hehkutukseen runsain mitoin lämpöä, ja äänitys on parasta Deccan spektaakkelia.
Richard Strauss: Ein Heldenleben/New Yorkin filharmonikot, joht. Willem Mengelberg. Oman aikansa (1928) hämmästyttävin orkesterilevytys. Mengelberg johti 20-30 –lukujen vaihteessa vuorotellen Toscaninin kanssa oman aikansa ja ehkä kaikkien aikojen hienointa sinfoniaorkesteria, New Yorkin filharmonikkoja, ja molemmat syyttivät toista ”oman” orkesterinsa pilaamisesta. Myös oman aikansa hifiä. Mengelbergin tyylissä kuulee vielä kaikuja 1800 –luvun portamentosta, jossa jouset liu’uttamalla siirtyivät sävelkorkeudesta toiseen, ja sooloviulisti Scipione Guidi on tämän tyylin mestari.
Richard Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Hifiä todella tarvitaankin tähän musiikkiin, ja hifi on kuin keksitty Straussia varten. Ja Reiner keksi hifin, voisi sanoa, sitä myöten, että hän itse ripusti mikrofonit levytyssessioihin. Moni epäilee, että ei se ole musiikkia. Se on kuitenkin sivuseikka. Nämä ovat kautta aikojen ensimmäiset kaupalliset stereolevytykset. Ja ne ovat edelleenkin kautta aikojen parhaat. Tekniikka ei ole mennyt yhtään eteenpäin vuodesta 1954 (!), puhumattakaan orkesterikulttuurin korkeakulttuurista. Reiner välttää kaikkea tyhjää sensationalismia. Sen sijaan hän esittää Straussin virtuoosipaletin kaikissa mahdollisissa väreissä. Kuka sanoi, että Debussy on koloristi? Tämä kaikkien aikojen paras orkesterilevy on myös Chicagon orkesterin monikymmenvuotisen soolotrumpetisti Adolph Hersethin ”soolokonsertto”.
Vienna! Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Samat sanat kuin Szellin Slaavilaisiin tansseihin: kyse ei ole vain tanssiviihteestä, vaan sinfonisesta runoelmamusiikista. Olisivat vaan saaneet jättää pois Weberin tanssiinkutsun, joka on paitsi täysin vanhentunut teos, myös täysin mitäänsanomatonta paskaa.
Maurice Ravel: Rapsodie Espagnole/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. No, kyllä ranskalaisessakin musiikissa voi olla värejä. Kunhan se annetaan Reinerin johtamalle Chicagon orkesterille. Aivan henkeäsalpaavaa soittoa, jossa orkesteri on aivan varpahillaan.
Claude Debussy: Iberia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Fritz Reiner. Muuten samat sanat kuin edellä, paitsi että tässä korostuu rytmiikka, jota ei tämän napakammin voi enää toteuttaa.
Maurice Ravel: Daphnis et Chloe/Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Charles Münch. Sensuellia, alkuvoimaista, seksuaalista, tuoksuvaa kuin juhannusöinen metsä. Pääsyyllinen siihen, että aloin löytämään ranskalaisen musiikin 1990-luvun puolivälissä, ylipäätään pitämään mahdollisena sitä, että Ranskassa muutkin voivat tehdä musiikkia kuin Edith Piaf. Yksi 1900 –luvun hämmästyttävimmistä partituureista, ainakin kaikkien aikojen orgastisinta musiikkia.
Maurice Ravel: Ma Mere L'Oye. Montrealin sinfonikot joht. Charles Dutoit. Me too -kärähdyskään ei sitä miksikään muuta, että soitto on hämmästyttävän sensuaalista, kuin öisten kesäkukkien tuoksua.
Anton Webern: Boulez conducts Webern vol II. Berliinin filharmonikot, joht. Pierre Boulez. Jos ei usko moderniin musiikkiin, niin tämän jälkeen uskoo. Eikä tämä johdu vain siitä, että levytyksessä on vielä yksi ”D” digitaalisuuden merkkinä enemmän kuin mikä on mahdollista. Tekniikka on tässä valjastettu modernin musiikin palvelukseen niin täydellisesti kuin mahdollista.
Claude Debussy: Nokturnit. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Guido Cantelli. 36-vuotiaana kuollut Toscaninin oppipoika ja henkinen perillinen Cantelli ei ehtinyt lunastamaan kaikkia suuria lupauksiaan, mutta tallenteet hänen taiteestaan todistavat harvinaislaajuisesta lahjakkuudesta, jossa yhdistyi kehittynyt väriaisti ja rytmin hallinta. Mitä useamman kerran nämä kuuntelee, sitä selvempää on, miksi tämä on epätäydellisenäkin - Cantelli levytti vain kaksi osaa, kolmannen, sen, jossa kuoro laulaa oo-oo-oo, hän jätti pois - uskomattoman virtuoosisen tiukkuva ja samaan aikaan tuoksuu kesäyön tunnelmaa; tosin se kesäyö on miltei kuumeisen kiihkeä. Erityisesti loistavat FIlharmonian puupuhaltimet.
Camille Saint-Saens; Urkusinfonia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Daniel Barenboim. Varmasti paras Barenboimin kapellimestarin ominaisuudessa tekemä levytys, ainakin kuulemistani. Daniel onnistuu selkeästikin tartuttamaan innostuneisuutena orkesteriin, ja kuten tavallista, chicagolaisten - etenkään torvisektion - soitto ei jätä toivomisen varaa. Tässä on sellaista intheheatofmoment-fiilistä, jossa ollaan heittäydytty musiikkiin mukaan, mutta ihan aina ei Barenboimin oma inspiraatio tartu orkestereiden kaikkiin sektioihin.
Claudio Abbado, Berliinin filharmonikot: Johannes Brahmsin orkesterimusiikki. Olin pitkään kapinallinen tätä cd-opusten ykkössuositusta kohtaan, sillä halusin olla mies, joka kulkee esoteerisesti omia polkujaan, ja suosinkin Kurt Sanderlingia. Kun lainasin nämä sitten ystävältäni, jo ensimmäisen sinfonian ensi-isku paljasti, miksi näillä on tämä maine. Soitto on valoisaa, täyteläistä, erottelevaa, rytmiikka vie eteenpäin. Sanalla sanoen: gloriöösiä.
Jätin tällä kertaa pois vokaaliosuuksia ja sooloinstrumentteja sisältävät levytykset. Ne esitellään seuraavassa osassa. Listalle olisi kuulunut päästä myös Miles Davisin Gil Evansin orkesterin kanssa tehdyt levytykset, mutta niitä on hankala paikoittaa tähän listaan. Mainitaan ne kuitenkin. Evansin sykkivä, latinosävytteinen sointi, jossa Miles trumpetti leijailee ylimpänä, kietoutuen välillä orkesterikudokseen.
sunnuntai 15. joulukuuta 2013
Bruckner on sieluni soiva kuva
Itävaltalaissäveltäjä Anton Bruckner (1824-1896), joka teki
lähinnä sinfonioita ja uskonnollista messumusiikkia, on oma, aivan
erityinen suosikkisäveltäjäni. Bruckner oli syvästi kristillistä uskoa
tunnustava ja luontoa rakastava mies, ja koen hänen sinfoniansa oman
luontorakkauteni ja holistisen ja metafyysisen joskin ateistisen
maailmankatsomukseni soiviksi kuviksi. Tarkastelen alla Brucknerin
sinfonioita ja niiden levytyksiä.
Brucknerin sinfonioiden esitystraditioihin liittyy monia paikallisia kultteja. Takashi Asahina Japanissa, Georg Tintner Uudessa Seelannissa, Sergiu Celibidache Münchenissa, puhumattakaan Günter Wandista Kölnissä ja Eugen Jochumista Dresdenissä. Moni muuten suurelle yleisölle varsin tuntemattomaksi jäänyt kapellimestari tunnetaan Bruckner-spesialistina, olkoonkin, että myös universaalit suurnimet, sellaiset kuin Karajan, Klemperer, Haitink, Barenboim ja Furtwängler ovat jättäneet pyyhkiytymättömät sormenjälkensä Bruckner-esitystraditioon ja diskografiaan.
Bruckner ei hyväksynyt kahta nuoruudenteostaan, myöhemmin tuplanollaksi ja nollaksi nimettyjä äpärälapsiaan sinfoniseen kaanoniinsa, vaikka upeaa musiikkia nekin ovat. Itse elän tyytyväisenä Vladimir Ashkenazyn Ondinelle nollanollasta tehdyn levytyksen ja Daniel Barenboimin "nollasta" tekemän DG-levytyksen kanssa.
Brucknerin sinfoniat ovat keskeneräiseksi jäänyttä yhdeksättä lukuunottamatta neliosaisia, sonaattimuotoisia. Niissä ensimmäinen osa on tyypillisesti tunnelmaltaan joko ylevöittävä tai mystinen johdanto. Hidas osa on toisena kaikissa muissa paitsi kahdessa viimeisessä sinfoniassa, ja nämä hitaat osat sisältävät ehkä vaikuttavinta koskaan sävellettyä sinfonista musiikkia. Scherzo-osat tavallisesti ovat mallia sotaisa scherzo - lyyrinen trio - scherzon kertaus. Niissä on huumoriakin kosolti, sellaista aika roisia Schweinsteigen-huumoria. Finaalit eivät yleensä ole Brucknerin parasta antia, paitsi vitosessa ja ysissä, jossa ei oikeastaan ole finaalia vaan säveltäjän elämän hiipumisen merkiksi hiipuva mahtava adagio.
Kokonaislevytyksiä Brucknerin sinfonioista on saatavilla lukuisia. Itse olen kuunnellut kannesta kanteen Karajanin 70-luvun paketin, molemmat Eugen Jochumit (60-luvulla Berliinin filharmonikkojen ja Bayerin radio-orkesterin kanssa tehdyn sekä 70-luvun Statskapelle Dresden-paketin), Bernard Haitinkit, Stanislaw Skrowaczewskit ja Günter Wandit. Kaikki ovat vallan erinomaisia, mutta Jochumin Dresden-paketin kanssa olen oppinut elämään jo opiskeluajoistani, jolloin uusin sen lp-levyinä aina vain uudestaan Myyrmäen kirjastosta. Se taisi olla yhdestä kolmivuotisjaksosta omassa hyllyssäni noin kahden vuoden ajan, ennen kuin ostin sen pois cd:inä Stockalta. Haitinkin paketti on järkevää ja hyvää perus-Bruckneria, Karajanin paketti on hieno mutta epätasainen. Nelonen ja kutonen ovat lähes käyttökelvottomia kun taas kolme viimeistä sinfoniaa ovat levykirjallisuuden klassikkoja. Wandin Bruckner alleviivaa säveltäjää Schubertia seuraavana klassikkona; hänen anttoninsa on valoisaa ja lyyristä. Skrowaczewski tarjoaa valoisaa ja lyyristä, pakotonta Bruckneria, ja paketin ehdoton kohokohta on ihanteellinen tulkinta 8. sinfoniasta. Barenboimin Berliinin paketin aion vielä joskus kuunnella ja ehkä hankkiakin, siitä ainakin ysi ja vitonen ovat hyvässä maineessa. Celibidachen epätäydellinen paketti (sisältää sinfoniat 3-9 ja kaksi messua) on pakollinen hankinta Brucknerin vakavasti ottaville; kaikessa ylimaallisessa hitaudessaan, Celi löytää teoksista ajatonta hartautta ja kauneutta usein enemmän kuin yksikään toinen.
Levyttämisestä kieltäytyneen romanialaisen zenbuddhisti Celibidachen tulkintoja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen, ja paljon niitä oli odotettu ja hehkutettu. Hesarin Jukka Isopuro nosti ne koko äänilevyhistorian suurimmiksi äänitteiksi, minkä ansiosta nuhtelin häntä kerran kohtuuttomien odotuksien nostattamisesta. Joka tapauksessa niistä kannattaa kuulla ainakin kolmonen, nelonen, vitonen, kutonen ja kasi, vaikka nelosessa intensiteetti välillä hädin tuskin riittää kantamaan teoksen hereillä. Hämmästyttävän upeita ne ovat kuitenkin, elämää suurempia kokemuksia, ja teknisesti aivan hämmästyttäviä ollakseen livelevytyksiä.
Brucknerin sinfonioista on lukuisia painoksia, joista tavallisimmat ovat Haasin ja Novakin editiot. Niiden erot ovat mielestäni hiuksenhienoja. Säveltäjän nk. alkuperäispartituurit ovat ehdottomasti aficionadolle välttämätöntä kuunneltavaa. Ne on levyttänyt kokonaan ainakin Eliahu Inbal erittäin laadukkaasti, ja ainakin nelossinfonia eroaa merkittävästi totutusta. Jochum käytti novakkeja, kun taas Wand haaseja, ja niissä ei korvinkuultavaa eroa ole kuin ekassa sinfoniassa.
Ensimmäinen sinfonia on itseluottamusta puhkuva nuoruudenteos, vaikkakin säveltäjä olikin jo reilu nelikymppinen.Sinfonia on rytmiikaltaan vinkeän äkkiväärä, jotenkin joka suuntaan keikahteleva. Eugen Jochumin vanhempi levytys on ylittämätön, etenkin sen hidas osa on riipaisevan kaunis. Sinfonian ensimmäisen osan viimeiset kolmisen minuuttia ovat vaskisoitinten riemunjulistusta.
Toisesta sinfoniasta ylittämättömän esityksen tarjoaa yllättävä taho, sir Georg Solti, jonka kolmannen sinfonian levytys taas on brutaalina vältettävä. Soltin lähes tuikean tarkka epäsentimaalisuus tuottaa uskomattoman kauniita tuloksia. Soltin levytyksessä toisen sinfonian pulssi ei katkea missään vaiheessa, ja siltikin se on kaihoisan kaunis. Toinen sinfonia on aliarvostettu ja hyvin vähän soitettu, syyttä. Se enteilee kuudetta sinfoniaa, joka taas on lähes liian kaunista musiikkia.
Jälkikirjoitus: Tähän Brucknerin luultavasti vähiten soitettuun numerosinfoniaan palaaminen on ollut kotiinpaluuta, aikaan Haagan solun, jolloin uusin kerta toisensa jälkeen Myyrmäen kirjastosta Jochumin lp-kansion niin että se jo henkisesti kuului minulle. Silloin mietin, että pitäisikö vaatia kuuluvampia vaskipuhaltimia, ja että oliko se nyt niin huono juttu että pappa Eugen selvästi hillitsi Dresdenin neuvostovalmisteisia säröisiä torvia. Ei ollut. Dresdenin jousisointi on sitävastoin kuin sulaa vahaa, ja ensimmäisessä osassa n. kohdassa 13 minuuttia 18 sekuntia hyväilevän muriseva sellosaundi on uskomattoman hellä, ihana, täynnä rakkautta ja kulttuuria. Lempiorkesterini, ja levytyksestä välittyy kansainvälisen Bruckner-yhdistyksen presidentin Eugen Jochumin usko siihen, että tämäkin sinfonia on mestariteos. Niin se onkin, kutosen sisarteos.
Kolmas sinfonia alkaa hiipien, ja mitä kevyemmin sen alun jousisoinnin saa kellumaan, sitä parempi. Eugen Jochumin myöhäisin Dresden-levytys toteuttaa tämän ideaalisesti. Myös ne otteet, mitä olen kuullut Hans Knappertsbuschin levytyksestä, antavat ymmärtää, että myös hyvin epäsentimaalinen ja joutuisa otekin voi viedä tämän teoksen ytimeen. Celibidachen levytys on siinä mielessä ihanteellinen, että tämä äänekäs teos esitetään lyyrisimmässä mahdollisessa valossa. Jopa finaalin usein varsin mitäänsanomattomat töräyttelyt hän alisoittaa. Kolmosessa on yksi parhaita Brucknerin Scherzo-osia, mutta kokonaisuutena kolmonen on minulle vierain Brucknerin sinfonioista.
Oma ensituttavuuteni Bruckneriin oli Töölön kirjastosta lainaamani Otto Klempererin levytys neljännestä eli "Romanttisesta" sinfoniasta. Klemperer on edelleen teoksesta ylittämätön tulkki, hänen suoraviivainen tyylinsä pitää teoksen rakenteen oikeastaan ainoana koossa. Eugen Jochumin molemmat levytykset ovat myös hienoja. Oslon Deichmanske Bibliotekista lainaamani Günter Wandin hyvin iäkkäänä tekemä livelevytys Berliinistä sai minut kuulemaan teoksen uudestaan ikään kuin ensimmäisen kerran. Ehdottomasti kuulemisen arvoinen on myös Eliahu Inbalin "alkuperäislevytys", jossa etenkin hitaan osan loppu tuntuu kuin valuvan tulivuoren kraateriin. Furtwänglerin Kairossa tekemässä live-levytyksessä musiikki katkeaa ja katoaa välillä kokonaan. Ehdottoman jännittävää ja vangitsevaa. Teos tulee katetuksi Klempererillä, Wandilla ja Inbalilla. Haitinkin 60-luvun levytys tarjosi myös positiivisen tuttavuuden: se on äärimmäisen selkeästi, keveällä otteella artikuloitu.
Vitonen on omituinen teos. Satuin kerran Oopperataloon konserttiin, jossa mies kerran päätti päättää päivänsä aikomalla kuolemanhyppyä kesken ensimmäisen osan. Hämmästyttävää kyllä, kuin yhteisestä sopimuksesta neljä lähellä istunutta miestä kantoi miespolon suorin jaloin ulos. Brucknerin sinfonioista viides on rakenteeltaan ehdottomasti mielenkiintoisin, siinä finaalissa aikaisimpien osien teemat ensin kerrataan alussa, ja teos oikeastaan loppuu ennen kuin se edes alkaa, kerättyään ensin vauhtia yhteen musiikkihistorian mahtavimmista loppunousuista viimeiset noin kolmisen minuuttia. Jascha Horensteinin livelevytys vuodelta 1971 on aivan omassa luokassaan intensiteetissään; lähimmäs tulee Furtwänglerin sota-aikainen liveversio. Aivan ihanteellista studiolevytystä tästä teoksesta en ole kuullut, eikä Celin taltiointi tietenkään ole studiolevytys, vaan aivan omanlaisensa näkemys, "one of a kind" kaikessa verkkaisuudessaan, onnistuen siltikin jotenkin säilyttämään teoksen jännitteen. Ehkä ihanteellisimpia kuulemiani studiolevytyksiä ovat tehneet Wand ja Haitink.
Kuudetta sinfoniaa kuunnellen yritin päästä yli ensirakkaudestani. Sen hitaassa osassa on aivan taivaallinen oboesoolo, ja Otto Klempererin levytyksessä Sidney Sutcliffen oboe itki samassa tahdissa kuin minä. Klempererin epäsentimentaalisessa tyylissä teoksen järkyttävyys pääsee kaikkein eniten oikeuksiinsa. Aivan toisenlaisen kokemuksen tarjoaa Celibidache, jossa hidas osa kestää 22 minuuttia Klempererin 14.42 minuuttia vastaan. Celibidachella etenkin vasket julistavat kuin taivaalliselle tuomiolle, tuomiopasuunoita kuulemaan menevä pystypäinen syntinen. Myös Christoph von Dohnanyin Clevelandissa tekemä levytys on upea, ennen kaikkea upeasti soitettu. Tässäkin teoksessa pitää välttää sir Georg Soltin levytystä, Karajankaan ei ole suositeltava.
Seitsemäs sinfonia lienee mestarin melodisin ja kaikkein lähestyttävin teos. Sen kanssa taas toivotin ensirakkauteni tervetulleeksi. Voin suositella siitä esimerkiksi Eugen Jochumia, Herbert von Karajania, Dohnanyitä tai Haitinkia. Dohnanyin levytys on ehkä upeimmin soitettu, Jochum riipaisevin ja Karajan ehkä kokonaisuutena paras. Aivan ihanteellista yksittäislevytystä en ole edelleenkään onnistunut 22 vuoden aikana löytämään. Wand olisi muuten, mutta hän tapaa jättää hitaan osan kliimaksin antikliimaksiksi. Seiska on varsin valoisa teos, ja sen toinen, hidas osa yksi sinfoniakirjallisuuden kauneimmista.
Kahdeksas on taas koko sinfoniakirjallisuuden suurimmista järkäleistä ja minulle hieman enigmaattinen. Aivan omassa kastissaan on Celibidache, mitä tulee kestoon: hänellä teokseen menee tunti neljäkymmentäkolme minuuttia kun useimmat "kamelinajajat" (käyttääkseni Sergiun oma termiä) hurjastelevat sen johonkin tunti viidentoista ja tunti 25 välille. Celibidachen levytys on kuitenkin suurensuuri kokemus, jos haluaa kaikki mehut irti Brucknerin metafysiikasta. Erinomainen digitaalinen peruslevytys siitä on Carlo Maria Giulini, ja vanhempi peruslevytys Karajanin vuoden 1957 versio, jossa on hämmästyttävän hyvä äänitys. Hans Knappertsbuschin versio lienee jännittävin kuulemani, vaikka sen suhteellisen ohuehko äänitys voikin vaatia joiltakin suvaitsevaisuutta. Minulle tutumpi on hieman ohutääninen stereolevytys Münchenistä, mutta Kna on levyttänyt teoksen kolmesti; ainakin 50-luvun alun Berliinin levytys on parempaa soittoa kuin mitä müncheniläiset tarjosivat. Horensteinin liveversiossa on kaikki kohdallaan, vaikka tällä kertaa siitä ei siltikään saa ihan kaikkea irti lähinnä äänitystekniikan takia. Hänen Brucknerinsa on jälleen sanalla sanoen ideaalia, vaikka liveäänitys ei tietenkään tarjoa yhtä täyteläistä kokemusta kuin Giulini tai Celi.
Onneksi sentään suuri musiikki näyttää itsestään satojenkin kuuntelukertojen jälkeen uusia puolia. Günter Wand tarjoaa ihanne-esityksen, jos haluaa saada jotakin tolkkua teoksesta. Wandin levytyksessä on kaikkea kohtuullisesti, mitään ei liikaa, mittasuhteet kohdallaan. Adagion hiljaisimmatkin kohdat kuulee, eikä teoksen jännite missään vaiheessa ole vaakalaudalla. Ennen kaikkea: se pysyy koossa. Stanislaw Skrowaczewskin levytys on myös hyvin lähellä ihannetta: temmot ovat aivan oikeat, etenkin Scherzo-osassa, joka on tämän teoksen "testikuva", sointiväri erotteleva, jouset valoisat ja vasket sopivan häijyt, ja puupuhaltimet kuuluvat. Äänitys tekee oikeutta Skrowaczewskin puristamattomalle otteelle.
Yhdeksännestä sinfoniasta on tarjolla vaikka kuinka paljon upeita levytyksiä. Furtwänglerin livelevytys 40-luvulta on intensiteetissään aivan kärventävä. Klempererin rauhallinen strukturalismi tuo teoksesta esille kaiken. Horensteinin livelevytyksessä yhdistyvät molempien parhaat puolet ihanteellisella tavalla. Karajanin 70-luvun levytys on ehkä kuitenkin ihannelevytys, nimenomaan taltiointina. Tosin 60-luvun liveversio on vieläkin intensiivisempi.
Stop the press: tartuin 25 vuoden jälkeen aluksi hylkäämääni Carlo Maria Giulinin live-levytykseen Wienistä. Ensin hylkäsin sen, koska siinä oli liiaksi samaa Klempereriin, joka esitteli minulle teoksen. Kuitenkin Giulinissa on Klempererin ylevyys, Karajanin sointi ja Furtwänglerin intensiteetti; sen lisäksi Giulini välittää ihmettelyä, ihailua ja rakkautta musiikkia kohtaan, jota hän pitää mitä suurimpana jumalallisena luomismysteerinä.
Kun tartuin Töölön kirjastossa vähän yli 20 vuotta sitten Bernard Haitinkin levytykseen Brucknerin 7.sinfoniasta, loppuelämäni mittainen matka alkoi. Brucknerin musiikki on minun sieluni soiva toteutus.
Brucknerin sinfonioiden esitystraditioihin liittyy monia paikallisia kultteja. Takashi Asahina Japanissa, Georg Tintner Uudessa Seelannissa, Sergiu Celibidache Münchenissa, puhumattakaan Günter Wandista Kölnissä ja Eugen Jochumista Dresdenissä. Moni muuten suurelle yleisölle varsin tuntemattomaksi jäänyt kapellimestari tunnetaan Bruckner-spesialistina, olkoonkin, että myös universaalit suurnimet, sellaiset kuin Karajan, Klemperer, Haitink, Barenboim ja Furtwängler ovat jättäneet pyyhkiytymättömät sormenjälkensä Bruckner-esitystraditioon ja diskografiaan.
Bruckner ei hyväksynyt kahta nuoruudenteostaan, myöhemmin tuplanollaksi ja nollaksi nimettyjä äpärälapsiaan sinfoniseen kaanoniinsa, vaikka upeaa musiikkia nekin ovat. Itse elän tyytyväisenä Vladimir Ashkenazyn Ondinelle nollanollasta tehdyn levytyksen ja Daniel Barenboimin "nollasta" tekemän DG-levytyksen kanssa.
Brucknerin sinfoniat ovat keskeneräiseksi jäänyttä yhdeksättä lukuunottamatta neliosaisia, sonaattimuotoisia. Niissä ensimmäinen osa on tyypillisesti tunnelmaltaan joko ylevöittävä tai mystinen johdanto. Hidas osa on toisena kaikissa muissa paitsi kahdessa viimeisessä sinfoniassa, ja nämä hitaat osat sisältävät ehkä vaikuttavinta koskaan sävellettyä sinfonista musiikkia. Scherzo-osat tavallisesti ovat mallia sotaisa scherzo - lyyrinen trio - scherzon kertaus. Niissä on huumoriakin kosolti, sellaista aika roisia Schweinsteigen-huumoria. Finaalit eivät yleensä ole Brucknerin parasta antia, paitsi vitosessa ja ysissä, jossa ei oikeastaan ole finaalia vaan säveltäjän elämän hiipumisen merkiksi hiipuva mahtava adagio.
Kokonaislevytyksiä Brucknerin sinfonioista on saatavilla lukuisia. Itse olen kuunnellut kannesta kanteen Karajanin 70-luvun paketin, molemmat Eugen Jochumit (60-luvulla Berliinin filharmonikkojen ja Bayerin radio-orkesterin kanssa tehdyn sekä 70-luvun Statskapelle Dresden-paketin), Bernard Haitinkit, Stanislaw Skrowaczewskit ja Günter Wandit. Kaikki ovat vallan erinomaisia, mutta Jochumin Dresden-paketin kanssa olen oppinut elämään jo opiskeluajoistani, jolloin uusin sen lp-levyinä aina vain uudestaan Myyrmäen kirjastosta. Se taisi olla yhdestä kolmivuotisjaksosta omassa hyllyssäni noin kahden vuoden ajan, ennen kuin ostin sen pois cd:inä Stockalta. Haitinkin paketti on järkevää ja hyvää perus-Bruckneria, Karajanin paketti on hieno mutta epätasainen. Nelonen ja kutonen ovat lähes käyttökelvottomia kun taas kolme viimeistä sinfoniaa ovat levykirjallisuuden klassikkoja. Wandin Bruckner alleviivaa säveltäjää Schubertia seuraavana klassikkona; hänen anttoninsa on valoisaa ja lyyristä. Skrowaczewski tarjoaa valoisaa ja lyyristä, pakotonta Bruckneria, ja paketin ehdoton kohokohta on ihanteellinen tulkinta 8. sinfoniasta. Barenboimin Berliinin paketin aion vielä joskus kuunnella ja ehkä hankkiakin, siitä ainakin ysi ja vitonen ovat hyvässä maineessa. Celibidachen epätäydellinen paketti (sisältää sinfoniat 3-9 ja kaksi messua) on pakollinen hankinta Brucknerin vakavasti ottaville; kaikessa ylimaallisessa hitaudessaan, Celi löytää teoksista ajatonta hartautta ja kauneutta usein enemmän kuin yksikään toinen.
Levyttämisestä kieltäytyneen romanialaisen zenbuddhisti Celibidachen tulkintoja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen, ja paljon niitä oli odotettu ja hehkutettu. Hesarin Jukka Isopuro nosti ne koko äänilevyhistorian suurimmiksi äänitteiksi, minkä ansiosta nuhtelin häntä kerran kohtuuttomien odotuksien nostattamisesta. Joka tapauksessa niistä kannattaa kuulla ainakin kolmonen, nelonen, vitonen, kutonen ja kasi, vaikka nelosessa intensiteetti välillä hädin tuskin riittää kantamaan teoksen hereillä. Hämmästyttävän upeita ne ovat kuitenkin, elämää suurempia kokemuksia, ja teknisesti aivan hämmästyttäviä ollakseen livelevytyksiä.
Brucknerin sinfonioista on lukuisia painoksia, joista tavallisimmat ovat Haasin ja Novakin editiot. Niiden erot ovat mielestäni hiuksenhienoja. Säveltäjän nk. alkuperäispartituurit ovat ehdottomasti aficionadolle välttämätöntä kuunneltavaa. Ne on levyttänyt kokonaan ainakin Eliahu Inbal erittäin laadukkaasti, ja ainakin nelossinfonia eroaa merkittävästi totutusta. Jochum käytti novakkeja, kun taas Wand haaseja, ja niissä ei korvinkuultavaa eroa ole kuin ekassa sinfoniassa.
Ensimmäinen sinfonia on itseluottamusta puhkuva nuoruudenteos, vaikkakin säveltäjä olikin jo reilu nelikymppinen.Sinfonia on rytmiikaltaan vinkeän äkkiväärä, jotenkin joka suuntaan keikahteleva. Eugen Jochumin vanhempi levytys on ylittämätön, etenkin sen hidas osa on riipaisevan kaunis. Sinfonian ensimmäisen osan viimeiset kolmisen minuuttia ovat vaskisoitinten riemunjulistusta.
Toisesta sinfoniasta ylittämättömän esityksen tarjoaa yllättävä taho, sir Georg Solti, jonka kolmannen sinfonian levytys taas on brutaalina vältettävä. Soltin lähes tuikean tarkka epäsentimaalisuus tuottaa uskomattoman kauniita tuloksia. Soltin levytyksessä toisen sinfonian pulssi ei katkea missään vaiheessa, ja siltikin se on kaihoisan kaunis. Toinen sinfonia on aliarvostettu ja hyvin vähän soitettu, syyttä. Se enteilee kuudetta sinfoniaa, joka taas on lähes liian kaunista musiikkia.
Jälkikirjoitus: Tähän Brucknerin luultavasti vähiten soitettuun numerosinfoniaan palaaminen on ollut kotiinpaluuta, aikaan Haagan solun, jolloin uusin kerta toisensa jälkeen Myyrmäen kirjastosta Jochumin lp-kansion niin että se jo henkisesti kuului minulle. Silloin mietin, että pitäisikö vaatia kuuluvampia vaskipuhaltimia, ja että oliko se nyt niin huono juttu että pappa Eugen selvästi hillitsi Dresdenin neuvostovalmisteisia säröisiä torvia. Ei ollut. Dresdenin jousisointi on sitävastoin kuin sulaa vahaa, ja ensimmäisessä osassa n. kohdassa 13 minuuttia 18 sekuntia hyväilevän muriseva sellosaundi on uskomattoman hellä, ihana, täynnä rakkautta ja kulttuuria. Lempiorkesterini, ja levytyksestä välittyy kansainvälisen Bruckner-yhdistyksen presidentin Eugen Jochumin usko siihen, että tämäkin sinfonia on mestariteos. Niin se onkin, kutosen sisarteos.
Kolmas sinfonia alkaa hiipien, ja mitä kevyemmin sen alun jousisoinnin saa kellumaan, sitä parempi. Eugen Jochumin myöhäisin Dresden-levytys toteuttaa tämän ideaalisesti. Myös ne otteet, mitä olen kuullut Hans Knappertsbuschin levytyksestä, antavat ymmärtää, että myös hyvin epäsentimaalinen ja joutuisa otekin voi viedä tämän teoksen ytimeen. Celibidachen levytys on siinä mielessä ihanteellinen, että tämä äänekäs teos esitetään lyyrisimmässä mahdollisessa valossa. Jopa finaalin usein varsin mitäänsanomattomat töräyttelyt hän alisoittaa. Kolmosessa on yksi parhaita Brucknerin Scherzo-osia, mutta kokonaisuutena kolmonen on minulle vierain Brucknerin sinfonioista.
Oma ensituttavuuteni Bruckneriin oli Töölön kirjastosta lainaamani Otto Klempererin levytys neljännestä eli "Romanttisesta" sinfoniasta. Klemperer on edelleen teoksesta ylittämätön tulkki, hänen suoraviivainen tyylinsä pitää teoksen rakenteen oikeastaan ainoana koossa. Eugen Jochumin molemmat levytykset ovat myös hienoja. Oslon Deichmanske Bibliotekista lainaamani Günter Wandin hyvin iäkkäänä tekemä livelevytys Berliinistä sai minut kuulemaan teoksen uudestaan ikään kuin ensimmäisen kerran. Ehdottomasti kuulemisen arvoinen on myös Eliahu Inbalin "alkuperäislevytys", jossa etenkin hitaan osan loppu tuntuu kuin valuvan tulivuoren kraateriin. Furtwänglerin Kairossa tekemässä live-levytyksessä musiikki katkeaa ja katoaa välillä kokonaan. Ehdottoman jännittävää ja vangitsevaa. Teos tulee katetuksi Klempererillä, Wandilla ja Inbalilla. Haitinkin 60-luvun levytys tarjosi myös positiivisen tuttavuuden: se on äärimmäisen selkeästi, keveällä otteella artikuloitu.
Vitonen on omituinen teos. Satuin kerran Oopperataloon konserttiin, jossa mies kerran päätti päättää päivänsä aikomalla kuolemanhyppyä kesken ensimmäisen osan. Hämmästyttävää kyllä, kuin yhteisestä sopimuksesta neljä lähellä istunutta miestä kantoi miespolon suorin jaloin ulos. Brucknerin sinfonioista viides on rakenteeltaan ehdottomasti mielenkiintoisin, siinä finaalissa aikaisimpien osien teemat ensin kerrataan alussa, ja teos oikeastaan loppuu ennen kuin se edes alkaa, kerättyään ensin vauhtia yhteen musiikkihistorian mahtavimmista loppunousuista viimeiset noin kolmisen minuuttia. Jascha Horensteinin livelevytys vuodelta 1971 on aivan omassa luokassaan intensiteetissään; lähimmäs tulee Furtwänglerin sota-aikainen liveversio. Aivan ihanteellista studiolevytystä tästä teoksesta en ole kuullut, eikä Celin taltiointi tietenkään ole studiolevytys, vaan aivan omanlaisensa näkemys, "one of a kind" kaikessa verkkaisuudessaan, onnistuen siltikin jotenkin säilyttämään teoksen jännitteen. Ehkä ihanteellisimpia kuulemiani studiolevytyksiä ovat tehneet Wand ja Haitink.
Kuudetta sinfoniaa kuunnellen yritin päästä yli ensirakkaudestani. Sen hitaassa osassa on aivan taivaallinen oboesoolo, ja Otto Klempererin levytyksessä Sidney Sutcliffen oboe itki samassa tahdissa kuin minä. Klempererin epäsentimentaalisessa tyylissä teoksen järkyttävyys pääsee kaikkein eniten oikeuksiinsa. Aivan toisenlaisen kokemuksen tarjoaa Celibidache, jossa hidas osa kestää 22 minuuttia Klempererin 14.42 minuuttia vastaan. Celibidachella etenkin vasket julistavat kuin taivaalliselle tuomiolle, tuomiopasuunoita kuulemaan menevä pystypäinen syntinen. Myös Christoph von Dohnanyin Clevelandissa tekemä levytys on upea, ennen kaikkea upeasti soitettu. Tässäkin teoksessa pitää välttää sir Georg Soltin levytystä, Karajankaan ei ole suositeltava.
Seitsemäs sinfonia lienee mestarin melodisin ja kaikkein lähestyttävin teos. Sen kanssa taas toivotin ensirakkauteni tervetulleeksi. Voin suositella siitä esimerkiksi Eugen Jochumia, Herbert von Karajania, Dohnanyitä tai Haitinkia. Dohnanyin levytys on ehkä upeimmin soitettu, Jochum riipaisevin ja Karajan ehkä kokonaisuutena paras. Aivan ihanteellista yksittäislevytystä en ole edelleenkään onnistunut 22 vuoden aikana löytämään. Wand olisi muuten, mutta hän tapaa jättää hitaan osan kliimaksin antikliimaksiksi. Seiska on varsin valoisa teos, ja sen toinen, hidas osa yksi sinfoniakirjallisuuden kauneimmista.
Kahdeksas on taas koko sinfoniakirjallisuuden suurimmista järkäleistä ja minulle hieman enigmaattinen. Aivan omassa kastissaan on Celibidache, mitä tulee kestoon: hänellä teokseen menee tunti neljäkymmentäkolme minuuttia kun useimmat "kamelinajajat" (käyttääkseni Sergiun oma termiä) hurjastelevat sen johonkin tunti viidentoista ja tunti 25 välille. Celibidachen levytys on kuitenkin suurensuuri kokemus, jos haluaa kaikki mehut irti Brucknerin metafysiikasta. Erinomainen digitaalinen peruslevytys siitä on Carlo Maria Giulini, ja vanhempi peruslevytys Karajanin vuoden 1957 versio, jossa on hämmästyttävän hyvä äänitys. Hans Knappertsbuschin versio lienee jännittävin kuulemani, vaikka sen suhteellisen ohuehko äänitys voikin vaatia joiltakin suvaitsevaisuutta. Minulle tutumpi on hieman ohutääninen stereolevytys Münchenistä, mutta Kna on levyttänyt teoksen kolmesti; ainakin 50-luvun alun Berliinin levytys on parempaa soittoa kuin mitä müncheniläiset tarjosivat. Horensteinin liveversiossa on kaikki kohdallaan, vaikka tällä kertaa siitä ei siltikään saa ihan kaikkea irti lähinnä äänitystekniikan takia. Hänen Brucknerinsa on jälleen sanalla sanoen ideaalia, vaikka liveäänitys ei tietenkään tarjoa yhtä täyteläistä kokemusta kuin Giulini tai Celi.
Onneksi sentään suuri musiikki näyttää itsestään satojenkin kuuntelukertojen jälkeen uusia puolia. Günter Wand tarjoaa ihanne-esityksen, jos haluaa saada jotakin tolkkua teoksesta. Wandin levytyksessä on kaikkea kohtuullisesti, mitään ei liikaa, mittasuhteet kohdallaan. Adagion hiljaisimmatkin kohdat kuulee, eikä teoksen jännite missään vaiheessa ole vaakalaudalla. Ennen kaikkea: se pysyy koossa. Stanislaw Skrowaczewskin levytys on myös hyvin lähellä ihannetta: temmot ovat aivan oikeat, etenkin Scherzo-osassa, joka on tämän teoksen "testikuva", sointiväri erotteleva, jouset valoisat ja vasket sopivan häijyt, ja puupuhaltimet kuuluvat. Äänitys tekee oikeutta Skrowaczewskin puristamattomalle otteelle.
Yhdeksännestä sinfoniasta on tarjolla vaikka kuinka paljon upeita levytyksiä. Furtwänglerin livelevytys 40-luvulta on intensiteetissään aivan kärventävä. Klempererin rauhallinen strukturalismi tuo teoksesta esille kaiken. Horensteinin livelevytyksessä yhdistyvät molempien parhaat puolet ihanteellisella tavalla. Karajanin 70-luvun levytys on ehkä kuitenkin ihannelevytys, nimenomaan taltiointina. Tosin 60-luvun liveversio on vieläkin intensiivisempi.
Stop the press: tartuin 25 vuoden jälkeen aluksi hylkäämääni Carlo Maria Giulinin live-levytykseen Wienistä. Ensin hylkäsin sen, koska siinä oli liiaksi samaa Klempereriin, joka esitteli minulle teoksen. Kuitenkin Giulinissa on Klempererin ylevyys, Karajanin sointi ja Furtwänglerin intensiteetti; sen lisäksi Giulini välittää ihmettelyä, ihailua ja rakkautta musiikkia kohtaan, jota hän pitää mitä suurimpana jumalallisena luomismysteerinä.
Kun tartuin Töölön kirjastossa vähän yli 20 vuotta sitten Bernard Haitinkin levytykseen Brucknerin 7.sinfoniasta, loppuelämäni mittainen matka alkoi. Brucknerin musiikki on minun sieluni soiva toteutus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)