Vendla 100 vuotta

Mummoni, isänäitini Vendla Auroora Perukangas olisi tänään täyttänyt 100 vuotta. Vendla menehtyi nopeasti 77-vuotiaana häneltä löydettyyn syöpään. Hän ei koskaan valitellut vaivojaan; hän kärsi vuosikymmenten ajan nivelreumasta, ja kun hän elämänsä ensimmäisen kerran lähti sairaalaan, hän ei sieltä enää palannut. Ensimmäisen viikon hän jaksoi pitää jöötä sairaalahuoneessaan Peijaksessa ja tupakoida mistään piittaamatta sairaalasängyssään, mutta toiselle viikolle päästyään loputkin vielä harmaantumattomat hiukset olivat harmaantuneet, ja toisen sairaalaviikon lopulla hän kuoli, kesällä 2002. Kun kävin isini, hänen poikansa Jorman kanssa sopimassa Myyrmäen kirkkoherranvirastossa Vendlan hautaamiseen liittyvistä asioista, tunsin, että Jorma kaipasi piristystä. Vein hänet kadun toiselle puolelle Louhelan Kultakaivos-ravintolaan, hain tuopin ja päräytin karaokesta Kisu Jernströmin tunnetuksi tekemän Juustossa löytyy.

Vendla oli unohtumaton, täysin kuvia kumartamaton ja suorastaan piikkisuora henkilö, eikä minulla kulu päivääkään, ettei jokin hänen lohkaisunsa muistuisi mieleeni. Tässä muutamia Vendlan unohtumattomimpia, parhaita paloja:

Kun isini Jorma ensimmäisen kerran uskaltautui tuomaan kihlattunsa, äitini Hilkka Lisbeth Malinon ei ihan edes näytille, vaan ajamaan hänet Miekkatielle odottelemaan postilaatikon kohdalle pysäköityyn Austin A40:een, Vendla näki ikkunastaan, että autossa istuu tyttö. Vendla, joka saattoi olla tottumattomalle pelottava hahmo omaan aikakauteensa nähden pitkänä (175 cm) ja pistäväkatseisena naisena, hyökkäsi kuulustelemaan tulevaa äitiäni. 

- Mikäs tyttö se täällä oikein on?
- No Hilu vaan.
- Mikä Hilu?
- Malinon Hilu.
- Kenenkäs tyttöjä sitä ollaan?
- Niilo Malinon.
- No et sinä minkään näköinenkään ole.

Luulot pois, mutta pian Hilu ja Vendla olivat jo kavereita. 

Vendla oli elämässään naimisissa kahdesti. Ensin Martti Alestalon kanssa, josta ero tuli isini ollessa vielä vauva. Vendla otti hetkeksi tyttönimensä Leivo, mutta tapasi sitten lukutaidottoman, alkoholisoituneen verhoilijan Toivo Perukankaan, joka rakensi perheelle mökin ilman vesijohtoa ja perustuksia, ja sähköthän tulivat Öljylamppukyläksi kutsuttuun Kannistoon vasta 60-luvun lopulla. 

Yksin mökissään vuodesta 1968, pian Topi-miehenrähjänsä kuoleman jälkeen elänyt Vendla tapasi viettää joulut poikansa Jorman perheen luona. Kerran - olisinko ollut 4 tai 5, eli sen on täytynyt olla joskus 70-luvun puolivälissä - jouluaattoaamuna ovikello soi, ja Vendla meni avaamaan. Oven takana oli nuoria, herttaisenoloisia naisia 2 kpl, joista toinen aloitti herttaisella nuotilla: "Hyvää päivää, te varmasti ihmettelette..."

Minä en ihmettele mitään!

täräytti Vendla. Tämä soveltuu motoksi Vendlalle, joka ei kumartanut tai ihmetellyt todellakaan mitään. Vendla opiskeli kansalaisopistossa espanjaa ja lauloi Kivistön kirkkokuorossa, ja hänen vanhanaikaisesti kiekuva nuottinsa kiiri kaikkien muiden ylitse.

Oltiin 1990-luvun alussa, luultavasti syksyssä 1991 tai alkuvuodessa 1992. Hilu-äitini oli mennyt naimisiin norjalaisen karaokerähjän, köyhän miehen auervaaran Rolfin kanssa, ja Rolf halusi päästä tärkeiden henkilöiden suosioon (mikä oli hänelle muutenkin ominainen toimintatapa; hän levylaulajaksi pyrkiessään yritti olla yhteyksissä esimerkiksi Reijo Taipaleeseen, Robiniin ja muihin oman aikansa kokeneisiin lavaleijoniin), ja kerran lähti ajamaan äitiäni Vendlan luo Kannistoon. Vendla yhdellä vilkaisulla näki Rolfin feikin lävitse ja lohkaisi tälle:

- Eiköhän se olisi parempi, että lähtisit takaisin sinne Lofooteille turskaa pyytämään.

Rolf kutistui silmissä Vendlan edessä, eikä hän enää toiste kehdannut mennä tätä tapaamaan. Rolf oli niin kokonaisvaltainen luuseri, että otti jopa äitini sukunimen, jotteivat velkojat löytäisi häntä. 

Näen nyt neljäsluokkalaisessa Elsassani paljon Vendlaa hänen suoruudessaan ja täydellisessä pelottomassa rehellisyydessään, minkä olenkin hänelle kertonut monia kertoja. Vendlaa kuvaa persoonana sekin, että hän alkoi omin päin lisäämään etunimeensä vanhempien sieltä hänen mielestään unohtaman d:n. D nosti hänet heti arvokaartiin, ja jos ei tätä tiennyt, Vendla kyllä korjasi asian hyvin painokkaasti. Tarpeeksi kauan kun hän uskoi olevansa Vendla, niin muutkin alkoivat uskomaan, ja lopulta hän alkoi saamaan postinsakin Vendlana.

Onnea Vendlalle sinne jonnekin! 

Vendla nuorna morsiamena.

Vendla 70-vuotispäivänään

    

Tämä mökki Miekkatie 28:ssa toimi Vendlan asumuksena yli 40 vuoden ajan.

Vendlan pöytä. 

    

Minä noin 14-vuotiaana Vendlan mökin edessä.

 Vendlan ainoa jälkikasvu, isini Jorma Perukangas.

Vendlan viimeinen leposija Pitäjän kirkolla. Nyt paikalla on jo pitkään ollut hautakivi.

Varastettu lapsuus

Äidistäni tuli pikkuveljensä varaäiti suunnilleen joskus 5-6 -vuotiaana, sen varsinaisen äidin ollessa kiusallisenkin tietoinen omasta viehätysvoimastaan, jota hän kävikin sitten testailemassa Mikadossa säännöllisesti. Isästä ei oikein ollut muuhun kuin itseskelemään pullon ääressä, ja mitä muuta olisikaan voinut odottaa 50-luvun Suomessa rakennusmestarilta, joka kyllä teki käsillään, mutta sanojen löytäminen oli vaikeaa. Äiti hänestä tuli 18-vuotiaana, ja yksinhuoltajaäiti 25-vuotiaana, jolloin hän joutui menemään ansiotyöhön, mistä hänellä oli kokemusta noin 3 vuoden ajan, 15-18 -vuotiaana.

Kouluttamattoman, monisairaan, hentorakenteisen ihmisen osa työelämässä ei ole helppo; hän kokeili kahvila-apulaisena, kunnes lopulta löysi "kutsumuksensa" siivoojana. Raskas fyysinen vuorotyö ja avioeron laukaisema masennustila alkoi kuluttamaan häntä pian niin että hentoinen ruumis oli oiva kasvualusta aina uusille sairauksille: keskostaustalla jo ennestään reikä sydämessä, oikea silmä lähes sokea, skolioosi saivat seurakseen pian mm. endometrioosin, mastopatiaa, työperäisiä kulumia, suonikohjuja, kroonisesti toistuvia keuhkokuumeita, astman ja herra ties mitä.

Avioeroonsa hän reagoi kieltämällä naiseutensa, joka oli hänet pettänyt. Hän koki, että hänen vaihtumisensa uuteen naiseen tarkoitti sitä, ettei hän enää ollut miehensä silmissä kuranttia valuuttaa, ja niinpä hän alkoi kuihduttamaan itseään pois. Aiemminkin vain 52-kiloisesta 35-kiloiseksi matka oli yllättävän lyhyt, ja useimmat eivät tiedä, miten helposti hemoglobiinin saa tippumaan 76:een. Ainoa syy pysyä hengissä oli hänen 6-vuotias poikansa.

40 vuotta myöhemmin tämä poika sai käsiinsä kouluuntulotarkastuksesta kirjoitetun arvion, neuvola- ja koululääkäriarvioiden lisäksi, ja siinä todettiin, että poika on kuin äitinsä kainalosauva. Koskaan tämä poika ei halunnut aiheuttaa mitään huolta tai ongelmaa äidilleen, ja hän oli epänormaalin tietoinen isänsä maksaman elatusavun suuruudesta, toimeentulominimistä ja hyvinvointivaltion mekanismeista. Hän tiesi myös äitinsä diagnoosihistorian paremmin kuin omat, diagnosoimatta jääneet puutteellisuutensa ja enemmän tai vähemmän onnettomasti päättyneet yritykset saada rakkautta paremmin kuin useimmat pikkupojat.

Nyt 40 vuotta myöhemmin tämä kainalosauva miettii sitä, että oikeus lapsuuteen on perintö. Joko sitä on siirtää tuleville polville, tai sitten ei. Niin että opeta siinä sitten menestymisen mallia, kunhan nyt selviytyisivät, ja mikä parasta, oppisivat luottamaan selviytymiseensä mutta myös pyytämään apua jos kokevat että omat voimat eivät riitä kipuamaan ylös liukumäkeä. Omilta lapsiltani en haluaisi riistää lapsuutta sillä, että kukaan heistä joutuisi säästelemään isiään omilta asioiltaan siksi että tämä ei jaksaisi, tai kukaan heistä muusta kuin omasta vapaasta tahdostaan huomaisi olevansa toistensa varaisejä tai -äitejä, ei edes lapsenvahteja. Lapsilla kun on oikeus olla lapsia.

Orpo 20 vuoden ajan

Äitini Hilkka Lisbeth Malinon kuolemasta on tullut tänään kuluneeksi jo 20 vuotta. Nopeasti on aika mennyt orpona. Virallisesti keuhkosyöpä johti hänen kuolemaansa, mutta todellisuudessa kuolinsyynä oli se, ettei hän enää jaksanut taistella elämänsä puolesta. Hän oli antanut itselleen luvan päästää irti, sillä hän tiesi minun jalkojeni jo kantavan. 

Häntä oltiin luulosairaana juoksutettu Helsingin terveyskeskuksen pisteestä toiseen ja lääkäriltä toiselle ja kun syöpä todettiin, kaikki oli jo myöhäistä.

Hilusta olisi tullut omistautunut isoäiti, mutta häntä on vaikea nähdä iäkkäänä, eihän hän ollut edes 45-vuotias kuollessaan. Hilu teki lähtemättömän vaikutuksen kaikkiin tapaamiinsa ihmisiin kauneudenjanollaan ja -tajullaan, uskollaan ihmisiin, kyvyllään rakastaa. Hän oli pieni lintu, jonka siivet olivat menneet rikki. Hänet rikkoi paitsi moni sairaus, myös hänen ehtymätön uskonsa: toisiin ihmisiin, kauneuteen, hyvään, aina uusiin mahdollisuuksiin. 

Omistan tämän Jukka Kuoppamäen laulun äitini muistolle.

Villi lintu (sanat ja sävel Jukka Kuoppamäki)

Kun aika on taas merten taa
käy lento kurkien
ne pesämailta matkaan saa
ääni sisäinen
Mä toivon että sydämein
kuin villi lintu ois
vain kesyt linnut rantaan jää
villit lentää pois

Ei takertua menneeseen
saa sydän ihmisen
sen täytyy uutta uskaltaa 
myös siltaan kyynelten
Ei epäröidä silloin saa
kun aika nousta on
vain ihmislasta rohkeaa
niin siivet kohta on 

Kun aika on taas merten taa
käy lento kurkien
ne pesämailta matkaan saa
ääni sisäinen
Mä toivon että sydämein
kuin villi lintu ois
vain kesyt linnut rantaan jää
villit lentää pois

Ei kurkiauraa kaartavaa voi mikään kesyttää
sen vaisto johtaa merten taa
kun toiset maahan jää
ei epäröidä silloin saa
kun aika nousta on
vain ihmislasta rohkeaa
niin siivet kohta on 

Mä toivon että sydämein
kuin villi lintu ois
vain kesyt linnut rantaan jää
villit lentää pois

Sisältäni portin löysin

Kesälomallani olen irtikytkenyt kaiuttimet cd-soittimesta, ja liittänyt ne levysoittimeen. Samalla olen irtikytkenyt itseni arkipäivästäni, siitä, mitä minä enimmän osan aikaa olen, ja olen ollut viimeiset 30 vuotta.

Paluu vinyylien maailmaan on ollut paluu siihen, mitä minä olin 11-vuotiaana, 7-vuotiaana, 5-vuotiaana. Kun kuuntelin Mikis Theodorakisia ekaluokkalaisena Aku Ankkoja lukien, äitini jääkaappiin valmiiksilaittamaa aamupalaa syöden, Julius-kissani pitäessä minulle seuraa. Siihen, mitä äitini oli.

Kuunnellessani Jukka Kuoppamäen laulaessa:

"Sä uskot ihmiseen,
sä uskot maailmaan,
sä uskot huomiseen
ja aikaan parempaan.
Sä uskot haaveisiin
ja onnen unelmiin - 
sä minut ota mukaan uniin kauniisiin" 

muistan äitini sellaisena kuin hän oli ollessani 15-vuotias. Muistan itseni 15-vuotiaana:

"Sellaisena kun nyt sä olet mun
sinut tahtoisin muistaa myöhemmin.
Vaikka muututkin, kuvan säilytin
siitä millaisena sinut kohtasin" (J. Kuoppamäki)

Vielä syvemmälle minut vie Pekka Streng, jonka albumin viimeinen raita Sisältäni portin löysin kertoo minulle siitä kun äitini löysi sisältään portin. Se portti pikku hiljaa raottui, ja avautui, ja siitä portista pääsi vanhempieni avioeron jälkeisiä ensimmäisiä päivänsäteitä sisään. Löysimme musiikin, hän etsi itseään intialaisten filosofioiden ja vähän uskontojenkin kautta, ja hän löysi rakkauden mahdollisuuden, oman elämänsä itseisarvoisen arvokkuuden mahdollisuuden. Sen hänelle näytti ja Pekka Strengin hänelle toi muusikko nimeltään Harri Stern, Harri Tähtinen. En tiedä, mitä Harrille nykyään kuuluu, mutta kiitos Harri.

Pekka Strengin kappaleen Sisältäni portin löysin voi kuunnella klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Starman

Äitini mukaan 60-luvulla nuoriso jakautui kahtia: beatlesläisiin ja rollareihin. Edelliset olivat tyylitellympiä ja kiltimpiä poppareita, jälkimmäiset rupisempia ja kapinallisempia rokkareita. Jos minun pitää valita puoleni, olen ehdottomasti pop, epäsuosittunakin.

Tänään kuulin yllätyksekseni David Bowien poismenosta. Aina kun kuulen Bowieta, muistan äitiäni, jolle tämä oli kaikkein suurin artisti, Mozartin ohella, ja äitini peruja myös minulle hän on itsestäänselvästi popmusiikin suurin nimi, ei vain lauluntekijä, vaan myös herkkä-ääninen laulaja, tyylittelijä, musiikin Andy Warhol, androgyyni, joka pakeni määrittelijöitä, ja määritteli itsensä.

Bowie teki mitä halusi, muut mitä pystyivät. Hän oli täysin muotivirtausten yläpuolella, sillä hän loi ne, kieltääkseen ne sitten itse ja nauraakseen niille. Samalla hän myös määritteli popmusiikin mahdollisuuden taiteena. Samalla Bowie paikoitti myös kevyen musiikin yleisemminkin: itse asiassa Lennonkin seisoi toinen jalka rockissa ja sen kautta bluesissa, toinen popissa, se, joka kuului myös Yoko Onolle. Bowie kuului kokonaan popille, oli sen ikoni.

Muutin äitini kanssa heinäkuun 2. päivä 1980 Ullanlinnasta Kannelmäkeen. Syksyn 1980 vietin paljolti yksinäni, äitini tehdessä iltavuoroja, Koiramme-lehtiä lueskellen, uutta lähiympäristöäni haltuunottaen kävellen ja Tapani Ripatin Rockradiota kuunnellen. Olin 9-vuotias. Joku voisi sanoa, että ennen aikojani sysätty nuoruuteen, mutta nuorisolaiseksi en tullut koskaan. Ne olivat hyviä aikoja.

Tuona syksynä kaiken muun yläpuolelle nousi kappale nimeltään Ashes to Ashes. Mitään sellaista en ole ollut koskaan kuullut, yhtä fantastista.

R.I.P. Starman.

David Bowien videon Ashes to Ashes voi katsoa klikkaamalla bloggauksen linkkiä.

Miten minusta tuli minä II: ihmelapsesta hikariksi

Muistan ensimmäisen koulupäiväni kuin eilisen. Ensin en löytänyt luokkaani – koulupäivää seurannut Helsingin Sanomat raportoi, että eksynyt pikkupoika olisi sulattanut Idi Amininkin sydämen - mutta jo heti ensimmäisenä päivänä opin koululaisen perustaidot, ruokailutapoja lukuunottamatta. Viittasin ja kävin kysymässä koko luokan kuullen kotitaloni A-rapussa asuneelta Minnalta ”vieläkö sä oot yhtä ilkee ku ennen”?

Tiedollisesti pärjäsin koulussa niin hyvin, että olisin turhautunut, ellei tarkkanäköinen opettaja olisi antanut minulle tehtäväksi kuudennen luokan matematiikankokeita. Toinen varaventtiilini oli puheopettaja, jonka kanssa käytyjen tapaamisten piilo-opetussuunnitelmana olivat paleontologiset ja egyptologiset keskustelumme. 

Opettajani yritti rohkaista minua sosiaalisesti hienovaraisesti pakottamalla minua mukavuusalueeni – kuten Sarasvuon muotitermi kuuluu – ulkopuolelle, esimerkiksi esiintymään koulunäytelmiin ja tv-sarjan koekuvauksiin, vaikka en kokenut näihin mitään kutsumusta. Mitään traumaa näistä kokemuksista ei kuitenkaan jäänyt, ja kukaties minun on myöhemmin ollut helpompi ottaa puhemiehen rooli kaikenkarvaisessa aktivismissa näiden kokemusten rohkaisemana.

Niin, siitä kiusaamisesta. Totuin siihen ja enimmäkseen osasin elää sen kanssa. Tiesin, että kiusaajani edustivat toisia, ja toiset olivat yleensä väärässä ja minä oikeassa. Osasin antaa sanallisesti takaisin, ja myöhemmin pelkkä isokokoisuuteni riitti saamaan kiusaajat järjestykseen. Äitini koetin pitää kiusaamisten ulkopuolella, hänellä oli enemmän kuin kotitarpeiksi omia vaikeuksiaan heikon terveytensä kanssa, taistellessa satunnaisten hanttihommien, työllistämiskurssien, työttömyysjaksojen ja eläkehakemuksien kanssa.

Vaihdoin kolmannelle luokalle kaupunginosaa ja –koulua, ja ensimmäisen syksyn ajan yritin pitää yhteyttä vanhoihin kavereihini, mikä oli puhelittomassa kotitaloudessa haasteellista, lastenpsykiatrisen eufemismin mukaisesti. Opinkin sitten kulkemaan itsenäisesti bussilla Kannelmäestä Erottajalle.

Uudessa koulussani vallitsivat viidakon lait. Olin siellä kuin huutomerkki, pikku-Einstein, ja huomasin pian, että jouduin opettelemaan itseni puolustamista. Ensimmäisen syksyn ajan olin vapaata riistaa ennen kuin ymmärsin olevani fyysisesti varsin suurikokoinen. Sitä en ymmärtänyt – enkä ymmärrä vieläkään – että miten oli mahdollista olla saman pojan kanssa kaveri koulun ulkopuolella, mutta koulussa tämän kiusaama, ja koulumatkatkin luettiin tässä katsannossa kouluun. Kavereita olen kuitenkin aina saanut varsin helposti.

En ole koskaan piitannut siitä, mikä on milloinkin muodikasta. Olen aina tuntenut itseni luokan mittakaavassa ulkopuoliseksi: en pystynyt osallistumaan suosittuja tv-ohjelmia käsitteleviin keskusteluihin (en pysty vieläkään; meillä ei muutamaan vuoteen ollut televisiota, tuskin muutoinkaan olisin katsonut), ja yläasteella muistan ihmetelleeni, että mihin ihmeen Byggalle niitä lippuja taas myydään. Olin kantelupukin maineessa: kantelin sekä kiusatuksi tulemisesta että nähdessäni toisten rikkovan sääntöjä. Varsinaisia järjestysongelmia en koulussa aiheuttanut, mutta sen sijaan harmaita hiuksia opettajille, jotka eivät olleet varustautuneet näsärikkiviisaaseen oppilaaseen, joka oli usein maantiedon ja biologian oppikirjoja paremmin ajan tasalla eläinpopulaatioista ja asukasluvuista.

Selviydyin koulunkäynnistä puolihuolimattomasti toisella kädellä yläasteelle saakka yleisen lukeneisuuteni ansiosta, sillä kognitiivisesti kouluopetus ei tuonut minulle juuri mitään uutta, ja lopustakin selvisin retoriikalla. Koulun oppimäärä sisältyi vapaa-aikanani lukemaan, joka ylittikin sen moninkertaisesti. Kerran sitten kahdeksannella luokalla ruotsintunnilla pidettiin sanakoe, johon valmistautumattomana jätin kahdeksan kohtaa tyhjäksi, kysymykseen ”vanha” vastasin ”åld” ja jääkaappi oli ”en kylkap”. 

Minulle tämä elämäni ensimmäinen nelonen toimi herättäjänä. Päätin sitten lukea seuraavaan ruotsinkokeeseen, mistä sainkin kympin. Tämän yhden sanakoeherätyksen ansiosta koko asenteeni koulunkäyntiin muuttui, ja keskiarvoni nousi kasin pinnasta yhdeksään ja puoleen. Minusta tuli hikari muutoinkin kuin kateellisten, koulussa menestymättömien silmissä. Ylioppilaaksi kirjoitin sitten yhtenä koulumme viiden ällän ylioppilaista.

En uskaltanut lähteä abiluokalle vaihto-oppilaaksi Saksaan, vaikka paikallinen Lions Club olisi tätä minulle tarjonnut. Tämä jäi hieman kaivertamaan mieltäni, vaikka olenkin jo lapsesta asti ymmärtänyt, että asioita ei kannata katua, sillä mitään tehtyä ei saa tekemättömäksi, eikä tekemätöntä tehdyksi. Muistan kaksi isältäni saamaa kasvatusohjetta, joista toinen oli, että minun pitäisi hankkia ulospäinsuuntautunut tyttöystävä, joka veisi minua ulkomaailmaan.

Hoidin ulkosuhteeni sitten lopulta ihan itse. Ilmoittauduin lukion tokalla tanssikurssille suuresti odottamieni vanhojen tanssien alla – odottihan siellä pääpalkinto, pitkäaikainen pakkomielteenomainen yksipuolinen ihastukseni Heidi, jonka olin itselleni harvinaisella määrätietoisuudella junaillut daamikseni – ja abiluokan kesällä yhdelle ja joulutauolla toiselle ruotsin kielen abikurssille. Nämä abikurssit olivat minulle ensimmäinen kerta poissa äidin helmoista, jos ei lasketa muutamia öitä serkuillani, ja havaitsin, että omat siipeni kantavat. 

Liityin vielä Kokoomusnuoriinkin, jotka sitten jätin pian sosiologian opintojeni aloittamisen jälkeen, huomattuani olevani väärässä porukassa, joka ei kyennyt suhtautumaan siihen, että en voinutkaan noin vain lähteä Itävaltaan laskettelemaan isäni BMW:llä, jota ei ollut, ja tämä oli koko kokoomusepisodini aatteellisinta antia.

B˩ORK ja unohtamiskäyrä

Edesmennyt äitini kävi viitisen tai kuutisen vuotta Invalidiliiton INVA-muovi -nimisessä yksikössä työllistämistöissä, tai töiden korvikkeessa, jota tästä eteenpäin kutsun nimikkeellä "työke". Työkettä se oli siksi, että työstä maksettava korvaus ei riittänyt elämiseen, vaan sitä piti aika ajoin täydentää toimeentulotuella, vaikka asuimmekin kaupunginasunnossa. Työkettä se oli myös siksi, että sen luonne oli ilmiselvästi päivätoimintaa, ja tuottavuuden kanssa oli niin sun näin.

Jos kyse olisi ollut oikeasta työstä, siihen oltaisiin ammattikoulutettu. Näin ei kuitenkaan tehty, vaan kurssin sisältö muodostui mm. oppimis- ja unohtamiskäyrän opettelusta ja oman nimen kirjoittamisen opettelusta.

Kurssin osallistuja-aines oli hyvin heterogeenistä. Yhtäällä oli sellaisia kuin äitini, jonka pää leikkasi kuin partaveitsi ja kädet olivat taitavat ja puolitoista kauneudentajuista silmää, toisaalla oli vaikeasti alkoholisoituneita, sitten oli myös kehitysvammaisia. Yksi heistä - nimeltään Borg - kirjoitti nimikylttiinsä sukunimekseen B˩ORK, L väärinpäin.

On selvää, että tuollaiselta kurssilta ei tule priimaa. Mitä kurssilta valmistuneet sitten valmistivat? Salkkuja ja kansioita muovista. Lisäksi muistan pahville liimatun nahanpalan, joka yritti esittää diplomia. Vapaaseen myyntiin näitä tuotteita ei päästetty, eikä oltaisi voitukaan, sillä saumat saattoivat olla niin sun näin. Niitä jaeltiin "liikelahjoiksi", ja näitä liikelahjoja minulla on vieläkin. Niiden sisällä on ihan kätevä säilytellä papereita, joita olenkin säästänyt aivan liikaa.

Mieleeni muistuu säveltäjä Sostakovitsin pohtineen elämäkerrassaan ratkaisua vaikeaan pulmaan: mitä antaa lahjaksi jollekin sellaiselle, jota ei nyt niin arvosta. Tähän vaikeaan pulmaan ei tarvitse ostaa huonoa äänilevyä - Sostakovits ehdotti Arturo Toscaninin levytystä omasta Leningrad-sinfoniastaan - vaan Inva-muovi kehitti tähän ratkaisun.

Lupaillulla muutaman kuukauden muovisaumauksen kurssilla ei vilkaistu saumauskoneisiin päinkään, luultavasti siksi, että tällöin niille suunnilleen täysissä hengenvoimissaan olleille olisi selvinnyt, että koneet erittävät terveydelle vaarallisia kaasuja. Äitini kertoman perusteella kurssi lähinnä pönkitti esimiesten tärkeilyntarvetta, muuten se oli lähinnä starttivalmennuksen luontoista.

Ei olekaan ihme, että äitini sai sitten myöhemmin keuhkosyövän. Vaikka poltti hän tupakkaakin. Jos hän olisi saanut kouluttautua ihan oikealla kurssilla valitsemaansa ammattiin, tiedä vaikka toimisi siinä vieläkin.

Äitini, suojelusenkelini

Reilun vuoden päästä olen yhtä vanha kuin äitini hänen kuollessaan. Tämän ymmärtäminen tekee nöyräksi. Tästä kiitollisena suhtaudunkin elämääni kuin lahjaan, ruumiiseeni kuin temppeliin, maailmaan kuin ihmeeseen aina silloin kun muistan.

Äitini- jota kaikki kutsuivat nimellä Hilu - halusi olla mahdollistaja, taustahahmo, tukija, joka mahdollisti minun kasvuni. Kirjojen maailma oli hänelle pakoa tästä maailmasta. Samalla lukeminen oli hänelle suuri tragedia: ainoana perheestään - hänellä oli kaksi veljeä - hän ei saanut jatkaa kansakoulun jälkeen, koska "tytöt nyt kuitenkin perustavat perheen heti kun sopiva mies tulee vastaan". Hän sitten toteutti tätä ennustetta, tullen äidiksi jo vähän alle 19-vuotiaana. Lukeminen oli hänen hiljainen tapansa kapinoida tätä ennustetta vastaan, toisaalta myös vain hänen pakoaan tästä maanpäällisestä maailmasta.

Muistan lopun elämääni bussinodotukseni maaliskuun 9. päivän aamuna, viimaisella Hakaniemen torilla sunnuntaiaamuna vuonna 1997. Viima meni luihin ja ytimiin. Koskaan elämässäni minulla ei ole ollut niin kylmä. Olin kuin kuollut.

Tultuani kotiin iltapäivällä siivoamasta Messukeskusta, puhelinvastaajassani oli viesti, jossa kerrottiin asia: Hilu oli kuollut kello 10.50 aamupäivällä liian myöhään löydettyyn keuhkosyöpään kylmänä maaliskuisena aamupäivänä yli 17 vuotta sitten; häntä oltiin palloteltu lääkäriltä toiselle jo edellisestä talvesta, ja kun diagnoosi lopulta tehtiin syyskuussa, Hilu ei enää jaksanut taistella. Hänen sairaushistoriansa huomioiden, keuhkosyöpä oli oikeastaan vain viimeinen sinetti siihen, että hän pääsi pois. Olisi varmaan pitänyt haastaa koko suomalainen terveydenhoito tai ainakin HUS-konserni tuolloin oikeuteen hoitovirheestä; äitini yleisin diagnoosi oli luulosairas, vaikka hän oli kivun hyvä tuttava oikeastaan koko elämänsä.

Olin puhunut Hilun kanssa puhelimessa edellisenä iltana kertana, joka jäi viimeiseksi. Tuolloin hän oli vahvasti lääkittynä ja elämänsä ensimmäisen kerran hieman sekava. Ja viimeistä. Puhelu meni poikki, mikä suretti minua. Tiedän kuitenkin, että hän tiesi kaiken, senkin, jota en ollut ehtinyt sanoa.

Soitin heti paikalle silloisen tyttöystäväni Satun, jonka luona olin ollut yötä ja parhaan ystäväni Iljan. Lähdin Satulle, ja hänen soluhuoneeseensa päässyt kevään ensimmäinen aamuaurinko nosti minut kolmantena aamuna vuoteestani. Lähdin ostamaan jäätelöä ja samantien päätin kokeilla paluuta yliopistolle. Palasin ulkomaailmaan, englannin kielen keskustelukurssille.

Olin juuri kaksi päivää aiemmin täyttänyt 26 vuotta, ja minua lohdutti tuolloin surussani se ymmärrys, että Hilu uskalsi päästää irti elämästä, koska tiesi minun vihdoin pärjäävän omillani, siipieni kantavan. Asian käsittelyä helpotti minulla myös se, että kaikki käytännön järjestelyt - hautajaiset, asunnon tyhjennys, perukirjoitus - jäivät minulle. En voinut paeta asiaa, jouduin kohtaamaan sen kasvoista kasvoihin. Samaten voimia minulle antoi hautajaisissa sen ymmärtäminen, että olin itse asian käsittelyssä jo paljon pidemmällä kuin moni Hilun ystävä. Koin olevani vahva.

Viimeiset konkreettiset muistikuvani liittyvät hänen viimeiseen jouluunsa: muistan, että minua alkoi hieman ahdistamaan hänen heikentynyt kuntonsa, ja lähdin jouluaattoiltana kotiini, vaikka olin ensin ajatellut viettää Hilulla Malminkartanossa jouluyön. En kuitenkaan kyennyt olemaan jouluaattoiltaa raskain mielin yksin, ja soitin ystävälleni Karrille, joka asui tuolloin samoilla nurkilla Töölössä ja jonka arvelin olevan kotona. Lähdimme Hesperian yökerhoon, ja löysin sen ulkopuolelta tuoreesta lumihangesta 100 markan setelin. Tämä seteli antoi minulle hetkellisen synninpäästön kun minä olin jättänyt äitini hänen viimeisenä jouluna, kieltänyt hänet, Juudas. Se oli kuin merkki minulle: ehkä olikin hyväksyttävää lähteä, vaikka ei oikein.

Muistikuvani hänen viimeisiltä kuukausiltaan ovat hajanaisia, haluan muistaa hänet niiltä ajoilta kun hän vielä jaksoi hymyillä. Aivan viime aikoina hän ei enää jaksanut edes laittaa ruokaa, joten isot jauhelihakeittopadat korvautuivat Ateriaalin ateriapalveluruoilla. Hänen viimeisen syksynsä vierailin säännöllisesti katsomassa häntä Laakson sairaalassa, ja tietenkin kävin viikonloppuisin katsomassa häntä myös kotona aina silloin kun hänen vointinsa salli kotiuttamisen. Asuin tuolloin Töölössä Linnankoskenkadulla, ja muistan kuinka puskin päättymättömältä tuntuvaa Urheilukatua ylöspäin. Siellä oli aina vastatuuli.

Jos minun pitäisi kuvata Hilua yhdellä sanalla, se olisi kauneudenjanoinen. Hän rakasti kaikkea kaunista, koristeellista, suloista, värikästä, söpöäkin. Joku voisi kutsua sitä kitschiksi, mutta Hilu ei olisi tästä välittänyt. Toinen häntä leimannut piirre oli tarve jättäytyä taustahahmoksi, taka-alalle. Hän eli toisia varten, ensin pikkuveljeään, sitten minua. Hilulla, jolla oli synnynnäisesti reikä sydämessä, oli suunnaton sydän.

Hilu teki tapaamiinsa ihmisiin lähtemättömän vaikutuksen sisäisellä voimallaan, joka ohjasi häntä etsimään lisää kauneutta - oli sitten pikkulinnuissa, kirjallisuudessa, musiikissa tai Kauniissa ja rohkeissa - ja uskomaan kaikista hyvää, vaikka ei hän siihen aina kyennytkään. Silloin kun maalliset keinot - fyysiset voimat tai rahat - riittäneet, mikä oli tilanne usein, hän etsi apua milloin Jumalalta, jumalilta (hän itseopiskeli laajalti erilaisia uskontoja) tai vaikka astrologiasta.

Hän onnistui pääsemään kertatapaamisella kenen tahansa suojauksen alle, myös vain kerran hänet nähneiden ystävieni. Hilu saattoi valitella onnetonta perhetaustaansa, johon kuului uskoton äiti, runsaahkoa alkoholinkäyttöä ja henkistä insestiä, mutta ei koskaan valittanut kuitenkaan omaa ihmisen osaansa. Hän katsoi osanaan olla ihminen ihmiselle, ja siihen osaan kuului ottaa vastaan kaikki se, mitä elämä antoi. Ja otti.

Hilu tiesi kaiken. Hän oli läheisin uskottuni, olen paljossa hänen "tuotteensa", ainakin siitä alkaen kun vanhempani erosivat ollessani 6-vuotias. Vasta aikuistuttuani olen ymmärtänyt paremmin myös isäni perinnön, ja lähentynyt isääni uudestaan saatuani oman perheen. Kokonaan välimme eivät onneksi ole olleet missään vaiheessa poikki, vaikka meillä olikin jonkinlainen etäisyydenottovaihe ollessani kahden kympin molemmin puolin. Minulla on aina ollut myös isä, ja vanhempiini hyvin toverillinen suhde.

En koe tulleeni kasvatetuksi; sen sijaan olen keskustellut tasaveroisesti kaikesta mahdollisesta vanhempieni kanssa. Elämänarvoja minuun on toki näissä keskusteluissa siirtynyt ja suunnaton määrä tietoa kahdelta ihmiseltä, joiden intressit kuitenkin olivat varsin erilaiset. Isäni ja äitini. Tiesin jo lapsena paljon sellaista, jota lapsen ei kai kuuluisi tietää, kuten elatusavun suuruuden. Jos joku on minut ihmisenä pilannut, ei se.

Hilulta olen perinyt kiinnostuksen taiteisiin ja yleisemminkin kulttuuriin. Hilu ei osannut tuntea vihaa, katkeruutta toki häntä epäoikeudenmukaisesti kohdellutta kohtaloa kohtaan. Aiheellisenkin ja kohdistettavan vihan hän projisoi katkeruudeksi olosuhteita tai huonoa onnea kohtaan. Hän lamaantui sokkiin kohdatessaan ihmisiä, jotka kohtelevat toisia välineinä, jotka etenevät kyynärpäillä. Niin teen minäkin.

Hilu rakasti musiikkia, ja tämän olen perinyt häneltä. Erityisesti Mozartia. Kun sain tiedon hänen sairastumisestaan, yhdistän tämän tiedon äänilevyyn, jossa oli Mendelssohnin 1. ja 5. sinfoniat, ja matkani sairaalaan yhdistyvät Stravinskin Tulilintuun. Sellainen oli äitini: pieni lintu, jonka siivet olivat palaneet.

En pysty erittelemään Hilun sanomisia ja tekemisiä, olen liian läheinen, oikeastaan kuin yksi osa häntä, vaikka toki niitä puskee aika ajoin pintaan, sillä ne ovat osa minua. Olen perinyt paljon sanontoja häneltä, ja hän on välittänyt minulle paitsi sukuni historiaa myös syntymäkotikyläni Kivistön ajankuvaa. Hänelle oli tärkeää pitää koti hyvässä kunnossa, vaikka saimme pesukoneen vasta ollessani 13-vuotias. Muistan Hilun pesseen nyrkkipyykkiä kylpyammeessa, silittäneen lakanat ja juosseen aamukahdeksaksi puhelinkioskille soittamaan milloin sosiaalitoimeen, milloin lääkärille, milloin syöpäsairaalle äidilleen Diakonissalaitokselle.

Ajattelen Hilua päivittäin, ja hän on elämässäni läsnä suojelusenkelinä, vaikka en muuten enkeleihin uskoisikaan. Uskon hänen tarkkailevan varsin tyytyväisenä minun edesottamuksiani, vaikkakin haluaisin kyllä hänen voineen tutustua Sanna-puolisooni, Simeon-poikaani ja pieneen Elsa-tyttööni ja uskon, että hän olisi niin omistautunut mummo, että olisi muuttanut vaikka Timbuktuun voidakseen olla läsnä ja auttaa.

Uskoisin, että Hilu olisi kertonut lapsenlapsilleen paljon tarinoita, ehkä opettanut pari omaa perinneruokaansa (kuten maailman parhaan janssoninkiusauksen, jota minä en kykene kopioimaan, ja maailman parhaan porsaankyljysreseptin, jota sinnikkäästi yritän kerta toisensa jälkeen), olisi kertonut satuja ja laulanut, mikäli hänen äänestään olisi vielä ollut jotakin jäljellä. Hilu lauloi kauniisti nuorena; tästä on säilynyt todistuskappaleena kasettinauhoite, jossa hän laulaa Rosvo-Roopen.

Muistan hämärästi ajat, jolloin isovanhempani olivat saman ikäisiä kuin minä nyt. Ajat ovat toiset: minä olen vasta nyt kunnolla varustautunut vanhemmuuteen, Simeon-poikani opetti minut siihen. Onkin hätkähdyttävää seurata entisten koulukavereidensa jo tulevan isovanhemmiksi…

Oma vanhemmuus ja vanheneminen asettaa asioita järjestykseen, vaikka tiedän, että minut on keitetty vahvemmista aineksista kasaan kuin äitini. Toisaalta minun sieluni ei likaantumatta olisi kestänyt kaikkea sitä, mitä hän joutui kestämään: perhetaustansa, pettymyksensä itsensä toteuttamisessa ja rakkaudessa. Hilulla oli kaunis mieli.

Hilusta kertoo paljon sekin, että hän pysyi ystävänä ensimmäisen aviomiehensä, minun isäni kanssa, joka otti äitini poismenon raskaasti. Jos hänen kanssaan poltti sillat, vika oli omassa itsessä. Hilun perhetaustastahan jo hieman kerroinkin: hän joutui huolehtimaan jo 5-vuotiaasta alkaen paljon pikkuveljestään, ja yksi veli vihasi isäänsä ja toinen äitiään. Valitettavasti Hilun välit menivät poikki hänen toiseen veljeensä muutama vuosi ennen tämän traagista kuolemaa.

Eräs vanha ystäväni vieläkin aika ajoin liikuttuneena alkaa muistelemaan Hilua niin elävästi että puheen kohteesta tulee elävä, ikään kuin puheella voisi korjata rikkimenneen savikukon ja puhaltaa siihen hengen.

Aika ajoin huomaan ajattelevani, mitä hänen ystävilleen kuuluu. Oletan suurimman osan heistä vieläkin asuvan Kannelmäessä, jossa asuimme koko 80-luvun. Hänellä oli joitakin hyvin läheisiä ystäviä, joihin hän oli tutustunut koiransa kautta: jokseenkin samanikäisiä naisia, joilla myös oli koira. Muistan heidät vieläkin: Kaija, Anja, Anneli.

Hilun hauta on eri paikkakunnalla, ja olen tehnyt sinne kesäisin pari kertaa pyöräretken. Vielä Helsingissä asuessani kävin siellä vuosittain, joskus pari-kolmekin kertaa vuodessa. Ymmärtääkseni haudalla - jonne on haudattu myös hänen vanhempansa - joskus käyvät hänen veljenpoikansa ja kenties hänen veljensäkin. Kannan Hilua aina mukanani, joten tavallaan minun kauttani lapseni saavat tutustua häneenkin tai ainakin niihin asioihin - eläimet, musiikki, kirjat - joita hän piti tärkeinä ja niihin arvoihin - ystävyys, lähimmäisenrakkaus, kauneus - jotka olivat hänelle niin tärkeitä. Pieni tyttäreni sitäpaitsi kantaa Hilua mukanaan toisessa nimessään. Hilu oli niin nuori ja nuorekas, että on vaikea nähdä häntä mummona tai ylipäätään 62-vuotiaana.

Mikä voimavara työttömät ihmiset ovat?

Demarikansanedustajan, entisen työministeri Tarja Filatovin mukaan työttömät ihmiset ovat voimavara, eivät rasite. Siinä kyllä haluan olla hänen kanssaan samaa mieltä, että työttömän muokkaamisen sijasta pitäisi muokata työelämää, mutta esimerkiksi osa-aikatyöstä Filatov ei puhu mitään. Varmaan siksi, että se on demareita lähellä olevalle ammattiyhdistysliikkeelle mahdotonta.

Filatov ei myöskään näe sitä, että työnhakijoiksi on naamioitu eufemistisesti paljon ihmisiä, joilla ei ole realistista mahdollisuutta työllistyä. Pitäisi tunnustaa, että kaikki työttömät eivät ole työmarkkinoiden käytettävissä.

Nämä ihmiset voivatkin sitten olla juuri kansalaisjärjestöjen, naapuriavun tai lastenhoidon resurssi Filatovin mainitsemalla tavalla, eivät niinkään työttömät, vaan eläkeläiset. Vaikeimmin työllistyvien pitkäaikaistyöttömien eläkkeellepääsyä tulisikin helpottaa. Eläkepäätös luultavasti parantaisi monien pitkäaikaistyöttömien jaksamista, kun ei enää tarvitse elätellä turhia toivoja eikä ylläpitää itsestään käsitystä kelvottomana raakkina. Kun jaksaminen paranee, sitten osa-aikatyökin saattaisi olla monelle eläkeläiselle mahdollista.

Mistä tämän tiedän? Esimerkiksi äidistäni, joka sai odottaa työkyvyttömyyseläkettä seitsemisen vuotta, minä odotusaikana terveys lopullisesti meni. Jos oltaisiin todettu rehellisesti työkyvyttömäksi, ei olisi tarvinnut mennä kuntouttavaan työtoimintaan Kansan raittiusliittoon - joka on vanha vasemmistojärjestö - vaan äitini tuntien, olisi voinut aloittaa voimilleen ja osaamiselleen sopivan vapaaehtoistyön, josta hän olisi saanut lisävoimia ja ehkä joitakin elinvuosia. Kun ei ollut kuntoutettavissa, 100% invalidi.

Filatovin haastattelun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Hyvä äiti -myytti tappaa

Naisiin kohdistuu paljon useammalta suunnasta odotusten ristipaineita kuin miehiin. Tämä johtuu heidän perinteisesti alistetusta asemastaan: tehokkaan työminän lisäksi pitäisi vielä olla hyvä äiti. Eikä vain hyvä, vaan täydellinen. Jos onnistuminen äitinä määrittää monia naisia naisina, niin onnistuminen töissä määrittää heitä ihmisinä.

Äitiyden taakka voi olla niin raskas kantaa siksi, että se määrittää naisia usein kokonaisvaltaisesti: epäonnistumisen pelko äitinä saa tuntemaan itsensä huonoksi ihmiseksi. Isällä on paljon helpompaa: isälle kaikki lapsen kanssa tehtävä on plussaa ja kotiinpäin, jolloin isällä on aina mahdollisuus onnistua, kun taas äitiydessä epäonnistuminen on alati läsnä.

Kuitenkin melkein aina nainen on juuri oman lapsensa ylivoimaisesti paras äiti. Oma äitini tyhjensi pankkitilini ja tappoi itsensä tupakalla. Siltikin hän oli maailman paras äiti, minulle, ja olen hänelle kiitollinen kaikesta. Eikä vain maailman paras äiti, vaan todella suuri, pieni ihminen, kaikista inhimillisistä puutteistaan - kuten monista sairauksistaan - huolimatta.

Jäitä siis hattuun äidit. Te riitätte juuri sellaisina kuin te olette: ihmisinä, jotka toimivat parhaan käytettävissä olevan ymmärryksensä mukaan ja jotka tekevät parhaansa, koska rakastatte lapsianne. Enempää ei voi vaatia, eikä kannata. Ei lapsennekaan teiltä sen kummempaa vaadi. Tiedän tämän siitä, kuinka paljon poikani odottaa tapaamisiamme ja kuinka tosissaan hän juttuni ottaa, huonotkin. Kaikkein armottomimmat odotukset te juuri itse kohdistatte itseenne. Jos ette olisi niin armottomia itsellenne, teistä jäisi jäljelle vielä enemmän lapsellenne, puolisollenne, itsellenne ja ystävillenne. Armottomat odotukset kuluttavat loppuun kenet tahansa, äiditkin, jotka muuten ovat maailman sinnikkäimpiä ja sitkeimpiä olentoja maan päällä.

Jokainen äiti ansaitsee syvän kunnioitukseni. Oli sitten maailman paras, ihan hyvä tai vaan ihan tavallinenkin.

Lapsuus ilman kodinkoneita monisairaan äidin kanssa

Lapsuudenkotini oli vailla puhelinta ja pesukonetta. Molemmat tulivat minun ja äitini kaksihenkiseksi kutistuneeseen talouteen vasta täytettyäni 13, äitini vanhempien kuoltua. Kun äidinisäni kuoli kaksi ja puoli vuotta Saima-mamman jälkeen, perintö mahdollisti kotitalouteni koneistamisen.

Kun kotitaloudestani hajosi pesukone toissa pääsiäisenä, ymmärsin sen, että tämän sukupolven selviö oli aikaisemman polven luksus. Ja kun keväällä ostimme uuden television, jota markkinoitiin mökkikokoisena ja joka on juuri sen verran iso, ettei tarvitse sohvaa pakittaa seinän läpi rappuun, niin minulla lapsuudenkodissani erotettiin Martti Vainio siitä, että hänen valkoiset housunsa vilkkuivat muita korkeammalla. Siis hyvässä tapauksessa, EM-kisojen -82 alla kun juuri olimme saaneet television.

Äitini syntyi 7 kuukauden keskosena, jolla oli reikä sydämessä. Myöhemmin hänellä diagnosoitiin ainakin astma, endometrioosi, skolioosi, fibromyalgia, 90% sokeus oikeassa silmässä ja lopulta keuhkosyöpä. Varmaan muutakin oli mutta en muista.

Nyt tuntuu uskomattomalta, että heikko ja sairas äitini pesi ensin kolmen, sittemmin kahden ihmisen likapyykit, ja silitti lakanat kaupan päälle. Ja meillä erittäin runsaan viranomaisasioinnin: jonotukset sosiaalitoimistoon ja lääkärien ajanvarauksiin äitini hoisi syöttämällä kolikoita puhelinkioskissa, päälle vielä soittelut Kätilöopiston sairaalan syöpäosastolle, jossa hänen äitinsä vietti raskaan leijonanosan viimeisistä vuosistaan.

Vaikkei tekniikka ja elintaso ehkä tee avuttomaksi, niin ainakin se nostaa ihmisen tavoitetasoa. Kyllä, on mahdollista elää ilman pesukonetta ja ehkä jopa ilman puhelinta. Mutta hankalaa se on.

Todella syvä kumarrus äidilleni. Respektiä. Äidilleni, joka tulisi täyttäneeksi tänään 62 vuotta. Hän ei ole näkemässä, miten hänen pojanpoikansa leikkii, eikä sitä, kuinka onnellinen olen nyt. Hän olisi osannut arvostaa omenapuutani ja kasvimaatani ja ymmärtänyt, että suhteelliset epäonnistumiset työelämässä ovat pientä verrattuna siihen, mikä elämässä on todella kestävää, kuten perhe ja musiikki. Hän tiesi sen nimittäin itsekin. Hän ei myöskään tule tutustumaan toukokuussa syntyvään pojantyttäreensä, mikä on harmi. Hänestä olisi tullut varmasti suurenmoinen mummo, hän olisi omistautunut tehtävään, jakaen rakkautensa, kauneudenjanonsa ja hän oli aina pienten puolella.

Äitini oli enkeli eläessään, ja hänen enkelinsä oli monasti pitkäaikainen sosiaalipäivystyksen johtaja Olli Salin, jonka opin tuntemaan Jumalasta seuraavana. Äidilläni oli kyllä jumalansakin.

Minua harmittaa, että viimeinen puhelumme - joka oli ainoa kerta kun hän ei ollut sataprosenttisen skarppi, vahvassa lääkityksessä - katkesi kesken. Siksi kehotankin kaikkia tämän blogin lukijoita pitämään yhteyttä vanhempiinsa, sillä te olette heille tärkeintä mitä maailmassa on.

Kiitos äiti

Lukiessani Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisen omaelämäkerran Taisteluni neljättä osaa, tajuan hänen kirjassaan tekemällään isänmurhalla vapauttavansa itsensä synneistään. Minulla ei onneksi ole tähän aihetta, tajuan. Isäni onneksi on vielä varsin vetreissä voimissaan, joten häntä ei vielä käy muistelemaan.

Monisairas äitini uhrasi elämänsä takiani. Hän jaksoi elää juuri sen verran kuin katsoi olevan välttämätöntä jotta jaksaisin omilla siivilläni. Minä olin hänen elämänsä paras saavutus, oikeastaan ainut, vaikkakin hän onnistui tekemään kaikkiin hänet kerrankin tavanneisiin lähtemättömän vaikutuksen. Luulen, että hänen fyysisestä hataruudestaan huolimatta hänestä säteili rikas sisäinen elämä ja voima sekä usko ihmisiin aina hyväuskoisuuteen saakka.

Minua kannustettiin kotoani, ei koskaan potkittu mihinkään. Riippumatta siitä, millaisia valintoja tein, tekemiini valintoihin uskottiin: koska ne olivat äitini pojan valintoja, niiden täytyi olla oikeita. Kasvatukseni koostui pääasiassa äitini kanssa jo kuusivuotiaasta käymistäni tasaveroisista keskusteluista.

Sain varsin vahvan itsetunnon, joka on kantanut minua heikkojenkin hetkien ylitse. Olen oppinut jo lapsesta olemaan enimmäkseen piittaamatta siitä, mitä toiset minusta näyttävät ajattelevan.

En ehkä ole aivan lunastanut kaikkia niitä toiveita, joita äitini minua kohtaan saattoi sisimmässään kantaa, mutta uskoisin, että hän jos hän tietäisi, niin hän olisi kuitenkin varsin tyytyväinen: suurimmat saavutukseni ovat rikkaan sisäisen elämäni lisäksi perheeni ja ystäväni. Sitäpaitsi äitini oli sen verran viisas, että jos hän koskaan minuun olisi kohdistanut mitään odotuksia, niin hän olisi halunnut, että olen tasapainossa mahdollisuuksieni ja kykyjeni suhteen, että voin kokea hyödyntäväni kykyjäni niin että en turhaudu.

Äitini jätti rikkaan henkisen perinnön, vaikkei maallinen perintö koostukaan kuin muutamista koriste-esineistä ja lp-levyistä. Äitini perintö on malli siitä, miten olla hyvä vanhempi: uhrata työuransa - joskin kyseenalainen - ja terveytensä ainoalle lapselleen. En pysty samaan. Toki opin arvostamaan myös kauneutta sen kaikissa muodoissaan, etenkin musiikkia.

Jotakin oppia sentään pystynkin siirtämään jälkipolville, jos en muuta, niin sen, että isältäni voi tarkistaa asioiden oikean laidan silloin kun oma tietovarantoni ei riitä, niin olisin tyytyväinen, että minut muistetaan isänä, joka oli läsnä ja silloinkin kun en ollut läsnä, olin saatavilla. Toki yritän opettaa myös suhteellisuudentajua: kukaan ei osaa eikä tiedä kaikkea, ei isänikään. Ne asiat kannattaa tarkistaa Wikipediasta, jos minä en sattumoisin tietäisi.

Jos jotakin yritän opettaa, niin ainakin sitä, että raha ei kasva puussa, sitä, että ihmisen itsensä kannattaisi tehdä eikä odottaa että toiset tekevät hänen puolestaan ja sitä, että ihmisarvo ei riipu suorituksista ja että silloinkin kannattaa yleensä yrittää, vaikka luulisikin, että ei jotakin osaa tai ei jostakin pidä. Ja vaikka olenkin oppinut isältäni arvostamaan tietoa, niin kuitenkin tärkein tieto liittyy siihen, miten olla ihminen toisille.