Valtiotieteiden maisteri, luonto- ja ympäristöneuvoja ja keruutuoteneuvoja hakee töitä

Valtiotieteiden maisteri, luonto- ja ympäristöneuvoja ja keruutuoteneuvoja hakee töitä. Asun Porvoossa, eikä autoa ole käytettävissä, joten säteeltä pääkaupunkiseutu-Sipoo-Askola-Porvoo-Loviisa.

Taustani on etupäässä julkisesta hallinnosta: sairaalamaailman tukipalveluista ja koulutussuunnittelutöistä, mutta olen myös tehnyt erilaisia konsulttiselvityksiä esim. nuoriso-, vanhus- ja vammaispalveluista. Tunnen työsuojelua ja Rakennuslakia hyvin. Kokemusta järjestötoiminnasta on kertynyt paljon, ja kaikkea tekemistäni määrittää tutkijan ja aktivistin eetos.

Omat intohimonkohteeni liittyvät luontoon, etenkin metsäluontoon ja konserttimusiikkiin. Luen ja lasken poikkeuksellisen sujuvasti ja kirjoitan mistä tahansa. Vedän luontoretkiä - etenkin sieni-, marja- ja villiyrtti-, teen kannanottoja, hallintovalituksia ja selvityksiä, kartoitan liito-oravia ja kirjoitan musiikista. Minulla on diagnosoitu Aspergerin syndrooma, joten minulle on luonnollista kyseenalaistaa itsestäänselvyydet ja ajatella ns. boksin ulkopuolelta. 

Manspreadsplaining

Facebook-kaverini seinällä keskusteltiin ns. manspreadingista: siitä, kuinka miehet kuulemma vievät julkisista kulkuvälineistä naisia enemmän henkilökohtaista tilaa. Silloinkin kun he eivät näin tee, osa ilmiötä on kuulemma sekin, että miehet kuulemma kehtaavat vaatia sen oman tilansa ja kiilata niiden toisten ihmisten jättämien pakaasien paikalle. Osa tästä manspreadingistä on kai sekin, etteivät miehet tunnista ilmiön olemassaoloa, ja jopa kehtaavat kyseenalaistaa kyseisen ilmiön sukupuolisidonnaisuuden.

Sitten kun joku mies yrittää osallistua keskusteluun, riippumatta sävystä ja argumentista, tämä lytätään manspleingina. Mutta eikös juuri se, että toisen keskustelunavausyritykset lytätään lähtökohtaisesti eikä anneta edes suunvuoroa, ole juuri - manspleiningia, johon tässä tapauksessa syyllistyivät kyllä naiset?

Ilmiö, jossa tiedostavaksi itseään luullut mies ei kehtaa kommentoida mitään, saati kyseenalaistaa ilmiön sukupuolisidonnaisuuden - sillä julkisen liikenteen ammattikäyttäjänä olen havainnut sen olevan pikemminkin ikäspesifi - voitaneen nimetä womanspleiningiksi: miesten sisäistämä itsesensuuri. Ilmiö nimittäin korreloi vahvemmin iän kanssa: nuorten kanssamatkustajien mopokypärät ja koululaukut sitä tilaa usein vievät.

Kutsukaa vaan laasaseksi, ei haittaa.

Peili siis käteen, enkä tarkoita meikkauspeiliä.

Kyllä nuoruudesta paranee politiikassa

lltalehti-nimisen tutkimuslaitoksen teettämän tuoreen "tutkimuksen" mukaan Jussi Halla-aho on 25-30 -vuotiaiden keskuudessa suosituin pääministeriehdokas. Tosin eduskuntavaalit ovat vain siinä mielessä epäsuorasti pääministerivaali, että kansalaisethan valitsevat puolueen, ja tätä ei Iltis tiennyt. Ja vaikka suurimman puoleen puheenjohtajasta käytännössä tuleekin hallitustunnistelija, tämä ei tarkoita nimenomaisesti juuri H-a:n kohdalla sitä, että tie olisi silattu pääministeriksi kuin ehkä vasta ehdottomalla enemmistöllä. Niin paljon muut puolueet ainakin väittävät karsastavansa Punaista puolikuu... perussuomalaisia.

Sosiologit ovat varoitelleet ainakin koko oman elämäni ajan tulossaolevasta uuskonservatismista: siitä, miten monisatavuotinen valistuksen projekti kohtaa vaikeuksia. Nyt ymmärrän, mitä he tarkoittivat. Tuo dystopia on tässä tänään, vaikka toki jytky, puhumattakaan sen radikalisoituneesta muodosta eli uusfasismin noususta, onkin vain tämän uuskonservatismin poliittinen ilmaisu. Ei perinnetietoisuus ole pelkästään huono juttu, enkä nyt tarkoita pelkkää retroilua ja kaikenlaisia ironisia hipster-suuntauksia.

Olen ollut yleensä taipuvainen toivomaan nuorten aktivoitumista politiikkaan ja propagoinutkin sen puolesta, sillä erotuksella että rajoittaisin vaalikelpoisuuden täysi-ikäisyyteen. Yleensä ottaen nuoret tehnevät kauaskatsoisempia päätöksiä kuin vanhempansa, vai tekevätkö? Eikö nuoruuteen juuri kuulu tässä mulle ja nyt -ajattelu, ja harha omasta haavoittumattomuudesta? Toki nuorimmat sukupolvet ovat kasvaneet itsestäänselvyytenä esimerkiksi siihen, että Pride on hyvät kemut ja kansainvälisyys on muutakin kuin interreilaamista; samaten he ovat kasvaneet pitämään ilmastonmuutosta itsestäänselvyytenä.

Otan esimerkin luonnonsuojelusta ja kaupunkisuunnittelusta, aiheesta, joka on minulle poliittisen toimintani ytimessä ja siksi kaikkein tutuin. En osaa vetää minkäänlaista positiivista korrelaatiota sen välillä, että nuoremmat polvet suojelisivat innokkaimmin luontoa, ainakaan kaupungeissa. Pikemminkin päinvastoin: heille on urbaani "pöhinä" saunabaareineen usein tärkeintä. Oikeastaan tämä pöhiseminen jatkuu kunnes täytetään 40, ja minä nyt vaan olen niin vitun vanha. Jättäisinkin kaupunkisuunnittelun jos en vanhoille niin ainakin historia- ja kulttuuritietoisille, en kulttuurivallankumousta valmisteville vandaaleille.

H-a:n suosio nuorten keskuudessa selittynee paljolti yleisenä puoluepolitiikan vierastamisena, aivan samoin kuin Vihreiden suuri suosio yleensä nuorisovaaleissa. Halla-aholaiset ja Vihreät koetaan jotenkin epäpuolueiksi, hyvässä ja pahassa, ja jos perinteiset puolueet aikovat ottaa nuorisosta kopin, niiden on karsittavat itsestään puoluemaisuuden piirteitä, ja näytettävä enemmän kansanliikkeiltä, tarpeen tullen protestiliikkeiltäkin. Puolueiden ei kannata varoa ottamasta kantaa, ja kaikenlaista kapulakielisyyttä on vältettävä.

Toki nuoretkin oppivat valitettavan nopeasti maan tavalle, mutta nuorten tavoittelu kannattaa ottaa politiikassa vakavasti, ja puolueiden tietynlainen radikalisoituminen ja muuttuminen kansanliikkeen suuntaan olisi politiikan pelastus. Tosin näitä kansanliikkeitä on ennenkin nähty, ja yleensä nuorista radikaaliaktivisteista tulee aikuisina nimbyjä, änkyröitä tai muuten vaan konservatiiveja, jos ei muuten niin suhteessa omien palveluidensa ja ympäristönsä säilymiseen sellaisena kuin he sen itse ovat oppineet tuntemaan.

Iltiksen jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Moottoritie on kuuma

Pelle Miljoona OY.n albumi Moottoritie on kuuma on oman aikansa kuva. Sen ajan kun muutin äitini kanssa Kannelmäkeen, jolloin minusta tuli nuori 9-vuotiaana, 2. heinäkuuta 1980.

Ensimmäisen syksyni Kantsussa tutustuin kävelemällä uuteen kotikylääni ja kuuntelin Tapani Ripatin Rockradiota. Tuolloin kyseessä toki oli lähinnä oman aikani kuva; kaikkinaisiin oman napani ulkopuolisiin Zeitgeist-luonnehdintoihin olin vielä liian nuori.

Samastuin kuitenkin parhaan tahtoni mukaan nuorisoon, ja sen ajankuvan piirsi Pelle Miljoona, jolloin heidän ajankuvastaan tuli minunkin ajankuvani, tai ainakin he välittivät minulle miltei sellaisenaan syksyn 1980, jolloin vain vaatimattomat kaiuttimeni olivat autenttisen välityssuhteen esteinä, minun ja maailman välissä.

Kyse on edelleenkin aikaa kestävästä äänitteestä, vaikka toki jokainen vuosirengas kerryttää muistoihin, ja samalla albumin arvoon lisää karaatteja. Olen jäävi arvostelemaan albumia kriittisesti, mutta se on minulle ylittämätön suomalainen albumi. Kulunut aika paljastaa, että ovat pojat kuunnelleet tarkkaan the Clashinsa kaikkine reggae-vivahteineen.

Levyyn tuovat aitoa nuorisolaista rosoa 16-17 -vuotiaat Sami Takamäki-Yaffa ja Andy McCoy jo aikuisiksi ehtineiden akateemikkopunkkareiden Tumpin, Taskisen ja Pellen hoivassa.

Miten perustella työssäkäynnin tarpeellisuus?

Sain eilen kotimatkallani tiedon hyvän ystäväni irtisanomisesta. Jäin miettimään sitä, mikä on palkkatyön merkitys ihmisyksilölle ja yhteiskunnalle. Miten perustella työssäkäynnin tarpeellisuus moraalisesti velvoittavana pakkona ihmiselle, jonka sosiaaliset verkostot eivät työttömyyteen tyhjene, ihmiselle, jonka ystävät, työkaverit mukaanlukien pysyvät, he, joiden on tarkoituskin, ja pankistakin saa lyhennysvapaata?

Tänä aamuna, ajaessani työmatkallani J:n ohitse, joka reilu kolmekymppisenä ei oikein ole löytänyt paikkaansa (mikä tarkoittaa yleisen käsityksen mukaan samaa kuin paikkaansa työelämässä), edellisen päivän ajatuskulut palasivat mieleeni täsmentyäkseen. J on kyllä kokeillut kaikenlaista: lukiota, ammattikoulua, armeijaa, sivaria, vapausrangaistustakin (mikä palkkatyökin on), työkokeiluja, mikään ei ole tuntunut omalta.

J ei ole yksinäinen, toimeton tai koe olevansa syrjäytynyt. Hän elää äärimmäisen säästeliäästi, urheilee, ei juo oikeastaan lainkaan alkoholia, eikä vastanne useimpien käsitystä pitkäaikaistyöttömästä. Hän on viranomais- ja tutkijanäkökulmasta ikäänkuin pitkittynyt nuorisotyötön, joka on lipsahtanut ulos nuorisotakuun kohderyhmästä ja lähestyy kohta keski-ikää. Yhteiskunnallisesti hän on eräänlainen epäaikuinen, koska hän ei tuota mitään. Mitä hänen sitten pitäisi tuottaa? Miten perustella hänelle työssäkäynnin tarpeellisuus?

Otetaan vielä toiseksi esimerkiksi K, kolmeakymmentä lähestyvä J:n kohtalotoveri. Häneen pätevät miltei samat sanat kuin J:hin, sillä lisäyksellä, että hän opiskelee japania, soittaa kitaraa ja tekee lauluja. Ja vielä lisäksi A, joka harrastaa juoksua, hiihtoa ja pöytätennistä, ja hankkii merkittävän osan ruokaansa kalastamalla.

Yksilöä yritetään houkutella palkkatyön pauloihin korostamalla itsetoteutuksen ja sosiaalisen johonkin kuulumisen näkökulmia. Edellä on juuri todistettu, että nämä yksilöön palautettavat työn positiiviset kannusteet eivät oikein päde, vasitenkin kun valitettavan usein se työpaikan tuoma sosiaalisuus tuppervaarakerhoineen, kiiltokuvanliimaustalkoineen ja työpaikkakiusaamisineen ei ole mikään lisäarvo. Tarvitaan muita, yksilöä suurempia, yksittäiseen työttömään redusoimattomia perusteluja.

Kokeillaan kuluttamista. Mitä enemmän ihminen ansaitsee (palkkatyöllänsä, osakemiljonäärit eivät kelpaa esimerkiksi, sillä hekin ovat "jouten" kuten työttömät), sitä enemmän hän (ainakin periaatteessa) voi kuluttaa, pitäen tuotannon ja palveluiden pyörät pyörimässä. Joillekin kuluttaminen on jopa olennainen itseilmaisun muoto, ja onhan ostaminen kivaa, joten vielä olemme positiivisten kannusteiden puolella. Mutta kuten esimerkkitapauksestamme A (pätee myös muihin, alussa mainitsemastani kaverista en vielä tiedä, hän vasta hakee työttömän identiteettiään) tiedämme, ihmisyksilö voi rakentua muullakin kuin kulutuksella, jopa niin, että A on suoranainen antikuluttaja.

Työssäkäyntiä ei oikein voi palauttaa hyödyllisyyteenkään, sillä on palkkatyöläisiä, joita säilytetään kustannuspaikoillaan varsin matalalla hyötysuhteella, kun taas vapaana palkkatyöstä heillä olisi paremmin aikaa vaikkapa hoitaa lapsia, tehdä lauluja, opiskella japania tai vaikkapa kehittää naapurustonsa viihtyvyyttä. Tai sitten näennäisen itsekkäästi vaikka vain hoitaa palkkatyössä rapistunut itsensä kuntoon, niin ettei rasita enää työterveyttä ja avoterveydenhoitoa työperäisillä selkävaivoilla ja pääkivuilla.

Työssäkäynti pitää siis pelastaa jollakin muulla. Siksi työtön onkin pakko syyllistää huoltosuhteen heikentämisestä ja pakottaa kepillä pois kuleksimasta, vaikka töitä ei sitten olisikaan. Siksi onkin kuntouttavaksi työtoiminnaksi naamioitu alivastikkeellinen ilmais- ja pakkotyö.

Starman

Äitini mukaan 60-luvulla nuoriso jakautui kahtia: beatlesläisiin ja rollareihin. Edelliset olivat tyylitellympiä ja kiltimpiä poppareita, jälkimmäiset rupisempia ja kapinallisempia rokkareita. Jos minun pitää valita puoleni, olen ehdottomasti pop, epäsuosittunakin.

Tänään kuulin yllätyksekseni David Bowien poismenosta. Aina kun kuulen Bowieta, muistan äitiäni, jolle tämä oli kaikkein suurin artisti, Mozartin ohella, ja äitini peruja myös minulle hän on itsestäänselvästi popmusiikin suurin nimi, ei vain lauluntekijä, vaan myös herkkä-ääninen laulaja, tyylittelijä, musiikin Andy Warhol, androgyyni, joka pakeni määrittelijöitä, ja määritteli itsensä.

Bowie teki mitä halusi, muut mitä pystyivät. Hän oli täysin muotivirtausten yläpuolella, sillä hän loi ne, kieltääkseen ne sitten itse ja nauraakseen niille. Samalla hän myös määritteli popmusiikin mahdollisuuden taiteena. Samalla Bowie paikoitti myös kevyen musiikin yleisemminkin: itse asiassa Lennonkin seisoi toinen jalka rockissa ja sen kautta bluesissa, toinen popissa, se, joka kuului myös Yoko Onolle. Bowie kuului kokonaan popille, oli sen ikoni.

Muutin äitini kanssa heinäkuun 2. päivä 1980 Ullanlinnasta Kannelmäkeen. Syksyn 1980 vietin paljolti yksinäni, äitini tehdessä iltavuoroja, Koiramme-lehtiä lueskellen, uutta lähiympäristöäni haltuunottaen kävellen ja Tapani Ripatin Rockradiota kuunnellen. Olin 9-vuotias. Joku voisi sanoa, että ennen aikojani sysätty nuoruuteen, mutta nuorisolaiseksi en tullut koskaan. Ne olivat hyviä aikoja.

Tuona syksynä kaiken muun yläpuolelle nousi kappale nimeltään Ashes to Ashes. Mitään sellaista en ole ollut koskaan kuullut, yhtä fantastista.

R.I.P. Starman.

David Bowien videon Ashes to Ashes voi katsoa klikkaamalla bloggauksen linkkiä.

Nokia disconnecting people

Silloin kun Nokia Suomen lamasta nosti, se teki sen yhdistämällä ihmisiä. "Nokia, connecting people", sanoi heidän mainoslauseensakin. No, samalla he kyllä muuttivat suomalaista puhelukulttuuria: jo loppuivat kahden tunnin maratonpuhelut mummon kanssa, sillä lankapuheluihin alettiin soveltamaan 7 minuutin sykäysveloitusta pian kännyköiden läpilyönnin jälkeen.

Ei niinkään Nokia yhdistänyt ihmisiä, jos tarkkoja ollaan, vaan nokiattomuus erotti. En usko olevani ainoa, joka hankki halkopuhelimen, tultuaan johtopäätökseen, että muuten syrjäytyisi kaveriporukastaan kun he lonkalta alkoivat sopia biljardireissuja.

Jos ensimmäisen sukupolven kännyköiden yhdistämisvaikutuskin jo oli kyseenalaisella pohjalla, niin mitä voi sanoa näistä nykyisistä minitableteista? Ehkä se on vain uudenlaista sosiaalisuutta, jaettua autismia, jossa nuoret istuvat vierekkäin kuin autistiset linnut orrella tuijottelemassa kukin omia Instagramejaan ja juutuubejaan. No, kai se on parempi tehdä tätä räpellystä muiden seurassa kuin omassa seurassaan.

Jos Nokia nosti Suomen lamasta, nyt tarvittaisiin uusi talvisodan henki. Paradoksaalisesti kyllä, Nokia ei sopeutunut ns. älypuhelinaikaan, vaikka älypuhelin soveltuu suomalaisuuteen kuin nyrkki päähän: se kun glorifioi joukkoautismin seurusteluksi. En tosin osaa nähdä, mitä älykästä on puhelimissa, jotka arvailevat tekstiviestejäni miten sattuu, mutta sellaista sattuu.

Päänsä peittäjät

Kovin moni on ties mistä syystä huolissaan siitä, etteivät näe kaikkia osia musliminaisten kasvoista, ties vaikka heillä olisi näille jotakin asiaa. Ilmeisesti sitten heillä, tai kellään muullakaan ei ole mitään asioitavaa kasvavan nuorison kanssa; tämän voi päätellä siitä, ettei nuorten verhoutuminen huppujen alle huoleta ketään. Tiedä mitä kapinoita tai anarkiaa siellä suunnitellaan, huppujen alla.

Erään kerran asioidessani porvoolaisessa ruokamarketissa, huomioni kiinnitti kassan huudahdus peliautomaateilla pelaaville hahmoille. Näitä oli neljä tai viisi. Huudahduksen kuultuaan hahmoista kääntyi yksi. Hupun alta näkyi nuori poika. Pituuden perusteella muutkin olivat varmaan nuorukaisia. Nuoren kasvot nähtyään, hän sai jatkaa pelaamista, samoin kaikki hänen kaverinsa, vaikka tiedä, mitä he siellä huppujensa alla hautoivat.

Tämä ei kuitenkaan huolestuta, tai huoleta, tai edes kiinnosta ketään, ei edes niitä, jotka ovat kasvojenverhouksista huolestuneita. Eivät he kyllä ole niiden kasvonsa osin tai kokonaan verhonneiden naistenkaan ajatuksista kiinnostuneita, vaikka väittävätkin olevansa huolestuneita näiden ihmisoikeuksien tilasta, tarkoittaen negatiivista vapautta: vapautta oletetusta sorrosta.

Vain maahanmuuttajanaisten vapaudesta sitä ollaan kiinnostuneita, jotta saisivat keppihevosen vieroksuen syrjiä maahanmuuttajamiehiä. Eivät muuten ole huolestuneita niiden huppuihin kasvonsa verhonneiden nuorten oikeuksista, tarkoittaen positiivista vapautta: mahdollisuuksia hyvästä syystä uskoa siihen, että heidän tekemisensä voisivat hyödyttää tai kiinnostaa jotakuta, että näiden nuorten sanotulla individualismilla katsottaisiin olevan mitään rakentavaa käyttöä. Nuoriin kohdistuva systeeminen sorto kun ei myy iltapäivälehtiä, eikä sillä saa mobilisoitua erisorttisia kostojoukkoja, jotka verhoavat päänsä erisorttisiin kaapuihin.

Pelastetaan nuoret tupakalta

Viisitoista eri alojen tohtoria haluaa hallitusta kiristämään tupakkalakia siten, että Suomi kieltäisi 2018 lähtien kaikkien tupakkatuotteiden myynnin - ml. sähkötupakka - myynnin vuonna 2000 tai sen jälkeen syntyneille suomalaisille.

Hyvä. Näin pitääkin. Vielä parempi ehkä olisi - kuten eräässä ehdotuksessa esitettiin - nostaa tupakkatuotteiden myynnin alaikärajaa joka vuosi vuodella. Tämä antaisi kaikkein piintyneimmin nikotiini- tai tapariippuvaisille aikaa sopeutua muutokseen.

Voi olla, että aikuisilla on oikeus tärvellä terveytensä, jos he niin päättävät tehdä. Tupakointia ei aloiteta vastentahtoisesti, tai jos aloitetaan, samalla kiistetään yksilön vapaa tahdonmuodostus.

Kaikkein tärkeintä kuitenkin olisi suojella uusia sukupolvia sortumasta tähän turhaan ja haitalliseen tapaan, viis jo tupakkakoukkuun jääneistä. Toki tupakointi muutenkin vähenee koko ajan, ja näyttäisi olevan passé, miltä se tosin ei näytä, jos katsotaan ammattikoululaisia.

Jos tätä esitystä vastustaa, samalla pitäisi perustella, miksi on tärkeää, että nuoriso vast'edeskin saa ajautua tupakoimaan. Nuorethan aloittavat tupakoinnin yleensä siksi, että se on luonnollista heidän viiteryhmälleen: kaveritkin tupakoivat. Aikuisilla on nuoria paremmat eväät muodostaa oma kantansa tapoihin, uskomuksiin ja muihin kulttuurisiin ilmentymiin, ja siksi nuoret tarvitsevatkin erityissuojelua.

Tätä esitystä ei ole kestävää vastustaa esimerkiksi kulttuuriantropologisista syistä, siksi, että tupakointi nyt vaan olisi osa jonkun ihmisryhmän alakulttuuria. Minun on vaikea ymmärtää, että olisi tärkeää suojella esimerkiksi tulevien autonasentajien oikeutta aloittaa tupakointi. Jos on, niin alakulttuuria sietääkin tarkistaa. Tiedän, että ei ole oikein yleistää, että johonkin ryhmään kuulumisesta tupakointi seuraisi kausaalisesti, mutta nuoret aloittavat tupakoinnin siksi, että kaveritkin polttavat. Joka epäilee tätä, menköön tarkistamaan amiksen röökipaikan.

Taustatekijöistä kuitenkin viis: ei tarvitse kuin tarkistaa Porvoon torin teinit niin tajuaa, että huhupuheet tupakoinnista kuolevana kulttuurimuotona ovat liioiteltuja, koulumuodosta riippumatta. Ei kai kyseessä myöskään liene niin tärkeä vapausoikeus, että se pitäisi vastaisuudessakin suoda, jolloin samalla tultaisiin väittäneeksi, että tupakointi olisi perusoikeus samalla tavalla kuin ruokaileminen.

Toki monia - vaikka ei tietenkään kaikkia - mielenterveyskuntoutujia tupakka rauhoittaa ja lohduttaa, oli kyse sitten aineesta tai rituaalista. Heidän takiaan olisikin ehkä parempi nostaa ikärajaa hillitysti, tai sitten myöntää heille nikotiinikorvaustuotteille Kela-korvaus.

Sanokaa terveysterroristiksi tai -totalitaristiksi, en välitä.

Iltiksen jutun tästä ehdotuksesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Ikätasoinen toiminta

Kirjoitan työkseni lastenpsykiatrisia tekstejä, ja huomiotani kiinnittää lääkärien luonnehdinta lapsista, jotka kykenevät "ikätasoiseen toimintaan". Mitä tämä sitten on? Loppuuko ikätasoinen toiminta lapsien siirtyessä nuorisopsykiatriaan eli 13 vuotta täytettyään? Arvioidaan tästä eteenpäin ihmisiä yksilöinä eikä ikäryhmänsä edustajina? Puhumattakaan sitten siitä kun täyttää 18 vuotta, jolloin ihminen on aikuinen ja siis kaikkivoipa, kuten laki sanoo.

Ensin lapset, heistähän aloitin, ja lapsethan täytyy pelastaa ensin. 7-vuotiaan täytyy pystyä lukemaan, koska hän käy koulua. En ole tarkkaan perillä eri luokkakurssien opetussuunnitelmista, joten sallittakoon yksilöllinen vaihtelu. Hypätään seuraavaksi 15-vuotiaisiin. Heidän täytyy osata ajaa mopoa, kun taas 16-vuotiaiden täytyy osata harrastaa seksiä ja ajaa kevytmoottoripyörää.

Entä sitten aikuiset? Heistä ei sanota sen tarkemmin, mutta oletan, että 18-vuotiaan täytyy ainakin osata ajaa autoa ja ymmärtää edustuksellisen demokratian pääperiaatteet sekä lainsäädäntöjärjestys: se, miten lakialoite etenee eduskunnassa. 18-vuotiaan täytyy myös osata juoda alkoholia (mitä sitten ikinä tarkoittaakaan, alkoholin oikein tai väärin käyttäminen) ja polttaa tupakkaa, tai olla polttamatta. 30-vuotias taas ei enää saa apua mistään nuorisolain tarkoittamalla tavalla, joten viimeistään tuolloin ihmisellä on oltava kristallinkirkkaana se, mitä hän tekee loppuelämänsä.

Mitä sitten tekee 44-vuotias? On jo lyhentänyt asuntovelkansa, jos on osannut toimia ikätasoisesti kaikkina aikaisempina ikinä? Ja 67-vuotias taas osaa kuolla pois, sitä ensin maksettuaan veroa vähintäänkin 49 vuotta, mistä ajasta on opiskellut tupla- eli triplatutkinnon ja kasvattanut vähintään kolme lasta, jotta huoltosuhde ei ainakaan heikkenisi.

Missä vaiheessa sitten ihminen alkaa taantumaan, ja unohtaa uuden oppimista enemmän aiemmin osaamiaan asioita tai lakkaa pystymästä? Miten lasketaan uuden oppiminen? Vastaako vaikkapa perustuslain oppiminen yleisurheilun maailmanennätyksien oppimista, ja onko kengännauhojen sitominen vai haarukan käyttö tärkeämpää? Jos ihminen vaikkapa 8-vuotiaana osaa kuukausien nimet, pitääkö ne osata vielä 80-vuotiaana? Tai jos vaikkapa 10-vuotiaana jo pystyi hyppäämään ponnistuslankulta hiekkalaatikkoon, kuinka kauan hänen tulee tähän pystymän?

Kannattaisiko nuoria äänestää?

Kun katsoo eduskuntaa, niin ei siellä ole alle kolmekymppisiä kuin vajaa kourallinen. Toisin oli silloin, kun uraansa aloittelivat Sundqvist, Väyrynen, Tuomioja, Kanerva ja niin edelleen. Tästä pitäisi olla etenkin nuorten itsensä huolestuneiden, mutta kyllä myös meidän iäkkäämpien. Puhun nyt 44-vuotiaan setämiehen kokemuksella.

Ei meistä setämiehistä nyt enää niin väliä, mutta lapsistamme kyllä. Kannattaa tietysti äänestää itseään valistuneempia ehdokkaita, jos sellaisia ei löydy - jos ei löydä, niin itse lähteä ehdolle, iästä riippumatta. Uskon kuitenkin, että nuoret tekevät pääsääntöisesti valistuneempia, sivistyneempiä, kauaskatseisempia ja - parempia päätöksiä. Nuoret eivät vielä tiedä sellaisista esteistä kuin varainsiirtoveroista tai nuivista esimiehistä, onneksi. Siksi heillä onkin pokkaa muuttaa maailmaa mieleisekseen.

Nuoret ovat meitä koulutetumpia, kielitaitoisempia, matkustellumpia, heille ovat itsestäänselvyyksiä esimerkiksi tasa-arvo ja ilmastonmuutos, vaikka ei tämä aina välttämättä näkyisikään sen perusteella, mikä on ulkona näkyvien nuorten otoksen käyttäytyminen. Fiksuimmilla ei ole aikaa hengailuun. He pelastavat maailmaa.

Jos nuorissa jotain kehittämistä on, niin se, että he ovat - nuoria. Tästä syystä he ovat kehityskelpoisia, ja oppivat kyllä esimerkiksi sen, että heidän käsityksensä itsestään ja maailmastaan muuttuu kyllä vielä moneen otteeseen, ei välttämättä parempaan suuntaan, jos ei huonompaankaan. Toivottavasti ei yhdestä ehdottomuudesta toiseen, vaan näkemään harmaan sijasta monia sävyjä.

Joskin mediassa nuoruus olisi yliarvostettua, ei se näy päättäjistössä. Meidän lapsemmekin ansaitsevat maailman, joka ei välttämättä ole parempi, mutta se toivottavasti on vielä asumis- ja elämiskelpoinen. Kannattaa vakavasti miettiä, jos kannattaisi äänestää nuoria, myös meidän vanhempien ihmisten, tasapainottamaan kalkkeutumista, jota jotkut myös elämänkokemukseksi nimittävät.

Kahden kärjen taktiikalla Helsingissä

Jalkapallossa yhä useampi joukkue on viime aikoina siirtynyt yhden kärjen taktiikkaan, jotkut - kuten AS Roma - nollan. Perinteisesti kuitenkin suuri osa joukkueista pelaa yhden kohdehyökkääjän ja yhden maalisiepon taktiikalla, joissa edellinen sitoo vastustajan puolustuksen itseensä ja pudottaa irtopallot omille, jälkimmäinen tekee maalit.

Olen vuorotellen kannattanut Helsingissä Outi Alanko-Kahiluotoa ja Johanna "Nanna" Sumuvuorta eduskuntavaaleissa. En enää asu Helsingissä, mutta tiedän, että sanaani vielä jotkut kuuntelevat, niin kai velvollisuuteni on ääneni testamentata.

Outi on taktiikkani kohdehyökkääjä: tuo koko sydämellään tiukasti vähäosaisten puolesta taistelija. Olen häntä seurannut myös töideni kautta, joten en puhu vain lämpimäkseni. Asialleen todella omistautuneena Valtakunnallisen työpajayhdistyksen puheenjohtajana Outi on erittäin hyvin kartalla työn, työttömyyden ja opiskelun harmaalla alueella, TaTuSoTu -ryhmän yhtenä perustajista hän tietää taas apurahansaajien, taiteilijoiden, tutkijoiden ja pienyrittäjien huolet. Meitä molempia yhdistää myös kaupunkiluonto. Lisäksi olen nuorisotutkijanakin toimineena hyvin tietoinen siitä, että Outi on valittu Nuorisoyhteistyö Allianssin toimesta nuorisomyönteisemmäksi kansanedustajaksi.

Nanna taas on pelimuodostelmani fox-in-the box: äärimmäisen hyvä mutta tehokas tyyppi, jota arvostetaan puoluerajojen ylitse etenkin turvallisuuspolitiikan asiantuntijana. Nanna on, kuten Outikin, vähäosaisten esitaistelija.

Entä vaihtopelaaja? Silloin kun maalia ei synny kymmenistä paikoistakaan huolimatta, vaihdan kentälle köyhyystutkija Maria Ohisalon. Mariakin minulla on ilo tuntea henkilökohtaisesti, ja hänellä on hyvä meininki. Kaikki pelaa!

Kun näen hissimiehen telkkarissa

Kun näen Kone OY:n Matti Alahuhdan vakuuttelemassa, että nuoria pitää työllistää, jotenkin näen Suomen suurinta eläkettä (69 501 euroa kuukaudessa) nauttivan pampun huolestuneisuuden siitä, löytyykö hänen eläkkeelleen maksajia. 

Näen hänen yrityksensä joustovarat, suhdannepuskurit. Tarvittaessa töihinkutsuttavat ja irtisanottavat. EK:n toimitusjohtajana aloittava Alahuhta ei lämpene nollatyösopimuksien kieltämiselle. Suomessa tarvitaan hänen mukaansa myös palkkamalttia, mutta ei eläkemalttia. 

Sellainen moraalinen esimerkki. 

Talouselämän haastattelun Alahuhdasta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. 

Työttömät, nykyajan hullut

Nykyisiä hulluja sanottiin ennen kylähulluiksi. Heitä siedettiin nurkissa, koska joillakin oli selvästi näkemisen taito. Kaikilla ei ollut. Jotkut heistä olivat vähän eksentrisiä, kuten kapellimestari Otto Klemperer, joka karkaili Los Angelesin kaduille yöpaidassa, poltti itseään toistuvasti piipulla sänkyyn ja huomautteli nuorille naisille. Tämä katsottiin läpi sormien jos he tuottivat jotakin, ja vaikkeivät tuottaneetkaan, heitä silti siedettiin.

Nykyään työttömiä sanotaan sairaiksi. Heitä ei siedetä nurkissa, koska joillakin selvästi on ollut taito nähdä selvästi monissa töissä sisäänrakennettuja, mädännäisyyden mekanismeja, eivätkä he myöskään tuota mitään (sitä ei lasketa, jos joku hoitaisikin vaikka kaverinsa koiraa tai lapsia tai ajaisi naapurinsa nurmikon).

Ennen vain vaaralliset hullut saattoi laittaa pakkohoitoon. Nyt sinne joutavat työttömät.

Linkattuani eilen vähän varomattomankin innoissani Hesarin uutislinkin, jonka mukaan nyt on todistettavasti laskettu, että syrjäytyneestä nuoresta voi koitua jopa 170 000 terveydenhoitolasku vuodessa, minut palautti Facebook-kaveri maan pinnalle toteamalla, että tässähän onkin oiva veruke laittaa työttömät pakkotyöhön, jotteivät syrjäytyisi vieläkin pahemmin.

Ei pitäisi antaa tällaista vinkkiä viranomaisille. Toivottavasti pääsevät pakkotyöllistettävät edes työterveydenhoidon piiriin, sellaisen, joka toimii. Sellaistakin kuulemma jossain vielä on.

Hesarin jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Kun sihteeri katseli kipsiä

Jos joku joskus on luullut, että Sote-uudistuksella olisi muuta perimmäistä tarkoitusta kuin saavuttaa säästöjä, hän on luullut väärin. Yksi suuri menoerähän kunnille on perinteisesti ollut erikoissairaanhoito, jonka ne joutuvat kalliisti ostamaan erikoissairaanhoitoa tuottavalta kuntayhtymältä.

Voi olla periaatteellisesti väärin paikata kuntien puuttuvia peruspalveluita lähettämällä erikoissairaanhoitoon sellaisia tapauksia, jotka voitaisiin hoitaa halvemmalla ja lähempänä, mutta kun niitä peruspalveluita ei ole, tällainen saivartelu on potilaan kannalta pallottelua kuumalla perunalla, ja se kuuma peruna on potilas itse.

Miten tämä säästäminen sitten tapahtuu? No esimerkiksi generalistiajattelulla. Sosiaalitoimessa ollaan yhä enemmän siirtymässä yleisen sosiaalityöntekijän malliin, jossa ei ole erikoistuneita vanhusten, perheiden tai lasten sosiaalityöntekijöitä. Samalla kaivetaan uudestaan esiin naftaliinista tilaaja-tuottaja -malli, jossa kaupungin yleisestä poolista voi "tilata" generalistin sinne, missä on milloinkin tarve. Eli: jos esimerkiksi idästä puuttuu perhetyön sosiaalityöntekijä, sinne voi tilata lännestä vanhustyöntekijän, jos sellaisia ei siellä juuri sillä hetkellä satuta tarvitsemaan.

Tässä mallissa arkilogistiikka näillä poolityöntekijöillä käy hyvin ennalta-arvaamattomaksi, jos lapsiakin pitäisi viedä hoitoon ja päivittäinen työmaa voi olla missä päin kaupunkia hyvänsä. Sillä ei varmaankaan ole mitään väliä, työntekijöitähän voi siirrellä kuin palikoita, mutta entäs sitten palvelunsaajat? No, sama se kai on, kenen vaipasta tässä on kyse, oli sitten kyse Liberosta vai Tenasta.

Ei tämä palikka-ajattelu valitettavasti tule rajoittumaan kaupunkien sote-toimeen. Erityisen räikeästi Sotessa tullaan lähitulevaisuudessa havaitsemaan niukkenevien resurssien ja lisääntyvien ongelmien välinen kärjistyvä ristiriita lasten ja perheiden palveluissa, aivan erityisesti lastensuojelussa ja lastenpsykiatrisissa palveluissa.

Jos vastaisuudessa kuntayhtymän erikoissairaanhoidossa tullaan ottamaan käyttöön psykologien työntekijäpooli siten etteivät enää psykologitkaan enää saisi olla erikoistuneita esimerkiksi pikkulapsityöhön, kouluikäisiin tai nuorisoon, niin sokeat tulevat ohjaamaan kuuroja.

Mitä tarkoitan tällä? No sitä, että kun kuitenkin erikoistuneempaa osaamista tulee jatkossakin löytymään erikoissairaanhoidosta, niin nämä erikoissairaanhoidon generalistipsykologit tulevat usein jatkossa käytännössä ohjaamaan moniammatillista yhteistyötä. He jäävät paljon vartijoiksi: heidän vastuullaan tulee käytännössä olemaan se, että potilaiden hoitosuhde jatkuu suunnitelman mukaisena työntekijöiden, käytäntöjen, mallien ja palvelun tuottajien vaihtuessa aina uusimpien muotivillitysten mukana tai alalle yleisesti levinneen työpahoinvoinnin aikaansaamien loppuunpalamisten takia.

Potilaat eivät kuitenkaan saisi jäädä muotivillitysten uhreiksi. Lastensuojelun sosiaalityöntekijät voinevat kertoa enemmän siitä, mitä silloin tapahtuu kun palvelut aliresurssoidaan samanaikaisesti ongelmien lisääntymisen kanssa.

Yksi mahdollisuus säästää kalliita ja niukkoja erikoisresursseja on valuttaa ammatillisen erikoisosaamisen vaatimuksia aina alemmas: hoitajat kirjoittamaan reseptejä ja sihteerit viimekätisiksi syntipukeiksi informoimaan potilasrekistereistä, joista kukaan ei tiedä, kun viranomaismääräykset muuttuvat jatkuvasti ja tietojärjestelmien käyttöönottoprojektit kangertelevat siinä määrin että niissä joudutaan ottamaan joko aikalisä tai suoranainen takapakki. Toki joskus alas valuttaminen voi olla hyväkin asia: usein ainakin psykiatrisissa palveluissa monien asia tulisi autetuksi psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla lähipalvelussa ilman että tarvittaisiin lähetettä erikoissairaanhoitoon, josta ensimmäinen aika tulee ehkä 2 kuukauden päästä.

Viitisen vuotta sitten puhuttiin paljon valelääkäreistä. Työskennellessäni Porvoon sairaalassa, kaikki ammattiryhmät olivat sonnustautuneina valkoisiin takkeihin. Niinpä minulta joskus päivystyksestä poliklinikalle eksynyt potilas kysyi, voisinko katsoa hänen kipsiään. No, kyllähän minä toki voin sitä katsella.

Kirjoittaja on osastonsihteeri, joka on tutkinut mm. vammais- , vanhus- ja nuorisopalveluita.

Klasarit esiin!

Musiikki on usein se jakava - tai näkökulmasta riippuen - yhteinen nimittäjä, joka luonnehtii nuorisokulttuureita. Määrittelevän, taas näkökulmasta riippuen, hallinnoimaan tai selittämään pyrkivän aikuisten valtakulttuurin näkökulmasta nuorisokulttuuri on itsessään alakulttuuria, joka taas jakautuu useisiin eri alakulttuureihin. On syytä muistuttaa, että "ala" ei ole arvottava; alakulttuuri ei ole alempiarvoista kuin valtakulttuuri (tai -kulttuurit, valtakulttuurikin voi olla jakautunut sisäisiin alakulttuureihin). Toki on muunkinlaisia nuorisokulttuureita kuin esimerkiksi punkkarit, hevarit tai hiphopparit. On myös esimerkiksi larppaajia ja skeittaajia tai hevostyttöjä, jolloin kulttuuria määrittelee harrastus.

Eivät vain nuorisokulttuurit ole alakulttuureita, eivätkä alakulttuurit tyydy gettoutumaan nuorisoharrasteiksi. Moni jatkaa hevarina hamaan hautaan saakka, ja sitten on vielä vasta aikuisiässä omaksuttavia alakulttuureita, kuten esimerkiksi harleydavidson-harrastajat, kyseisiä koptereita kun ei voi edes ajaa alle 18-vuotiaana. Yleensä vasta keski-ikäisillä on edes varaa hankkia moisia komistuksia. Sitten moni jo nuorena omaksuttu kulttuuri kannetaan mukana aikuisikään saakka, jolloin kyse on eräänlaisesta jäänteestä.

Olen siinä käsityksessä, että vielä siinä vaiheessa kun aloin edes periaatteellisella tasolla samastumaan nuorisoon (ehkä joskus 2. tai 3. luokalla) nuorisomusiikin ympärille hahmottuneet heimot olivat vihoissa keskenään. Eivät ehkä omassa kokemuspiirissäni, mutta ainakin jos Kevätpörriäiseen oli uskominen, niin tedit saattoivat hakata hileitä, paitsi että omassa koulussani hileet olivat tyttöjä ja siis hakkaamisen ulkopuolella.

On hieman vaikeaa ymmärtää, miksi esimerkiksi yli kolmekymppinen ihminen ilmoittaa omaksi identiteetikseen "hevari", ja tämä on niin tärkeää, että se ohjaa jopa parinmuodostusta. Kyse taitaakin olla kokonaisvaltaisesta elämäntavasta, tai ainakin monenlaisten pienten valintojen kokonaisuudesta, jossa samaa musiikkia kuunteleva kaveripiiri painaa esimerkiksi vaatevalintoja samaan suuntaan. Kyse ei liene siitä, että hevari olisi omasta musiikistaan niin riippuvainen, että putoaisi kuoliaaksi jollei heti aamusta saa aamukahvin säestäjäksi Megadethia, ja vain siksi ei haluaisi tutustua esimerkiksi diskohileeseen, koska vääränlainen musiikki vähintäänkin saisi ne kahvit putoamaan väärään kurkkuun.

Näin ei nimittäin ole. En kuvittele enkä väitä olevani kaikkiruokainen, mutta on eri asia tykätä ja sietää. Olen jo lähtökohtaisesti tottunut siihen, että edustan minoriteettia, ja minoriteetin on uhrauduttava erityisjärjestelyihin. Jos haluan nauttia omaa musiikkiani muualla kuin kodissani, jossa olen oman maailmani jumala, kannan sen itse mukanani. Olen tottunut siihen, että jos en halua ihan yksin köpperöityä Mozartini ja Lutoslawskini kanssa, kaupanpäällisiksi ihmissuhteissa tapaa tulla Bon Jovia, Queenia, Kate Bushia, Chisua tai mitä nyt sitten sattuvatkaan kuuntelemaan. Ei niihin kuole. Ja olen ihan tyytyväinen, jos keskustelukumppanillani ja minulla on jotain yhteistä, lähtökohtaisesti se ei kuitenkaan ole musiikki.

En lähde ventovieraan kanssa vääntämään jutun aihetta musiikista; turvallisempaa on keskustella vaikkapa hallitusohjelmasta, maahanmuutosta tai jalkapallosta (?). Jos olen hankkiutunut tilanteeseen, jossa oma aamumusiikkivalintani joutuu uhatuksi tai peräti vaihtuu, tällöin taustalla on jo ollut monia, kuitenkin perustavammanlaatuisia samanlaatuisuuksia kuin musiikki. En voine päätyä samaan aamiaispöytään ihmisen kanssa, joka uskoo että kuu on juustoa jos itse laitan juustoa aamiaisleivän päälle. Vaikka musiikki onkin tärkeää, se ei ole kaikki.

Mä olen klasari. En kuitenkaan usko, että sitä näkyy ulkoisesta tyylistäni, kuten ei myöskään poliittista kantaani tai ruokavaliotani, enkä ymmärrä, miksi pitäisikään, elleivät sitten nuoret klasarit pukeudu yläasteiässä US Army -maastopukuun ja lukioiässä poplariin.

Kannattamastani jalkapallojoukkueesta sen sijaan kannan tunnuksia, jotka ainakin toinen jalkapallolle - tai ainakin toinen West Hamille - vihkiytynyt voi tunnistaa ja osaa paikoittaa oikeaan kohtaan jalkapallomaailman ekologisessa lokerikossa. Teen tämän julistaakseni evankeliumia, osoittaakseni distinktiota ja bonuksena tulevat ne kovin harvalukuiset kohtaamiset, joissa kaksi ventovierasta voi tervehtiä toisiaan sanoin "Fortune's always hiding".

Suomessa, jossa jalkapallo on kyykän, eukonkannon ja hyttystentapon välisessä marginaalissa, minkä tahansa jalkapallohuivin kantaja kelpaa samanheimolaiseksi. Täällä West Hamin ja Spursien kannattajat eivät ole keskenään verivihollisia, vaan kavereita, ja kaveruus on tullut siitä, että tunnustetaan molemminpuolisesti toisten distinktiotajun olemassaolo, vaikka sitten perustuisikin bourdieulaisittain arvon väärintunnistamiseen. Pääasia on, että tunnistaa, edes jotain ja vaikka väärin.

Vaikka musiikki on minulle kuin ilma, jota hengitän, se ei määritä omaa elämäntyyliäni kokonaisvaltaisesti, vaikka musiikki pitääkin kantaa mukanani joko mp3-soittimessa matkoille. Me klasarit emme koe tarvetta erottautua, koska olemme alunperin nuorisovetoisten alakulttuurijakojen emme ylä- vaan ulkopuolella. Me soitinmusiikin ystävät ja laulumusiikin ystävät, barokkarit ja romantikot olemme lopultakin yhtä - pientä - perhettä.

Klassisen musiikin harrastaja ei tunnista kohtalotoveriaan kadulla paitsi mahdollisesta sellokotelosta, jossa sielläkin voi olla konepistooli. Meillä onkin yhteinen salaisuus, josta emme edes tiedä, että se on yhteinen. Ehkä voisimmekin sopia yhteiseksi tuntomerkiksi vaikkapa pitkät kalsarit, jotka vedettäisiin muun vaatetuksen päälle, jotta osaisimme etsiä esim. baarista juttu- ja kenties muutakin seuraa ilman vaaraa että punkkari tai rokkari vetää dunkkuun. Tosin, koska klasarius ei ole välttämättä poissulkeva kategoria ja omien elämänvalintojen kaventaja, vaan elämäntapaa rikastava lisä, niin on mahdollista että klasari on myös esimerkiksi itse vaikka hevari tai punkkari. Tällöin hän joutuu vetämään itse itseään dunkkuun. Klasarit esiin!

Kun aikuiset ovatkin osa nuoriso-ongelmaa

Viime aikoina netissä on paljon kuohunut, syynä väkivaltaiset lapset ja nuoret. Jos onkin mopo karannut käsistä joiltakin nuorilta, niin on kyllä aikuisiltakin, siksi verran herkästi näitä lapsia ilmiannetaan, kun kuulemma joku on joskus nähnyt jonkun jossain.

Siitä en ole yllättynyt, että fasistiset yhteenliittymät kokoavat kadunturvajoukkoja, enkä lopuksi siitäkään, että kansanedustaja(t) levittelevät niitä perättömiä juoruja, joiden perusteella näitä joukkoja kootaan. Enkä valitettavasti voi sanoa olevani yllättynyt siitäkään, että näiden lähetyskäskyn antajana on poliisi, joka on muuttunut rauhanturvaajasta sodanlietsojaksi.

Sosiaalisessa mediassa on helppo levitellä huhuja. Niin on siellä helppoa myöskin jakaa vääriä tuomioita. En suosittele levittelemään mitään linkkejä, joissa kerrotaan kauhistuttavia asioita siitä, miten jollekin joskus jossakin on kuulemma käynyt jotenkin. Huhu leviää netissä kuin kulovalkea, eikä kauhistelu auta kenenkään asiaa, varsinkin jos uutinen on ankka.

Huhuja siis levitellään totuutena, ja näin tekevät valitettavasti myös linkkaajat, vaikka sitten kauhistellessaan tarkoittaisivatkin hyvää. Ilmiön kauhistelusta onkin näin tullut osa ongelmaa, ratkaisu se ei tosin ole ollutkaan missään vaiheessa.

Jokainen, jolla on kokemusta koulukiusaamisesta kummalla tahansa puolella ilmiötä tietää, että kiusaamiseen tarvitaan kiusaajan ja kiusatun lisäksi yhteisö, joka sallii kiusaamisen ja joskus jopa yllyttää siihen. Aikuiset, jotka levittelevät huhuja uutisina, toimivat kuin kouluyhteisön ne jäsenet, jotka katsovat kiusaamista hiljaa vierestä.

Halikko on pieni paikkakunta. Varmasti siellä jo ollaan kostamassa väitettyjen kasvojenpolttajien veljille ja siskoillekin, jos heillä on sellaisia. Toivottavasti ei ole.

Jutun Halikon ankaksi osoittautuneesta kasvojenpolttotapauksesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.