Linnaistenmetsä

 

Linnaistenmetsä sijaitsee määritelmällisesti Vantaalla, rajautuen Espoon rajaan. Se jatkuu samana ja yhtenäisenä metsänä Espoon puolelle Lintuvaaran kautta Leppävaaraan; toisaalta Rajatorpantien ylitse metsä jatkuu Hämeenkylän puolelle. 

Linnaistenmetsällä on kokoaan suurempi merkitys; se toimii vain parin valtatien pirstomana viherkäytävänä Leppävaaran urheilupuistosta Kivistön ja Keimolan metsien välillä ja toisaalta Nuuksion suuntaan. Linnaistenmetsän kautta pääsevät esimerkiksi liito-oravat siirtymään em. alueiden välillä.

Ja liito-oravia alueella esiintyy. Tämän vahvistaa tuore, huhtikuussa 2024 Pro Linnaistenmetsä ry:n teettämä liito-oravakartoitus. Sen suoritti International K9 Instituten liito-oravakoirien avulla, ja kartoituksessa löytyi sekä kolopuita että papanoita. 

Linnaistenmetsästä löytyy myös vesilain suojaama norostoalue. Metsän eteläosassa juuri ja juuri Vantaan puolella sijaitsee Gubbmossenin eli Äijänsuon luonnonsuojelualue, jolle rakentamisen aiheuttama norostoalueen tuhoutuminen olisi kohtalokasta suometsätieteen emeritusprofessori Harri Vasanderin mukaan.

Lisää tietoa Gubbmossenista saa ao. linkistä:

https://www.vantaa.fi/fi/palveluhakemisto/toimipiste/gubbmossenin-luonnonsuojelualue

Linnaistenmetsän norostoja

Linnaistenmetsä on myös lepakkoaluetta. EURO-BATS 1991 -sopimus velvoittaa suojelemaan lepakoiden ruokailualueet ja pesimäpaikat, ja Rambollin 2023 tekemän selvityksen mukaan Linnaistenmetsä on lepakoille tärkeä II luokan ruokailualue ja siirtymäreitti. Jo vanhemmassa, Yrjö Siivolan 2001-2002 tekemässä Vantaan lepakkokartoituksessa Hämeenkylän-Hämevaaran-Linnaisten alue on mainittu yhdeksi Vantaan lepakkokeskittymistä "hot spoteista" Seutulan ohella. Siivolan kartoitus oli löytänyt alueelta kolme lepakkolajia. Myös Luonnonsuojelulain 8. luku suojelee lepakot yleisten rauhoitussäännöksien mukaan (§ 68, 69 ja 70).

Myös kansainväliset biodiversiteettia koskevat sitoumukset puhuvat Linnaistenmetsän puolesta. Etelä-Suomen metsistä on suojeltu vain 3%, ja EU:n biodiversiteettistrategian mukaisesti suojelun tulisi olla alueellisesti kattavaa. Luontokartoittajaguru Keijo Savola on jo vuonna 2016 luonnehtinut Linnaistenmetsää vanhaksi ja luonnontilaisen kaltaiseksi, ja lisäksi alueelta löytyy Harri Vasanderin mukaan harvinaisia ja puutteellisesti tunnettuja luontotyyppejä, kuten kausikosteikko ja suoaroja. 

Linnaistenmetsän suoaro.

EU-säädösten lisäksi CBD (Convention on Biological Diversity) suosittaa varovaisuusperiaatetta luontokatoa aiheuttavissa maankäyttöpäätöksissä. Vanhojen metsien lisäksi tulisi suojella myös niitä suojaavat puskurivyöhykkeet, jotka toimivat vanhoiksi metsiksi hyväksyttyjen metsien suojaviheralueina. Jos nämä puskurivyöhykkeet tuhotaan, tällöin vanhojen metsien monimuotoisuus kärsii, sillä mm. dosentti Kati Vierikon tutkimusten mukaan reunavaikutukset ulottuvat noin sadan metrin päähän metsänreunoista. 

VANTAAN LAVANGON METSÄN LIITO-ORAVARAPORTTI

 4.3.2024/luonto- ja ympäristöneuvoja Manki Perukangas

Tässä raportissa Lavangon metsäksi viitatulla metsällä tarkoitan noin parinkymmenen hehtaarin laajuista metsäaluetta, joka sijaitsee Luoteis-Vantaan Kiilan alueella, lähellä Tuusulan rajaa. Karttapaikka.comissa kyseinen alue on merkitty nimellä Lavanko. Se rajautuu etelässä Myllykyläntiehen, idässä Aurinkotiehen ja lännessä pikku hiljaa metsittymässä olevaan peltoaukeaan. Pohjoisessa metsä loppuu Tuusulanjoen jatkouomaan, niinsanottuun Vähäjokeen, joka laskee Vantaanjokeen.

Kiilan aluetta ei liene ennen erikseen liito-oravakartoitettu; Vantaan kaupungin 2016 Myyrmäen-Ylästön-Kivistön liito-oravaselvityksessä Lavangon metsällä mainittiin olevan merkitystä Tuusulan ja Vantaan välisenä metsäyhteytenä, jollaiset ovat muuten varsin hajanaisia ja katkonaisia. Tosin itse asiassa Kiilan alueen metsäyhteydet Tuusulan suuntaan ovat yhtenäisemmät ja suoremmat kuin muualle Vantaalle; Espoon suunnasta ja Vantaan tunnetummilta ja kattavammin kartoitetuilta, tiheimmäiltä liito-orava-alueilta Kivistön, Vestran ja Petaksen suunnasta liito-oravalla on puustoinen ja melko vaivalloinen yhteys Kiilaan lähinnä Seutulan metsien kautta.

Tuusulan eteläosista, joihin Kiilan alue on suoraan yhteydessä, ei ole löydettävissä liito-oravakartoitusraportteja, paitsi ns. Saksan alueelta noin 10 kilometrin päässä itään. Lisäksi SLL:n kannanotossa vuodelta 2022 Tuusulan yleiskaavaan mainitaan Kartanonmetsän alueella Hyrylässä olevan liito-oravia, joten liito-oravan olisi mahdollista levittäytyä Kiilan alueelle paitsi Seutulan, myös Tuusulan metsien kautta. Tuusulan eteläosan liito-oravatilanteesta ei kuitenkaan ole kattavaa käsitystä. Viitteitä Tuusulan metsistä saa Jyri Mikkolan varsin ansiokkaasta Tuusulan metsien Metso-katsauksesta, joka tosin on vuodelta 2011.

Liito-oravan levinneisyys Vantaalla painottuu länteen. Edellämainitun 2016 selvityksen jälkeen ei Vantaalla tai läntisestä Vantaasta ole tehty kattavaa liito-oravaselvitystä; Helsingistä tiedot ovat tuoreempia, ja on viitteitä siitä, että ainakin Helsingissä liito-oravan levittäytyminen noin 2016-2019 välillä on lakannut ja kanta on voimakkaasti taantunut viime vuosina. Pääkaupunkiseudun mittakaavassa liito-orava on läntinen laji, joka levittäytyy Helsinkiin ja Vantaalle pääasiallisesti Espoon suunnan metsäalueilta. Kiilan metsäalueen koilliskulmalla on pieni, Vähäjokeen rajoittuva luonnonsuojelualue.

Lavangon metsä on sekapuustoista kangasmetsää, jossa ei näy hakkuiden jälkiä viime vuosikymmeniltä. Metsän länsiosassa Aurinkotiehen rajautuen sijaitsee rakennusliike Lemminkäisen (Lemminkäinen omistaa metsäalueen) varikkoalue, joka aiheuttaa metsän roskaantumista. Metsän länsireunassa on joitakin suhteellisen kookkaita kuusia, koivuja ja haapoja; muuten metsän länsiosan puusto-olosuhteet eivät sovellu liito-oravalle kuin kauttakulkuun.

Potentiaalia sen sijaan liito-oravalle on metsän itäosassa, jonka valtapuuna on kuusi. Metsä on melko harvaa, ja siellä liito-orava kykenisi liikkumaan. Kuusista liito-orava voisi saada talviravintoa ja haavoista kesäravintoa. Metsän itäreunassa kasvaa joitakin varsin kookkaahkoksi varttuneita haapoja. Myllykyläntiehen rajautuva metsän eteläreuna kasvaa sekalehtipuustoa: raitoja, koivuja, pajuja ja haapoja. Kiilan metsän itäosaa voidaan pitää liito-oravalle hyvin soveltuvana elinympäristönä. Ydinaluetta ainakaan tämän kartoituskäynnin (maastokäynti lauantaina 3.3.2024) perusteella sinne ei kuitenkaan voitu rajata.

Metsän Myllykyläntien puoleinen eteläreuna. Eteläreuna on lehtipuuvoittoinen.

Metsän itäosaa Myllykyläntien suunnasta katsottuna

Metsän itäreunaa haaparivistöineen

Metsän yleisistä luontoarvoista todistavat mm. palokärjen hakkuujäljet, joita löytyi ainakin metsän itäosista ja ilveksenjäljiltä vaikuttaneet jäljet, jotka kulkivat Myllykyläntien suunnasta metsään etelä-pohjoissuunnassa.

 

Viitteet:

Myyrmäen-Kivistön-Ylästön liito-oravaselvitys 2016 (Ramboll)

933922-928641-232800 Myyrmaen, Kiviston ja Ylaston liito-oravaselvitys (Ramboll, 2016).pdf (vantaa.fi)

Tuusula: Hyrylän Saksan alueen luontoselvityksiä

Liito-oravaselvitys vuonna 2021 (tuusula.fi)

Kartanonmetsän vuotuinen telttaretkeni, vuosimallia 2023

Olen vuodesta 2019 lähtien käynyt juurtumassa kesäisin lapsuuteni sienimetsässä, Vantaan Kanniston Kartanonmetsässä. Sinänsä luonnossa virkistäytymiseen ei tarvita mitään tekosyitä, mutta olen tavannut asettaa näille vuotuisille retkilleni - vuosi 2020 jäi väliin - jonkin tavoitteen. Nämä itseasettamani "ohjelmat" liittyvät luontokartoituksen opetteluun, jonka ammatillisessa mielessä aloitin liian myöhään, mutta joka tapauksessa luontokartoituksen opettelu kypsähköllä iällä on syventänyt luontosuhdettani, kun nyt kykenen jo vilkaisulla havaitsemaan, missä vaiheessa metsä vaihettuu suoksi ja kangasmetsä lehdoksi. 

Tällä kertaa olin etukäteen printannut itselleni listan Länsi-Vantaan luonnonsuojelualueista. Niissä riittää tutustumista vielä vastaisillekin vuosille. Lisäksi olin onnistunut löytämään kuin minulle tarkoitetun kirjan Vantaan luonnonkasveista; kirja on 90-luvulta, mutta pikkuisen edennyt ilmastonmuutos ja rakentaminen huomioiden kirja antaa ainakin osviittaa. Tässä kirjassa Vantaa on jaettu neliökilometrin kokoisiin karttaruutuihin, ja siinä on käyty läpi kaikki Vantaalla esiintyvät kasvit karttaruuduittain. Tämä kirja on todellinen unelmateos, tosin suhteellisen rajatulle käyttäjäkunnalle. Reissuani varten olin listannut ydinalueeni eli kahdella karttaruudulla esiintyvät luonnonkasvit, siis putkilokasvit.

Oman mielenkiintoni takia lähestyin tällä kertaa kohdettani luoteesta, pyöräillen Kuninkaantien reittiä Kevätkumpu-Porvoo-Kuninkaanportti-Hinthaara-Nikkilä-Korso-Kannisto, kun tavallisesti olen käyttänyt Vanhaa Porvoontietä, missä reitissä on se vika, että loppumatka Kehä kolmosta ja/tai Tikkurilantietä myöten on todella ankea ja Vantaan Ikean kohdalta reitiltä on helppo eksyä, niin sekavasti pyörätie tuossa kiemurtelee. Tavallisesti olen siis reittini viime metrit lähestynyt Kartanonmetsää Kivistön kautta, mutta nyt tulin Seutulan kautta ja loppumatkan Forsbackantien museotietä pitkin. 

Kuninkaantien reitti oli yllättävänkin pyöräiltävä valoisaan aikaan; liikennettä oli niin vähän, että tien kapoisuus ja pyöräkaistan puute ei nyt haitannut. Reitti oli helppo jakaa neljään suunnilleen tasapitkään 14-15 kilometrin etappiin, joiden välissä ei sitten ollutkaan paljoa mitään; pysähdyspaikkani olivat Hinthaarassa, Nikkilässä ja Korsossa. Reitin loppuosa Korsosta Seutulaan oli siinä mielessä kiintoisa, että siinä käytiin yllättävänkin pitkä taival Tuusulan puolella, lentokentän takana, lähes asumattomilla Ruotsinkylän ja Maantiekylän seuduilla, eikä Tuusulan vaihtumista Vantaaksi näkynyt mitenkään. 

Jo Kartanonmetsän lähestyminen rauhoitti mieltä. Metsän omistavan Linnan kartanon yhteyteen on suunniteltu hevosurheilukeskusta, ja siihen liittyvä ajotiesuunnitelma on aiheuttanut minussa huolta jo siitä alkaen kun ensimmäistä kertaa näin Forsbackantien reunaan tökättyjä merkkejä kesällä 2018. Asia ei ole onneksi millään tavalla edennyt kuluneen 5 vuoden aikana, ja suunnitelmaa - josta joutuu kaivamaan tietoja aika hankalasti - on sen verran rukattu, että kun alunperin ajoyhteyden piti kulkea Forsbackantietä pitkin, niin nyt tästä ollaan luovuttu, sillä museotien linjausta ei voi muuttaa, eikä siitä nykykunnossaan pääsisi etenemään millään muulla kulkuvälineellä kuin - hevosella. Ei museotietä voi ryhtyä tasoittamaan ja päällystämään, sillä silloin se ei olisi museotie.

Viime talvena Kartanonmetsässä viimeksi käydessäni Kartanonmetsän itäreuna näytti aika surulliselta; metsää reunustavia raitoja oli kaatunut oikein urakalla. Raidat ovat kuitenkin aika lyhytikäisiä puita, eikä niitä varmaankaan oltu vasiten kaadettu, saati tätä ratsastuskeskusta varten (päivitetty versio suunnitelmasta on siirtänyt tieyhteyden kiertämään metsän). Nähtävästi vain kokonainen raitasukupolvi oli kerrallaan päätynyt elämänkaarensa päähän. 

Metsää lähestyessä sai vaikutelman, että kaikki on hyvässä mielessä ennallaan, ja viime kerrasta Forsbackantielle on kasattu kulkueste, kaksi valtavaa kiveä, minkä varmaankin on metsän lähinaapurina asuva farmari tehnyt. Nämä paadet varsin tehokkaasti epäajankohtaistavat kaikki mahdolliset hevosurheilukeskuksen tiesuunnitelmat.

Kartanonmetsässä ei kauheasti telttapaikkoja ole, ja metsän spirituaalinen keskus, niinsanottu Hirvikallio on niin karua, että sinne ei telttaa saa laitettua. Sitäpaitsi sen reunalla kulkee maastopyöräilyreitti, joka on sitäpaitsi nykyään koiranulkoiluttajienkin suosiossa, ja vaikka aikaisempi vakioleirini onkin satakunta metriä syrjässä Hirvikalliolta, kyseinen reitti kulkee aivan siitä vierestä. Päätinkin jo viime kesänä laittaa seuraavana kesänä leirini Forsbackantien pohjoispuolelle, korkeammalle kalliolle, jolla en elämäni aikana ole nähnyt ristinsielua. 

Tämänkertainen leiripaikkani olikin oman rauhan kannalta ihanteellinen. Tosin sielläkin kunttakerros osoittautui aika lailla olemattomaksi, koostuen lähinnä sammalista ja jäkälistä. Lisäksi tuonne "Ylemmäksi Hirvikallioksi" nyt ristimälleni kalliolle tuuli osuu siinä määrin, että kun teltan päälle vielä viritti tarpin, palaillessani päivän retkiltäni jouduin säännönmukaisesti kohentelemaan leiriäni. Toiseksi viimeisenä päivänä yksi teltankulma oli myös kastunut läpi. Vasta kun toiseksi viimeisenä leiripäivänäni löysin metsään hylättyjä tiiliskiviä, joilla pönkitin telttaani, se pysyi. Seuraavaksi käyn läpi tutkimani luonnonsuojelualueet.

Katinmäet

Katinmäkien, tai oikeammin mäen, luonnonsuojelualue sijaitsee Seutulassa, Katriinantien pohjoispuolella. Sen korkein kohta kohoaa 64 metrin korkeuteen merenpinnasta, ja näkymä alapuolella avautuvalle pellolle on hieno. Mäellä kasvaa kalliokedoille tyypillistä kasvillisuutta, mm. mäkitervakkoa, katajaa, isomaksaruohoa ja ahosuolaheinää.

                                                Näkymä Katinmäeltä lounaaseen.

                                                        Mäkitervakko.

                                                        Ahosuolaheinä.

Ahtimäet

Ahtimäkien - miksi taas monikollinen nimi? - luonnonsuojelualue sijaitsee Vestrassa. Alue on osa Vestran pitkänomaista luonnonsuojelualueiden jatkumoa. Ylärinne - jossa minä kävin - on mustikkatyypin tuoretta kangasmetsää.

Keimolan Isosuo

Keimolan Isosuota on suhteellisen vaikea löytää, vaikka olenkin kierrellyt sitä vuosien varrella sekä etelä- että länsipuolelta. Se sijaitsee jo 70-luvun lopulla hylätyn moottoriradan "takana", siis sen länsipuolella ja uuden Keimolanmäen asuinalueen lounaispuolella. Isosuo on pääkaupunkiseudun isoin yhtenäinen, säilynyt suo. Isosuo on kokonaisuudessaan Natura-aluetta, laajuudeltaan 56 hehtaaria. Mäntyjä kasvavalla suolla kasvaa tyypillistä suokasvillisuutta, kuten rahkasammalta, lakkaa, suopursua ja tupasvillaa.

 

                                                Lakkaa, hillaa, suomuurainta.

Ensi kesänä tarkoitus olisi jatkaa ainakin Vestran alueen luonnonsuojelualueiden tarkempaa kartoittamista, kun Ahtimäetkin jäivät nyt varsin ylimalkaiselle käväisylle. 

Ilmastosta ja sen muutoksesta: mitä tilastot sanovat. Osa II: Helsinki-Vantaa

Kuten kirjoitin juttusarjani edellisessä osassa, otin ilmastollisiin aikasarjoihin Helsingin Kaisaniemen lisäksi mukaan Helsinki-Vantaan lentoaseman, koska sen sää vastaa yleensä varsin tarkkaan syntymäkontuani Kivistöä, josta vanhempani ovat kotoisin. 

Helsinki-Vantaalla ilmasto on jo selvästi mantereisempi kuin Kaisaniemessä vajaan 20 kilometrin päässä. Tämän osoittaa useampikin indikaattori. Talvien minimilämpötilojen keskiarvo 50 vuoden aikana on Helsinki-Vantaalla -3,3 astetta matalampi kuin Kaisaniemessä. Kesällä ero on tuntuvasti pienempi, ainakin jos asiaa mitataan vuotuisten maksimilämpötilojen keskiarvolla; tällä mittarilla Helsinki-Vantaa on vain tasan asteen lämpimämpi kesäisin kuin Kaisaniemi. Kuitenkin näillä vuotuisilla minimi- ja maksimikeskiarvoilla mitattuna Helsinki-Vantaan keskimääräinen lämpötilan vaihteluväli on 4,3 astetta suurempi kuin Kaisaniemessä (3,3 +1,0), mikä pitää varsin hyvin yhtä sen näppituntumani kanssa, että ilmasto mantereistuu rannikolla noin kaksi astetta kohden jokaista kymmentä kilometriä sisämaahan päin. 

Kuukausikeskilämpötilojen eroissa nämä erot puolittuvat, koska Vantaalla mannerilmastoon sopien on myös kylmemmät yöt. Talvikuukausien keskilämpötiloissa Vantaalla on yleensä noin asteen kylmempää kuin Helsingissä. Kesäkuukausien keskilämpötilat taas ovat käytännössä samoja Kaisaniemessä kuin Vantaalla, selittävän tekijän ollessa juuri Vantaan alemmat yölämpötilat. Vantaalla on mitattu 50 vuoden seurantajaksolla ankarimmaksi pakkaslukemaksi -35,9 tammikuussa 1987 ja paahtavimmaksi hellelämpötilaksi +33,7 heinäkuun lopulla 2010. (Helsingin vastaavat ovat -34,3 ja +33,2). 

Kuukausien keskinäinen vaihtelu osoittaa, että talvikuukausia on selkeästi enää kaksi: tammi- ja helmikuu. Viimeisen 20 vuoden aikana maaliskuu ja joulukuu ovat vaihtaneet paikkaa keskimäärin kolmanneksi kylmimpinä kuukausina; maaliskuut ovat nykyään keskimäärin hieman joulukuita kylmempiä. Lapset: älkää siis uskoko, kun päiväkodeissa opetetaan, että talvikuukausia ovat joulukuu, tammikuu ja helmikuu. Viime vuosikymmenten aikana kesäkuun keskilämpötila on selvästi jäänyt jälkeen elokuusta. 

Ehkä kaikkein yksiselitteisin ilmaston lämpenemisen indikaattori on, kuten Helsingissäkin, hellepäivien määrän kehitys. Hellepäivien määrä on noussut miltei pystysuoraan viimeisimmän 50 vuoden seurantajakson aikana. Ja hellepäiviä Vantaalla on selvästi enemmän kuin Helsingissä; maksimilämpötilojen 1-2 asteen ero on kesällä merkitsevä: onko lämpötila esimerkiksi 23 ja risat vai 25 ja risat. Kun 70-luvulla hellepäiviä Vantaalla oli 119, 80-luvulla 134, 90-luvulla 152, 00-luvulla 161, mutta sitten 2010-luvulla luku pomppasi 213:een. Hellepäivien määrän lisääntyminen ja yleensäkin hellejaksojen yleistyminen näkyy myös siinä, että kun 1970-luvulla vuotuisten maksimilämpötilojen keskiarvo oli +28,6, niin 2010-luvulla tämä keskiarvo oli noussut jo yli 30 asteen (+30,3).

Yleinen tendenssi Vantaalla on samanlainen kuin Helsingissä; talvet ovat alkaneet lämmetä keskimäärin suunnilleen vuodesta 1988 lähtien (vaikka vuosina 2010-2012 olikin eräänlainen minijääkausi) ja kesät vasta suunnilleen vuodesta 2010. Heinäkuun keskilämpötila oli 2010-luvulla 2,2 astetta korkeampi kuin 1970-luvulla. Muina poimintoina todettakoon, että helmikuun keskilämpötila oli 2,4 astetta korkeampi, huhtikuun 3,1 astetta, toukokuun 2,8 astetta, syyskuun 2,6 astetta, lokakuun 2,1 ja joulukuun 2,3 astetta korkeampi kuin 1970-luvulla. 

Luontodirektiivilajin systemaattista hävittämistä

  Liito-oravalla menee huonosti Helsingissä.

Ylläoleva kartta esittää liito-oravahavaintoja Haagan Riistavuoresta.

Tämä kartta taas esittää Haagan Riistavuoren kaava-aluetta. Yhdennäköisyydet ovat huomattavat, eivätkö olekin?

Kun Riistavuoren palvelutalon yhteyteen tuleva palveluasuntola ja Englantilainen koulu jo tuhoavat kaksi eteläisempää ydinaluetta, tämä kaavasuunnitelmaa viimeistelee Riistavuoren liito-oravakannan tuhon, sillä mitään muita ydinalueita ei Riistavuoreen enää tule jäämään. Helsingin kaupunki on oletettavasti tästä täysin tietoinen, sillä on vaikea kuvitella, ettei heillä kukaan olisi verrannut kahta karttaa keskenään. Helsingin kaupunki siis ilmeisesti pyrkii tuhoamaan luontodirektiivin tähdentämät luontoarvot niin, ettei niihin voisi enää vedota mahdollisissa valituksissa. 

Miten liito-oravalla sitten menee muualla? Jo vuoden 2016 liito-oravakartoituksessa liito-oravia oli löytynyt Malmin lentokentän ympäristöstä, ja tarkoitus oli teettää liito-oravakartoitus ilmeisestikin keväällä 2019 lentokentän pohjoispuoleisessa metsässä. Kaupunki sitten kaatoikin metsän sopivasti syksyllä 2018, parahiksi ennen kartoitusta. Oliko tarkoitus kenties estää havainnot ja niihin vetoaminen suunnitellun asuinalueen toteuttamista helpottamaan? Nythän Tanja Karpela ja Janne Erjola ovat liito-oravakoirineen löytäneet liito-oravien ydinalueita lentokentän eteläpuoleisista metsistä, joten aivan ilmeisesti Malmin lentokenttä on hyvinkin Helsingin itäisin liito-oravan ydinalue.

Pirkkolassa on kaksi liito-oravan ydinaluetta; yksi alueen lounais- ja toinen koilliskulmassa. On siis selvää, että alueella on liito-oravia. Kaupungin edustaja kävi suorittamassa Pirkkolan uimahallin länsipuolelle suunnitellun urheiluhallin alueen läpikävelyn halliyhtiön edustajan kanssa 3.6.2020. "Katselmus", jota korkein hallinto-oikeus ymmärtämättömyyttään on nimittänyt luontokartoitukseksi, kesti puolitoista tuntia. Lapsikin tietää, että puolentoista tunnin läpikävelyllä kesäkuisena aamuna ei kartoiteta liito-oravia, semminkin kun liito-orava on yöeläin, ja sen papanat havaitsee parhaiten maalis-huhtikuussa. Tämä "kartoitus" ei kuitenkaan estänyt Helsingin kaupunkia antamasta siunaustaan kalliometsän hävittämiselle. 

Pajamäessä taas on tiedossa kolmekin liito-oravan ydinaluetta. Uusimmat, vuosien 2019-2020 liito-oravakartoituksien tulokset, jotka ovat paljastaneet kaksi uusinta ydinaluetta - läntisen ja itäisen, joista läntinen hävitetään ja itäinen katoaa kytkeytyneisyyden ja pohjaveden huononemisen aiheuttaman puiden kuoleman myötä, on ELY-keskus jättänyt huomiotta. Ovatko ELY:n tarkastajat kenties käyneet siivoamassa papanoita pois? Raide-Jokeriallianssi väittää teettäneensä liito-oravakartoituksia, joissa ei olisi näkynyt merkkejä liito-oravien ekspansiosta, mutta jostain kumman syystä näitä kartoituksia ei löydy eikä niihin voi tutustua. Onko jotain sovittu ELY:n kanssa?

Valitettavasti naapurikaupungeissakin osataan. Synnyinkotiseutuni Kivistön kasvuun ollaan alettu varautumaan jo vuosikymmeniä sitten, mutta vauhtia projekti sai toden teolla kun sinne alkoi liikennöimään lentoasemajuna reilut 5 vuotta sitten. Siinä rytäkässä ollaankin sitten hävitetty vähintäänkin kaksi liito-oravan ydinaluetta; yksi vanhan Kivistön koulun eteläpuolella, jonne ollaan rakennettu kerrostaloja entiseen liito-oravametsään, ja toinen Kanniston rajoilla, Kannistontien varrella, alueella, jossa on myös lahokaviosammalen esiintymiä. Juteltuani alueella asuvan entisen vantaalaisvaltuutetun kanssa, hän totesi että Vantaallakin osataan "hukata" suojeltujen lajien kartoituksien tuloksia sopiviksi kaupungin kannalta. 

Tapauksia löytyy epäilemättä lisääkin, niin Helsingistä, muualta pääkaupunkiseudulta kuin muualtakin Suomesta. Työn alla on Pro Luonnon kanssa koota nämä tapaukset yhteen, ja selvittää hallinto-oikeuksien, ELY-keskusten ja kaavoittajina toimivien kaupunkien toiminta pohjaksi kantelulle EU-komissioon ja Eduskunnan oikeusasiamiehelle.

Kannanottoni Helsingin yleiskaavaan

Helsingin yleiskaava ei ole reaktio Helsingin nopeaan väestönkasvuun, vaan lähtee liikkeelle tietoisesti valitusta strategiasta, jossa Helsinki haalitaan mahdollisimman täyteen. Tässä strategiassa, jossa tavoitellaan lisää veronmaksajia, toissijaista on nykyisten asukkaiden viihtyvyys ja helsinkiläisten palveluja pyörittävien kehyskuntalaisten liikenneyhteydet.

Helsingin kasvattaminen perustuu peiteltyihin premisseihin, jotka perustellaan virallisesti tarkoitusperiään ylevimmiksi. Suosituin peruste Helsingin kasvattamiselle perustellaan ekologisella yhdyskuntarakenteella: sillä, että kaavoittamalla lisää asuntoja Helsinkiin, hidastetaan väestön sirottautumista ympäri kehyskuntia. Kuitenkin, niissä kehyskunnissa asutaan yleensä ihan vapaaehtoisesti, eivätkä kaikki ole joutuneet kehyskuntiin vain siksi, että heillä ei ole varaa asua Helsingissä. Tämä väite halventaa kehyskuntien asukkaita.

Kun edellinen premissi perustuu sille oletukselle, että jokseenkin kaikki haluavat asua Helsingissä, tästä on johdettu asuntojen tarjonnan ja kysynnän välinen ristiriita, jota en täysin kiistä. En myöskään kiistä sitä, että asuminen on ainakin pääkaupunkiseudulla liian kallista (mitä se on myös kehyskunnissa, ainakin Porvoossa). Tähän suunniteltu miljoonien kerrosneliömetrien massoittaminen ei kuitenkaan ole ratkaisu: jos nyt Helsingin uudisalueilla neliöhinta on herkästikin 6000-8000 euroa, vasta yleiskaava-asteella oleva kaavoitus tuskin mahdollistaa tuota edullisempaa asumista. Uusi Helsinki siunaa sen, että kaupunkiin halutaan vain "hyviä" veronmaksajia.

Yleiskaavaan sisältyvä ajatus kaupunkibulevardeista kuulostaa periaatteena hyvältä, jos kaupungin sisääntuloväylien asuntokaavoittaminen merkitsisi samanaikaisesti viheralueiden säästämistä. Yleiskaavakartan ns. "verikartan" perusteella näin ei kuitenkaan ole esimerkiksi Hämeenlinnantien varrella, jossa Keskuspuiston varsi reunustetaan kortteliriveillä, jotka eivät puhdista kaupunki-ilmaa, eivätkä suodata hulevesiä, kuten tekee metsä. Helsinkiin halutaankin oikeasti lisää kaupunkia, virkistysmahdollisuuksista viis.

Oikeissa kaupungeissa kuitenkin arvostetaan virkistysalueita; esimerkiksi New Yorkin Keskuspuiston rajat on kiveen hakattu, ja Oslon kaupunkimetsä on suojeltu erityislainsäädännöllä. Kaupunkia - tarkoittaen urbaania ympäristöä - ei sitä paitsi voi tuottaa massoittamalla, minkä tietää jokainen, joka on joskus käynyt niinkin kaukana kuin Espoossa tai Vantaalla. Lisää kaupunkia tarkoittaakin käytännössä lähiöiden levittämistä lähemmäs keskustaa, sillä erotuksella, että ne sijoitetaan moottoriteiden varsille. Lähiöt voivat olla viihtyisiä, mutta kuka haluaa asua lähiössä moottoritien varrella?

Lisäksi kaupunkibulevardit perustuvat varsin idealistiseen oletukseen autoliikenteen vähenemisestä Vironniemellä: vaikka se vähenisikin per capita, toki lisääntyvä asukasmäärä lisää liikennettä, etenkin siltä osin kun se koostuu uushelsinkiläisistä. Lisäksi bulevardisaatio sulkee silmänsä niiden autoliikenteeltä, jotka tulevat Helsinkiin kehyskunnista työskennelläkseen täällä. Bulevardisaatio vaikeuttaa kehyskuntalaisten jokapäivästä arkilogistiikkaa hidastaen liikennettä, joka jo nyt mataa alle kävelyvauhtia esimerkiksi Sturenkadulla niin että jo nykyään on täysin mahdotonta ennustaa, saapuuko Porvoon bussi 861 tai 863 Kumpulaan aikataulussaan, 10 vai 20 minuuttia myöhässä. Kaupunkibulevardien havainnekuvien esittämä iloinen katuelämä ei vaikuta suomalaisessa kulttuurissa ja ilmastossa realismilta.

Yleiskaava perustuu moniin epäilyttäviin oletuksiin. Mainitsen tässä yhden erityisesti, Pisara-radan, jonka kustannus-hyöty -suhde on esimerkiksi Antero Alkun selvityksien mukaan kyseenalainen; sitäpaitsi se nakertaa kahta virkistysaluetta; Eläintarhaa ja Alppipuistoa.

Kaikkein keskeisin sisäinen ristiriita, johon yleiskaava kompastuu, on asukasmäärän kasvattamisen aiheuttama lisääntyvä virkistäytymisen tarve, johon yleiskaava vastaa vähentämällä virkistysalueiden määrää kaupungista radikaalisti.

Michael Perukangas
helsinkiläissyntyinen, Helsingissä työskentelevä,
kaupunkitutkija drop-out, Porvoo

En enää ole niin varma metropolista

Olen oikeastaan aina pitänyt itsestäänselvänä väistä- ja välttämättömyytenä, että Helsingin seudun kunnat - ainakin Espoo, Vantaa, Kauniainen ja Helsinki - liittyvät yhdeksi Helsinki-nimiseksi kaupungiksi. Metropolia siitä ei kuitenkaan saa, ei, vaikka työntäisi kaikki radanvarret täyteen asuntoja ja vielä metsätkin. En nyt sekoita megalopolikseen tai maailmankaupunkiin, joita on vain muutama, mutta on siinä ja siinä, sanoisinko edes Berliinin kokoista kaupunkia metropoliksi.

Nyt en kuitenkaan enää ole niin varma tästä helsinkiläisyyden lähetyskäskystä. Voidaanko puoli Uusimaata valjastaa ja alistaa helsinkiläiselle anschluss-hybrikselle, tontti- ja työvoimareservaateiksi? Miten käy lähidemokratian? Entä lähipalveluiden saavutettavuuden? En ole niin huolestunut töölöläisten, kalliolaisten, puotilalaisten tai haagalaisten lähipalveluista. Lähipalvelut ne on pähkinärinteeläisillä, nikinmäkeläisillä tai niipperiläisilläkin, puhumattakaan porvoolaisista tai pornaislaisista.

Tiedän, tiedän, Pentti Linkola kirjoitti joskus niin, että toisilla nyt vaan on sattunut vähän huonompaa hiihtokenkää kun ovat sattuneet asettumaan väärään paikkaan, sellaiseen, jonne ei aurinko paista, pakkoko sinne pornaisiin on muuttaa ilman autoa, jolla pääsee metropolipalveluihin - kuten synnyttämään - ja totisesti ei Linkola ole keskustapuolueen käsikirja. Eivät kehyskunnat kuitenkaan kasva vain siksi, että kaikilla ei olisi varaa asettua Helsinkiin vaan siksi, että ihmisiä muuttaa maakunnista Etelä-Suomeen töiden, opiskeluiden tai rakkauden perässä, ja Etelä-Suomi on muutakin kuin Helsinki, vaikka sisäisen siirtomaapolitiikan näkökulmasta toiselta saattaisikin näyttää.  Kun aikaisemmin siirtomaat tuottivat emomailleen raaka-aineet ja työvoiman, sisäisessä siirtomaapolitiikassa kehyskunnat ovat keskuksien tonttimaa- ja työvoimavarastoja.

Moni helsinkiläinen ongelma näyttäytyy aika ensimmäisen maailman ongelmana kehyskuntalaisvinkkelistä. Kehyskunnasta käsin on vaikea eläytyä esimerkiksi Kätilöopiston lakkauttamisuhkaan, jos kuitenkin synnytyssairaala edelleenkin on saatavilla omassa kunnassa, vaikka sitten se siirtyisikin joillakin 5 km kauemmas, kun täällä kyse on siitä, onko sitä synnytyssairaalaa ensinkään. Kehyskuntalainen ei osaa eläytyä helsinkiläisten kauhuun koulujensa tai terveyskeskuksiensa kanssa, ja voi näyttää siltä, että helsinkiläiset on hemmoteltu piloille lähipalveluineen, jos kyse on siitä, löytyykö terveyskeskus Mätäjoen omalta vai toisen puolelta.

Vain siksikö naapurikunnat pitää liittää Helsinkiin että helsinkiläisen omaa lähiterveysasemaa tai koulua ei lakkautettaisi, ja tätä perustellaan koko kansakuntamme kilpailukyvyllä? Nyt oikeesti, vaikka olen kyllä lukenut kaupunkitutkimukseni, kahdessa eri maassa ja yliopistossa. Olen lukenut sitä sen verran paljon, että tiedän kyseisessä tutkimusdisipliinissä puhutun myös ns. puutarhakaupungeista, jotka yhdistyvät toisiinsa raideliikenneverkostolla. Se Uudeltamaalta puuttuu, ja sen takia kehyskuntalaiset tulevat tukkimaan ne ***:n kaupunkibulevardit.

Suomessa vallitsee ainakin periaatteellinen vapaus valita asuinpaikkansa, ja moni muuttaa kehyskuntiin esimerkiksi siksi, että ne tarjoavat elintilaa ja edes miten kuten siedettävällä hinnalla. Ja esimerkiksi Kainuusta Etelä-Suomeen muuttavalle esimerkiksi Mäntsälä ei välttämättä näyttäydy Helsingin kehyskuntana, vaan - Mäntsälänä, kuntana, josta puuttuu uimahalli mutta josta saa kohtuuhintaisia rintamamiestaloja ja josta pääsee junalla töihin, edellyttäen, että se työ on sellaisessa paikassa, jonne pääsee junalla eikä esimerkiksi Kouvolassa, joka muuten on lähempänä Mäntsälää kuin Helsinkiä.

Kunnat eivät tietenkään ole itseisarvoja. Ei ole itseisarvoa olla porvoolainen, pornaislainen, espoolainen, vantaalainen tai helsinkiläinen siinä mielessä, että valtion pitäisi subventoida paikallisidentiteetin rakentamistyötä. Kunnat ovat paljon muutakin, minkä helsinkiläiset tietävät siinä missä muutkin: ne ovat paikallisen vaikuttamisen välineitä, kaavoituksen instrumentteja ja lähipalveluiden delegointivälineitä, vaikka varmaankin nämä asiat voitaisiin hoitaa jollakin muullakin mallilla kuin kuntien toimesta, ja hoidetaankin: palveluita kuntayhtymä- ja kaavoitusta maakuntatasolla.

Jos helsinkiläiset haluaisivat myötämielisyyttä metropolihankkeelleen, ei se ainakaan tapahdu aluekaappauksilla, jotka hoidetaan kioskirosvomaisen ylimielisesti. Ylimielisyyttä on esimerkiksi sellainen asenne, että perustellaan asuntojen rakentaminen sillä, että niin kaikilla olisi varaa asua Helsingissä, mikä implikoi sen, että nyt kun kaikilla ei ole, niin me kehyskuntalaiset olisimme epäonnistuneita wannabehelsinkiläisiä.

Huomautus metropolialueen kuntajakoselvitykseen‏

Minulla on selvitykseen kaksi huomautuksen aihetta:

1) Sipoo kannattaa jättää selvityksen ulkopuolelle, sillä Sipoosta on jo liitetty Helsinkiin se osa, jolla on Helsinkiin kiintein alueellinen, toiminnallinen ja kulttuurinen yhteys. Tämä liitos tehtiin kaavoituskelpoisen tonttimaan toivossa, ja osoittautui Helsingin näkökulmasta epäonnistuneeksi. Ei ole perusteltua kompensoida tätä epäonnistunutta alueliitosta vielä suuremmalla alueliitoksella. Jäljellejääneet alueet Sipoosta kannattaisi jakaa kahtia; pohjoisosa Keski-Uusimaan mahdolliseen uuteen suurkuntaan, ja ruotsinkielinen itäosa tulevaan suur-Porvooseen.

2) Klaukkala Nurmijärveltä kannattaisi ottaa mukaan, sillä Klaukkalasta suuntaudutaan laajalti Vantaalle ja Helsinkiin. Tiedän tämän omasta kokemuksestani; suuri osa suvustani on kotoisin Kivistön ja Klaukkalan alueelta, ja Klaukkala kuuluu melkein saumattomasti Kivistö-Seutula-Kannisto-Keimola -keskittymään.

Jos ja kun kuntaliitoksiin päädytään, tällöin lähipalvelut ja lähidemokratia kannattaa järjestää esimerkiksi Oslon mallin mukaisesti; Oslossa on 27 semi-itsehallinnollista kaupunginosaa, joilla on oma kaupunginosavaltuusto, ja rajoitettu budjettivalta esimerkiksi palveluiden tarkemmassa kohdentamisessa ja niiden sijoittelussa kaupunginosan sisällä.

Michael Perukangas
kaupunkitutkimuksen jatko-opiskelija, Porvoo (asunut Helsingissä 27 vuotta, Helsingin maalaiskunnassa 1 ja Vantaan kauppalassa 1 vuoden)

Ihmiskilveksi Sote-sotaan

Helsingin sote-osastopäällikkö Hannu Juvosen mukaan maakuntasairaalat uhraavat naiset, lapset ja vanhukset ihmiskilviksi, pelottelemalla tiesynnytysten vaaroilla ja terveyskeskuspäivystysten tukkeutumisella. Ei minun tarvitse pientä tyttöäni uhrata ihmiskilveksi, voin mennä sellaiseksi itsekin.

(Sosiaali- ja) terveyspalveluiden järjestämisestä voidaan kyllä rauhassa vääntää ylätasolla ihan miten paljon tahansa, ja tähän ylätasoon Juvonen liittää myös kätilöt, vaikka he ovat palvelun suorittavaa porrasta, joten heidän, jos keiden luulisi tietävän. Annettakoon palvelun käyttäjän näkökulma.

Tullessani toisen kerran isäksi toukokuussa, me kävimme odotusajan loppuviikkoina pari kertaa ultraäänessä, koska halusimme varmistaa, että kaikki on hyvin, vaikka potkuja ei ollutkaan vähään aikaan tuntunut. Kävimme myös läheisessä - asumme 2 km päässä - sairaalassa pidetyssä synnytysinfossa. Olisi jäänyt käymättä, jos olisi pitänyt lähteä Helsinkiin. Sitä en hirveä ajatella, mitä olisi ultraäänien kanssa käynyt. No, onneksi kaikki olikin lopulta hyvin.

Saimme Porvoon sairaalasta perhehuoneen, joka mahdollisti sen, että koko perhe - isä mukaanlukien - saattoi olla yhdessä ensimmäiset kaksi synnytyksen jälkeistä yötä. Kerran kävin kotonani hakemassa vaihtovaatteita, tyhjentämässä postilaatikon ja kastelemassa yrttimaan, matka kun ei ole kuin 2 kilometriä. No, tiedän hyvin, että yrttimaan kastelu ja pyykinpesu eivät kuulu Sote-uudistuksen piiriin.

Heti synnytyksen jälkeen, imetys ei oikein ottanut onnistuakseen. Kävimme saamassa opastusta, Porvoon sairaalan imetyspoliklinikalla, eikä sinne tarvita lähetettä. Kävin myös pyöräillen hakemassa lainaksi imetyksen ylipäätään mahdollistaneita rintakumeja. Olisi jäänyt imetyspoli käymättä ja rintakumit hakematta, jos niitä olisi pitänyt lähteä hakemaan Helsingistä. Olisi tullut alusta asti pulloruokittu lapsi, ja eikös tätä muuten pidetä WHO:n suosituksien vastaisena?

Meillä ei ole perheessä autoa eikä edes ajokorttia. Molempien työpaikoille pääsee bussilla, onneksi. Jos perheeseemme vielä joskus tulee perheenlisäystä, joutunemme harkitsemaan muuttoa Helsingin laitamille, jos Porvoon sairaalan synnytysosasto lakkautetaan. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että yksi edestakainen taksimatka Naistenklinikalle maksaa yöaikaan - lapset eivät katso bussiaikatauluja vaan he tulevat silloin kun he päättävät tulla - pari sataa, kyllä kaksi asuntovelkaista sen pystyy vaikka Visalta irroittamaan. Kyse ei ole edes pelkästä potilasturvallisuudesta - vaikka siitäkin, etteivät lapsivedet valu ratikkapysäkille vaihtobussia odotellessa - vaan turvallisuudentunteesta.

En nyt silkasta pieni on kaunista -romantiikasta puolusta maakuntasairaalaa tai oman ontuvan kunnallispoliittisen urani pönkitykseksi. Minulla on vertailukohta: edellinen lapseni syntyi yliopistosairaalassa, Oslossa. Kokemukseni perusteella, suosittelen Porvoon sairaalaa helsinkiläisille, vantaalaisille, venäläisille, virolaisille, kenelle hyvänsä!

Tämän kirjoitukseni laitoin sekä Hesariin että Uusimaahan. Uusimaassa se julkaistiin jo seuraavana päivänä, Hesari taas on ruvennut sensuroimaan.

Hannu Juvosen kirjoituksen voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Yhdyskuntasuunnittelun 30+30 -malli

Kaavoitushankkeissa - oli kyse sitten liikenneinfrasta, asuinalueiden kaavoituksesta tai kauppakeskuksista - pitäisi suunnitella 60 vuoden aikajänteellä, eikä esimerkiksi noin 10, mikä tapaa olla yleiskaavojen aikajänne. 

Tämä johtuu siitä, että suunnitelmien toteutuminen ensimmäisestä luonnoksesta valmiiseen hankkeeseen tapaa kestää sellaiset 30 vuotta. Valmiilla tarkoitan sitä, että asuinalueella kadut on päällystetty, joukkoliikenne kulkee ja on kytkeytynyt muuhun yhdyskuntarakenteeseen ja alueella on olemassa peruspalvelut. Sama pätee liikennehankkeisiin, tosin Helsingin metrohan ei vieläkään ole valmis, vaan sitä jatketaan vähän kuin hölmöläisten peittoa. 

Esimerkiksi matkan varrella Kehäradaksi muuttunutta Marjarataa ympäröi nyt ihan toinen Vantaa kuin vielä silloin 80-luvulla kun siitä jo luin paikallislehdistä. On tullut Aviapolista, Kartanonkoskea, ja kokonainen uusi Kivistö on kehkeytymässä.

Toiset 30 vuotta tulee siitä, että vaikka kaavoista tehtäisiin YVA ja muita arvioita, jokainen kaava vielä pitäisi kytkeä oman vaikutusalueensa pidemmän aikavälin strategisiin skenaarioihin: millaista yhdyskuntarakennetta toivotaan? Esimerkiksi kauppakeskuksia suunniteltaessa tulisi ottaa huomioon niiden vaikutus liikenteeseen ja paikallispalveluihin 30 vuoden tähtäimellä, ja viheralueita tuhottaessa tämän tuhoamisen vaikutus alueellisiin viherkäytäviin ja virkistysalueverkostoihin muiden maankäyttöpaineiden valossa. 

Maakuntakaava on yksi tällainen instrumentti, mutta sen kuulemis- ja arviointimenettelyä ja strategista työpajatyöskentelyä pitää vielä kehittää. 

Ei ihminen maata omista, vaan maa ihmisen

Appiukkoni talon mennessä myyntiin, ymmärsin, etten enää koskaan tule käyneeksi minulle jo alusta asti kotoisaksi käyneeseen Vaasan taloon. 

Tästä mieleeni muistui huomenna tasan vuosi sitten synnyinseuduilleni tekemäni pyöräretki, jonka tein sillä aavistuksella, että tuntemani Kivistön viimeiset hetket alkaisivat olla käsillä ennen jo 80-luvulta asti puhutun Marja-Vantaan rakentamisen aloitusta. Tosin Kivistö-Kanniston seutu on alkanut varautumaan kasvuun jo vuosituhannen vaihteesta, rakentaen infrastruktuuria, kuten teitä ja päiväkoteja. Tämä onkin oikea etenemisjärjestys toteutettaessa uusia alueita.

Tältä näyttää mummolani 11 vuotta Vendla-mummon kuoleman jälkeen. Tontin Miekkatiestä erottanut metsikkö on kaadettu, mäki lanattu ja tontin tunnusmerkkinä toiminut iso kuusi kaadettu. Barbarian täydentää pihan betonointi. Mitä ideaa on hankkia piha, jos se pitää kattaa? Luonnosta vieraantuneelle ja laiskalle parvekekin piisaisi.

Sentään isäni istuttamat koivut ovat paikallaan. Reilussa 30 vuodessa niistä on kasvanut komea koivikko.

Tähän kuusiaitaan Vendlan tontti päättyi. 

Näkymä sienimetsälle vievän polun varrelta.

Horisontissa kajastelee Aluman tehdas, isänikin nuoruuden kesätyöpaikka. Läheltä kuvan vasemman laidan puuriviä lähtee polku Kielometsään, josta ei saa sieniä, mutta joka aina on ollut mielikuvitusta kiehtovan roskainen.

Kielometsä.

Vanha silta, josta alkaa loppumatka kohti sienimetsää.

Tässä oli vielä parikymmentä vuotta sitten lato.

Keväisin tässä on lammikko, jossa ui nuijapäitä.

Sienimetsän läpi kulkeva kärrytie.

Sielunmaisemani.

Kävin samalla matkalla tarkistamassa myös äitini lapsuudenkodin vain kahden kilometrin päässä isäni lapsuudenkodista. 

Moreenitietä alas, oikealle Marmorikujaa ja sitten perille. Kuvan vasemmalla oli "moottohihuhinaa", joka pelotti minua ja jonka ohi juoksin täysillä. Mikä muu ei sitten saanutkaan minua juoksemaan.

Keltainen on Malinon Niilon omilla käsillään rakentama talo. Tämäkin tontti on silvottu, kuten Vendla-mummonikin.

Marja-Vantaan tuleva keskus.

Kivistön asema.

Pidettäköön tätä sitten vaikka uskonnollisena ohjelmanjulistuksenani, mutta käsitykseni mukaan ihminen ei omista maata, vaan ihminen kuuluu maalle. Ja näille maille minä kuulun sukuni historian ja monien muistojeni kautta.

Tervemenoa, mutta ei

Kaikki tiet vievät Helsinkiin, ainakin niin kauan kun niistä tehdään kaupunkibulevardeja. Todella vaikea on sen sijaan päästä Helsingistä pois. Kun tulen kerran eli kaksi vuodessa viettämässä vuotuisia poikain peli-iltojani Rööperin suunnasta, en tiedä, miten uuteen bussiasemaan pääsee sisälle, eikä tämän oppimiseen riitä ne noin kaksi vuotuista pelikertaa. 

Joudun jok'ikisenä kertana juoksemaan (=koska minulla on kiire viimeiseen Porvoon bussiin tai jos toiseksikin viimeiseen, joudun kestämään kännittelyä Tennispalatsin brittibaarissa parikin tuntia) koko mastodonttikompleksin ympäri löytääkseni edes yhden sisäänkäynnin. Tästä olen tullut johtopäätökseen, että vaikka Helsinki haluaa kasvaa, muttei suinkaan siten, että maalaiset kansoittaisivat tämän ihastuttavan metropolin, vaan sinne ainostaan ja vain huippuosaajia, joillaisia maalaiskuntalaisissa ei suinkaan ole, niin pois maalaisia ei kuitenkaan pidä päästämän. 

Tästä ei pidä tehdä kuin yhdenlainen johtopäätös: Helsinki on jo varautunut kasvamaan kattamaan ainakin Vantaan, ja hyvät ihmiset laitettakoon Helsinkiin, kun taas kehnommat Vantaaseen. Laitettakoon maaseutulaiset siis korkeintaan Kehä kolmosen varsille sullottuihin tehdas- eli varastorakennuksiin, yhtään lähemmäs Helsinkiä ei heidän pidä pääsemän. 

Vielä helsinkiläisenä vastustin sekä keskustatunnelia että Kumpulan joukkoliikennekatua. Nyt alan jo epäillä, että helsinkiläiset eivät ymmärrä omaa parastaan. Ainakin Kumpulan joukkoliikennekatu helpottaisi Sturenkadun sumppua, ja Pasilassa on todella paljon työpaikkoja, jotka nyt ovat idästä päin katsottuna toivottaman sumpun takana. Keskustatunnelikin saattaisi hyvinkin helpottaa bussiliikenteen oloja Vironniemellä, jos edes osa turhista autoista saataisiin maan alle. Oslossakin on eräänlainen minikeskustatunneli, Kehä 0. Tästä se sukeltaa maan alle. 

Olen nisti

Ha-haa, siitäs saitte te, jotka avasitte tämän siinä toivossa, että Vihreät ”saisivat” taas uuden huumeskandaalin. Kostoksi siitä joudutte lukemaan metropolipolitiikasta ja kaupunginosademokratiasta...

Haluan uskoa mieluummin hyvään tahtoon perustuvaan vapaaehtoisuuteen, ja vapaaehtoisuuteen perustuvaan hyvään tahtoon kuin pakkoon. Siis: mieluummin porkkanaa kuin keppiä. Kuitenkaan kokemukset pääkaupunkiseudun kaupunkien yhteistyöstä eivät oikein anna aihetta uskomisiin. Se, että pääkaupunkiseudulla on kolme kaupunkia (anteeksi, Kauniaista ei lasketa, eikä loppujen lopuksi pitäisi laskea Espoota ja Vantaatakaan, sillä kaupunki ei rakennu massoittelemalla pelloille kehäteiden varsille), on estänyt kaiken järjellisen yhdyskuntasuunnittelun, jossa liikenneratkaisut, palvelujen suunnittelu ja viheraluerakenne kulkisivat alusta alkaen käsi kädessä. Hyviä esimerkkejä tilanteen groteskiudesta, kroonisesta yhteistyökyvyttömyyden aiheuttamista epäkäytännöllisyyksistä löytyy kaikkialta. Tässä muutamia.

Uusi Kuninkaantammen kaupunginosa tulee Helsingin puolelle, kiinni Vantaan rajaan (tässä en puutu siihen ***:n onnettomaan tosiseikkaan, että sekin tulee kompromettoimaan omalta osaltaan Keskuspuistoa). Alue tulee olemaan palveluriippuvainen Myyrmäestä, joka on Vantaan puolella, koska Malminkartanoon tai Kannelmäkeen ei pääse järjellisesti, ja Helsingin keskustasta tulevat bussit eivät pysähdy Vantaan puolella sen noin kilometrin matkalla, jonka ne sukeltavat kuin tunnelin lävitse ennen saapumistaan Kuninkaantammeen. Kas kun eivät vielä laudoita ikkunoita samoin kuin Turun junille tehtiin Porkkalan vuokra-aikana niiden mennessä neuvostoalueen läpi.

Mäkkylän juna-asema on virallisesti Espoon puolella, koska aseman nimi on Mäkkylä ja koska Mäkkylä kuuluu Espoon kaupunginosanimistöön. Oikeasti toisen puolen asemalaituri on Helsingin puolella, mutta sitä ei lasketa. Huonojalkainen tuttavani, joka asuu lähellä asemaa mutta Helsingin puolella, joutuu siis maksamaan seutulipun hinnan mennäkseen Helsingistä Helsinkiin. Nyt tämä sentään saattaa järjellistyä lippuvyöhykkeiden myötä, toivon mukaan.

Malminkartanon ”stadi” on Myyrmäki, jonne on vain 5-10 minuutin pyöräilymatka ja yksi M-junan pysäkinväli. Sieltä löytyisi lähin uimahalli, urheilukenttä, kunnon kirjasto, kauppakeskukset, ravintolat, ammattikoulu ja pääkaupunkiseudun verotoimisto. Haluaisinkin verohallinnon virallisen vastauksen, voinko vähentää seutulipun hinnan verotuksessani, jos olen syystä tai toisesta pakotettu asioimaan Myyrmäessä?

Nykytilanne kolmine kuntineen mutta yksine kaupunkeineen on naurettava, mutta mikä vakavinta, se vaikeuttaa arkielämää. Pääkaupunkiseudun kunnat pitäisikin heti yhdistää yhdeksi miljoonakaupungiksi, Kauniainen jääköön Monacoksi jos haluaa.

Miljoonakaupungissa kuitenkin poliittinen valta ja virkamieshallinto pakenevat pientä asukasta nykyistäkin kauemmas. Tälle tarttis tehdä jotakin, ja vastaus on joko kaupunginosahallinto tai nistit. Kaupunginosahallinnosta on löydettävissä esimerkkimalleja Tukholmasta ja Oslosta. Oslossa valitaan samaan aikaan mutta erillisillä vaaleilla sekä kaupungin- että kaupunginosavaltuusto, joista ensimmäinen päättää liikenne- ja yhdyskuntasuunnittelun sekä palveluiden mitoituksen suurista linjoista, ja jälkimmäinen edellisten antamisissa puitteissa esimerkiksi näiden palveluiden ja liikenneratkaisujen tarkemmasta kohdentamisesta. Suomeksi tämän kapulakielisen formuloinnin voisi ajatella siten, että kaupunginvaltuusto on ikään kuin yleiskaavaosasto, ja kaupunginosavaltuusto osayleiskaavaosasto. Taas tuli sanahirviöitä, mutta piirun verran lähemmäs ihmistä asian saavat tuotua Local Agenda 21-toimintaryhmät.

Helsingissäkin perustettiin vuosituhannen vaihteessa useita kestävän kehityksen määritelmään nojautuvia paikallisagendaryhmiä, joiden tehtäväksi jäi tuottaa ikään kuin paperitiikereiksi jääneitä komiteamietintöjä paikallisten aktiiviasukkaiden voimin. Oslossa paikallisagendatoiminta jäi elämään, ja se otetaan vakavasti. Siellä paikallisagendaryhmät toimivat käytännössä paikallisina kansanperinne-, puisto- ja historiaosastoina.

Toinen hyvä käytäntö osallistavasta paikallisdemokratiasta löytyy Vancouverista. Vancouver on jaettu 15 kaupunginosaan, joissa toimivat NIST:it (Neighbourhood Integrated Social Teams). Vancouverin nistit on koottu viranomaistahojen edustajista, mutta kansalaiset voivat tehdä aloitteita ja osallistua nistien organisoimaan vapaaehtoistyöhön.

Millainen olisi sitten ihanteellinen paikallishallintomalli? Jos – ja kun – pääkaupunkiseudun kaupungit yhdistyvät yhdeksi suurkunnaksi, jolle tulee metropolikokoluokan kaupunginvaltuusto, jossa on esimerkiksi sata valtuutettua, sen alapuolella ja sitä täydentämässä voisi toimia jonkinlainen yhdistelmä Norjan paikallisagendaryhmiä ja Vancouverin nistejä. Ihanneperiaatteena voisi olla Oslon malli, jossa paikallisagendaryhmiin voi ilmoittautua kuka tahansa, puoluekannasta tai –kannattomuudesta viis. Olin siellä minäkin, vaikken edes kunnolla osannut norjaa ja vaikka en tietenkään tuntenut oman kotialueeni historiaa ja palvelutarjontaa. Opiksi meille: tunne siitä, että voi halutessaan vaikuttaa asioihin, on tärkeä.

Haluaisin uskoa parasta kaikista, myös pääkaupunkiseudun kaupungeista. Jos kaupunginvaltuustot ovat kirjoittaneet yhteistyösopimuksen jo syksyllä 2006 ja uhkuvat hyvää tahtoa, niin valitettavasti vain jo seitsemän ja puolen vuoden kokemukset tästä sopimuksesta eivät anna ymmärtää mitään lisäarvoa sille vapaaehtoiselle yhteistyölle, jota kuntien on ollut mahdollista tehdä jo ennen tätä sopimustakin.  Ainakin kaavoituksessa, liikenne-, viheralue- ja palvelujen suunnittelussa yhteistyötä tulee tiivistää siten, että pääkaupunkiseudun asukas voisi aina käyttää lähintä palvelua kotikuntalaisen oikeuksilla.

Koska vapaaehtoinen yhteistyö kangertelee, ainoa järkevä vaihtoehto lienee kuntien yhdistäminen. Samalla lähidemokratiaa tulee kehittää esimerkiksi kaupunginosavaltuustojen suuntaan tai Vancouverin mallin mukaan.

Julkaisin alunperin kesällä 2007 julkaistun kirjoitukseni vain vähän muokattuna uudestaan, sillä ei 7 vuodessa pääkaupunkiseudun yhteistyössä ole tapahtunut juuri mitään. Eikä tapahdukaan ilman pakkoa.

Kaupunkilaisbussit hylkivät maaseutulaisia

Tulin tänään aamupäivästä Porvoosta Helsingin Kannelmäkeen, toimittaakseni erästä surullista kunniatehtävää. Tunnen Kannelmäen kuin omat taskuni, samaten Töölön, olenhan asunut molemmissa: Kannelmäessä neljään eri otteeseen yhteensä 15 vuotta ja Töölössä kahdessa paikassa seitsemisen vuotta, joten tiesin, miten tämä asia piti toimittaa: Porvoon bussilla Oopperan pysäkille, siitä lyhyt kävely Ratikkatallin bussipysäkille josta neljäkakkoseen tai ensimmäiseen kohdalle sattuvaan Vantaan 400-alkuiseen bussiin.

Kun minulle ovat porvoolaisbussit tehneet lukuisat temput, nyt tempun teki helsinkiläinen bussiliikenne. Ensimmäinen kynnys muodostui jo siitä, että kun tiesin entisestä, helsinkiläisestä elämästäni, että helsinkiläisbusseissa ei pankkikortti kelpaa, piti saada käteistä. Eihän hätää, minähän tiedän, että Runeberginkadun ja Manskun risteyksessä on toiminut pankki niin kauan kuin minä mitään tiedän.

Minä mitään tiedä, sillä ei siinä enää pankkia ollut. Vaikka sen pankin ikkunassa - tai siinä, joka joskus oli ollut ikkuna, siis pankin, sillä oli siinä vieläkin ikkuna - sanottiin että matkasi pankkiin mitataan nyt sekunneissa. Ei ole enää Sampo entisensä. Kiitos Danske Bank, sama laitos, joka rahastaa laskunmaksusta vitosen per lasku.

Mitattiin nyt sitten matkani pankkiautomaatille, ei pankille, sadoissa askeleissa, ei sekunneissa. Tiedoksi Danske Bankille: sekunti ei ole matkan yksikkö. Teille suosittelisin mieluummin valovuotta.

Seuraava rahareikä löytyi Humalistonkadun ja Manskun risteyksessä. Nekin seudut tunnen, asuin Linnankoskenkadulla lähes neljä vuotta. Kun olin jo taivaltanut muutaman sata metriä Ratikkatallin pysäkiltä, päätin jatkaa seuraavalle, Töölöntullin seisokille. Sama matkahan sinnekin on, ja oikeaan suuntaan.

Saavuttuani Töölöntullin pysäkille opin, että totisesti HKL ei ole enää entisensä. Vaikka kiersin pysäkin vastapäivään kaksi kertaa, opin, että ei enää Helsingin suosituin linja, eli vanha kunnon neljäkakkonen kulje Mannerheimintietä. Mahtaako kulkea mistään?

Veolia sentään kulki. Uskalsin astahtaa sen nimiseen kulkuvälineeseen, siinä sentään luki numero 453, sillä varjolla, että ennen vanhaan ne kulkivat Nurmijärventietä siten että niistä saattoi jäädä pois Kantsussa. No, ei se Kiinaan mennyt, vaikka nimen perusteella sellaistakin olisi saattanut tulla mieleen. Vantaan liikenne oli informatiivinen. Missä on Veolia?

Vinkkinä niille firmoille, jotka nykyään Helsingin seudun joukkokuljetusta toimittavat, olivat minkä nimisiä hyvänsä: antakaa kuljettajille pankkikortin lukulaite, kun käteinen raha on nykyään niin kiven alla. Eikä meillä maaseutulaisilla ole matkakortteja. Jos sitä lukulaitetta ei kuulu, joudun tulemaan päätökseen, että ei maalaisten matkustamisella ole niin väliä. Että mitä sitä Helsinkiin matkustelemaan ja makselemaan. Pitäkööt olemattomat rahansa.

Uusmaalaisen identiteetin jäljillä

Helsinkiläisenä en vielä ymmärtänyt, mitä maakuntalaiset tarkoittivat kun pitävät helsinkiläisiä ylimielisinä. Eivät tietenkään läheskään kaikki sitä ole, mutta jo termi "maakuntalaiset" on paljonpuhuva: helsinkiläiset eivät kuulu mihinkään maakuntaan. Helsinki on oma maakuntansa, mikä tosin ei ole mitään ainutlaatuista: kyllä esimerkiksi Oslokin muodostaa oman lääninsä, virallisestikin.

Helsinkiläiset pitävät omaa puheenparttaan yleiskielenä, he eivät välttämättä edes tunnista toisten murteita. Helsingin kieli ei ole murre, ja Stadin slangin puhujia ei Valkassa tai Hermannissa taida olla jäljellä. Kaikkein pisimmälle kielellinen helsinkiläistyminen on tapahtunut silloin kun ei tunnisteta toisen puhuvan mitään murretta ylipäätään.

Kykenen huomaamaan nämä helsinkiläisiin liittyvät yleistykset ja suhtautumaan niihin mitenkään vasta muutettuani Helsingistä. Stereotypioihin pitää siis ottaa etäisyyttä, jotta voisi huomata niiden sisältävän totuutta edes siteeksi, olenhan asunut Helsingissä 38 vuotta (lasken kaksi vantaalaisvuottani mukaan, Vantaahan oli ja on Helsingin maalaiskunta), ensin virsta väärään ja sitten vaaksa vaaraan riittää repimään irti helsinkiläisyydestä.

Jos en olisi asunut kahteen otteeseen vajaat kaksi vuotta Oslossa, en olisi koskaan kyennyt tekemään päätöstä lähteä Porvooseen, ainakaan näin kivuttomasti. Ja miltei samantien ennen kuin sudeettikannelmäkeläiseltä olivat korvat ehtineet kuivua, kaksi vuotta porvoolaisen kunnallisjärjestön puheenjohtajana ja sittemmin neljä kuukautta työmatkasukkulointia Porvoosta Helsinkiin on avannut silmäni. Vielä ihan vähän aikaa sitten en pitänyt Uusimaatakaan maakuntana, vaan metropolin ylivuotoalueena ja eräänlaisena eteläisen Hämeen valuma-alueena.

Vaikka Tammisaaren, Karkkilan, Lapinjärven ja Porvoon todellisuudet eronnevatkin toisistaan huomattavasti enemmän kuin utsjokelaisten kylien todellisuudet, enkä ole edelleenkään ihan varma, voidaanko uusmaalaista identiteettiä oikein määritellä muualla kuin maakuntaliittojen kokouspöydissä, niin ainakin on olemassa uusmaalaisia etuja. Mitä ne sitten ovat?

Uusmaalaiset edut liittyvät ainakin paikallisten palveluiden saatavuuteen ja tavoitettavuuteen: siihen, että edelleenkin toisen asteen koulutusta ja synnytyssairaalan palveluita on tarjolla. Niitä palveluita, joita ei pystytä tarjoamaan paikallisesti, tarjotaan Helsingissä, ja joissain tapauksissa myös Lahdessa, Kouvolassa tai Kotkassa. Uusmaalaiset edut liittyvätkin myös sujuviin liikenneyhteyksiin ennen kaikkea Helsinkiin, mutta myös Lahteen, Kouvolaan ja Kotkaan. Uusmaalainen etu olisikin raideliikenteen vahvistaminen maakunnassa muuallekin kuin etelä-pohjoissuuntaisesti.

Kun valtakunnallisesti ollaan pidetty tärkeänä, että kaikkialta pääsee Helsinkiin, tässä ovat unohtuneet ennen kaikkea itäinen suunta, mutta myös länsi. Uusimaa leviää pitkin Suomenlahden rannikkoa, ja valtakunnanpolitiikassa Uusimaan maakunnalliset tarpeet ovat jääneet lapsipuolen asemaan.

Jotta maakuntamme ei näivettyisi pelkäksi Helsingin työssäkäyntilähiöksi, jonka asukkaita syyllistetään epäekologisesta autoilulla sisääntuloväylien tukkimisesta, maakuntamme yli puolitoista miljoonaa asukasta tarvitsee itäisen junayhteyden Porvoon kautta Loviisaan, Haminaan ja Kotkaan, M-junan jatkeen Nurmijärvelle, pistoraiteen Hyrylään ja mielellään raideyhteyden myös Vihtiin. Näitä yhteyksiä tulee täydentää bussiyhteyksillä esimerkiksi Porvoosta Lahteen ja Järvenpäälle vaikka kutsulinjatyyppisesti yhtenä tai kahtena päivittäisenä työmatkayhteytenä, jos kriittinen massa ei riitä ylläpitämään riittävän tiheää bussiliikennettä. Vain riittävän kattava joukkoliikenne, johon liittyy myös matkalippujärjestelmien harmonisointi, voi estää Helsingin seudun tukkeutumisen, mikä on vähintään yhtä tärkeää kuin maakunnan pitäminen asuttuna, mikä on saman kolikon toinen puoli. Jos nimittäin jotakin tukkeutuu, seurauksena on ylivuoto.

Asuminen Porvoossa on siis vahvistanut käsitystäni uusmaalaisuudesta, ja uusmaalainen identiteettini on nupuillaan, ainakin käsitys uusmaalaisista eduista. Näitä etuja alan luultavasti ajamaan taas vuoden 2014 perhesapatin jälkeen täyspainoisesti.