Beethovenin kamppailut

Beethovenin musiikissa on aina kamppailun elementti läsnä. Vaikeaa on ollut säveltäminen ja elämässä muutenkin. Ensimmäisessä ja toisessa sinfoniassaan hän taistelee perinteiden rautahaarniskaa tai siveysvyötä vastaan, Eroicassa pahiksia, tyranneja ja tuulimyllyjä ja viidennessä sinfoniassaan kohtaloa vastaan. Yhdeksännessä sinfoniassa taas hän taistelee kaaosta ja painovoimaa vastaan. Lopulta luova, tahtova yksilö saa kristalloitua kaaoksesta muotoa. 

Tahdonvoima on Beethovenin musiikin käyttövoima; Beethovenin musiikki ei kuulosta kuin itsestään virranneelta, kuten Mozartilla. Kun Haydn tuntuu saaneen musiikista iloa ja energiaa, Beethovenista taas saa sellaisen vaikutelman, että säveltäminen tyhjensi hänet täysin. Ei ole ollut voimaannuttava juttu vaan uuvuttava, säveltäminen. Jos Mozart oli pyhän välikappale ja Bachin musiikki niin pyhää, että häntä jopa sanottiin viidenneksi apostoliksi, Beethoven oli itse oma pyhänsä; pohjimmiltaan maallisenoloinen kaveri, vaikka ajan tapaan jokunen messukin tuli tehtyä. 

Pienimuotoisemmassa musiikissaan - kuten pianomusiikissa ja kamarimusiikissa - Beethovenin taistelu on sisäistä. Myöhäisissä pianosonaateissa hän taistelee kuuroutumista ja kontrollin menetystä vastaan, myöhäisissä jousikvarteteissa sisäisiä demoneita: epäuskoa omaa itseä kohtaan. Suuressa fuugassa taistelu on muodon kasassa pitämisen puolesta; teoksen fuugarakenne pitää sen joten kuten koossa, mutta sen fuugarakenteen sisällä on paikoitellen täysi kaaos, kuin tehosekoittimessa. Samantyyppistä on havaittavissa Hammerklavier-sonaatin finaalissa. 

Parhaat levyt vuonna 2023

Vuoden musiikillinen pääprojektini oli kyllä Brahmsin pianomusiikki. 90-luvulla lähtökohtiani tähän musiikkin olivat Wilhelm Backhausin ja Arthur Rubinsteinin tulkinnat ja tämän vuoden projektiin lähdin Radu Lupun paaluttamana; tämän vuoden aikana kirjastoni on rikastunut Stephen Kovacevichin, Helene Grimaudin, Emil Gilelsin, Julius Katchenin, Rudolf Firkusnyn, Garrick Ohlssonin ja Glenn Gouldin levytyksillä. Gould pakotti minut ottamaan vielä kerran aivan uuden näkökulman tähän musiikkiin. Gould oli ikään kuin korvienpuhdistaja, taulun puhtaaksipyyhkijä. 

Brahmsin pianomusiikin lisäksi yritin kovasti ottaa haltuun Schubertin pianomusiikkia, osittain siinä onnistuenkin. Syksyllä minulla oli brittiläisen musiikin kausi, jolloin Elgar avasi salojaan lisää, ja Walton ja Delius raottuivat. Kevättalvella kuuntelin paljon Rafael Kubelikia ja Mozartin viulusonaatteja ja keväällä koin tarvetta yrittää uudistaa suhdettani Händelin orkesterimusiikkiin, jossa olen ollut ohjelmiston minulle yli 30 vuotta sitten esitelleen Trevor Pinnockin varassa näihin päiviin. Muutama itselleni uusi ooppera avautui minulle vuoden aikana; Myyty Morsian ja Fidelio etunenässä. Carl Nielsen tuli myös aikaisempaa tutummaksi.

Ludwig van Beethoven: Missa Solemnis. Solistit ja Philharmonia Orchestra, joht. Otto Klemperer

Yllättävää kyllä: vaikka olen pitkän linjan vannoutunut klempereriaani, törmäsin tähän legendaariseen levytykseen vasta nyt. Ja millainen levytys se onkaan! Klempereriä syytetään usein verkkaisuudesta, mutta tässä on imua, draamaa, potkua ja voimaa enemmän kuin useimmissa levytyksissä yhteensä.

Johannes Brahms: Intermezzo nro 2 op. 117. Radu Lupu

Minulla on alkuvuodesta ollut kausi, jolloin Brahmsin pianomusiikki puhutteli. Kuuntelin omistamiani levytyksiä mm. Gilelsiltä, Natilta, Backhausilta ja Rubinsteinilta, mutta maksimaalisen tunnelman tarjoaa romanialainen, viime vuonna kuollut arvoituksellinen Radu Lupu. Lupu antaa jokaiselle fraasille aikaa, vaikkakaan ei tapa musiikkia kuoliaaksi kuten hänen maanmiehensä Celibidache välillä teki. Onneksi hankin Lupun kootut levytykset viime talvena, poikkeuksellisesti lähes tutustumatta niihin ennen ostopäätöstäni, sillä nyt ne kolahtivat. Kertakaikkisen hienoa ja herkullista soittoa ovat Lupun molemmat Brahms-levyt, jotka lienevät myös markkinoiden kaksi hienointa Brahms-soolopianolevyä.

Georg Friedrich Händel: Concerto grosso op. 3 no 2. Mainzin kamariorkesteri, joht. Günter Kehr

Olen tullut toimeen, elänyt 32 vuotta Trevor Pinnockin johtaman the English Concertin esittämän Händelin orkesterimusiikin kanssa siinä määrin, että en usko montaakaan äänilevyä elämässäni kuunnelleen niin paljoa. Sitten mieleeni tuli, että kun kyse on minulle niin keskeisestä materiaalista, pitäisikö siitä olla joku toinenkin näkemys kuin Pinnockin sinänsä definitiivinen versio. Kuuntelin mm. Yuli Turovskin johtamaa I Musici di Montrealia, Karl Richteriä ja Münchenin Bach-orkesteria ja Neville Marrinerin johtamia The Academy of St. Martin in the Fieldsiä. Kehr on unohduksiin jäänyt kapellimestari, johon törmäsi aika usein vielä 80-luvulla, mutta läheskään kaikkea hänen tekemisiään ei olla edes siirretty cd-muotoon. Kehrin bändi on siinä mielessä "tyylinmukainen" (mitä ihmeessä sitten tarkoittaakaan), että kyseessä on kuitenkin kamariorkesteri eikä sinfoniaorkesteri, mutta soitto on etenkin adagio-osissa vähäsen makeaa alkuperäissoittimien kanssa kasvaneelle. Mutta häpeämättömän iki-ihanaa. Sellaisena se tarjoaakin nimenomaan erilaisen vaihtoehdon Pinnockin soittajistolle.  

Ludwig van Beethoven. 9. sinfonia. Solistit ja Baijerin radio-orkesteri kuoroineen, joht. Rafael Kubelik

Kun Furtwängler tekee Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta elämän ja kuoleman kamppailun, jossa teesi ja antiteesi taistelevat lopun apoteoosiin saakka, Kubelik sen sijaan korostaa teoksen toivonsanomaa. En ole koskaan kuullut Beethovenin yhdeksäistä, jossa teos on toivon sanoman sävyttämä heti alusta alkaen.

Johannes Brahms: 4. sinfonia. Clevelandin orkesteri, joht. George Szell

Gronowin ja Saunion Äänilevyn historian vanhemmassa painoksessa nostettiin tämä levytys erityisesti esiin esimerkillisenä romanttisen sinfonian tulkinnasta. Tämä levytys, jota ensin pidin makuuni liian viileänä, on kasvanut kerta kerralta. Siinä on jotenkin sellainen tunnelma, että tämä riipaiseva, melodinen ja sykkivä teos soitattaa itsensä. Ja jos se näin tekee, sonorisemmin sitä on vaikea tehdä. Ja silloin kun soitto on näin valtavan sonorista, riipaisevuus tulee jo sonorisuuden sivutuotteena. 

Anton Bruckner: 7. sinfonia. SWR-radio-orkesteri (Baden-Baden), joht. Hans Rosbaud

Tämä myyttinen levytys on monille ollut ensimmäinen kosketus Brucknerin musiikkiin. Se on myös yksi harvoja Rosbaudilta (kuoli 1962) jääneitä stereotaltiointeja. Se on myös täysin maineensa veroinen; tunnelma on äärimmäisen intensiivinen, ja siltikin tulkinnasta jää jotenkin "objektiivinen" vaikutelma. Rosbaud käyttää varsin joutuisaa tempoa. Harvinaisen riipaiseva ja verevä taltiointi tästä riipaisevasta teoksesta.

Modest Mussorgski: Näyttelykuvia. Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Rafael Kubelik

Tämä sotaratsu ei koskaan ole kuulunut suosikkeihini, mutta tämän harvinaisen koherentin tulkinnan, joka on äänityksenä parasta varhaista monoajan hifiä, kuuntelee nautinnokseen ennen kaikkea Chicagon sinfoniaorkesterin suurenmoisen vaskiosaston takia. 

Richard Wagner: Parsifal. Karl Muck

Viime kevättalvesta löysin Knappertsbuschin, mutta tämä on kaikkein lähinnä "autenttisuutta", jos sellaisesta voi musiikin kohdalla puhua. Ajankohtaan nähden yllättävän hyvä (1927-28) levytys Parsifalin katkelmista on äärimmäisen tunnelmallinen, ja esimerkiksi kellot on tuotu todella eteen niin että ne vanhassakin äänityksessä kuuluvat. 

Antonin Dvorak: Sinfonia no 9 "Uudesta maailmasta". Berliinin filharmonikot, joht. Ferenc Fricsay

90-luvun alussa luin, että Dvorakin sinfonia "Uudesta maailmasta" olisi koko ohjelmiston levytetyin sinfonia, ja tämä on sen definitiivinen levytys ja samalla yksi historian parhaista minkään sinfonisen teoksen levytyksistä. Nämä todelliset klassikot elävät ikuisesti, ja aina välillä niihin on pakko palata. 50-luvun loppupuolen äänitys on erittäin onnistunut, puupuhaltimet erottuvat ennen kuin Karajan hautasi ne jousien alle ja vasket ovat kuin tulessa. Harvoin Berliinin filharmonikot kuulostavat näin innoittuneelta. Fricsayllä on joitakin jänniä ritardandoja, mutta ne vain maustavat esitystä viehättävästi. 

Jean Sibelius: Satu. Lontoon Filharmonia-orkesteri, joht. Vladimir Ashkenazy

Satu oli varhainen suuri Sibelius-suosikkini aikoina, jolloin Sibeliuksen sinfoniat menivät vielä yli horisonttini. Ehkä ei vähiten siksi, että olin tuolloin, 16-17 -vuotiaana ihastunut erääseen Satuun. Nuoruusvuosieni jälkeen Satu jäi minulla pitkäksi aikaa taka-alalle, mutta teos ajankohtaistui jouluksi hankkimani Kurt Sanderling -paketin myötä. Ashkenazy tarjoaa Sadusta ihannelevytyksen, jossa on mystistä tunnelmaa, loistava äänitys ja Filharmonia esittelee parasta virtuositeettiään.

Wolfgang Amadeus Mozart: Prahalainen (38.) sinfonia. Pariisin oopperaorkesteri, joht. Carl Schuricht

Schurichtin Mozart on äärimmäisen vitaalia ja rivakkaa, jopa siinä mitassa, että varsinkin ensimmäisessä osassa mennään miltei nenilleen. Hyvin virkeää ja piristävää kuultavaa; musiikki pirskahtelee ja ikäänkuin räjähtää kaiuttimista ulos.

Ludwig van Beethoven: Fidelio. Covent Gardenin oopperakuoro ja -orkesteri, joht. Otto Klemperer

Joskin Klempererin studiolevytys on monien mielessä se ultimaattinen Fidelio, niin Covent Gardenin esitys vuosi ennen studiolevytystä on legendaarinen. Siinä on monien mielestä parempi laulajisto (kaksi samaa laulajaa on myös studiolevytyksessä) ja intensiivisempi tunnelma. Leonore II -alkusoiton aikana Klemperer oli noussut seisomaan; mahtaneeko karvojanostattava intensiteetti johtua tästä.

Georg Friedrich Händel: Ilotulitusmusiikkia. Berliinin filharmonikot, joht. Rafael Kubelik

Olen tottunut kuulemaan Händelin orkesterimusiikin pääasiassa pienellä kokoonpanolla, alkuperäissoittimin, kiitos omaksi Vanhaksi testamentikseni kutsumani Trevor Pinnockin johtaman the English Concertin levyttämien Concerto grossojen, joista olen pääsemättömissä, mutta Ilotulitusmusiikkiin kaipaan suureellisempaa otetta. Isosta orkesterista tulee juhlallisempi olo. Kun Karl Richterin ja Münchenin Bach-orkesterin taltiointia ei ole saatavilla, niin lähinnä sitä, mutta vieläkin isommalla soinnilla ovat liikenteessä Kubelikin johtamat Berliinin filharmonikot. Ja erinomaisella tyylillä, ei mitään karajanilaista sointimattoa.

Carl Nielsen: Saul og David. Kuninkaallinen Tanskan radio-orkesteri ja solistit, joht. Thomas Jensen

Kohokohta tanskalaislevy-yhtiö Danacordin laajassa historiallisten Nielsen-äänitysten boksin levytyksissä. Sain itselleni aiemmin hahmottomaksi jääneen Nielsenin musiikin haltuuni, ja Saul og David on todella kummallista musiikkia. Jotenkin pyörivää ja pyörryttävää. Thomas Jensen kuuluu olleen kansainvälisen luokan kapellimestari, vähintäänkin puoli päätä pitempi muita saman sukupolven tanskalaiskapellimestareita.

Frederick Delius: Paris. BBC:n sinfoniaorkesteri, joht. Andrew Davis

Brittiläisen musiikin sydämenasiakseen ottanut ystäväni on ehdotellut minulle useasti Deliuksen musiikkiin tutustumista. Tähän saakka olen pitänyt sitä muodottomasti vellovana maisemamattona, juuri sellaisena kuin englantilaista musiikkia kliseisesti pidetään. Andrew Davis kuitenkin tekee tälle tunnelmalliselle musiikille maksimaalisesti oikeutta. Siinä on särmääkin, ja aineksia vaikka mistä: on Griegiä, Sibeliusta, Richard Straussia, Debussytä ja jopa Gershwiniä. Sekä soitto että varsinkin äänitys ovat 10/10 luokkaa tässä yhden levyn ihanteellisessa Delius-johdannossa, joka sisältää suurimman osan Deliuksen tunnetuimmista kappaleista.

Bedrich Smetana: Myyty morsian. Tsekkiläinen filharmonia ja solistit, joht. Zdenek Kosler

Jo Dvorakin sinfonialevytyksistään minulle tuttu Kosler on aliarvostettu kapellimestari, ja tsekkiläisten sointi vielä 1981 oli kansallinen ja idiomaattinen. Kosler tarjoilee tasapainossa rustiikkia sointia ja piiskaavaa rytmillistä tarkkuutta. Ja kyllähän ooppera kuuluu kuulla alkukielellä, ei englanniksi (Mackerras) tai saksaksi (Suitner), ja tämä lopullisesti käänsi valintani Koslerin puoleen. 

Johann Strauss nuorempi: Lepakko-alkusoitto. Berliinin filharmonikot, joht. Erich Kleiber

Ehkä kaikkien aikojen paras ooppera- ja Beethoven -kapellimestari Erich Kleiber saattoi olla myös ylittämätön Strauss-johtaja. En tarkoita Richard Straussia, vaikka hänen Ruusuritarinsa Kleiber tekikin laittamattomasti. Ehkä hieman yllättävää on, että tiukka klassikko Kleiber venyy tällaiseen tanssillisuuteen. Kleiber on taltioinut Strauss-sikermää yhteensä reilun kahden tunnin verran niin Wienin kuin Berliininkin filharmonikkojen kanssa, ja äänitykset vuosilta 1928-1933 ovat ihmeellisen hyviä. 

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 3 "Eroica". Konservatorion konserttiseuran orkesteri, joht. Carl Schuricht

Tätä Beethoven-sykliä on pidetty sympaattisena, mutta nyrpistelty ranskalaisorkesterille. Ei kannattaisi. Heillä on energiaa kuin pienessä kylässä ja aivan omansa, nasaalisten puupuhaltimien johtama soundi. Ja esityksessä on kaikki Toscaninin tulisuus, lisättynä Bruno Walterin humanismilla. Mahtava esitys!

Franz Schubert: Impromptu no 3 D. 899. Wilhelm Kempff

Kempff tekee sen taas; kuten vanhoissa Liszt-äänitteissään, tästä on karsittu kaikki turha. Ikäänkuin Kempff piilottelisi virtuositeettiaan. Sen asemesta esillä on pohdittua, suorastaan filosofista pianismia, punnittua puhetta, jossa jokainen ääni merkitsee. 

Claude Debussy: Nokturnit. Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Claudio Abbado

Debussyn Nokturnit ovat yksi kaikkein suurimpia suosikkisävellyksiäni, ja olen löytänyt nyt sen definitiivisen tulkin, vaikka vallan erinomaisia ovat myös mm. Cantelli, Tilson Thomas, Haitink, Monteux ja van Beinum. Bostonin sinfoniaorkesteria on sanottu maailman parhaaksi ranskalaisorkesteriksi, ja sillä onkin pitkät, katkeamattomat perinteet ranskalaisen musiikin esittämisestä Koussevitskin ja Münchin kautta Abbadoon ja Ozawaan. Abbadon Nokturnit sykkivät hienopiirteisesti ja tuoksuvat kuin kesäyö. Maagista. 

Arthur Honegger: Sinfonia nr 3 "Liturginen". Berliinin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan

Monille voi tulla yllätyksenä, että noin 800 levytystä tehneen Herbert von Karajanin useimmat parhaat levytykset ovat germaanisen ydinohjelmiston ulkopuolelta. Honeggerin sinfoniat numerot 2 ja 3 Karajan vaati saada levyttää, ja on helppo ymmärtää, miksi. Kaikesta kuuluu poikkeuksellisen kiihkeä vakuuttuneisuus, ja Karajanin mössöjousilegatosoinnista ei ole tietoakaan; tässä motorisessa ilotulituksessa räikyvät niin vasket kuin puupuhaltimetkin todella epätoivoisesti. Jos et ole koskaan kuullut mitään Honeggeria, kuuntele tämä. Honeggerin motorisuudessa ja kirpeydessä on annos Prokofievia. 

Richard Strauss: Vier Letzte Lieder. Elisabeth Schwarzkopf ja Lontoon sinfoniaorkesteri joht. George Szell

Jotkut levyt ovat klassikkoja, syystä. En ole vertaillut mitenkään kattavasti tämän historian riipaisevimman rakkaudentunnustuksen levytyksiä - Strauss sävelsi sen kiitokseksi elämänmittaisesta rakkaudesta vaimolleen Paulinelle - mutta tämä on täydellinen. Siinä on kamarimusiikillista herkkää toisensa kuuntelua, äärimmilleen hallittu dynamiikka ja väritys, josta Debussy voi nähdä vain unia. Tätä on täysin mahdotonta kuunnella kyyneltymättä.

Johannes Brahms: Serenadi no 1. Hans Rosbaud

On hyvin vaikea määritellä, mikä tekee Hans Rosbaudin taiteesta yleensä niin vakuuttavaa. Brahmsin Serenadin Rosbaud piirtää täysipainoiseksi musiikiksi, sinfonioiden veroiseksi, ja tavallisesti hyvin vakava Rosbaud löytää kerrankin musiikista hymyä (samoin kuin Haydnistakin). 

Jean Sibelius: Sinfonia no 4. Hans Rosbaud

Minuun ovat aiemminkin vedonneet vallitsevasta traditiosta poikkeavat vaihtoehtonäkemykset Sibeliuksen neljännestä. Aiempi suosikkini oli Ernest Ansermet, joka teki tästä kosiskelemattomasta, miltei raa`sta teoksesta ranskalaistyylisesti koloristisen; Rosbaudkin suorastaan pakottaa kuuntelemaan, etenkin kolmatta Il tempo largo -osaa. Rosbaud tekee sen erittäin hitaasti. Muuten tämän poikkeuksellisen ja upean esityksen sanalliseen analysointiin ei alkeellinen amatöörimusikologinen osaamiseni anna eväitä.

Antonin Dvorak: Sinfonia no 6. Clevelandin orkesteri, joht. Christoph von Dohnanyi

Dohnanyi on levyttänyt Dvorakin sinfonioista vain neljä viimeistä, ja kuudes sinfonia on kolmen viimeisen sinfonian veroinen mestariteos. Dohnanyi toteuttaa alleviivaamatta ilman silmiinpistävän omintakeisia painotuksia teoksen pilkulleen; loistava äänitys nostaa esiin jopa yleensä jonkin verran pimentoon jäävät lyömäsoittimet, ja Dvorakin usein korkeintaan keskinkertaiseksi sanottu orkestraatio kuulostaa kerrankin hyvin osuvalta puupuhaltimineen. "Vain musiikkia", mutta soitto ja äänitys ovat 11/10. 

Christoph Willibald Gluck: Orfeus ja Euridice. Lamoureux-orkesteri ja Ensemble Vocale Roger Blanchard. Leopold Simoneau, Suzanne Danco, Pierrette Alarie; johtaa Hans Rosbaud

Tämä levytys panee miettimään autenttisuuden käsitettä ja stereoäänityksen tuomaa lisäarvoa. Tämä 1957 tehty monolevytys ei ainakaan minua pane kaipaamaan stereoäänitystä, sillä siitä kuuluu aivan riittävästi; ponnekas orkesterisoitto ja persoonalliset, loistavat solistit. Tässä ollaan musiikin ytimessä, ja aivan erityisesti olen Simoneau-fani; hän laulaa myös Mitropouloksen kenties ylittämättömässä Berliozin Requiemien livetaltioinnissa. Ja Rosbaud. Hän lienee historian monipuolisimpia muusikoita, joka oli Gluckissa aivan yhtä vakuuttava kuin Mahlerissa tai ranskalaisessa orkesterimusiikissa. Tässä on nerouden kosketus.

Johannes Brahms: Intermezzo op. 117 no 3. Helene Grimaud

Enemmän kuin mitään muuta olen vuoden 2023 aikana kuunnellut Brahmsin pianomusiikista, ja siitä eniten opusta 117. Muistan kun 90-luvun kansikuvapianisti Helene Grimaudilta ilmestyi levyllinen Brahmsin myöhäistä pianomusiikkia, ja luin Gramophone-lehdestä Töölön kirjastossa, että Grimaudin levy jo tuoreeltaan rankattiin parhaaksi Brahmsin soolopianomusiikkia sisältäväksi levyksi. On helppo ymmärtää, miksi, kun nyt kuulen sen melkein 30 vuotta myöhemmin. Grimaudin soitto on poikkeuksellisen mielenkiintoista sen lisäksi, että hän toteuttaa musiikin tunnelmallisuuden maksimiinsa. Grimaud vaihtelee säestäviä ja pää-ääniä siten, että hänen ratkaisuihinsa kiinnittää huomiota musiikin lisäksi, huomaa, millaisia ratkaisuita Grimaud on tehnyt nostaessaan säestysääniä esille. 

Johannes Brahms: 10 intermezzoa, 4 balladia (op. 10), 2 rapsodiaa (op. 79), soittaa Glenn Gould

Irtonaisen polyfonian mestari Glenn Gould on jäänyt jälkipolville etupäässä Bach-tulkkina. Moni muusikko saavutti mielenkiintoisimpia tuloksia oman mukavuusalueensa tai ydinohjelmistonsa ulkopuolella; tästä Karajanin Honegger-levyn lisäksi erinomainen esimerkki on Gould Brahmsin parissa. Romanttiseksi Gouldin tyyliä ei voi sanoa tai hämyiseksi Radu Lupun tyyliin; omalla tavallaan Gouldin soiton luoma vaikutelma on kuitenkin aivan siinä tunnelmallisen keskittynyt kuin Lupullakin. Gould ei ole sonorinen taiteilija, mutta harmonioita hän nostaa todella kiinnostavasti esille. 

Vuoden 2023 tärkeimmät muusikot:

Hans Rosbaud, Rafael Kubelik, Radu Lupu, Andrew Davis, Erich Kleiber, Carl Schuricht, George Szell, Rudolf Firkusny, Otto Klemperer, Helene Grimaud

Miksi en kirjoita luonnosta

Kuka tahansa blogiani vähänkään vilkaissut voisi kummastella tätä kysymystä. Miten niin en kirjoita, kun käytännössä nykyään silloin kun aihepiirini eivät sivua musiikkia, kirjoitan liito-oravista, yleiskaavoista ja kaupunkimetsistä? 

Tarkoitan otsikon kysymyksellä sitä, että en ole kirjoittanut juuri mitään niistä tunteista, mielikuvista tai ajatuksista, joita minulle luonnossa herää. Tai on siitä aina välillä jotain rivien välissä. Mutta miksi en eksplisiittisemmin? Runoissanikaan luonto ei ole ollut läsnä millään tavalla paitsi sulavan lumikasan rippeenä.

Ehkä samasta syystä kuin luonnossa säällä kuin säällä lähes pakkomielteisesti viihtyvä Beethoven ei säveltänyt muuta itsensä tarkoittamalla tavalla luontoon liittyvää kuin kuudennen eli Pastoraalisinfonian. Tai siis hän oli luonnossa, koska ei muutakaan voinut. En tietenkään vertaa itseäni luovana sieluna Beethoveniin, mutta luultavasti kyse on siitä, että me molemmat koemme luonnon olevan sanojen ulkopuolella, niistä riippumatonta todellisuutta. Luontoa voi toki käsitteellistää monin tavoin, sitä voi tutkia ja sen puolustamiseen tarvitaan kynää, mutta siltikin luonto on olemassa käsitteellistämisestämme riippumatta. Tästäkin huolimatta haaparouskut hakeutuvat haapojen seuraan.

Yhtä vaikeaa kuin mitenkään tyydyttävästi "vangita" luontoa sanoihin on myös tämän selittäminen. Luonto on tosiolevaista kun taas sanat ovat vain enemmän tai vähemmän sen korvikkeita ja heijasteita ja sellaisina aika avuttomia. Luonnossa päästään sanojen ohitse, ja sanat ovat sattuman- ja sopimuksenvaraisia, haihtuvia ja katoavia, paperille vangittuinakin. Kun puhumme metsästä, voimme käyttää sanoja wald, forest, bosco, skog ja niin edelleen. Tiedä vaikka jossain kielessä se olisi hmpfh. 

Usein olen hypännyt kirjoja lukiessani yli kohdat, joissa ryhdytään maisemamaalailemaan. Luonnon mukaan ottaminen kirjaan onnistuu hyvin harvoilta. Erinomaisesti se onnistuu ainakin Anni Kytömäeltä, jonka kirjoissa luonto ei ole vain tapahtumapaikka vaan olento, suorastaan henkilö. 

Eikä minulla ole mitään lisättävääkään peippojen lauluun tai puiden lomasta pilkistelevään auringonsäteeseen.  

Post WW II Beethoven cycles

The first ever complete recorded Beethoven cycle did come from quite a surprising name; the German Frieder Weissmann (1893-1984) between 1924-1925. The first Beethoven cycle to make a wider splash was by Felix von Weingartner (1863-1942) in the 30s. These cycles are of connoisseur interest but not probably for a general collector. For that reason my journey starts after WW II, covering LP and CD era. I will have a look on complete cycles that have been recorded during different decades.

1950s

The two great antipodes, Arturo Toscanini (1867-1957) and Wilhelm Furtwängler (1886-1954) did Beethoven cycles simultaneously, Toscanini between 1949 and 1952 and Furtwängler between 1950 and 1954, although the one from Furtwängler is synthetically assembled afterwards as he recorded for studio only symphonies 1, 3, 4, 5, 6 and 7 so his cycle had to complemented with live recordings. The studio recordings with the exception of seventh are surprisingly classicist in approach. Of the live recordings symphony number two has an absolutely horrid recording. Eighth fares a little better, and an exciting recording it is. Ninth is the famed Bayreuth live recording from 1951; an electric, larger-than-life affair. Toscanini did his NBC cycle in the echoless, dry acoustics of 4H studios. The acoustics underline his staccato approach. Nevertheless, the results are often electric (most notably in Eroica and Ninth) while Pastorale is surprisingly relaxed. Of these historical sets that of Toscanini is the one more recommendable on the whole.

Herbert von Karajan (1908-1989) did the first of his four complete cycles in the early 50s with the Philharmonia Orchestra. They are not plagued by the homogenous sound that the later cycles by him possess; otherwise the choice of the general collector is between his 60s and 70s cycles. Carl Schuricht (1880-1967) did a full cycle in France, with the aptly named (the French love their long names) Orchestre de la Société des Concerts du Conservatoire. The Schuricht cycle is well worth hearing for the agile musicianship of Schuricht and for the uniquely nasal French woodwind. The orchestra plays much better than usually given credit for. Eugen Jochum (1901-1987)  recorded first of his three cycles by using two different orchestras; the Bayerisches Rundfunk-Orchester and Berliner Philharmoniker. Some of the recordings are in mono. For me the Jochum cycle has a sense of rightness about it, generally offering well-proportioned middle-of-the road big band readings.

In the late 50s the octagenarian Bruno Walter (1876-1962) recorded a cycle with studio musicians under the label that was called the Columbia Symphony Orchestra. It represents a mellowed Walter and varying results. Best fare symphonies number 4 and in particular Pastorale that many regard as an unsurpassed recording. Ninth is seriously underwhelming. In Eastern Germany Franz Konwitschny (1901-1962) recorded a classic, immensely satisfying cycle with the Leipzig Gewandhausorchester in beautiful sound.

1950s-60s 

EMI recorded two full Beethoven cycles quite simultaneously; those of Otto Klemperer (1885-1973) with the Philharmonia Orchestra and André Cluytens (1905-1967). Klemperer already had recorded some of the symphonies in mono, and those recordings (Eroica, 5th and 7th) give a more vivacious picture of his art. By the late 50s his tempi had already slowed down, but in some symphonies, most notably in Eroica his personal magnetism is undiminished. Cluytens' cycle is musicianly well played big band central Beethoven without greater idiosyncracies. George Szell's (1897-1970) cycle with the Cleveland Orchestra is influenced by Toscanini but better recorded. In his cycle the particular standouts at least for me are symphonies 4 and 7; in general his set is very consistent and it is only first symphony that may disappoint as Szell opted to use small orchestra so that the recording gives somewhat an underpowered impression. Generally the drive and peerless execution makes this as one of the best Beethoven cycles recorded anywhere, anytime.

1960s

The first stereo cycle of Herbert von Karajan may well be the Beethoven bestseller of all time and in the general critical reception it is held in highest regard of his cycles. It is a solid, beautifully played cycle with the exception of Pastorale. Karajan just can't get it right as he was unable to relax and smile. 

Paul Kletzki (1900-1973) was lucky to have the Czech Philharmonic as his band as their distinctive sonority with perky woodwinds give lovely character to the music. Kletzki's cycle is in general at least in the top ten of all Beethoven cycles, maybe even in the top five.

1970s

Rudolf Kempe (1910-1976) had a decidedly second rate Münchener Philharmoniker as his orchestra, and at times his Beethoven sounds somewhat underpowered but at best (most notably in second symphony and Eroica) his lyric, big band humanist approach bares beautiful fruit. In fact those two symphonies receive for me ideal performances; they may be slow burners, gathering pace and cumulating power gradually. 

Herbert von Karajan had by the 70s adopted somewhat thicker sonorities since the 60s, but still this cycle is on par with his older set. In Karajan's conception the Fifth symphony and Ninth are standouts, and surprisingly the perky eighth which Karajan gives a full monty treatment. For him that work was clearly no kids' play but adult affair.

Eugen Jochum had London Symphony as his orchestra, and they play admirably. Jochum's cycle is quite oldfashioned, big band Beethoven a la Cluytens or Konwitschny, but Jochum inserts an optimistic, humanist note into his Beethoven. When I have managed to order his Icon box I have to familiarize more with it.

Herbert Blomstedt was born in 1927 and is still going strong. I once already had his Beethoven cycle with the Staatskapelle Dresden but at that time thought that my oldtimers (Walter, Furtwängler, Toscanini, Klemperer) would do the job. When I returned to the cycle after ten years, I was almost shocked as Blomstedt beats them all. It is probably the finest sounding Beethoven cycle of all times as it is the vintage Staatskapelle, and Blomstedt lets them play without interfering too much. The standout performances in this cycle that is of impeccably high standard throughout are for me the Fourth and Ninth symphonies. In Blomstedt's hands Beethoven has weight but the orchestral fiber is still transparent. There is always light between the clouds. 

1980s

The 1980s introduced digital technology and surprisingly the first conductor to record a full digital Beethoven cycle was not Karajan but another Herbert, Herbert Kegel (1920-1990). His Dresdner Filharmonie give a very good, consistent big band cycle without greater idiosyncracies. His namesake Karajan had by the 80s developed a sound that was not in particular thick but yet very untransparent. No mean achievement. Karajan is heard to greater advantage in his 60s and 70s cycles.

Then in the mid-80s a revolution occurred in the world of Beethoven. Men like Roger Norrington (1934-), Christopher Hogwood and Roy Goodman had ended up in their chronological journey through "old" music (for me Beethoven is never old though) all the way to Beethoven. It was most notably Norrington for whom metronome was the Bible and who all of a sudden changed the norm, and it became shameful to play Beethoven like Karajan et al. had did. 

Luckily Günter Wand (1912-2002) was not aware of all of that and if had been he would have give short shrift for that. When he recorded his cycle, his cycle did not make much of a splash as everyone was busy with their Norringtons. Now after some decades one can only lament that Wand did not get all the affection he deserved, as his Beethoven is the best that a big band Beethoven has had to offer ever: earlier or later. His Beethoven has frequently somewhat broad tempos but yet there is impetus, immense power yet lyricism. His Beethoven has all of the granitic integrity of Klemperer, impetus of Szell and lyricism of Jochum. A top achievement. 

My wild card for an 80s cycle and a wild card in general is an almost forgotten Beethoven cycle by Bernard Haitink with the Amsterdam Concertgebouw Orchestra. General consensus seems to hold in higher regard his later live cycle with the London Symphony Orchestra; however I am usually lukewarm when I detect notable HIP influences from symphonic conductors. The CGO cycle is more than solid; of course impeccably played, a central experience where especially symphonies 2 and 4 are its high points. Maybe it is precisely undervalued for that very reason, as these symphonies are underrated amongst Beethoven´s oeuvre. Seventh symphony is also very fine, and no one needs to feel short-changed, especially one collecting his first Beethoven cycle.

1990s

In the 90s just two Beethoven cycles stood out in the critical reception: those of Colin Davis (1927-2013) and Nikolaus Harnoncourt (1929-2016). Colin Davis' cycle came when Norrington and his likes had changed the listening horizon of the critics. He has the advantage of the Staatskapelle Dresden that still sound the Staatskapelle of the old. Performances are certainly grand scale but they somewhat lack momentum and are a little bit short of excitement. They are beautifully played and recorded, but Staatskapelle is heard to better effect in the Herbert Blomstedt cycle.  

I have not listened to the Harnoncourt cycle since its release and I should revisit that to check whether my initial lukewarm reception would still be valid. 

Then there is one unearthed gem that is Peter Maag (1919-2001). Maag who shunned jetset lifestyle just as Okko Kamu made his cycle with the unheralded Orchestra di Padova e del Veneto. Maag's cycle is absolutely wonderful: his chamber sized orchestra sounds like a real symphony orchestra. Maag, a disciple of Furtwängler applies frequently pretty easygoing tempos and invests a wonderful sense of lyricism with a mixture of drama and cantabile. Wonderful stuff.

2000s

The greatest Beethoven cycle of the millennium that I am aware of comes from a suprising source that is Stanislaw Skrowaczewski (1923-2017). Skrowaczewski recorded with his Saarbrücken Radio Symphony a wonderfully fluent cycle with all performances ranging from very good to extremely good. Listening to Skrowaczewski's Beethoven one hears echoes of a man who gave Skrowaczewski his US debut; the indomitable George Szell, although there is a touch of warmth, smile and humanism added to season the sauce. Skrowaczewski's cycle belongs to my top echelon on Beethoven cycles.

Another 21st century Beethoven cycle that I am aware of comes from the Austrian modernist Michael Gielen (1927-2019). Gielen doesn't indulge; instead his Beethoven is swift, mean and rough. Gielen's musical integrity has shades of Klemperer, but his conception has surprisingly echoes of HIP (=Historically Informed Practices). No Norrington this time though as Gielen makes use of the sonorities that a modern orchestra has to offer. A refreshing set where in particular Seventh and Ninth are standouts; surprisingly their white-hot intensity reminds me of Toscanini. Still, the mixture of the "Herr Neue Sachlichkeit" is based on his own analysis. 

Vuoden 2022 parhaat levyt

Vuosi 2022 on ollut maailmalle huono vuosi, mutta minulle se on ollut erinomainen musiikkivuosi. Olen systemaattisesti koettanut laajentaa ohjelmistoani, ja vuoden säveltäjänimiä minulle ovatkin olleet Brucknerin, Mahlerin ja Beethovenin sijaan tai oikeastaan heidän lisäkseen Bach, Dvorak, Berlioz, Suk, Wagner ja Martinu. Olen systemaattisesti vertaillut levytyksiä esimerkiksi Beethovenin viulukonsertosta, Beethovenin 3. pianokonsertosta, Dvorakin ja Martinun sinfonioista sekä Berliozin Requiemista ja Janacekin pianomusiikista. 

Gustav Mahler: Sinfonia no 9. Bostonin sinfoniaorkesteri joht. Seiji Ozawa

Ozawa ei tule ensimmäisenä mieleen Mahler-johtajista, eikä edes toisena, mutta kaikki Ozawan taltioidut Mahlerin ysit ovat erinomaisia. Ozawan tyyli on ehkä hieman hitaasti lämpiävä; hän ei paljasta heti kaikkia korttejaan, mutta hänen Mahlerissaan on hiljaista intensiteettiä. 

Antonin Dvorak: Sinfonia no 7. Clevelandin orkesteri joht. George Szell

Viime talven lumikenkäilylenkeilläni ahmin Dvorak-levytyksiä, ja Szell on seitsemännessä sinfoniassa täysin omassa luokassaan. Minulle testinä toimii heti ensimmäisen osan avaus, joka on useimmilla aivan liian veltto. Vertailukohtina olivat mm. Kubelik, Kertesz, Neeme Järvi, Dohnanyi, Mariss Jansons, Colin Davis ja Pierre Monteux, joka olisi kakkoslevytykseni. 

Ralph Vaughan Williams: Sinfonia no 5. Liverpoolin filharmonikot, joht. Vernon Handley

Rakastuin Ralph Vaughan Williamsin musiikkiin syksyllä 2021 polkulenkeilläni. Viides sinfonia on hänen ylivoimaisesti melodisin sinfoniansa; sen jousicantabile on vastustamaton, ja Handleyn levytys on syystäkin legendaarinen. 

Josef Suk: Asrael-sinfonia. Tsekkiläinen filharmonia, joht. Vaclav Neumann

Josef Suk oli kevättalven löytöjäni, ja Tsekkiläinen filharmonia kuulosti vielä 1980-luvulla tsekkiläiseltä, ja tähän teokseen vaadin kansallista sointiväriä. Neumannin levytyksessä myös ensiosan koodan kohtalokkaat rummuniskut kuulostavat kohtalokkaamilta kuin missään muussa levytyksessä.

Bela Bartok: Konsertto orkesterille. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Bernard Haitink

Haitink ei enää minua yllätä, mutta toisillekin tiedoksi: jopa hänen Bartokinsa pärjää intensiteetiltään syntyperäisille unkarilaisille, kuten Reiner ja Dorati. Fricsay on oma lukunsa. Ja tietenkin Concertgebouw-orkesterin soittoa kuuntelee ilokseen. 

Richard Strauss: Alppisinfonia. Berliinin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan

Tätä teosta on turha esittää, jos ei halua hehkuttaa. Ja sen Karajan ja Berliinin filharmonikot osaavat. Alppisinfonia liteä ei minulle. 

Claude Debussy: Pelleas et Melisande. Solistit ja Orchestre de la Societe des Concerts du Conservatoire de Paris, joht. Roger Desormiere

Ranskalainen laulukoulukunta on ihan oma juttunsa. Siihen kuuluu tietty nasaalisuus. Tähän levytykseen tutustuin, koska Gronowin ja Saunion Äänilevyn historia -kirjassa sitä pidettiin peräti onnistuneimpana kaikista toisen maailmansodan aikana tehdyistä levyistä. Autenttinen atmosfääri ainakin on ihan katossa.

Richard Wagner: Parsifal. Solistit ja Bayreuthin musiikkijuhlien orkesteri ja kuoro, joht. Hans Knappertsbusch

Knappertsbusch ja Parsifal kuuluvat yhteen, ja häneltä onkin noin kymmenen taltiointia tästä armottoman pitkästä teoksesta. Tässä vuoden 1951 livetaltioinnissa, joka kaiken lisäksi on todella hidas, ei ole siltikään sekuntiakaan liikaa. Knappertsbusch onnistuu venyttämään jousen juuri niin pitkäksi, että se ei aivan katkea. Mitähän Celibidache olisi Parsifalille tehnyt. Hmm. 

Antonin Dvorak: 1. sinfonia "Zlonicen kellot". Slovakian filharmoninen orkesteri, joht. Zdenek Kosler

Yllättäen Dvorakin ensimmäinen sinfonia on hänen pisimpänsä, viimeisen eli Sinfonian uudesta maailmasta ohella. Kosler laittaa teoksen heti sen alun kellonkuminaa muistuttavan alun jälkeen reippaaseen pyörteeseen, niinkuin tämä hieman ylipitkä teos kuuluukin laittaa. Muutenkin tykkään tämän hieman vähemmän tunnetun tsekkikapellimestarin Dvorakista. Se kuulostaa mitä idiomaattisimmalta; muissa Dvorakin sinfonioissa Kosler sen sijaan suosii yleensä keskivertoa rauhallisempia tempoja. Vuoden aikana hankin Koslerin lisäksi (valitettavasti Brilliant Classicsin julkaisussa 8. sinfonia on korvattu Yehudi Menuhinin ja 9. sinfonia Paavo Järven ihan sinänsä asiallisilla levytyksillä) Ivan Anguelovin ja Otmar Suitnerin kokonaislevytykset. 

Sergei Rahmaninov: 3. pianokonsertto. Martha Argerich ja Berliinin RSO joht. Riccardo Chailly

Tässä olivat jumalat kohdillaan. Arvoituksellinen luonnonvoima nimeltään Argerich saatiin onneksi purkitettua ja Chailly malttoi seurata ja myötäillä häntä. Täysin magneettista soittoa. 

Hector Berlioz: Grande messe des Morts. Wienin filharmonikot ja solistit, joht. Dimitri Mitropoulos

Minulla oli touko-kesäkuussa kausi, jolloin ahmin Berlioz'n Requiemia, josta Eliahu Inbalin levytys ei selvästikään ollut minulle riittävästi. Hankin legendaarisen Roger Desormieren levytyksen, Leonard Bernsteinin ja Charles Münchin lp-levyllä lähinnä asiallisen Inbalin levytykseni täydennykseksi, mutta silloin kun haluan kuulla Berliozin kuolinmessun, tartun mieluiten tähän äärimmäisen keskittyneeseen livetaltiointiin Salzburgista. Siinä on sitäpaitsi aivan kelpo ääni, vaikka kyseessä on 50-luvun livetaltiointi.

Ludwig van Beethoven: 3. pianokonsertto. Claudio Arrau ja Philharmonia-orkesteri, joht. Otto Klemperer

Syksyllä metsästin ihanteellista Beethovenin kolmannen pianokonserton levytystä. Jonkin aikaa kandidaattejani olivat Edwin Fischer ja Stephen Bishop-/Kovacevich, mutta tässä tapauksessa kahden hyvin erikaltaista esteettistä käsitystä edustavan muusikon kohtaaminen tuotti jotain hedelmällistä. Klempererin luja tausta ja sitä vastaan Arraun sointimagiikka. 

Richard Wagner: der Ring des Nibelungen. Bayreuthin juhlaorkesteri ja solistit, joht. Joseph Keilberth

Ehkä paras Ring siinä mielessä, että tässä historiallisessa pitkään arkistoissa piilotellussa historiallisessa stereolevytyksessä on taltioitu aikansa (1955) kultainen Wagner-sukupolvi aidossa Bayreuthin akustiikassa. Keilberth pitää asiat liikkeessä koko ajan, ja varsinkin Astrid Varnay paaluttaa minulle sen, miltä Brünnhilde kuulostaa. 

Leos Janacek: Umpeenkasvaneella polulla. Radoslav Kvapil

Olen vuosikymmeniä kierrellyt ja kaarrellut tätä pianosarjaa, josta löysin nyt itselleni ihanteellisen tulkin. Tsekkiläinen Kvapil soittaa teoksen sopivan evokatiivisesti ja haikeasti. Tämän musiikin voi toki hurjastellakin, kuten tekee Kvapilin maanmies Firkusny, mutta minulle tämä on parempi näin. Martino Tirimo on toinen suosikkini.

Ludwig van Beethoven: Viulukonsertto. Arthur Grumiaux ja Concertgebouw-orkesteri joht. Colin Davis

Syystalvella projektinani sitten oli etsiä minulle ihanteellista Beethovenin viulukonserton levytystä. Grumiauxin lyyrinen ja linjakas viulu ja Colin Davisin rauhallinen tyyli mätsäävät hyvin yhteen. Levytys ei ole kaikkein kiihkein, mutta sen sijaan äärimmäisen kaunis.

Hector Berlioz: Sinfonie Fantastique. Lamoureux-orkesteri, joht. Igor Markevitch

Hankin kesällä ison Markevitch-boksin tutustuakseni tähän itselleni aiemmin suhteellisen vieraaseen kapellimestariin. Erityisen kiinnostunut olin Markevitchin Beethoven- ja Berlioz -levytyksistä. Markevitchin käsissä tämä värikäs partituuri soi hyvin kukkeasti, mutta kuitenkin voimakkaisiin kohtiin riittää aivan tarpeeksi voimaa. Matkani Sinfonie Fantastiquen kanssa on kuitenkin vasta alkutekijöissään, ja esimerkiksi Charles Münchin ja Dimitri Mitropouloksen levytysten tunteminen on välttämätön. Georges Pretre tarjoaa myös positiivisen yllätyksen. 

Ludwig van Beethoven: 1. sinfonia. Lamoureux-orkesteri, joht. Igor Markevitch

Näin vakuuttavaa Beethovenin ensimmäistä sinfoniaa en ole koskaan kuullut. En Toscaninilta, en Reinerilta, en Wandilta. Tarvitseeko sanoa enempää? Ote on vitaali, ja ranskalainen nasaalinen soundi tuo tähän hauskan mausteen. Tekisi melkein mieli sanoa, että autenttisen.

Hector Berlioz: Les Nuits d'Ete. Dame Janet Baker ja Hallé-orkesteri, joht. sir John Barbirolli

Laulumusiikin arvosteleminen on siinä mielessä suoraviivaista, että joko laulajan äänestä tykkää tai ei. Maineikkaasta Regine Crespin levytyksestä en siinä mielessä niin välitä, että en lämpene hänen nenä-äänelleen. Janet Bakerin ja John Barbirollin moneen kertaan kuninkaallisesti palkittu esittäjistö sen sijaan tarjoaa hunajata.

Maurice Ravel: Ma Mere l'Oye. Südwestrundfunkorchester Baden-Baden, joht. Hans Rosbaud

Hans Rosbaud oli paljon muutakin kuin modernisti. Itse asiassa, hän johti mitä tahansa suurenmoisesti Haydnista Messiaeniin. Suurimman yllätyksen kuitenkin tarjoaa hänen ranskalainen ohjelmistonsa, joka yhdistää Boulezin analyyttisyyden Dutoitin kolorismiin. Hänen Debussyn Faunin iltapäivänsä ja Ravelin Hanhiemo ovat revelatorisia; kuin kuulisi musiikin ensimmäistä kertaa. 

Dimitri Sostakovits: 10. sinfonia. Berliinin sinfoniaorkesteri, joht. Kurt Sanderling

Tähän saakka olen pitänyt Karajanin levytyksiä tästä sinfonioista nimenomaan ideaalilevytyksinä, ja Mitropouloksen taas tavoittavan parhaiten teoksen lohduttoman, synkän luonteen. Sanderling on kuitenkin niin lähellä definitiivistä kuin saattaa olla, jos näkee teoksen nimenomaan lohduttoman synkkänä ja maisemaltaan autiona. 

Arnold Schönberg: Gurre-Lieder. Leipzigin radio-orkesteri, kuoro ja solistit, joht. Herbert Kegel

Tämän levytyksen paikka olisi ollut tällä listalla jo kaksi vuotta sitten, mutta vielä siihen aikaan se ei ollut levyhyllyni valikoimissa. Syksyllä 2020 ahmin lähes kaikki saatavilla olevat levytykset Gurre-Liederistä, joka oli minulle silloin uusi tuttavuus. Suosikeiksi valikoituivat Michael Gielen ja Herbert Kegel, jonka sain hankittua vasta nyt osana Great Recordings -settiä. Minulle kappale paljolti kaatuu jo teoksen avaavaan orkesteripreludiin, jonka useimmat kapellimestarit kiirehtivät. Kegel sen sijaan suorastaan velloo tunnelmassa, joka ei niinkään ole dodekafonistinen kuin impressionistinen ja vieläpä ekspressionistinen. Kegelin käsissä tämä teosmonsteri on pakahduttavan kaunis. 

Johann Sebastian Bach: Kantaatti nro 82 "Ich habe genug". Lontoon filharmonia-orkesteri, joht, Anthony Bernard. Solistina Hans Hotter

Hans Hotterin ääni on hunajaa, mutta minulle siltikin tämän esityksen tähti ja ruusuke on jumalainen oboesolisti Sidney "Jock" Sutcliffe, jonka oboe itkee siihen tapaan, että tämä on vaarana tarttua kuulijaankin. 

Ralph Vaughan Williams: 6. sinfonia. Kuninkaallinen skottilainen orkesteri joht. Bryden Thomson

Ehkä historian muhkein levytys mistään VW:n sinfoniasta. Toimii hyvänä vastalääkkeenä niille, jotka luulevat Vaughan Williamsin vain toljottavan lehmiä laitumella. 

Johann Sebastian Bach: 2. brandenburgilaiskonsertto. Münchenin Bach-solistit, joht. Karl Richter

Kaipasin viime kevättalvella vaihtoehtoja peruslevytyksilleni: Kuijken orkesterisarjoissa ja Pinnock Brandenburgilaiskonsertoissa. Ne ovat palvelleet sentään yli 30 vuotta, ja Bach on niin universaalia musiikkia, että siitä ei välttämättä tarvitse niin montaa esitystä, sillä Bachille on mahdotonta olla tekemättä oikeutta jos muusikko täyttää kompetenssiltaan vähimmäisvaatimukset. Richter ja toinen brandenburgilaiskonsertto on ehkä paras edustamaan tätä etsintävaihettani: konsertto on mahdottoman värikäs ja tarjoaa suoranaisen bukeen sooloja.

Erkki Melartin: 5. sinfonia. Radion sinfoniaorkesteri joht. Jussi Jalas

Melartinin oppilas, Jussi Jalas teki 70-80 -luvuilla radionauhoitukset Melartinin kahdesta viimeisestä sinfoniasta. Viidennessä sinfoniassa aivan erityisesti on imua, mutta molemmat, niin viides kuin kuudes pitäisi kyllä saada äänilevylle. 

Bohuslav Martinu: 3. sinfonia. Tsekkiläinen filharmonia joht. Karel Ancerl

Viime talvena päätin ottaa vihdoin haltuun Martinun sinfoniat, niitä aina välillä kuultuani ja tämän aivan poikkeksellisen omaäänisen musiikin herätettyä mielenkiintoni. Ostin Bryden Thomsonin ja Kuninkaallisen skottilaisen orkesterin kokonaislevytyksen lisäksi Ancerlin levytyksiä, joissa on minun korvaani kaikkein autenttisin tunnelma. Kolmas sinfonia on ehkä säveltäjän tyypillisin teos siinä mielessä, että siinä piano on osana orkesterikudosta ja rytmiikka on pyörivää. 

Alfred Cortot: Chopinin etudit.

Kyseessä on ihmiskunnan historian legendaarisimpia pianolevytyksiä, ja joskus nuoruudessani kuunnellessani sen läpi ja muutakin Cortot'n soittoa, silloin ei ollut sen aika. Nyt on. Chopin on ollut minulla jäähyllä varmaan kymmenisen vuotta, ainakin, ja Cortot herätti ohjelmiston uudelleen. Rajattoman poeettista ja mielikuvitusrikasta soittoa, joka on teknisestikin mainettaan parempaa. Minun on hankala nostaa etudeistä esille yhtään yksittäistä, miellän teoksen kokonaisuudeksi. 

Täydellistä Beethovenin viulukonserttoa metsästäessä

Yläkouluni aamunavaukset olivat toisinaan ikimuistoisia: viisisataa nuorta ahtautuneena ulkovaatteissa aivan liian ahtaaseen aulaan. Muistan ainakin erään Nooran kerran pyörtyneen; ei mikään ihme, ilma varmaan oli lopussa. Yhdessä ainakin minulle ikimuistoisimmasta aamunavajaisista jo silloin sairas matikanopettaja Inkeri Kapari ei sanonut juurikaan mitään, laittoi vain jo hieman rahisevan levytyksen Beethovenin viulukonsertosta soimaan. 

En tuohon aikaan - olin 14 tai 15 - tuntenut teosta, mutta sen alku teki valtavan vaikutuksen. Hankin miltei hetimiten ensimmäisen teoksesta näkemäni levytyksen, joka oli Marskin Valintatalosta tsekkiviulisti Josef Sukin ja Adrian Boultin levytys. En kuitenkaan löytänyt siitä aivan sitä samaa hurmosta kuin ilmeisesti ikiajoiksi arvoitukseksi jäävästä Kaparin sentimentaalisesta suosikista. Sen jälkeen olen odottanut sellaisen levytyksen löytämistä, tai ilmestymistä, joka palauttaisi minut noihin tunnelmiin.

On minullakin pari sentimentaalista suosikkia, joista ylittämätön on vuoden 1926 melkein esihistoriallinen Fritz Kreislerin ja Leo Blechin levytys. Kreislerin tyyli on jäljittelemätön charmanttiudessaan ja portamentossaan, ei vähiten siksi että tämä on teokseen monien - myös minun - mielestä elimellisesti kuuluvan Kreislerin kadenssin ensilevytys. Toinen varhainen suosikkini on Yehudi Menuhin ja Otto Klemperer; tässä tapauksessa solisti ja kapellimestari ovat jotenkin eri aaltopituudella, kuin eri teoksessa, ja Menuhinin intonaatio ei ole puhtaimpia. Oikeastaan levytys puolustaa paikkaansa lähinnä Klempererin orkesterikonserttona. Kuitenkin minulla on sitä kohtaan lukkarinrakkautta; intensiivisen mutta hieman hauraan Menuhinin ja Klempererin jämeryyden yhdistelmää. 

Paremmin Menuhin selviytyy 50-luvun alun levytyksessään Furtwänglerin kanssa. Jascha Heifetzin ja Charles Münchin levytys taas on tiukassa poljennossaan aika charmiton. On kuin siinä olisi kengällä poljettu poljento-obligato. Aivan hyviä tuntemiani levytyksiä ovat myös varsin suurten linjojen Perlman/Giulini, jotka ovat jonkin verran lyyrisempiä kuin Menuhin ja Klemperer ja Oistrah/Cluytens. Legendaarisessa maineessa olevalle Wolfgang Schneiderhanin/Eugen Jochumin levytykselle en edelleenkään muutaman yrityksenkään jälkeen oikein lämpene. Jochumin orkesteriosuus on erinomainen ja suuri, mutta Schneiderhanin viulunääni ei ole kauneimpia. Enemmän pidän kokonaisuutena esimerkiksi Zino Francescattin soittamasta ja Bruno Walterin johtamasta esityksestä. Francescatin viulunääni ei ole välttämättä kovin suuri, mutta linjakas ja vibraatiolla varustettu. Kamarimusiikillisesta otteesta tykkäävälle, modernille levytykselle lämpiävälle sopii hyvin vaikkapa Frank-Peter Zimmermann/Jeffrey Tate.

Jätin loppuun kaksi jokeria. Joseph Szigeti ja Bruno Walterin johtamat New Yorkin filharmonikot tarjoavat erinomaisen esityksen, joka on aikakauteensa (1946) varsin hyvin äänitetty, vielä nuoren (70 v.) Walterin orkesteriosuus on vitaali ja hieman temperamenttinenkin ja Szigetillä on kultainen ja suuri, miltei alttoviulumainen ääni. Tämänhetkinen suosikkini stereolevytyksistä on kuitenkin belgialalaisviulisti Arthur Grumiauxin ja Colin Davisin. Colin Davis ja Grumiaux tekevät samaa kappaletta. Davisin orkesteriosuus on hienopiirteinen ja sävykkään kamarimusiikillinen ja Grumiauxin soitolle on leimallista jalo ja kamarimusiikillinen ote. Grumiauxhan on alanharrastajien suuresti arvostama etenkin Bachin ja viulusonaattien soittajana, mutta solistina ei aivan ykkösluokan legendaprofiili. Heidän levytyksensä kanssa voisin elää.

Musiikkia taivaasta

Musiikista on mahdollista laatia monenlaisia listoja. Alla on muistinvarainen lista niistä (klassisista) teoksista, jotka saavat minut onnelliseen, kelluvaan nirvanaan:

Richard Strauss: Vier Letzte Lieder. Schwarzkopf/Szell

Maurice Ravel: Dafnis et Chloe. Münch, Dutoit 

Maurice Ravel: Ma Mere l'Oye. Dutoit, Rosbaud

Claude Debussy: Nokturnit. Cantelli, Abbado, Haitink

Claude Debussy: Pagodes sarjasta Estampes. Claudio Arrau

Ludwig van Beethoven: Pastoraalisinfonia. Walter, E. Kleiber

Ludwig van Beethoven: Jousikvartetto no 11 op. 95. Talich-kvartetti 

Gustav Mahler: 3. sinfonia (finaali). Horenstein

Jean Sibelius: 5. sinfonia. Berglund, Segerstam

Arnold Schönberg: Verklärte Nacht. Sinopoli, Berliner Solisten

Wolfgang Amadeus Mozart: 20. pianokonsertto. Gulda/Abbado, Haskil/Fricsay

Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfonia concertante Es-duuri. Kagan/Bashmet

Wolfgang Amadeus Mozart: Myöhäiset sinfoniat (35-41). Bruno Walter. 

Wolfgang Amadeus Mozart: Gran Partita. Euroopan kamariorkesteri/Alexander Schneider

Johann Sebastian Bach: Johannespassio. Kuijken, Karl Richter

Johann Sebastian Bach: Ein Musikalisches Opfer. Harnoncourt

Johann Sebastian Bach: Viulusonaatti no 5 f-molli BWV 1018 Lars Fryden/Gustav Leonhardt, Henryk Szeryng/Helmut Walcha, Arthur Grumiaux/Christiane Jaccottet

Johann Sebastian Bach: Preludi ja fuuga G-duuri, BWV 541. Helmut Walcha

Johann Sebastian Bach: das Wohltemperierte Klavier. Svjatoslav Richter, Samuel Feinberg

Johann Sebastian Bach: Partita no 1: Dinu Lipatti

Johann Sebastian Bach: 5. brandenburgilaiskonsertto. Edwin Fischer ja Filharmonia-orkesteri

Hans Werner Henze: Telemanniana. Sarja suurelle orkesterille. Albrecht, Berlin RSO

Georg Philipp Telemann: Darmstadt-alkusoitto TWV 55, g4. Harnoncourt

Valentin Silvestrov: 5. sinfonia. Robertson

Anton Bruckner: 7. sinfonia. Tintner, Skrowaczewski, Wand, Blomstedt

Franz Liszt: Au lac de Wallenstadt. Wilhelm Kempff

Georg Friedrich Händel: Concerto grossot op. 6. The English Concert/Trevor Pinnock

Joseph Haydn: Sinfonia no 26 "Lamentatione". La Petite Bande/Sigiswald Kuijken

Domenico Scarlatti: Sonaatit K. 27 ja K. 87. Marcelle Meyer

Antonio Vivaldi: Sonaatti a-molli RV 86 nokkahuilulle, fagotille ja basso continuolle. Il Giardino Armonico, 

Antonin Dvorak: Serenadi jousille. Euroopan kamariorkesteri/Alexander Schneider

Franz Schubert: 5. sinfonia. Marlboro Festival Orchestra/Pablo Casals

Ralph Vaughan Williams: 5. sinfonia. Liverpoolin filharmonikot/Vernon Handley.

Schönberg: Gurre-Lieder. Michael Gielen tai Herbert Kegel

Schubert: Impromptut. Wilhelm Kempff.

Did Beethoven invent music?

Someone wrote in an Youtube commentary of a Beethoven quartet that Beethoven not only foresaw but also invented a great deal of music that came after him. It might be as it is hard to imagine symphonies, string quartets or piano sonatas without him. Yet Schubert at least had a different path from that of Beethoven and so did Liszt, Wagner and I suppose Chopin. I reckon Schumann and Berlioz were also quite independent musical inventors. Bruckner inherited from both Schubert and Beethoven, Brahms from Beethoven and Schumann. Bruckner had nothing to do with Wagner but admiration and some instrumentation.

Bruckner in turn influenced Mahler at least in scope, but not much in else with the exception of inspiration from nature. Both men but especially Mahler had an influence on Shostakovich, and Bruckner in turn made an impression on Sibelius. Sibelius and Mahler were contemporaries and contradictions in philosophy and approach.

Of course Beethoven was a great influence on many a composer, but inventor of new forms he hardly was safe for a symphony with singers. Haydn was in this respect more important as he was the father of string quartets and symphonies in classical form, and he was preceded by Corelli who invented the sonata form.

Vuoden 2021 parhaat levyt

Vuoden 2021 parhaat äänilevyni. Kaikki eivät välttämättä ole ilmestyneet vuonna 2021, mutta olen tutustunut niihin nyt päättyvänä vuonna tai sitten ne ovat kolahtaneet juuri nyt, ollen minulle ajankohtaisia ja ajankuvaa, nykyajan soundträckiä, jonka avulla voin myöhemminkin palata näihin kuviin ja näihin tunnelmiin.

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Günther Herbig ja Saarbrückenin radio-orkesteri. Herbig yltää aivan harvinaislaatuiseen eksaltaatioon, ja osaa rakentaa tämän teoksen vähittäisesti, kuten kuuluukin. 2000-luvun paras levytys Brucknerin viidennestä sinfoniasta. 

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 4. Herbert Blomstedt ja Staatskapelle Dresden En ollut huomannut, että levyhyllyssäni oli helmi kun lahjoitin Blomstedtin Beethovenit Atelle muuttopalkkioksi Porvooseen muuttaessani 2011. Blomstedtin Beethoven on täyteläistä ja ennen kaikkea, ehkä kaikkein upeasointisinta kuulemaani Beethovenia. Tämänhetkinen ihannelevytykseni tästä kahden ison väliin unohdetusta teoksesta. 

Franz Schubert: Sinfonia no 9. Günter Wand ja Berliinin filharmonikot Hyvä on Wandin studiolevytyskin, mutta tässä on harvinaisen paljon ilmaa ympärillään, pakoton ja valoisa tunnelma. Wandin levytys ohitti Kripsin ihannelevytyksenäni. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 8. Herbert Kegel ja Leipzigin radio-orkesteri Kegelin levytyksessä on aivan ihanteelliset tempot ja orkesterilla hauskan räyhäkkä sointi. 

Kaseva: Monen vuoden jälkeen Kasevan melodinen ja surumielinen sävelkielensä on aivan omanlaisensa. Tätä kuuntelin viime kesänä nauttiessani oluesta hellepäivän iltana Hirvikallion pohjoispuolella olevalla kalliolla, jossa maisemat ovat kuin Lapista. 

Richard Wagner: Siegfriedin reininmatka Jumalten tuhosta. Carl Schuricht ja SWR-sinfoniaorkesteri (Stuttgart) Schuricht kumuloi teoksen kiihtyvän amok-juoksun todella esimerkillisesti tässä 1950-luvun alun erittäin hyvässä äänityksessä. En olisi koskaan uskonut nauttivani Wagnerin musiikista näin paljoa. 

Piotr Tsaikovski: Sinfonia nro 3. Bernard Haitink ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri Haitinkin esittämänä Tsaikovskin varsinkin varhaiset sinfoniat nousevat vähintäänkin b+ -luokan sinfoniamusiikiksi, ja paremmin en ole kuullut esitetyn Tsaikovskin kolmatta sinfoniaa. 

Ralph Vaughan Williams: 1. sinfonia "Meri". sir Adrian Boult ja London Philharmonic Orchestra Historian innoittunein Vaughan Williams -levytys, joka on tarkoitettu kaltaisilleni ihmisille, jotka vielä ennen tämän kuulemista luulivat VW:n musiikin olevan pölyistä ja minnekäänpäin menemätöntä maisemamaalailua. Kuoron sointi on viehättävä, muistuttaen Kivistön kirkkokuoroa 70-luvulta, ja sopraanosolisti Isobel Bailliesta joko tykkää tai ei. Minä jumaloin hänen lapsekasta ääntään. Boult saa tässä suhteellisen varhaisessa 1950-luvun alun levytyksessä generoitua paitsi innostusta, myös valtavasti ääntä. 

Max Reger: Mozart-muunnelmat. Carl Schuricht ja Stuttgartin radio-orkesteri Regerin musiikki oli minulle lähes uusi tuttavuus, ja Mozart-muunnelmat ovat Regerin musiikkia parhaimmillaan ja mielenkiintoisimmillaan. Mozartin pianosonaatin teemasta tehty puolituntinen orkesterimuunnelmateos voi ajatuksen tasolla kuulostaa pitkäpiimäiseltä, mutta tämä on samaa genreä kuin Brahmsin Haydn-muunnelmat, Dvorakin sinfoniset muunnelmat tai Elgarin Enigma-muunnelmat. 

Franz Liszt: Canzone (Venezia e Napoli). Jorge Bolet. Äärimmäisen herkkää soittoa, jossa etenkin aivan viimeiset noin 20 sekuntia Bolet esittelee, miten kauniita sonoriteetteja tältä pianon vasaroijaksikin luullulta säveltäjältä voi löytyä. Ainakin Bolet niitä löytää. 

Robert Schumann: 3. sinfonia "Reiniläinen". Clevelandin orkesteri joht. George Szell Tästä Kölnin tuomiokirkon musikaalisesta kuvasta ei ole olemassa reippaampaa levytystä. Szell tekee Schumannin tukkoiseksi haukutulle orkesterikudokselle mahdollisimman runsaasti oikeutta, retusoidenkin hieman orkestraatiota. Szellin levytykset Schumannin sinfonioista ovat parhaat Karajanin ja ehkä Sawallischin ohella. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 7. Saarbrückenin radion sinfoniaorkesteri joht. Stanislaw Skrowaczewski. Skrowaczewskin rakkaudellinen tyyli tuudittaa kuulijansa kuin pumpuliin.

Gustav Mahler: das Lied von der Erde. Marjana Lipovsek ja Ben Heppner, Kölnin radio-orkesteri joht. Gary Bertini Tämänhetkinen ihannelevytykseni, vaikka kirjastoversioksi kelpaava itselleni hyvin henkilökohtaisesti läheisestä das Lied von der Erdestä. Laulajat vetävät vertoja tunnetumpien levytysten solisteille, mutta levytyksen varsinainen tähti on kuitenkin Bertini, joka saa orkesterisointiin tismalleen oikean sävyn. 

Claude Debussy: Pagodes sarjasta Estampes, soittaa Claudio Arrau. Toukokuussa perheleirillä kun minulla oli univaikeuksia, Arraun soittama Debussyn pianomusiikki oli siihen "tiketti" kahteenkin kertaan, toisin kuin esimerkiksi Michelangelin soittamana. Arraun Debussyä kuunnellessa ymmärtää, miksi Debussyä sanotaan koloristiksi. Tässä piano soi kuin sarja kelloja. 

Dimitri Sostakovits: 24 preludia ja fuugaa, ensimmäinen preludi. Tatjana Nikolajeva. Tämä "päivitetty" laitos Bachin das Wohltemperierte Klavierista kiehtoi minua jo murrosikäisenä. Vasta nyt muistin tarttua siihen. Nikolajevan versio tästä Uudesta testamentista, joka on kuin houreista Bachia, on definitiivinen. 

Vuoden paras biisi: Richard Wagner: Siegfriedin reininmatka Jumalten tuhosta. SWR-sinfoniaorkesteri (Stuttgart), joht. Carl Schuricht

Vuoden muusikko: Carl Schuricht

Bernardin muistolle

Tieto Bernard Haitinkin kuolemasta 92-vuotiaana eilen saavutti minut tänä aamuna. Bernard Haitink lienee tärkein musiikillinen kasvattajani Wilhelm Furtwänglerin ja Trevor Pinnockin ohella: Töölön kirjastosta keväällä 1993 lainaamani Mahlerin 4. sinfonia ja Brucknerin 7. sinfonia olivat ensituttavuuteni säveltäjiin (Mahleria olin joskus kyllä kuullut aiemminkin, mutta aika ei ollut kypsä).

Mahlerin ja Brucknerin lisäksi Haitink oli erinomainen ainakin Brahmsin, Debussyn, Sostakovitsin ja Tsaikovskin johtajana. Myös Bartokin orkesterikonsertossa Haitink yllättää; hänen otteensa vitaliteetti ei häpeä unkarilaisillekaan; virtuositeetista ei koskaan ollutkaan pulaa. Minulla ei koskaan ollut tilaisuutta kuulla hänen musisointiaan elävänä, mutta onneksi hän jätti jälkeensä jokseenkin valtaisen äänitearkiston, jota minullakin on varsin edustava otos.

Haitinkin johtamistyyliä pidettiin joskus hieman tylsänä. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen oppinut arvostamaan hänen johtamistaan. Se kestää aikaa. Vai voiko esimerkiksi Mahlerin kolmatta sinfoniaa tehdä juurikaan paremmin; tästä hyviä esimerkkejä ovat sekä hänen studiolevytyksensä 60-luvulta, joulukonserttien sarjasta Kerstmatinees 80-luvulta sekä tämän vuosituhannen puolella tehtyjen Baijerin radio-orkesterin äänite. 

Haitink oli myös erinomainen solistien yhteistyökumppani, mistä todistaa esimerkiksi hänen kaksi kokonaislevytystään Beethovenin pianokonsertoista; ensimmäinen Claudio Arraun ja toinen Murray Perahian kanssa. Haitink toimi useissa yhteyksissä maailman parhaaksikin mainitun Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin ylikapellimestarina 25 vuotta. 

Vaatimaton, itseään korostamaton Haitink piti viimeisen konserttinsa vasta vähän yli 2 vuotta sitten. Kiitos musiikista, maestro. 

Treasure trove of persuasive and charismatic musicianship

The German Amazon was probably by accident selling a 30 cd collection of the conductor Carl Schuricht's radio broadcast and concert recordings from Stuttgart for just 20 Euros. I had no recordings by him, and being aware of his reputation especially as a Beethoven and Bruckner conductor, this seemed an unbelievable bargain. However, my initial purchase attempt was unsuccessful and instead I was being re-directed to a German collection of Christmas carols (quite steep a price for one CD of such a thing, and I am not into underground curiosities of that sort). My interest had been awaken though, and I got fixated to the idea of getting this so that when retreating to a forest for two days, I listened through excerpts of the set and was convinced. Prior to my purchase, I already had listened through the set in toto.

After very extensive comparison I managed to get the set for a little more than 60 Euros. Even at that price, the deal is very enticing. I have learnt that whatever mr. Schuricht is conducting, he is never anything less than musical and there is a general conviction and a stamp of authority about his readings.

Sound of these German radio sources (1950-1966) is generally good for the period and nothing to be worried about if one is used to non-digital standards, mostly mono but some stereo or stereoish mono. That quality is hardly a surprise for anyone familiar with German radio sources; their sound engineers certainly knew their stuff. 

Not surprisingly, highlights in this set include some of his Bruckner (represented by five symphonies), especially the 4th symphony, a performance that is among the greatest recorded performances of the work and his surprisingly passionate Brahms. 

The Richard Strauss items are revelatory and in surprisingly good live stereo; Mahler is represented with his 2nd and 3rd symphonies, recordings that are not that well known. His Beethoven is better represented by his complete set from Paris, although especially the 7th symphony here has a strong fallout. That very cd has also a most enjoyable, clear-sighted Schubert fifth symphony, one of the loveliest symphonies in the whole repertoire. Schuricht's Schumann is very urgent, as the first and third symphonies here show.

This set introduced me to Reger, who still by Schuricht's time was a contemporary; after his last pupils and protegees (such as Schuricht) have passed away, his music hasn't been more than a footnote in history. Reger is represented here by two of his variation works; entertaining music, not great but fun to dip into occasionally. Reger lies somewhere between two giants, Brahms and Richard Strauss. Schuricht does both very convincingly, so small wonder that he is such a persuasive advocate of Reger).

There is a representative chunk of contemporary music of his time, most of which quite forgotten but with his eminent and authoritative musicianship Schuricht holds ones attention and makes this repertoire palatable (and the modern music selected for the set is not the most challenging for a casual listener as it is tonal).  For instance, the Theme and variations for baritone and large orchestra by Emil Reznicek is quite forgotten, but a delightful piece not far from Richard Strauss' idiom.

The violin concerto by Hermann Goetz is contemporary and also stylistically compatible with the Bruch concerto it follows. The Richard III overture by Robert Volkmann could be composed by Richard Strauss, only some 50 years earlier. 

Schuricht had a very wide range of repertoire. Still I guess no one would by this collection for Tchaikovsky or La Mer, or not even the perceptive musicianship of Schuricht could save the Tchaikovsky Romeo et Juliet.

If a single highlight of the set would be pinpointed, it would be his collection of Wagner opera excerpts, where Schuricht manages to cumulate tension better than just anyone; yet his style is almost chamber musiclike. Schuricht possessed a lithe touch; his conducting was barely ever heavy-handed. Schuricht maintains continuity and makes orchestra sing so that one barely registers that this is wordless Wagner. This is simply sensational stuff for the ages. One item that speaks loudest for the validity of his approach is Morgendämmerung und Siegfried's Rheinfahrt.

Playing of the SWR Orchestra of Stuttgart has its rough patches but is mostly eminently servicable, and the conviction of its conductor shows. The orchestra clearly adored their conductor. Generally Schuricht is more of a literalist tradition in the Toscanini, Erich Kleiber and George Szell school than the romantic school of Furtwängler and Jochum, albeit with a touch of warmth and humanity. Schuricht was revered among musicians in the same way as Bruno Walter or Rudolf Kempe.

For me one of the most important reasons for recordings to exist is documentation of historical performance practices. Schuricht had direct links to composers such as Reger, Strauss or Mahler, and therefore this set is to be cherished. For adventurous collectors of historical performances, I couldn't recommend more urgently. 

My review is also released at Amazon.de.

Beethovenin sinfoniat kahdeksan vuotta myöhemmin

Seitsemän ja puoli vuotta sitten kävin lävitse Beethovenin sinfonioiden kokonaislevytyksiä. Nyt on uuden välitilinpäätöksen aika, hankittuani sittemmin Skrowaczewskin, Mengelbergin, Klempererin, Colin Davisin, Jochumin, Konwitschnyn ja Blomstedtin levytykset (joka minulla jo kerran oli, mutta luovutin sen ystävälleni Atelle muuttopalkkioksi. Palattuani siihen 10 vuotta myöhemmin, en ollut uskoa korviani. Miten loistava levytys se olikaan!) 

Uskoin Eroica-levytyksen perusteella vahvasti Kempeen, ja nyt olen aika vakuuttunut siitä, että kokonaisratkaisua ei ole tarjolla missään. Se ei ole merkki kenenkään kapellimestarin pienuudesta, vaan Beethovenin suuruudesta.

Aivan ihanteellista kokonaislevytystä Beethovenin sinfonioista ei ole, mutta jos haluaa kattaa esitystyylien kirjon mahdollisimman laaja-alaisesti, silloin Roger Norringtonin, Arturo Toscaninin ja Wilhelm Furtwänglerin paketit ovat lähtökohtana kirjastolle. Norrington tarjoaa aivan uuden äänimaailman ja balanssit perinteiseen Beethoveniin tottuneelle, kun taas Toscanini ja Furtwängler edustavat kaikilla mahdollisilla tavoilla 1900-luvun tulkinnallisia antiteesejä: ensimmäinen on kuin maustettu dieettikasvisruoka, jälkimmäinen on verinen, tirisevä pihvi. Jos vielä haluaa yhden suhteellisen täyteläisesti äänitetyn "perinteisen" paketin, silloin varteenotettavia vaihtoehtoja ovat ainakin Otto Klemperer, Bruno Walter, George Szell, Rudolf Kempe, Günter Wand, Stanislaw Skrowaczewski tai joku Herbert von Karajanin neljästä versiosta. Ja nyt viimeksi olen kuunnellut Herbert Blomstedtin pakettia - josta jo kerran luovuin - ja jota sonorisempaa Beethovenia on vaikea kuvitella. Lisäksi uskon vahvasti Carl Schurichtin piristävään omalla tavalla autenttiseen ranskalaisbeethoveniin ja Paul Kletzkin tsekkibeethoveniin. Michael Gielenilläkin on hetkensä.

Klempererin levytykset ovat melko verkkaisia, mutta ilmavia, täyteläisiä ja selkeitä; tosin monen mielestä parhaat hänen versionsa ainakin vitosesta ja seiskasta on tehty monon aikakaudella eivätkä kuulu kokonaislevytykseen. Walterin Beethoven kuulostaa kasvatetulta Mozartilta. Parhaat ovat Pastoraali ja nelonen, myös kolme ensimmäistä sinfoniaa toimivat. Ysi sen sijaan on likilaskuinen läpisoitto. Kempen ilmavan, musikaalisen mutta suuren kokoluokan näkemyksen paketin parasta antia ovat Eroican lisäksi kakkonen ja kasi. Kempen Beethoven on läpikuultavaa, valoisaa, täyteläistä, eloisaa, kiireetöntä mutta joutuisaa, rehellistä ja läpeensä musikaalista. Szellin Beethoven taas on kuin kasvatettua Haydnia, ja ainakin vitonen on paras kuulemani stereolevytys. Siis Concertgebouw-orkesterin kanssa tehty, ei kokonaislevytyksen eli Clevelandin versio, joka sekin tosin hakkaa useimmat levytykset, ja on hämmästyttävän hyvin äänitetty, ottaen huomioon että se ilmestyi jo vuonna 1955, kymmenisen vuotta ennen muita Szellin Beethoven-levytyksiä.

Amazonissa Szellin kokonaislevytys maksoi vain kahdeksisen (!) euroa, ja ne ovat eloisia, ilmavia mutta täyteläisiä; niiden kanssa niin Karajan kuin Norrington käyvät tarpeettomiksi. Paras yksittäinen levy Szell-paketista tarjoaa nelosen ja seiskan yhdessä. Jos haluaa Szellin äänityksellisesti päivitettynä ja täyteläisempänä, Wandia lähemmäs totuutta voi tuskin osua. Karajanin Beethoveneista moni pitää 50-luvun Philharmonia Orchestra-versioita (hyvä monoäänitys) parhaina, mutta useimmille kuulijoille 60- ja 70-luvun paketit tarjoavat kelpo perusludwiggia. Parhaiten Karajan onnistuu vitosessa, kasissa ja ehkä ysissä.

Hyviä vaihtoehtoja voi tulla myös yllättävältä taholta; jotkut pitävät André Cluytensin
Berliinissä 50-60-luvun vaihteessa tekemää kokonaislevytystä oikein hyvänä perinteisenä vaihtoehtona. Uudemmista moni suosittelee Colin Davisia ja Nikolaus Harnoncourtia. Davis on pikkuisen väsähtänyt ja Harnoncourt jätti minut kylmäksi. Kuunneltuani Spotifysta kolmea Eugen Jochumin kokonaislevytystä, olen päätynyt vanhimpaan, 50-luvulla Berliinissä tehtyyn. Mielestäni Jochum osuu aivan ytimeen.

Erinomaisia levytyksiä voi tulla vastaan yllättäviltä tahoilta. Stanislaw Skrowaczewskin kokonaislevytyksestä ei ole löytynyt yhtään heikkoa linkkiä. Hänen tyylinsä on miltei norringtonmaisen eloisa, toscaninimaisen kiihkeä ja wandmaisen klassinen, samaan aikaan. Erinomaista. Herbert Blomstedtin Beethoven on suurimuotoista, mutta eteenpäinmenevää ja suurenmoisen sonorista. Peter Maagin sykli epämuodikkaan Veneton ja Padovan orkesterin kanssa tuo mieleen Bruno Walterin ja Furtwänglerin. Siinä on ajatonta, kiireetöntä humanismia.

Seuraavaksi tarkastelen asiaa sinfonioittain.

1. sinfonia. Omat suosikkini ovat Arturo Toscaninin jäntevä ja dramaattinen sekä Fritz Reinerin levytys, joka on kuin kasvatettua Haydnia. Jos pitää valita yksi levytys, jonka kanssa elää, otan Reinerin, joka on hienosti äänitetty, energinen, jämäkkä ja täyteläinen. Furtwänglerin yllättävän toteava ja myös yllättävän vänkäilemättömän klassinen versio myös toimii; samoin Karajan, joka esitteli teoksen minulle. Günter Wand taritsee ensimmäisen sinfonian täyteläisenä mutta menevänä, vielä Reineriakin isompana. Toinen ihanneversio. Myös Eugen Jochumin ykkönen on samanaikaisesti menevä ja täyteläinen. Juuri näin. Igor Markevitchin esitys Lamoureux-orkesterin kanssa on riemastuttavan räjähtelevä energiapakkaus, ja ranskalaisbändin soundi on piristävä nasaalisine puupuhaltimineen. Carl Schurichtin ranskalaislevytys on vitaali Toscaninin tapaan, mutta täyteläisempi. 

2. sinfonia. Rudolf Kempen versio lienee lähinnä ideaalia. Kempe rinnastaa kakkosen Eroicaan, jonka pikkusisar se ilmiselvästi on, samaten kuin Haydnin isoveli. Kempen Beethoven on lyyristä, riittävän joutuisaa mutta pakottoman ja klassistisen suurta. Günter Wandin Beethoven on Kempeä menevämpää. Klempererillä ei mikään ole minkään pikkuveli, pikemminkin Eroica on kakkosen isoveli. Karajanilla on myös hyvä peruslevytys. Eugen Jochumin versio on myös lähellä ideaalia, hivenen vauhdikkaampi kuin Kempe, ja paljon joutuisampi kuin Klemperer. Stanislaw Skrowaczewskin ensimmäinen osa on kuin Toscaninia joutuisassa kiihkeydessään, ja toinen osa laulaa kiireettömästi kuin Bruno Walter. Franz Konwitschny tekee toisesta sinfoniasta Eroican pikkusisaren, jossa on kuitenkin ilmavaa cantabile-soittoa. 

3. sinfonia. Rudolf Kempe (50-luvun lopulla Berliinissä tai 70-luvun alussa Münchenissa) on tehnyt kaksi parasta saatavilla olevaa versiota. Ne ovat ihanteellisia valoisuudessaan, ja pakottamattomassa lyyrisyydessään. Ne kasvavat pikku hiljaa orgaanisesti, kuten Eroican pitääkin. Sanalla sanoen, siinä on kaikki tasapainossa. Kempen Eroica on läpikuultava, valoisa, täyteläinen, eloisa, kiireetöntä mutta joutuisaa, rehellistä ja läpeensä musikaalista. Sanalla sanoen, siinä on kaikki tasapainossa.

Erich Kleiberin levytys on yhtä kiihkeä kuin Toscanini, mutta lämpimämpi. Toscanini tarjoaa intensiivisen, suorastaan hakkaavan elämyksen, mutta yhtä kaikki unohtumattoman. Useimpien suositusten ykkösvaihtoehto Klemperer on noussut arvoonsa vasta 24 vuoden Eroica-suhteen myötä. Etenkin kuulokekuuntelussa Klempererin erotteleva monumentaaliproosa pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Skrowaczewskin eloisa, erinomainen levytys soitatti minulle surumarssin kuin ensimmäistä kertaa. Carl Schurichtin levytys pursuilee energiaa vähintäänkin samassa määrin kuin Toscaninin, mutta on vähän paremmin äänitetty.

4. sinfonia. Tarjolla on monia hyviä vaihtoehtoja. Furtwänglerin sota-aikainen livelevytys on hiipivässä intensiteetissä kaikkine ysköksineenkin ylittämätön. Bruno Walterin muheva klassismi toimii myös, ja Pablo Casalsin livelevytys Marlboron musiikkijuhlilta Casalsin ollessa 93-vuotias (yllättävän hyvä liveäänitys v.1969) on humaani kaikessa karheudessaan, ja Otto Klempererin vakavan graniittinen näkemyskin vakuuttaa. Jotenkin Klemperer onnistuu pitämään musiikin pulssin aina käynnissä, vaikka kuinkakin verkkaisessa. Bloss ein Tempo! Ernest Ansermet tarjoaa yllätyksen; hänen franko-sveitsiläinen versionsa on klassinen ja täysin idiomaattinen. George Szellin levytys lienee kuitenkin ylittämätön nimenomaan levytyksenä, jos haluaa yhden studioversion. Szellin versio on nimenomaan dramaattinen, verevä ja menevä mutta tummasävyinen. Jochumin nelonen on harvinaisen lyyrinen, ja sen hengittävä orkesterikudos paljastaa minulle tästä teoksesta aiemmin huomaamatta jääneitä yksityiskohtia. Paul Kletzkin johtama Tsekkiläinen filharmonia ilahduttaa irtonaisella soitollaan, etenkin puupuhaltimissa. Uusi suosikkini on kuitenkin Herbert Blomstedt, jonka tarjoamana nelonen on aikuista musiikkia, rämäkkää mutta sonorista. 

5. sinfonia. Olen kuullut Furtwänglerilta kaksi liveversiota. Hienoin on pian liittoutuneiden boikotin päättymisen jälkeen tehty livetaltiointi v- 47, mutta ei sota-aikainen taltiointi (joka löytyy samasta Deutsche Grammophonin boksista) jää paljoa jälkeen. Furtwängler nostaa ainakin alusta liiankin usein kuullun kappaleen sudenkuopan ylitse. Paras stereolevytys on George Szellin Amsterdamin Concertgebouw-versio, jossa Szellin analyyttinen klassismi yhdistyy Toscaninin kiihkeyteen, kuultuna täyteläisessä Concertgebouw-akustiikassa. Lisäksi pidän Norringtonin raikkaasta käsittelystä. Karajanin vitonen edustaa klassista musiikkia sanojen klassisimmassa merkityksissä. Se on minulle Holkenin suosikkijuoksulenkkini soundtrack. Myös Wandin vitonen on klassista mallia, onnistuen siltikin näyttämään tämän puhkisoitetun teoksen uudessa valossa. Carlos Kleiberin levytys on monien silmissä paitsi ylittämätön (uudempi, sillä se on 70-luvulta) klassikko, ja kiihkeä se onkin. Peter Maagin levytys on erittäin myönteinen levytys. Se tuo erittäin kovasti Furtwänglerin mieleen.

6. (Pastoraali) sinfonia. Oma suosikkini on Erich Kleiber, joka tarjoaa yllättävänkin kiireettömän esityksen, yleensähän vanhemman Kleiberin Beethoven oli aika joutuisaa; tosin äänitys ei ole aivan ideaali. Bruno Walterin rakastava lyyrisyys on kuitenkin ihanne-esitys. Fritz Reinerin sekä Arturo Toscaninin Pastoraalit ovat yllättävänkin lyyrisiä, ja Reiner on tietenkin täyteläisesti levytetty. Toscanini on sekä dramaattinen että lyyrinen, mutta kieltämättä toisen osan lyyrisyys kärsii hieman 4H-studion close up-akustiikasta. Roger Norringtonin "autenttisen" levytyksen soundimaailma on virkistävä ja sopii Pastoraaliin kuin nenä puuhun. Eugen Jochumin ensiosa on niin lyyristä ja tanssillista, että on kuin kuuntelisi määrätietoista Dvorakia, ja laulava toinen osa tekee minut onnelliseksi. Herbert Blomstedtin käsissä Pastoraalin Szene am Bach soi todella kauniisti. Skrowaczewskilla on myös kyky esityttää teos ikään kuin uusin korvin. 

7. sinfonia. Erich Kleiberin liike-energiaa pursuileva muskulaarisuus toteuttaa parhaiten tämän teoksen "tanssin apoteoosin". Furtwänglerillä taas korostuu inhimillinen kärsimys, ja hänen finaalinsa on kaikkein hurjin. Sekä studio- että sota-aikainen levytys ovat käypiä yhtä lailla. Toscaninin versioista v. -36 New Yorkissa tehty on paras, täyteläisempi ja vähemmän hosuttu kuin NBC-levytys, ja yllättävän hienolla äänityksellä! Szellin levytys on ikään kuin paremmin äänitetty päivitys Kleiberin versiosta, vaikka ukko-Kleiber pysyykin edelleen ykkösenä. Guido Cantellin levytys on menevä, ilmava, klassinen mutta kuitenkin painokas. Michael Gielenin seiskan finaali on levytyshistorian hurjimpia, mikä on yllättävää tältä asialliselta modernistilta.

8. sinfonia. Furtwänglerin livelevytys Tukholmasta on ensimmöinen, joka on minulle nostanut tämän teoksen triviaalin lastenrenkutuksen yläpuolelle. Modernimmista levytyksistä George Szell, Herbert von Karajan, Günter Wand ja Rudolf Kempe ovat ainakin kelpo vaihtoehtoja. Jos yksi pitää valita, olkoon Karajan, joka korostaa teoksen aikuista sinfoniallisuutta, hänellä leikkikin on työtä. Jos haluaa vieläkin aikuisemman version, mutta huumorilla, Knappertsbusch on ainutlaatuinen. Szellin kasi on tiukka kuin kiperä polkka ja Kempen kasi on lyyrinen kuin kansantanssi. Wandin kasi on Szellin ja Karajanin välimuoto, aikuista mutta humoristista musiikkia. Markevitchin kahdeksas on harvinaisen jäntevä ja ponnekas, samaten Karel Ancerlin live-esitys. Carl Schuricht aksentoi finaalin rytmiikan harvinaisen mielenkiintoisesti.

9. sinfonia. Tästä olen kirjoittanut oman lukunsakin. Karajanin 60-luvun täyteläinen mutta muskulaarinen versio on paras yleispätevä levytys; Szell on tosin tasaveroinen Herbertin kanssa, ollen hieman iskevämpi. Furtwänglerin v- -51 livelevytys Bayreuthista taas koko inhimillisen historian suurimpia dokumentteja koko inhimillisen historian suurimmasta teoksesta. Toscaninin draamantaju taas tekee Beethovenin ysistä kuin Puccinin oopperaa, mutta hienosti se niinkin toimii kaikessa iskevyydessään. Jascha Horensteinin livelevytys Pariisista on valitettavasti saatavissa vain osana isompaa ranskalaisten livelevytysten pakettia. Siinä yhdistyy Furtwänglerin draama ja Toscaninin iskevyys. Skrowaczewskin levytys on täyteläinen mutta joutuisa, aivan kuten Karajanillakin, mutta hidas osa laulavampi. Günter Wandin levytys on hyvin lähellä ihanteellista: kuin Karajan vähän päivitettynä, keskitempoisena ja täyteläisenä. Herbert Blomstedtin levytys on niin lähellä ihanteellista, modernihkoa levytystä kuin voi olla. Siinä kuuron miehet omituiset sonoriteetit on toteutettu käytännössä niin sonorisesti kuin mahdollista. Voimaakaan ei puutu; sen varmistaa ensiosan kooda. Paul Kletzkin Beethoven on suurenmoisesti soitettu ja lyyrinen; missään muussa kuulemassani levytyksessä eri soitinryhmät eivät erotu näin selvästi, varsinkin tsekkiläisten suurenmoiset puupuhaltimet. Joku voisi kaivata painokkaampaa otetta, mutta Kletzkin kamarimusiikillisuudella on ehdottomasti puolensa. Charles Münchin levytys on toscaninimaisen etenevä, intensiivinen ja hidas osa muuten ripeätempoisen levytyksen ehdoton kohokohta. 

Matkani Beethovenin sinfonioiden parissa tulee olemaan elämänmittainen.

Musiikin patinoituminen - smells like teen spirit

Kun aloittelin musiikinkuuntelua 80-90 -luvun vaihteessa, silloin keräilin sinfonisessa musiikissa pääasiassa ennen syntymääni vaikuttaneita kapellimestareita, siinä vaiheessa kun olin oppinut että on muitakin kuin oletuskapellimestari Herbert von Karajan. Pidin vakuuttavina sellaisia nimiä kuin Otto Klemperer, Bruno Walter, Arturo Toscanini, Wilhelm Furtwängler, Fritz Reiner tai George Szell, 1800-luvun loppupuolella syntyneitä muusikoita. Heille Brahms, Bruckner, Mahler, Strauss, Debussy ja Bartok olivat nykymusiikkia. Nämä miehet ovat kasvattaneet minut, joten musiikkimakuni on heiltä peräisin. Heidän aktiivisin levytyskautensa keskittyi 20-luvun puolivälistä, mikrofonin keksimisen aamuhämärästä 70-luvun alkuvuosiin, lp:n kultakauteen.

Muutin Porvooseen kohta jo kymmenen vuotta sitten. Silloin lahjoitin muuttopalkkioksi muuttomies-Atelle tarpeettomaksi kokemani kokonaislevytyksen Beethoven sinfonioista. Katsoin, että kun minulla oli jo Toscanini, Furtwängler, Walter ja uutena haastajana Norrington, en tekisi mitään Herbert Blomstedtin johtamalla Staatskapelle Dresdenillä. 

Palasin levytykseen kymmenen vuoden tauon jälkeen, huomattuani tämän saavan yllättävästi sieltä täältä ylistystä. Huomasin joko muistavani väärin, pitäessäni Blomstedtia vähän tylsänä tai sitten vain olen kasvanut nauttimaan erilaisista asioista levytyksissä, historiallisten mestareiden valottaessa musiikkia kaikilta mahdollisilta kulmilta. Nyt kaikkiin kulmiin tutustuttuani ja vähän reunoihinkin, haluan olla ytimessä, ja nauttia musiikista mahdollisimman täyteläisesti ja täydellisenä. Haluan ottaa musiikin kanssa noja-asennon ja antaa sen virrata. 

Nyt kun on kulunut 30 vuotta musiikin parissa, oikeastaan jo 35, olen siirtynyt seuraavaan sukupolveen. 1910- ja 1920-luvulla syntyneisiin muusikoihin, joiden aktiivikausi ulottuu sodanjälkeisistä vuosista aivan näihin päiviin. Carlo-Maria Giulini, Rafael Kubelik, Günter Wand, Bernard Haitink, Michael Gielen, Claudio Abbado, Herbert Blomstedt. 

Huomasin Blomstedtin olevan suurenmoinen. Staatskapelle Dresdenin, tuon suosikkiorkesterini ihana sonoriteetti ja rehellinen, itseään esille tuomaton muusikko Blomstedt. Aikuisten musiikkia. 

Musiikin patinoituminen kestää 25-40 vuotta, pidempään kuin viskin tai hyvän viinin. Kun omalle sukupolvelleni, sille osalle, joka kuuntelee rokkia, Doors on klassikko, nuoret joutuvat tyytymään Nirvanaan. En tiedä, haiseeko teinihengitys, mutta sen tiedän, että Blomstedt ei haise, vaan dresdeniläisten soitossa tuoksuu rikas bukee kuin mallasviskissä.

Itä-Saksan ihmeet

Rautaesiripun taakse jääneessä "Työkalusaksassa" oli monia hienoja muusikoita, jotka ovat jääneet suotta länsimaissa vähemmälle huomiolle. Kurtit Masur ja Sanderling lienevät tunnetuimpia; molempia olen kuullut livenä. Masur on levyttänyt esimerkiksi erinomaiset Mendelssohnin sinfoniat Leipzigin Gewandhaus-orkesterin kanssa, ja Prokofievin pianokonsertot Michel Beroffin kanssa ovat esimerkillisiä. Kuulemassani konsertissa - joka oli yksi Helsingin musiikkitalon, jonka nimeksi esitin Paavo Berglund -taloa, ensimmäisiä - Masur esitti Brucknerin seitsemännen ja Mozartin Linziläisen. Sanderling on vastuussa kahdesta suurimmasta kuulemastani sinfoniakonsertista; noin viiden vuoden välein 90-luvulla Helsingissä vieraillut Sanderling esitti yhdellä kerralla "Suuren" Schubertin C-duurisinfonian, ja toisella kerralla Brahmsin neljännen. Tämä Sostakovitsistakin tunnettu säveltäjän ystävä eli melkein 99-vuotiaaksi.

On muitakin. Esimerkiksi Brucknerin kuudennen ja Hindemithiä levyttänyt Heinz Bongartz (1894-1978) ja halpislevymerkki Brilliantin esiinkaivaman epätäydellisen, virtaviivaisen Bruckner-sarjan (numerosinfonioista 4-9) tehnyt Heinz Rögner (1929-2001). Franz Konwitschnyn (con Whiskey hänen väkijuomamieltymyksensä takia) maineelle on käynyt jonkin verran paremmin. Häneltä on Berlin Classicsin uudelleenjulkaisuna Eternan alunperin 50-luvun lopulla erinomaisesti äänittämä Beethoven-sykli, jossa on huomattava osa Otto Klempererin avuista ilman hänen omituisuuksiaan.

Herbert Kegel (1920-1990), joka päätti päivänsä oman käden kautta, teki muun muassa todella eteerisen, hienon levytyksen Schönbergin Gurreliederistä, ja tukun todella autenttisen kuuloisia, hysteriaa välttäviä, raaistavan vaikuttavia Sostakovits-levytyksiä, joita on äärimmäisen vaikea löytää. 

Günther Herbig (1931-), joka täyttää marraskuussa 90, olisi muutenkin edelleenkin aktiivinen, mutta saa nähdä, lopettiko koronaviruksen aiheuttama pakollinen esiintymiskatko hänen musisointinsa. Ensimmäinen asia, joka minulle Herbigistä tuli mieleen, oli Vesa Sirénin sinänsä erittäin ansiokkaasta Suomalaiset kapellimestarit -kirjasta mieleen jäänyt hieman antiklimaattinen luonnehdinta, jossa annettiin ymmärtää, että hänen johtamansa Toronton sinfoniaorkesteri oli päässyt hänen jäljiltään uinahtamaan, mutta hänen seuraajansa Jukka-Pekka Saraste herätti orkesterin ruususen unestaan. No, olen kuullut kymmeniä Sarasteen konsertteja, ja kaikesta suuresta kompetenssistaan huolimatta, olisin mieluummin kuullut rakastamani saksalaisen kantaohjelmiston Herbigin tarjoamana. Saraste on tainnut kyllä kypsyä merkittäväksi taiteilijaksi myös esimerkiksi Mahler-johtajana viime vuosikymmeninä.

Niin, takaisin Herbigiin. Herbig on tehnyt myös Berlin Classicin julkaisemana oikein hyvän Brahmsin sinfonioiden sarjan, ja vielä sitäkin paremman setin Haydnin lontoolaissinfonioita. Vielä niitäkin merkittävämpää on Herbigin Bruckner. Herbigin levytykset Stanislaw Skrowaczewskin orkesterina tunnetun Saarbrückenin radio-orkesterin (joka nykyään tunnetaan nimellä Deutsche Radio Philharmonie) Brucknerin viidennestä, seitsemännestä ja kahdeksannesta sinfoniasta ovat luultavasti 2000-luvun parhaita Bruckner-levytyksiä, ainoita kuulemiani viimeisen parinkymmenen vuoden levytyksiä, joissa ei yritetä tehdä Brucknerille mitään (kuten esimerkiksi Sarasteen 90-luvun fatfree-kuuria), vaan ne vain yksinkertaisesti ovat suurta musiikkia, levytyksiä, jotka vetävät vertoja Skrowaczewskin levytyksille, vitosen osalta ohittaen Stanislawin kirkkaasti). Niissä Deutsche Radio Philharmonieksi itsensä muuttanut orkesteri soittaa vielä suurenmoisemmin kuin Skrowaczewskin aikana. Mitenköhän Pietari Inkinen pärjää tämän loistavan, vaikkakin hieman tuntemattomamman soittajiston kanssa? 

Itäsaksalaistaustaisten kapellimestareiden levytysten löytämiseen pitää nähdä jonkin verran vaivaa, sillä suuret levy-yhtiöt, kuten EMI, Deutsche Grammophon, RCA, Decca ja Philips karttoivat heitä EMI:lle ja Philipsille levyttänyttä Masuria ja RCA:lle levyttänyttä Sanderlingia lukuunottamatta. Berlin Classics on tehnyt kulttuurityön julkaisemalla joitakin itäsaksalaistaustaisia muusikoita, kuten Kegeliä, Konwitshcnyä ja Herbigiä. Vielä kun Kegelin historian parhaisiin kuuluvat Sostakovitsit saisi julkaistua uudelleen.

Ludwig van Beethoven 250 years

In two days it is 250 years since Ludwig van Beethoven was born (he was baptised 17th December, exact birthday is not known). To celebrate his work, here is something to listen to.

Symphonies. Complete symphonies e.g. by Arturo Toscanini (an unsurpassed historical reference), George Szell (better recorded than Toscanini), Stanislaw Skrowaczewski or Günter Wand if digital recordings are required. Herbert Blomstedt (Staatskapelle Dresden) for fantastically played, very good late analogue recordings. Singleton performances:

1st: Günter Wand, Fritz Reiner, Igor Markevitch or Arturo Toscanini

2nd: Rudolf Kempe, Günter Wand or Franz Konwitschny

3rd: Otto Klemperer, Rudolf Kempe, Erich Kleiber, Arturo Toscanini, Stanislaw Skrowaczewski, Carl Schuricht

4th: Wilhelm Furtwängler, Pablo Casals, Bruno Walter, George Szell, Herbert Blomstedt

5th: Wilhelm Furtwängler, George Szell, Herbert von Karajan, Carlos Kleiber

6th: Bruno Walter, Erich Kleiber, Arturo Toscanini

7th: Erich Kleiber, George Szell, Arturo Toscanini, Wilhelm Furtwängler, Michael Gielen

8th: Herbert von Karajan, Günter Wand, Igor Markevitch

9th: Wilhelm Furtwängler, Jascha Horenstein, Arturo Toscanini, Stanislaw Skrowaczewski, Herbert von Karajan, George Szell, Hermann Abendroth, Herbert Blomstedt

Piano concerti: Wilhelm Kempff/Paul van Kempen. Also Claudio Arrau/Bernard Haitink, Leon Fleisher/George Szell, Murray Perahia/Bernard Haitink. Edwin Fischer/Wilhelm Furtwängler for Emperor concerto.

Violin concert: Fritz Kreisler/Leo Blech. Unsurpassed wit and charm, but archaic recording.

Piano sonatas (complete): Arthur Schnabel. The ultimate historial reference. There are loads of other great sets: Wilhelm Kempff, Claudio Arrau, Annie Fischer, Alfred Brendel, Yves Nat. Late sonatas by Solomon. Appasionata by Svjatoslav Richter.

Diabelli variations: Svjatoslav Richter. No one comes even close.

Violin sonati: Yehudi Menuhin/Wilhelm Kempff or Arthur Grumiaux/Clara Haskil.

Cello sonati: Jacqueline du Pré/Daniel Barenboim

Piano trios: Daniel Barenboim/Pinchas Zukerman/Jacqueline du Pré. Try nro 5 in D "Ghost". The most intensely recorded piece of chamber music you will be likely to find.

String quartets. The Hungarian Quartet. The middle quartets (Razumovskys) and the late ones from no 1 onwards are some of the greatest pieces of human invention. Also the Talich Quartet and Busch Quartet recordings offer invaluable insights. Great sets are also Vegh Quartet and Quartetto Italiano.

Missa Solemnis. Jascha Horenstein or Nikolaus Harnoncourt.