Ludwig van Beethoven 250 years

In two days it is 250 years since Ludwig van Beethoven was born (he was baptised 17th December, exact birthday is not known). To celebrate his work, here is something to listen to.

Symphonies. Complete symphonies e.g. by Arturo Toscanini (an unsurpassed historical reference), George Szell (better recorded than Toscanini), Stanislaw Skrowaczewski or Günter Wand if digital recordings are required. Herbert Blomstedt (Staatskapelle Dresden) for fantastically played, very good late analogue recordings. Singleton performances:

1st: Günter Wand, Fritz Reiner, Igor Markevitch or Arturo Toscanini

2nd: Rudolf Kempe, Günter Wand or Franz Konwitschny

3rd: Otto Klemperer, Rudolf Kempe, Erich Kleiber, Arturo Toscanini, Stanislaw Skrowaczewski, Carl Schuricht

4th: Wilhelm Furtwängler, Pablo Casals, Bruno Walter, George Szell, Herbert Blomstedt

5th: Wilhelm Furtwängler, George Szell, Herbert von Karajan, Carlos Kleiber

6th: Bruno Walter, Erich Kleiber, Arturo Toscanini

7th: Erich Kleiber, George Szell, Arturo Toscanini, Wilhelm Furtwängler, Michael Gielen

8th: Herbert von Karajan, Günter Wand, Igor Markevitch

9th: Wilhelm Furtwängler, Jascha Horenstein, Arturo Toscanini, Stanislaw Skrowaczewski, Herbert von Karajan, George Szell, Hermann Abendroth, Herbert Blomstedt

Piano concerti: Wilhelm Kempff/Paul van Kempen. Also Claudio Arrau/Bernard Haitink, Leon Fleisher/George Szell, Murray Perahia/Bernard Haitink. Edwin Fischer/Wilhelm Furtwängler for Emperor concerto.

Violin concert: Fritz Kreisler/Leo Blech. Unsurpassed wit and charm, but archaic recording.

Piano sonatas (complete): Arthur Schnabel. The ultimate historial reference. There are loads of other great sets: Wilhelm Kempff, Claudio Arrau, Annie Fischer, Alfred Brendel, Yves Nat. Late sonatas by Solomon. Appasionata by Svjatoslav Richter.

Diabelli variations: Svjatoslav Richter. No one comes even close.

Violin sonati: Yehudi Menuhin/Wilhelm Kempff or Arthur Grumiaux/Clara Haskil.

Cello sonati: Jacqueline du Pré/Daniel Barenboim

Piano trios: Daniel Barenboim/Pinchas Zukerman/Jacqueline du Pré. Try nro 5 in D "Ghost". The most intensely recorded piece of chamber music you will be likely to find.

String quartets. The Hungarian Quartet. The middle quartets (Razumovskys) and the late ones from no 1 onwards are some of the greatest pieces of human invention. Also the Talich Quartet and Busch Quartet recordings offer invaluable insights. Great sets are also Vegh Quartet and Quartetto Italiano.

Missa Solemnis. Jascha Horenstein or Nikolaus Harnoncourt.

Brahmsin sinfoniat

Brahmsin 4 sinfoniaa ovat minulla nyt ajankohtaista musiikkia lainattuani ystävältäni Claudio Abbadon ylittämättömän kokonaislevytyksen, ja samantien sen myös hankittuani. Sen jälkeen minulla on Brahms-kokonaislevytyksiä seuraavasti : Wand, Skrowaczewski, Furtwängler, Weingartner, Giulini, Sanderling, Haitink, Klemperer ja Abbado. Muitakin on yksittäislevytyksinä, ja monia muitakin olen kuullut. Niistä mainittavimmat sekä oman levyhyllyni Brahms-tarjonnan käyn seuraavaksi läpi, ja joitakin mielestäni kuulemisen arvoisia muitakin versioita.

Günter Wand ja NDR-sinfoniaorkesteri tarjoavat yllätyksen heti 1. sinfonian avauksessa: se on kiihkeän eteenpäinkaatuvaa kuin Toscanini. Tylyn alun jälkeen sävy on miltei valoisa. Hitaan osan kevyt kosketus tuo esille hienosti puupuhallinsoolot. Scherzo on jotenkin veltto, ja finaali taas paikka paikoin hyvin rivakka. Siinä temmonkäsittely on niin eloisaa, että Furtwänglerkin oli konservatiivi Wandiin verrattuna. Jotenkin osista ei synny vaikutelmaa, että Wand olisi tiennyt miten hän näkee teoksen kokonaisuuden.

Parhaiten Wandin hieman klemperermäinen ote puree toisessa sinfoniassa, jonka esitys on kuin päivitetty laitos Klempereristä: die neue Sachlichkeit. Etenkin sen finaalin Wand erittelee irtonaisesti mutta painokkaasti.

Kolmas sinfonia avaa on klemperermäisen maskuliinisesti, miltei hiekkapaperimaisen raa'an vaskisella saundilla. Kuten ensimmäisessäkin sinfoniassa, voimallisen aloituksen jälkeen Wand rauhoittuu suvantoon. Wand toteuttaa hienosti tälle sinfonialle ominaisen varjon ja valon vaihtelun, lyriikan ja tulisuuden vuorovaikutuksen ja hillityn mutta jatkuvan rubaton suhteellisen kevyellä otteella, ja teki minulle ymmärrettäväksi tai ainakin siedettäväksi myös ensiosan ekspositiokertauksen. Kolmannen sinfonian esitys on Wandin Brahms-syklin kohokohta, ja yksi parhaita, ellei paras kuulemani Brahmsin kolmosen modernimpi levytys.

Brahmsin nelosen Wand avaa rivakasti. Neljännessä asiallinen Wand hieman jopa hehkuttaa jousilla, vaikkei laulatakaan Giulinin, Furtwänglerin tai Walterin malliin. Kaiken kaikkiaan ihan asiallinen paketti, jonka kohokohdat ovat erinomaiset 2. ja 3. sinfonia, asiallinen 4. sinfonia ja jotenkin sekava 1. sinfonia.

Stanislaw Skrowaczewski levytti Brahmsit kahteen kertaan: Manchesterin Hallé-orkesterin ja Saarbrückenin radio-orkesterin kanssa. Kympillä Tennispalatsin Anttilasta ostamani Hallen levytys ekasta sinfoniasta oli ensimmäinen Brahmsin sinfonian levytykseni, ja kohdistan siihen lukkarinrakkautta. Saarbrückeniläiset soittavat selvästi paremmin kun taas Hallen soitto on lähinnä asiallista, etenkin jousisointi on sinänsä korrektia mutta opaakkia, kun taas saarbrückeniläisten Brahms tulee lähelle Giulinia ainakin temmoiltaan, tosin ilman riipaisevuutta. Ehkä se on hieman Giulinia jäntevämpää ja varsin hienosti äänitettyä.

Ensimmäinen sinfonia on painokkaan alun jälkeen varsin kevyellä painalluksella purkitettu, joskin verkkainen. Ei se siltikään laahaa, vaikka jäntevyyttä halajavan kannattaakin pitäytyä Abbadossa. Toisen sinfonian parasta antia on varsin rauhallisen kolmen ensimmäisen osan jälkeen yllättävänkin potkukas finaali. Kolmas sinfonia on jotenkin vaisu. Se kaipaisi selvästi lisää potkua ja jäntevyyttä. Sitä on sitten jonkin verran enemmän neljännessä sinfoniassa, vaikka ei Abbadon, Sabatan tai Kleiberin mitoissa. Scherzo on oikeinkin tymäkkä, ja finaali suorastaan yllättää, kuten kakkosessakin. Se on oikeinkin räyhäkkä, ja loppua kohti meno yltyy armottomaksi.

Hallen jousista on vaikea välillä ainakaan toisessa sinfoniassa ratkaista, mikä osa on laulavuutta ja mikä opaakkia vuotoa. Ylipäätään Skrowaczewskin Brahms on asiallista, hieman understatement-Brahmsia, ja sellaisena hyvinkin nautittavaa. Kannattaa kuitenkin hankkia mieluummin Saarbrückenin levytykset.

Wilhelm Furtwängleriltä ei löydy studiotaltiointeja Brahmsin musiikista, mutta hänen live-esityksistään koottu EMI-paketti esittää Brahmsin sangen pahaenteisenä musiikkina. Tragiikka painottuu. Jos haluaa saada käsityksen Furttiksen Brahmsista parhaimmillaan, ei kannata kerätä kaikkia munia samaan baskettiin, sillä ainakaan 4. sinfoniasta paras Furttiksen esitys ei mahtunut tähän boksiin. Toisen sinfonian esitys on hurjin kuulemani taltiointi, kolmas sinfonia miltei epätoivoinen amok-juoksu ja ensimmäisen sinfonian auringon päällä on todella mustia pilviä. Scherzo on kyllä hevosen laukan - jota ajattelen sen olevan - sijasta virtahepoa.

Felix Weingartner ja Lontoon Filharmonikot tekivät 30-luvulla ensimmäisen kokonaislevytyksen Brahmsin sinfonioista. Odotukset ovat korkealla, tunsihan Weingartner säveltäjän. Säveltäjän itsensä tunteneen (!) maestron versiota voi pitää jossain määrin autenttisena, mutta ainakaan Lontoon filharmonikkojen ja Lontoon sinfoniaorkesterin soitto vielä 30-luvulla ei ollut ihan huippuluokkaa.

Historiallisiin levytyksiin tottuneelle 30-luvun lopun äänitykset ovat kuitenkin ihan kuunneltavia, ja soitto suhteellisen suoraviivaisen proosallista, ja joutuisaa. Puupuhallinsoolot erottuvat varsin hyvin; ilmeisesti solistit on sijoitettu mikrofonin viereen. Orkesterin kokonaissonoriteetista saa kuitenkin vain kalpean käsityksen, ja välillä tulee kyllä vaikutelma, että tietyn hätäisyyden taustalla saattaa olla 78 kierroksen formaatti, jossa on yritetty minimoida tarvittavien shellakkalevyjen määrä (yhdelle puoliskolle kun mahtui vain noin 4 minuuttia ja 40 sekuntia).

Veikkaan kuitenkin, että 78 kierroksen vaatimukset ovat kahlinneet maestron soitatusta, sen verran paikoitellen hätäinen fiilis tästä syntyy. On tämän ainakin kuuleminen Brahmsin totisille harrastajille essentiaalista.

Carlo Maria Giulinin Brahms on sielukasta ja pitkin hengähdyksin vedettyä Cantabile-Brahmsia. Giulini levytti sinfonioita moneen kertaan; ainakin Lontoon Filharmonia-orkesterin ja Wienin filharmonikkojen kanssa; lisäksi hänellä on yksittäisiä sinfonioita taltioituna Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin, Chicagon sinfoniaorkesterin ja Los Angelesin filharmonikkojen kanssa. Wienin levytyksissä, jotka minulla on, Giulinin Brahms ei enää ole ehkä aivan yhtä vitaalia ja intohimoista kuin Chicagon ja Filharmonian versioissa. Wienin Brahms on vanhan miehen Brahmsia, joskus aika verkkaista.

Parhaimmin Giulinin rakkaudellinen ja riipaiseva tyyli toimii neljännessä sinfoniassa, jossa Giulinin suosimat aika verkkaiset tempot eivät onnistu viemään musiikilta sen jännitteisyyttä. Neljännen sinfonian toisen osan ote on yllättävänkin toteava ja kevyellä jousella puristettu, suurimman osan aikaa pianossa tai pianissimossa. Finaaliin Giulini saa mahdollisimman paljon hengittävyyttä hitaalla temmolla, joka saa Brahmsiin jotenkin miltei tsaikovskimaisen slaavilaisen sävyn. Nuorempana Giulinin riipaisevuus herätti minussa runsaasti vastakaikua, ja hän muodosti neljännessä sinfoniassa kärkikolmikkoni Furtwänglerin ja Walterin ohella. Ihan näin ei enää ole.

Kolmannen sinfonian ensiosan pulssi on kyllä siinä ja siinä, siksi hidas se on, ja soittokin Wienin filharmonikoiksi jotenkin viimeistelemätöntä. Kolme seuraavaa osaa menevät paremmin. Etenkin sinfonian toinen osa on hyvin kaunissointinen, mutta kolmas osa taas siinä ja siinä valssintempoinen. Siltikin Giulinin esityksissä on inhimillisyyttä ja sielua, ja siksi niitä kuuntelee aina ilokseen. Hän on vähän kuin inhimillisempi Celibidache. Toiseen sinfoniaan kaipaisi kyllä lisää jäntevyyttä. Ensimmäisen sinfonian kaksi omistamaani levytystä - Los Angelesin ja Wienin filharmonikoiden kanssa - ovat temmoiltaan käytännössä identtiset, mutta L.A:n levytyksessä on voimallisempi poljento kun taas wieniläiset ovat elegisempiä, jopa niin eteerisiä että he tarjoavat unilääke-Brahmsia. Eikä unilääke-Brahmsissa ole sinänsä vikaa, mutta energiataso on pakkasella verrattuna esimerkiksi Abbadoon. Neutraloisiko Giulini Abbadon?

Kurt Sanderling ja Staatskapelle Dresden - tuo suosikkisoittajistoni - tarjoaa varsinkin jousistoltaan pökerryttävän kaunista ja sykkivää soitantoa. Parhaimmin Sanderling onnistuu Brahmsin ensimmäisessä sinfoniassa, joka suorastaan kelluu, niin taitavaa Sanderlingin ensiosan rubato on.

Bernard Haitink ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri tarjoavat erinomaista, lähestulkoon loistavaa idiosynkraatitonta perus-Brahmsia, yleispätevää soitantoa, josta on hankala nostaa esiin yksittäisiä kohokohtia, mutta esimerkiksi ensimmäistä sinfoniaa on hankala toteuttaa ainakaan kovin paljoa paremmin. Toinen sinfonia on suhteellisen vakavailmeinen mutta vitaali, ja ennen kaikkea kaunissointinen sortumatta kuitenkaan karajanmaiseen siirappisuuteen. Kolmas sinfonia yllättää vitaalisuudellaan, joka lähentelee kiihkeyttä, ja puupuhaltimisto etenkin toisessa osassa loistaa. Kuka lieneekään ollut sooloklarinetisti pari vuotta ennen George Pietersonin pitkää (1975-2004) valtakautta. Neljäs sinfonia on sävyltään miltei toteava, ja toinen osa soitettu tuskin kieltä hipaisten, puristamattomalla otteella mutta valloittavan kauniisti. Tietty understatement-henki neljännen sinfonian esityksessä kyllä on, ja joskus kaipaa juuri sitä, joskus taas sydänverta a la Giulini tai Walter tai karismaa a la Klemperer. Concertgebouw'n sointi on käytännössä täydellinen, täyteläinen ja rikkumattoman yhtenäistä sointimattoa, ja akustiikka on muheva. Paitsi että Abbado saa Brahmsiin vielä enemmän brioa, paitsi kolmosessa Haitink yllättää. Ja omasta suosikistani - Haydn-muunnelmista - Haitink tarjoaa ehkä parhaan kuulemani modernihkon taltioinnin.

Otto Klemperer ja Lontoon Filharmonia-orkesteri tarjoavat aina perin karismaattista Brahmsia, eivät välttämättä kaikkein kauneinta. Brahmsin nelonen on ihanne-esitys, samoin kakkonen, jonka lastenlaulumaisuuden Klemperer aikuismaistaa. Brahmsin neljännen sinfonian passacaglia-finaalin polyfoniaa ei kukaan toteuta yhtä vavahduttavasti. Klempererin orkesterikudosta luonnehditaan usein graniittiseksi, mutta ei se sitä ole, koska se hengittää. Brahmsin ykkönen on painokkaan totista musiikkia, ja kolmas sinfonia hengittää, mutta menee yllättävänkin joutuisasti eteenpäin. Klempererin maine hitaana kapellimestarina joutaa myös näissä romukoppaan. Klempererillä on myös ihannelevytys Haydn-muunnelmista Arturo Toscaninin ohella.

Livelevytys WDR-orkesterin (Köln) kanssa on temmoiltaan rivakka, miltei toscaninimäinen, paikoin kiivaahkokin. Tässä bloss-ei-tempo-Klemperer karistaa bloss-ein -maineensa; ainakin ensimmäisessä osassa kuullaan varsin äkillisiä accelerandojakin.

Claudio Abbadon ja Berliinin filharmonikkojen kokonaislevytys saa useimmissa alan opuksissa ykkössuosituksen. Pitkään kapinoin ykkössuosittuutta vastaan, ja halusin itse löytää omat parhaani, jotka pitkään olivat Sanderling ja Klemperer. 25 vuoden taistelun jälkeen annoin Abbadolle mahdollisuuden, ja he menivät heittämällä ykkösiksi. Soitto on Berliinin filharmonikkojen kultaista sointia, joka oli Karajanilta peräisin, mutta Abbado on täyteläistänyt sitä, samalla elävöittäen sisältäpäin kudosta. Äänityskin on suurenmoinen. Abbadon levytys 1. sinfoniasta räjäyttää pölyt kirjahyllyn päältä, ja kolmatta sinfoniaa ei kai voi tämän ihanteellisemmin toteuttaa, ja Akateemisesta juhla-alkusoitosta Abbado näytti minulle aivan uusia asioita kehittelyjaksossa. Paketin bonukset ovat erinomaisia; tavalliset Traagisen ja Akateemisen juhla-alkusoiton ja Haydn-muunnelmien lisäksi ehkä kaikkein orkestraalisesti kaunissointisin Alttorapsodia ja hyvin harvoin kuultuja teoksia kuorolle ja orkesterille.

Brahmsin toisen sinfonian ensimmäisessä jouset laulavat pitkää legatoa, ja soitto on lähes satumaista: valoisaa, avaraa mutta rytmillisesti jäntevää. Sulaa vahaa se oli berliiniläisillä Karajaninkin aikana, mutta kuin kiillotettua kromia, vailla puuta, hartsia ja inhimillistä lämpöä. Finaalissa päästetään riemu irti, ja soitto tapahtuu ihan kuin irti päästämällä. Abbado parhaimmillaan vapautti soittajat.

Abbadon Brahmsin yleissävy on valoisa, vaikka ainakin 1. sinfoniasta painoa löytyy. Esimerkiksi yleensä referentiaalisena levytyksenä pidetty 3. sinfonia - joka on Brahmsin sinfonioista arvoituksellisin ja vaikein toteuttaa - saa miltei optimistissävyisen levytyksen, optimistisemman kuin mihin olen tottunut. Iki-ihanaan scherzo-osaan kaipaisi ehkä unelmoinnin lomaan myös hieman tanssillisuutta, onhan se hidas poskivalssi. Finaalissa Abbado antaa taas vain berliiniläisten päästellä rallatellen menemään, ja hänen finaalinsa on kiihkein Szellin jälkeen (seur.), mutta toisaalta siitä löytyy yllin kyllin myös suvantoa. 4. sinfonian ensimmäinen osa on intohimoinen, vaikkakaan ei samaan tapaan riipaiseva kuin Walterilla tai Giulinilla ja toinen osa kauniisti soitettu. Finaali ei yllä samanlaiseen kiihkeyteen kuin Carlos Kleiber, mutta siinä, kuten 4. sinfoniassa Abbadolla yleensäkin on laulava, jotenkin oopperamainen ote.

Brahmsin sinfonioista Abbado onnistuu parhaiten ehkä kahdessa ensimmäisessä sinfoniassa, mutta kokonaisuutena nostan Abbadon kokonaislevytyksen korkeimmalle podiumille. Jos yhdellä levytyksellä Brahmsin sinfonioista aikoo pärjätä, silloin Abbadoa ei voittanutta. Kaupan päälle tulee erinomaista, harvinaisempaakin tavaraa.

George Szellin ja Clevelandin orkesterin levyttämää Brahmsin 4. sinfoniaa pidettiin Pekka Gronowin levyhistoriikin vanhemmassa painoksessa romanttisen orkesteriteoksen ihanteellisena levytyksenä. Hyvä se onkin, jos on valmis hyväksymään vähäsen vähemmän paatosta. Levytys on kasvanut minussa, ja nyttemmin laitan lautaselleni Klempererin tai Szellin kun haluan kuulla nelosen.  Soitto on niin sonorista, että teoksen riipaisevuus toteutuu soinnin kautta tekemättä alleviivauksia esimerkiksi rubatolla tai cantabilella. Jos Klempererin Brahms on germaanista, Brahmsilla on toinen jalka myös Unkarissa. Nelosessa clevelandiläiset esittelevät fantastisen laulavaa sointia joka on sulavaa kuin öljy, mutta ilman alleviivattua tragismia. Orkesterin saundi on huiluvetoinen. Sonoriteettia on tarjolla.

Kaikkein sensaatiomaisin Szellin Brahms-levytys on ehkä kuitenkin vanhempi, 50-luvun alussa Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin kanssa ylöspantu 3. sinfonia, jonka tulisuutta ja kiihkeyttä ei kukaan ole ylittänyt tai edes päässyt lähelle (jos on valmis hyväksymään hieman ohuenlaisen äänityksen).

Szellin Cleveland-levytyksissä on tietystikin vähäisen parempi äänitys kuin 50-luvun alun Concertgebouw-levytyksessä, joskin analogista taustakohinaa sen verran, että ne lienee parempi kuunnella kaiuttimilla kuin kuulokkeilla. Ensimmäinen osa alkaa suhteellisen joutuisasti, mutta esittelee myös sulavaa jousisointia. Toinen osa on hienopiirteinen ja soitettu miltei pianissimossa, esitellen clevelandiläisten taitavia solisteja. Finaali on tiukka, kuten Szellin näkemys yleensäkin. Brahmsista on puristettu mehut tarkkaan, mutta keruutuoteasiantuntijana tiedän, että kuivatettaessa aromit ja vitamiinit eivät suinkaan lähde. Brahmsin kakkonen on huippuesitys. Siinä alusta asti saa vaikutelman, että kaikki menee oikein. Brahmsin kolmonen clevelandiläisten kanssa ei ole yhtä käristävän tulinen kuin vanhempi Amsterdamin levytys. Finaali kyllä laukkaa keveästi, mutta on rauhallisempi kuin aikaisemmassa levytyksessä, vaikka toki tällaisenakin tulisempi (unkarilaisempi?) kuin kellään toisella.

Guido Cantellilta, tuolta nuorna nukkuneelta kiivastemperamenttiselta Toscaninin manttelinperijäkseen nostaneelta lahjakkuudelta löytyy kaksi Brahms-levytystä; 1. ja 3. sinfonia. 3. sinfonia on varhainen (1955) mutta erinomainen stereo. Erinomainen levytys se on muutenkin, ei vähiten Lontoon Filharmonia-orkesterin ansiosta. Valssimaisessa kolmannessa osassa Cantelli esittelee Filharmonian jaloa jousisointia. Cantellin levytys kuuluu paremman pään, ehkä jopa top5-levytyksiin. 1. sinfonian ensiosa on joutuisa mutta verevä. Verevä, miltei kuin Verdin ooppera-alkusoitto on myös sinfonian toinen osa. Kolmas osa on sykkivän rytmikäs, ja finaalissa Filharmonian legendaariset puupuhaltimet nousevat paremmin esiin kuin ehkä missään muussa levytyksessä. En edes tiennyt, että puupuhaltimilla on näin iso tehtävä. Nyt kun olen virittynyt Brahmsiin, nämä aiemmin lähinnä asialliset levytykset kuulostavatkin oikeinkin erinomaisilta.

Jascha Horensteinilta en tiedä kuin Tanskassa tehdyn sinänsä ihan asiallisen toisen sinfonian levytyksen; studiossa hän levytti vain 1. sinfonian. Se onkin yksi teoksen ehdottomista huippulevytyksistä, joka esittelee myös 60-luvun huipputekniikkaa. Varsinkin valssiosassa temmonkäsittelyltään jäykäksi haukuttu Horenstein esittelee hyvin kevyttä poljentoa; muutenhan levytys on siitä painokkaimmasta päästä. Äänitys on niin täyteläinen, että se miltei lyö jalat alta, tosin puupuhaltimet jäävät jousien ja varsinkin vaskien alle.

Victor de Sabata, tuo suorastaan myyttinen oman aikansa Carlos Kleiber teki varsin vähän levytyksiä, eivätkä nekään tee kuulemma hänelle oikein oikeutta. Varhaisessa, juuri ennen toista maailmansotaa tehdyssä IV sinfonian levytyksessä äänitys on oman aikakautensa ehdotonta huippua. Sabatan maine oopperakapellimestarina paistaa läpi myös valitussa tyylilajissa; Berliinin filharmonikot esittelevät todella laulavaa soittoa. Sinfonian scherzo-osassa esitellään cantabilen vastapainoksi todella kiivasta staccatoa.

Willem Mengelbergin taltioinnit ovat yleensä mielenkiintoisia. Brahmsin ensimmäinen sinfonia ei tee tässä poikkeusta. Hän annostelee rubatoa vähintäänkin kohtuudella, paikoitellen suorastaan äkkiväärästi, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, suoranaisia törmäyksiäkään ei puutu. Siltikin 30-luvun Concertgebouw - jota Mengelberg johti 50 vuotta, eli orkesteri oli pitkälti hänen luomuksensa - oli hämmästyttävän kaunopuheinen ja iskuvalmis. Kuten kapellimestarinsa. Staccato ja cantabile vaihtelevat sulassa sovussa tahdista toiseen, ja joskus tulee 1800-luvun romanttisena muistumana portamentoakin. Kaikesta edellä sanotusta huolimatta, en muista tapausta että Mengelbergin kujeet eivät olisi palvelleet musiikkia.

Bruno Walterin vanhuudenpäivillä Columbian sinfoniaorkesterin kanssa tehty Brahms on riipaisevaa, hellää mutta ei siitä kiihkeyttäkään puutu. Neljännen sinfonian levytys lienee teoksen toinen ihanteellinen perusversio Klempererin ohella; tässä suuri musiikki osoittaa, että sekä tämän humanisti-moralistin kuin raadollisen immoralisti-Klempererin näkemys ovat yhtä lailla valideja.

Bruno Walterin levytykset ovat 50-60 -luvun vaihteen levytyksiksi erinomaisesti äänitettyjä ja muhkeita. Ensimmäinen sinfonia alkaa hyvin tummasävyisesti, mutta kehittelyjakso on varsin irtonainen ja riemukaskin siinä määrin kuin Brahmsin eka voi olla. Hidas osa on kahdeksanjapuoliminuuttisena poikkeuksellisen joutuisa, ei hätäinen mutta intohimoinen. Soitto on laatuunkäypää kyllä, mutta tässä kyllä huomaa, että ad hoc Columbia-orkesteri ei ole Berliinin filharmonikot tai Concertgebouw tai Statskapelle. Joka tapauksessa ote on täysin luonteva ja autorisoidulta kuulostava. 

Walterin Brahms-paketti täydentää Abbadoa siinä mielessä erinomaisesti, että siinä parhaita ovat 3. ja 4. sinfonia kun Abbadolla taas 1. ja 2. Brahmsin kolmannen sinfonian esitys on klassikko, ja syystä. Ensimmäinen osa on sopivasti ärhäkkä mutta kuitenkin erittelevä ja tunnelmallinen, ja "columbialaiset" panevat parastaan. Myös Andante on tyyppiä passionato, ja suhteellisen rivakka. Walterin käsissä Brahmsin kolmonen on melkein yhtä kiihkeä kuin George Szellillä, mutta selvästi täyteläisemmin äänitettynä. Kolmas osa poco allegretto on kerrankin valssi, ja siinä puupuhaltimet loistavat. Brahmsin kolmonen on yksi Bruno Walterin pitkän uran parhaita levytyksiä.

Arturo Toscanini näyttäytyy parhaassa valossaan Filharmonia-orkesterin kanssa tehdystä live-esitysten sarjasta vuodelta 1952. Niissä on ainakin Pristine-levymerkin kopioissa lähes satumaisen hyvä äänitys, parempi kuin missään kuulemissani Toscanini-taltioinneissa New Yorkin Filharmonisen Sinfoniaorkesterin kanssa tehtyjen levytysten (1926-1936, joten aikatasoitus) ohella. Toscaninin Brahmsin tavaramerkki on oopperamaisuus: kiihkeys in cantabile. Ei välttämättä ole Brahmsissa ihan minun juttuni, kaipaan enemmän lyyrisempää otetta, mutta kyllä nämä vähintäänkin kannattaa kuulla.

Günter Herbig levytti Brahmsin sinfoniat 70-luvulla Berliinin sinfoniaorkesterin kanssa. Tämä levytys on ollut lähes tuntematon, mutta ainakin neljännen sinfonian perusteella siihen kannattaa tutustua. Orkesterin saundi on pyöreä Brahmsiin sopien jonkin verran samantyyppisesti kuin Sanderlingilla, ja äänitys varsin täyteläinen ja avoin. Berliiniläisten jousisointikin on oikein kelvollinen, vaikkei ihan kuitenkaan kuten Dresdenin valtionorkesterilla.

Kolmannen sinfonian kolmas valssiosa saa miellyttävän keveäaskelisen toteutuksen. Toisen sinfonian ensimmäisessä osassa on toteavan asiallinen ote, mikä tasapainottaa teoksen leikillistä luonnetta, nostaen sen painoarvoa. Kolmas scherzo-osa on mukavan keveäotteinen. Finaali on toteutettu suhteellisen kevyellä painotuksella mutta varsin verkkaisesti. Ensimmäisen sinfonian ensimmäisessä osassa ei ole ehkä aivan yhtä painokas poljento kuin Abbadolla, vaan siinäkin on toteavampi ote, mutta kyllä pidän näistä Herbigin levytyksistä. Ne ovat sangen yleispäteviä, hyvin soitettuja, kivuttomia ja erinomaisesti äänitettyjä, eivät ehkä erityisen yksilöllisiä mutta musikaalisia. Kukaan ei voine pettyä niihin. Erityisesti sinfonioiden scherzo-osissa Herbigillä on mukavan keveä poljento.

Brahmsin sinfonioiden kokonaislevytyksissä Abbado on ykkönen, mennen heittämällä aiemman triumviraattikolmikkoni Sanderling, Klemperer ja Haitink - joiden ajattelin esittelevän kattavasti Brahmsia eri sävyisinä - ohitse. Bruno Walterin kokonaislevytys on klassikko, ja syystä. Myös Furtwänglerit on syytä tuntea.

Sinfonioittain huippuesitykset 1. sinfoniasta ovat Klemperer, Horenstein, Sanderling, Haitink, Abbado, van Beinum ja Walter. 

2. sinfonian huippuesitykset ovat Szell, Wand, Klemperer, Furtwängler, Abbado ja Joseph Keilberth.

3. sinfonian huippulevytykset ovat Szell (Concertgebouw), Walter, Wand, Cantelli ja Abbado.

4. sinfonian huippulevytykset ovat Walter, Klemperer, Szell, Furtwängler (ei kokonaislevytyksestä; Furtwänglerin livelevytyksiä kannattaa vertailla), Giulini ja Schuricht.

Vuoden parhaat levyt

Listaan tässä alla ne äänitteet, jotka ovat sykähdyttäneet nyt päättyvän vuoden aikana: jotka ovat opettaneet minulle itselleni uutta musiikkia - mikä on valitettavan harvinaista, ja aina vain harvinaisemmaksi käy - tai näyttäneet itselleni tutun musiikin uudessa valossa. Tai jotka ovat opettaneet itsestäni minulle jotakin, tai ainakin ovat onnistuneet vangitsemaan senhetkisen olotilani jotenkin tyhjentävästi.

Dimitri Sostakovits: 11. sinfonia. Bournemouthin sinfoniaorkesteri, johtaa Paavo Berglund. Tässä on kaikki kohdallaan, ensimmäisestä nuotista alkaen. Soitto on "yllättävän" viimeisteltyä provinssiorkesteriksi, vaikkakin tietysti Bernard Haitinkin Concertgebouw pyyhkii pöytää heillä. Tietty rupisuus kuitenkin sopii Sostakovitsin henkeen, joka on tässä taltioinnissa tavoitettu esikuvallisesti. Loppusyksyisillä bussimatkoillani Helsinkiin alan aina kaipaamaan Sostakovitsia, se on varma päivän lyhenemisen merkki, ja tämän teoksen löydettyäni parisen vuotta sitten olen joutunut tyytymään Rostropovitsin levytykseen. Tämän levytyksen kanssa voin elää, ja enemmänkin.

Leonard Cohen: Steer your way. Maagisen poljennon päällä leijailee Klezmer-viulu. Cohenin viimeinen levy sisältää parikin potentiaalista klassikkoa jo syntyessään, tämä on niistä toinen.

Gustav Mahler: Sinfonia no 3. Lontoon sinfoniaorkesteri ja Norma Procter, Ambrosian Singers, Wandsworth School Boys' Choir, johtaa Jascha Horenstein. Tämä yksi kaikkein kuuluisimpia Mahler-levytyksiä, suorastaan myyttinen taltionti on harvinainen kvadrofoninen äänitys, joka on pitkään suorastaan vältellyt levyhyllyäni, vaikka vannoutunut Horenstein-harrastaja olenkin. Tämä musiikki vaatii ilmaa ympärilleen ja aikaa kehkeytyäkseen, ja tässä Dennis Wickin pasuuna räikyy ja rummut paukkuvat. Finaalissa intensiteetti kehkeytyy niin tiiviiksi, että kuuntelijan silmistä alkaa valua hiki.

Tapio Rautavaara: Juokse sinä humma. Tyttäreni tanssii eli juoksee tämän tahdissa keittiötä ympäri, ja kuuntelisi tätä vaikka päivät pääksytysten. Mitään muuta en ole niin paljon kuunnellut maaliskuun aikana kuin tätä.

Miles Davis: All Blues. Sisältää aivan maagisen aloituksen, jossa piano ja virvelirumpu kietoutuvat toisiinsa, musiikin kasvaessa pikku hiljaa. Alku tuo minulle mieleen paikallaan pörräävän ampiaisparven. Peilikuva tästä voisi olla Haydnin Jäähyväissinfonia, jonka finaalissa yksi soittaja jättää lavan toisensa jälkeen.

Ludwig van Beethoven: 32. pianosonaatti, soittaa Stephen Kovacevich. Beethovenin viimeinen, kaksiosainen sonaatti on maaginen, minkä toki olen tiennytkin. Kukaan ei soita sen viimeistä osaa niin hiljaa, kuin Kovacevich, nypi yksittäiset pianissimot niin että se pysäyttää siltä istumalta. Tämä teos on pompahdellut aika ajoin takaisin ohjelmistooni kuluneen vuoden aikana, ja Kovacevichiin olen palannut useimmin. 

Nikolai Rimski-Korsakov: Kultainen kukko. London Philharmonic Orchestra johtaa Hugo Ringold. Tämä eksoottinen orkesterihehkutus löytyy varsin huonosti levytettynä. Rimski, tuo Venäjän Strauss, on ehdottoman epämuodikasta mutta viihdyttävää musiikkia.

Bela Bartok: Konsertto orkesterille. RIAS-sinfoniaorkesteri, johtaa Ferenc Fricsay. Tämän 1900-luvun yhden tärkeimmän partituurin tärkeimmät tulkit ovat säveltäjän maanmiehiä: Reiner, Dorati, ja autenttisuudessaan ja kiihkeydessään (englannin kielen sana olisi fervour) ylittämättömästi Fricsay. Tietty vahinko, että käytettävissä ei ollut stereoäänityslaitteistoa, kuten maanmiesaikalaisilla, mutta äänitys on siltikin riittävän hyvä osoittaakseen Fricsayn ylivoimaisen ekspertiisin maanmiehensä ohjelmistossa: kaikki muut esitykset ovat tämän rinnalla jotensakin kesyjä. Nuorena (49 vuotta) kuolleen Fricsayn ura jäi kesken, mutta ikäänsä nähden tämä 50-luvun DG:n "franchise"kapellimestari ehti jo nousta suurien joukkoon.

Richard Strauss: Tod und Verklärung. Clevelandin orkesteri, johtaa George Szell.  Minulle on sattunut näitä sohvankylkiäiskinkkuja jo ennestään: Reiner, Toscanini, de Sabata, Stokowski, Böhm, Furtwängler, Walter, Furtwängler, Dohnanyi, Kempe, Tennstedt ja Horenstein. Nyt voidaan todeta kansien sulkeutuneen, ellei sitten kotiin tule vielä lisää näitä "sohvia" eli kokoelmalevyjä, sillä Szell tarjoaa ylittämättömän levytyksen. Kun bonuksena on vielä vallan erinomainen Sinfonia Domestica ja Amerikan Karajanin eli Ormandyn sokeroima Salomen Seitsemän hunnun tanssi, nyt käy Reinerin levytys tarpeettomaksi, sillä Reiner ei tarjoa Salomea. Jos itse asiassa ennakkoluuloista vapautuisin, niin Ormandy ei sokeroi ainakaan Salomea, vaan taritsee muhkean esityksen, ja efektejä korostavan stereolevytyksen, joka ainakin pikku-Strausille on pätö, vaikka Szell onkin näistä Essential Classics -tyypeistä suurempi luottonimi.

Richard Strauss: Sinfonia Domestica. Staatskapelle Dresden, johtaa Rudolf Kempe. Joskin Furtwänglerin sota-ajan taltiointi on intensiteetiltaan aivan omaa luokkaansa, niin Kempe taas korostaa teoksen kauneusarvoja. Dresdeniläiset ovat suosikkiorkesterini: heidän saundinsa pulppuaa  Euroopan yhteistä korkeakulttuurista perintöä, ja se on hehkeää kuin kukkakori ja kirkasta kuin vuoripuro.

Piotr Tsaikovski: Sinfonia no 6 "Pateettinen", esittää Berliinin filharmonikot, johtaa Ferenc Fricsay. Aivan varmasti ylittämätön levytys intensiteetissään: ensimmäisen osan kliimaksi 12 minuutin kohdalla, toisen osan lyyrisyys, kolmannen osan sotilaallinen marssi ja finaalin sulkeutuminen pizzicatoilla, jotka muilta jäävät tavoittamatta. Fricsay on tehnyt muut levytykseni tarpeettomiksi. 

Maurice Ravel: Ma Mere l'Oye. Montrealin sinfoniaorkesteri, johtaa Charles Dutoit. Valitettavasti musiikkikaan ei ole immuuni Metoo-kampanjan paljastuksille. Jos asiaan suhtautuu kuten B.Z. eli Moses is moses and bisnes is bisnes, niin tässä on yksi digitaalisen ajan parhaita orkesterilevyjä. Dutoit on puoliksi oman aikansa Reiner ja Münch, samassa persoonassa. Tämän sensuellimpaa ei musiikki voi oikein olla, eikä musisointi.

Tapio Rautavaara: Kulkurin iltatähti. Tämän surumielisestä tunnelmasta mieleeni tulee sielunsa yksinäisyyttä lauantaina saunan jälkeen keittiön pöydän ääressä itkevä Niilo-pappani. Suomalaisen, etenkin perinteisen miehisen sielunmaiseman ohittamaton tulkki Tapsa on ehdottomasti omemmillaan tällaisen aineiston kanssa kuin rillumarein retvakkuuden.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Berliinin filharmonikot, johtaa Herbert von Karajan. Tässä HvK on parhaimmillaan, eikä se ole aivan vähän. Karajanille tyypilliseen kultaiseen jousisointiin yhtyy tässä käristävän intensiivinen vaskien räikynä, ja kirkkoakustiikka sopii tälle ylimaalliselle sinfonialle. Tässä lienee ihannelevytys tästä teoksesta, jos yhdellä pitäisi pärjätä.

Johann Sebastian Bach: "Gottes Zeit ist die allerbeste Zeit". BWV 106 Leonhardt-Consort ja solistit, johtaa Gustav Leonhardt. Kantaattiprojektini - kuuntelin työntekoni lomassa puolessatoista viikossa Bachin koko kantaattituotannon läpi - toinen ehdoton huippukohta, jonka en muistanut jo piilottelevan levyhyllyssäni. Tämän herkemmänkaunista, yksinkertaisuudessaan liikuttavanriipaisevaa musiikkia ei liene olemassa. Ensimmäinen osa on kahden huilun ja sellocontinuon koruttoman kaunis sonatiini; ykköshuilisti on muuten muuan Frans Brüggen. Tästä en kykene saamaan kyllikseni, vaan se on kuunneltava useamman kerran päivässä. Jos jokainen ihminen kuuntelisi tämän päivänsä aluksi, lopuksi, huonoina hetkinä ja aina ajatustensa lähtiessä ottamaan harha-askelia, niitä harha-askelia tapahtuisi paljon vähemmän. 

Rudolf Barshain johtamassa Junge Deutsche Philharmonien levytyksessä Mahlerin vitosesta, jota Mahler-guru Tony Dugganin suosituksesta uskaltauduin kuuntelemaan, ilman suosituksiakin, tässä menee jotenkin mystisesti kaikki kohdalleen. Mitään nuoriso-orkesteritasoituksia ei tarvitse antaa; päinvastoin, Nuori Saksalainen Filharmonia soittaa ilmavasti, raikkaasti, henkevästi, innoittuneesti, räjähtävästi. On aivan käsittämätöntä, että tämä on live-taltiointi. Ehkä kaikkein upeimmin toteutettu on kolmas osa rytmisine sahauksineen ja huhuiluineen. Kokonaisuudessaan tässä on samaa kuin Günter Wandin levytyksessä Brucknerin nelosesta, jota pidän kaikkien aikojen parhaana sinfonialevytyksenä: siinä on alusta asti sellainen tunne, että nyt onnistuu kaikki. Nuoriso-orkesterilla on sellainen meininki, että nyt menevät soittajat vaikka tuleen ja vielä iloisina.

Jascha Horensteinin ja Lontoon Filharmonisen orkesterin levytys Mahlerin nelosesta ei kosiskele halvoilla tehokeinoilla, kuten Horenstein ei koskaan. Siinä kaikki menee alusta alkaen onnekkaiden nuottien alla, kaikki on tismalleen oikein. Kun Horensteinin levytys Mahlerin kolmosesta on ansaitustikin klassikko, kaikkien aikojen maineikkaimpia levytyksiä, nelonen ei ole yhtään huonompi. Siinä on suurta viisautta. Soitto ei ole aivan viimeisen päälle hiottua eikä äänitys ole ihan parasta, mihin jo 70-luvun alkupuolella pystyttiin, mutta viis siitä.

Yleistempo Horensteinin levytyksessä on suhteellisen verkkaisesti käyskentelevä, muttei sentään liian. Toisessa osassa tämä yleisviritys korostuu erityisesti: äkkiväärän virtuositeetin sijasta se on suorastaan idyllinen. Sinfonian hitaan osan levytys on suorastaan ylimaallisen kaunis: se alkaa laulavilla matalilla jousilla, ja osan kehkeytyessä orgaanisesti sieltä nousee esiin puhallinsooloja, luontevasti osana kudosta. Yhteistä kolmannen sinfonian hitaan finaalin kanssa, osa ikään kuin kehkeytyy itsestään kaikessa rauhassa kohti kliimaksia, joka sitten lyö jalat alta voimallisuudellaan. Horensteinilla huippukohdat ovat todellakin huippukohtia, koska niihin kohti päädytään kehitellen, ja ne ovat niin selkeästi muun musiikillisen kudoksen yläpuolella niin intensiteetiltään kuin volyymiltäänkin. Finaalin laulusolisti Margaret Price on liian suuriääninen. Ehkä Bernstein olikin oikeilla jäljillä käyttäessään lapsityövoimaa?

Horensteinin levytys on kaikkinensa yksi suurimmista teoksen levytyksistä. Jos minun pitäisi valita yksi, jonka kanssa eläisin elämäni loppuun asti, tämä se taitaisi olla.

Vuoden levy -palkinnon saa:

Anton Bruckner: Sinfonia no 8. Saarbrücken radio-orkesteri, johtaa Stanislaw Skrowaczewski. Skrowaczewski tekee saksalaisen provinssiradio-orkesterin kanssa Saarbrückenin ihmeen. Soitto on sen verran valoisaa, että sinfoniasta kuulee minulle aiemmin pimentoon jääneitä yksityiskohtia, mm. hitaan osan kauniin viulusoolon; myös puupuhaltimet kuuluvat klemperermäisen selkeästi. Kaikki tässä tuntuu oikealta: tempot mutta ennen kaikkea balanssi. Torvet räikyvät, mutteivät peitä jousten laulavaa tremoloa ja puupuhaltimet kuuluvat. Sointi on tavattoman eloisa ja läpikuultava. Tässä levytyksessä hidas osa on taivaallinen, ja siihen haluaa palata aina uudelleen, ja kerrankin finaalin jaksaa kahlata läpi, vaikkeivät finaaliosat olekaan mitään sinfonioiden säännönmukaisia huipentumia, kuten Otavan musiikkitietosanakirjassa on väitetty.

Melkein neljännesvuosisadan etsittyäni, se on nyt tässä. Kahdeksannen sinfonian salaisuus on paljastunut.

Mahler-tuntija Tony Duggania mukaellen: jos minut pakotettaisiin tuhoamaan kaikki muut levytykset Brucknerin kasista ja jättämään jäljelle vain yhden, se olisi tämä. Tämän levytyksen voi kuunnella klikkaamalla bloggauksen otsikkoa. 

Mitä on hyvyys?

Hyvä esimies saa työntekijät näyttämään paremmilta: kehnommatkin ylittävät itsensä, ja hyvät kokevat motivoituvansa tylsemmästäkin rutiinityöstä. Erikoistapaus esimiehistä on kapellimestari, joka on orkesterin esimies. 

Hyvä kapellimestari saa orkesterin kuulostamaan paremmalta, ja etenkin ei-niin-suuren musiikin kuulostamaan suuremmalta kuin se itse asiassa onkaan. Esimerkiksi Herbert von Karajanin Schumann kuulostaa miltei Brucknerilta, ja Tsaikovski on miltei koherenttia musiikkia. Jascha Horenstein saa provinssiorkesteritkin soittamaan Bruckneria kuin hengenhädässä. George Szell nosti teollisuuskaupunki Clevelandin orkesterin maailmanmaineeseen. Ja niin edelleen.

Hyvä valokuvaaja saa tutun näyttämään vieraalta ja kohteensa kauniimmalta kuin onkaan, rumuudessaankin, jolloin takapihat ja savupiiputkin ovat kiinnostavia. Hän osaa löytää kauniistakin rosoa. 

Nyt vielä tähän saakka on puhuttu hyvyydestä taitavuuden merkityksessä. Tärkeintä on kuitenkin inhimillinen hyvyys. Hyvä ihminen saa toiset näyttämään hyviltä.

Keväättömän kevään musiikkia

Tällaista musiikkia olen kuunnellut nyt keväättömänä keväänä:

Frank Sinatra: American Beauty Rose. Olen toki tiedostanut, että Sinatra-laulujen orkesteritausta on aika torvivoittoinen, mutta tässä trumpetit ja pasuunat suorastaan haastavat toisiaan. Sinatra on siltikin tämän torvien kukkotappelun - josta vastaa Billy Mayn orkesteri - päällä aivan suvereeni.

Gustav Mahler: Alles Vergängliche sinfoniasta no 8 "Tuhannen". Lontoon sinfoniaorkesteri, kuorot ja solistit, yht. n. 765 esiintyjää, joita johti Jascha Horenstein. Kuunnellessani tätä historian mahtavinta musiikkitaltiointia taas bussissa, alkoivat silmäni kyyneltyä.

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 9. Stanislaw Skrowaczewski. Jäntevä, dramaattinen, paras kuulemani stereoäänitys tästä länsimaisen musiikin sinfonisen musiikin referenssiteoksesta. Samoilla linjoilla kuin Karajan ja Szell - nuorekkaan energistä mutta aikuisen täyteläistä musiikkia - mutta parempi, varsinkin hitaassa osassa. Skrowaczewskin esitys on toiveikkaan eteenpäinkatsova, se antaa hänelle edun verrattuna Karajaniin ja Szelliin.

Johann Sebastian Bach: Johannespassio. Lasset uns den nicht zerteilen. Münchenin Bach-kuoro ja orkesteri, johtaa Karl Richter. Upean räyhäkkäästi ja selkeästi artikuloitua kuorohaukuntaa. Muodista pudonnut Richter on mainettaan eloisampaa musisointia, kaikkea muuta kuin kuivakkaan kapumaista.

Anton Bruckner: Sinfonia 00. Saarbrückenin radio-orkesteri, johtaa Stanislaw Skrowaczewski. Nyt tämä kuulostaa ihan täysipätöiseltä musiikilta! Skrorawczewski ei olekaan mikään Barenboim, saati Ashkenazy, vaan musiikin rakenteet säveltäjän tavoin ymmärtävä kapellimestari.

Johann Sebastian Bach: Matteuspassio. Lasst ihn, haltet, bindet nicht! Elisabeth Grümmer, Marga Höffgen, Wiener Sängerknaben, Wiener Singakademie, Wienin filharmonikot johtaa Wilhelm Furtwängler. Furttiksen herkän monumentaalinen tyyli ei taatusti edusta nykykäsityksen mukaan autenttista musisointia, mutta kyllä varmasti autenttista muusikkoutta. Furtwänglerin hieman leikellyn liveversion jälkeen kaikki muut versiot tuntuvat jotenkin pliisuilta, ja näissä vanhemmissa saksalaislevytyksissä - Furtwängler, Klemperer, Richter, Gönnenwein ja niin edelleen - laulajat ovat todella suurenmoisia, mitään barokkipihinää tai raapinaa ei kuulla, vaan täysiveristä tulkintataidetta, jossa jokainen sana on eletty.

Piotr Tsaikovski: Sinfonia no 4. Berliinin filharmonikot johtaa Herbert von Karajan. Teoksen ylittämättömän kiihkeä levytys on tosin Sergei Koussevitzkyn johtamien Bostonin sinfoniaorkesterin kanssa tehty vanha taltiointi, mutta ihanneversio lienee Karajan, jos haluaa usein kohtuuttomuuksiin sortuvan Tsaikovskinsa mahdollisimman koherenttina sinfonisena musiikkina. Karajan on Tsaikovskissa - kuten Schumannissakin, jota käsittelin viime kerralla - aivan parhaimmillaan: tässä on hänen tutun krominen sointinsa, mutta rutiinista ei ole tietoakaan, vaan intensiteetti on hehkuva.

Tapio Rautavaara: Kulkuriveljeni Jan. Tässä hieman vähemmän tutussa laulelmassa - joka on yllättävän pitkä ollakseen Rautavaara-schlager - Rautavaaran tarinankertojan ominaisuudet pääsevät oikeuksiinsa. Rautavaara on uskottava esittäessään mitä hyvänsä, aivan samoin kuin Sinatra, Taube ja Cash.

John Coltrane: Everytime We Say Goodbye. Muutaman ensimmäisen elinviikkonsa aikana Siiri-vauvani on jo tottunut nukahtamaan Coltranen sulosäveliin. Tässä on yksi Raskaansarjan Mestarin kauneimmista raidoista, joka on jotenkin nokturnaalinen. Siinä soittavat lisäksi McCoy Tyner, Steve Davis ja Elvin Jones.

Miles Davis: Blue 'N' Boogie. Tässä kättelevät toisiaan ellingtonilainen bigband ja brubeckläinen akateeminen svengi innoittuneesti, ja tuloksena on big bang.

Säveltäjä: Bach
Esittäjä: Skrowaczewski

No weak spots anywhere

When I learnt that Skrowaczewski had passed away, I started to study his legacy more extensively. I knew some of his work; his Halle Brahms 1 which was my first encounter with Brahms symphonies, reliable but hardly spectacular, his Shostakovich 10th - excellent although no match for Karajan - and some of his work with Rubinstein. I had borrowed from a library his acclaimed Bruckner set, and being a Bruckner devotee regarded his readings somewhat too sober and low profile for my liking.

Luckily I started my re-survey of his Bruckner with the eighth symphony. Always having struggled to grasp it in its totality, Skrowaczewski managed to really nail it. Everything is audible here, yet the reading ceases to be a mere X-ray of the piece. Instead it breathes life into it, suddenly everything falling into its place. Skrowaczewski Eighth is one of the greatest Bruckner recordings ever, on a par with Wand 4th, Horenstein 5th, Klemperer 6th and Furtwängler 9th. Otherwise his Bruckner is of extremely consistent quality: it rarely peaks above e.g Jochum but never fails.  If I would have to recommend one cycle of Bruckner´s symphonies, I might well start from here especially as all of his orchestral output is included.

The real surprise here is the Beethoven cycle. Having listened to dozens of complete recordings and possessing a few - Toscanini, Furtwängler, Norrington, Walter, Kempe, Jochum, Wand, Szell - his Beethoven is an absolute winner. There are no weak spots anywhere. If I had to mention some individual recordings, I would point out the Eroica, Pastorale and Ninth. The slow movement of Eroica made me really listen although I already thought to know the symphony; correspondingly, the slow movement of the Pastorale made me repeat it several times. The ninth might well be the most successful modern sounding version I have heard, at least the same standard as Szell and Karajan. In general, Skrowaczewski's Beethoven is full-bodied yet transparent, muscular yet lean. If you happened to possess just this set of Beethoven symphonies, you would not be at all hard done.

Skrowaczewski's Brahms is considerably better played than the Hallé recordings. They are slowish in the Giulini manner yet at least in first symphony more forward going. Perhaps the third symphony sags a little bit although it is played beautifully. Schumann symphonies are played with vitality and the heavenly slow movement of the second movement a fitting farewell to the conductor himself: a thoughful and selfless musician, a George Szell with humanity or a Carlo Maria Giulini with some added vitality injected. The Bartok disc is really enjoyable, Divertimento attacks from the outset with real fervour and the Concerto for orchestra starts perhaps a little bit cautiously yet it gathers pace and real excitement. Here the structural grasp reminds me of Jascha Horenstein. The recording of the Berlioz' Symphony Fantastique manages to convey some meaningful symphonic coherence into this Fantasia Sinfonica in Skrowaczewski's style that completely avoids any sensationalism or cheap trills.

This excellently assembled and produced box set is simply glorious, on a par with a similar one by Günter Wand (which btw has a less inconvenient packaging). Only a diehard-affiocionade buys this for Skrowaczewki's own compositions although they are certainly more purposeful than Fortner that Wand has to offer for good measure.

Skrowaczewski is one of the greatest unsung conductors of his time, and this collection makes him proud. One is really hard pressed to find a finer big box that is devoted to just one conductor (e.g. Karajan Symphony Edition contains sensationally great stuff and beside that, recordings that are plainly impossible in their sheer empty glossiness). This set contains mostly keepers, as the saying goes, at least Bruckner and Beethoven are definitely such.

My review of the Stanislaw Skrowaczewski 90th birthday jubilee box as released at Amazon.co.uk can be read by clicking the headline of this blogging.

Alkukevään toivotut levyt

Paul Abraham: Honved Banda operetista Victoria und ihr Husar. Abrahamin musiikki on niin kitschiä, että sitä on vaikea nauramatta kuunnella. Alle 3-vuotiaan Elsa-tyttöni mielestä se on niin tarttuvaa, että alkoi laulamaan sen kertosäettä sujuvalla vauvaunkarilla.

Gustav Mahler: Sinfonia no 3. Lontoon sinfoniaorkesteri ja Norma Procter, Ambrosian Singers, Wandsworth School Boys' Choir, johtaa Jascha Horenstein. Tämä yksi kaikkein kuuluisimpia Mahler-levytyksiä, suorastaan myyttinen taltionti on harvinainen kvadrofoninen äänitys, joka on pitkään suorastaan vältellyt levyhyllyäni, vaikka vannoutunut Horenstein-harrastaja olenkin. Tämä musiikki vaatii ilmaa ympärilleen ja aikaa kehkeytyäkseen, ja tässä Dennis Wickin pasuuna räikyy ja rummut paukkuvat.

Bela Bartok: Konsertto orkesterille. Lontoon sinfoniaorkesteri johtaa Antal Dorati. Ihannelevytys tästä teoksesta, jossa soitetaan ilmavasti eloisassa Mercury-äänityksessä, vaikka esityksenä ei ole Fricsayn voittanutta.

Johannes Brahms: Sinfonia no 1. Lontoon sinfoniaorkesteri, johtaa Jascha Horenstein. Äärimmäisen ilmava 60-luvun äänitys tässä suhteellisen harvinaisessa studiolevytyksessä korostaa Lontoon sinfoniaorkesterin soittoa, joka on sekä kaunista että tarvittaessa dramaattista. Tässä on yksinkertaisesti kaikki kohdallaan, jos Brahmsin ensimmäisestä sinfoniasta haluaisi yhden kunnollisen peruslevytyksen,

Tapio Rautavaara: Juokse sinä humma. Tyttäreni tanssii eli juoksee tämän tahdissa keittiötä ympäri, ja kuuntelisi tätä vaikka päivät pääksytysten. Mitään muuta en ole niin paljon kuunnellut maaliskuun aikana kuin tätä.

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 21. Dinu Lipatti ja Lüzernin musiikkijuhlaorkesteri, johtaa Herbert von Karajan. Tässä taivaasta lähetetty pianon enkeli Lipatti vain pari kuukautta ennen kuolemaansa jaksaa vielä kerran nousta aallonharjalle tässä esityksessä, joka on kuin vain yksi inspiraationkaari. Pelkästään tämän ajatteleminen saa kananlihalle.

Hector Berlioz: Symphonie fantastique. Saarbrückenin radio-orkesteri johtaa Stanislaw Skrowaczewski. Skrowaczewskin käsissä tämä ei niinkään fantastinen sinfonia vaan sinfoninen fantasia kuulostaa ihan vakavastiotettavalta musiikilta, virtuositeettia unohtamatta. Saarbrückeniläisten soundi on avoin, erittelevä ja valoisa.

Robert Schumann: Sinfonia no 2. Berliinn filharmonikot, johtaa Herbert von Karajan. Schumannin sinfoniat ovat ehkä Karajanin pitkän ja tuotteliaan uraan kaikkein parhaimmat levytykset: niissä välillä autopilotilla paahtava Karajan on korvin kuultavasti innostunut. Ja silloin kun Karajan on parhaimmillaan, he takes some beating. Sinfonian hidas osa on sinfoniakirjallisuuden kauneimpia.

Bela Bartok: Divertimento jousiorkesterille. Saarbrückenin radio-orkesteri, johtaa Stanislaw Skrowaczewski. On nautinnollista kuulla heti ensimmäisestä attaccasta alkaen näin raikkaasti äänitettyä ja railakkaasti soitettua Bartokia. Vaikka omistan Ferenc Fricsayn levytyksen - ja ne ovat definitiivisiä Bartok-tallenteita - niin oli kuin olisin kuullut kappaleen ensimmäistä kertaa.

Anton Bruckner: Sinfonia no 8. Saarbrückenin radio-orkesteri, johtaa Stanislaw Skrowaczewski. Olen neljännesvuosisadan kierrellyt tätä teosta ympäri, ja nyt pääsin sen ytimeen. Tässä on kaikki kohdallaan: temmot ja balanssit, ja löysin hitaasta osasta minulle ennen tuntemattoman uskomattoman kauniin viulusoolon. Kaikki kuuluu esityksen silti olematta hengetön partituurin röntgenkuvaus. Sen sijasta se on sen kokonaisvaltainen hermeneuttinen diagnoosi. Esitys on rauhallisesti alleviivaamatta mitään, ja sitä ravisuttavampia kliimaksit ovatkin. Skrowaczewski osaa rakentaa pitkiä kaaria samalla tavalla luonnollisesti ja hötkyilemättä kuin Horensteinkin. Kyseessä on yksi kaikkien aikojen Bruckner-levytyksistä, joka tekee minun hyllyssäni monia levytyksiä virkaheitoiksi, ainakin Giulinin ja Horensteinin.

Muusikko: Stanislaw Skrowaczewski
Säveltäjä: Bela Bartok

Eliahu ja Maurice

Minun piti ensin aloittamani Eliahu Inbalin johtaman Frankfurtin radio-orkesterin Mahler-levytysten maratoni. Lopetin sen aika pian, sillä kupletin juoni kävi selväksi: ne eivät efektejä korostavan, varhaisen digiäänityksen lisäksi tarjoa juuri mitään. Kokeilin seuraavaksi Maurice Abravanelin johtamia Utahin sinfonikkoja, joiden soitanto jo ensimmäisen sinfonian finaalissa levisi kuin Elanto. Päätin kuitenkin jatkaa Abravanelin opastuksessa, sillä oletin retkestä tulevan paljon mielenkiintoisemman, vaikka on hyvällä soitannolla ja äänitysteknologiallakin puoltoargumenttinsa.

Mahleria on joskus kiva kuunnella korvakarkkina, ottaa mukava takanoja ja nauttia äänikylvystä. Sitä tarjoavat esimerkiksi Bernard Haitink ja Gary Bertini, kenties Chailly ja Solti. Kuitenkin tämän uudemman ajan Beethovenin ymmärtämiseksi - kuten eräs nettiarvostelija Mahleria osuvasti luonnehti, löytyyhän hänen sinfonioistaan nykyään kymmeniä kokonaislevytyksiä, jotka kaikki on tehty viimeisen puolen vuosisadan aikana - kannattaa kuunnella aika ajoin myös Bernsteinia, Horensteinia, Kubelikia, Klempereriä, Walteria, Schercheniä ja Mitropoulosta.

Jatkan siis edelleen Abravanelin kokonaislevytyksen parissa, ja sen jälkeen yritän Gieleniä tai Zanderia, mitä tahansa paitsi Inbalia, joka kelpaa peruslevytykseksi silloin kun vasta muodostetaan suhdetta Mahlerin musiikkiin. Jo Mahlerinsa tunteva kuitenkin haluaa jonkun uuden tulokulman tähän uudemman ajan Beethoveniin. Inbalista on digitaalisen teknologian esittelylevytykseksi, ei juuri muuhun.