Bernardin muistolle

Tieto Bernard Haitinkin kuolemasta 92-vuotiaana eilen saavutti minut tänä aamuna. Bernard Haitink lienee tärkein musiikillinen kasvattajani Wilhelm Furtwänglerin ja Trevor Pinnockin ohella: Töölön kirjastosta keväällä 1993 lainaamani Mahlerin 4. sinfonia ja Brucknerin 7. sinfonia olivat ensituttavuuteni säveltäjiin (Mahleria olin joskus kyllä kuullut aiemminkin, mutta aika ei ollut kypsä).

Mahlerin ja Brucknerin lisäksi Haitink oli erinomainen ainakin Brahmsin, Debussyn, Sostakovitsin ja Tsaikovskin johtajana. Myös Bartokin orkesterikonsertossa Haitink yllättää; hänen otteensa vitaliteetti ei häpeä unkarilaisillekaan; virtuositeetista ei koskaan ollutkaan pulaa. Minulla ei koskaan ollut tilaisuutta kuulla hänen musisointiaan elävänä, mutta onneksi hän jätti jälkeensä jokseenkin valtaisen äänitearkiston, jota minullakin on varsin edustava otos.

Haitinkin johtamistyyliä pidettiin joskus hieman tylsänä. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen oppinut arvostamaan hänen johtamistaan. Se kestää aikaa. Vai voiko esimerkiksi Mahlerin kolmatta sinfoniaa tehdä juurikaan paremmin; tästä hyviä esimerkkejä ovat sekä hänen studiolevytyksensä 60-luvulta, joulukonserttien sarjasta Kerstmatinees 80-luvulta sekä tämän vuosituhannen puolella tehtyjen Baijerin radio-orkesterin äänite. 

Haitink oli myös erinomainen solistien yhteistyökumppani, mistä todistaa esimerkiksi hänen kaksi kokonaislevytystään Beethovenin pianokonsertoista; ensimmäinen Claudio Arraun ja toinen Murray Perahian kanssa. Haitink toimi useissa yhteyksissä maailman parhaaksikin mainitun Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin ylikapellimestarina 25 vuotta. 

Vaatimaton, itseään korostamaton Haitink piti viimeisen konserttinsa vasta vähän yli 2 vuotta sitten. Kiitos musiikista, maestro. 

What's wrong with sanity?

Haitink is often labeled as a sane and safe conductor, bordering on dullness. This hardly does justice to his work. Work of Haitink needs to be reevaluated and appreciated as he is quite misunderstood as a merely safe pair of hands. Haitink has an impeccable taste, and everything is well judged. Everything in this set is first rate, and some even more: there is hardly a better Mahler 9th around, and if Günter Wand's Bruckner 4th is raved about and rightly so, so is Haitink's Bruckner 4th uncommonly fresh and unaffected. Only Mahler's and Bruckner's 8th are somewhat controversial.

If compared to some of his colleagues, he is Karajan without his outsize ego and Szell with warmth. Every single instrument is audible so that these performance can be used for pedagogical purposes to learn the scores. Haitink is certainly a shrewd guide, as he introduced both Bruckner (7th) and Mahler (4th) to me in almost quarter a century ago. Still Haitink's recordings set the standard for me, they are to live with. More savagery might occasionally be wanted, as the Concertgebouw execute even the ugliest sounds cleanly, and manage to elevate some moments of banality to meaningfulness in the sheer perfection of playing.

Haitink's Brahms is throughoutly enjoyable, and in comparison Klemperer whose set I just acquired feels somewhat rugged if charismatic. In Haitink's Bruckner only 6th and 8th need to be replaced with another recordings; in 6th Klemperer or Celibidache and in 8th almost anybody, e.g. Wand. Haitink clearly believes that Bruckner's early symphonies are also music to be taken seriously. In Mahler the 9th is a top recommendation, quite probably the number one recommendation in studio recordings. In Mahler 3th Haitink's restraint works beautifully, but there is no want of intensity, it is only kept in check. 6th symphony is surprisingly lively. Only 8th symphony somewhat disappoints, as it only gathers momentum in the great finale, prior to it being too lightweight.

What about alternative versions, then? In Mahler 4th his later recording with the Concertgebouw is more desirable, and in Bruckner 8th his digital recording with the Vienna represents both Bruckner and Haitink better. Otherwise and in general his earlier thoughts as assembled here will do, and are in most cases more than adequate. Haitink managed to suprise me throughout this set with his selfless top class musicianship. These recordings are to live with, and more than so.

Merry 87th birthday, Bernard! I have my 45th birthday on Monday and I celebrated by ordering this set. This review can be read also at Amazon.co.uk.

Blood, sweat and tears

Hankittuani noin vuosi sitten James Levinen Mahler-levytyksiä, ensi alkuun kaikki vaikutti olevan suurin piirtein kunnossa. Ne olivat erinomaisesti levytettyjä, loistavasti soitettuja, musikaalisia, hyvällä maulla toteutettuja, kaikki yksityiskohdat kuuluivat, jopa minulle uusia instrumentaation detaljeja. Hyvän ensivaikutelman ne onnistuivat antamaan, mutta kuitenkin niistä puuttuu jokin X-tekijä, joka pitäisi mielenkiinnon yllä.

Esimerkiksi Mahlerin kolmosessa ja yhdeksikössä muhkeaa stereolevytystä kaipaava tuntee ensin helpotusta: tässä ne nyt ovat. Kuitenkaan edes kyseisten sinfonioiden puolituntisten ensiosien kaari ei tahdo kantaa, saati sitten koko teos. Molempien edellämainittujen sinfonioiden finaalit Levine raahaa tunnistamattomiksi, vaikka kyllä finaalit voi hitaastikin tehdä: Gary Bertinin yhdeksäinen on tästä hyvä esimerkki.

Mahler omien sanojensa mukaan halusi mahduttaa sinfonioihinsa kaiken, mitä maailmassa on. Kuitenkaan hänen sinfoniansa eivät ole mitään idealuetteloita tai efektivarastoja, vaan koherentteja sinfonioita, joskin ne sisältävät kokonaisen maailman. Levine ei vaan tavoita sitä, että kyseessä on yksi koherentti kuvaus maailmasta, ei maailma itse. Mahlerin musiikin pitää aina roikkua yhden langan varassa, "hang in the balance", jotta se paradoksaalisesti pysyisi kasassa.

Voi olla, että asiaa olisi auttanut, jos Levine olisi käyttänyt Mahlerillensa paremmin vihkiytyneitä orkestereita, kuten lontoolaisorkestereita, New Yorkin filharmonikkoja, Wienin filharmonikkoja, Concertgebouw-orkesteria tai jotain saksalaista radio-orkesteria. Philadelphian orkesterin kermainen ja kultainen soundi sopii slaavilaiselle musiikille (joksi luen tässä myös Sibeliuksen), mutta Mahlerista se tekee liian nättiä ja sulavaa. Chicagon orkesterin soundi taas on liian hehkuva, pianissimot eivät oikein rekisteröidy.

Musiikissa pitää kuulua ruumiineritteet ja mieluiten muutama ruumiskin, kernaasti jotenkin runneltuna. Siinä pitää olla verta, hikeä, räkää, kuolaa, epätoivoa ja kyyneleitä, menetystä tai ainakin kokemusta menetyksen pelosta, ja ennen kaikkea pierua. Jos jossakin tämä pätee erityisesti, niin Mahlerissa, joka ei keikistele, vaan horjahtelee.

Levine luulee, että sinfonia on osiensa summa, ja mitä enemmän ne sisältävät asioita, sitä suurempi sinfonia on. Sinfonian tulee olla suurempi kuin osiensa summa. Tämä toteutuu ainakin Klempererillä, Walterilla, Horensteinilla, Kubelikilla, Mengelbergillä, Mitropoulosilla, Bertinillä, Barbirollilla, Haitinkilla ja ajoittain Bernsteinilla. Näistä varauksista huolimatta, Levine toteuttaa Mahlerin sinfonioista ainakin nelosen ja seiskan jokseenkin ihanteellisesti, ja ykkösen ja vitosenkin hyvin.

Musiikillinen viivästetty orgasmi

Viides sinfonia on Brucknerin sinfonioista parhaiten rakennettu teos. Siinä kaikki palvelee kokonaisuutta, ja jokaisesta sävelestä pystyy päättelemään, miten teos etenee ja kuinka se päättyy. Näin ei voi sanoa mistään muusta hänen teoksestaan, yhdeksättä sinfoniaa ehkä lukuunottamatta. Brucknerin musiikkia rakastetaankin sen muotopuolista ja vioista piittaamatta - kuten rakastettua ihmistäkin - sellaisenaan.

Kuuntelin teoksen eilen elämäni toista kertaa livenä. Teos pääseekin oikeuksiinsa erityisen hyvin konsertissa orgaanisesti kohti ekstaattista loppuhuipennusta kasvavana. Konsertin käsiohjelma ja Vesa Sirén aivan oikein totesivat teoksen ottavan mallinsa Beethovenin yhdeksännestä (kuten Brahmsin ensimmäinenkin, mutta aivan eri tavoin): se alkaa hiljaa, miltei epävarmasti, ja finaali kokoaa aiempien osien teemoja niitä kehitellen. Teos ei oikein missään vaiheessa tunnu pääsevän käyntiin; se hakee aina uudestaan vauhtia, kohti vääjäämätöntä loppuhuipennustaan. Oikeastaan kaikki, mitä teoksessa on tapahtunut ennen kolmea-neljää viimeistä minuuttia, on sivuseikka ennen loppuhuipennusta. Brucknerin viides on musiikillinen viivästetty orgasmi.

Ensimmäisellä kerrallani - jolloin teoksen esittivät nuoruuden oletuskapellimestarini J-P Saraste ja RSO - joku poloinen yritti päättää päivänsä kesken ensimmäisen osan, jolloin neljä sivullista pelasti tämän miesparan hyppäämästä alas uuden oopperatalon parvelta. Nyt teoksen esitti maailman parhaaksikin sinfoniaorkesteriksi sanottu Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri Daniel Hardingin johdolla.

Oli nautinto kuunnella teosta akustiikassa, jossa sai olla Brucknerin ympäröimänä, todella täyteläisesti soitettuna. Kuitenkaan musiikissa ei soitto ole aivan kaikki kaikessa, vaan tärkeää ovat myös marginaali, se, jota yritetään sanoa, vaikkei ihan pystyttäisikään. Valaisen tätä muutamalla levytetyllä esimerkillä, joista moni kiinnostavin on livetaltiointi, teoksen jännittyneisyyteen sopivasti.

Ensimmäinen kuulemani levytys oli Wilhelm Furtwänglerin sota-aikainen taltiointi yskäisyineen, kahinoineen, paukkeineen ja rasahduksineen. Furtwänglerin tulkinnassa ei ole ainuttakaan kuollutta hetkeä - mikä on tässä teoksessa ja Brucknerissa yleensäkin hämmästyttävä saavutus - mutta ennätysvauhdikkaanakaan siinä ei paradoksaalisesti ole kiire minnekään. Furtwänglerin tulkinta onkin ihanteellinen, jos teokseen haluaa tutustua puhtaalta pöydältä.

Jos tämän puhtaalta pöydältä tutustumisen haluaa tehdä hieman paremmalla äänityksellä, silloin voi aloittaa Günter Wandin levytyksestä, joka muuten oli myöhemmin Bruckner-spesialistina tunnetun Wandin ensimmäinen Bruckner-taltiointi. Wandin Bruckner on hyvin kompaktia, lyyristä ja klassista, eikä siinäkään ole mitään turhaa, sikäli mikäli tämä on Brucknerin musiikissa mahdollista.

Wandin täydellisin mahdollinen vastakohta on Sergiu Celibidache, jonka livetaltiointi on ennätyksellisen verkkainen, ilmava ja lavea, todellinen one-off, ja sellaisena se kuuluu jokaisen Brucknerin musiikin vakavasti ottavan valikoimaan.

Aivan toisenlaista livemusisointia tarjoaa Jascha Horenstein, jonka levytyksen kuuleminen avaa sen, miksi soitto ei sittenkään ole pääasia soitettaessa. BBC:n sinfoniaorkesterin soitto ei missään nimessä ole suorituspuhdasta, ja teoksen katkelmallisuus tulee Horensteinin tulkinnassa paremmin esille kuin missään. Hän on kuitenkin ymmärtänyt teoksen kokonaisdramaturgian parhaiten, ja loppuhuipennuksen ekstaasi hakee vertaistaan.

Eugen Jochumin Berliinin levytys on erinomainen finaaliin asti. Sitten tapahtuu jotakin - tai pikemminkin on tapahtumatta - ja loppuhuipennus on loppuhuipennus ilman loppuhuipennusta. Kehuttua Jochumin viimeistä levytystä (live Concertgebouw) en valitettavasti ole kuullut.

Eilen kuulin paikoin huumaavaa ja miltei pökerryttävää sointikylpyä, ja valtaisista huipennuksista huolimatta kokemuksesta ei saanut päänsärkyä. Harding tarjoili Harnoncourt-tyylistä lean fat free -dieettiä, jossa paikka paikoin yritettiin turboahtamisen maailmanennätystä. Jäin kuitenkin miettimään, että ehkä Brucknerin musiikin yleisinhimillisyyden ymmärtämiseen tarvitaan vähintäänkin 50- ellei 60-vuotias kapellimestari, sillä pyhyyden kokemus jäi tällä kertaa tavoittamatta. Tai sitten Harding on ateisti, ja teokseen tarvitaan vähintäänkin panteisti.

Harding ei selvästikään halunnut ympätä Bruckneriin mitään musiikin itsensä ulkopuolista ohjelmallisuutta, vaan otti teoksen absoluuttisena musiikkina, ja sellaisena se saikin komeasti soivan toteutuksen, vaikka uskonkin tässä musiikissa olevan muutakin, tämän musiikin takana väijyvän vieläkin perustavampaa laatua olevamman absoluutin, johon on pakko uskoa voidakseen todella uskoa tähän musiikkiin. Minä ja muut kuolevaiset - Bruckner mukaanlukien - olemme liian pieniä ymmärtämään, mitä se olisi, mutta meidän on pakko uskoa, että se on, ja sen absoluutin pakenevuudesta Bruckner on tuskaisenkin tietoinen, pieni ihminen jumalallisuuden äärellä.

Taukoselfie kuohuviinillä. Brucknie?