Olli Salinin (1952-2024) muistolle

Julkaisen maaliskuun 2012 kirjoitukseni uudestaan, Olli Salinin muistolle. Tieto hänen poismenostaan elokuussa 72-vuotiaana nopeasti edenneeseen syöpään tavoitti minut vasta nyt, Yrjö Hakasen nettisivulta. 

Kiitos Olli Salinille, hengenpelastajalleni

Kun vanhempani erosivat, sain mahdollisuuden sanoa sanaseni siitä, halusinko asua jatkossa äitini vai isäni kanssa. Valitsin äidin, koska kuusivuotiaan oikeudentunto sanoi isäni tehneen väärin. Toinen minua samaan suuntaan motivoiva seikka oli mahdollisuus pysyä lapsuudenkodissani. Lähtiessäni isäni matkaan, olisin samalla hyväksynyt elämääni toisen naisen äitini lisäksi, ei sentään sijaan.

Elämäni eroperheen lapsena opetti minut hyvin varhain ymmärtämään elämän taloudellisia realiteetteja, mm. 500 ja 600 markan elatusavun välisen erotuksen. Minua kotona hoitaneen synnynnäisesti sydänvikaisen äitini terveys ei kestänyt niitä töitä, joita hän kansalaiskoulupohjalla meitä elättääkseen teki, joten hyvinvointivaltion apu tuli meille tutuksi.

Syntymäpäivän kunniaksi on paikallaan kiittää syntymäpäiväsankaria. Kun hyvinvointivaltion viralliset rajat tulivat vastaan, silloin meistä otti kopin Olli Salin. Näin äitini on minulle kertonut. En voi kiittää Olli Salinia siitä, mitä minusta on tullut, mutta kiitän Ollia merkittävästä avusta äidilleni, joka sai ehkä ratkaisevan tuuppauksen joidenkin sudenkuoppien ylitse. Ja ilman äitiäni en minäkään olisi tässä. Tämän avun ansiosta luotan siihen, että todellisessa hädässä hyvinvointivaltiossa on mahdollisuus ylittää epäinhimilliset normit ja soveltaa inhimillistä tarveharkintaa. Olli on viranomainen, joka on opettanut minulle että viranomaisillakin on ihmiskasvot. Hän antaa toivoa siitä että harmaimpienkin pilvien läpi voi pilkistää aurinko. Kiitos Olli!

Tarina työsilmälaseista

Teen tekstinkäsittelijän työtä, eli kirjoitan työkseni lääkärien saneluita. Tämä työ edellyttäisi oikeasti laboratorio-olosuhteet: jos ohjeena on kirjoittaa täsmälleen ja vain se, mitä lääkärit sanelevat, silloin avokonttori on työlle väärä ympäristö. Itse asiassa, työ sujuisi parhaiten etänä, mikä onkin mahdollistettu, mutta ei ole kaikille mahdollista. Kuten kahden pienen kotonaolevan lapsen isälle. Niinpä olenkin päättänyt suojautua mahdollisimman hyvin kaikilta toimisto-olosuhteiden haitoilta. Tähän tarkoitukseen vastamelukuulokkeet ovatkin hyvät: paksuilla pehmusteilla varustetut kuulokkeet leikkaavat sen verran pois ulkopuolisesta hälystä, että saneluihin keskittyminen on mahdollista. Kuitenkin näissä kuulokkeissa on varjopuolensa: ne puristavat silmälasinsankoja sen verran tiukasti, että muutamassa kuukaudessa jouduin säädättämään omia silmälasejani sen verran monituista kertaa, että säätövara tuli loppuunkäytetyksi. Viimeisenä keinona optikko suositteli päässäpysymistä parantamaan nenätyynyjen asentamista. Ne pysyivät kehyksissä noin kaksi viikkoa, ja toinen nenätyyny vei mukanaan palasen sankaa. Tarvitsin siis kahdet silmälasit: itselleni uudet ja erikseen työkäyttöön tarkoitetut päätelasit.

Sain uudet päätelasit loppujen lopuksi aika nopeasti. En kertaa tässä niiden hankkimisproseduuria, sillä se löytyy erikseen kuvattuna intranetista ja esimiehiltä. Heti ensimmäisenä päivänä osoittautui, että ne oli kiristetty niin tiukoiksi, että nenänpäällinen ja korvantaukset alkoivat vihlomaan. Lähdin säädättämään kehyksiä, työajalla, koska työnteko kävi mahdottomaksi, koska kyse oli työterveyteen mielestäni rinnasteisesta asiasta ja koska yksityisistä perhesyistä en ehdi käymään erikseen toisella suunnalla sijaitsevassa optikkoliikkeessä.

Tämä ei kuitenkaan esimiehen mukaan käy, vaan jos työkäyttöön tarkoitettuja, työnantajan maksamia päätelaseja haluaa tarkastuttaa, tämä tapahtuu joko omalla ajalla tai sitten tarkoitukseen käytetty työaika pitää joskus korvata. Tämä on oikeustajuni vastaista: käyttää omaa aikaa työnteon mahdollistamiseen. Eikä tämä esimerkiksi yksinhuoltajalle ole mahdollistakaan, työpäivän pidentäminen, jos jonkun pitäisi lapsetkin hakea päivähoidosta.

Jos saneluiden taso romahtaa, se johtuu vain siitä, että olen joutunut ottamaan päätelasit pois päästäni niiden aiheuttaman hankauksen takia, enkä ilman niitä näe päätteelle, enkä enää toisia omia silmälaseja lähde rikkomaan.

Korppi ei ole petolintu

Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysviraston juuri julkaisema valistus- tai pikemminkin varoitusvideo lasten vanhempien sosiaalisen median käytöstä on sohaissut oman kuplani rikki. Videossa korppi vie tytön kun äiti tarkistaa tekstiviestin. Korppi ei kuitenkaan ole peto, vaan pikemminkin luonnon puhtaanapitolaitos, vaikka olenkin nähnyt videon, jossa korppi surmaa kaninpoikasen ravinnokseen. Sellaisiakin opetusvideoita näkee sosiaalisessa mediassa.

Yksimielisesti tämä Helsingin valistusvideo on tuomittu yksisilmäisesti sosiaalisen median demonisoivana pelotteluvideona, naureskeltukin sille. Minä en naura. Osui ja upposi. Ehkä osalla suuttunut, järkyttynyt tai huvittunut reaktio on vaivaantumisreaktio, yritys peitellä omaa nolostumista, häpeääkin.

Muutettuani Norjaan elokuussa 2007, sain kutsun Facebookiin. Pidinkin sitä oivana keinona pysytellä kärryillä siitä, mitä Suomessa tapahtui poissaollessani ja mitä kavereilleni kuuluu. Olen suhtautunut siihen myös verkostointityökaluna, sekoittaen mukaan sekä jauhot, hiivan että veden, aivan samoin kuin blogissani, renessanssi-ihminen kun olen ja sellaisia eivät koske aiheen rajaamisvaatimukset, sillä ne ovat matalasieluisemmille. Pian osoittautui, että Facebook on oiva keino myös pysytellä kärryillä kissavideoiden viimeisimmistä kehitysvaiheista aikakaudella 30 jKr Teemu Mäki.

Kotonani tapaan istahtaa vanhan säilytysarkkuni päälle silloin kun näen tarpeelliseksi vain nopeasti "tarkistaa", mitä oli puhelimeeni tupsahtavan plingahduksen takana. Että oliko joku kommentoinut osuvasti kissavideokommenttiani. Juuri kaksi ja puoli vuotta täyttävä tyttäreni pitää tätä paikkaa minulle niin sopivana, että näyttää minulle usein "tohon" itse puuhatessaan sohvalla. Ja omatuntoa soimaa.

Helsingin videota hutipotkuna pitävistä moni on muistuttanut sosiaalisen median oikeasti tarjoavan myös vertaistukea esimerkiksi yksinhuoltajille, mielenterveyskuntoutujille, työttömille ja niin edelleen. Se on kuitenkin sosiaalisen elämän korvike: kun ei ole mahdollista tarkistaa, mitä koto-Helsingissä tapahtuu, Facebook ja Twitter ovat parempi kuin ei mitään.

Sosiaalisen median käyttöä ei tarvitse kokonaan lopettaa, niin kuin ei alkoholinkaan. Molemmat ovat kohtuudella annosteltuina ihan kivoja juttuja silloin kun ne ovat jonkun lisäksi. Korvikkeena ne ovat vähän siinä ja siinä. Korkki on syytä laittaa kiinni silloin kun sen takia jäävät työ tai perhe hoitamatta ja aamulenkki välistä. Sama pätee sosiaaliseen mediaan.

Video näyttää yhden valitsemansa näkökannan sosiaalisesta mediasta, sen, josta isänikin minulle on sanonut. Joskus isiä tarvitaan avaamaan silmiä, paitsi omiaan siltä kaikelta näpyttelyltä, myös lastensa. Noin 14-vuotiaana isäni kerran kehotti minua kuuntelemaan omia sanojani. Laskin, että joka kolmas niistä merkitsi naisen sukupuolielintä. Tämän yhden itsetarkkailukerran herättämänä käytännössä katsoen lopetin kiroilun.

Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin isäni kerran totesi närkästyneen hämmästyksensä, että kävellessään leikkipuiston ohitse näyttäisi siltä, että jokainen ainakin yksinäinen vanhempi tuijottaisi kännykkää, vaikka oikeasti vanhemman tehtävänä on olla oman lapsensa päätoiminen ammattikatsoja ja yleisö. Sosiaalisen median kohtuullisesta hyötykäytöstä video ei sano mitään, mutta ei kai sellaisesta tarvitse valistaa tai varoittaa. Sellainen on pikemminkin mainosten tehtävä: näyttää iloista, seurallista kohtuukäyttöä, sellaista kuin männävuosikymmenten ykköskaljamainoksissa.

Moni kommentaattori on kiinnittänyt huomiota sanojen merkityssisältöjen hämärtämiseen. Välinpitämättömyyttä on ehkä kyseenalaista nimittää väkivallaksi, se on "vain" välinpitämättömyyttä. Kaltoinkohtelua joka tapauksessa.

Videon voi katsoa klikkaamalla otsikkoa.

Vähentääkö KiKy-sopimus kuntien verotuloja?

Oma ammattiliittoni JHL oli mukana kunta-alan pääsopijajärjestöjen kannanotossa, jossa ihmetellään väitteitä, joiden mukaan "kilpailukykysopimus" vähentäisi kuntien verotuloja, kun kuitenkin pääministeri Juha Sipilä on luvannut sen olevan kunnille kustannusneutraali.

Tätä on kuitenkin vaikea luvata, jos reaaliansiot laskevat lomarahaleikkauksen myötä. Lisäksi joku - esimerkiksi pitkää työmatkaa tekevä tai yksinhuoltaja - voi tulla päätyneeksi sellaiseen laskelmaan, että työajanpidennykset ovat hänelle mahdottomia, jolloin hänen on joko oma-aloitteisesti vaan ei vapaaehtoisesti lyhennettävä työaikaansa, jolloin hänen ansiotasonsa laskee, ja samalla laskevat verotulot. Joku voi jopa tulla siihen johtopäätökseen, että työnteko ei enää ole näillä pelimerkeillä mahdollista.

Tämä kannanotto sisältää siis pakostakin vaatimuksen kompensoida em. tappiot jotenkin kunnille, tai sitten vähentää kuntien tehtäviä, mikä edellyttäisi kuntalain muutosta. Toki niitä tehtäviä väheneekin SoTe-uudistuksen myötä. Yksi kätevä tapa kompensaatioon on tietysti kunta-alan palkkatason tarkistaminen, mikä olisi luontevinta aloittaa matalimmista palkkaryhmistä.

Kunta-alan järjestöjen yhteisen kannanoton voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Kuinka hallitus sai kansan vihaamaan veroja

Pienituloiset rakastavat - tai ainakin heidän kuuluu rakastaa - veroja, tarkoittaen siis palkkatulojen verotusta, sillä he ovat riippuvaisimpia niillä kustannetuista palveluista, vaihtoehtoihin kun heillä ei ole varaa. Nyt kuitenkin tämä syy-yhteys on murrettu, ja kansa on pakotettu sahaamaan omaa oksaansa vaatimalla veronkevennyksiä.

Hallituksen niin sanottu kilpailukykysopimus on taidettu valmistella paitsi EK:n, myös Veronmaksajien keskusliiton kanssa yhteisymmärryksessä, sillä sen sisältämät työelämän heikennykset suorastaan huutavat tasapainottaakseen itseään veronkevennyksiä. Pitkää työmatkaa tekevät, yksinhuoltajat ja ruuhkavuosissa kärvistelevät ovat pakotettuja sanoutumaan irti työajanpidennyksistä ja lyhentämään työaikaansa.

Koska tällä manööverillä ansiotaso laskee pikkuisen, he laskevat toivonsa siihen, että veroja kevennettäisiin sen verta, että vaikutus heidän tilipussiinsa olisi suunnilleen plus miinus nolla, eli veronkevennykset kumoaisivat laskevan ansiotason vaikutukset (lomarahojen kuihtumisen veronkevennykset korvaavat vain niillä, jotka selviytyvät ilman työaikansa lyhentämistä).

Toinen käsi antaa, toinen ottaa. Mitään järkeä tässä ei ole, mutta kun valinnanvapautta piti lisättämän ideologisista syistä. Vielä kun saisi kuukausilippuun osa-aika-alennuksen, mutta kun työmatkalippu maksaa sen saman, teit sitten 2 tai 12 tunnin työpäivää, 3 tai 6 päivää viikossa. Mutta näin saatiin kansa vihaamaan veroja, ja huonomuistisin tai nöyrimmäksi peloteltu kansanosa rakastamaan hallitusta, joka laski heidän verotaakkaansa.

Kenen vapautta on kauppojen aukioloaikojen vapauttaminen?

Liberalismin yksi äärimmäinen muoto on oman valinnanvapauden asettaminen niiden edelle, jotka tätä valinnanvapautta tarjoavat. Tässä ajatussuunnassa ihmiskunta jakautuu kahteen lajiin: palveltaviin ja palvelijoihin. Tämä minua aina on liberalismissa epäilyttänyt: se on vahvojen vapautta.

Onhan se tietysti mainiota, laitattaa yksinhuoltajaäiti käkkimään klo 11 asti lähi-Siwassa, sulkea hänen lapsensa siksi aikaa 24/7 (yö)päiväkotiin, kun itse tulen sen toisen 24/7 kautta (joka on kuntosali), ja vähän vielä Pohjanmaankin, ja sitten saan päähäni muistaa, että ai niin. Kotona ei ollutkaan minulle yhtään yöpalaa.

Yksi valituksenaihe vaan: miksi eivät voi myydä sitä Euroshopper-tölkkiviiniä niin että voisin kätevästi käydä täydentämässä varastojani, yöttömässä yössä?

Jos kauppojen aukioloaikojen vapauttaminen on ollut parkkeerauskiekon liberalisoinnin ohella hallituksen positiivisin aikaansaannos, ei hyvin mee, ei sen paremmin hallituksella kuin oppositiollakaan, jolle tämä aikaansaannos kelpasi.

Lapsista yhteiskuntasopimuksen maksumiehiä

Miksi koululaisilla on subjektiivinen oikeus syyslomaan, hiihtolomaan, 2 viikon joululoma ja 2 ja 1/2 kuukauden kesäloma? Tästä tulee lomailua yli 3 kuukautta vuodessa, 13-14 viikkoa. Samanaikaisesti monilla - jotka saattavat olla vanhempia, näiden koululaisten vanhempia - ei ole oikeutta lomaan lainkaan.

Moni sekoittaa vuosilomaoikeuden ja loman toisiinsa. Jos pätkätyöläisellä kertyisikin kaksi päivää kuukaudessa vuosilomaoikeutta, ei hän niitä välttämättä ehdi pitämään, vaan hän saattaa olla työttömänä juuri sen jakson kun loma kestää. Näin kävi minullekin joitakin kertoja, silloin kun vielä olin pätkätyöläinen. Työttömyys ei ole lomailua.

Työttömien lisäksi, monilla ihmisryhmillä ei ole lomaa, kuten yrittäjillä tai heihin rinnastetuilla apurahatutkijoilla tai -taiteilijoilla, sillä heidän apurahansa riippuvat näytöistä, eli julkaisuista, ja koko ajan on taottava.

Sitten vastapainoksi kuulemma on joitakin ihmisiä, joilla on peräti 38 päivän vuosilomaoikeus. Näitä kuulemma on julkisella sektorilla, missä minäkin olen suuren osan työuraani työstänyt, mutta siltikin minulla on "vain" 28 päivän vuosilomaoikeus.

38 päivää saattaa kuulostaa paljolta, niin paljolta, että sitä kadehditaan Elinkeinöelämän keskusliittoa ja maan hallitusta myöten, semminkin kun päättäjillä ei virallisesti ja yrittäjillä ole tosiasiallisesti lomaa. Ainakaan siihen heillä ei ole subjektiivista oikeutta niin että sitä oikeutta suojeltaisiin. 38 päivää kuitenkin kalpenee koululaisten vuosilomien määrään, joka on lähes kolminkertainen verrattuna pisimpiin aikuisten vuosilomiin.

Jos niin kutsutussa yhteiskuntasopimuksessa katsottaisiin, että on hyvä kajota vuosilomiin, samalla se aika, jolloin lapset ovat heitteillä, pidentyy entisestään. Halutaanko lapset laittaa yhteiskuntasopimuksen maksumiehiksi, siis lapset, ei vain lapsiperheet tai yksinhuoltajat, joille jo nykyisellään omien usein huhupuheiksi jäävien lomien ja lasten lomien yhteensovittaminen on mahdoton yhtälö?

Halutaan. Tästä antaa viitteitä myös subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkaminen, lukukausimaksujen tuleminen korkeakouluihin, puheet (vanhempien) työajan pidentämisestä, päivähoitoryhmien koon kasvattaminen ja iltapäivätoiminnan hintojen kaksinkertaistaminen.

Miten julkisen sektorin kurittaminen kohentaa yritysten kilpailukykyä?

Olen jo aiemminkin repostellut hallituksen ns. kilpailukykypakettia, joten tällä kertaa lyhyesti.

Joskin sairausloman karenssipäivä on oikeasti hullu idea, sairaana töihin tulemisesta on eniten haittaa julkisella sektorilla, jossa sairaanhoitajat, varhaiskasvattajat ja opettajat toimivat taudinkantajina. Tosin ei vaaratonta ole käyttää koneistusmasiinoitakaan tai ajaa rekkaa sairaana, ja kyllä ne puotipuksutkin levittävät tauteja.

Arkipyhien muuttuminen palkattomiksi tai pakko tehdä ne sisään ei oikeasti ole mahdollista julkisella sektorilla. Jos virasto on kiinni viikonloppuisin, on turha mennä rykimään sitä ovea, ja yrittää tehdä helatorstai lauantaina sisään. Aloite myös kertoo siitä, että hallituksessa ei tunneta julkisen sektorin virkaehtosopimuksia: jos helatorstai pitäisi tehdä sisään viikonloppuna tai iltatöinä, tämähän käytännössä tarkoittaisi esimerkiksi opettajilla kokonaistyöaikaan siirtymistä - eli kaiken opetusvelvollisuuden ulkopuolella tehtävän työn tekemistä näkyväksi ja tunnustamista - mitä tähän saakka on vastustettu mahdottomana. Eikä yksinhuoltajan, pitkää työmatkaa tekevän perheellisen, saatikka molempiin ryhmiin kuuluvan ole mahdollista tehdä sisään mitään, hän jo nyt kulkee työn ja perhe-elämän yhdistämisen äärirajoilla.

Lomarahojen karsiminen taas pienentää suoraan kulutuskysyntää, tehden pienituloisille mahdottomaksi esimerkiksi kotimaanmatkailun, työllistämisen kotitalousremontteja teettämällä tai palvelujen tai tavaroiden kuluttamisen, joten ei siinäkään ole järkeä. Parempi olisi irrottaa lomaraha tuloista, ja määrätä kaikille palkansaajille esimerkiksi kahden tonnin lomaraha.

Minä en ymmärrä, mitä muuta tekemistä julkisen hallinnon pienipalkkaisten sairauslomilla, lomarahoilla ja arkipyhillä on yritysten kilpailukyvyn kanssa, paitsi että tällä kustannetaan työnantajamaksun alennus. Tarkoitus kai lienee varmistaa, ettei julkinen sektori olisi liian vetovoimaisena kilpailukykyinen työnantaja verrattuna yksityiseen sektoriin. Että jos joku nyt haluaisi ihan silkasta kutsumuksesta vaihtamaan lasten tai vanhusten vaippoja vuorotyössä. Siksi kovalla kädellä sitä nyt kuritetaan eilen TEM:n sivuille ilmestyneen tiedotteen mukaan. Kilpailukykypaketti koettelee solidaarisuutta, etenkin kun johtajat itse eivät näytä moraalista esimerkkiä, piilottelemalla omistuksiaan verottajan tavoittamattomiin.

TEM:in tiedotteen voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Mihin työajanpidennyksellä oikeasti pyritään?

Minua valistuneemmat blogistit ovat moneen otteeseen todenneet, että Sipilän hallituksen "yhteiskuntasopimusneuvottelujen" (laitoin sulkeet, koska uusiokieltä rakastavalla Sipilällä ei taida olla hajuakaan termin sisällöstä, eikä yksisuuntaista sanelemista ja pelottelua voi kutsua neuvottelemiseksi) eniten puhututtaneissa työajanpidennyspuheissa on kyse devalvaatiosta: koska työn arvoa ei voida nostaa, lasketaan työajan arvoa. Moni on myös todennut, että työn määrä on vakio: jos jo nyt töissä käyvien olisi määrä tehdä enemmän, riittäisi siitä jaettavaa nykyistä harvemmalle.

Sipilän ja kumppaneiden tarkoitus on kuitenkin lopulta ollut työntekijöiden kiristäminen siten, että jäljelle jäisivät vain ne, joilla ei ole mitään valinnanvaraa, nöyryyden ja vaihtoehdottomuuden pudotuspeli. Työajanpidennys on tosiasiallinen tuntipalkanalennus, ja ainakin perheelliselle aika on rahaa, jatkuvaa tasapainottelua ajan ja rahan välisellä veitsenterällä, jolloin perheellinen ei tee yhtään sen enempää kuin on pakko perheen elättämiseen.

Tämä pätee niin yhden kuin useammankin huoltajan perheissä. Useamman kuin yhden huoltajan perheissä sentään on olemassa edes teoreettinen mahdollisuus, että toinen huoltajista lyhentää päivää tai jättäytyy kokonaan pois työelämästä.

Jälkimmäinen vaihtoehto tuleekin toteutumaan monissa niissä perheissä, joissa on sellaiseen varaa. Oliko tämä Sipilän, Stubbin ja Soinin tarkoitus? Kotiinjäävät ovat pääasiassa naisia, paitsi että minullekin se olisi ollut ihan käsinkosketeltava optio, jos ei vaan olisi karensseja.

Työajanpidennys on monille tosiasiallinen työajanlyhennys, sillä ei esimerkiksi yksinhuoltaja tai pitkää työmatkaa päivittäin reissaava taivu siihen, että hänen lastensa hoitopäivät vielä entisestäänkin pitenisivät, joten moni joutuu lyhentämään työpäiväänsä. Jolloin ei laske ainoastaan tuntipalkka vaan myös bruttopalkka.

Jos työpäivää lyhennetään esimerkiksi tunnilla tai kahdella, tämä ei vaikuta päivähoitomaksuihin. Paitsi että ai niin, niitähän pitikin nostaa! Bussiliputkaan eivät tunne osa-aikalyhennystä: Porvoo-Helsinki -väli maksaa sen samat 312,80, Matkahuollolla ja 250 Porvoon liikenteellä, tehtiin sitten tunnin tai kuudentoista työpäivää. Pienipalkkaisella tulee hyvin nopeasti vastaan tilanne, jossa työnteko ei kannata lainkaan palkan pienentyessä mutta kustannusten pysyessä ennallaan, joten työajanpidennys tulee aiheuttamaan irtisanoutumisia.

Tämä onkin ollut Sipilän hallituksen tavoite. Massatyöttömyyden kaudella varsinkin näihin pienipalkkaisiin, usein varsin vähän koulutusta vaativiin töihin riittää kyllä tulijoita, ja jos vanhat työntekijät eivät jousta, työttömien reserveistä löytyy kyllä nöyriä ja epätoivoisia hoitamaan hommat. Mitä vähemmän valinnanvaraa on, sitä kyseenalaistamattomampi ja nöyrempi työntekijä yleensä on.

Kysyisin vielä pääministeri Juha Sipilältä: kuka hakee yksinhuoltajien ja pitkää työmatkaa päivittäin tekevien lapset päivähoidosta?

Lapsilisän voisi ehkä porrastaa

Lapsilisän sanotaan olevan lapselle korvamerkittyä tuloa. Tämä on kuitenkin silkkaa teoriaa, sillä sehän maksetaan jomman kumman vanhemman tilille. Pienituloisillahan se mennee perheen yleiseen kassaan, ja se ei ole pohjaton, pikemminkin kukkarossa on reikä, ja suurituloisemmilla se rahastoitaneen lapsen säästökassaan, ellei sitten sillä tilkitä yli varojen eläneen tai konkurssin tehneen vanhemman veneen eräytynyttä osamaksua.

Pitääkö sitä subventoida, että toisilla on aikuistuessaan säästettynä asunnon käsiraha? Omistusasumista tuetaan jo muutenkin korkovähennyksellä. Lapsilisä vain kasaa tuet samalle henkilölle, hyväosaisen lapselle, ja ylläpitää luokkayhteiskuntaa. Miksei lapsilisä voisi olla, kuten asumistukikin, tulosidonnainen? (asumistuki on lisäksi menosidonnainen, mihin liittyy ongelmansa. Se osaltaan pitänee vuokratason niin korkeana, ettei siitä ilman asumistukea selviä).

Jos joku huomauttaisi, että on kyseenalaista erikseen kannustaa huonommaksi sanottua ainesta lisääntymään, niin ei siitä kannata olla huolissaan. Kyllä vuoristoneuvoksetkin lisääntyvät ilman tätä kannustinta, eikä sillä 96 eurolla oikein saa kuin kuukauden äidinmaidonvastikkeet. Jos kerran halutaan säästää aiheettomista tuista, niin lapsilisä voisi olla progressiivinen, ja sen verottaa kotitalouden aikuisten tuloissa pois. Tämä olisi yksinhuoltajille suhteellisesti erityisen suuri helpotus.

Vanhempainvapaiden jakamisesta

Vanhempainvapaiden Islannin mallin eli Vihreidenkin kannattama 6-6-6 -malli on ideana kannatettava: 6 ensimmäistä kuukautta äidille, 6 seuraavaa isälle ja viimeiset 6 voivat vanhemmat keskenään jakaa siten kuin parhaaksi näkevät.

Hyvä se on siksi, että kun ensimmäiset 6 kuukautta on imetyksen takia korvamerkitty äidille, malli osoittaa myös iseille vastaavan ajan. Tämän pitäisi parantaa äitien työmarkkina-asemaa, sillä se jakaisi työnantajan näkökulmasta huoltajuusrasitetta nykyistä tasaisemmin. Se on kuitenkin sivuseikka verrattuna siihen, että lapsen ja isän välinen suhde voimistuu.

En koskaan kadu sitä aikaa, kun olin poikani kanssa kotona seitsemän kuukautta perheeni asuessa Norjassa. Nämä seitsemän kuukautta olivat pohjana sille vahvalle isä-poika -suhteelle, jonka katkeamisesta ei tarvinnut olla huolissaan silloinkaan kun isä muutti Suomeen.

On myös hyvä, että viimeisen 6 kuukauden käytön perhe saa ratkaista itse, vaihteleehan perheiden työ- ja ansiotilanne. Joissakin perheissä isän on luontevaa jäädä kotiin esimerkiksi siksi, että hänellä ei ole työtä tai ainakin äitiä järkevämpää jäädä kotiin siksi että hänellä on äitiä pienempi palkka. Tällaisiakin isejä nimittäin on. Tiedän kokemuksesta.

Kun malli on teoriassa selkeä parannus nykytilanteeseen niin lapsien, vanhempien kuin ainakin äitien työnantajienkin näkökulmasta, se tuo perhetilanteiden epäsymmetrian nykyistä raadollisemmin näkyville. Jos perheessä on vain yksi vanhempi, vanhempainvapaita ei voi jakaa kenenkään kanssa.  Yksinhuoltajaperheiden tilannetta tämä malli ei kohenna, ja yksinhuoltajaperheiden lasten suhteellista tilannetta kahden huoltajan perheiden lapsiin se itse asiassa huonontaa. Nimittäin aniharvalla yksinhuoltajalla on varaa jäädä puoleksitoista vuodeksi kotiin lastansa hoitamaan. Käytännössä perhevapaa melkeinpä edellyttää kahta töissäkäyvää aikuista, joista toinen jättäytyy Kelan vanhempainrahalle.

Ei tietenkään ole valtion vika, että joillakin ei ole puolisoa, mutta eri perhemuodoissa kasvaneiden lasten epätasa-arvoisuus korostuu Islannin mallissa, ja ainut tapa korjata tämä epäkohta olisi nostaa vanhempainrahaa todella tuntuvasti. Koska tähän ei liene kuitenkaan varaa, sitä tärkeämpää onkin laadukkaan päivähoidon saatavuus ja saavutettavuus.

Periaatteet ovat perheelliselle luksusta...

... johon hänellä ei ole varaa. Nuorena on hyvin helppoa olla periaatteellinen ja ajatella teoreettisesti, ikään kuin oma elämä olisi jokin koelaboratorio. Viimeistään perheellisenä tai ainakin aikuisena ymmärtää, että kaikista periaatteista ei kannata pitää kiinni, eikä voi. Samaten ymmärtää sen, että aina kysymys ei ole periaatteista laisinkaan, vaan ihan käytännön sanelemista ratkaisuista, joskus myös muiden asettamista reunaehdoista. Itse asiassa on paljon parempi, että omat periaatteet törmäävät toisten ihmisten periaatteita vastaan. Siinä niitä tuleekin sitten karsittua.

Oli minullakin nuorena kaikenlaisia teoreemoja esimerkiksi lastenhoidosta, sikäli mikäli joskus olisin lapsia sattunut saamaan. Sotkin omia esteettis-teoreettisia ideaalejani siihen, miten asioiden mielestäni pitäisi parhaassa mahdollisessa maailmassa olla. Jossain vaiheessa aloin olemaan jo varsin vakuuttunut siitä, että ei lapsia tulekaan. Harvat periaatteet kuitenkaan kestävät käytännön elämän testiä, minkä muut ihmiset ja elämänkokemus niille asettavat. Onneksi. Ne sietääkin heittää mäkeen.

Tällaista tuli mieleeni kun aika ajoin sinkkuaktivistit nostavat esille sanotun epäkohdan, jossa kuuleman mukaan perheellisillä on etuajo-oikeus työpaikkojen lomalistoihin. Heidän mielestään on huutava tasa-arvo-ongelma, että perheettömät ja perheelliset eivät kuulemma olisi työpaikkojen lomalistoilla samanarvoisia.

Minulle tuo on samantyyppistä kuulopuhetta kuin Kauman Pialle lastenvaunut, mutta silloin jos olisi ihan pakko laittaa ihmisiä viivalle, en oikein osaa nähdä, miten voidaan rinnastaa kavereiden kanssaolo-oikeus lasten oikeuteen viettää aikaa vanhempiensa kanssa tai ylipäätään lasten oikeuteen viettää lomaa. Pitääkö lasten lusia ympäri vuoden kasvatuslaitoksissa, olla ainut ihmisryhmä ilman lomaoikeutta vain siksi, että jotkut ymmärtämättömät härkäpäisesti pitävät kiinni periaatteista, joiden mukaan heidän tarpeensa lähteä toteuttamaan itseään reppumatkalle on yhtä tärkeä ja nauttii samantyyppistä suojaa kuin lastenhoito.

Perheellisillä on pakko sovitella kalenteriaan toisten ihmisten kalentereiden kanssa. Ylipäätään, perheellisen on pakko ottaa huomioon toisten ihmisten tarpeita. Perheetön ottaa ne huomioon, jos häntä sattuu huvittamaan. Jos siitä periaatteellisesta tasa-arvosta ollaan niin huolissaan, niin ei tasa-arvoa ole tämäkään.

Jos väitetään, että aikataulut ovat perheessäkin sovittelukysymys, tätä ne eivät suinkaan aina ole, jos kyse on esimerkiksi yksinhuoltajaperheestä tai perheestä, jossa vain yhdellä vanhemmalla on lomaa. Ei lapsia voi lykätä kesälomiksi isovanhemmilleenkaan, jos nämä eivät sitä halua, asuvat toisella paikkakunnalla tai heitä ei esimerkiksi ole. Tämä ei ole periaatekysymys, vaan käytännön reunaehtojen sanelema kysymys.

Enempää en viitsikään tuhlata aikaani itsepintaisten ja itsekeskeisten ihmisten kanssa vääntämiseen, vaan menen sen sijaan viettämään senkin aikani pikku tyttäreni kanssa. Huomauttaisin kuitenkin, että on lomaa yhtäläisesti perheettömälläkin, enkä sitä ole ottamassa pois.

Missä ovat argumentit subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittamista vastaan?

Ainoa näkemäni argumentti on se, että "tässä taloudellisessa tilanteessa jokaisen nyt vaan pitää vuorollaan osallistua talkoisiin". Tässä argumentissa vielä on moralisoiva sävy, ikäänkuin se, että kaikilla ei ole varaa laittaa palkastaan syrjään niin että voivat jättäytyä kotiin koko- tai edes puolipäiväisesti hoitamaan lapsia, tekisi heistä huonoja isejä tai äitejä.

Jään kotiini keväällä kahdeksi kuukaudeksi, jotta pienen tyttäreni ei tarvitsisi mennä päivähoitoon kuin "vasta" vuoden ja kolmen kuukauden iässä. Tämäkin sitten tulee toki aikanaan hirvittämään, ja tunnen itseni jo tästäkin syystä jo etukäteen syylliseksi. Toivonkin, että vauvaiässä annettu ja saatu ylenpalttinen rakkaus on luonut hänelle riittävän perusturvallisuudentunteen.

Kysyisinkin päivähoito-oikeuden rajoittajilta, pitäisikö luonani noin 40% ajasta asuvalta pojaltani peruuttaa kokopäiväinen päiväkotipaikka näiksi kahdeksi kuukaudeksi, ja tuomita hänet kotiin tylsistymään tabletin ääreen sillä aikaa kun lenkitän tyttöäni jotta hän nukkuisi? Minne laittaisin poikani sitten kun vien tyttöä muskariin tai kirjaston satutuokioon, pahista nyt leikkivää poikaani kun nuo tuskin vähempää voisivat kiinnostaa?

Suomenruotsalaiselle pojalleni esikoulu tarjoaa hänelle välttämättömiä sosiaalisia verkostoja. Hänen muuttaessaan Suomeen, uudet verkostot olivatkin tarpeen. Minä en osaa suomenruotsalaisia lastenlaulujakaan, joten ei liene kohtuullista, että poikani jäisi isänsä leikkimisen armoille. Olen myös 6-vuotiaita kavereita kehnompi leikkimään taisteluroboteilla, eivätkä selkäni ja polveni kestä kokopäiväistä lattialla käkkimistä legojen tai lautapelien kanssa niin paljon kuin leikkimisestä tykkäänkin joten kai sitten olen huono isä.

Olen varmaankin myös huono isä, kun en osaa sijoittaa poikaani vaunulenkkien ajaksi esimerkiksi naapurustooni sieltä puuttuvien kavereiden luokse, tai ottaa mukaan pyöräilemään vierelle, jolloin keskustelumme tekisi tyttöni unista mahdottomia. Sitäpaitsi hän ei luota vielä pyöräilytaitoonsa siinä määrin että uskaltaisi lähteä seuraksi kymmenenkin kilsan lenkeille. Päivähoito ei vain sosiaalista lasta, vaan sosiaalistaa hänet myös omaan kieleensä, tässä tapauksessa vähemmistökieleen, jolla sentään onneksi on saatavissa palveluita oikeasti kaksikielisessä Porvoossa. Päivähoito sosiaalistaessaan lapsia on ennaltaehkäisevä palvelu, ja sellaiset säästävät aina.

On erilaisia perheitä: ydinperheitä, yksinhuoltaja- ja uusioperheitä. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisajatus nojaa perinteiseen ydinperheeseen, jossa toinen (yleensä isä) on hyvätuloinen. Toisilla on enemmän varaa tehdä ratkaisuja, toisilla ei. Vielä pitäisi määritellä, pitääkö päivähoito-oikeutta rajata ensimmäisen perheen lapselle, jos toisen perheen äiti (joka sattuu olemaan em. lapsen isän toisen lapsen äiti) on kotona oman lapsensa kanssa? Velvoitetaanko tässä huolehtimaan omien lisäksi myös toisten lapsista?

Perheiden tilanteet muuttuvat jatkuvasti: työtilanteet, asumis- ja perhetilanteet. Yleensä nämä rajoittajat ovat myös rajoittamassa normeja ja byrokratiaa, ja sitä näihin tilannepäivityksiin tarvitaan: byrokratiaa. Ja tulisipa yhden normin sijaan yksi uusi normi, johon pitäisi kirjata poikkeuksia ja poikkeuksen poikkeuksia.

Niin että missä ovat ne argumentit, joilla tästä rajoittamisesta saataisiin järkevää, kannattavaa ja mahdollista?

Väärintunnistettua vähäosaisuutta

Hesarissa tänään kertoi tarinansa vesalalainen yksinhuoltaja, jolle jää pakollisten menojen - siis varmaankin asumisen ja muiden laskujen - jälkeen käteen 1100 euroa, ja sillä pitää kustantaa äidin ja yhden lapsen elämä.

Jutun tarkoituksena oli ehkä nostattaa sympatiaa sellaisia pienipalkkaisia helsinkiläisiä kohtaan, jotka nyt Palmian osittaisen yhtiöittämisen myötä ovat nousseet esille. Ja kyllä he minulta sympatiaa saavat, ei siinä mitään. Yksinhuoltajaäidin kanssa 14 vuotta eläneenä tiedän, mitä on eläminen siivous- ja kahvila-apulaisen tuloilla, joita on täydennettävä ajoittaisella toimeentulotuella, ja jo 6-vuotiaana opin, mikä ero on saada isältä elatusapua 500 vai 600 markkaa kuukaudessa.

Helsingissä asuminen on aivan liian kallista, eikä ole oikein, että kukaan saa täysiaikaisesta työsuhteesta bruttona vähemmän kuin kaksi tonnia. Mutta, mutta.

1100 euroa kuussa on 37 euroa päivässä, kuten jutussa todettiinkin. Se on aika paljon enemmän kuin mitä yleensä kulutan 3,5-henkisessä perheessäni ruokakaupassa päivittäistavaroihin päivässä. Yleensä mennee parisenkymppiä.

Toki ihminen tarvitsee muutakin kuin leipää. Sirkushuvejakin on tarjolla. Esimerkiksi kirkkokonsertit eivät maksa mitään, ja kirjasto on edelleenkin maksuton. Metsässä voi ihminen hoitaa kuntoaan ilmaiseksi ja vielä mukaan voi tarttua vähän särpimiksi sieniä ja marjojakin. Urheilutarvikkeitakin voi ostaa käytettyinä ja tarjouksista.

Ei minun tarvinnut lapsena koskaan kärsiä nälästä. Tuli syötyä ehkä hernekeittoa, sienikastiketta ja joskus juhlapäivinä janssonin kiusausta. Coeur de fillet ei kuulunut ruokapöytäämme, mutta olen sitten myöhemmin ehtinyt maistelemaan sen verran kuin olen halunnutkin.

Matkustelu kieltämättä avartaa, mutta senkin ehtii aloittamaan sitten myöhemmin, omilla rahoilla. Pääsee kartan kanssa fillarillakin avartamaan maailmaansa. Joskus lähdin Tapiolaan, toisinaan Tikkurilaan. Silloin kun perheeni oli koossa, kävin isäni kanssa jopa Kirkkonummella.

Vaatteitakin toki pitää joskus ostaa, tosin minä en oikeastaan osta muita kuin sukkia ja kenkiä. Kalsareitakaan en ole ostanut kuin viimeksi vuonna 2012 ja paitapuseron ehkä joskus ennen vuosituhannen vaihdetta. Muut olen saanut ystäviltäni tai puoliso on ostanut, huomattavan osan käytettyinä.

Vähätuloisen yksinhuoltajan lapsena kasvaminen opetti monellakin tapaa suhteellisuudentajua. Onnekseni olin jo pienestä lapsesta arvostanut kirjallisuutta, enkä oikeastaan sen kummempia harrastuksia kaivannut, vaikka toki mietin välillä, millaista esimerkiksi ratsastaminen on. Viihdyin kissojen kanssa kotona kirjoineni ja legoineni, ja olihan minulla ystäviä. Kun on ystäviä, ei tarvitse harrastuksia.

En tietenkään kadehdi Hesarin jutussa esittäytynyttä pienituloista yksinhuoltajaa. Hänellä on lapsensa, ja ne ovat varmastikin hänelle se kaikkein suurin rikkaus. Vähäosainen on ihminen, joka ei osaa elää elämää, sitä omaansa, hänelle annettua. Yleensäkin perhe ja ystävät ovat rikkautta, ja se on köyhyyttä, jos ei osaa olla itsensä kanssa ja elää omaa elämäänsä.

Hesarin jutun tästä yksinhuoltajasta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Vihapuheet pienpalkkaisia kohtaan ovat merkki totaalisesta vieraantuneisuudesta

Kauppalehdessä Kyösti Jurvelin paheksui Helsingin liikelaitos Palmian työntekijöiden päivän lakkoa, jossa protestoidaan Helsingin kaupunginhallituksen konsernijaoston valmistelemaa Palmian yhtiöittämistä. Jurvelinin mukaan "lakkopuheet ovat merkki totaalisesta vieraantuneisuudesta, ja hänen mielestään palmialaiset haluavat "kölliä veronmaksajien rahoilla".

Tämä yhtiöittäminen pudottaa Palmian työntekijöitä yksityisten työehtosopimusten piiriin. Esimerkiksi siivoojan tilipussi kevenee yhtiöittämisen myötä 300 eurolla, 1600 eurosta 1300 euroon. Siitä kun otetaan verot pois, käteen ei jää paljoakaan yli tonnia. Kun yhtälöön lasketaan Helsingin elinkustannukset, yhtälö on vastuuton. Helsingin kaupunginhallituksen suorittama heitteillejättö.

Äitini elätti itsensä ja minut joitakin vuosia siivoojana. Tai siis ei elättänyt, vaan lisäksi tarvittiin isäni maksama elatusapu, joitakin vuosia myös hänen maksamansa vuokra ja ajoittainen toimeentulotuki. Tiedän siis, millainen on siivoojan toimeentulo Helsingissä, etenkin yksinhuoltajasiivoojan.

Millaisia verovaroilla köllijöitä Palmiaan sitten kuuluu? Cateringtyöntekijöitä, vartijoita, siivoojia, kiinteistötyöntekijöitä (eli varmaankin vahtimestareita). Kaikki ovat sellaisia matalapalkka-aloja, joita on perin helppo paheksua moraalisesti, mutta jotka ovat yhteiskuntamme toiminnan kannalta elintärkeitä seksikkäämpien toimintojen mahdollistajia.

Kun Jurvelinin mielestä lakkopuheet ovat merkki totaalisesta vieraantuneisuudesta, minun mielestäni vihapuheet pienipalkkaisia kohtaan ovat merkki totaalisesta vieraantuneisuudesta. Näitä köyhiä paheksuvia vihapuhujia näyttää nykyään putkahtelevan kuin sieniä sateella. Minä puolestani paheksun yhteiskuntamme vähäosaisia vastaan suunnattuja vihapuheita.

Kyöstin kolumnin voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Jaksotyöuudistus tekee työn ja perheen yhdistämisestä mahdotonta

Terveydenhoitoalan liitot saivat sovittua, että kun aiemmin kaikilla alan liepeille pesiytyneillä ammattiryhmillä - mukaanlukien hallinto - on sovellettu 6 viikon jaksotyöaikaa, nyt se korvataan 2 tai maksimissaan 3 viikon listoilla. Tämä perustellaan sillä, että se helpottaa sen seuraamista, onko ylitöistä maksettu ylityökorvausta vaiko ei. Sekä kaikenlaista hämärää ja sekavaa, joka vaikuttaa sumutukselta.

Minun arkilogistiikastani tämä uudistus tekee kohtuuttoman rankkaa. Poikani ollessa luonani, joudun jo nyt lyhentämään työpäiviä tunnilla ja siltikin pojalleni tulee lusittavaksi maksimipäivä 7-17 eskarissa. Kun ennen saatoin tasata huoltajuusvuoroni aikana kertyviä miinuksia 6 viikon jaksoissa, nyt tasattavaksi tulee joka toisella 3 viikon jaksolla 6 tuntia 9 päivän aikana. Tämä uudistus tekee työnteon ja perhe-elämän yhdistämisen todella vaikeaksi, ja talvella, jolloin työmatkojeni pyöräiltävyyden varaan ei ainakaan Helsingin päässä voi laskea, tunnin päivittäisestä työajanlyhennyksestä kertyy 6 päivässä 12 tunnin työaikavaje, joka pitäisi tasata 9 päivässä. Sukkuloivalle yksinhuoltajalle tilanne tulee olemaan mahdoton, minulle ainoastaan sietämätön.

Uudistus on siis aivan paska. Koska en aio erota perheestäni, joutunen eroamaan työstäni, saaden karenssit ristikseni. Kiitti vaan Tehy & muut liitot.

Terveydenhoitoalan liitto Tehyn tiedotteen huononnuksesta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta

Kannatin kansalaisaloitetta sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta, koska minun maailmankuvassani kaikkien yksilöiden yhtäläiset oikeudet ovat itsestäänselvyys eivätkä keneltäkään pois. Lisäksi se, että jokin instituutio koskee kaikkia, vahvistaa myös instituutiota sinänsä. Tämä pätee esimerkiksi demokratiaan ja peruskoulutukseen: miksei sitten avioliittoon?

Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, mutta vielä kertauksen vuoksi, evästykseksi kansanedustajille, jotta osaisivat tänään äänestää oikein. Puolesta. Miksi sitten?

Siitä voi jokainen olla vapaasti mitä mieltä hyvänsä, miten suhtautua omassa elämässään niihin institutionalisiin järjestelyihin, joilla parisuhde merkitään ulkomaailmalle ja yhteiskunnalle. Kenenkään ei ole pakko mennä täällä naimisiin, eikä sitä sinänsä voi suositella tai olla suosittelematta. Jokainen päättäköön siitä siis itse omassa elämässään, ja tämä oikeus kuuluu myös samaa sukupuolta rakastaville.

Jos sukupuolineutraalia avioliittoa vastustetaan siksi, että katsotaan lapsella olevan oikeus sekä isään että äitiin, tämän oikeuden toteutumista ei nytkään voi sanktioida mitenkään. Ajatellaanpa vaikka leskiä, riitaisesti eronneiden yksinhuoltajien perheitä, perheitä, joissa toinen vanhempi on muuttanut ulkopaikkakunnalle tai ulkomaille. 

Avioliiton yhteys lasten saamiseen on muutenkin epäselvä. Omassa tuttavapiirissäni on lukuisia aviopareja, jotka eivät kykene saamaan lapsia tai eivät halua lapsia. Ei naimisiinmeno tee hedelmättömästä parista napsautuksella hedelmällistä.

Olen oppinut kokemuksen kautta ymmärtämään, että kannattaa antaa silloin periksi, jos ymmärtää kiisteltävän asian olevan toiselle tärkeämpi kuin itselle. Sitä samaa suosittelisin nyt sukupuolineutraalin avioliittolain vastustajille. Periksiantaminen on usein viisautta, itse asiassa useimmiten.

Toinen syy, miksi kannattaisi antaa periksi, liittyy vastustajien itsensä antamaan argumenttiin: jos he nyt ovat niin kovasti saaneet tarpeekseen ja ahdistuneita siitä, että homosaatiota puskee joka tuutista, niin ei puskisi enää, jos tämä laki saataisiin nyt onnelliseen päätökseen. Ei tarvitsisi enää ajaa asiaa, koska se olisi ajettu.

Kun lakivaliokunnassa ketkuilivat, etteivät voi edistää valiokuntateitse lakia eduskuntaan äänestettäväksi, nyt sitten saavat ottaa siihen kantaa. Samalla saavat ottaa kantaa siihen, mikä ylipäätään on kansalaisaloitteiden paino, sillä tämä aloite sai muutamassa tunnissa vaaditut 50 000 kannatusilmoitusta.

Miehetkin ovat huoltajia

Olen työssäni huomannut, että lapsipsykiatristen potilaiden asiakirjat osoitetaan n. 95% äidille eikä molemmille vanhemmille, siinäkin tapauksessa kun nämä molemmat vanhemmat asuvat samassa osoitteessa - joka on sama osoite kuin heidän lapsensa - ja nämä molemmat on merkitty ensisijaisiksi huoltajiksi. Onko tämä sitten syy siitä, että äidit hoitavat useammin lastensa asiat, tietoista politiikkaa, yritys suosia äitejä ensisijaisina kasvattajina, vai sisäistetty, tiedostamaton ja vakiintunut käytäntö sosiaali- ja terveysaloilla, joka sitten vahvistaa puolestaan sitä, että äidit edelleenkin pysyvät lastensa pääasiallisina kasvattajina?

Samaa tosin väitetään tapahtuvan myös lastensuojelussa ja sosiaalityössä yleisemminkin sekä neuvoloissa. Edellisen lapseni syntyessä sain ottaa itse oman tilani, mikä joskus edellytti äänen korottamistakin, jotta edes paikallaoloni huomattaisiin. Ja vaikka se sitten huomattiinkin, edelleenkin minulle varattu rooli oli autokuski (ilman ajokorttiakin!) ja imetystukihenkilö. Eikä tämä mikään ihme ole: eräskin hoitohenkilö totesi minulle silmät kirkkaana, että isähän on imetyksen tukihenkilö.

Kuten huoltajuudesta taistelemaan joutunut ystäväni huomautti, naisille maksetaan juuri sen takia vähemmän palkkaa, että heille on miltei yksinoikeutena varatu lastenhoito, mikä sitten tarkoittaa sitä, että naisilla myös oletetaan olevan enemmän lapsista johtuvia työnteon esteitä: kun lapsi sairastuu, nainen jää kotiin ja kun päiväkodeissa tai kouluissa varataan vanhempainkeskusteluja, niissä mennään äidin aikataulujen mukaan. Toinen tuttavani - yksinhuoltajaisä - huomautti, että hänen oli alussa hankalaa saada edes lapsilisää maksetuksi omalle tililleen, koska hän oli mies, ja semmoiset eivät voi olla huoltajia ja hoitaa lasten asioita.

Näitä sukupuolittuneita käytäntöjä vastaan tulee taistella ihmisenä, miehenä, töissä, politiikassa, talossa ja puutarhassa. Tasa-arvo on naistenkin etu. Tämä kannattaisi muistaa niiden naistenkin, jotka kansoittavat naisvaltaiset sosiaali- ja terveysalat ja jotka pitävät yllä näitä käytäntöjä, jotka sitovat heidän siskonsa kotiin.

Seitsemän euroa seitsemänkymmentä yksi senttiä

Budjetin kehysriihen yhteydessä tehty leikkaus lapsilisään on herättänyt sosiaalisessa mediassa suoranaisen vastalausemyrskyn, johon ovat pienituloisten lisäksi syyllistyneet myös keskiluokkaiset ja -tuloiset. Tarkastellaanpa nyt, mitä oikein leikataan ja miten.

Kehysriihi alentaa lapsilisää yhdestä lapsesta 7,71 euroa kuukaudessa. Vaikka lapsilisä onkin lapselle korvamerkittyä tuloa, tämä on saivartelua, koska vanhempihan sitä käyttää ja sen käytöstä päättää. Kaikki menee samaan, pohjattomaan kassaan.

En kelpaa virallisesti pienituloiseksi, siihen olen aivan liian rikas, mutta akateemisesti koulutetuksi koen ainakin suhteellista deprivaatiota, tai Erik Allardtin sanoin, tilanteeni on rankiepäjohdonmukainen. Kuukausituloni ennen verotusta ovat 2163 euroa ja verotuksen jälkeen 1725 euroa kuukaudessa. Pakollisten menojen - asumisen, työmatkalipun, elatusavun, Visan minimilyhennyksen, sähkö- ja puhelinlaskun sekä asuntolainan pakollisen kylkiäisvakuutuksen jälkeen käteen jää hyvänä kuukautena 675 euroa kuussa. Hyvä kuukausi tarkoittaa sitä, että mitään ylimääräisiä laskuja ei tule ja en lyhennä Visaa kuin minimisummalla.

Minun pohjattomaan kassaani on tulossa toukokuussa 104,19 euron sijasta tulossa 96,48 euron lisäys. Kehyshiiri nakertaa tästä lisäyksestä 7,71 euroa, tosin on makuasia, kumman vanhemman tuloihin se kohdistetaan. Jos elatusapu jaettaisiin kahtia molempien vanhempien kesken, silloin vähennys odotettavissa olevissa tuloissani on 3,855 euroa, mikä on nettotuloistani 5,3 promillea.

Toki tosiasiallisen melko pienituloisena otan kernaasti jokaisen sentin ja millin, joka annetaan, mutta eiköhän seitsemästä eurosta seitsemästäkymmenestäyhdestä sentistä valittaminen ole saivartelua. Mitä sillä saa? Hädin tuskin puolikkaan vaippapaketin. Onko kukaan koskaan ostanut puolikasta vaippapakettia? Minä ainakaan en, siitä syystä että sellaisia ei saa.

Miksi sitten moinen parku pikkusummasta? Kyse on periaatteellisesta joustamattomuudesta. Saavutetuista eduista ei haluta tinkiä, silloinkaan kun niitä ei vielä edes olla saavutettu.

Yksinhuoltajaäidin poikana ja ajoittaista työttömyyttä maistaneena tiedän kyllä, että seitsemän euroa seitsemänkymmentä yksi senttiä on sekin raha. Siksi olisikin parasta leikata lapsilisistä progressiivisesti. Tämä tapahtuisi reiluimmin ja parhaiten siten, että lasketaan lapsen kanssa samassa taloudessa asuvien huoltajien tulot yhteen, ja verotettaisiin progressiivisesti aivan kuten nytkin. Muutos vaatisi lapsilisän subjektiivisuuden poistamista, eli se laskettaisiin tuloksi vanhemmalle, ei lapselle, mitä se toki nytkin tosiasiallisesti on, ja kuten se jo nytkin lasketaan toimeentulotuessa perheen, ei lapsen tuloksi. Tässä laskutavassa yksinhuoltajat ja pienituloiset voittaisivat, tai siis häviäisivät vähiten, kun taas isompituloiset saisivat luvat olla enemmän solidaarisia. Tämä laskutapa ei poistaisi lapsilisää keneltäkään, mutta kohdistuisi oikeudenmukaisimmin.

Miksi lapsiperheitä saisi suosia

En ole törmännyt missään, edes naisvaltaisilla työpaikoillani - joita muuten ovat olleet kaikki kymmenet työpaikkani - edes naisvaltaisilla aloilla - joilla yleensä ollaan joustavampia perheiden erityistarpeille - siihen joidenkin sinkkuaktivistien herjaamaan käytäntöön, että perheelliset muka saisivat valita lomavuorot ensin, tarkoittaen lapsiperheitä, sillä perheitä on monenlaisia. Tämän tiedän yksinhuoltajaäidin poikana ja eronneena etäisänä oikein hyvin.

Tosin enpä ole lomalistoihin juuri missään törmännytkään, aivan muutamaa viimeisintä vuotta lukuunottamatta siksi, että perheettömänä pätkätyöläissinkkuna otin mikroskooppisen vähäiset lomani mieluummin rahana, koska tarvitsin rahaa kipeämmin kuin lomaa.

Lomillahan kuluu rahaa, etenkin lomamatkoilla, ja minä tarvitsin rahaa, jolla voi uusia esimerkiksi silmälasit tai ostaa uudet juoksukengät. Oli minulla joskus kesällä vapaatakin: sitä kutsuttiin työttömyydeksi pätkien välissä, in-between-jobs. Lomattomuuteni tai oma valintani ottaa lomat rahani ei kuitenkaan ollut perheellisten työkavereideni vika.

En siis osannut hirveästi pitää toisten etuoikeutta valita lomansa minään oikeudenmukaisuus- tai tasa-arvokysymyksenä, kun ensin olisi pitänyt sitä lomaa olla. Lomattomuus sinänsä olisi saattanut olla koettu oikeudenmukaisuus- tai tasa-arvo-ongelma, mutta se ei ole eikä ollut lapsiperheellisten vika. Moni sekoittaa vuosilomaoikeuden kesälomaoikeuteen. Vuosilomaa kertyy kaikille työehtosopimusten mukaisesti, mutta niistä ei käytännössä riitä kaikille pidettäviksi.

Nyt viimeistään perheellisenä etäisänä ymmärrän, miksi mahdollisesti positiivinen diskriminaatio lomalistojen draftausoikeuksissa saattaisi olla paikallaan, aivan samoin kuin NHL:ssä huonoin joukkue saa valita parhaat lupaukset ensin. Lapsettomat sentään voivat lomailla mutta monille lapsiperheille tämä on mahdotonta, koska vanhempien pitää limittää lomansa. Hyvä kun Poriin asti ehtivät viikonloppuna. Jos kyse olisi vain oikeudesta lähteä Thaimaahan tai edes Leville tiettynä kalenteriajankohtana, niin ei se tietenkään ole mikään subjektiivinen oikeus, joka nauttisi erityistä suojelua, mutta kyse on mahdollisuudesta käyttää kesälomansa paitsi järkevästi, ylipäätään missään määrin kohtuullisesti.

Kesäisin koulut ovat kiinni ja suurimmaksi osaksi päiväkoditkin, eikä lapsia voi koko kesäksi lykätä isovanhemmillekaan, jos näitä edes on. Kun nyt ihan huoltosuhteemmekin takia - toivottavasti edes joistakin lapsista tulee veronmaksajia ja hoitajiamme sitten joskus - yhteiskunnassamme lapsentekoa pidetään yleisesti tukemisen arvoisena pyrkimyksenä, tällöin lapsen vanhempien (jos heitä on useampi kuin yksi kpl) pitää limittää kesälomansa siten, että lapsi ylipäätään voi olla olemassa 12 kuukautta vuodessa ilman että rikkoo paikat ja itsensä, kun ei sitä mummolaa with lehmät, heinäpaalit, lehmisavut ja käpylehmät nyt enää ole. Ja kun ei lasta voi tämän perinteisen kesäleirin asemesta lykätä mihinkään ratsastus- tai adhd-leirillekään koko kesäksi, silloin lapsen vaan yksinkertaisesti pitää olla jossakin.

Tätähän sinkut ja lapsettomatkaan eivät välttämättä ymmärrä, koska lomia ei ole välttämättä tarvinnut sovitella ulkopuolisen maailman asettamien tosiasioiden kanssa, mitä nyt ehkä lentolippujen hintojen. En minäkään sitä muistanut, vaikka olenkin yksinhuoltajan lapsi, ja yksinhuoltajalla tämä ongelma - mihin lapset laitetaan koulujen ja päiväkotien kesälomilla - on vielä todellisempi kuin vähintään kahden aikuisen perheessä tai uusperheissä.

Nyt lapsiperheellisenäkin kuitenkin vielä muistan, että sinkkuna kaverit olivat perheeni. Vaikka sinkkuusvuoteni sijoittuivat voittopuolisesti edelliselle vuosituhannelle, ihan niin vanha vielä en ole, että olisivat vaellusvuodet alkaneet dementoitumaan. Olihan se kivaa joskus kavereiden kanssa lähteä kesällä jonnekin niin kauas kuin veneilemään Porvoon saaristoon, pitemmälle kun ei ehtinyt lomattomana, eikä perheettömänä yksinhuoltajan poikana osannut kaivatakaan.Yhtenä kesänä kävin Italiassakin, viikon varoitusajalla. Nostin opintolainat ja kytkintä.

Lapsia ei kenenkään ole pakko tehdä, eikä totisestikaan kannata jos ei tätä halua. Ei minullakaan ollut mitään kutsumusta asiaan vielä kymmenisenkään vuotta sitten, tukevasti neljännen elinvuosikymmeneni alussakaan. Ei kuitenkaan ole perheellisten vika, että toiset ovat perheettömiä tai lapsettomia ja perheellisten ihmisten pitää pystyä sovittamaan aikataulunsa puolisoidensa ja joskus vielä nykyisten puolisoidensa lisäksi entisten puolisoidensa kanssa. Mutta tosiasia on, että Suomessa on lapsia, ja jonnekin heidät tulee kesäksi panna, ja mikäs sen näppärämpää kuin vanhemmilleen niin että saavat edes joskus viettää aikaa keskenään, lapset ja vanhemmat.

Niin että jos jossakin työpaikassani olisin törmännyt väitettyyn lapsiperheellisten etuajo-oikeuteen lomalistoilla, olisin kyllä hyväksynyt tämän. Jos positiivinen syrjintä hyväksytään muualla, miksei sitten täällä? Lapsiperheiden suosimisessa ei ole kyse ydinperhenormatiivisuuden tyranniasta, vaan suomalaisen yhteiskunnan tulevan kestokyvyn varmistamisesta, jota sitäpaitsi ei edes oman havaintoni mukaan tapahdu missään.