Asetelma presidentinvaalien toiselle kierrokselle

Jos puhtaasti tarkastelisi puolueiden perusteella, Haavisto näyttäisi olevan alakynnessä Stubbiin verrattuna. Toki puolueista tulee se pohja- tai peruskannatus, mutta nämä eivät onneksi ihan ole puoluevaalit. 

Vaalimatemaattisesti puolueet ratkeavat seuraaviin seikkoihin:

1) SDP:n kannattajat äänestävät kaikki Haavistoa, paitsi ne onneksi hyvin harvat, joille hänen seksuaalinen suuntautumisensa on kynnyskysymys.

2) Vasemmistoliiton kannattajista selkeä enemmistö äänestää Haavistoa, paitsi ne, jotka jäävät pitkävihaisina katsomoon Haaviston julistauduttua epäpunaiseksi ensimmäisellä kierroksella.

3) Kepun ja RKP:n äänestäjät. Heistä enemmistö kannattanee Stubbia. Jo vaalipäivänä oli viitteitä, että Haavisto ojensi kättään maakuntien Suomeen, tyhjenevien kuntien huoltoasemabaarien miesten huolia kohtaan. Thors, Rehn ja Biaudet ovat Haaviston kansalaisvaltuuskunnassa, mutta Stubbilla on syntymäetu suomenruotsalaisena. Helan går selkäytimestä.

4) Siihen, missä määrin mestarinsa menestykseen pettyneet lähtevät uurnille. Mitä useampi heistä jää kotiin, on Haavistolle parempi; vaikea valinta snobin suomenruotsalaisen ja homon välillä useimmilla kallistuu snobiin suomenruotsalaiseen, vaikka tämä valinta monille onkin kuin valinta niskalaukauksen ja hirttotuomion välillä. 

5) Siihen, missä määrin ensimmäisen kierroksen nukkuvia (joita kuitenkin on neljännes äänestäjistä) saadaan motivoitua uurnille. Millä teemoilla heitä saataisiin äänestämään? Tämä on ainakin minulle suuri arvoitus.

Mitä on meidän vaivaantumisemme heidän vaivojensa rinnalla?

Sosiaalisessa mediassa jotkut ovat kauhistelleet sitä, että kaksi ulkomaalaiseksi sanottua miestä kehtasi mennä puukottamaan itseään Eduskuntatalolla. Joku ehti varmaankin jo arvelemaan, että nämä olisivat tietenkin - "taas" - olleet niitä muslimeita, ja tämä - "taas" - yksi lisätodiste heidän väkivaltaisesta kulttuuristaan, mutta kas, kun eivät olleetkaan. Nämä miespolot olivatkin venäläisiä homoseksuaaleja.

Mitä kauhisteltavaa tässä sitten on? No tietysti se, että joku sattumalta paikalle eksynyt sivullinen saattaa nielaista kahvinsa väärään kurkkuun kun joutuu verilöylyn todistajaksi. Tiedä vaikka tällaista joutuisi lapsi näkemään. Joku voi nähdä myös siinä jotain paheksuttavaa, että kehtaavat tuoda oman henkilökohtaisen tragediansa kaiken kansan nähtäviksi, ihan kuin tekisivät tämän silkkaa narsistista huomiohakuisuutta, ja tämä paheksunta on tietenkin toimitettu muka ikään kuin periaatteellisella tasolla. Että tarvitseeko sitä muita sotkea omaan itsetuhoshowhunsa mukaan, edes yleisöksi.

Onneksi näiden poloisten yritys jäi yritykseksi. Näitä aikomuksia, että ovatko ihan vilpittömissä itsetuhoaikeissa liikkeessä, voisi kysyä myös niiltä itsemurhaajilta, jotka säännönmukaisesti aina välillä kehtaavat sotkea pääradan liikenteen hyppimällä jossain Keravan ja Korson välillä junan alle. Näissä tapauksissa junankuljettajalle jää ikuinen trauma, ja sen rinnalla edellämainittu verijuhla on sormiharjoittelua.

Epätoivoinen ihminen tekee epätoivoisia tekoja. Hänen ajatuksensa pyörivät vain ja ainoastaan hänen oman epätoivoisuutensa, oman navan ympärillä, että siinä ei - valitettavasti kyllä - riitä ainuttakaan myötätunnon ripettä kanssaihmisiä kohtaan. Niin että ei itsemurhaaja kyllä jaksa ajatella sitä, että miten hänen teostaan olisi mahdollismman vähän vaivaa ja koituisi mahdollisimman vähän sotkua muille.

Jos itsekeskeisyydestä puhutaan, niin itsekeskeistä on kauhistella omaa kauhistumistaan, epämukavuuden tunnettaan kun toisten kurjuus lävähtää silmille. Itse asiassa se, että voi kauhistella toisia, on ainakin suhteellisen hyväosaisuuden merkki, kun itsellä ei mene aivan niin huonosti kuin niillä joita moralisoiden kauhistellaan. Kun se oma epämukavuuden tunne, rinnuksille kaatunut kahvi ei ole yhtään mitään verrattuna siihen, mitä esimerkiksi nyt nämä kaksi venäläismiestä ovat saaneet kestää. Annetaan heidän itsensä kertoa:

(Ilta-Sanomien lainaus alkaa):– Kyse ei ollut pelkästä huomionhausta, vaan olimme valmistautuneet kuolemaan. Ajattelimme, että kuolemme mieluummin täällä Suomessa, sillä takaisin Venäjälle me emme missään nimessä aio palata, Nikita kuvailee.

– Emme ajatelleet vain itseämme, vaan halusimme, että teostamme olisi hyötyä muille venäläisille homopareille, jotta Suomessa tajuttaisiin heidän epätoivoinen tilanteensa. Valitsimme eduskuntatalon edustan tekopaikaksi juuri siksi, että lainsäätäjänne heräisivät, Aleksandr säestää (llta-Sanomien lainaus loppuu).

On se kieltämättä epämukavaa, että joutuu näkemään verta. Voi voi. Se ei ole epämukavaa, että hakataan tai jopa murhataan seksuaalisen vakaumuksensa takia, se on kauhea tragedia. On makuasia, haluaako oman epämukavuuden luulemista laajamittaiseksi yleiseksi tragediaksi pitää narsismina, kuplassa elämisenä vai itsekeskeisyytenä. Oli miten oli, omalla yhteiskunnalliseksi tragediaksi väärintunnistetulla vaivaantumisen tunteella ei saa tehdä politiikkaa. Siitä ei saa olla lainsäädännön pohjaksi eikä se kelpaa virkamiespäätösten perusteluksi. Ja tämän oman vaivaantumisen taakse ei saa piilottaa todellisia tragedioita, oikeita epäkohtia.

Iltiksen jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Kun makuuhuoneen ovi ei pysykään kiinni

Seksuaaliseen vapautusliikkeeseen näyttäisi usein liittyvän ristiriita, joka on määritelmällisen luonteinen. Mitä tämä tarkoittaa?

Ne ovat kovin usein samoja ihmisiä, jotka jossain paikassa laittavat makuuhuoneen ovea kiinni, välillä jättävät sen sepposen selälleen. Esimerkiksi silloin kun puolustetaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksien normalisoimista enemmistön oikeuksien kanssa, yhtenä perusteena tälle sanotaan, että valtion tai kenenkään muunkaan asia ei ole puuttua siihen, mitä itse kunkin makuuhuoneissa tehdään. Toisaalta kuitenkin seksistä pitäisi saada voida puhua, mitä enemmän, useammassa paikassa ja useamman kanssa, sitä parempi, viis siitä, vaikka tämä puhe voisi aiheuttaa jollekin ahdistusta.

Mikä tätä ahdistusta sitten voi aiheuttaa? Minun puolestani seksuaalivähemmistöjen oikeuksien näkyväkin ajaminen saa aiheuttaa näppylöitä joillekin, omahan on ahdasmielisyytensä. Mutta sitten on eri syistä seksuaalisesti kokemattomia tai kykenemättömiä, jotka voivat kokea itsensä entistäkin kykenemättömiksi kun seksiä tuutataan joka kanavalta. Tai jopa epänormaaleiksi, minkä nimenomaan ei kai pitänyt olla tarkoitus kun normaaliuden käsite piti muutenkin kyseenalaistaa vähemmistöjen stigman poistamiseksi.

Jos kerran se, mitä toisten makuuhuoneissa tapahtuu, ei kuulu muille, miten se nyt yhtäkkiä kuuluukin? Pitikö sen oven olla kiinni vai auki?

Niin että puhutaan vaan seksistä, mutta on tärkeää tuoda esille myös eri syistä seksittömiä, on kyse sitten valinnasta tai valitsemattomuudesta.

Auttaisiko Li köyhää urheilujohtajaa?

Menestyjä Jari Sarasvuo puolusti homokommenttiensa vuoksi potkut saanutta Aleksi Valavuorta, joka oli erehtynyt irvailemaan Vasemmistoliiton siipeilevän. Sarasvuo kehotti Anderssonia "– Jätä tuo toisen ihmisen tulojen ja potkujen ilkkuminen. Tiedän, mikä olet oikeasti arvoiltasi ja kyvyiltäsi. Li, köyhät tarvitsevat sinua, Sarasvuo sanoi.

Valavuori oli ryttyillyt väärälle taholle, sanavalmiille, tuoreelle vasemmistojohtaja Li Anderssonille:

"Onko sun mielestäsi reilua, että 25% suomalaisista maksaa työllään koko paskan? Sinun vasemmistosi ei kuulu näihin maksajiin" Li Andersson kuittasi tähän osuvalla kuvakaappauksella Hesarin otsikosta "Homokommenteistaan potkut saanut Aleksi Valavuori (Kok., näköjään myös köyh.), ei tienannut verotettavia tuloja senttiäkään". 

Ilmeisesti Valavuori sitten on köyhä, ainakin jos on julkaistuja verotietoja ja Sarasvuota uskominen. Auttaisiko Li vähäosaista miestä mäessä?

Li Anderssonin Instagram-kuittauksen voi käydä tsekkaamassa klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Homomusaa

Leonard Bernsteinin Tsaikovski-levytyspaketin vihkosen, tai kuten minä ja Ilja kutsumme, "kirjan" esittelyteksteissä teemana on se, että Lennie ymmärtää säveltäjää myötäsyntyisesti, koska oli biseksuaali, ja Tsaikovski joutui omana aikanaan salaamaan homoseksuaalisuutensa kulissiavioliiton taakse. Yhteys saattaa olla hieman päälleliimattu, mutta kuunnellessani Svjatoslav Richterin levytyksiä Tsaikovskin pianomusiikista, ymmärsin, että edellämainittu empatia on triviaali ja pikantti yksityiskohta siihen verrattuna, että Richter todella jakoi Tsaikovskin kanssa ei vain saman salaisuuden vaan mikä tärkeintä, hän on osoitus siitä, että Venäjä ei paljoakaan ole muuttunut, kaikesta poliittisesta myllerryksestä huolimatta.

Marxin mukaan kulttuuri oli päällysrakenne, ja materiaaliset suhteet kaiken perusta. Ei ihme, että Venäjältä aloitettu reaalisosialistinen koe meni pieleen, sillä ei tämä olisi tämän pahemmin mönkään voinut mennä. Materiaalinen todellisuus toki vaikuttaa siihen, miten ihmiset tulkitsevat poliittiset ja valtasuhteet ja muut sosiokulttuuriset faktat, mutta se seikka, että kulttuuri on suorastaan näyttänyt pysyvän paikallaan kaikesta moninkertaisesta, tempoilevasta ja edestakaisestakin poliittisen järjestelmän myllerryksistä huolimatta, tekee Marxin väitteen naurunalaiseksi.

Säveltäjä Sostakovitsin muistelmissa kuvaillaan venäläistä jumalahullun eli jurodivyin perinnettä, jossa taiteilijalta sallitaan eri mitassa kriittisyyttä, suorapuheisuutta ja eksentrisyyttä kuin normityöläiseltä. Voi olla, mutta on siinä rajansa. Yhden näistä rajoista, ja sen rajan ylisukupolvisen pysyvyyden osoittavat meille herrat Richter ja Tsaikovski. Tsaikovskista on ollut jo pitkään julkinen salaisuus hänen kulissiliittonsa hänen mesenaattinsa Nadezda von Meckin kanssa. Kenties häneen on saatu jo sen verta historiallista etäisyyttä (1840-1893), että hänen elämäntyönsä ei himmene henkilökohtaisuuksista. Sen sijaan aika alkaa vasta nyt olemaan kypsä Svjatoslav Richterille tulla ulos kaapista (1915-1997). Hänkin oli kulissiavioliitossa, laulaja Nina Dorleacin kanssa.

Tämä kaikki on sinänsä toissijaista. Oleellista on, miten Richter Tsaikovskia soittaa. Hän soittaa sitä autoritäärisesti, sanalla sanoen siten, että ilmaisu "tehdä oikeutta" on understatement. Tsaikovskin pikkuvinjetit saavat Richterissä enemmän kuin arvoisensa tulkin, oikeastaan hänen käsissään niistä tulee itseään suurempaa musiikkia.

On yhdentekevää, mikä on säveltäjän tai esittäjän seksuaalinen suuntautuminen, mutta tämä yhteys - Richter soittaa Tsaikovskia - osoittaa, että ei se sittenkään ole. Ainakaan ei se sitä ole ollut Venäjällä.

Miehet puutteessa

Puolet parisuhteessa elävistä miehistä elää puutteessa. Ainakin, jos on uskominen aamuisen Iltiksen räikyvää otsikkoa. Minkä puutteessa?

No seksin, tietysti! Entä sitten naiset? Eivätkö he elä puutteessa? Jos eivät elä, miten tämä on selitettävissä? Hoitavatko seksin jotenkin muuten, muiden miesten, peräti maksullisten vaiko kenties toisten naisten kanssa? Tämä selittäisikin kuvion, sillä ei kai mies elä puutteessa, jos nainen huolehtii seksuaalisista tarpeista hänen kanssaan, paitsi jos mies on homoseksuaali, jolloin hän heteroseksuaalisessa parisuhteessakin eläessään elää puutteessa. Hän elää puutteessa, koska hän ei voi toteuttaa ihmisyyttään hänelle luontaisella tavalla.

Tai eikö heidän puutteillaan, tarpeillaan ja haluillaan ole mitään väliä? Naisten ja homomiesten? Onko naisen tärkein tehtävä huolehtia uroksensa seksuaalisten tarpeiden tyydyttämisestä?

Varmaankin sopisi lähdekritiikin mukaan tarkistaa edes primaarilähde - eli Ilta-Kohu - tai sitten jopa se tutkimus (hmm.), johon tässä viitataan, mutta tässä minua ei kiinnosta se ilmiö sinänsä, jonka Ilttis on päättänyt nostaa otsikkoon, vaan nosto sinänsä, ja vieläkin tarkemmin parisuhdeheteronormatiivinen ja sovinistinen näkökulma.

Persut unohtivat homosaation pelossaan köyhät

Eduskunnassa on taas tuhlattu aikaa ihan toissijaiseen. Toissijaiseen siinä mielessä, että sillä ajalla ja energialla, joka on käytetty sen kampeamisyritykseen, että toisetkin saisivat samat oikeudet, jotka kuuluvat itselle, oltaisiin tehty parempaa Sotea ja keksitty parempia, vähemmän vähäväkisiä kurittavia säästökohteita kuin mihin S-S-S pystyvät.

Kun Oinosen Pentti paheksui eduskunnassa sitä, että eduskunta on käyttänyt vuoden avioliittolain muutokseen, ojentaisin hänelle peilin. Mitäs on hidastellut lakia. Ilmeisesti kiima hallitusvastuuseen on ollut niin kova, että Oinosella tovereineen ei ole ollut himoa keksiä sellaisia vaihtoehtoja, jotka olisivat kurittaneet köyhiä vähemmän. Sellainen on heidän arvojärjestyksensä.

Oinonen ja muut perussuomalaiset ovat uhranneet vähäosaisten asian homosaation pelossaan. Tuskin kenenkään Jumala on tällaista tarkoittanut, paitsi ehkä Mika Niikon versio, joka on lähettänyt niikot torppaamaan homosaatiota. Jos Niikko on oikeassa, Jumala lähetti sukupuolineutraalin avioliiton maan päälle, sillä enemmistö eduskunnasta kannattaa lakia. Sukupuolineutraali avioliitto onkin siis Jumalan suunnitelmissa, jos Niikkoa on uskominen.

Eikä tarvitse kuunnella häntä. Sillä uskoisin, että Jumala - jos häntä on - haluaisi, että kaikilla ihmisillä on yhtäläiset ihmisoikeudet. Kaikkihan ovat Jumalan lapsia.

Ei mikään Schindlerin lista

Kun itsensä propagandaministeriksi nimittänyt likaisen työn mies Putkonen mainitsi keränneensä mustan listan hallituksen leikkauspolitiikkaa tai perussuomalaisten maahanmuuttopolitiikaa arvostelleista, pyydän saada päästä mukaan tälle listalle, jollen siellä jo ole. Supon listallahan jo olenkin ennestään.

Opiskelujärjestössäni kulki nimittäin 90-luvulla huhu, että hallitukseni (Kannunvalajat) olisivat joutuneet automaattisesti suojelupoliisin ns. Tiitisen listalle. Tuolloin oli strateginen valtiosalaisuus, mihin tarkoitukseen tuota listaa kerättiin.

Se suojelupoliisista. Sodan aikana Saksan salainen valtiopoliisi keräsi listaa, jolle pääsi mm. juutalaisia, sosialisteja ja homoseksuaaleja. Nyt kansalliskiihkoiset bloggarit ja blogipalvelut arvostelevat palestiinalaisten ihmisoikeuksien puolustajia, puinavihreiksi kutsumiaan henkilöitä ja homoseksuaaleja, lisättynä maahanmuuttajilla eli ryhmillä, jotka eivät kuulu kansalliseen valtakulttuuriin.

Minä sano mitään. Mutta kuka huomaa yhteyden, varmaankin reagoi tähän tekstiin. Haluaisin kuitenkin tietää, mitä listalla aiotaan tehdä. Laitetaanko minut valtionhallinnon rekrytointien mustalle listalle vai laitetaanko peräti suoran toiminnan joukot perääni?

Missä piileskelevät vauvantappoyrityksen tuomitsijat?

Kivien, tai kaljapullojen, tai ylipäätään minkään heittely kohti ihmisiä ei ole oikein. Aina kun kiviä sinkoilee jossakin kohti ihmisiä, varsinkin naisia, tämä tuomitaan, sitä varmemmin, mitä kauempana tämä tapahtuu, ja sitä varmemmin, jos tämä tapahtuu islamenemmistöisessä maassa. Samaten netin haaskalintuparvet kaartelevat jokaisen mahdollisen raiskausjuorun ja alaikäisen hyväksikäyttöepäilyn perässä, ainakin jos tämä on tapahtunut islamenemmistöisessä maassa. Sen sijaan jos meillä tapahtuu jotakin, etenkin silloin kun tekijät ovat mitä ilmeisimmin kotoperäisiä, blogistan on hiljaa, puhumattakaan heidän tuuliaan haistelevista kansanjoht... edustajista. Miksi?

Kaljapurkkien heitteleminen ilmeisesti on sitten ihan ok, varsinkin, jos sellainen lentää kohti jotain sellaista, joka on vastoin omaa arvomaailmaa. Siis edustaa ns. punavihreyttä. Kun Turun Pride-kulkueeseen lensi täysi kaljapurkki, joka olisi voinut surmata vauvan, kukaan ei ole tuominnut tekoa, tai sanoutunut irti siitä. Luultavasti siksi, että kenenkään poliittisen tahon ei kannata sanoutua irti suomalaisten teoista. Pösilö on pösilö, oli sitten punavihreä, sinertävä tai patamusta, mutta pösilö on hyödyllinen, jos häneltä saadaan kalastettua ääni, jolloin hänestä ei kannata sanoutua irti esimerkiksi tuomitsemalla tekoa.

Tämä voi olla poliittisesti ymmärrettävä strategia, mutta tuomittavaa. Kun kansanjohtaja kauhistelee esimerkiksi homoseksuaalisuutta, tämä on epäsuora mandaatti kaljapullojen heittelyyn. Tosin vielä pösilömpää on julkisesti liputtaa pösilöitten puolesta, mutta tämä toki tekee pösilöyden vastustamisen ja tuomitsemisen helpommaksi.

Jutun Pride-kulkueen tapahtumista voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Tahdon uskoa

Kirkko näyttää olevan nykyään yleisin humanismin lipunkannattaja, samaten ihmisarvon ja -oikeuksien, jo tähän linkatun arkkipiispa Kari Mäkisen kannanotonkin perusteella. Siinä hän pyytää anteeksi homoseksuaaleilta heidän kirkolta saamaansa huonoa kohtelua. Taantumuksellinenkaan kirkko ei ole. Harkitsen kirkkoon takaisin liittymistä jo siksikin, että ei ole samantekevää, jätetäänkö keskeinen osa yhteiskuntamme arvo- ja kulttuuriperustaa konservatiivien vai uudistusmielisten käsiin.

Tieteellinen tutkimus, ei mikään ihmistiede, tavoita ihmisyyttä kokonaisuutena, sitä, mistä ihmisenä elämisessä tässä maailmassa on kysymys. Ei psykologia, ei biologia, ei antropologia, ei sosiologia. Taiteet voivat antaa tieteitä paremmin aineksia oman elämänkatsomuksen rakentamiseen, miksi- ja miten -kysymyksiin vastaamiseen. Tieteet eivät puhu rakkaudesta, vaikka objektina siitä ainakin sosio- ja seksologit puhuvatkin. 

Toki voisin jo samasta syystä kuin miksi isäni äänestää demareita, harkita liittymistä: vain uidakseni vastavirtaan. Tällainen yksilöllinen statement ei kuitenkaan auta kirkon asiaa, ellei sitä julista yhteiskunnallisessa toiminnassaan, tehden yksilöllisestä yhteistä. 

Miksi yksilöllisestä sitten tehdä yhteistä? Auttaakseen yhteisen tai yksilöllisen asiaa. Jos voi laajentaa ihmisarvosta ja rakkaudesta puhuvien kaikupohjaa, tämä kannattaa tehdä. Tai jos haluaisi edistää omia vaikutusmahdollisuuksiaan esimerkiksi seurakuntaneuvoston kautta, tässäpä sauma. 

Arvon kuitenkin vielä jäsenyyteni kanssa. Syntien näkemistä kaikkialla vierastan, puhumattakaan perisynnistä. Enkä oikein tunne sakramenttejakaan omikseni, niissä kai pitäisi tuntea pyhyyden kosketus, vaikka tiedän, että ainakin osa niiden merkityksestä on siinä, että sakramentit kokoavat ihmiset yhteen, ne ovat rituaaleja, jotka pyhittävät yhteisön. Niiden muoto ja sisältö eivät siis sinänsä ole tärkeitä, vaan funktio, vaikka sakramenttien pyhyyttä kuuluukin korostaa, jotta niihin haluttaisiin uskoa. Onhan yleisinhimillistä, että ihminen haluaa uskoa jäsenryhmänsä olevan myös viiteryhmä.

Ilmoitan kyllä sitten, mihin punniskeluissani tulen päätymään, vaikka oma maailmankatsomukseni sinänsä kuuluukin selittämättömän sfääriin: ketkään kaksi ihmistä eivät koe samalla tavalla. Henkilökohtaisen maailmankatsomuksen väittäminen yksityisasiaksi on perspektiivivirhe; siihenhän omat valinnat - jotka perustuvat arvoihin - joka tapauksessa pohjataan. Mitään salattavaa maailmankatsomuksessani ei ole.

Ehkä minut erottaa todellisista uskovaisista se, että kun he uskovat uskon (sic!) olevan armolahjan, minä uskon, että kyse on siitä, että ihmisellä on tahtoa avata sydämensä hyväksymään ja vastaanottamaan. Tahtoisin uskoa. 

Miksi sukupuolineutraaliin avioliittoon kannattaisi myöntyä?

Olen oppinut kokemuksen kautta ymmärtämään, että kannattaa antaa silloin periksi, jos ymmärtää kiisteltävän asian olevan toiselle tärkeämpi kuin itselle. Tämän takia olen myöntynyt siihen, että lapseni voidaan kastaa evankelisluterilaisen kirkon jäseneksi, vaikken itse uskokaan kirkkoon. Olen kuitenkin kulttuurinen kristitty, ja tunnustan, että monet kristilliset arvot ovat oikein kannatettavia ja että evankelisluterilainen kirkko tekee paljon hyvääkin.

Sitä samaa suosittelisin nyt sukupuolineutraalin avioliittolain vastustajille. Periksiantaminen on usein viisautta, itse asiassa useimmiten.

Toinen syy, miksi kannattaisi antaa periksi, liittyy vastustajien itsensä antamaan argumenttiin: jos he nyt ovat niin kovasti saaneet tarpeekseen ja ahdistuneita siitä, että homosaatiota puskee joka tuutista, niin ei puskisi enää, jos tämä laki saataisiin nyt onnelliseen päätökseen. Ei tarvitsisi enää ajaa asiaa koska se olisi ajettu. Voisivat nukkua herra Hakkaraisetkin sitten paremmin, ei tarvitsisi enää ajatella asiaa. Tiedän nimittäin kokemuksesta, että asiat, jotka kokee vaikeina ja ahdistavina, tunkevat uniin.

Miksi sukupuolineutraalia avioliittoa ei voi vastustaa ydinperheargumentilla

Jos sukupuolineutraalia avioliittoa vastustetaan siksi, että katsotaan lapsella olevan oikeus sekä isään että äitiin, tämän oikeuden toteutumista ei nytkään voi sanktioida mitenkään. Ajatellaanpa vaikka leskiä, riitaisesti eronneiden yksinhuoltajien perheitä, perheitä, joissa toinen vanhempi on muuttanut ulkopaikkakunnalle tai ulkomaille.

Avioliiton yhteys lasten saamiseen on muutenkin epäselvä. Omassa tuttavapiirissäni on lukuisia aviopareja, jotka eivät kykene saamaan lapsia tai eivät halua lapsia. Jos avioliiton tarkoitus on lapsien tekeminen, sitten varmaan pitäisi kieltää postmenopausaalisten naisten avioituminen (kiitos Joonas Lyytinen ideasta!) ja vapaaehtoiset sterilisaatiot.

Erossa etävanhemmiksi jääneiden etävanhemmus tulee myös samalla logiikalla kieltää, kieltämällä etävanhempia muuttamasta toiselle paikkakunnalle kuin missä hänen lapsensa asuvat, puhumattakaan toisesta maasta. Viis siitä, että perustuslain mukaan asuinpaikan saa valita vapaasti, siis ainakin periaatteessa.

Mutta kyllä lähivanhempaan pitäisi sitten tällä logiikalla kohdistaa sanktioita. Avioeron tai puolison kuoleman jälkeen tulee lähivanhempaa velvoittaa avioitumaan uudestaan vuoden kuluessa. 

Perussuomalaiset eivät palkkaisi naisia

Tämänaamuisessa Hesarissa Perussuomalaisten ryhmänjohtajan paikalta ainakin omasta mielestään savustetun Pirkko-Ruohonen Lernerin mukaan syy savustamiseen saattoi olla se, että hän on hankalan naisen maineessa.

"Kun tekee asioita, jotka kokee oikeiksi, helposti saa hankalan naisen maineen."

HS: "Osa maineesta on tullut siitä, että tällä vaalikaudella hänellä on ollut jo viisi eri avustajaa. Miksi ihmissuhteet eivät toimi?"

Yksi on jäänyt äitiyslomalle, toinen saanut parempipalkkaisen työpaikan, Ruohonen-Lerner kertoo.

"Kannattaa mieluummin palkata nuoria miehiä kuin nuoria naisia. Viisain olisin ollut kun olisin ottanut vuonna 2007 nuoren miehen avustajaksi, ei olisi tullut äitiysloman sijaisia ja sijaisen sijaisia."

Olisi mielenkiintoista kuulla Timo Soinin käsitys naisten palkkaamisesta. Entä mitä ajattelee uusi ryhmänjohtaja Jari Lindström. Palkkaavatko Perussuomalaiset mieluiten siis miehiä? Onko uusien veronmaksajien tekeminen ei-toivottavaa, ja pitäisikö lapsenteon riskit jakaa tasaisemmin miesten ja naisten kesken?

Luottamuspulaakin on ollut. "Avustajan ja edustajan suhde on hankala, koska se edellyttää sataprosenttista luottamusta, muuten ei voi tehdä työtä."

No, tässä jää jäljelle vielä kolme muuta syytä vaihtaa työpaikkaa kuin ne, jotka Ruohonen-Lerner mainitsi. Avustajan ja edustajan suhde on tosiaankin hankala, koska se edellyttää sataprosenttista luottamusta. Sataprosenttiseen luottamukseen tarvitaan kaksi osapuolta, vaikka työnantaja ei sitten olisikaan niin kovin erityisen hankala.

Ei voi olla kovin kiitollinen työ olla kantamassa kansanedustajalle esitepöytää sellaiseen tilaisuuteen, johon kansanedustaja ei koskaan ole nähnyt tarpeelliseksi ilmoittautua kyseisen tilaisuuden järjestäjälle vaan hän on luullut, että kyseiseen tilaisuuteen ilmoittaudutaan lehti-ilmoituksella. 

Ruohonen-Lernerin lausunto todistaa kansanedustajan avustajan olevan kaikkea muuta kuin tavallinen työ. Ei se ainakaan helpommaksi siitä tule, olla työnantajan oletuksille alttiina, jos tämä arvelee kaikenlaista työntekijänsä perhe-elämästä, mikä muuten on kiellettyä. Työnantajahan ei saa työhaastattelussa arvella ääneen hakijan luulotellusta, oletetusta tai edes mahdollisesta perheytymisestä yhtään mitään.

Ehkä perussuomalaisen kansanedustajan kannattaisi palkata homoseksuaali avustaja, he kun yleensä lisääntyvät heteroseksuaaleja enemmän. Kaikkein varminta olisikin palkata steriloitu homo.

Ruohonen-Lernerin lausunto paljastaa, että naisten päällä työelämässä edelleenkin on lasikatto. Kannattaako naisten itsensä sitä sinne laittaa? Kun perussuomalaiset tapaavat olla niin huolissaan islaminuskoon sisäänrakennetuista, heidän oletuksensa mukaan naisia sortavista kulttuurisista käytännöistä, jotka ovat niin sisäistettyjä, että naisparat itse pitävät niitä yllä, kehottaisin katsomaan peiliin. Niin että kyllä se naisten alistaminen on niin sisäistettyä, että onnistuu se kotoperäisestikin, ainakin Perussuomalaisilta. 

Ruohonen-Lernerin haastattelun voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Vähemmistön enemmistöläinen tässä, hei!

Lukiessani melko nopeasti vanhentuneen entisen nuorehkon keski-ikäisen vihaisen Ruben Stiller-sedän murinoita, joissa hän ilmaisi ahdistuneisuuttaan Setan ilmentämää poliittista korrektiutta kohtaan, aloin miettimään, keitä hän oikein edusti. Varmaankin hän ajatteli puhuvansa enemmistön suulla. Mutta mikä on enemmistö?

Minä olen keski-ikäinen, valkoihoinen heteroseksuaalinen mies, joten taidan edustaa koko maailman mittakaavassa hyväosaisia, ja Suomessa epäilemättä myös enemmistöä. Tosin olen ajokortiton ja kirkosta eronnut enkä omista nk. älypuhelinta, eli edustan toisaalta myös montaakin vähemmistöä. Olen siis samanaikaisesti moninkertainen sekä enemmistön että vähemmistön edustaja. Kuten Etelä-Afrikasta tiedämme, enemmistö voi olla sorrettu, vaikkakaan ei Rubenin tarkoittamalla tavalla. 

Enemmistöläisyys ja vähemmistöläisyys riippuu tarkasteltavasta asiasta: elämänkatsomuksesta, ihonväristä tai elämäntavasta. Enemmistö ja vähemmistö eivät myöskään ole mitään kiveen hakattuja kategorioita: kun Töölössä autottomana edustin enemmistöä, Porvoossa olen vähemmistöläinen. Jos katsoisin tämän vähemmistöläisyyden korjaamisen väärtiksi, se ei kuitenkaan suojaisi minua ikiajaksi joutumasta alttiiksi vähemmistöläisyyden kiroukselle, jos nimittäin elämä sattuisi heittämään minut taas töölöläiseksi. Siihen tosin taidettaisiin vaatia ministeriluokan työ itselleni ja kohtuullisen säädyllinen päivähoitopaikka myös sille toiselle. Puhumattakaan siitä, onko tuollainen nyt niin tarpeellistakaan...

Enemmistöläisyys ja vähemmistöläisyys eivät ole ainoastaan aika-akselilla vaihtuvia muuttujia, vaan - tässä kohdassa enemmistöläisiksi itsensä kokevat saattavat lopettaa seuraamisen - sama ihminen voi yhtäaikaisesti edustaa sekä enemmistöä että vähemmistöä myös sillä yhdellä ja samalla ulottuvuudella tarkasteltuna: elän nyt uusioperheessä, ja kohta samanaikaisesti sekä uusioperheessä että ydinperheessä. Koska perhetilanteet ovat nykyään niin erilaisia ja vaihtelevia, ydinperheeseen taitaa kuulua nyt vähemmistö.

Usein enemmistöläisyys ei tarkoitakaan enemmistön valintaa vaan yleisintä valintaa. Eihän mitään tv-ohjelmaakaan katso Suomessa yli 2,7 miljoonaa ihmistä, Putousta tai uutisiakaan. Enemmistöläisyydellä viitataan siis dominoivaan kulttuuriseen valintaan, normiin, jota edustaa voimakkain tai ainakin äänekkäin ihmisryhmä, ja siksi enemmistöstä usein lähteekin enemmän ääntä kuin heidän kokonsa nähden edellyttäisi. 

Ottaen huomioon ryhmästä lähtevän räminän - sillä melua he kyllä osaavat pitää omista elämäntapavalinnoistaan, oli kyse sitten autoilusta, avioliitoista tai televisio-ohjelmista - on hämmästyttävää, miten syrjäytyneiksi he itsensä kokevat. Siksi Perussuomalaisten kannatus onkin "vain" noin 20 prosenttia.  

Stillerin kirjoituksen voi lukea klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa.

Urheileva hetero tulee kaapista

Kun nyt uimari Ari-Pekka Liukkonen tuli kaapista, minäkin voin uskaltautua: olen hetero. Ei häiritse homoseksuaalisuus urheiluani, joten voi olla Sinuhe aivan huoleti: ei sen pitäisi häiritä sinuakaan. Missään viimeisen reilun parinkymmenen vuoden aikaisessa palloiluporukassani ei ole tullut melaa ahteriin, eikä ole tullut puristeltua toisten palloja, sekasählyissäkään. 

Heteroseksuaalisuus vaikuttaa urheilusuoritustani parantavasti, tai ainakin se lisää voimia: kun kerran kuntosalilla opiskelijatyttö pyysi apua, että voisinko minä nostaa pois sen 50 kg painolevyn, onnistuin olemaan vieläkin vahvempi kuin näytin: saatiinhan se juutas pois sen opiskelijaneitokaisen jalkaprässilaitteesta. Oletin tietenkin, että voimallisuuteni osoitus olisi saanut häntä pyytämään puhelinnumeroani ja lähtemään kahville, eihän urheilutilanteessa sentään sovi harrastaa mitään intiimimpää ja sekoittaa siihen seksuaalisuutta. Vikaan meni se oletus, mutta joka tapauksessa tuli empiirisesti osoitettua, että heteroseksuaalisuus vaikuttaa urheilukuntoa parantavasti. 

Tätä tosin epäilin jo yläkouluikäisenä. Pirkkolan kentällä poikien 2 kilometrin juoksuun oltiin ymmärretty laittaa jäniksiksi - tyttöjä. Olisin muuten heittänyt hanskat tiskiin heti kättelyssä, mutta pakkohan se oli ohittaa tuhatviisisatastaan juoksevat tytöt, jok'ainut heittämällä. Tytöt parantavat poikien urheilusuoritusta, ainakin heteroseksuaalit pojat ovat, kiitos tyttöjen, nopeampia ja vahvempia kuin mitä he olisivat ilman tyttöjä.

Laumasieluisuus ja huono itsetunto ovat koulukiusaamisen syyt

Viime aikoina koulukiusaamisesta on taas puhuttu, ja hyvä niin. Puheenvuoroissa syitä kiusaamiseen ollaan sälytetty milloin kiusatulle, milloin kiusaajalle ja silloin kiusatun vanhemmille ja tällöin kiusaajan vanhemmille. Tai koululle. Yhtään esitystä, mitä kiusaamisen vaikutuksille tai syille voitaisi tehdä en ole tältä syytöksien pallottelulta nähnyt.

En halua yhtään vähätellä kiusaamista. Koulukiusaamista ei pidä hyväksyä mutta sen syitä kannattaa ymmärtää, ja useimmiten ymmärtäminen auttaa kestämään elämän vaikeitakin kokemuksia, joita jokainen meistä kohtaa. Eikä ole mitään objektiivista mittaria kokemuksien mittaamiseen.

Minä olin systemaattisesti useiden eri henkilöiden kiusaama kouluni alkumetreiltä ysiluokan syksyyn kolmessa eri peruskoulussa. Sitten ysiluokan keväälle tultaessa se loppui kuin seinään. Onko syynä sitten lapsien kasvaminen vai eriyttävä opetus siihen, että lukioon menevien ja ei lukioon menevien koululaisten välille muodostui kuin näkymätön seinä, en tiedä.

Ei tietenkään ollut kivaa tulla kiusatuksi. Suomalaisena minussakin asui vahva suomalainen, etenkin suomalaisen miehen selviytymisen eetos, jossa purraan hammasta ja heikkouden osoittaminen on – heikkouden osoitus. En sanallakaan vihjaissut vanhemmilleni juuri koskaan juuri mitään. Ajattelin, että en halua huolestuttaa heitä.

Jo aika nuorena ymmärsin, että kiusaaminen on heikkouden osoitus. Kiusaajat ovat laumasieluisia yksilöitä, joiden itsekunnoitus ja minäkuva on täysin riippuvainen siitä, mitä sarvikuonot heistä ajattelevat.

Minä olin varmaankin vaikea pala purtavaksi. Opin lukemaan jo kolmivuotiaana, tiesin monista asioista enemmän kuin opettajani, puhumattakaan luokkatovereistani. Enkä piilottanut sitä yhtään vakan alle. Puhuin myös kuin professori enkä pukeutunut Adidas Jaguareihin ja mikmäkin kivipestyihin, vaan pikemminkin Ahovalinnan collegeihin ja US Army –maastopukuun. Minua eivät kiusanneet vain koululaiset vaan myös opettajat. En kuitenkaan katso, että vanhempieni tehtävä olisi ollut pukea minut näihin oman aikani koulu-uniformuihin, maksoi mitä maksoi.

En näe ainuttakaan syytä olla katkera kenellekään. En kiusaajilleni, koululle tai vanhemmilleni. Moni kiusaaja, johon olen törmännyt koulun jälkeen, on pyytänyt minulta jälkikäteen ihan rehellisesti anteeksi. Ja yksi pyysi jo miltei heti peruskoulun loppumisen jälkeen.

Sanotaan, että sanat voivat satuttaa enemmän kuin nyrkit. Rohkenen olla hieman eri mieltä. Nyrkit voivat tappaa. Sanat voivat vain loukata. Mitä vahvempi identiteetti, sitä vähemmän ne loukkaavat. Voi olla, että kiusaamisesta on tullut omia kouluaikojani raaempaa; minulle ei fyysisesti käynyt juuri kuinkaan, mihin osuutensa oli ehkä se, että kasvoin fyysisesti varhain. Omilta kouluajoiltani muistan vain muutaman tapauksen, jossa joku sai koulussa ns. köniinsä, ja nyttemmin kuulemma väkivallasta on tullut paljon omia kouluaikojani silmittömämpää.

Jossain ollaan kuitenkin edistyttykin: esimerkiksi homoseksuaalisuus ei ollut omassa koulutodellisuudessani mitenkään läsnä. Jos jollakin oli valtaväestöstä poikkeavia seksuaalisia taipumuksia, siitä oltiin siis hys hys. Omana kouluaikanani maahanmuuttajia oli myös paljon nykyistä vähemmän, ja koulujen monikulttuuristumisen voisi luulla johtaneen etnis-kulttuurisen toleranssin lisääntymiseen. No, en mä nyt tiedä. Ne kolme luokkatoveriani, jotka tai joiden vanhemmat olivat syntyneet muualla kuin Suomessa, olivat sosiaalisesti varsin suosittuja ja pidettyjä ihmisiä.

En tietenkään halua vähätellä henkisen väkivallan vaikutuksia. Pahin tietämäni esimerkki henkisestä koulukiusaamisesta kohdistui pitkäaikaisimpaan koulukaveriini, jonka takin selkämykseen kiinnitettiin käytetty kortsu. Tämän ”vitsin” tarkoitus oli kai julistaa kaikelle kansalle, että tällä kaverilla ei ollut tärkeäksi ajateltua miehiseen kasvuun kuuluvaa pääomaa eli seksikokemuksia. Mitä tuskin oli juuri kellään kiusaajistakaan, olimmehan 15-vuotiaita.

Kasvatusvastuun jakaminen koko kylälle on ehkä liioittelua, mutta jo sattuneet tapaukset tulisi käsitellä koko koulun kesken. Koko koulun siksi, että molempien osapuolten ”taustayhteisöt” eli kaveripiirit tulee saada mukaan ja jokaisen aikuisen velvollisuus on puuttua kiusaamiseen sellaista nähdessään, tapahtui sitten koulussa, kadulla, talossa tai puutarhassa. Ennen kaikkea kuitenkin pitäisi tukea lasten vahvan ja myönteisen itsetunnon kehittymistä. Johan loppuisivat koulukiusaamiset, ihan kokonaan!

Toivon sydämestäni kaikkea hyvää kaikille kiusaajilleni. Minun elämäni on niin arvokas, että en halua pilata sitä katkeruudella jalkojen juuressa inisseitä hyttysiä kohtaan, joka ulottuu kymmenien vuosien päähän. Suomalaiseen kulttuuriin pesiytyneiden itsellisen selviytymisen suo, kuokka ja jussi-asenteessa ja marttyyriydessä olisi myös paljon poispestävää.

Julkaisin uudestaan tämän kirjoitukseni 3 vuoden takaa vanhasta blogistani, koska aihe on alati ajankohtainen.