Kun aivot hapertuvat töissä

Otin itselleni kahden viikon ilmaisen nettihesarin lukuoikeuden voidakseni lukea artikkelin (HS 5.2.), joka oli otsikoitu lupaavasti: "Työelämän suunta on sellainen, että viisikymppisillä voi pian olla 70-vuotiaan aivot, sanoo aivotutkija". 

Artikkelissa viitattiin ilmiöihin, jotka osittain ovat minulle tuttuja, osittain kuulopuhetta. Kiusallisenkin tuttuja ovat avokonttori, tietojärjestelmien aiheuttamat keskeytykset ruudulle pongahtaessa ilmoitus sähköpostista tai Tiims-viestistä ja mahdottomuus keskittyä jatkuvissa keskeytyksissä. Lisäksi työntekijän pitäisi itsensä voida priorisoida, miten suhtautua keskeytyksiin, jotka laittavat asioiden tärkeysjärjestyksen aina uusiksi. Kokousten kiintiö minulla on tullut täyteen jo 31-vuotiaana. Tästä kaikesta seuraa jatkuvaan tulehdustilaan verrattavissa oleva ylikierroksillakäymistila, mistä johtuen asiat eivät pysy päässä. Ei unohdella vain salasanoja - joita muutenkin on aivan liikaa eikä samoja salasanoja edes saisi kierrättää - vaan myös lasten joulujuhlia. 

Jutussa viitattiin myös työelämän kiireisyyteen ja sen aiheuttamaan stressiin. Stressiä voi kuitenkin aiheutua muustakin, kuten esimerkiksi jatkuvista organisaatiomuutoksista, epäselvästä toimenkuvasta, ristiriitaisista rooliodotuksista ja jatkuvassa yt-pelossa elämisestä. Näistä tässä jutussa ei kuitenkaan sanottu mitään, kuten ei myöskään siitä, miten aivoille käy, jos ne ruostuvat käyttämättöminä toimenkuvassa, jossa aivoja ei voi tai peräti ei saa käyttää tai siitä, miten aivoille käy silloin, kun jatkuvasti kuvaannollisesti isketään päätä seinään.

Aivan samoin kuin keskivartalo lahoaa toimistotuolissa myös aivot lahoavat käyttämättöminä tai väärinkäytettyinä. Työelämässä ja yhteiskunnassa laajemminkin olisi aika herätä perinteisen työtuoliergonomian lisäksi kognitiiviseen ergonomiaan eli aivoterveyteen töissä. Näin töissä jaksettaisiin pidempään mutta myös työssäoloaika jaksettaisiin paremmin. 

Manki Perukangas

Lähetin tämän tekstin Hesarin yleisönosastolle 6.2., mutta koska sitä ei ainakaan vielä olla julkaistu, julkaisen sen tässä. 

Ja ajatus lensi katkennein siivin: ruostuuko akateemisesti koulutettu koulutustaan vastaamattomissa töissä?

Hesarin 30.5. jutun mukaan monissa töissä pärjäisi ilman korkeakoulututkintoa, tai oikeastaan niin, että siitä tehtiin eräänlainen patologia, jos korkeakoulutettu työskentelee koulutustaan vastaamattomissa tehtävissä. Tiedä sitten, mitä ne koulutusta vastaamattomat tehtävät ovat; lukiessani 1989 tai 1990 sosiologian valintaopasta, opintoaineen kuvauksen lopussa lueteltiin ammattinimikkeet, joissa sosiologi voi työskennellä,  tai siis mistä kaikkialta heitä on löytynyt. Siinä luettelossa oli 94 nimikettä, viimeisenä muistaakseni siivooja. No, se, että siivoojia ei enää ole vaan heidät on "ylennetty" siistijöiksi, ei muuta koulutustavastaamattomuutta miksikään, pikemminkin vain korostaa sitä, sillä ennenhän siivoustöitä saattoi tehdä kuka tahansa, työtön sosiologi (tai tohtori; minunkin yhtenä työkaverinani Messukeskuksessa oli tohtoriksi väitellyt viisikymppinen mies), mutta nyt tarvitaan erilaisia passeja ja mieluummin kiinteistönhoidon koulutusta. Laitoshuoltajat ovat vielä erikoisosaamisineen erikseen.

Korkeakoulutus tulkitaan haussa usein dismeriitiksi, sillä moni työnantaja ajattelee, että koulutettu ei kuitenkaan pysy koulutustaan vastaamattomassa työssä, vaan heti ensimmäisen tilaisuuden tullen livahtaa huippuosaajaksi. Dismeriitiksi se tulkitaan myös siksi, että se, että korkeakoulutettu hakee koulutustaan vastaamatonta työtä, tulkitaan merkiksi hänen epäonnistumisestaan: että hänessä täytyy olla jotain mätää, kun hän ei kehittelekään lääkepatentteja tai kirjoittele sumerilaisten kielien tutkija-apurahahakemuksia. 

Jollakin kuitenkin täytyy myös elää. Korkeakouluissa ei opeteta markkinoimaan itseään, tai ainakaan ei opetettu silloin kun minä opiskelin sosiologiaa. Eikä se sovikaan kaikille, itsensä tuotteistaminen 4D- ja 5G -avattariksi. Myös uraohjaus loisti poissaolollaan; yliopistot kouluttavat tutkijoiksi, ja oletuksena on, että suurimmasta osasta näitä tulee kuitenkin virkamiehiä. On ihan samantekevää, onko tehnyt gradunsa eksegetiikasta vai slaavilaisesta filologiasta; se kuitenkin pätevöi esimerkiksi käsittelemään oppilaitosten valtionosuushakemuksia.

Vakavammin akateeminen koulutus kuitenkin epäpätevöi siksi, että korkeakouluopetukseen on sisäänrakennettuna ruokkia kykyä kriittiseen ajatteluun. Vaikka työnhakutilanteissa usein mantrana toistellaankin toivomusta työnhakijan kykyä ajatella omilla aivoillaan ja tarttua epäkohtiin, tämä tehdään luultavasti siksi, että työnantaja haluaa viestiä itsestään ennakkoluulottomana ja avoimena organisaationa. Käytännössä kuitenkin yleensä turpaan tulee tästä kriittisyydestä. 

Hesarin jutussa kuultu "Elsa", jonka ansioluettelo on silppuinen - kuten usein akateemisesti koulutetuilla on akateemisten töiden määräaikaisuusluontoisuuden ja apurahataistelujen takia - toteaa päättämättömyytensä, määrätietoisuuden puutteen ehkä ainakin osin selittävän sitä, että hän ei ole päätynyt koulutustaan vastaaviin töihin. Tai siis ei ollut siellä jutuntekohetkellä. Väitän, että päättämättömyys ja määrätietoisuuden puute eivät ole vain syitä vaan myös seurauksia. Hortoilu apurahahakemusten, tuotteistamisten ja pätkätyöttömyyden välillä muuttaa ihmistä. Se lisää epävarmuuden tunnetta, mutta se saattaa myös luoda sellaisen selviytymisstrategian, jossa "välttämättömyydestä hyveeksi" on uusi identiteetti. 

Tämä tarkoittaa sitä, että oman elämän merkityksellisyys opitaan hankkimaan palkkatöiden ulkopuolelta, harrastuksista, perheestä ja ystäviltä, ja silloin sellainen työ, joka ei seuraa mukaan kotiin eikä täten haittaa harrastuksia, onkin itse asiassa ihan ok, vaikka toki vielä ihanteellisempi tilanne saattaisi olla se, että voisi tehdä harrastuksestaan työn. Tosin tämäkin voisi rajoittaa sitä itsensä toteuttamista harrastuksensa kautta; kun luontoaktivistina yrittää vaikeuttaa kaavoitusta löytämällä liito-oravanpapanoita, virkamiehenä taas pitää keksiä syitä, miten saada poikkeuslupia niistä liito-oravanpapanoista huolimatta.

Vallitseva suhtautuminen on suhtautua opiskeluun välivaiheena, välineenä valmistua tekemään jotakin, saada muodollinen pätevyys. Mutta ehkä uran huipulla ollaankin jo opiskellessa, kun tiedon hankkiminen, matka päämäärän sijasta onkin itseistarkoitus ja täyttymys? Ainakin opiskeluun liittyy palkitsevuuden kaksoissidos; yhtäältä omalta osaltaan kannetaan edes pieni korsi kekoon ihmiskunnan yhteisen tietovaraston kartuttamiseksi, toisaalta henkilökohtaisella tasolla on palkitsevaa löytää uusia asioita ja havaita oppivansa. 

Hesarin jutussa kuultu Elsa totesi määräaikaisuuksissaan "yrittäneensä saada jalkaa oven väliin" siinä toivossa, että määräaikaisuudesta voisi poikia jos ei nyt ihan välttämättä vakituista, pitkää joskin kapeaa leipää niin ainakin jatkoa, yhtä lenkkiä lisää määräaikaisuuksien ketjuun. Itse keksin ehkä semilupaavan virkamiesurani jossain vaiheessa, että ei se noin mene. Kun projekti loppuu, niin se loppuu. Miksi pedata mitään, kun sängyllä ei ole edes jalkoja?

Hesarin jutussa yritettiin selittää kuitenkin koulutusta vastaamattomuus muuksikin kuin epäonnistumiseksi tai näköharhaksi. Se voi olla myös "tilapäinen näköharha", eli esimerkiksi lasten kanssa ruuhkavuosina työ, joka ei seuraa mukaan kotiin, vapauttaa aikaa perheelle. Kun kotona naputtelee lääkäreiden saneluita eikä työmatkaan kulu sen enempää kuin mitä makuuhuoneesta kävellään työhuoneen virkaa toimittavaan toisen tyttären huoneeseen, epäilemättä säästän ainakin verrattuna siihen kun sukkuloin bussilla Isolle Kirkolle toimittamaan - sihteerintyötä akateemisin paperein. Ja minulle jää aikaa myös polkujuoksuun ja pysähtyä kuuntelemaan peipposten laulua. 

Hesarin jutussa minulle positiivisena yllätyksenä ymmärrettiin kuulla myös työterveyspsykologi Heikki Särkelää. Hän totesi, että myös neuropsykiatrisilla ja -psykologisilla poikkeavuuksilla normista voi olla oma selittävä osuutensa. Meille "maalaisjärjen" vaatiminen on hankalaa, kun sitten pitäisi vielä osata vaistota, missä vaiheessa sen käyttö pitäisi lopettaa. Ja kaikki muut työpaikkojen kirjoittamattomat säännöt, eksplikoimattomat työnkuvaukset, jatkuvat organisaatio- ja atk-järjestelmämuutokset ovat meidän vihollisiamme. Koko työelämälle pitäisi laatia kognitiivisen esteettömyyden kartoitus, mihin koko problematiikkaan ollaan nyt pikku hiljaa heräämässä. Minäkin olen tainnut lanseerata tämän herätyksen oman työnantajani työsuojeluorganisaatioon. Meidän taakse ei saa piiloutua ja tehdä meistä syypäitä työpaikan paskaan organisaatiokulttuuriin.

Elsa kaipasi työn imua, flow-tilaa, joka on jäänyt puuttumaan koulutusta vastaamattomissa töissä. Minulta on kysytty joskus kehityskeskusteluissa, milloin olen viimeksi kokenut flow'ta. Luultavasti kesällä 2019 työharjoittelussani Kumpulan koulukasvitarhalla tai syksyllä 2019 kun tein luontokartoituskeikkaa Loviisan takametsissä. Siis hommissa, jotka ovat lähinnä harrastusten ja opiskelujen parissa. Joku voisi nähdä tämän oireellisena, suorastaan patologisena tilanteena, mutta entäs jos tabu onkin syytä nostaa pöydälle. Onko töissä nyt niin tarpeen viihtyä, kunhan siellä ei mahdottoman kamalaa ole? Ehkä työn tarkoitus onkin kustantaa asuntolainat, päivähoitomaksut, lasten jalkapallot ja cd-kokoelmat?

Toki välttämättömyydestä hyve -ajattelua se on tämäkin, että yritetään perustella sisäisesti vain vähän antavan rutiinityön myönteisiä puolia, vaikka oikeasti koko ajan siinä mennään enemmän kesannolle, kun atk-taitojen päivityksessä jäädään koko ajan enemmän jälkeen ja keskivartalo lahoaa istukselemiseen. Oikeasti suhtaudun vähän kaihoisasti opiskelukavereihini, jotka ovat jääneet yliopistolle, heidän tarvitsematta joutua altistumaan kaikelle sille jatkuvan kehittämisen ja tulosvastuun hömpälle, joka ulkomaailmaa on kohdannut. Vaikka sen perusteella, mitä olen kuullut, niin taitaako tuossa olla niin kadehtimisen aihetta. Muutos on päässyt livahtamaan sinnekin, eikä yliopistollakaan enää kuulemma saada keskittyä perustehtävään.

Vaikka yhtä minä kaipaan: ajatuksen lentoa, ja kun muuten työ ei tarjoa haasteita, niin niitä haasteita sitten vaikka kehitetään haastamalla omaan työhön liittyviä, yleisesti jaettuja itsestäänselvyyksiä, kuten vakiintunutta ammattidiskurssia. Onneksi ajatus pääsee lentämään sentään seuratessa korpin lentoa metsälenkillä. 

Äänestä JHL:n edustajistovaaleissa numeroa 208!

Parhaillaan on meneillään paitsi talviolympiakisat, myös toinen kisa, eli ammattiliittoni edustajistovaalit. Olen JHL:n edustajistovaaleissa ehdolla numerolla 208 Vasemmiston ja sitoutumattomien listalla (tosin sen sitoutumattoman voi omalla kohdallani ottaa pois).

Olin ehdolla jo edellisissä vaaleissa, jolloin olin juuri jättänyt akavalaisen jäsenliittoni pettyneenä sen myötäsukaisuuteen suhteessa niin sanottuun kilpailukykysopimukseen. Minä en ole myötäsukainen siihen tai mihinkään sellaisiin toimenpiteisiin, joilla pyllistetään julkisen sektorin työntekijöille.

Julkinen sektori on usein näkymätön, mutta esimerkiksi päivähoito, sairaanhoito, koulunkäynninohjaajat, julkinen liikenne, laitoshuoltajat ja erilaiset toimistotyöntekijät mahdollistavat "näyttävämpää" tulosta tekevien ihmisten tuloksenteon. Julkinen sektori - jota JHL erityisesti edustaa - on usein pienipalkkaista, naisvaltaista ja kiitokset ovat kortilla. Kuitenkin kissa kiitoksilla elää, ja jos kiitoksista on pulaa, niin palkkakaan ei yleensä ole kehuttava.

Julkisen sektorin johtamisessa, työoloissa ja työturvallisuudessa on monin paikoin korjaamista. Parhaiten tunnen julkisen erikoissairaanhoidon. Olen ollut mukana prosesseissa, joissa monia aiemmin HUS:in hoitamia tehtäviä on määritelty "tukipalveluiksi", ja aina kun aletaan puhumaan tukipalveluista, hälytyskellojen pitää alkaa soida. Tukipalveluista puhuminen on osoittautunut keinoksi osoittaa ne työntekijät, joista mahdolliset yt-neuvottelut voidaan aloittaa tai jotka voidaan ulkoistaa, kuten HUS teki joitakin vuosia sitten, perustaessaan liikelaitoksen, josta tuli henkilöstön roskapankki. Onneksi sentään tästä ihmiskokeesta peruutettiin askeleen verran.

Olen viimeiset vuodet toiminut osa-aikaisesti työsuojelu- ja yt -tehtävissä. Nämä tehtävät olen kokenut mielekkäiksi, puolustaen irtisanomisuhan alaisia kollegoita ja tarttuen työsuojeluun liittyviin epäkohtiin siinä määrin, että taisin muodostaa yhden henkilön mittaisen mustan listan HUS:in tekstinkäsittelyssä, kun vakanssini siirrettiin sinne takaisin osastonsihteerin työskentelykokeiluni jälkeen.

Äänestäessäsi JHL:n edustajistovaaleissa numeroa 208 saat työntekijän etua puolustamaan todella kovapäisen tyypin, joka on yt-neuvotteluissa ja monenlaisissa työkykyprosesseissa marinoitunut.

Korona kaataa työkykyneuvotteluiden kolmikannan

Yrittäessäni varata työterveyshoitajalta aikaa ikäkausitarkastukseen, sain tietää että koronapandemian vuoksi sellaisia ei tehdä, koska korona syö niin paljon resursseja normaalista lakisääteisestä toiminnasta.

En tiedä tarkkaan, miten poikkeustilalainsäädäntö suhtautui esimerkiksi yhteistoimintalakiin tai työterveyshuoltoa, työsuojelua ja yhteistoimintaa koskevaan lainsäädäntöön, mutta jos suhtautui, Suomessa poikkeustilalainsäädäntö on joka tapauksessa päättynyt.

Silloin kun työntekijän työkykyä on syytä epäillä, työpaikoilla voidaan järjestää erilaisia työkykyprosesseja: työkykytutkimuksia, työkykyneuvotteluja ja ihan päivittäisen yhteistoiminnan puitteissa esimerkiksi työterveyshuollon työpaikkakäyntejä tai työergonomianeuvontaa. Onko kaikki tämä toiminta edelleenkin seis? 

Jos työpaikalla tulee eteen yhteistoimintaneuvottelu, jonka tavoitteena ovat irtisanomiset tai työvoiman muut uudelleenjärjestelyt, nämä toteutetaan kolmikantaisina, eli mukana ovat työnantaja, työntekijä ja työsuojelu tai työterveyshuolto. Jos työntekijällä on työntekoon vaikuttavia terveydellisiä seikkoja, tällöin tämä kolmas "jalka" on luontevasti työterveyshuolto. Onko asiallista tai edes laillista järjestää yt-neuvotteluja niin kauan kuin kolmikanta on vain kaksikanta, ja kaikkia tarvittavia seikkoja työntekijän työkyvystä ei ole käytettävissä? Mitä jos siellä ikäkausitarkastuksessa paljastuisi työkykyyn vaikuttavia tai työntekijän tarvitseman tuen tai kuntoutuksen suunnittelussa välttämättömiä seikkoja?

Toistan siis alussa toteamani: lakia yhteistoiminnasta, työterveyshuollosta tai työsuojelulainsäädäntöä ei olla poikkeustilassakaan kumottu väliaikaisesti eikä pysyvästi. Kehotan siis kaikkia työnantajia lykkäämään mahdollisia yt-neuvotteluja, kunnes työterveyshuoltoviive on saatu ajantasaiseksi. 

Lähes 10 vuotta lääkäreiden saneluja purkanut Michael Perukangas tietää, että tekoäly vie lopulta häneltä työn – ja hän on auttanut sen toteutumisessa

Perukangas on yksi HUSin tekstinkäsittelijöistä, joka odottaa tietoa irtisanomisesta. HUS kertoi eilen (10.11.) irtisanovansa 150 tekstinkäsittelijää.

Porvoolainen Michael Perukangas, 49, odottaa sähköpostia ristiriitaisin tuntein. Tänään tai huomenna pitäisi tulla tieto siitä, kuuluuko Perukangas niihin 150 tekstinkäsittelijään, jotka Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri (HUS) irtisanoo.

– Pidän irtisanomista lähes varmana, sillä suhteeni HUSiin on ollut niin polveileva, hankala ja osin traumaattinenkin, Perukangas sanoo.

Hän on työskennellyt HUSissa yhdeksän ja puoli vuotta, ensin osastonsihteerinä ja vuodesta 2012 tekstinkäsittelijänä (toim. huom: tässä välissä kuitenkin pari vuotta taas osastonsihteerinä). Nyt valtaosa tekstinkäsittelijöistä irtisanotaan, koska heidän työnsä korvataan automaattisella puheentunnistusjärjestelmällä. Tämä ei tullut Perukankaalle yllätyksenä.

– Kun tekstinkäsittely-yksikkö perustettiin vuonna 2012, siitä tehtiin minun ja monen muun näkemyksen mukaan konsernin roskapankki, jonne voitiin sijoittaa esimerkiksi iäkkäitä tai heikommin tuottavia ihmisiä.

Hän uskoo päätyneensä tekstinkäsittelijäksi, koska on muun muassa riitauttanut vuosia sitten tilanteen, jossa työnantaja halusi muuttaa työajat toimistotyöajoista vuorotyöksi. (toim. huom. riitautin kyllä, mutta se ei ollut syy päätymiseni tekstinkäsittelyyn, vaan riitauttaminen tapahtui vielä ollessani tekstinkäsittelijä). Myös tämän vuoden yt-prosessista Perukangas jätti nipun kriittisiä kysymyksiä ja eriäviä mielipiteitä.

Toimialajohtaja: "Hyvää työnantajapolitiikkaa"

Tekstinkäsittelijät kuuluvat HUSin terveydenhuollon tukipalveluyksikköön nimeltä HUS Asvia. Toimialajohtaja Tuula Lasander tyrmää väitteet siitä, että tekstinkäsittelijät olisivat konsernissa pohjasakkaa.

– Olen pahoillani, että jollekin on tullut sellainen käsitys. Johtamani yksikkö käsittää 4 300 henkilöä. Me teemme tukipalveluja, mikä ei ole aivan sitä ydintoimintaa, eniten lisäarvoa tuottavaa, mutta kaikki ovat erittäin olennaisia hoitoprosessin kannalta, eli tällainen väite ei missään tapauksessa pidä paikkaansa.

HUS Asviaan kuuluu tekstinkäsittelijöiden lisäksi laitoshuoltopalveluja, potilas- ja henkilöstöruokailupalveluja, asiointi- ja osastonsihteeripalveluja sekä henkilöstö- ja talouspalveluja.

Lasanderin mukaan vuosien mittaan yksikköön on sijoitettu henkilöitä, joilla on esimerkiksi ongelmia sisäilman kanssa tai erilaisia tuki- ja liikuntaelinongelmia, sillä tekstinkäsittelytyötä on voinut tehdä etänä vaikka kotoa.

– Mutta mistään roskapankista ei todellakaan ole kyse, vaan päinvastoin on ollut hyvää työnantajapolitiikkaa, että ihmisiä on voitu sijoittaa uusiin tehtäviin heidän tarpeidensa mukaisesti.

Lasanderin mukaan myös nyt päättyneissä yt-neuvotteluissa noin 80 ihmistä on saatu sijoitettua muihin tehtäviin. Neuvottelujen alussa viime maaliskuussa mukana oli 305 henkilöä, ja tämän viikon maanantaina viimeisessä neuvottelussa heitä oli 221.

Lähtöpassit tulee siis 150:lle, ja loppujen 70 työntekijän työnkuva on lähellä nykyistä, Lasander sanoo.

– Nyt noin 80 prosenttia lääkäreistä käyttää puheentunnistusta. Meillä on myös joitakin erikoisaloja ja -sanastoja, joita puheentunnistusohjelma ei vielä tue. Lisäksi täytyy olla normaali valmius ja turvallisuusvara, koska olemme erikoissairaanhoidon yksikkö, jolla on yhteiskunnallisia vastuita, joista täytyy huolehtia kaikissa olosuhteissa.

Tekstinkäsittelijät ovat itse opettaneet koneälyä

Michael Perukangas kuvailee tekstinkäsittelijän toimenkuvaa ristiriitaiseksi muinaisjäänteeksi.

– Monet ovat tehneet työtä ihan kansakoulupohjalta, ja palkkaluokka on talon alhaisimpia. Silti tässä on pitänyt esiintyä kaikkien lääketieteen erityisalojen asiantuntijana.

Perukangas itse on koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri. Pääaineena hän opiskeli sosiologiaa.

Hän on lukenut yliopistossa jatko-opiskelijana kaupunkitutkimusta sekä Helsingissä että Oslossa ja tehnyt jatko-opintoja myös HUS-uransa aikana. Vajaa vuosi sitten hän sai luonto- ja ympäristöneuvojan paperit, ja tämän talven ja kevään aikana on tarkoitus suorittaa ammatillisen opettajan pätevyys.

Hänen työuransa HUSissa on venynyt pitkäksi, koska omien sanojensa mukaan työn saaminen muualta on ollut vaikeaa. Samalla on ollut koko ajan selvää, että jossain vaiheessa koneäly vie työt alta.

Perukangas on työpanoksellaan osallistunut oman hautansa kaivamiseen, sillä tekstinkäsittelijöiden työ on viime vuosien ajan ollut samalla koneälyn opettamista. Koneellista tekstinkäsittelyä on kehitetty noin parin vuoden ajan kaksivaiheisena niin, että ensin robotti tulkkaa lääkärin sanelun ja kirjoittaa siitä dokumentin ja toisessa vaiheessa tekstinkäsittelijä oikolukee tekstin.

Robotin tekoäly on koko ajan käynyt läpi tekstinkäsittelijän tekemiä korjauksia ja sitä kautta kehittänyt omaa sanelukirjoitustaan tämän datan avulla.

– Jos lääkärin ääni on ollut robotille jo tuttu, se on oppinut itse täydentämään ja rekonstruoimaan esimerkiksi lääkärin yleisesti käyttämiä fraaseja ja lauserakenteita. Jos ääni ei ole tuttu, meidän roolimme on korostunut tällaisen työn tekemisessä, mutta samalla olemme kouluttaneet robottia tekemään työtään paremmin, Perukangas selventää.

HUS: Miljoonien säästöt ja sujuvampi työnkulku

Kun ihmisen tekemä työ korvataan tietokoneella, nousee väistämättä esiin kysymys virheiden ja väärinymmärrysten määrän kasvusta.

HUS Asvian toimialajohtajan Tuula Lasanderin mukaan virheiden mahdollisuus on sama kuin ennenkin, koska uudessa käytännössä lääkäri näkee sanelemansa tekstin välittömästi.

– Tähän asti se on mennyt niin, että lääkäri on sanellut tekstin nauhalle, tekstinkäsittely on kirjoittanut sanelun auki ja lääkäri on tarkistanut sen jälkikäteen. Nyt lääkäri näkee näytöltä tekstin välittömästi ja voi tarkistaa sen saman tien.

Lasanderin mukaan sanelut ovat myös lyhyempiä kuin ennen, mikä johtuu osaltaan uudesta potilastietojärjestelmä Apotista. Siinä tietyt asiat valitaan alasvetovalikoista tai laittamalla rasti ruutuun ja varsinaisen vapaan tekstin osuus on entistä pienempi.

Puheentunnistusohjelmaan siirtymisellä saadaan Lasanderin mukaan miljoonaluokan säästöt, mutta tarkkaa rahasummaa on vaikea vielä sanoa.

– Olemme karkeasti arvioineet, että noin 25 prosenttia kustannuksista jää ja 75 prosenttia lähtee.

Puhelinhaastatteluun perustunut Vesa Marttisen juttu julkaistiin YLE:n uutissivulla 11.11. Alkuperäisen jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Jälkikirjoitus:

Jo pitkään, oikeastaan 8 vuotta mutta nyt ajankohtaisemmin jo keväästä odottamani yt-neuvottelu päätyi kohdallani todella yllättävään lopputulokseen. Olin jo varautunut lähitulevaisuudensuunnitelmanani jatkaa ammatillisen opettajan opintojani ja tämän lisäksi ryhtyä ainakin toistaiseksi vähintäänkin puolipäiväiseksi luonnonsuojelijaksi. Keikkojakin olisi ollut tarkoitus tehdä ainakin Kierrätyskeskuksen neuvojana.

Olin jo pitkälti pohjustanut tätä tulevaisuudenkuvaa polttamalla siltoja takanani niin että yt-päätös olisi kohdallani selkeämpi ja helpompi. Kuitenkin työnantaja minulle osittain mystisistä syistä painotti noppia hieman toisella tavalla kuin kuvittelin, ja tässä ollaan edelleen.

Harkitsin vakavasti vaihtoehtoa jättäytyä tässä vaiheessa vapaaksi taiteilijaksi ja olla tarttumatta työnantajan multaiseen kädenpuristukseen, jolloin olisin voinut 4 kuukauden irtisanomisajan palkalla heittäytyä peräti kokopäiväiseksi aktivistiksi ja opiskelijaksi. Tähän kokonaisuuteen työnantaja antoi kokonaista puolitoista vuorokautta vastausaikaa.

Kuten niin usein, ravakka aamulenkki Humlan maisemissa tyhjensi kuonasta sekoittuneen pääni, ja sen jälkeen vielä keskusteltuani humaanin ja fiksun kollegani kanssa päädyin kuitenkin siihen johtopäätökseen, että koska nykyisen leipätyön jatkaminen ei kovinkaan kovasti rajoita aktivismiani ja opiskelujani - joista toinen määrittää sen, mitä olen ja antaa elämälleni sisältöä ja toinen parantaa vastaisuudessa työmahdollisuuksiani - niin ollaan sitten edelleen toistaiseksi kuukausipalkkalainen, sivutoiminen aktivisti ja opiskelija.

En kuitenkaan olisi pysynyt kuukausipalkalla, vaan ryhtynyt vapaaksi taiteilijaksi ilman kahta huomioonotettavaa seikkaa. Ensimmäinen on korona, joka rajoittaa keikkaillen tehtävän työn määrää hyvinkin radikaalisti ainakin ensi syyskauden alkuun asti. Toinen on ensi syksyn työsuojeluvaali, jonne toivon yt-prosessin antaneen julkisuuden kantavan.

Moni muu olisi tarvinnut tämän työpaikan minua kipeämmin. Kuitenkaan, en ole ennenkään antanut palkkatyön rajoittaa omaa itsemäärittelyäni, tai oikeastaan edes määrittelevän itseäni. Miksi siis tästä eteenpäinkään?

Kaikki muu menee SoTe-pesuveden mukana

Hallituspuolueet ovat rakentaneet SoTe-häkkyröinnistään itselleen sumuverhon, jonka alla he voivat nakertaa kaikessa rauhassa, sillä tämän ajankohtaisen asian alle hukkuu lähes kaikki muu, aktiivimallia lukuunottamatta.



Jos vielä ei ole ollut selvää, niin nyt viimeistään: politiikassa ei ole olemassakaan yhtään täysin vastuullista ja pitkäjänteisesti toimivaa puoluetta, kun toiminnan päämoottorina on aina kannatuksen maksimointi ja ehkä jo seuraavan hallituskoalition mahduttaminen (ja sinne mahtuminen). Mihinkään muuhun johtopäätökseen on vaikea tulla kun katselee sitä myötämielistä hymistelyä, jolla molemmat omaa sydäntäni lähinnä olevat puolueet - Vihreät ja Vasemmistoliitto - olisivat valmiita vastaanottamaan maakuntauudistuksen, joka jää jäljelle jos SoTe kaatuu. Pitää olla todella uskollinen puolueen soturi, jotta tämän voi itselleen perustella.



Viis sitten siitä, että tämä maakuntamalli myös merkitsee esimerkiksi ympäristöhallinnon alasajoa, TE-toimen alasajon lopullista virallistamista, pelastustoimen ja työsuojeluvalvonnan karkaamista ties minne. Mutta ei niistä kai väliä, jos pitää valita pienempi paha ja tässä tapauksessa pienempi paha on maakuntien Keskusta kuin kaiken yksityistämistä ja myymistä valmisteleva Kokoomus. Sen ryöstön vastuuttomuudesta tässä lienee turha mainitakaan, miten kunnat tässä manööverissä tehdään virkaheitoiksi, kykenemättömiksi hoitamaan niille sälytettyjä tehtäviä, rosvotaan kuntayhtymien omaisuus ja valmistellaan kultaisia orsia keskustasatraapeille.


Tässä viherpunamullan valmistelumanööverissä, jossa tarkoituksena on jättää Kokoomus vaille kavereita, näköjään kaikki on kaupan. Vaikka kuinka olisi kansakuntamme kohtalonkysymys varmistaa, että kokoomus ei pääse muodostamaan seuraavaa hallitusta, ei pekkaroinnille ja sipilöinnillekään pidä tässä vaiheessa antaa löysää eteen.

Kun sihteerit pyyhittiin ylitse

Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa kollegiaalisuus ei ainakaan kaikilla aloilla aivan kuki. Syksyllä 2015 jaettiin toimialoittain tuloksellisuuspalkkioita, ja niin sitten ylilääkäri ja osastoryhmän päällikkö päättivät yksissä tuumin vetää listalta yli osastonsihteerit. Kaikki muut ammattiryhmät olivat siis heidän mukaansa myötävaikuttaneet kyseisen toimialan tuloksellisuuteen paitsi osastonsihteerit.

No, seinilläkin on korvat. Kyseisten päälliköiden sotajuonet sattui kuulemaan - eräs osastonsihteeri. Sana levisi, ja pian osastonsihteerit lopettivat tervehtimistä ylilääkäriä, joka puolestaan valitti näiden kiusaavan häntä. Pian koko toimialaa myös kohtasi osastonsihteerien joukkoirtisanoutuminen: laivan jätti useita alalla pitkään, jopa kymmeniä vuosia työskennelleitä. On tilanteen vakavuuden indikaattori, jos henkilöt, joilla tulee olemaan vaikeuksia työllistyä muualla, tekee tällaisen johtopäätöksen. Yksi ainakin ymmärsi uudelleenkouluttautua hoitoalalla, olen sittemmin kuullut. Uusien osastonsihteerien rekrytointi kesti vuosia, enkä ole varma, onko koko toimiala vieläkään toipunut tästä tilanteesta, jossa monin paikoin osastonsihteerit joutuivat hoitamaan oman toimenkuvansa lisäksi naapurinkin tontin, tietenkin yhdellä palkalla, ja kaikki johtui huonosta johtamisesta.

Sairaaloiden kulttuuri on hierarkkinen, ja johto pitää toistensa puolta, oli sitten kyse ylilääkäreistä, henkilöstöjohdosta tai osastonhoitajista. Pahnanpohjimmaisina ovat laitoshuoltajat ja osastonsihteerit, joiden toimenkuvaan kuuluu olla viimekätisiä vikapäitä kaikkeen, perillä kaikesta ja vastuussa kaikesta mutta ilman valtaa mistään. Heidän tulee osata ajatella itse mutta ennen kaikkea ymmärtää, milloin ajatteleminen pitää lopettaa. Minua oltiin osastonsihteerinä kielletty vastaamasta ylilääkärin koko toimialaa koskeviin viesteihin silloinkin kun olin ylilääkäriä paremmin perillä siitä asiasta, jota hän vaati ja minä tiesin sen mahdottomaksi.

Osastonsihteerien vähättely on sairaalamaailmassa yleistä, ja omat kokemukseni ulottuvat kahdelle aivan erilaiselle toimialalle ja toimipisteeseen. Työsuojelulla on työsarkaa työn psykososiaalisten kuormitustekijöiden vähentämisessä.

Tarina työsilmälaseista

Teen tekstinkäsittelijän työtä, eli kirjoitan työkseni lääkärien saneluita. Tämä työ edellyttäisi oikeasti laboratorio-olosuhteet: jos ohjeena on kirjoittaa täsmälleen ja vain se, mitä lääkärit sanelevat, silloin avokonttori on työlle väärä ympäristö. Itse asiassa, työ sujuisi parhaiten etänä, mikä onkin mahdollistettu, mutta ei ole kaikille mahdollista. Kuten kahden pienen kotonaolevan lapsen isälle. Niinpä olenkin päättänyt suojautua mahdollisimman hyvin kaikilta toimisto-olosuhteiden haitoilta. Tähän tarkoitukseen vastamelukuulokkeet ovatkin hyvät: paksuilla pehmusteilla varustetut kuulokkeet leikkaavat sen verran pois ulkopuolisesta hälystä, että saneluihin keskittyminen on mahdollista. Kuitenkin näissä kuulokkeissa on varjopuolensa: ne puristavat silmälasinsankoja sen verran tiukasti, että muutamassa kuukaudessa jouduin säädättämään omia silmälasejani sen verran monituista kertaa, että säätövara tuli loppuunkäytetyksi. Viimeisenä keinona optikko suositteli päässäpysymistä parantamaan nenätyynyjen asentamista. Ne pysyivät kehyksissä noin kaksi viikkoa, ja toinen nenätyyny vei mukanaan palasen sankaa. Tarvitsin siis kahdet silmälasit: itselleni uudet ja erikseen työkäyttöön tarkoitetut päätelasit.

Sain uudet päätelasit loppujen lopuksi aika nopeasti. En kertaa tässä niiden hankkimisproseduuria, sillä se löytyy erikseen kuvattuna intranetista ja esimiehiltä. Heti ensimmäisenä päivänä osoittautui, että ne oli kiristetty niin tiukoiksi, että nenänpäällinen ja korvantaukset alkoivat vihlomaan. Lähdin säädättämään kehyksiä, työajalla, koska työnteko kävi mahdottomaksi, koska kyse oli työterveyteen mielestäni rinnasteisesta asiasta ja koska yksityisistä perhesyistä en ehdi käymään erikseen toisella suunnalla sijaitsevassa optikkoliikkeessä.

Tämä ei kuitenkaan esimiehen mukaan käy, vaan jos työkäyttöön tarkoitettuja, työnantajan maksamia päätelaseja haluaa tarkastuttaa, tämä tapahtuu joko omalla ajalla tai sitten tarkoitukseen käytetty työaika pitää joskus korvata. Tämä on oikeustajuni vastaista: käyttää omaa aikaa työnteon mahdollistamiseen. Eikä tämä esimerkiksi yksinhuoltajalle ole mahdollistakaan, työpäivän pidentäminen, jos jonkun pitäisi lapsetkin hakea päivähoidosta.

Jos saneluiden taso romahtaa, se johtuu vain siitä, että olen joutunut ottamaan päätelasit pois päästäni niiden aiheuttaman hankauksen takia, enkä ilman niitä näe päätteelle, enkä enää toisia omia silmälaseja lähde rikkomaan.

Työpaikkakiusaamista á la HUS

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri HUS on laatinut menettelytapaohjeiston työpaikkakiusaamisen varalle. Ohjeistuksessa on siinä mielessä perspektiivivirhe, että se esittää vaatimuksia ainoastaan sen varalle, miten kiusatun tulee menetellä, ja hänellä yksin on todistelutaakka. Jos kiusaaja toimii esimiehistön suojeluksessa, hän on käytännössä koskematon, ja mikä pahinta, esimiehistö vetää yhtä köyttä, riippumatta siitä, tulevatko nämä edes keskenään toimeen.

Kiusaamisohjeistuksen ensimmäinen kiusatulta edellyttämä toimenpide on vaatia kiusattua ottamaan asia puheeksi kiusaajan kanssa. Tämä on suorastaan uhkarohkeaa, vaatia jo lähtökohtaisesti heikommassa asemassa olevaa osapuolta ikäänkuin riisuuntumaan vahvemman edessä, ja antaa tälle lisää aseita kiusaamiseen. Tästä syystä kiusaamistapauksista leijonanosaa ei lähdetä edes selvittämään, vaan kiusattu jää kärsimään kaikessa hiljaisuudessa kunnes hän pimahtaa tai menee vain muuten rikki. Kiusatun oireilusta joutuu kärsimään koko työyhteisö: hänen työnsä saattavat kaatua muille, ja hän saattaa alkaa projisoimaan pahaa oloaan kiusaamalla toisia tai vain tiuskimalla kollegoilleen.

Annan seuraavaksi muutamia tuntemiani esimerkkejä HUS:issa tapahtuvasta työpaikkakiusaamisesta.

Tapaus 1. Poliklinikalla pitkään työskennellyt sihteeri edellyttää, että uudet työntekijät ihailevat häntä. Jos nämä ovat naisia, näiden pitää tunnustaa tämän asema poliklinikan sosiaalisen elämän mehiläiskuningattarena, ja jos nämä ovat miehiä, näiden on ihailtava häntä, muuten he ovat käyttökelvottomia. Käyttökelvottomilta kollegoilta hän epää kollegiaalisen avun, ja lopettaa näiden tervehtimisen.

Tämä sihteen on ystävystynyt entisen osastonhoitajan kanssa, joka käytännössä edelleen henkilökohtaisella arvovallallaan johtaa päivittäistä toimintaa. Eikä tässä kaikki, sillä hän ainakin väittää ystävystyneensä myös osastoryhmän päällikön kanssa, ja yleisen käsityksen mukaan hän sotkeutuu ystävyyssuhteitaan väärinkäyttäen kollegoidensa rekrytointeihin. Kiusaaja pysyy, mutta uudemmat yrittäjät kuluvat nopeasti loppuun tässä ilmapiirissä.

Tapaus 2. Poliklinikalle tulee erikoistuva lääkäri, jonka määräämät hoitosuunnitelmat ylilääkäri - joka on erikoistuvaa lääkäriä ammatillisesti epäpätevämpi - systemaattisesti kumoaa, jopa sellaisissa hoitotapaamisissa, joissa molemmat ovat läsnä, eivätkä vain nämä lääkärit, vaan myös esimerkiksi potilas. Kyseisestä ylilääkäristä - jonka syntilista ei suinkaan jää tähän, vaan hän esimerkiksi alkoi kyttäämään mielestään väärää sukupuolta olevan ja ylikoulutetun sihteerin virheitä; muutenkin hän systemaattisesti sovelsi hajota ja hallitse -menetelmää - lopulta päästiin eroon, kun kyseiseltä poliklinikalta irtisanoutui lukuisia työntekijöitä ja irtisanoutumisella uhkasi moni muukin.

Tapaus 3. Poliklinikalla pitkään työskennellyt henkilö on useita vuosia joutunut kollegansa kiusaamaksi. Kun hän yrittää saada apua, häntä lähinnä pompotellaan kuin kuumaa perunaa. Kun hän pyytää apua työpsykologilta, samaan "vaivaan" myönnettävät kolme tapaamista on aika nopeasti käytetty. Ammattiliiton juristi kehottaa ottamaan yhteyttä työsuojeluvaltuutettuun, joka kehottaa puhumaan lähiesimiehen kanssa, joka taas kehottaa palaamaan siihen kiusaamisohjeistukseen ja nostamaan kissan pöydälle kiusaajan kanssa. Tätä hän ei suurin surminkaan halua tehdä, sillä osana tätä kiusaamistaan kiusaaja levittelee esimiehelle tietoja kiusatusta, esimerkiksi hänen työpaikkapsykologikäynneistään.

HUS on ihmisorganisaatioiden joukossa tuskin mitenkään ainutlaatuinen siinä mielessä, että aikuiset, koulutetut ihmiset käyttäytyvät toisiaan kohtaan kuin hiekkalaatikolla, mutta suutarin lapsilla pitäisi edes siinä mielessä olla kengät, että kiusaamiseen pitäisi vallita nollatoleranssi. Terveydenhoito-organisaatiossa pitäisi olla ymmärrystä myös työntekijöiden hyvinvointia kohtaan. HUS tarvitse suunnanmuutoksen suhteessaan kiusaamiseen, ja helpointa se on aloittaa kiusaamisohjeiston päivittämisestä. Lisäksi HUS tarvitsee luottamushenkilöitä, jotka panevat itsensä likoon, eivätkä alistu vaikenemisen muurin edessä. Antamalla äänen ensi maanantaina alkavissa työsuojeluvaaleissa numerolle 32 saa takuuvarmasti sellaisen työsuojeluvaltuutetun, joka ei jätä työpaikkakiusattuja puolustaessaan yhtään kiveä kääntämättä.

Tulospalkkio asettaa työntekijät eriarvoiseen asemaan

Työskentelen HUS-konsernissa tekstinkäsittelijänä, jossa varsin pienen peruspalkan päälle tulee vielä tulospalkkio, jos kirjoittaa tietyn määrän ylittävän määrän (tårta på tårta) lääkärinsaneluja. Tähän saakka kaikki kuulostaa hyvältä. Ei se kuitenkaan sitä ole, jos työntekijän toimeentulo on tästä palkkiosta riippuvainen, ja haluaisi toimenkuvaansa täydentää jollain haasteellisemmaksi kokemallaan. Olen itse harkinnut osaamiseni tarjoamista esimerkiksi puheentunnistusta valmistelevaan terminologiseen työhön, mutta tämä kaikki olisi pois siitä työajasta, jonka mukaan tulospalkkio lasketaan, joten ei jatkoon.

Työntekijällä on oikeus asettua ehdokkaaksi esimerkiksi luottamusmieheksi tai työsuojeluvaltuutetuksi. Jälkimmäiseksi olenkin ilmoittautunut olemaan käytettävissä, mutta tässä on järkeä vain jos tämä on kokoaikaista. Porvoon sairaalassa - jossa työskentelen - työsuojeluvaltuutetun toimi on puolipäiväinen,  ja näin ollen sekin toimi vähentäisi tulospalkkioitani, sillä tulospalkkiota maksetaan suhteessa tehtyihin työpäiviin. Olenkin ehdolla koko HUS-alueella, jolloin toimi olisi kokoaikainen ja siihen keskittyminen ei olisi pois mistään, päinvastoin: voisin keskittyä työsuojeluun kaikella asian vaatimalla tehokkuudella.

Jotain mätää tässä siis on. Ei voi olla niin, että työantajalla on käytössä sellainen palkkausjärjestelmä, joka tekee mahdottomaksi työntekijän oikeuksien mukaisen luottamushenkilöksi asettumisen. Näin ei HUS:illa ole useimmissa tehtävissä, joissa on käytössä normaali kiinteä kuukausipalkka, mutta tekstinkäsittelijälle palkkausjärjestelmä muodostuu käytännössä esteeksi asettua luottamustehtäviin, ainakin jos toimeentulo on riippuvainen tulospalkkioista. Tämä asettaa tekstinkäsittelijät muita työntekijäryhmiä huonompaan asemaan ja on yhdenvertaisuusperiaatteen vastaista.

Toivoton polttaa sillat takanaan

Turun viimeviikkoisista kauheista teoista on riittänyt spekulaatioita, enkä minä aio niihin liittyä. Kuitenkin, joka tapauksessa kyse on ollut ihmisestä, joka on nähnyt tilanteensa toivottomana ja tulevaisuutensa sysimustana. Jos edessä ei näe mitään tavoittelemisen arvoista tai mahdollisuuksia tavoittaa näitä asioita, jotka tuntuvat pakenevan, silloin millään ei ole mitään väliä.

Tämänhän tietää jokainen pitkään työtä hakenutkin. Mitä pidempään haet työtä, mitä useampi ovi sulkeutuu edestäsi ja mitä useammin saat vahvistusta sille luulollesi, että jos et nyt ihan sinä mutta ainakin kokemuksesi ovat täysin arvottomia, silloin oikeastaan elämäsi - tai ainakin ammatillinen elämäsi - on ollut turhaa. Ja se havainto on aika masentava.

Jos ihminen ei saa ovia auki hyvällä, tähän voi suhtautua muutamilla tavoilla. Jos on jo kokeiltu useita avaimia, tällöin toki ihmisemme voi vain tyytyä lähtemään pois. Hän saattaa myös jäädä itkemään suljetun oven taakse. On myös mahdollista, että hän yrittää suorittaa avauksen väkivalloin.

Toivoton ihminen saattaa nähdä maailman nollasummapelinä. Jos minä en saa tuota työpaikkaa, ei kukaan muukaan saa sitä saada. Jos nainenkin jätti, ei sitä kukaan muukaan saa saada. Jos mahdollisuudet antaa oma, rakentava panos kerta toisensa jälkeen evätään, silloin ihminen jää kokemaan itsensä tarpeettomaksi ja tyhjäksi. Jos ei kerran rakentaa, niin sitten edes rikkoa.

Jos näkee tulevaisuutensa toivottomana tai ei ylipäätään osaa nähdä tulevaisuutta, silloin sovelletaan herkästi poltetun maan taktiikkaa. Fiksuksi tätä strategiaa ei voi sanoa, mutta se on perin inhimillistä: jos kerran mistään yrityksestä tehdä jotain hyvää, luovaa ja kestävää ei ole koitunut mitään hyvää, mitä väliä millään sitten on? Jos kokee jo olevansa toivon hylkäämä, ei se kai siitä sen pahemmaksi enää muutu, jos vaikka tekee entisestä työnantajastaan työsuojeluilmoituksen?

Tietämättä Turun tappajan motiiveja, psykologisesti jostain tämäntyyppisestä prosessista lienee kysymys. Amok-juoksusta, jossa yritetään pudottaa mahdollisimman monta päätä kun oma pää ei enää nouse kaikkien nöyryytysten jälkeen. Kun sinua ei koskaan hyväksytä vääräuskoisena, maahanmuuttajana, minään.

Vanhat ja väsyneet työnhakijat?

Ruotsissa Uppsalan yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan jo nelikymppisten työnhakijoiden ikäsyrjinnästä on selviä viitteitä. Toisen, Linné-yliopiston tutkimuksen mukaan mahdolliset syyt tähän syrjintään voivat olla työnantajien epäilykset siitä, että yli nelikymppisillä työnhakijoilla kyky oppia uutta, kyky joustaa ja sopeutua ja kyky innostua ja ideoida olisivat heikentyneet. Tässä voikin olla tiettyä perää, mutta se on seuraus, ei syy. 

Kyllä nämä ominaisuudet ovatkin rapautuneet, ainakin minulla, kadonneen innostuksen myötä. Into katoaa kun jatkuvasti töissä tyrmätään kaikki ideat, yritykset kehittää omaa työtään ja positiivinen palaute loistaa poissaolollaan. Kun into katoaa, sen mukana lähtee kaikki muukin. Joustamattomuuskin voi olla defenssimekanismi jatkuvia muutoksia vastaan, ei vain työpaikkojen vaihtumista vaan samassa työpaikassa tapahtuvia jatkuvia organisaatiomuutoksia ja muuttuvia ohjeistuksia vastaan. Kun kaikki ympäriltä hajoaa, silloin halutaan pitää edes jotakin koossa. "Kyvyttömyys" ideoida voi olla lähinnä sitä, että töissä on opittu se, että omien ideoiden esittäminen ei kannata. Ainakaan siitä ei palkita, joten parempi on ollut lopettaa se ideointi turhana pään hakkaamisena seinään. 

Mitä työnantajat sitten hakevat? No tietysti monen tutkinnon suorittaneita diginatiiveja, joilla on kokemusta enemmän kuin siihenastisia elinvuosia. Eivät nämä diginatiivit useinkaan kuitenkaan osaa tehdä tietokoneella mitään hyödyllistä, kuten tekstinkäsittelyä tai tiedonhakua. Kriittisestä tiedonkäsittelystä puhumattakaan...

Nuorilla hakijoilla oletetaan usein olevan enemmän myös tarmokkuutta ja dynaamisuutta kuin kokeneemmilla. Mitä se vaadittu tarmokkuus sitten on? Dynaamisen vaikutelman antamista, ja onko se sitten jotain sentyyppistä puolelta toiselle hösäämistä, että vaikutetaan adhd:ta potevalta? Osaavatko nämä sähläävät ja säätävät moniosaajat keskittyä yhtään mihinkään, ja saavatko he mitään valmiiksi?

Miten sitten kannustaa työnantajia palkkaamaan ns. kokeneempia ja ei-niin-seksikkäitä työnhakijoita? Parhaat kannustimet työnantajille voisivat olla vuorottelu- ja opintovapaiden tukeminen, niin työntekijät/-hakijat saisivat valintansa mukaan joko breikin tai sitten uutta oppia. Molemmissa tapauksissa, työnantaja hyötyy, jos ei muuten niin työntekijän parantuneen jaksamisen kautta. Tärkeää on myös kokemus siitä, että vaikkeivat töissä uudet asiat - salasanat, jatkuvasti vaihtuvat työtä puitteistavat virkamiessäännökset ja organisaatiouudistukset - oikein tarttuisikaan, niin havainto minkä tahansa asian oppimisen kokemuksesta jo tekee työelämän kulahduttamalle terää. Suorittaessani kasvatustieteiden appron viime vuonna jo kokemus siitä, että edelleenkin olen aika hyvä opiskelemaan jopa itselleni uudessa sähköisessä oppimisympäristössä, oli sinänsä lohdullinen, riippumatta siitä, mihin tätä tutkinnonosaa instrumentaalisesti sitten käyttäisinkään. 

Todelliset syyt ikäsyrjinnälle saattavat löytyä muualta. Facebookin Puhetta työstä, työttömyydestä ja toimeentulosta -ryhmässä yksi keskustelija väläytti syyksi sen, että keski-ikään ehtinyt työntekijä on jo oppinut työehtosopimuksien niksit ja ajamaan oikeuksiaan niin työsuojelun, ammattiyhdistyksien kuin luottamusmiestenkin kautta. Hän esimerkiksi osaa vaatia itselleen kuuluvaa palkkaa ja asiallisia työoloja toisin kuin järjestäytymistä vieroksuvat nuoret, vaikka ei tiedosta välttämättä seuraakaan toiminta, kaikki kun eivät kuitenkaan uskalla ajaa oikeuksiaan. 

Ylen uutisjutun mainituista ruotsalaistutkimuksista voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.