torstai 27. toukokuuta 2021

Sopu sijaa antaa, mutta...

Olen jo leimautunut maastopyöräilyskeptikoksi, joten se maito jo lienee kaatunut. Mutta kaadetaan nyt sitten lisää.

Kävin aamulenkillä Porvoon Epoon alueella, Humlan ulkoilumajalta lähtevällä Holkenin lenkillä. Olen viimeisen kymmenen vuoden aikana juossut sen muutaman kerran kesässä. Kun tuohon 9,5 km reittiin yhdistää Humlan 7 km peruslenkin ja Pihlajatien ylittämällä vähän yli 3 km Joonaanmäen lenkin, saa 20 km käytännössä yhtenäisen reitin, jonka voi lumisina talvina hiihtääkin, mitä nyt joutuu sukset ottamaan pois Pihlajatien ylityksen ajaksi.

Maisemathan olisivat muuten hienoja, mutta vuosien varrella reitin varrelle on sattunut kolme avohakkuuta, joista ainakin yhden takana on Svenska Kulturfonden, ja tämä hakkuu katkaisi vanhan ulkoilureitin. Metsäisyyden vaikutelma on siis paikka paikoin kärsinyt, mutta sen lisäksi hakkuu on aiheuttanut paikallista metsän pohjakerroksen eroosiota. Allaoleva kuva esittää viimeisintä hakkuuaukkoa, joka tehtiin viime syyskesästä. Hakkuut sattuivat olemaan käynnissä juuri lenkkeillessäni ohi. Tuo postilaatikkoa muistuttava laatikko sisältää ruutuvihkon, johon kuntoilijat saavat jättää terveisiä tai ihan vain kuitata oman kuntoilusuorituksensa, vapaaehtoisesti tietenkin. Tuo laatikko oli vielä aiemmin jylhässä kuusikossa. 


Sama paikka 9 vuotta aikaisemmin ennen hakkuita. Surulliseksi pistää.

Reitti on kuitenkin onneksi edelleen paikka paikoin komeaa ja jylhää, suomalaisesta metsäteollisuudesta huolimatta, ja onneksi katkenneen reitin tilalle on tehty uusi reitti. Siinä meni kyllä kolme tai neljä vuotta, mutta nyt joka tapauksessa taas tämän tietääkseni Porvoon pisimmän yhtenäisen maastossa kulkevan reitin pystyy kulkemaan. 

Tai siis pystyisi, jos reitti olisi kuljettavassa kunnossa. 


Koronakin on tuonut lisää kansalaisia hoitamaan ruumiillista ja mielensä terveyttä lähiluontoon ja nauttimaan jokamiehenoikeuksista. Erinomaista. Vaikka luonnossa kulkemisen ideana onkin juuri - luonnossa kulkeminen - enkä kaipaa metsään asfalttia, niin ehkä tämän reitin voisi kuitenkin pohjustaa ja tehdä siitä hiekkatien? Nyt nimittäin monin paikoin näitä renkaanjälkiä on uponnut niin syvälle monin paikoin mutaiseen maastoon - se on mutainen kuivallakin kelillä - että pesukoneeseen lenkkarit menevät, kun metsän puolelta ei oikein haluaisi kiertää ja kuluttaa kunttaa, eikä kaikkialla edes pysty. Tai miten olisi opaskyltit, joissa suositeltaisiin korvamerkitsemään reitin toinen puoli pyöräilijöille ja toinen jalankulkijoille?

Vai mistä tästä mahtuu kiertämään? 

Hyväksyn siis sen, että metsässä rähjääntyy, mutta tässä ovat jo nilkat vaarassa liukkailla, mutaisilla iljanteilla, jotka muuten seuraavien yöpakkasten tullen ovat enää vain liukkaita iljanteita. Veikkaan nimittäin, että nämä jäljet ovat tässä vielä silloinkin. Ja selvyyden vuoksi: arvostan sitä, että kansalaiset ja asukkaat menevät hoitamaan terveyttään luontoon. Kuitenkin, jos kaupungin pisin yhtäjaksoinen reitti ei enää käytännössä ole yhtäjaksoinen vaan poikki useasta kohdasta näiden iljanteisten jälkien takia, niin miten olisi joko erillinen reitti - jolle ilmiselvästi on jälkien perusteella tarvetta - kulunohjausta kylteillä tai tiukka hiekkapohja tälle reitille?

keskiviikko 26. toukokuuta 2021

Esteetön kaupunki

Minun Porvooni ottaa esteettömyyden käsitteen kaikissa merkityksissä hyvin vakavasti ja ymmärtää käsitteen laajasti.

Esteettömyys ei kosketa vain pysyvästi pyörätuolissa istuvia, vaan kuka tahansa meistä voi joutua eri syistä onnettomuuden tai toimenpiteen jäljiltä pitkäksi aikaa toipilaaksi. Ihan jo vaivaisenluuleikkauksenkin jäljiltä ihminen on pari-kolme kuukautta hyvin heikosti liikkuva.

Esteellisyydessä ja esteettömyydessä yksi osa-alue unohtuu helposti: kognitiivinen esteettömyys. Tällä tarkoitan esimerkiksi sitä, että koulut pitää suunnitella siten, että ne tukevat neuropsykiatrisen kirjon lasten keskittymistä oppimaan: erillisiä tiloja. Avoimet oppimisympäristöt on tehty parhaiten suoriutuvien, neurotyypillisten ehdoilla. 

Aikuisia asia koskettaa esimerkiksi tietojärjestelmien osalta. Niiden pitää olla helppokäyttöisiä, fonttien esteettömiä, kyselyt laadittu selkokielellä ja neurokirjon ihmisille sopiviksi, ja työnantajana Porvoo voi olla kognitiivisesti esteetön toimimalla ennustettavasti ja pitkäjänteisesti. Äkillisiä tietojärjestelmä-, organisaatio- ja henkilöstömuutoksia tulee välttää, sillä ne kuormittavat työntekijöiden oppimiskykyä.

Esteettömyydessä kyse ei ole vain kaupunkiympäristön suunnittelemista pyörätuoleille sopivaksi, vaan myös lastenvaunuille, rollaattoreille, polkupyörille, sokeille, neurokirjon ihmisille, ikäihmisille ja lapsille. Minun Porvooni ei suunnittele kouluja, jotka rakentavat puolitoista metriä korkean katveen koulun ja kevyen liikenteen väylän väliin, eikä kouluja, jotka eivät tarjoa rauhallista oppimisympäristöä erityislapsille, eikä pyöräteitä, jotka päättyvät kymmenen senttimetrin pudotukseen. Esteettömyys merkitsee myös saavutettavuutta: ei riitä, että palvelu on saatavilla, jos se ei ole saavutettavissa myös autottomille tai heikosti liikkuville.

Kirjoitukseni julkaistiin Itäväylässä tänä aamuna eli 26.5.2021.



tiistai 25. toukokuuta 2021

Luonnonystävien leijonat ja lampaat Helsingissä

Tämän listan tarkoitus on auttaa äänestyspäätöksessä Helsingissä. Helsingissä, koska Helsingin kaupunkisuunnittelua ja kaupunkiluontoa tunnen 70-luvulta saakka. Aivan erityisellä intohimolla olen tarkkaillut kaupunkipoliitikkojen suhdetta Keskuspuistoon. Tässä oma muistini on 4 vaalikautta, mutta kotiarkistoni jatkaa muistiani 60-70 -luvun vaihteeseen. 

Jotkut ovat pinnistelleet suorastaan elämäntyönsä päästäkseen tälle listalle, mutta joillakin listallepääsyyn on riittänyt yksi huono äänestyspäätös tai laiminlyönti olla kannattamatta, edistämättä tai selvittämättä luonnolle parempia vaihtoehtoja kaupunkisuunnittelussa. Laiskuus, leväperäisyys ja välinpitämättömyys ovat yhtä suuria syntejä kuin ehdoin tahdoin puiden kaataminen.

Luonnonystävät valittelevat usein sitä, miten monilla päättäjillä luonto ei ole riittävän tärkeällä sijalla päätöksenteossa. Itse asiassa moni toimii siten kuin se olisi viimeisellä sijalla. Edustuksellisessa demokratiassa katseen on kohdistuttava ensi ja viime kädessä peiliin; jos äänestäjälle luonto on tärkeä, miksei se sitten ole näkynyt äänestyspäätöksessä?

Tälle listalle pääsee helposti, mutta sieltä pois pääsyyn tarvitaan tekoja. Vaalipuheet, löperö visiopuhe tai kauniit sanat eivät riitä. Myöskään selittely-yritykset, miksi on jossain tilanteessa toiminut niinkuin on toiminut, ei auta listalta pois pääsemiseen. Tässä ollaan kiinnostuttu luonnosta ja vain luonnosta, jolla on itseisarvo. Ja tässä Helsinkiä tarkastellaan suljettuna systeeminä, vaikka tietenkään niin ei tarvitsisi olla. Metsät ovat kaikkialla hiilinieluina samanarvoisia, mutta virkistysarvoa niillä on eniten siellä missä on eniten asukkaita. Eli Helsingissä.

Julkaisen tämän listan tarkoituksenani auttaa helsinkiläisiä äänestäjiä päätöksenteossa, jos viheralueet kiinnostavat. Vaalien alla niistä kiinnostuneita ehdokkaita ilmaantuu nimittäin kuin sieniä sateella, mutta näytöt ratkaisevat. Olen hyvin tietoinen siitä, että joku voi pitää tätä listaa maalituksena, mutta tähän voi suhtautua myös kuten Iltalehden Leijonat ja lampaat -listaukseen. Parannuksen voi nimittäin tehdä seuraavan pelin eli vaalikauden aikana. Listalla on vain näissä vaaleissa ehdolla olevia, joten pois listalta pääsee jättäytymällä pois päätöksen- eli pahanteosta.

Lopultakin listalle kuuluisivat kaikki Helsingin valtuutetut, jotka äänestivät sen yleiskaavan puolesta, joka on alkusyynä useimpiin ongelmiin. Suurimmat ongelmat ovat kaavan pikselimuotoisuus, minkä johdosta jokaista kaavoitettavaksi merkattua hehtaaria pitää syynätä asemakaavavaiheessa, kaupunkibulevardien mukanaantuoma metsiin leviävä asutus ja eräät liikennehankkeet, joiden varjolla paitsi joudutaan kaatamaan puita, myös niiden varsille kaavoitetaan metsään). Suurin juurisyy kaavan ongelmallisuuteen on kuitenkin ylimitoitettu asuntorakentamistavoite. Vartiosaari on vielä oma, erityinen ongelmatiikkansa. 

Nykyvaltuutetuista kokonaan puhtaat jauhot pussissa on oikeastaan vain Jarmo Niemisellä, Leo Straniuksella ja Thomas Wallgrenillä. He ymmärsivät painaa punaista yleiskaavaäänestyksessä, ja muutenkin heidän prioriteeteistaan on näyttöjä pitkältä ajalta. Heille jaan kolme leijonaa. Valitettavasti vain Nieminen on jättäytynyt pois kunnallispolitiikasta. 

Kunniamaininnan annan myös Pauliina Saarekselle, Jussi Chydeniukselle, Sanna Vesikansalle, Mari Holopaiselle ja Tuomas Rantaselle Vihreistä ja Mia Haglundille, Mai Kivelälle ja Sam Frank Muttilaiselle Vasemmistoliitosta. Paavo Arhinmäki (Vas.) ansaitsee maininnan pitkäjänteisestä työstään Keskuspuiston lisäksi, samoin Björn Månson (RKP). Nämä saavat kaksi leijonaa. Kokoomuslaisista Atte Kaleva ja Matti Niiranen eivät ole aivan toivottomia, ehkä jopa kehityskelpoisia. 

Ehdokkaista, jotka eivät vielä ole valtuutettuja, nostan esiin:
Yrjö Hakanen (Asukkaiden Helsinki, kolme leijonaa), Maija Hakanen (Asukkaiden Helsinki), Helena Saarikoski (Asukkaiden Helsinki), Marjut Ollitervo (Asukkaiden Helsinki), Olli Salin (Asukkaiden Helsinki, kaksi leijonaa), Hannu Tuominen (Vihr., kaksi leijonaa), Anna Laine (Vihr.), Tuomas Tuomi-Nikula (Vihr, saanut paikallista tunnettuutta Pakilassa, jossa hän oli keulahahmona puolustamassa metsää, jonne uhattiin rakentaa mäkkäri), Henrik Nyholm (Vas., kaksi leijonaa), Heta Tuura (Vas.) ja Laura Kolbe (Kesk, leijona.) Demareista mainitsen tässä Keskuspuiston ystävän Esa Lehtopuron. 

Luonnon kärkiteemakseen nostaneita ehdokkaita on sitten Ympäristöliike Helsinki -lista täynnänsä. Parhaiten heidän edesottamuksistaan tunnen Milla Tuormaan, Eija Korpelaisen, Daniel Csorban, Seppo Siiralan, Katariina Lehtikannon, Evelina Lorekin, Anna Ariman ja Mika Välipirtin. En tunne heitä henkilökohtaisen ystävyyden tasolla, sillä muutenkaan en ole politiikassa ollut ystäviä hankkimassa, ja nyt olen juuri parhaillaan hankkimassa vihamiehiä-, -naisia ja -henkilöitä. Tiedän myös jotain Tapani Launiksesta ja Panu Hämäristä.

Parantamisen varaa on ainakin seuraavilla ehdokkailla:

Kokoomus:

Risto Rautava (näytöt kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtajana ovat ns. jäätävät). Kolme lammasta. 
Otto Meri (oli ainoa Keskuspuistoryhmän kyselyyn vastannut, joka ei sitoutunut olemaan pienentämättä Keskuspuistoa. Lisäksi hän oli valkoposkihanhien häätämiseen tähtäävän aloitteen isä. Oli päättämässä kulttuuri- ja vapaa-ajan lautakunnassa vuokrasopimuksesta). Kolme lammasta.
Pia Pakarinen (kaupunginhallituksessa äänesti Pirkkolan hallin puolesta). Yksi lammas.
Daniel Sazonov (kaupunginhallituksessa äänesti Pirkkolan hallin puolesta). Yksi lammas.
Wille Rydman (kaupunginhallituksessa äänesti Pirkkolan hallin puolesta). Yksi lammas.
Jouni Nevalainen (ei esittänyt tonttijaostossa mitään vaihtoehtoisia sijainteja Pirkkolan hallille). Yksi lammas.
Tapio Klemetti (ei esittänyt tonttijaostossa mitään vaihtoehtoisia sijainteja Pirkkolan hallille). Yksi lammas.
Mukhtar Abib (ei esittänyt tonttijaostossa mitään vaihtoehtoisia sijainteja Pirkkolan hallille). Yksi lammas.
Maarit Toveri (ei esittänyt tonttijaostossa mitään vaihtoehtoisia sijainteja Pirkkolan hallille). Yksi lammas.
Arja Karhuvaara (Horisontin vaalipaneelissa 2007 piti Keskuspuistoa tienvarsipajukkona. Oli päättämässä kulttuuri- ja vapaa-ajan lautakunnassa vuokrasopimuksesta. Nyt hän on tosin kiinnostunut ainakin Laakson ja Riistavuoren alueista, joten toivoa ehkä on.). Kaksi lammasta, yksi leijona.
Heimo Laaksonen (Oli päättämässä kulttuuri- ja vapaa-ajan lautakunnassa vuokrasopimuksesta). Yksi lammas.
Laura Varjokari (Oli päättämässä kulttuuri- ja vapaa-ajan lautakunnassa vuokrasopimuksesta). Yksi lammas.

SDP:

Nasima Razmyar (on tehnyt selväksi, että hänen arvojärjestyksessään hallihankkeet tulevat aina ennen luontoa. Oli päättämässä kulttuuri- ja vapaa-ajan lautakunnassa vuokrasopimuksesta). Kolme lammasta.
Anita Vihervaara (ei esittänyt tonttijaostossa mitään vaihtoehtoisia sijainteja Pirkkolan hallille). Yksi lammas.
Tiina Rytky (ei esittänyt tonttijaostossa mitään vaihtoehtoisia sijainteja Pirkkolan hallille). Yksi lammas.
Niilo Toivonen (Oli päättämässä kulttuuri- ja vapaa-ajan lautakunnassa vuokrasopimuksesta). Yksi lammas.
Eveliina Heinäluoma (valtuustoryhmän puheenjohtajana on ilmaissut suhtautuvansa nihkeästi asukkaiden varjokaavaan Riistavuoressa). Yksi lammas.

Vihreät:

Johanna Sydänmaa (epäjohdonmukaisuus: äänesti Pirkkolan hallin puolesta, mutta Myllypuron Matokallion hallia vastaan. Asuu Myllypurossa. Vetää kotiinpäin.). Kaksi lammasta, yksi leijona. 
Anni Sinnemäki (on ottanut sydämelleen edistää arvovallallaan hankkeita, jotka tuhoavat lähiviheralueita: Raide-Jokeri, kaupunkibulevardit. Tosin on vetämässään kaupunkiympäristölautakunnassa myös ollut aloitteellinen joissakin hyvissä rajauksissa). Kaksi lammasta, yksi leijona.
Hannu Oskala (luonnehtii itseään betonivihreäksi). Kaksi lammasta. 
Otso Kivekäs (keskeinen toimija Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmässä. Pisteet tosin nousevat siitä, että hän on esittänyt joitain luonnon kannalta hyviä rajauksia esimerkiksi Keskuspuistossa). Yksi lammas, yksi leijona.
Osmo Soininvaara (on koko Lisää kaupunkia Helsinkiin -liikkeen oppi-isä). Kolme lammasta.
Vesa Peipinen (ei esittänyt tonttijaostossa mitään vaihtoehtoisia sijainteja Pirkkolan hallille). Yksi lammas.
Maria Ohisalo (on julkisuudessa sanonut, että asuntorakentaminen pitäisi nostaa Helsingissä 8000 -> 10 000). Yksi lammas.

Keskusta:

Terhi Peltokorpi (Oli päättämässä kulttuuri- ja vapaa-ajan lautakunnassa Pirkkolan hallin vuokrasopimuksesta). Yksi lammas.

RKP:

Marcus Rantala (kaupunginhallituksessa äänesti Pirkkolan hallin puolesta). Yksi lammas.
Silja Borgarsdottir Sandelin (kaupunginhallituksessa äänesti Pirkkolan hallin puolesta ja oli päättämässä kulttuuri- ja vapaa-ajan lautakunnassa vuokrasopimuksesta). Yksi lammas.

PS:

Mari Rantanen (kaupunginhallituksessa äänesti Pirkkolan hallin puolesta). Yksi lammas.
Pertti Villo (ei esittänyt tonttijaostossa mitään vaihtoehtoisia sijainteja Pirkkolan hallille). Yksi lammas.

Vasemmistoliitto:

Noora Laak (ei esittänyt tonttijaostossa mitään vaihtoehtoisia sijainteja Pirkkolan hallille). Yksi lammas.
Santtu Salmela (ei esittänyt tonttijaostossa mitään vaihtoehtoisia sijainteja Pirkkolan hallille). Yksi lammas.
Veronika Honkasalo (äänestäminen Matokallion hallihankkeen puolesta). Yksi lammas.

Kristilliset:

Mika Ebeling (Oli päättämässä kulttuuri- ja vapaa-ajan lautakunnassa Pirkkolan hallin vuokrasopimuksesta. Pluspiste tulee siitä, että hän puolustaa Riistavuorta). Yksi lammas, yksi leijona.

Pahoittelen, jos listani ei ole kattava. Sinne voi kuitenkin vielä hyvin päästä vieläpä ennen vaalejakin, jos on huolestunut siitä, että norsun muistini - jota pikkulinnut auttavat - olisi unohtanut jonkun listalta.



lauantai 22. toukokuuta 2021

Miten SoTe-ja maakuntauudistus ottaa huomioon osatyökykyiset?

Juuri luin, että aspergerdiagnosoiduista vain 15% kävisi töissä (en tiedä lähdettä). Jos jostakin as-diagnosoidusta tuntuisi siltä, että olisi alisuoriutunut työelämässä, niin kyse taitaakin olla ylisuoriutumisesta, jos ylipäätään käy töissä. Osapäivätyö tai pajatoiminnan yhdistäminen voisivat toimia joillekin. Meidän maailmamme on siinä mielessä armoton, että siinä ei oikein tunneta välimuotoja 9-17 ja työttömyyden välillä. Etätyön lisääntyminen saattaa kyllä tuoda neuroepätyypillisille uusia avauksia ja mahdollisuuksia työelämään.


Nyt kun työllistäminen on siirtymässä kunnille, kunnilla on entistäkin suurempi vastuu osatyökykyisistä, joiden työllistäminen lopultakin on työllistämistä, ei sosiaalitointa tai terveydenhuoltoa. Viimeksimainittujen siirtyessä maakuntiin, kuntien ja maakuntien tulee yhdessä kehittää ratkaisut osatyökykyisten työllistämiseen.

Aiemminkin työpajatoimintaa monissa pienissä kunnissa on järjestänyt kuntayhtymä, kun kunnan omat hartiat eivät ole riittävän jykeviä. Hieman epäselväksi jääkin, mikä on työpajatoiminnan rooli tulevaisuuden sotessa ja maakunnissa. Edelleenkään kai kuntayhtymiä ei olla lakkauttamassa, ja sektorirajat ylittävä yhteistyö on mahdollista esimerkiksi ns. seinättömässä pajatoiminnassa, jossa työllistettävä sijoitetaan avoimille työmarkkinoille mutta tuettuna. Maakunta- ja SoTe-uudistuksessa tällainen sektorirajat ylittävä yhteistyö voi olla siinä mielessä kimuranttia, että osa sektoreista toimii kunnissa ja osa maakunnissa kun aiemmin kaikki oli kunnan omaa toimintaa.

Toivoisin, että kuntouttavan työtoiminnan ja työpajatoiminnan vastuut ja toimijoiden roolit määriteltäisiin em. uudistuksissa, sillä jos niitä ei määritellä, vaarana on, että kukaan ei hoida, ettei käy kuten takavuosien Myrskylässä, joka kuului Uudenmaan lääniin mutta osti palveluitaan Päijät-Hämeestä. Kun 2010 tein valtakunnallista palvelukartoitusta nuorten työpajatoiminnasta, sosiaalisesta työllistämisestä ja välityömarkkinoista, osoittautui, että Päijät-Hämeen työpaja oli Sysmässä, siis melkein Keski-Suomessa.

Soitin sitten Sysmään. "Päivää. Onko täällä näkynyt myrskyläläisiä?" "Poika, katso karttaa!" Myrskylästä Sysmään on toistasataa kilometria ilman joukkoliikenneyhteyttä, eli tekemätön paikka nuorelle mopoikäiselle, mielenterveyskuntoutujalle, autismikirjon ihmiselle tai ajokortittomalle.

Toivon siis että tulevissa SoTe- ja maakuntauudistuksissa on mietitty osatyökykyisten palvelujen kenttä: kenelle kuuluu. Entä kuka hoitaa työterveyshuollon kuntouttavassa työtoiminnassa? Työterveyshuolto vai maakunta? En ole tästä valitettavasti aivan yltiöpäisen toiveikas.

perjantai 21. toukokuuta 2021

Korona kaataa työkykyneuvotteluiden kolmikannan

Yrittäessäni varata työterveyshoitajalta aikaa ikäkausitarkastukseen, sain tietää että koronapandemian vuoksi sellaisia ei tehdä, koska korona syö niin paljon resursseja normaalista lakisääteisestä toiminnasta.

En tiedä tarkkaan, miten poikkeustilalainsäädäntö suhtautui esimerkiksi yhteistoimintalakiin tai työterveyshuoltoa, työsuojelua ja yhteistoimintaa koskevaan lainsäädäntöön, mutta jos suhtautui, Suomessa poikkeustilalainsäädäntö on joka tapauksessa päättynyt.

Silloin kun työntekijän työkykyä on syytä epäillä, työpaikoilla voidaan järjestää erilaisia työkykyprosesseja: työkykytutkimuksia, työkykyneuvotteluja ja ihan päivittäisen yhteistoiminnan puitteissa esimerkiksi työterveyshuollon työpaikkakäyntejä tai työergonomianeuvontaa. Onko kaikki tämä toiminta edelleenkin seis? 

Jos työpaikalla tulee eteen yhteistoimintaneuvottelu, jonka tavoitteena ovat irtisanomiset tai työvoiman muut uudelleenjärjestelyt, nämä toteutetaan kolmikantaisina, eli mukana ovat työnantaja, työntekijä ja työsuojelu tai työterveyshuolto. Jos työntekijällä on työntekoon vaikuttavia terveydellisiä seikkoja, tällöin tämä kolmas "jalka" on luontevasti työterveyshuolto. Onko asiallista tai edes laillista järjestää yt-neuvotteluja niin kauan kuin kolmikanta on vain kaksikanta, ja kaikkia tarvittavia seikkoja työntekijän työkyvystä ei ole käytettävissä? Mitä jos siellä ikäkausitarkastuksessa paljastuisi työkykyyn vaikuttavia tai työntekijän tarvitseman tuen tai kuntoutuksen suunnittelussa välttämättömiä seikkoja?

Toistan siis alussa toteamani: lakia yhteistoiminnasta, työterveyshuollosta tai työsuojelulainsäädäntöä ei olla poikkeustilassakaan kumottu väliaikaisesti eikä pysyvästi. Kehotan siis kaikkia työnantajia lykkäämään mahdollisia yt-neuvotteluja, kunnes työterveyshuoltoviive on saatu ajantasaiseksi. 

tiistai 18. toukokuuta 2021

Beethovenin sinfoniat kahdeksan vuotta myöhemmin

Seitsemän ja puoli vuotta sitten kävin lävitse Beethovenin sinfonioiden kokonaislevytyksiä. Nyt on uuden välitilinpäätöksen aika, hankittuani sittemmin Skrowaczewskin, Mengelbergin, Klempererin, Colin Davisin, Jochumin, Konwitschnyn ja Blomstedtin levytykset (joka minulla jo kerran oli, mutta luovutin sen ystävälleni Atelle muuttopalkkioksi. Palattuani siihen 10 vuotta myöhemmin, en ollut uskoa korviani. Miten loistava levytys se olikaan!) 

Uskoin Eroica-levytyksen perusteella vahvasti Kempeen, ja nyt olen aika vakuuttunut siitä, että kokonaisratkaisua ei ole tarjolla missään. Se ei ole merkki kenenkään kapellimestarin pienuudesta, vaan Beethovenin suuruudesta.

Aivan ihanteellista kokonaislevytystä Beethovenin sinfonioista ei ole, mutta jos haluaa kattaa esitystyylien kirjon mahdollisimman laaja-alaisesti, silloin Roger Norringtonin, Arturo Toscaninin ja Wilhelm Furtwänglerin paketit ovat lähtökohtana kirjastolle. Norrington tarjoaa aivan uuden äänimaailman ja balanssit perinteiseen Beethoveniin tottuneelle, kun taas Toscanini ja Furtwängler edustavat kaikilla mahdollisilla tavoilla 1900-luvun tulkinnallisia antiteesejä: ensimmäinen on kuin maustettu dieettikasvisruoka, jälkimmäinen on verinen, tirisevä pihvi. Jos vielä haluaa yhden suhteellisen täyteläisesti äänitetyn "perinteisen" paketin, silloin varteenotettavia vaihtoehtoja ovat ainakin Otto Klemperer, Bruno Walter, George Szell, Rudolf Kempe, Günter Wand, Stanislaw Skrowaczewski tai joku Herbert von Karajanin neljästä versiosta. Ja nyt viimeksi olen kuunnellut Herbert Blomstedtin pakettia - josta jo kerran luovuin - ja jota sonorisempaa Beethovenia on vaikea kuvitella. Lisäksi uskon vahvasti Carl Schurichtin piristävään omalla tavalla autenttiseen ranskalaisbeethoveniin ja Paul Kletzkin tsekkibeethoveniin. Michael Gielenilläkin on hetkensä.

Klempererin levytykset ovat melko verkkaisia, mutta ilmavia, täyteläisiä ja selkeitä; tosin monen mielestä parhaat hänen versionsa ainakin vitosesta ja seiskasta on tehty monon aikakaudella eivätkä kuulu kokonaislevytykseen. Walterin Beethoven kuulostaa kasvatetulta Mozartilta. Parhaat ovat Pastoraali ja nelonen, myös kolme ensimmäistä sinfoniaa toimivat. Ysi sen sijaan on likilaskuinen läpisoitto. Kempen ilmavan, musikaalisen mutta suuren kokoluokan näkemyksen paketin parasta antia ovat Eroican lisäksi kakkonen ja kasi. Kempen Beethoven on läpikuultavaa, valoisaa, täyteläistä, eloisaa, kiireetöntä mutta joutuisaa, rehellistä ja läpeensä musikaalista. Szellin Beethoven taas on kuin kasvatettua Haydnia, ja ainakin vitonen on paras kuulemani stereolevytys. Siis Concertgebouw-orkesterin kanssa tehty, ei kokonaislevytyksen eli Clevelandin versio, joka sekin tosin hakkaa useimmat levytykset, ja on hämmästyttävän hyvin äänitetty, ottaen huomioon että se ilmestyi jo vuonna 1955, kymmenisen vuotta ennen muita Szellin Beethoven-levytyksiä.

Amazonissa Szellin kokonaislevytys maksoi vain kahdeksisen (!) euroa, ja ne ovat eloisia, ilmavia mutta täyteläisiä; niiden kanssa niin Karajan kuin Norrington käyvät tarpeettomiksi. Paras yksittäinen levy Szell-paketista tarjoaa nelosen ja seiskan yhdessä. Jos haluaa Szellin äänityksellisesti päivitettynä ja täyteläisempänä, Wandia lähemmäs totuutta voi tuskin osua. Karajanin Beethoveneista moni pitää 50-luvun Philharmonia Orchestra-versioita (hyvä monoäänitys) parhaina, mutta useimmille kuulijoille 60- ja 70-luvun paketit tarjoavat kelpo perusludwiggia. Parhaiten Karajan onnistuu vitosessa, kasissa ja ehkä ysissä.

Hyviä vaihtoehtoja voi tulla myös yllättävältä taholta; jotkut pitävät André Cluytensin
Berliinissä 50-60-luvun vaihteessa tekemää kokonaislevytystä oikein hyvänä perinteisenä vaihtoehtona. Uudemmista moni suosittelee Colin Davisia ja Nikolaus Harnoncourtia. Davis on pikkuisen väsähtänyt ja Harnoncourt jätti minut kylmäksi. Kuunneltuani Spotifysta kolmea Eugen Jochumin kokonaislevytystä, olen päätynyt vanhimpaan, 50-luvulla Berliinissä tehtyyn. Mielestäni Jochum osuu aivan ytimeen.

Erinomaisia levytyksiä voi tulla vastaan yllättäviltä tahoilta. Stanislaw Skrowaczewskin kokonaislevytyksestä ei ole löytynyt yhtään heikkoa linkkiä. Hänen tyylinsä on miltei norringtonmaisen eloisa, toscaninimaisen kiihkeä ja wandmaisen klassinen, samaan aikaan. Erinomaista. Herbert Blomstedtin Beethoven on suurimuotoista, mutta eteenpäinmenevää ja suurenmoisen sonorista. 

Seuraavaksi tarkastelen asiaa sinfonioittain.

1. sinfonia. Omat suosikkini ovat Arturo Toscaninin jäntevä ja dramaattinen sekä Fritz Reinerin levytys, joka on kuin kasvatettua Haydnia. Jos pitää valita yksi levytys, jonka kanssa elää, otan Reinerin, joka on hienosti äänitetty, energinen, jämäkkä ja täyteläinen. Furtwänglerin yllättävän toteava ja myös yllättävän vänkäilemättömän klassinen versio myös toimii; samoin Karajan, joka esitteli teoksen minulle. Günter Wand taritsee ensimmäisen sinfonian täyteläisenä mutta menevänä, vielä Reineriakin isompana. Toinen ihanneversio. Myös Eugen Jochumin ykkönen on samanaikaisesti menevä ja täyteläinen. Juuri näin. Igor Markevitchin esitys Lamoureux-orkesterin kanssa on riemastuttavan räjähtelevä energiapakkaus, ja ranskalaisbändin soundi on piristävä nasaalisine puupuhaltimineen.

2. sinfonia. Rudolf Kempen versio lienee lähinnä ideaalia. Kempe rinnastaa kakkosen Eroicaan, jonka pikkusisar se ilmiselvästi on, samaten kuin Haydnin isoveli. Kempen Beethoven on lyyristä, riittävän joutuisaa mutta pakottoman ja klassistisen suurta. Günter Wandin Beethoven on Kempeä menevämpää. Klempererillä ei mikään ole minkään pikkuveli, pikemminkin Eroica on kakkosen isoveli. Karajanilla on myös hyvä peruslevytys. Eugen Jochumin versio on myös lähellä ideaalia, hivenen vauhdikkaampi kuin Kempe, ja paljon joutuisampi kuin Klemperer. Stanislaw Skrowaczewskin ensimmäinen osa on kuin Toscaninia joutuisassa kiihkeydessään, ja toinen osa laulaa kiireettömästi kuin Bruno Walter. Franz Konwitschny tekee toisesta sinfoniasta Eroican pikkusisaren, jossa on kuitenkin ilmavaa cantabile-soittoa. 

3. sinfonia. Rudolf Kempe (50-luvun lopulla Berliinissä tai 70-luvun alussa Münchenissa) on tehnyt kaksi parasta saatavilla olevaa versiota. Ne ovat ihanteellisia valoisuudessaan, ja pakottamattomassa lyyrisyydessään. Ne kasvavat pikku hiljaa orgaanisesti, kuten Eroican pitääkin. Sanalla sanoen, siinä on kaikki tasapainossa. Kempen Eroica on läpikuultava, valoisa, täyteläinen, eloisa, kiireetöntä mutta joutuisaa, rehellistä ja läpeensä musikaalista. Sanalla sanoen, siinä on kaikki tasapainossa.

Erich Kleiberin levytys on yhtä kiihkeä kuin Toscanini, mutta lämpimämpi. Toscanini tarjoaa intensiivisen, suorastaan hakkaavan elämyksen, mutta yhtä kaikki unohtumattoman. Useimpien suositusten ykkösvaihtoehto Klemperer on noussut arvoonsa vasta 24 vuoden Eroica-suhteen myötä. Etenkin kuulokekuuntelussa Klempererin erotteleva monumentaaliproosa pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Skrowaczewskin eloisa, erinomainen levytys soitatti minulle surumarssin kuin ensimmäistä kertaa. Carl Schurichtin levytys pursuilee energiaa vähintäänkin samassa määrin kuin Toscaninin, mutta on vähän paremmin äänitetty.

4. sinfonia. Tarjolla on monia hyviä vaihtoehtoja. Furtwänglerin sota-aikainen livelevytys on hiipivässä intensiteetissä kaikkine ysköksineenkin ylittämätön. Bruno Walterin muheva klassismi toimii myös, ja Pablo Casalsin livelevytys Marlboron musiikkijuhlilta Casalsin ollessa 93-vuotias (yllättävän hyvä liveäänitys v.1969) on humaani kaikessa karheudessaan, ja Otto Klempererin vakavan graniittinen näkemyskin vakuuttaa. Jotenkin Klemperer onnistuu pitämään musiikin pulssin aina käynnissä, vaikka kuinkakin verkkaisessa. Bloss ein Tempo! Ernest Ansermet tarjoaa yllätyksen; hänen franko-sveitsiläinen versionsa on klassinen ja täysin idiomaattinen. George Szellin levytys lienee kuitenkin ylittämätön nimenomaan levytyksenä, jos haluaa yhden studioversion. Szellin versio on nimenomaan dramaattinen, verevä ja menevä mutta tummasävyinen. Jochumin nelonen on harvinaisen lyyrinen, ja sen hengittävä orkesterikudos paljastaa minulle tästä teoksesta aiemmin huomaamatta jääneitä yksityiskohtia. Uusi suosikkini on kuitenkin Herbert Blomstedt, jonka tarjoamana nelonen on aikuista musiikkia, rämäkkää mutta sonorista. 

5. sinfonia. Olen kuullut Furtwänglerilta kaksi liveversiota. Hienoin on pian liittoutuneiden boikotin päättymisen jälkeen tehty livetaltiointi v- 47, mutta ei sota-aikainen taltiointi (joka löytyy samasta Deutsche Grammophonin boksista) jää paljoa jälkeen. Furtwängler nostaa ainakin alusta liiankin usein kuullun kappaleen sudenkuopan ylitse. Paras stereolevytys on George Szellin Amsterdamin Concertgebouw-versio, jossa Szellin analyyttinen klassismi yhdistyy Toscaninin kiihkeyteen, kuultuna täyteläisessä Concertgebouw-akustiikassa. Lisäksi pidän Norringtonin raikkaasta käsittelystä. Karajanin vitonen edustaa klassista musiikkia sanojen klassisimmassa merkityksissä. Se on minulle Holkenin suosikkijuoksulenkkini soundtrack. Myös Wandin vitonen on klassista mallia, onnistuen siltikin näyttämään tämän puhkisoitetun teoksen uudessa valossa. Carlos Kleiberin levytys on monien silmissä paitsi ylittämätön (uudempi, sillä se on 70-luvulta) klassikko, ja kiihkeä se onkin. 

6. (Pastoraali) sinfonia. Oma suosikkini on Erich Kleiber, joka tarjoaa yllättävänkin kiireettömän esityksen, yleensähän vanhemman Kleiberin Beethoven oli aika joutuisaa; tosin äänitys ei ole aivan ideaali. Bruno Walterin rakastava lyyrisyys on kuitenkin ihanne-esitys. Fritz Reinerin sekä Arturo Toscaninin Pastoraalit ovat yllättävänkin lyyrisiä, ja Reiner on tietenkin täyteläisesti levytetty. Toscanini on sekä dramaattinen että lyyrinen, mutta kieltämättä toisen osan lyyrisyys kärsii hieman 4H-studion close up-akustiikasta. Roger Norringtonin "autenttisen" levytyksen soundimaailma on virkistävä ja sopii Pastoraaliin kuin nenä puuhun. Eugen Jochumin ensiosa on niin lyyristä ja tanssillista, että on kuin kuuntelisi määrätietoista Dvorakia, ja laulava toinen osa tekee minut onnelliseksi. Herbert Blomstedtin käsissä Pastoraalin Szene am Bach soi todella kauniisti. Skrowaczewskilla on myös kyky esityttää teos ikään kuin uusin korvin. 

7. sinfonia. Erich Kleiberin liike-energiaa pursuileva muskulaarisuus toteuttaa parhaiten tämän teoksen "tanssin apoteoosin". Furtwänglerillä taas korostuu inhimillinen kärsimys, ja hänen finaalinsa on kaikkein hurjin. Sekä studio- että sota-aikainen levytys ovat käypiä yhtä lailla. Toscaninin versioista v. -36 New Yorkissa tehty on paras, täyteläisempi ja vähemmän hosuttu kuin NBC-levytys, ja yllättävän hienolla äänityksellä! Szellin levytys on ikään kuin paremmin äänitetty päivitys Kleiberin versiosta, vaikka ukko-Kleiber pysyykin edelleen ykkösenä. Guido Cantellin levytys on menevä, ilmava, klassinen mutta kuitenkin painokas. Michael Gielenin seiskan finaali on levytyshistorian hurjimpia, mikä on yllättävää tältä asialliselta modernistilta.

8. sinfonia. Furtwänglerin livelevytys Tukholmasta on ensimmöinen, joka on minulle nostanut tämän teoksen triviaalin lastenrenkutuksen yläpuolelle. Modernimmista levytyksistä George SzellHerbert von Karajan, Günter Wand ja Rudolf Kempe ovat ainakin kelpo vaihtoehtoja. Jos yksi pitää valita, olkoon Karajan, joka korostaa teoksen aikuista sinfoniallisuutta, hänellä leikkikin on työtä. Jos haluaa vieläkin aikuisemman version, mutta huumorilla, Knappertsbusch on ainutlaatuinen. Szellin kasi on tiukka kuin kiperä polkka ja Kempen kasi on lyyrinen kuin kansantanssi. Wandin kasi on Szellin ja Karajanin välimuoto, aikuista mutta humoristista musiikkia. Markevitchin kahdeksas on harvinaisen jäntevä ja ponnekas. 

9. sinfonia. Tästä olen kirjoittanut oman lukunsakin. Karajanin 60-luvun täyteläinen mutta muskulaarinen versio on paras yleispätevä levytys; Szell on tosin tasaveroinen Herbertin kanssa, ollen hieman iskevämpi. Furtwänglerin v- -51 livelevytys Bayreuthista taas koko inhimillisen historian suurimpia dokumentteja koko inhimillisen historian suurimmasta teoksesta. Toscaninin draamantaju taas tekee Beethovenin ysistä kuin Puccinin oopperaa, mutta hienosti se niinkin toimii kaikessa iskevyydessään. Jascha Horensteinin livelevytys Pariisista on valitettavasti saatavissa vain osana isompaa ranskalaisten livelevytysten pakettia. Siinä yhdistyy Furtwänglerin draama ja Toscaninin iskevyys. Skrowaczewskin levytys on täyteläinen mutta joutuisa, aivan kuten Karajanillakin, mutta hidas osa laulavampi. Günter Wandin levytys on hyvin lähellä ihanteellista: kuin Karajan vähän päivitettynä, keskitempoisena ja täyteläisenä. Herbert Blomstedtin levytys on niin lähellä ihanteellista, modernihkoa levytystä kuin voi olla. Siinä kuuron miehet omituiset sonoriteetit on toteutettu käytännössä niin sonorisesti kuin mahdollista. Voimaakaan ei puutu; sen varmistaa ensiosan kooda. Paul Kletzkin Beethoven on suurenmoisesti soitettu ja lyyrinen; missään muussa kuulemassani levytyksessä eri soitinryhmät eivät erotu näin selvästi, varsinkin tsekkiläisten suurenmoiset puupuhaltimet. Joku voisi kaivata painokkaampaa otetta, mutta Kletzkin kamarimusiikillisuudella on ehdottomasti puolensa. 

Matkani Beethovenin sinfonioiden parissa tulee olemaan elämänmittainen.