Nyt tiedän, mitä on se Allardtin tarkoittama uuskonservatismi

Ihmettelin noin 30 vuotta sitten lukiessani sosiologian pääsykoekirjaa, Erik Allardtin Sosiologia ykköstä, että mitä siinä oikein houritaan. Siinä puhuttiin arvosykleistä: siinä ennustettiin arvojen kääntyvän parin-kolmenkymmenen vuoden aikana kohti konservatismia, tai oikeastaan uususkonnollisuutta, jonka olin tuolloin ymmärtänyt konservatismina. Allardt nojautui tässä arvojen historiallisessa pikakatsauksessaan sellaisiin nimiin kuin Pitirim Sorokiniin ja Oswald Spengleriin. Nyt ymmärrän, mistä Allardt puhui.

Monessa mielessä maailma on kyllä yleisellä tasolla kulkenut suvaitsevaisempaan eli parempaan suuntaan. Ajatellaanpa vaikka seksuaalivähemmistöjen tilannetta. Toki poikkeuksiakin on, kuten Unkari ja Afganistan, joten edistys ei aina ole kehitystä. Perussuomalaisten tämänhetkinen menestys perustuu siihen, että he ovat sanoneet, että kyseessä ei ole petos ihmisyyttä kohtaan, jos keski-ikäisillä ja/tai työväenluokkaisilla miehillä on jäänyt välistä pari päivitystä. Arvojen tilanne on kuitenkin monin paikoin vahvasti polarisoitunut. 

Tunnen liikkuvani heikoilla jäillä, sillä tiedän, että minun tulee valita puoleni ja sitten liputtaa yksituumaisesti sen puolesta, ja tiedän senkin, että minut joku voi keksiä "canceloida" tästä, mutta konservatismia on muutakin kuin Aito avioliitto, Rajat kiinni, Suomi suomalaisille -tyyppinen liikehdintä. Konservatismi ylipäätään on oman elämänmuodon tiukkaa puolustamista väärää käyttäytymistä vastaan, ja mitä muuta on kuin konservatismia naureskella ELÄMÄMKOULULAISILLE ja paheksua Thaimaan-matkaajille etenkin jos he vieläpä kehtaavat postata Instaan kuvia tästä saastutuksestaan, kutaleet. Vaikka itsetoteutuksen piti olla juuri modernin elämänmuodon uskonkappale, mutta kun tämä on väärää itsetoteutusta samoin kun muskeliveneetkin. Pitäisi kai oikeastaan sanoa itsesaastutusta. Lipsahdukset oikeamielisyydestä aiheuttavat sisäistetyn yliminän toimesta ennakoivasti häpeän tunnetta, kun kuvaa liha-ateriasta ei uskalleta laittaa nettiin. Ei ollakaan oltu tarpeeksi puritaaneja. 

Millekään ei uskalla nauraa, paitsi varmuuden vuoksi omille ennakkoluuloilleen. On parasta känseloida itsensä itse ennen kuin joku toinen ehtii. Ruben Stiller osaa tämän aika hyvin. Keski-ikäisen valkoisen heteromiehen pitääkin, koska hänellä ei ole ruumissaan pisaraakaan toiseutta. Ainakin tässä yhdessä mielessä keski-ikäinen mies on kehittyneempi elämänmuoto kuin terminaattorit: hän sentään osaa vetää itsensä vessanpöntöstä alas. 

Kyse ei ole siis liberalismin ja konservatismin tai suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden välisestä taistelusta. Rajalinjat ovat ihan jossain muualla: lukeneisto vs. ei-lukeneisto. Ne, jotka erottavat Proustin Prostista ja ovat lukeneet muutakin kuin Autokoulun käsikirjan, mutta eivät sitä. Tässä symbolisessa taistelussa uudemman ajan sosiologiklassikko Pierre Bourdieun tarkoittama distinktiotaju on ratkaiseva valuutta: toisilla se on ja toisilla ei ole enää edes hyvää kulttuuritahtoa kun he ovat huomanneet tulevansa joka tapauksessa nauretuiksi akateemikkojen toimesta, kun hyllyssä onkin Dostojevskin sijaan lyhennettyjä kirjavalioita. Kyse on ihan klassisesta me ja muut -asetelmasta, jossa itseä vahvistetaan paheksumalla toisten tekemiä vääriä valintoja. 

Lopulta tämä omien valintojen ja arvostusten nostaminen toisia paheksumalla on yksi ilmentymä uskontososiologi Emile Durkheimin tarkoittamaa oman yhteisön totemisoimista. Jos tämä ei täytäkään perinteisen uskontotieteellisen näkemyksen tarkoittamaa käsitystä uskonnosta sosiaalisesti järjestettynä, opilliselta näyttävältä merkkijärjestelmältä, niin juuri oman yhteisön, kulttuurin ja elämänmuodon totemisointi selittää sen toiseuden ulossulkemisen, jota esiintyy yhtä lailla molemmissa piireissä. Jokainen, joka loukkaantuu tästä, todistaa, että Durkkis oli oikeassa: itselle saa kyllä nauraa, mutta se pitää toimittaa suoraan. Jos on epäonnistunut itsekilvoittelussa, silloin sopii kieriskellä tervassa ja höyhenissä, mutta kilvoittelua ei sovi kyseenalaistaa.  

Tekstiäni innoitti Juha Siltalan kirja Keskiluokan nousu, lasku ja pelot (2017).

Levymusiikkiurani: snobista uusrahvaanomaiseksi

Aloitellessani konserttimusiikin äänilevykeräilyä kohta kolme ja puoli vuosikymmentä sitten, satsasin niihin nimiin, jotka tunnistin. Tällöin Herbert von Karajan oli aika varma nimi. Alettuani opiskelemaan aihepiiriä, aloin pian toimimaan itselleni tyypillisellä tavalla. Halusin erottautua siitä massasta, jotka tiesivät klasarista juuri Karajanin.

Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu on puhunut distinktiosta. Distinktio, halu erottautua kyvyllä tehdä erotteluun perustuvia arvostelmia, on ominaista kulttuuriselle eliitille kun taas moukat pyrkivät vain epäonnistuneesti jäljittelemään eliiittiä. He lukevat Kirjavalioita ja kuuntelevat Andrea Bocellia, vaikka sinänsä on parempi lukea lyhennettyä Dostojevskia kuin ei mitään, ja Bocellikin on parempi kuin teeveen idoli-indeksit, puhumattakaan kuuroudesta musiikin suhteen.

Vaikka olenkin kai snobi, en nyt ihmisinä sinänsä ihaile snobeja. Karvoistaan vaan ei seeprakaan pääse. Olisi sekin yhdenlaista snobbailua, naamioitua muka vaatimattomammaksi kuin on.

Kapinointini on lopulta ollut aina aika kilttiä katederivallankumouksellisuutta, jossa miekkojen sijasta sanan säilät ovat saattaneet sinkoilla, mutta siltikin, jo lapsesta olen pyrkinyt tekemään erilaisuudestani vahvuuden jopa siinä määrin, että siitä on tullut itseään toteuttava ennuste. Olen erikoisuuden tavoittelija henkeen ja vereen, vaikka tämäkin harjoitus jää etupäässä intellektuaaliselle tasolle.

Takaisin musiikkiin ja musiikin kuluttamiseen. Nyt olen jo niin vanha, ja vanhalla on oikeus olla hedonisti, että voin jo suosiolla keräillä Claudio Abbadon, Bernard Haitinkin tai Krystian Zimermanin levytyksiä. Otto Klempererit, Bruno Walterit ja Edwin Fischerit on jo ostettu, puhumattakaan kuriositeeteista: Hermann Scherchenistä, Hans Knappertsbuschista tai Wanda Landowskasta.

Ensimmäisessä keräilyni ahmimisvaiheessa haalin vaihtoehtoisia, peruskuluttajalle tuntemattomampien esittäjien levytyksiä: Klempereriä, Lipattia, Szelliä, Kathleen Ferrieriä tai Bruno Walteria. Halusin myös paitsi tuntea historian, ehkä myös olla hieman historiatietoinen: Furtwängler, Toscanini, Casals, Barere, Kreisler.

Nuorena jälkikokoomuslaisena, joka oli hylännyt korkeintaan himmeänä kajastelevan juppiuran, kavahdin Naxos-levytyksiä. Periaatteessa minua viehätti niiden tapa nostaa musiikki esille esittäjän sijaan; esittäjän sijasta musiikin kultti. Erottelukykyni oli saavuttanut huippunsa laatiessani Mahlerin sinfonioiden levytyksistä blogin, ja nostaessani jalustalle Horensteinin ja Mengelbergin, ja toki aina perusohjelmistosta aina mahtui uusia, hyviä versioita, kuten Kempe. Silloin tosin aloin jo luisua kaltevalle pinnalle ja menettää pelin. En enää ollut tinkimätön omassa historiatietoisuudessani kun kotiini alkoi löytymään elossaolevien kapellimestarien levytyksiä, kuten Wand tai Skrowaczewski. Heidät sentään pelastaa heidän tietynlainen marginaalisuutensa, joka edelleenkin tuottaa harrastajalleen distinktiota.

Jos ohjelmisto oli minulle hieman vieraampaa - sanotaan vaikka Prokofievia, saatoin hakea suosituksia äänilevyopuksista, kuten Penguin Guidesta. Sen sijaan omassa kantaohjelmistossani jo lähtökohtaisesti viisaitten miesten suositukset Beethovenista, Brahmsista ja Mahlerista olivat tuomittuja menemään väärin. Siksi en olekaan voinut hankkia Brahmsin musiikista Abbadon levytyksiä, vaan Sanderlingin.

Kun aloitin cd-kokoelmani vakavan kartuttamisen kohta 30 vuotta sitten, tuolloin varhaisen stereokauden levytykset - Klemperer ja Walter - olivat 30 vuotta vanhoja, siis klassikoita. Nyt Abbadoakin sopii ostaa, sillä nyt digitaalisen kauden varhaiset levytykset ovat 30 vuotta vanhoja. Siis uudempia klassikoita. Ehkä levytyksen nousemiseen klassikoksi vaaditaan 30 tai edes 25 vuotta.

Toki en ole aivan ryhtynyt uusrahvaanomaiseksi, onhan aikomukseni Riccardo Chaillyn sijasta hankkia Bruckner-levytyksiä Kurt Eichhornilta, Remy Ballot'lta ja Hermann Abendrothilta mutta mahdollisesti myös Naxos-mies Georg Tintneriltä.

Tämä kaikki oli johdantoa sille, että ovat ne Claudio Abbadon Brahmsit loistavia. Nyt voin sen myöntää, noin kymmenen kokonaislevytyksen ja 28 Penguin Guide -vuoteni jälkeen.

Musiikinkuuntelun sukupuolittuneet käytännöt

Luonnostelin joskus vuosituhannen vaihteessa väitöskirjaa musiikinkuuntelusta sosiaalisena ilmiönä. Sellaista essiivitutkimusta, voisi joku sosiologiaspektikko sanoa. Työhypoteesini oli, että jos konsertti-instituutio on itsestäänselvästi sosiaalinen ilmiö, jonne laittaudutaan ja pukeudutaan, niin sitä on myös äänilevyjen keräily. Sen sosiaalisuus syntyy distinktioista, käyttääkseni Pierre Bourdieun tunnetuksi tekemää termiä, jonka mukaan kyseisen sosiaalisen maailman tai kentän sisäpiiriläiset, joilla tarkoitetaan perehtyneitä, kyseisen kentän säännöt tuntevia harrastajia, välittävät kyseisen kentän arvostuksia eteenpäin. Kyläilevä äänilevymusiikin keräilijä pikasilmäyksellä sijoittaa isäntänsä tai emäntänsä omalle paikalleen keräilijänä; ei tarvita kuin pikainen katse, joka erottaa, ovatko niiden cd:iden kannat punaisia, paljastaen arvostettuja EMI-levyjä vaiko anonyymejä Anttila-äänitteitä (ok, Emiä ei enää ole eikä Anttilaakaan, käsitteistöni on peräisin 90-luvulta, mutta asetelma on edelleenkin kurantti).

Jo tuota tutkimusaihiota luonnostellessani olin havainnut että musiikkiharrastus on eriytynyt sukupuolisesti, ja sanon tämän ennen oletuksiin perustuen ennen oletettujen aikaa, sukupuolikategorioita avaamatta ja puhun tässä ronskisti miehistä ja naisista. Miehet ja naiset käyttäytyvät musiikinkuluttajina hyvinkin eri tavoin. Melkein minkä tahansa asian intohimoiset, omistautuneet ja asiaan ensyklopedisesti ja taulukointimaisesti suhtautuvat keräilijät ovat miehiä, kun taas naiset pitävät kulttuuri-instituutiot yllä siinä määrin, että jos olisin vielä sinkku, suhtautuisin konserttien väliaikoihin vakavasti potentiaalisina pariutumisen paikkoina. Oletettavasti on mahdollista esittää työhypoteesi, jonka mukaan sosiaalinen aspekti kulttuurin kuluttamisessa on naisille tärkeämpää. Jos konserteissa kulutettu kulttuurinen pääoma onkin musiikki, sen lisäksi niissä nautitaan myös sosiaalista pääomaa, joka liittyy esimerkiksi osana musiikkiyhteisöä olemiseen. Itsensä näyttämisen merkitystäkään ei voine vähätellä, laittaudutaan konsertteihin usein ainakin lähes parhaimpiinsa.

Nämä kaikki perustuvat 90-lukulaisiin oletuksiin, ja asiaa voisi tutkia enemmänkin. Musiikkia neljänä vuosikymmenenä vakavasti keränneenä sosiologina näitä mekanismeja kuitenkin on tullut jonkin verran kelattua.

Uusliberalistista koulutuspolitiikkaa

Tämä on kasvatustieteiden kurssin Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri -opintojakson esseen toinen osa. 

Uusliberalismi kieltää itsensä ja sosiaalisten taustatekijöiden merkityksen

Uusliberalistinen diskurssi on kuitenkin koulutusvalinnoissa tai koulutukseen valikoitumisessa siinä mielessä relevantti, että siinä asiakkuusdiskurssin läpäisevyys ulottuu lapsiinkin, jotka ymmärretään oppilaitosten asiakkaiksi, ja heidän valintansa kuluttamiseksi (Hilpelä 2004, 58). Konkreettiseksi policy-suositukseksi vietynä tämä voisi tarkoittaa koulutusseteleitä.

Relevantti uusliberalistinen diskurssi onkin koulutuskontektissa, uusoikeistolaiseksi nimettynä, ainakin, jos on Gordonia ja Lahelmaa (2004, 68) uskominen; he jäljittävät uusliberalistisen maihintulon koulutuspolitiikkaan 1990-luvun alkuun, suuren laman aikaan. Uusliberalismi tai –oikeistolaisuus on käynnistänyt koulutuksessa sellaisia kehityskulkuja kuin koulujen välisen kilpailun korostamisen, laadun korostamisen tasa-arvon kustannuksella ja koulujen jatkuvan arvioinnin (Gordon & Lahelma 2004, 68).

Uusliberalismin isänä pidetty Friedrich von Hayek ei näe mitään moraalista ongelmaa siinä järjestyksessä, jossa toiset ovat toisia pystyvämpiä suorittamaan valintoja, sillä hänelle ihmisten arvo määräytyy heidän tuottamansa panoksen perusteella, ja tätä Hayek pitää koko ihmiskunnan eloonjäämisen kannalta tarkoituksenmukaisena. Hayekin mielestä ihmisiä ajaa eteenpäin halu kilpailla ja menestyä, he ovat ahneita ja itsekkäitä, ja tämä on hyväksyttävää. Hayekin hyötyajattelussa kyvyttömyys toimia subjektina ja tehdä yksilöllisiä valintoja on yksilön oma vika (Hilpelä 2004, 57). Tämän ajatuksen kanssa on kuitenkin räikeässä ristiriidassa se, että moni Hayekin opetuslapsi sortuu läpinäkyvään sosiobiologismiin, jossa lahjakkuuserot ovatkin synnynnäisiä, eli toisin sanoen yksilön itsensä valinnoista riippumattomia (emt., 59).

Vaikka yhteiskuntaluokat kiistettäisiinkin, ainakin kulttuuri selittää valintoja sitä kautta, miten se ohjaa arvostuksia. Toki yhteiskuntaluokat eivät ole siinä määrin näkyviä kuin esimerkiksi Iso-Britanniassa yksityiskoulujärjestelmineen, tai Ranskassa kulttuurisine distinktiotajuineen (Käyhkö 2011, 424), mutta tämä ei tarkoita niiden poissaoloa. Tietystä yhteiskuntaluokasta tai kulttuurista ponnistavalle lapselle on luontevaa suuntautua tietyn roolin toteuttajaksi yhteiskunnallisessa työnjaossa, ja silloinkin, kun tausta ei määrää valintoja, se vaikuttaa valintoihin siinä mielessä, että se voidaan haluta aktiivisesti kiistää, tekemällä täysin erilaisia valintoja kuin omat vanhemmat. Yleensä tämä ymmärretään sosiaalisena nousuna (emt., 417); tosin koulutustason ja yhteiskuntaluokan yhteys on siinä mielessä problematisoitunut, että enää ”hyvä” koulutus ei samassa mielessä takaa korkeaa yhteiskunnallista asemaa kuin omilla vanhemmilla, ei edes korkeaa tulotasoa.  

Pierre Bourdieun distinktion käsite sisältää erilaisia hienovaraisia erotteluja; taloudellisesti hyväosaisilla perheillä on eniten myös muita pääoman lajeja, kuten sosiaalista ja kulttuurista pääomaa, joita tarvitaan ja joita suositaan koulutuksessa (Antikainen, Rinne & Koski 2003, 126).

Klasarit esiin!

Musiikki on usein se jakava - tai näkökulmasta riippuen - yhteinen nimittäjä, joka luonnehtii nuorisokulttuureita. Määrittelevän, taas näkökulmasta riippuen, hallinnoimaan tai selittämään pyrkivän aikuisten valtakulttuurin näkökulmasta nuorisokulttuuri on itsessään alakulttuuria, joka taas jakautuu useisiin eri alakulttuureihin. On syytä muistuttaa, että "ala" ei ole arvottava; alakulttuuri ei ole alempiarvoista kuin valtakulttuuri (tai -kulttuurit, valtakulttuurikin voi olla jakautunut sisäisiin alakulttuureihin). Toki on muunkinlaisia nuorisokulttuureita kuin esimerkiksi punkkarit, hevarit tai hiphopparit. On myös esimerkiksi larppaajia ja skeittaajia tai hevostyttöjä, jolloin kulttuuria määrittelee harrastus.

Eivät vain nuorisokulttuurit ole alakulttuureita, eivätkä alakulttuurit tyydy gettoutumaan nuorisoharrasteiksi. Moni jatkaa hevarina hamaan hautaan saakka, ja sitten on vielä vasta aikuisiässä omaksuttavia alakulttuureita, kuten esimerkiksi harleydavidson-harrastajat, kyseisiä koptereita kun ei voi edes ajaa alle 18-vuotiaana. Yleensä vasta keski-ikäisillä on edes varaa hankkia moisia komistuksia. Sitten moni jo nuorena omaksuttu kulttuuri kannetaan mukana aikuisikään saakka, jolloin kyse on eräänlaisesta jäänteestä.

Olen siinä käsityksessä, että vielä siinä vaiheessa kun aloin edes periaatteellisella tasolla samastumaan nuorisoon (ehkä joskus 2. tai 3. luokalla) nuorisomusiikin ympärille hahmottuneet heimot olivat vihoissa keskenään. Eivät ehkä omassa kokemuspiirissäni, mutta ainakin jos Kevätpörriäiseen oli uskominen, niin tedit saattoivat hakata hileitä, paitsi että omassa koulussani hileet olivat tyttöjä ja siis hakkaamisen ulkopuolella.

On hieman vaikeaa ymmärtää, miksi esimerkiksi yli kolmekymppinen ihminen ilmoittaa omaksi identiteetikseen "hevari", ja tämä on niin tärkeää, että se ohjaa jopa parinmuodostusta. Kyse taitaakin olla kokonaisvaltaisesta elämäntavasta, tai ainakin monenlaisten pienten valintojen kokonaisuudesta, jossa samaa musiikkia kuunteleva kaveripiiri painaa esimerkiksi vaatevalintoja samaan suuntaan. Kyse ei liene siitä, että hevari olisi omasta musiikistaan niin riippuvainen, että putoaisi kuoliaaksi jollei heti aamusta saa aamukahvin säestäjäksi Megadethia, ja vain siksi ei haluaisi tutustua esimerkiksi diskohileeseen, koska vääränlainen musiikki vähintäänkin saisi ne kahvit putoamaan väärään kurkkuun.

Näin ei nimittäin ole. En kuvittele enkä väitä olevani kaikkiruokainen, mutta on eri asia tykätä ja sietää. Olen jo lähtökohtaisesti tottunut siihen, että edustan minoriteettia, ja minoriteetin on uhrauduttava erityisjärjestelyihin. Jos haluan nauttia omaa musiikkiani muualla kuin kodissani, jossa olen oman maailmani jumala, kannan sen itse mukanani. Olen tottunut siihen, että jos en halua ihan yksin köpperöityä Mozartini ja Lutoslawskini kanssa, kaupanpäällisiksi ihmissuhteissa tapaa tulla Bon Jovia, Queenia, Kate Bushia, Chisua tai mitä nyt sitten sattuvatkaan kuuntelemaan. Ei niihin kuole. Ja olen ihan tyytyväinen, jos keskustelukumppanillani ja minulla on jotain yhteistä, lähtökohtaisesti se ei kuitenkaan ole musiikki.

En lähde ventovieraan kanssa vääntämään jutun aihetta musiikista; turvallisempaa on keskustella vaikkapa hallitusohjelmasta, maahanmuutosta tai jalkapallosta (?). Jos olen hankkiutunut tilanteeseen, jossa oma aamumusiikkivalintani joutuu uhatuksi tai peräti vaihtuu, tällöin taustalla on jo ollut monia, kuitenkin perustavammanlaatuisia samanlaatuisuuksia kuin musiikki. En voine päätyä samaan aamiaispöytään ihmisen kanssa, joka uskoo että kuu on juustoa jos itse laitan juustoa aamiaisleivän päälle. Vaikka musiikki onkin tärkeää, se ei ole kaikki.

Mä olen klasari. En kuitenkaan usko, että sitä näkyy ulkoisesta tyylistäni, kuten ei myöskään poliittista kantaani tai ruokavaliotani, enkä ymmärrä, miksi pitäisikään, elleivät sitten nuoret klasarit pukeudu yläasteiässä US Army -maastopukuun ja lukioiässä poplariin.

Kannattamastani jalkapallojoukkueesta sen sijaan kannan tunnuksia, jotka ainakin toinen jalkapallolle - tai ainakin toinen West Hamille - vihkiytynyt voi tunnistaa ja osaa paikoittaa oikeaan kohtaan jalkapallomaailman ekologisessa lokerikossa. Teen tämän julistaakseni evankeliumia, osoittaakseni distinktiota ja bonuksena tulevat ne kovin harvalukuiset kohtaamiset, joissa kaksi ventovierasta voi tervehtiä toisiaan sanoin "Fortune's always hiding".

Suomessa, jossa jalkapallo on kyykän, eukonkannon ja hyttystentapon välisessä marginaalissa, minkä tahansa jalkapallohuivin kantaja kelpaa samanheimolaiseksi. Täällä West Hamin ja Spursien kannattajat eivät ole keskenään verivihollisia, vaan kavereita, ja kaveruus on tullut siitä, että tunnustetaan molemminpuolisesti toisten distinktiotajun olemassaolo, vaikka sitten perustuisikin bourdieulaisittain arvon väärintunnistamiseen. Pääasia on, että tunnistaa, edes jotain ja vaikka väärin.

Vaikka musiikki on minulle kuin ilma, jota hengitän, se ei määritä omaa elämäntyyliäni kokonaisvaltaisesti, vaikka musiikki pitääkin kantaa mukanani joko mp3-soittimessa matkoille. Me klasarit emme koe tarvetta erottautua, koska olemme alunperin nuorisovetoisten alakulttuurijakojen emme ylä- vaan ulkopuolella. Me soitinmusiikin ystävät ja laulumusiikin ystävät, barokkarit ja romantikot olemme lopultakin yhtä - pientä - perhettä.

Klassisen musiikin harrastaja ei tunnista kohtalotoveriaan kadulla paitsi mahdollisesta sellokotelosta, jossa sielläkin voi olla konepistooli. Meillä onkin yhteinen salaisuus, josta emme edes tiedä, että se on yhteinen. Ehkä voisimmekin sopia yhteiseksi tuntomerkiksi vaikkapa pitkät kalsarit, jotka vedettäisiin muun vaatetuksen päälle, jotta osaisimme etsiä esim. baarista juttu- ja kenties muutakin seuraa ilman vaaraa että punkkari tai rokkari vetää dunkkuun. Tosin, koska klasarius ei ole välttämättä poissulkeva kategoria ja omien elämänvalintojen kaventaja, vaan elämäntapaa rikastava lisä, niin on mahdollista että klasari on myös esimerkiksi itse vaikka hevari tai punkkari. Tällöin hän joutuu vetämään itse itseään dunkkuun. Klasarit esiin!

Koirat haukkuvat, Himanen kulkee

En ole välittänyt lukea nyt loppuviikosta julkistettua Himasen kirjoitelmaa siitä, miten valtiomme kukoistuskyky varmistetaan, koska minulla on ollut nyt muuta mielessä. Perheenjäsenen poismenon rinnalla filosofia tuntuu jotenkin triviaalilta, ja kaunokirjallisuus ja musiikki lohduttavat paremmin.

Sen olen kuitenkin suremiseltani ehtinyt havaitsemaan silmäkulmastani, että moni Himasen arvostelija sortuu tismalleen samaan, mistä he Himasta arvostelevat. Eivätkä vain yhteen, vaan kahteen samaan sudenkuoppaan.

Ensiksikin Himasen kriitikoista huomattavan moni on huomattavan varma Himasen et kumppaneiden tekeleen laaduttomuudesta sitä lukematta. He eivät siis ole tutustuneet lähteeseen, sama, mistä Himastakin on arvosteltu: että se kehtaa esittää arvostelmia Suomen sosiaalipolitiikasta tuntematta alaa koskevaa kirjallisuutta. Onko sitten kyse ylimielisyydestä vai laiskuudesta, en tiedä.

Toiseksikin, Himasen arvostelijat tulevat todistaneeksi Himasen olleen oikeassa. Suomessa ankeuttajilla on yllättävän paljon sijaa majatalossa.

Kolmanneksi, Himasen arvostelijat eivät tunnu tuntevan huomattavaa osaa mannermaisesta filosofisesta perinteestä. Etenkin ranskalainen 1900-luvun usein semioottisviritteinen filosofinen ja yhteiskuntatieteellinen traditio on esseististä. Eivät Barthes, Derrida tai Bourdieu viittaa paljon kehenkään, korkeintaan itseensä, ja heidän kohdallaan on tarpeetonta ja mahdotonta eritellä, ovatko he sosiologeja, filosofeja, esteetikkoja vai semiootikkoja, sillä he osallistuvat samanaikaisesti useaan diskurssiin.

Himanen ei kuitenkaan tarvitse Suomea, aivan samoin kuin yhden ainoan kerran Seppo Heikinheimon kritisoima Olli Mustonenkaan. En ole varaukseton Himasen tai Mustosen fani, eikä kriittinen korkeakoulutettu sielu voikaan olla varaukseton kenenkään fani. Joka tapauksessa, koirat haukkuvat ja karavaani kulkee, tosin koiriakin kohdellaan paremmin kuin Himasta.